Minulla on meneillään Matti Kurjensaari revival. En tiedä, mistä johtuu, mutta tahdon aina silloin tällöin perehtyä jonkin henkilön ajatuksiin systemaattisesti. Erityisesti historian miestä kiinnostaa ajattelu ennen ja ajattelu nyt. Mikä on muuttunut vai onko mikään?
Luin pitkän tauon jälkeen uudelleen Matti Kurjensaaren kirjan ”Jäähyväiset 50-luvulle” (julk. vuonna 1960), joka varsin edustavasti kuvaa Kurjensaaren ajattelua. Kirjan kannen sisäsivun mainoksessa Arvo Turtiainen kuvaa Kurjensaarta mielestäni oivaltavasti: ”... suomalainen kompassineula, ilmapuntari, tarpeen vaatiessa jopa omatunto”.
Tavoitteeni on kuvata sirpalemaisesti suomalaisen työväenluokan kokemuksia Kurjensaaren kautta ja projisoida tuota aikaa tämän päivän muuttuneisiin olosuhteisiin. Kurjensaari näki hyvin työväenliikeen ominaispiirteet työnsä kautta, sillä hän oli sosialidemokraattisen opposition Päivän Sanomat -lehden päätoimittaja 1957-1959.
Kurjensaari tunsi itsenä liberaaliksi, ulkopuoliseksi tarkkailijaksi lehtityössäänkin, joten on varmaan syytä luodata hänen ajatuksiaan ”ulkopuolisena” työväenluokan peilinä.
Sodan jälkeen vasemmistoa ei voinut käsitellä yhtenä kokonaisuutena niin kuin tänä päivänä usein tehdään. Vasemmiston sisällä taisteltiin Suomen kohtalosta, jossa sosiaalidemokraatit asettuivat skandinaavisen hyvinvointivaltion kannalle SKDL:n – ainakin väitettyjä - kumouksellisia voimia vastaan. Myös sosialidemokraattien sisäinen erimielisyys johti jakaantumiseen (skogilaiset toisaalla, tannerilaiset ja leskisläiset toisaalla) ja tässä taistossa Kurjensaari oli osapuoli, vaikka ei olisi halunnutkaan.
Kurjensaari kuvaa työväen katoavaa kulttuuria jo tuolloin hyvin havainnollisesti: ennen olivat tarinakerhot, joissa turistiin, väiteltiin, jutusteltiin, etsittiin onnea..... Nyt tilalle ovat tulleet ”työmaakokoukset, kiinteä järjestötoiminta, joukkotiedotusvälineiden tarjoama kevyempi viihteen muoto”. Kurjensaari pohtii: ”...olisiko kohonnut elintaso nostanut ne (tarinakerhot) parempiin ravintoloihin....? Ja vielä: ”Vai johtuisiko se (vapaamuotoisten tapaamisten loppuminen) siitä, että työväenliikkeen luonnekin on muuttunut? On epäkiitollista pohtia ja ottaa kiinteää kantaa, kun tilanne jo seuraavana päivänä saattaa vaihtua ... aivan odottamatta”. Niinpä niin. Ehkä tässä on idut tämän päivän näkökulmaan: ihmisten mielenkiinto on hajonnut kymmeniin erilaisiin kohteisiin, edessä avautuu tapahtumien taivaanranta, globaali päätöksenteko heittää ihmisiä kuin lastua laineilla, kun käynnistetään kolossaaliset irtisanomiset. Kohtalokkaista päätöksistä saadaan kuulla, kun ne on jo aika päivää sitten märehditty isommissa kammareisssa.
Työväen perinteinen edunvalvonta on joukkoliikkeen varassa. Kurjensaari kuvaa tuolloin ajankohtaisen ilmiön, siirtotyömaiden näkökulmasta työväen joukkoliikettä: Siirtotyömaat ”ovat muodostuneet työväen radikalisoitumisen tehokkaiksi keskuspaikoiksi. Siellä missä on suuria miesjoukkoja koolla ja perheistään erillään, ollaan poliittisesti katsoen huomattavasti toimintavalmiimpia kuin kotioloissa”. Tämä on avainasia, kun mietitään, miten vaikeaa on tänä päivänä synnyttää vanhaa työväen henkeä. Ei ole enää vastaavia tilaisuuksia. Suurten tehtaiden aika on käymässä vähiin ja juuri siellä olivat ennen vanhaan koolla työväen sankarit. Tähän päivään siirrettynä työväen henki voisi tarkoittaa facebook- tai twitter- kohtaamisia. Mutta ovatko tehdastyöläiset omimmillaan netin käyttäjinä? Netti on kuitenkin joukkoliikkeen nykyaikainen muoto, jonka Barack Obama kehitti vaalikampanjoissaan huippuunsa.
Kurjensaari lainaa Emile Zolaa kuvatessaan työväen sosiaalista nousua keskiluokkaan irti omasta elinpiiristään ja sitä kautta irti myös korkealentoisista aatteista. Zola kirjoittaa: lakkoilevien kaivostyöläisten johtaja ”halusi antaa noille ihmisille korkeampia näkymiä, nostaa heidät keskiluokan …. maailmaan. Mutta kuinka kauan se kestäisikään!” Vähitellen johtaja unohti ”huolensa, joka alituisesti oli pakottanut hänet kuvittelemaan itseään heidän asemaansa; sen sijaan hän alkoi tuntea, kuinka hänessä heräsi ajatuksia ja kuvitelmia sen yhteiskuntaluokan piiristä, jota hän tähän saakka oli halveksinut ja jota vastaan taistellut”. Ja tämä tapahtui jo 1800-luvulla!
Määrittelisin vasemmistolle jälkikäteisesti kaksi tehtävää 1950-luvun näkökulmasta: työväenluokan etujen ajamisen ja hyvinvointiyhteiskunnan pystyttämisen. Edellä kuvattu kaivostyöläisten johtaja kohtasi edellisen haasteen varsin konkreetisesti. Hän oli itse nousemassa luokastaan pois ja niin olivat vähitellen hänen toverinsakin. Ei siis ollut enää, minkä puolesta taistella. Vasemmisto on pystynyt pitämään osan kannatuksestaan hyvinvointiyhteiskunnan tavoitteiden puolesta kamppaillessaan. Nyt näyttää malja täyttyneen tämänkin osalta. Monista kansalaisista aivan huokuu halu ”pienentää valtiota”, lue: supistaa julkista sektoria ja sen palveluja.
Vasemmistolle voisi mielestäni jäädä jäljelle – ja jääkin - ”dynaamisen konservatismin” (Kokoomuksen 1960-luvun iskulause!) nimissä taistelu hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen puolesta. Konservatismi tarkoittaa, että vanha hyvä skandinaavinen rakenne on vielä arvossaan ja dynaaminen sitä, että hyvinvointiyhteiskuntaa pitää nykyaikaistaa, uudistaa.
Mistä tässä kaikessa on ollut kyse muutamien kymmenien vuosien ajanjaksolla? Tietenkin suuresta onnistumisesta. Paitsi että päästiin eroon siirtotyömaista, kohennettiin myös ratkaisevalla tavalla työväen elinehtoja ja toimeentuloa. Onko onnistuminen sitä, että tekee itsensä tarpeettomaksi? Kuulostaa liian yksinkertaiselta.
Nyt keskiluokkaistuneen työväen äänistä taistelevat kaikki puolueet oikeistoa myöten. Puolueet haluavat ”työväen presidentin” ja olla ”työväenpuolue ilman sosialismia”.
Moni on sitä mieltä, että hyvinvointipalveluja ajaessamme olemme ylittäneet käytettävissä olevat resurssimme. Kun suomalaisen teollisuustyöntekijän tuntipalkka on eräiden arvioiden mukaan kolmanneksi korkein Euroopassa (Tilastokeskus: Hyvinvointikatsaus 1/2013), ollaan tilanteessa, jossa palkkojen nousua on pakko hillitä ja sama koskee hyvinvointipalvelujen lisäämistä.
Niin, minkä puolesta taistellaan?
Taistelu omien etujen puolesta on osin korvattu taisteluksi muiden saamia etuja vastaan. Nykyaikainen globaalitalous mahdollistaa itsekkäät irtiotot. Mikään ei ole niinkuin ennen, kun vanhaan kunnianarvoisaan ”20 perheeseen” kuuluva Casimir Ehrnrooth, 82 käryää veroparatiisista.
Meille on kertynyt valtavasti uusia haasteita entisten tilalle. Kiihkeästi tavoiteltu hyvinvointiyhteiskunta ei ole tuonut odotettua onnea. Järjestäytyneet työntekijät ovat saaneet osansa hyvinvointiyhteiskunnan pahoinvoinnista. Nykyajan siirtotyömaita ovat kaupunkien työpaikat, joihin ihmiset muurahaisten tavoin vilistävät lähiöistä kymmenien neliökilometrien alueelta. Ei siinä aatteita ehdi ajatella.
Globaalin talouden, finanssikriisin ja omien rakenneongelmien edessä ollaan ymmällä. Tuloerot suurenevat. Köyhät ovat uusköyhiä, jotka sinnittelevät liian kalliissa asunnoissaan ja yrittävät löytää elämisen edellytykset. Ovatko demarit oikeasti heidän tukenaan? Toista oli ennen. Kurjensaari: ”Ajankuva on muotia seuraava, eau de colognelta tuoksuva, valkokauluksinen sosialidemokraatti, jolla on osakehuoneisto, huvila, auto ja purjevene”. Voi ihmetellä, miten sosialidemokraattien kannatus pysyi pitkään Kalevi Sorsan mainitsemassa ”rautaisessa 25 prosentissa”, kun jo 1950-luvun lopulla oli tällaista. No, ehkä kysymys oli työväenjohtajista.... mutta pian yllä oleva oli mahdollista tavalliselle paperityöntekijälle.
Vai onko niin raadollista, että kannatti pysyä toistaiseksi puolueessa joka - vähävaraisten asiaa edistäessään – ajoi näin menestyksekkäästi vähän parempituloistenkin kannattajiensa etuja? Ei siis kannattanut vaihtaa esimerkiksi Kokoomukseen, joka olisi henkisesti ja materiaalisesti vastannut em. tulotason mukaista porvarillista maailmankuvaa. Tämä valintatilanne konkretisoitui vasta paljon myöhemmin – ehkä vasta nyt. Vasemmiston hyvin toimeentulevat työläiset ovat vasta viime vuosina hoksaneet ne puolueet ja kansanedustajat, jotka torjuvat kilpailun työpaikoista, so. toimivat maahanmuuttokielteisesti. Vaikea tähän väliin on tunkea maailmoja syleilevää aatetta.
Entä kuka kantaa kokonaisvastuun? Kurjensaari: ”Entisessä sääty-yhteiskunnassa ylemmät luokat katsoivat olevansa valtiosta vastuussa ja puolustivat sen voimaa, valtaa ja kunniaa. Hyökkääjinä, murtajina ja altakaivajina toimivat alemmat ja nousevat kerrokset. Kehitys on johtanut siihen, että suurin piirtein kaikki eturyhmät ovat saaneet otteen valtiosta, mutta jokainen niin vähän, ettei tunne olevansa siitä vastuussa”. Kävikö tässä niin, että valtio on toiminut lypsylehmänä erilaisille vaatimuksille vuosikymmenien ajan ilman, että kukaan oikeastaan kantaa viimekätistä vastuuta sen toimintakyvystä? Olemmeko nyt vihdoin saavuttaneet rajat, joita ei voi ylittää?
Kurjensaari näki läheltä häikäilemättömän poliittisen pelin ikävimmät puolet. Hänen asenteensa poliitikkoihin on kyyninen: ”Kaikki he ovat turvanneet oman henkilökohtaisen ja perheensä toimeentulon; kaikki järjestään äärimmäisestä oikeistosta äärimmmäiseen vasemmistoon. Tässä valossa politiikka on vain hauskaa ja jännittävää leikkiä, ajanvietettä.... Se on vain pelihimon korkeampi muoto”.
Matti Kurjensaari sai potkut päätoimittajan tehtävistä 1950-luvun viimeisinä päivinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti