Leif Salmen (”Maanalainen moskeija”) ja Markku Kuisma (”Yksinkertaisuuden ylistys”) ottavat lyhyesti kantaa tuoreissa kirjoissaan samaan aiheeseen, historian jaksoon, joka ulottuu vuodesta 1914 vuoteen (1989) 1991. Kuisma näkee ajanjakson yhtenäisenä sotakautena, jonka katkaisi ”välirauha” 1918-1939. Salmen taas laajentaa saksalaisen kiistellyn historioitsijan Ernst Nolten ”Eurooppalaisen sisällissodan 1917-1945” , koskemaan koko aikakautta 1914-1991. Salmen puhuu kahtiajaosta kyseisellä aikajaksolla. Seuraavassa yritän kertoa oman näkemykseni tuosta aikakaudesta. Viittaan paikoin Kuismaan, Salmeniin ja muihin lähteisin, mutta johtopäätökset ovat omiani.
Pieni historian kertaus aluksi….
Nolten kirjan alaotsakkeessa viitataan kansallissosialismin ja bolsevismin väliseen taisteluun Euroopan herruudesta. Sosialismi sai melkoisen kannatuksen ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa. Kommunistit yrittivät vallankaappausta, mutta se torjuttiin sosiaalidemokraattien ja porvaripuolueiden yhteistyöllä.
Bolsevismi oli tuhonnut sisäiset vastustajansa Neuvostoliitossa 1936-38 mennessä. Natsien läpimurto Saksassa tapahtui vuoteen 1933 mennessä. Sosialismin ja fasismin vastakkainasettelu oli lähinnä verivihollisten sapelinkalistelua vuosina 1933-1939. Ribbentrop-sopimuksella 1939 paradoksaalisesti ”varmistettiin” sodan syttyminen maiden välillä, sillä se merkitsi eräänlaista varustautumisen aikalisää maiden väliseen sotaan.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen Versailles´n rauhansopimus, kostorauha, kuten sanottiin, oli yksi toisen maailmansodan syttymissyistä. Mutta edellytyksenä sodan realisoitumiselle oli natsien valtaan pääsy ja kostonhalu. Weimarin tasavallan demokratiakokeilu ei olisi missään tapauksessa johtanut sodanlietsontaan.
Kuisman ja Salmenin lähestymistapaa voidaan eritellä laajentamalla tarkastelunäkökulmaa. On pakko tarkastella ajanjaksoja 1815-1914, 1914-1945, 1945-1991 ja sen jälkeistä aikaa erikseen, jotta voitaisiin saada riittävä tausta tapahtumille. Näen väitteen yhtenäisestä sodasta 1914-1991 hyvin spekulatiivisena.
Wienin kongressissa 1815 pyrittiin valamaan betoniin se tilanne, joka vallitsi ennen Napoleonin sotia. Koulukirjoissa 1960-luvulla ajanjaksosta 1815-1914 käytettiin nimeä taantumuksen kausi. Nyt voidaan korostaa kauden rauhanomaisuutta. Taantumus esti poliittiset uudistukset, demokratia (vapaus) ei voinut toteutua, vaan Wienissä betonoitiin yksinvaltius. Suurvallat puolustivat tätä asetelmaa lähes koko 1800-luvun ajan. Tukahduttaminen ei onnistunut kuin osaksi: sosialismi, liberalismi ja konservatismi nostivat päätään ideologioina.
Onko eurooppalainen 1800-luvun rauhankausi illuusio, kun käytiin kuitenkin Krimin sota 1854-56, Turkin sota 1877 sekä Saksan ja Ranskan välinen sota 1870-71? On ja ei, sillä isommat konfliktit pystyttiin Euroopan ydinalueilla välttämään lukuunottamatta Saksan ja Ranskan lyhyttä sotaa. Näiden maiden välinen sota kuitenkin loi osin siemenen ensimmäiselle maailmansodalle samoin kuin aggressiivinen liittoutuminen suurvaltojen välillä ensimmäisen maailmansodan edellä.
Kuningas ja keisarivallat kaatuivat ensimmäisessä maailmansodassa, mutta heiveröiset yritykset pystyttää demokratioita epäonnistuivat esim. Saksassa ja Itä-Euroopan maissa. Maailmansotien välistä aikaa voidaan sanoa diktatuurien ajanjaksoksi. Vain harvat maat onnistuivat säilyttämään demokratian. Yhdysvallat, Ranska, Englanti, Skandinavian maat ml. Suomi (tosin hoiperrellen) ovat ehkä parhaita esimerkkejä demokratioista.
Salmen tuo esille mainiosti - Tony Judtiin viitaten - maailmansotien jälkeisen kaipuun 1800-luvulle, koska sen rauhankausi kuviteltiin eräänlaiseksi vastakohdaksi 60 miljoonaa eurooppalaista tappaneelle 1900-luvun ensimmäiselle puoliskolle. Kaksi maailmansotaa olivat paha uni, jota tuskin uskottiin todeksi. Ihmiset olivat hämillään ja häpeissään, miten kaikki tuo irvokkuus oli ollut mahdollista.
Toinen merkittävä ilmiö oli 1800-luvun jälkipuoliskolta ensimmäiseen maailmansotaan ulottunut ”ensimmäisen globalisaation” kausi. Välttämättöminä edellytyksinä tälle ilmiölle olivat tekninen kehitys, sotien vähäisyys ja Euroopan suurvaltojen siirtomaiden hankinta. Aika vakuuttavasti on osoitettu, että globalisaation kausi jatkui - välivaiheen jälkeen - 1980-luvulla toisella globalisaation kaudella.
Ensimmäisen globalisaatiokauden kanssa osin päällekkäin menee laissez faire -talousopin kausi. Koulukirjossa puhuttiin laissez-fairesta 1920-luvun ilmiönä.
Laajentaisin ensimmäisen laissez-faire -kauden koskemaan ajanjaksoa 1800-luvun puolivälistä 1920-luvun loppuun. Kolmekymmentäluvulla alkoi voimakas sääntelyn kausi, jota kesti 1970-luvun lopulle. Sen jälkeisestä ajasta käyttäisin nimeä toinen laissez-faire -kausi. Ainakin näennäisesti se päättyi vuonna 2008 käynnistyneeseen finanssikriisiin. Tätä ei voida kuitenkaan varmuudella osoittaa oikeaksi näin lyhyellä tarkasteluvälillä. Laissez-faire -kausille on ollut ominaista tiheästi toistuvat talouden kuplat, kun taas yli 40 vuotta jatkuneella sääntelyn kaudella kuplat hävisivät lähes tyystin.
Karkeasti ajanjakso 1945-1991 muodosti pohjan poliittiselle kolmijaolle, ensimmäinen maailma (länsi), toinen maailma (sosialistinen maailma) ja kolmas maailma (ns. kehitysmaat). Tästä aikakaudesta käytetään aiheellisesti nimitystä kylmän sodan aikakausi. Itse asiassa ensimmäinen maailma ja toinen maailma kävivät kylmää (ja välillä kuumaa) sotaa suurelta osin kolmannessa maailmassa. Ideologinen vastakkainasettelu levisi maailmanlaajuiseksi. Kun ydinaseeseen perustunut ”kauhun tasapaino” esti sodat suoraan ensimmäisen ja toisen maailman välillä, käytiin merkittävimmät sodat Koreassa, Vietnamissa , itsenäistyvissä Afrikan maissa, Egyptin ja Israelin välillä (neljä sotaa) ja Afganistanissa. Etupiirit ratkaisivat valta-asemat: USA ei puuttunut Unkarin 1956 eikä Tsekkoslovakian 1968 miehityksiin. Etupiirien rajoille syntyi kaksi isoa ”läheltä piti” –konfliktia, Berliini 1961 ja Kuuba 1962, mutta ne laukesivat rauhanomaisesti.
Vuoden 1991 jälkeen ovat jäljellä ensimmäinen maailma (kehittyneet maat, liberaalit demokratiat, vrt. Francis Fukujama) ja kolmas maailma, jonka jakaisin ehkä kolmeen osaan (kehittyviksi maiksi, entisenlaisiksi kehitysmaiksi ja epäonnistuneiksi valtioiksi, failed countries, viime mainittujakin on useita kymmeniä). Venäjän ja arabimaiden sijoittaminen tähän kehikkoon on haasteellista. Kiina (ensisijaisesti kehittyvä maa) on myös hankala tapaus. Sen historiallinen mahtiasema päättyi pitkäksi aikaa 1800-luvulla. Uusi nousu maailmanmahdiksi alkoi 1980-luvulla. Lähes koko tässä blogikirjoituksessa kuvattu jakso putoaa Kiinan mahtikausien väliin!
Sodat eivät ole suinkaan loppuneet ”toisella globalisaatiokaudella”: Afganistan, Irak (kaksi sotaa), Iran ja monet sodat Afrikassa eivät oikeuta ajattelemaan että ”vuosien 1914-1991 sota” olisi päättynyt. Konflikteja aiheutuu myös kansainvälisestä terrorismista. Arabimaailma kuohuu. On siis vaikeaa nähdä vuotta 1991 suurena virstanpylväänä , vaikka Francis Fukujama kirjassaan ”Historian loppu” (sosialismin häviäminen ja kaikkialle leviävän liberaalin demokratian voitto) tahtoi niin nähdä.
Näyttää jotenkin siltä, että ne, jotka haluavat nähdä yhtenäisen sodan vuodesta 1914 vuoteen 1991 näkevät maailman kaksinapaisena: Neuvostoliiton aika 1917-1991 on ikään kuin yhteinen nimittäjä aikaudelle. En pidä tällaista ajattelua kovin relevanttina, vaikka sillä onkin kannatusta. Kaksinapaisuuden poistuminen ei ole lopettanut sotia; osin sotien luonne on muuttunut kansainvälisen terrorismini laajentumisen myötä. Taistelut ideologioiden välillä ovat muuttuneet kulttuurien ja uskontojen välisiksi konflikteiksi. Kaiken takaa paljastunee silti puhdas valtapolitiikka vuoden 1914 tapaan.
Lähihistorian ”punaisesta langasta” otan esille Saksan. Leif Salmen näkee Saksan pyrinnöt pitkäkestoisena pyrkimyksenä vaikutusvaltaiseen muita hallitsevaan asemaan. Salmen lainaa Saksan valtakunnankansleri Hollwegia, joka esitti ensimmäisen maailmasodan aattona eräänlaisena sodan kylkiäisenä, että ”on luotava Keski-Euroopan talousliitto, joka….. kattaa Ranskan, Belgian, Hollannin , Itävalta-Unkarin ja Puolan sekä mahdollisesti Italian, Tanskan, Ruotsin ja Norjan…….Kaikkien sen jäsenten pitää olla muodollisesti samanarvoisia, mutta käytännössä sitä johtaa Saksa…..” Sodissa Saksa yritti ”yhtenäistää” Eurooppaa väkivalloin. Itse sytyttämiensä tuhoisien sotien jälkeen raunioista noussut Saksa nousi nopeasti Marshall-avun turvin johtavaksi talousmahdiksi ja alkoi jälleen mestaroida yhtenäistä Eurooppaa – hienovaraisesti, rauhanomaisin (Saksalta puuttuu liki täydellisesti edellytykset itsenäisen sotilaallisen voiman käyttöön) keinoin. Tästä voisi vetää hätkähdyttäviä päätelmiä. Salmen: ”(Toinen) maailmansota ratkesi Saksan hyväksi!” Joka tapauksessa ensin EEC:n osana ja sitten laajentuvan EU:n osana Saksa näyttää päässeen asemaan, jota se tavoitteli kansleri Hollwegin aikana. Tätäkään kehitystä ei voida sitoa vuosien 1914 ja 1991 väliin, vaan saksalainen vaikutus on pysyvää.
Jos ajatellaan viimeisten 100 vuoden aikaisia sotia niin jakaisin ne useampaan pääryhmään: 1) sodissa 1914 - 1945 on nähtävissä Nolten tunnistama Euroopan sisällissota, jossa vuodet 1918-1939 edustavat Kuisman mainitsemaa epäluottamuksen sävyttämää välirauhaa. Ensimmäisessä maailmansodassa oli kysymys myös ensimmäisen globalisaatiokauden pesänjaosta: eurooppalaiset suurvallat kävivät keskusvaltojen ja ympärysvaltojen muodostamien liittosuhteiden välistä taistelua ”maailman herruudesta” 2) Toisen maailmansodan näen - eurooppalaisittain - ensisijaisesti taisteluna fasismia vastaan ja vasta toissijaisesti taisteluna demokratian ja diktatuurien välillä (Yhdysvallat ja Neuvostoliito olivat liitossa keskenään!) 3) Sodissa 1945-1990 oli pitkälti kysymys ideologioiden välisestä taistelusta. Ideologisten kamppailujen sisällä oli monesti nähtävissä sisällissodan luonnetta (esim. Vietnamin sota) ja itsenäisyystaisteluja (Afrikka). Ajan ilmapiiri oli ideologioiden (sosialismi, kapitalismi) kyllästämä. Osa kylmästä sodasta voidaan panna vainoharhaisuuden tiliin, joka peitti vastakkainasettelujen todellisen luonteen. 4) Sodissa 1990- on ollut kysymys ainakin näennäisesti kulttuurien välisestä taistelusta. Arabimaailma on taistellut omien päämääriensä puolesta läntistä vaikutusta vastaan. Kuvaa on sekoittanut tehokkaasti näihinkin sotiin liittynyt/liittyvä sisällissotien luonne (jossa osapuolena ei ole demokratia!) ja ”taistelu terrorismia vastaan”. Aikakaudessa on piirteitä globaalin tason monenkeskisestä ”kylmästä sodasta”, joskin näin tuoreiden tapahtumien sijoittaminen historian kehikkoon on arvailua.
Yksistään ydinaseen käyttöönotto vuosien 1945-1950 välillä on eriyttänyt maailmaa niin, että suursodan mahdollisuus on itse asiassa pienentynyt. Useiden suurvaltojen ydinasepelote pakotti johtavat valtiot kylmään sotaan, jolla on erilainen luonne kuin vuosien 1914-1945 välisissä sodissa. Ydinasepelote ei ole poistunut vuoden 1991 jälkeen.
Tekninen kehitys loi edellytykset uudelle globalisaatiolle. Tulevaisuuden taistelut käydään uuden globalisaation hengessä (vaikkapa kybersodat), joihin sekoittuu ”maailman sisällissodan” aineksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti