Olen painottanut koulutuksen merkitystä yhteiskunnallisten ongelmien ja haasteiden (ml. kestävyysvaje) ratkaisijana. Johtopäätös on itsestään selvän tuntuinen. Sitä se ei kuitenkaan ole. Meillä on viime aikoina pohdittu palkkatason merkitystä ongemien ratkaisijana. Alempi palkkataso työn teettämisen välineenä on saavuttanut suosioita. On siis lähdetty siitä, että maksamalla pienempää palkkaa saadaan monet aiemmin kannattamattomana pidetyt työt kannattaviksi.
Olen edustanut toisenlaista painotusta. Pidän koulutuksen tehostamista parhaana vakuutuksena työttömyyttä vastaan. Heikosti kannattavat rutiinityöt voidaan hoitaa jatkossakin pääosin itsepalveluna. On turha haikailla sen perään, että tehdään itsepalvelutöistä uudelleen palkallisia. Kyselyissä on vahvistunut käsitys, jonka mukaan työnantajille on tärkeämpää saada osaavaa työvoimaa käyvällä hinnalla kuin osaamattomuutta halvalla.
Näin puolukka-aikaan voidaan sanoa, että metsämarjojen poiminta voi olla ammatti thaimaalaisille (tosin heillekin hyvin komplisoidusti), mutta oman maan kansalaisille se on lähinnä hyödyllistä kotitarvetyötä tai harrastusta.
Miksi Yhdysvallat sai niin mahtavan aseman 1800- ja 1900-luvulla maailmantaloudessa? Yhdysvallat panosti aivan eri tavalla koulutukseen itsenäistymisensä jälkeen kuin Euroopan maat. Paitsi, että perusopetus toimi jo 1800-luvun alussa, käynnistettiin maassa toisen asteen koulutus jo 1900-luvun alussa (pl. mustat). Lukio tarjosi maksuttoman jatkokoulutuksen, josta nousi kansakunnalle varsinainen kilpailuvaltti.
Lukio oli välttämätön silta korkeakouluopintoihin. Ratkaisevat päätökset tehtiin toisen teollisen vallankumouksen yhteydessä: amerikkalaisten kouluvuosien määrä lisääntyi keskimäärin 8 vuodesta 14 vuoteen.
Vuoden 1950 tienoilla miltei 80 prosenttia 15-19-vuotiaista amerikkalaista nuorista oli täysipäiväisesti mukana yleisessä toisen asteen koulutuksessa. Euroopassa oltiin paljon alemmalla tasolla. Jopa Skandinavian maissa vain reilut 30 prosenttia ikäluokasta kävi toisen asteen koulua täysipäiväisesti (muualla Euroopassa oltiin vain 10-20 prosentin tasolla). Skandinavian maiden tilannetta kohensivat hieman tekniset koulut, joissa kävi 10 prosenttia ikäluokasta. Luvut paljastavat sen, että hyvinvointiyhteiskunnan ytimessä, Skandinavian maissa, oltiin varsin myöhään liikkeellä koulutuksen kehittämisessä.
Yhdysvalloissa siis tarjottiin laajempi ja pidempi yleissivistävä koulutus, kun taas Euroopassa keskityttiin ammatilliseen koulutukseen. Ero on selvä: amerikkalaisille tarjoutui mahdollisuus erittäin laajaan kirjoon erilaisia ammatteja ilman varhaista sitoutumista spesifiin työhön.
Koulutuserot kahden mantereen välillä kasvoivat suuriksi: Schön kärjistää: "Yhdysvalloissa yleisellä koulutuksella pyrittiin tasa-arvoon. Euroopassa taas koulutettiin eliittejä”.
Mutta mitä tapahtui tämän jälkeen? Eurooppa on kuronut amerikkalaisten etumatkan umpeen ja mennyt osittain ohi. Ratkaiseva vuosikymmen oli 1970-luku: Yhdysvalloissa koulutuksen laajeneminen pysähtyi, kun taas muualla kehittyneesä maailmassa päästiin vauhtiin. Yhdysvalloissa on tapahtunut polarisoitumisilmiö, jossa tähtiluokan yliopisto-opetuksen ja muun koulutuksen välillä on syvä juopa.
Omakohtaisena kokemuksena voin kertoa, että menin aikanaan kannatusyhdistyksen varaiseen yksityiseen oppikouluun, joka muuttui koulunkäynnin aikana kuntaomisteiseksi ”yhteiskouluksi” ja sen jälkeen osallistuin valtavaan suurten ikäluokkien rynnäkköön yliopistoihin 1970-luvun vaihteessa. Nämäkin kokemukset vahvistavat, kuinka lyhyessä ajassa (vajaat 15 vuotta) koulutus tehostui Suomessa.
Tänä päivänä tilanne on se, että Yhdysvalloissa viimeksi työmarkkinoille tullut sukupolvi on heikommin koulutettu kuin edellinen. Suomessa liukunemme samaan suuntaan. Länsimainen koulutusjärjestelmä on haasteiden edessä. Idän tiikerien menestys on luonut paineita kehittää koulujärjestelmää. Monissa Länsi-Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa kannetaan huolta opetuksen tasosta, syystäkin.
Eteläkorealaisille, taiwanilaisille ja kiinalaisille (ja jo aiemmin japanilaisille) koulutus on ollut motivaation ja korkeamman elintason lähde. On nähtävissä, että jotkin Kauko-Idän maat menevät pisa-menestyjä Suomen ohi lähiaikoina – ehkä jo tänä vuonna.
Ehkä länsimaissa koulutus on muuttunut liian itsestäänselvyydeksi, eräänlaiseksi rutiininomaiseksi pakkopullaksi. Näin Suomessakin. Koulutuksen metodeihin tulisi löytää uusi draivi, muutoin jäämme polkemaan paikoillemme eikä kestävyysvajeista selvitä kunnialla.
Miksi pitäisi tehdä muutoksia, kun kerran menee hyvin? Juuri siistä syystä. On parasta aloittaa muutokset vahvalta pohjalta eikä jäädä odottelemaan järjestelmän murentumista. Jos oppilaat ovat ahdistuneita, johtuuko se kodista, vanhemmista vai oppilaista? Entä jos se johtuu koulusta itsestään?
Sivistyksen ytimessä on suorakaiteen muotoinen luokka. Oppilaat ahdetaan käytännön järjestelysyistä - elämälle vieraisiin - kasarmimaisiin olosuhteisiin..... Epäreilua arvostelua? Ehkä, sillä tiedän, että koulu on tullut ulos seinistään, mutta väitän samalla, ettei lainkaan riittävästi. Tarvitaanko lukiota rakennuksena? Eikö suurimman osan opetuksesta voisi järjestää netin kautta?
Tämä on teoriaa. Kun itse aikoinani menin sivistysjohtajana lukion opettajien eteen puhumaan tulevista, käynnistinkö vallankumouksen? Minulla oli täysin päinvastainen ongelma: piti rauhoittaa loistavia pedagogeja (tämä ei ole vinoilua), että ei tässä mitään dramaattista ole tapahtumassa.....
Kysymys on käsittääkseni yleissivistävän ja erikoiskoulutuksen välisestä suhteesta. Niitä optimaalisesti lomittamalla päästään nykyistä parempaan tulokseen. Koulutus on hirvittävän haasteen edessä, kun ympärillä oleva maailma on kukon askeleen edellä koulutusympäristöämme! Saatamme joutua oikeasti – joidenkin jo ennakoimaan - tilanteeseen, että oppilaitoksissa vietetty aika on osalle porukkaa jonninjoutavaa ajanhukkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti