Alkuasetelma:
Mielipide 1: Suomessa on tehty radikaali rakenteiden muutos hallituksen ja työmarkkinoiden yhteistoimintana. Suomi ei ole enää entisellään. Vihdoin hyvinvointiyhteiskunnan jäykkyyksiin on puututtu. Luodaan hyvinvointiyhteiskunta 2.0, joka merkitsee yksityisen ja julkisen sektorin uutta keskinäistä asetelmaa. Tässä asetelmassa julkinen on väistyvä elementti.
Mielipide 2: Tästä alkaa hyvinvointiyhteiskunnan purku. Palvelut joko ulkoistetaan tai yksityistetään samalla kun nykyinen järjestelmä ajetaan alas. Hyvintoimivaa demokraattista ja tasa-arvoista järjestelmää vaurioitetaan pysyvästi. Luovutaan skandinaavisen järjestelmän kiveen hakatuista hyvistä rakenteista. Hyvinvointiyhteiskunta 2.0 on peitenimi tasa-arvoisuutta tavoittelevan järjestelmän hautaamiselle. Tässä vähän ääripäitä tulevalle kehitykselle, mutta katsotaanpa……
Suomen ”heikkous” on, että on rakennettu loistava järjestelmä - skandinaavisen mallin sovellus - joka on markkinatalouden ja sosialismin symbioosi tai fuusio. On saatu aikaan kone, jolla on ikiliikkujan piirteitä. Järjestelmä toimii, mutta samalla siitä on tullut kallis. Tosin jo aiemmilla päätöksillä järjestelmää (julkisia palveluja) on ohennettu ja kritiikki järjestelmää kohtaan on kasvanut.
Samaan aikaan aiemmin uudistusmielisistä kansanvallan laajentajista (vrt. Forssan tavoitteet 1903) on tullut konservatiivisia vanhan järjestelmän puolustajia.
Itse asiassa järjestelmän kalleus on suhteellinen käsite: kolmen prosentin keskimääräisellä bkt-kasvulla ei järjestelmän purusta puhuttaisin nykyisellä volyymilla. Muistutettakoon, että vuosina 1994-2008 BKT kasvoi lähes neljän prosentin vuotuista vauhtia.
Suurempi kysymys on miten innovatiivinen ja dynaaminen nykyinen järjestelmä on. Meillä on eteläpuolella dynaamiseksi arvioitu Viro, joka on lähtenyt rakentamaan malliaan - puolitosissaan sanottuna - kivikaudelta. Virossa on jätetty monta välivaihetta väliin: on luotu vaihtelevasti toimivaa dynamiikkaa ja sosiaaliturvan kehittäminen ei ole ollut priorisoinnissa kärkipäässä. Voidaan käynnistää loputon väittely heikentääkö hyvinvointijärjestelmä luovuutta ja dynaamisuutta vai luoko se päinvastoin edellytyksiä innovatiivisuudelle. Olen ollut vahvasti jälkimmäisen kannalla ja olen edelleenkin. Järjestelmän kehittämistä ei voi kuitenkaan laiminlyödä, muutoin siitä tulee maho.
Markku Kuisma käy uudessa kirjassaan ”Yksinkertaisuuden ylistys” antaumuksella byrokratian kimppuun. Kyytiä saavat sekä Suomen että EU-byrokratia. Harvoin, jos koskaan on nähty näin vimmaista ja yksityiskohtiin menevää byrokratian vastaista sodanjulistusta. Hän on saanut viime aikoina kovasti kannattajia sääntelynpurkutalkoisiin. Erityisesti oikean reunan poliitikot ovat riemastuneet.
Perusongelma on, että kansallisvaltiopohjainen hyvinvointiyhteiskunta ei enää sovellu aiemman kaltaisena globaaliin yhteyteen. Länsimaat yleensäkin ovat ajautuneet haastajiksi maailmanlaajuisessa taloudellisessa kilpailussa. Tosiasiassa kuva ei ole näin yksioikoinen. Ei ole mitään kehittyneiden maiden yhtenäistä blokkia, joka muodostaa ikään kuin voittamattoman joukkueen. Tilanteet muuttuvat koko ajan, mutta tiikeritaloudet kuitenkin heiluttavat vanhoja asetelmia ehkä pysyvällä tavalla.
Hallituksen toimenpiteet hyvinvointiyhteiskunnan ”järkeistämiseksi” ilmenevät parhaiten suhtautumisessa kunnan tarjoamiin palveluihin. Siksi keskityn seuraavassa niihin. Tarkoitus on siis säästää miljardi euroa kuntien tehtäviä ja velvoitteita purkamalla. Toinen miljardin suuruinen aukko kuntien menoista katetaan veronkorotuksilla ja tuottavuusparannuksilla. Hallituksessa on ymmärretty, että tämä ei voi onnistua, jos ei puututa kuntien hallinnon syvälle edenneeseen sektoroitumiseen. Sektoroitumista puretaan kompetensseja väljentämällä. Emmekö voisi ajatella, että hoivatyössä on riittävästi yhteistä riippumatta siitä hoivataanko vanhuksia vai lapsia? Nyt koulutus- ja arvostusero on aivan liian suuri. Vaikea haaste on hoivatyön ja opetuksen yhdistäminen. Tässäkin voitaisiin rohkeasti edetä. Moni pelkää, että kompetenssien väljentämisellä ajaudutaan ammattitaidon rapautumiseen. Itse en näkisi näin. Sektoroituminen on yksinkertaisesti levinnyt liian pitkälle.
Hallitus on oikeilla jäljillä, kun lähtökohdaksi on otettu se, että kuntien työntekijöitä eläköityy lähes 60 000 vuosina 2014-2017 ja tehtävien purku vaatisi toisi 20 000 henkilön poistuman. Tämä yhtälö näyttää houkuttelevalta, mutta kyllä sen toteuttamisessa veri punnitaan. Kompetenssien väljentämien on ehdoton edellytys edes osittaiselle onnistumiselle.
Luotan suomaisen järjestelmän joustavaan koulutuslähtöisyyteen, siis siihen, että em. muutos voidaan toteuttaa. Vielä enemmän luotan ihmisten luovuuteen, siis siihen, että uudessa ammattiasetelmassa löydetään oikeat väylät, joilla vahinkoja minimoidaan.
Olen itse ollut mukana sekä palvelujen että hallinnon sulauttamistalkoissa mukana. Tajuan hyvin ongelma- kohdat. Hallintoon on tullut niin paljon aineksia, että Kuisman hiukan yksioikoiset byrokratiatalkoo-vaatimukset saavat katetta.
Valtiovallan pyrkimykset muuttaa omaa sektorihallintoa eivät ole edenneet. ”Yksi ministeriö” -ajattelu ei voine onnistua siksikään, että valtiovarainministeriö saisi liian suuren vallan. Suomalaiseen järjestelmään kuuluu taistelu resursseista, eikä se minunkaan mielestäni ole väärin. Pidemmälle viety kuntien hallinnon ja palvelujen sektoreiden purku edellyttää kuitenkin valtion vastaavia toimenpiteitä.
Hallituksen esitys on kokonaisesitys. Siihen kuuluu osana yllättävän matillinen työmarkkina ratkaisu (vaikka itsekin ennakoin viime talvena, että palkankorotukset asettuvat nollan ja yhden prosentin väliin), kuntaliitokset perälaudalla, eläköitymisen myöhentäminen, sote-uudistus, koulutusuudistukset, EU-tukien tehokkaampi käyttö, veromuutokset, sosiaalisiin etuihin puuttuminen, panostukset elinkeinoelämän tukemiseen ja työllisyyteen jne. Kataisen hallituksen koko kestävyysvajeen korjauksen hinnaksi on arvioitu 4,7 % BKT:stä.
Entä jos talous päinvastaista puheista huolimatta kääntyy nousuun parin vuoden sisällä. Silloin kaavaillut rakennemuutokset joutuvat todelliseen testiin. Meillä on silloin uusi hallitus, joka voi viitata kintaalla nykyhallituksen suunnitelmiin, sanotan nyt, mitä sanotaan.
Loppupäätelmä:
Radikaali muutos vai hienosäätöä? Puhuisin kuitenkin enemmän sopeuttamisesta kuin kaikkien aikojen rakennemuutoksesta. Oikeastaan mielenkiintoisinta on pohtia, miten eri ihmiset tähän muutokseen suhtautuvat, jos ajatellaan tulevaa kehitystä. Jakaisin suhtautumisen kahteen pääryhmään: 1) Maltilliset hyvinvointiyhteiskunnan konservatiivit: tie ulos hyvinvointiyhteiskunnan kriisistä tapahtuu kohtuullisessa määrin kunnallisia palveluja ohentamalla (oikeastaan palvelujen määrällinen kasvu pysäyttämällä), mutta kuitenkin skandinaavisen mallin peruspiirteet säilyttäen. Palkkamaltti on asiallinen, kunhan eliitti noudattaa samoja periaatteita. 2) Radikaalit leikkaajat: hallituksen nyt tekemät ratkaisut ovat alku myöhemmin toteutettaville toimille täydennettynä työmarkkinaratkaisulla. Onnistuminen riippuu täysin siitä, miten hyvinvointiyhteiskunnan jatko-ohentaminen ja ainakin 4-5 vuotta jatkuva palkka-ale toteutuu. Elinkenoelämän verorasitusta tulee pienentää tulevaisuudessa selkeästi.
Itse asettuisin lähemmäksi ykkösvaihtoehtoa, ainakin aluksi.
Tietenkin näiden kahden ryhmän molemmille puolille asettuvat ääripäät, joita voisi sanoa ”säilyttäjiksi” ja ”repijöiksi”. Molemmille löytyy kannatusta Suomessa.
Varsinainen testi on vielä edessä: rakennehankkeiden konkretisointi paljastaa todelliset hallituksen rakenneuudistuksen kannattajat, muuntajat, vastustajat, jarruttajat ja vesittäjät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti