EU-komissio on ilmaissut huolensa teollisuuspolitiikan laiminlyönnistä EU:ssa viime vuosina. Teollisuuden osuus EU:n kokonaistuotannosta on vajonnut viime vuonna 15 prosentin tasolle.
Huoli on perusteltua, mutta miksi vasta nyt? Olen kiinnittänyt teollisuuspolitiikan laiminlyönteihin huomiota noin viiden vuoden ajan. Olen törmännyt siihen, että kaikki vannovat palveluiden nimiin. Tosiasiassa teollinen työpaikka synnyttää useita työpaikkoja palveluihin. Kysymys ei siis ole vastakkainasettelusta.
Ollaan siis selvästi liian myöhään liikkeellä, sillä teollisuutta on menetty Aasiaan jo ainakin 10 viime vuoden ajan. Amerikkalaiset heräsivät tähän ongelmaan jo aiemmin, mutta siellä teollisuuden osuus on ehtinyt vajota lähelle 10 prosenttia kansantuotteesta.
Nyt EU:n tavoitteeksi on asetettu 20 prosenttia BKT:stä vuonna 2020. Suomessa teollisuuden osuus oli laskenut viime vuonna 19 prosenttiin. Meillä tilanne ei siis ole vielä toivoton. Itse asiassa muutamia vuosia sitten Suomi oli yhdessä Etelä-Korean ja Saksan kanssa karkeasti ottaen 23-25 prosentin tasolla – länsimaiden huipputasolla.
EU:n teollisuuden kilpailukyvyn pääongelmiksi nostettiin rahoituksen saatavuus, energian hinta ja tehoton julkinen hallinto. Meillä haasteet ovat hiukan erilaiset. Suomessa julkisen sektorin tehokkuus on joistakin päinvastaisista väitteistä huolimatta EU:n huippuluokkaa, eikä rahoituskaan ole ratkaiseva ongelma. Perinteisesti energian hinta ei Suomessa ole ollut pullonkaula. Mistä Suomessa sitten kiikastaa? EU määrittää Suomen ongelmat oikein: meillä on rakenteellinen ongelma, jota Nokian kännykkävalmistuksen menetys korostaa. Vanhat kivijalat eivät toimi entisellä tavalla ja uusia ei ole tullut riittävästi tilalle. Silti tilanne on kohtuullisen hyvä: meillä on vihdoin lähdetty liikkeelle ”uutta vanhasta” (metsäteollisuus) pohjalta ja uusia nousevia alojakin on. Nykyinen anemia johtuu pääosin Euroopan yleisestä taantumasta.
Miksi siis on herätty vasta nyt? Näen asian niin, että kuviteltiin, että palvelut lyövät lopullisesti läpi ja korvaavat teollisuuden jättämän aukon. Tosiasiassa edes Yhdysvalloissa Hollywoodin ja itc-palvelujen luvatussa maassa näin ei ole käynyt. Vuosien ajan palvelutase oli 150 miljardia ylijäämäinen, mutta kun tavaratase oli 800 miljardia alijäämäinen, oli saldo pahasti punaisella.
Kysymys ei Suomen kannalta ole mistään pikkujutusta. Teollisuuden liikevaihto oli vuonna 2011 yhteensä 125 miljardia euroa, jossa on laskua vuoteen 2007 peräti 18 prosenttia. Toivo lepää pk-yrityksissä, joissa merkittävintä kasvua on 10- 49 henkeä työllistävissä yrityksissä.
Puhuminen ei tietenkään riitä. Asiassa auttaa maltillinen palkankorotustaso ja yhteisöveron reipas alennus, mutta sen lisäksi tarvitaan muita positiivisia toimia ja mielellään EU-tasoisina. Pelkkä tukipolitiikka kuulostaa hiukan vanhentuneelta, vaikka kuulunkin niihin, joiden mielestä hyvin kohdennettua tukea ei pidä väheksyä.
Yksi perusongelmista on, että teollisuus on jo nimenä vanhentunut. Se ei oikein sovi yhteen internet-ajan kanssa, jolloin teollinen toiminta perustuu tietoliikenneyhteyksiin (teollinen internet: esim. koneiden huolto). Nuoret eivät koe omakseen toimialoja, jotka haiskahtavat menneeltä ajalta. Työtä on siis tehtävä ajatusmaailman modernisoimiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti