Vaalien lähestyessä puolueiden asemat selkeytyvät. Muutoksia on tapahtumassa varsinkin oikeistokonservatiivisella laidalla. Helsingin Sanomien kyselyssä ”Säästökuuri vaihtui vaalilupauksiin” (18.2.1019) on kartoitus eri puolueiden nykyisistä poliittisista painotuksista.
Tietenkin vaalilupausten otollisimpana hetkenä - eli kuukausi-pari ennen vaaleja - luvataan perinteiseen tapaan sekä menolisäyksiä tehtyjen säästöjen kuittaamiseksi että säästöjä poliittisesti vaarattomampiin kohteisiin. Lupaukset ovat osin epäjohdonmukaisia, mutta siitä en tee nyt pääasiaa, vaan tarkastelen muutostuulia lyhyellä ja pidemmällä aikavälillä eri puolueiden kannanotoissa riveillä ja rivien välissä.
Näyttää siltä, että kokoomuksen oikealle puolelle yhä selvemmin muodostuu ”pienpuolueryhmä”, joka koostuu perussuomalaisista ja Liike Nyt -ryhmästä (joka ei ole puolue). Linja näillä pienillä ryhmillä tuntuu olevan sekä konservatiivinen, että oikeistolainen. Lähdetään ilmeisesti siitä, että kokoomus pysyy paikallaan, oikealla, kuten tällä vaalikaudella on nähty. Jonkinasteinen muutos on kuitenkin tapahtumassa: kokoomus on mielipidetiedustelujen pelottamana hellittämässä ylimmän kirstunvartijan roolista. Nuukuuspolitiikka (austerity policy)) on vaihtunut puheissa neutraaliksi budjettitasapainoiluksi.
Konservatiivisten sinisten henkiinjäämispolitiikka estää heitä liittymästä muiden pienpuolueiden rinnalla oikeistokonservatiivisiin säästölinjauksiin.
Kokoomuksen oikealla puolella on hyvin vaikea säilyä hengissä. Jopa kokoomuksen rinnalle tulo tietää vaikeuksia, kuten keskusta hyvin tietää. Suomalainen demokratia ei näytä sulattavan oikeistokonservatiiveja kuin hyvin vähäisessä määrin. Ne muutamat kansanedustajat, jotka ovat omaksuneet selkeästi oikeistolinjan joutuvat varomaan puheitaan.
Eniten HS:n kyselyssä näytti säikähtäneen viime aikojen gallupeja keskusta, joka halusi sekä lisätä menoja keventää verotusta että vähentää velanottoa. Tämän tunnistaen HS ”kielsi” jo etukäteen puolueita käyttämästä muutoksia työllisyydessä menojen kattamiskeinona. Kerta kiellon päälle: keskusta otti tämänkin avuksi selvitäkseen pinteestä.
Vasemmistolla ja vihreillä on tilaisuus ottaa vaaleissa vahvoja kantoja. Jompaa kumpaa tai molempia tarvitaan hallitusneuvotteluissa. Kysymys on kolmiodraamasta sosiaalidemokraatit – keskusta – kokoomus, johon muut puolueet liittyvät eri variaatioin. Tulevan politiikan uskon – jos taloudessa ei tapahdu merkittävää taantumista – nojautuvan nykyistä vasemmistolaisempaan politiikkaan ja ainakin vähemmän oikeistolaiseen.
Lähellä vaaleja ollaan kieli keskellä suuta. Niinpä useimmat äänestäjät ottanevat tarkastelun kohteeksi kannattamansa puolueen pitkän linjan suuntaviivat ja äänestävät sen mukaisesti. Silloin vaalilupaukset tulevat suhteutetuksi siihen, mitä puolue on edustanut pidemmällä aikavälillä eikä päiväperhoslupauksiin. Ehkä merkittävin vaikuttava seikka tulevissa vaaleissa on edellisellä vaalikaudella (siis nykyisellä) toteutettu politiikka. Kuinka uskottavaa se on ollut sekä hallituksen että opposition puolelta? Kuinka uskottavia ovat nyt annetut lupaukset suhteessa noudatettuun politiikkaan.
Useissa Euroopan valtioissa ja laajemminkin populismin aalto on hallinnut parlamenttivaaleja. Mitään merkkiä vastaavasta en näe Suomessa. Suomalainen demokratia on läpäissyt melkoiset harjoitukset populismikysymyksessä: ensin Vennamon liike ja sitten Soinin liike. Vaikka perussuomalaiset saisivatkin kohtuullisen tuloksen vaaleissa, en usko tulevan politiikan olevan kovin populistista.
Suomalainen liberaali demokratia on kestävällä pohjalla. Hallituksen muodostaminen ei tosin ole ainakaan helpottunut. Tässäkin on sanottava, että meillä haasteet ovat olleet helpommin selätettävissä kuin monissa muissa maissa. Toive olisi, että seuraava hallitus tukisi vakaata järjestelmää vahvalla panostuksella yleissivistävään ja ammatilliseen koulutukseen. Koulutuksella maa säilyy kansakuntien eturintamassa.
:::::::::::::::::
Hesarissa oli 19.2.2019 mainio Heikki Aittokosken katsaus eurooppalaiseen poliittiseen kirjoon ja voimasuhteiden kehitykseen vuosisadan ajalta. Artikkelin nimi on ”Euroopan politiikka hajosi sirpaleiksi” ja siinä kuvataan vanhojen perinteisten puolueiden vallan kapenemista ja uusien (populististen) voimien nousua pääosin oikealla, mutta osin myös vasemmalla. Perinteisten puolueiden mahtikausi Euroopassa – ja samalla liberaalin demokratian voittokulku – näyttää ulottuvan 1940-luvun lopulta 1990-luvun vaihteeseen.
Eurooppalaisessa viitekehyksessä nukkuvien puolueen dramaattinen kasvu (Aittokosken grafiikka!) 1990-luvun vaihteesta lähtien kiinnittää eniten huomiota. Myös radikaalin oikeiston (tai populistisen oikeiston) nousu - samoin 1990-luvun vaihteesta lähtien - herättää huomiota.
Grafiikka paljastaa selkeästi, että sosialismin romahtaminen näyttää hämmentäneen eurooppalaista poliittista kenttää perustava laatua olevalla tavalla. Osa äänestäjistä varsinkin idässä näytti hylkäävän politiikan saumakohdassa. Samalla jotain korvaavaa etsivät näyttävät löytäneen populistisen oikeistoideologian.
Onko siis tulkittava niin, että 1990-luvun vaihteessa liberaali demokratia oli itsestään selvyys, se ei ollut politiikkaa lainkaan, vaan luonnollinen seuraus sosialismin romahduksesta? Toinen mahdollisuus on että sosialismin romahdus aiheutti tyhjiön poliittiseen kenttään, joka näkyi äänestämättömyytenä varsinkin Itä-Euroopassa.
Muitakin selityksiä on. Aittokoski toteaa artikkelissaan, että puoluekentän murrokseen ovat vaikuttaneet mm. ”finanssikriisi, eurokriisi, teknologian kiivas kehitys sekä maahanmuutto”. Tähän tuo oman säväyksensä sosiaalisen median ”tarkoituksellinen inhottavuus”. On varmasti muitakin syitä, joita olen pohtinut useissa kirjoituksissa. On syytä pohtia pystytäänkö politiikan keinoin vain rajallisesti viemään eteenpäin yhteisiä asioita, joita maailma pirstoo pieniin osiin.
::::::::::::::::
Hesarin artikkelin yhteydessä olleessa grafiikassa eurooppalaisen sosiaalidemokratian romahtaminen ei näytä romahdukselta lainkaan. Vihreiden ja laitavasemmiston kannatus on vain lohkaissut kapean siivun demareilta.
Tulevissa europarlamentin vaaleissa mitataan oikeistopopulismin potentiaalisen läpimurron laajuus mantereentasoisena ensimmäistä kertaa.
Myös Suomessa on tapahtunut Eurooppa-tyyppinen kehitys. Viime vuosisadalla 1940-luvun lopulta aina 1980-luvulle saakka sisäpolitiikkaa hallitsivat neljä suurta, maalaisliitto/keskustapuolue, sosiaalidemokraatit, kokoomus ja skdl/vasemmistoliitto (viime mainittu vuodesta 1990 lähtien). Näiden puolueiden yhteiskannatus on vaihdellut seuraavasti:
Vuonna 1945 176 kansanedustajaa
Vuonna 1966 173 kansanedustajaa
Vuonna 1987 165 kansanedustajaa
Vuonna 2007 163 kansanedustajaa
Vuonna 2011 135 kansanedustajaa
Vuonna 2015 132 kansanedustajaa
Kuten edellä keräämistäni tiedoista näkyy Suomessa muutokset ovat olleet maltillisia lukuun ottamatta viimeisimpiä vuoden 2011 ja 2015 vaaleja. Eurooppalaisen puoluekentän pirstoutuminen on tuore ilmiö eikä historiallisesti tarkastellen voida vetää kovin pitkälle vietyjä johtopäätöksiä lähitulevaisuudesta. Suomessa em. kannatuskehityksessä skdl/vasemmistoliiton kannatus on romahtanut 1945-2015 (itse asiassa suurin muutos tapahtui skdl:n osalta jo 1987 vaaleissa). Vuosina 2011-2015 tapahtui sitten persujen ”jytky”, joka näkyy voimasuhteiden muutoksena selvästi.
:::::::::::::::
Liberaalin demokratian vastaisuus on saanut Itä-Euroopan autoritaarisesti johdetut valtiot, Venäjän ja Länsi-Euroopan oikeistolaiset ryhmät näkemään etujen yhteneväisyyttä. Häiritäänkö esimerkiksi Suomen vaaleja? On kaksi perustetta sotkeentua vaaleihin: 1) Aiheutetaan esimerkiksi nettihälyä jonkin puolueen (tai laajemman tahon) hyväksi tai jotakin tahoa vastaan tai sitten 2) Aiheutetaan yleisellä tasolla epävakautta ja sekaannusta kansanvallan toimivuuteen.
Ensimmäisestä kohdasta on vaikeaa löytää perustetta puuttumiselle. Toinen kohta – jos joku taho siihen ryhtyy – on suuri riski puuttujan kannalta, koska se saattaa kääntyä sitä itseään vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti