On kulunut viisi vuotta Lehman Brothers -investointipankin kaatumisesta. Aika yleisesti todetaan nykyisin, että finanssikriisi käynnistyi tuosta päivästä, 15.9.2008. Päivää on ”juhlittu” näyttävästi. Jotkut antavat koko finanssikriisille nimen Lehman Brothers -kriisi.
Näen kriisin syntyprosessi hiukan toisella tavalla. Alkuperäinen syy, Yhdysvaltain asuntokupla saavutti huippunsa jo syyskesällä 2006. Sen jälkeen hinnat tulivat alas rajusti. Sijoittajatahot olivat pahasti sitoutuneet ylihinnoiteltuihin asuntohin ja niitä varten otettuihin lainoihin. Ajanjakso vuodesta 2006 vuoteen 2008 oli kriisiytymisen aikaa. Lehman Brothersin ajautuminen yrityssaneeraukseen oli looginen seuraus - dramaattisin seuraus - tapahtuneesta kehityksestä. Kriisin käynnistymisen syynä en sitä pidä.
FEDin pääjohtaja Ben Bernanke puhui yhdessä vaiheessa, että finansskriisin syy oli eksoottisissa rahoitustuotteissa eikä asuntojen hintakuplassa. Minusta tämä haiskahtaa selittelyltä, sillä asuntojen hinnat, niitä varten otetut lainat ja niistä kehitetyt rahoitustuotteet ovat yhtä kokonaisuutta.
Joka tapauksessa kriisi muhi syksyn 2006 ja syksyn 2008 välisen ajan koko ajan pahentuen. Se että vuoden 2008 syksyllä rupesi rytisemään oli lähinnä väistämätöntä johtuen useita vuosia jatkuneesta holtittomuudesta asuntomarkkinoilla.
Ehkä on syytä kerrata, mitä tapahtui. Kriisi oli mielestäni hyvin pitkälle ideologinen ja omistajuuskäsitteeseen liittyvä. George Bush nuorempi kieltäytyi kaventamasta tuloeroja 2000-luvun alussa; hän päinvastoin suurensi niitä suurituloisten verohelpotusten kautta. Sen sijaan hän pyrki laajentamaan omistusasumista eli luomaan edellytykset amerikkalaiselle unelmalle. Näennäisesti hieno päämäärä, mutta johti katastrofaalisiin seurauksiin.
Kohderyhmänä olivat köyhät valkoiset sekä latinot ja mustat. Tavoitteena oli hankkia 5 miljoonalle kotitaloudelle kohtuuhintaiset asunnot vuoteen 2010 mennessä (American Dream Downpayment Act, joulukuu 2003). Apuun otettiin asuntorahoittajat Fannnie Mae ja Freddie Mac. Ainoa mahdollisuus päästä kiinni amerikkalaiseen unelmaan Bushin menetelmällä oli lainan ottaminen asuntoa varten. Lainan ottamista tuettiin liittovaltion taholta. Seurasi tunnettu tapahtumaketju, kun aivan varattomat ihmiset ottivat lainaa ja kompastuivat takaisinmaksuongelmaan. Lainat olivat muotoa 2+28 vuotta. Ensimmäiset kaksi vuotta olivat todella edullisia, sitten rävähtivät päälle kovat korot. Ryntäys asuntomarkkinoille aiheutti hintojen tähtitieteellisen nousun. Vastaavasti lainat suurenivat. Asuntojen hintojen nousun piti olla ikuista, jolloin mahdollinen maksukyvyttömyys voitiin kuitata asunnon myynnillä. Tosiasissa Case-Shillerin asuntohintaindeksi osoittaa, että asuntojen reaalihinnat eivät olleet juuri nousseet kymmeniin vuosiin Yhdysvalloissa. Ei, ennen kuin käynnistyi finanssikriisiä edeltänyt järjetön hintaralli.
Kaikki olivat mukana samassa järjettömässä pelissä. Jos pankit olisivat pitäneet lainat taseessaan takaisinmaksuun saakka, olisi kriisi silti puhjennut, mutta se olisi ollut paljon pienimuotoisempi ja paikallisempi. Luottotappiot olisivat kaataneet tusinoittain yksittäisiä pankkeja. Tosiasiassa pankit möivät lainat perustamilleen säätelyn ulkopuolisille varjopankeille, jotka arvopaperistivat lainat eli panivat vahingon kiertämään. Juuri tähän vaiheeseen liittyvät eksoottiset rahoitustuotteet, jotka Ben Bernanken mielestä olivat kriisin ydinsyy. Lainat paketoitiin CDO-tuotteiksi ja myytiin markkinoilla sijoittajille, joiden näkökulmasta sijoitus oli houkutteleva; tarjosihan malli 2+28 vuotta toimiessaan hienon tuoton pitkälle ajanjaksolle.
Tässä ei ole kuitenkaan läheskään kaikki: Strukturoidut CDO-tuotteet, muodostuivat valtavasta määrästä erilaisia lainatuotteita siivutettuna erilaisen riskin omaaviin arvopaperipaketteihin. Kun pankit itsekin epäilivät tuotteiden kestävyyttä, ne vakuutettiin. Vakuutetuista myrkyllisistä asuntolaina-arvopareista muodostui uusi CDS-johdannaispommi. Arvopaperistetut vakuutustuotteet levisivät ympäri maailmaa, kuten CDO-tuotteetkin.
Luottoluokittajien rooli oli aivan ratkaiseva. Ne tekivät aivan liian kiinteää yhteistyötä pankkien kanssa, jolloin riippumattomuus menetettiin. Sijoittajia huijattiin aivan liian suurella AAA-luokitettujen arvopaperien määrällä. Katastrofin elementit olivat valmiit.
Edellä esitettyyn viitaten on mielestäni harhaanjohtavaa perustella kriisin käynnistymistä Lehman Brothersin konkurssilla. Samassa yhteydessä kaatuivat Fannie Mae, Freddie Mac ja maailman suurin vakuutusyhtiö AIG liittovaltion syliin (CDS-luottovakuutusjohdannaiset!). Kaikki suuret investointipankit muutettiin liikepankeiksi. Merril Lynch joutui Bank of Americalle, Bear Stearns JP Morganille. Muut eli Morgan Stanley ja Goldman Sachs muuttuivat itsenäisiksi liikepankeiksi. Asuntolainahulluus tuhosi monet perinteiset asuntorahoittajat kuten Washington Mutualin (joutui JP Morgan Chaselle), Wachovian (joutui Wells Fargolle) ja Countrywiden (joutui Bank of Americalle). Tuhot ulottuivat kotitalouksiin talletussuojan puutteiden vuoksi (vuonna 2007 peräti 40 prosenttia tavallisista säästötileistä oli vailla talletussuojaa).
Tässäkin yhteydessä haluaisin korostaa, miten vahingollista oli Glass-Steagall Actin kumoaminen vuonna 1999. Purku mahdollisti finanssitavaratalot: rahat menivät taas ”sekaisin”, kuten 1920-luvulla. Glass-Steagall eli vuoden 1933 pankkilaki nimenomaan irroitti talletuspankkitoiminnan investointipankkitoiminnasta. Laki oli tehokkaasti estänyt yli 60 vuoden ajan ihmisten talletusten käytön pankkien riskisijoituksiin.
Kauppalehti toteaa 20.9.2013 artikkelissaan ”Lehman ei hevillä unohdu”, että ”Lehmanin kaatumista on pidetty avaintapahtumana, joka johti koko maailmantalouden kriisiytymiseen”. Kriisi kaatui päälle tosiasiassa lukuisista eri syistä. Kriisi olisi ollut samantyyppinen, vaikka Lehman Brothers olisi ostettu pois, kuten muutkin investointipankit. Kuplan synnyttämät myrkyt oli jo jaettu maailmalla syksyyn 2008 mennessä. Alkoi aiheutuneiden tuhojen selvittely, joka jatkuu vieläkin.
Tähän saumaan ottaisin omat käsitteeni eli ideologian ja omistajuuden kriisin tapahtumien selittäjänä. Bushin ja Cato-instituutin ideoiman omistajuusyhteiskunnan (Ownership society) keskeisenä osana oli kodinomistajuus (Home ownership). Tavoitteena oli kytkeä 2000-luvun alusta lähtien amerikkalaiset köyhät amerikkalaisen unelman kautta omistajaluokkaan. Siirtyihän luotu asunto-omistus perinnön kautta seuraavalle sukupolvelle.
Vaihtoehtona olisi ollut tuloerojen kaventamisen pitkä tie, jolla pienituloiset vähitellen olisi kytketty asunnonomistajuuteen (valkoisten amerikkalaisten asunnonomistajuus oli ennen finanssikriisiä 75 prosentin tasolla, kun latinoilla ja mustilla se oli 50 prosentin tasolla). Republikaani Bushille tämä tie oli jo ideologisesti syistä mahdoton.
Omistajuuden roolia suurena mullistusten selittäjänä viimeisten 100 vuoden aikana ei ole jostakin syystä haluttu analysoida. Sosialistinen maailma kaatui yhdeltä osin kollektiivisen omistajuuden vaatimukseen. Kollektiivisen omistajuuden äärimuoto on pakkokollektivisointi, jota sitäkin kokeiltiin Neuvostoliitossa. Sellaista käsitettä ei voi muodostaa kuin ”pakkoyksityisomistajuus”, mutta jotain pakonomaista tähän uusliberaalien suureen ajatukseen omistajuusyhteiskunnasta sisältyi.
Amerikkalaista mallia sovellettiin myös Euroopassa, erityisesti Irlannissa ja Espanjassa yhtä tuhoisin seurauksin. Lievempänä omistajuuden ylikorostuneisuus on nähtävissä monissa muissa maissa, mm. Suomessa. Houkuttelevia vaihtoehtoja omistajuudelle ei ole kuitenkaan ollut riittävästi.
Jätän tässä käsittelyn ulkopuolelle globalisoitumisen kiistämättömät vaikutukset (mm. Kiinan valtavista valuuttavarannoista virtasi varoja kriisin sytykkeiksi) länsimaiden talouteen.
Finanssikriisillä on siis syvät juuret. Vuoden 2008 syksyn dramaattisia tapahtumia ei voi irrottaa kriisin vähittäisen kypsymisen syistä. Leimaamalla kriisi Lehman Brothersin nimiin päästään tietysti irti syvällisemmistä katastrofin syiden erittelyistä, mutta se ei liene järkevää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti