Helsingin Sanomat vertaili pääministereitämme Holkerin sinipunahallituksesta lähtien laajassa jutussaan 1.9.2013 ”Mistä on hyvä hallitus tehty?”. Arvioijina käytettiin useita alan asiantuntijoita. Seuraavassa esitän käsitykseni omien tuntemuksieni pohjalta. Yritän myös tuoda arviointiin jotain uutta ”historia jatkuu” -tunnukseni pohjalta. En pyrikään systemaattiseen arvioon, vaan tuon esille näkökulmia, jotka eivät mielestäni painottuneet riittävästi asiantuntija-arvioissa.
Harri Holkerin sinipunahallituksen aikana Suomi syöksyi taantumaan ja Holkeria aivan oikein moititaan kriisitietoisuuden puutteista. On helppoa osoittaa virheitä: talouden ylikuumenemiseen ei puututtu riittävällä tarmolla ja rahamarkkinoiden vapauttaminen (jonka keskeistä osista päätökset tehtiin edellisten hallitusten aikana) johti holtittomuuksiin, jne. Ylimääräisenä rangaistuksena tuli Neuvostoliiton kaupan romahdus, jolle Holkeri hallitus ei voinut juuri mitään. Holkerin hallitus oli olosuhteiden uhri, joka ei osannut reagoida uuteen tilanteeseen lainkaan oikein.
Puutun erääseen merkittävään asiaan, nimittäin hallituksen kokoonpanoon. En kajoa niihin myrskyisiin vaiheisiin, jotka edelsivät hallituksen muodostamista, mutta oleellinen muutos aikaisempaan oli että enemmistöhallitus muodostettin ilman keskustapuoluetta. Tämä johti ankariin kostotoimenpiteisiin. En muista koskaan yhden TV-kanavan – kysymys oli TV kakkosesta – sortuneen sellaiseen asenteellisuuteen, joka tapahtui Holkerin kohdalla. Häntähän käytännössä pilkattiin avoimesti. TV-kamera oli esimerkiksi sijoitettu siten, että Holkeria kuvattiin ilkkuen vain takaapäin. Paljon pahempaa oli se, että hallitus yritti ”hallittua rakennemuutosta”. Se oli liikaa niille tahoille, jotka eivät olleet hallituksessa. Näen Holkerin hallituksen pyrkimyksen uudistaa yhteiskuntaa ensimmäisenä todellisena yrityksenä ravistaa vanhakantaisia rakenteita. Muutosvastarinta oli julmaa. Tietenkään Holkeri itse ei ollut meidän kyvykkäimpiä pääministereitämme. Häneen pääsi helposti kiinni. Holkerin hallitus paljasti, miten vaikeaa Suomessa on muuttaa vähänkään syvällisemmin yhteiskuntaa.
Seurannut Ahon hallitus ei saa synninpäästöä minulta. Paitsi, että se suurensi tuloeroja, se noudatti ylikireää leikkauspolitiikkaa, joka ei olisi ollut tarpeen. Monet sanovat nyt, että puhe on jälkiviisutta. Ehkä osin sitäkin, mutta minä näen tuon aikakauden äärimmäisen elvytysvastaisuuden (joka ei tarkoita velanottoa) . Kysymys oli uusliberaalin ajatuksen jatkokertomuksesta. Ensin 1980-luvun alkupuolen hallitukset käynnistivät holtittoman rahamarkkinoiden sääntelyn purun ja sitten Ahon hallitus leikkauspolitiikallaan pidensi lamaa ja aiheutti osittain synkeän työttömyyskauden. Kun seuraan hallussani olevalta videonauhalta tuonaikaista keskustelua, näen selvästi kuinka uusliberalismi (jota käsitettä ei silloin käytetty!) löi tuolloin vahvasti läpi. Taisi olla niin, että Esko Seppänen oli ainoa, joka jäi puolustamaan keynesiläistä elvytystä. Tähän vastaväittäjät sanovat, että velkaantuminen oli aivan dramaattista ja että elvytykseen ei olisi ollut varaa. Ei se niin ollut. Valtion velka oli luokkaa 67 prosenttia BKT:stä. Toisen maailmansodan jälkeen velat olivat eräissä maissa huimia verrattuna Suomen velkasuhteeseen.
Lipposen hallitukset osuivat Suomen historian erääseen voimakkaimmista korkeasuhdanteista. Osa korkeasuhdanteesta johtui Ahon hallituksen joistakin verotuksellisista ym. toimenpiteistä, osa Nokia-ilmiöstä, osa hyvästä yksikkötyökustannussuhteesta kilpailijoihin ja osa tiukasta taloudenpidosta. Lipposen yrmeä olemus oli osa tuota aikakautta. Lipposta ehkä hieman yliarvioidaan, joskin Suomi kaipasi tuolloin vahvaa johtajuutta. Lipponen muistetaan hänen pyrkimyksistään päästä EU-ytimeen ja euroon. Lipposen määrätietoisuus näkyy lopputuloksessa. Arviot hänestä vaihtelevat sen mukaan, mikä paino EU:lle annetaan. Lipposen kaudella Suomi nousi vahvalle kasvun tielle, jota sitten jatkui vuoteen 2008 saakka.
Lipposen muistan ensimmäisenä pääministerinä, joka käsitteli ministeriötään joukkueena. Hän myös puolusti yksittäisiä hallituksen jäseniä niin pitkälle kuin voi.
Vanhasen hallitukset olivat ehkä hieman mitäänsanomattomia, mutta sanoisin, että perehtyneisyydessä Vanhanen oli hyvä. Joissakin muissa suhteissa hän oli sitten amatööri…. Vanhasen porvarihallitus oli hallitus, johon kohdistui suuri hypetys. Siltä odotettiin mahdottomia. Erityisesti markkinataloushenkiset tahot odottivat ilmeisen radikaaleja muutoksia: ”peruskoulu yksityistetään”. Aikakauden hengen piti muuttua. Totuus kuitenkin oli, että Vanhasen hallitukset tukivat selkeästi hyvinvointiyhteiskuntaa.
Hänen seuraajansa Mari Kiviniemen muistan lähinnä kulmia rypistävistä ”kommenteista”, kun hallituskollega puhui Kiviniemen mielestä vähemmän viisaita. Miten yhtäkkisesti kaikki päättyikään sekä Vanhasen että Kiviniemen osalta! Voisi sanoa, että epäsuosio yllätti. Taantuma iski molempien kannatukselta pohjan pois. Kumpikaan ei osannut reagoida riittävällä tavalla tulevaan syvään talouden alakuloon. Taantumasta muodostui kaksoisveekuvio, jonka ensimmäiseen sakaraan törmäsivät molemmat keskustapuoluelaiset pääministerit. Pienen toipumiskauden jälkeen syntyi kaksoisveen toinen sakara, johon on nyt kompastumassa Kataisen hallitus.
Kataisen hallituksesta sanoisin, että sille on kasautunut - omien virheiden lisäksi - haasteita tekemättömästä työstä ainakin 15 viime vuoden ajalta samaan aikaan, kun taantuma on masentanut taloutta. Rakenteisiin on ollut hyvin hankalaa puuttua niin sanottuina hyvinä vuosina 2000-luvun alussa. Hiljaa hiipien suomen yksikkötyökustannukset ovat karanneet käsistä aiheuttaen viennille tosi kovan krapulan. Nyt Kataisen hallitus joutuu paikkaamaan ajoittain sekasortoisessa ilmapiirissä mennyttä tekemättömyyttä ja saa maksaa siitä kovan poliittisen hinnan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti