Populismin pesänjakajat – Vennamo, Soini ja Halla-aho

 

 Hesarin mielipidepalstalla 27.7.2023  artikkelissa ”Perussuomalaisten ideologia ei vastaa enää alkuperäistä”  Timo Soini yrittää selkeyttää perusuomalaisten tilannetta, joka on kuluvanan vuonna herättänyt paljon kipakkaa keskustelua. Tietenkin kysymys on lähtökohdiltaan perussuomalaisten siirtymisestä oppositiosta hallitukseen eduskuntavaalien tuloksen seurauksena.

Timo Soini itse on ainakin toistaiseksi joutunut politiikan sivuraiteelle eräänlaiseksi jälkiviisaaksi  kommentoijaksi. Hän on kuitenkin  itse osa sitä historiaa, jota hän erittelee Hesarin kirjoituksessa.

Soini taisteli aikoinaan konservatiivisen työväestön sieluista. Osa näistä on juuri niitä ihmisiä tai heidän jälkeläisiään, jotka muuttivat aikoinaan maalta kaupunkiin paremman elämän toivossa, mutta juurettomina antoivat äänensä Vennamolle. Vennamon puolue oli kuitenkin ensisijaisesti tuvan penkin jurnuttajien puolue, kun taas Soinin retoriikka tehosi laajalti erilaisiin kansalaispiireihin – osin myös sivistyneistöön.

Vennamon kannattajien voidaan katsoa olleen pienituloisia konservatiiveja, jotka eivät halunneet äänestää sosialisteja. Sekä Soini että Vennamo tarjosivat ”uuden” protestin ”vanhaa” poliittista kulttuuria vastaan. Ajatus on hiukan mystinen, sillä käytännössä molemmat ”uudet” kulttuurit tarpeen tullen turvautuivat hyvinkin vanhoihin poliittisiin keinoihin.

Perussuomalaisten ja SMP:n kansanedustajat poikkeavat toisistaan siinä mielessä, että SMP:n edustajille oli ominaista vanhoillinen kristillinen opetuslapsimainen jäyhyys. Ei voinut mitenkään kuvitella, että he olisivat suorittaneet irtiottoja hyvistä tavoista, kuten perussuomalaiset  ovat tehneet. Tai sitten - mihin Vennamo itse paljastuksissaan viittaa – torveiltiin piilossa julkisuudelta.

Kokevatko perussuomalaiset,  että valtaosa puolueen äänistä on lainassa vai tuntevatko he, että  on tapahtunut pysyvä poliittinen uusjako, jonka kiinteänä osana ovat perussuomalaiset? On näyttöä siitä, että  perussuomalaiset jakautuvat toistensa kanssa riiteleviin fraktioihin aivan kuten SMP:kin jakautui. ”Peruspomo”-kirjassaan Soini viittaa Urpo Leppäseen, joka sanoi, että perussuomalaiset ovat fraktioiden puolue (siis jo voimissaan ollessaan).

Aion seuraavassa eritellä fraktioita, joita olen nykyperussuomalaisissa nähnyt muodostuvan.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Soini pelkistää 27.7.2023 artikkelissaan perussuomalaisuuden kahdeksi toisistaan poikkeavaksi fraktioksi, vennamolaisuudeksi ja halla-aholaisuudeksi. Hänet itsensä voi huoletta nimetä vennamolaisen linjan kannattajaksi, ja eräänlaiseksi linjan kummisedäksi, koska koko aatteellinen pohja olisi voinut hävitä politiikan myrskyihin ilman Soinin yhden miehen ristiretkeä ”unohdetun kansan puolesta”.

Ennen kuin on valmiutta erotella nykypäivän päälinjoja on ehkä syytä läpivalaista joitakin aiempia jakoperusteita 2000-luvulla.

Perussuomalaiset tulivat mukaan Sipilän hallitukseen vuonna 2015 monien varotoimien saattelemana, olihan jo  etukäteen epäiltävissä, että perussuomalaisten kytkeminen hallitusvastuuseen oli haastava tehtävä. Siitä tuli juuri niin konstikkaita seuraamuksia kuin saattoi pahimmillaan odottaa.

Vedenjakajaksi kahden linjan välillä Soini määrittää vuoden 2017 puoluekokouksen, jossa halla-aholaisuus peri voiton. Uusiksi menivät sekä puoluejohto että koko puolue. Kaksien vaalien jytkyn (jytky 2011 ja ”jatkojytky” 2015) isä, Timo Soini siirtyi tai tunsi itsensä pakotetuksi siirtymään syrjään.

Soini ei ole tuntenut helpotusta politiikasta poissiirtymisen johdosta vaan on haikaillut vennamolaisuuden perään ja turhautunut ja kai hiukan katkeroitunutkin vanhan vennamolaisen poliittisen pääoman hukkaamisesta. Olisikohan kuitenkin niin, että vennamolaisuutta Soinin tarkoittamassa mielessä ei enää ole kuin puolueveteraanien harvenevassa joukossa.  

Soini antaa ymmärtää, että Halla-aho on puolueelle rasite. Soini: ”Kyse on uuden johdon ihmiskuvasta ja arvoista”. Tuosta uudesta ihmiskuvausta vastaavat Soinin mukaan Riikka Purra ja Jussi Halla-aho yhdessä. Vennamolaisuus on tyystin hävinnyt, siitä ei puhuta mitään.

Tulkitsenko oikein, että Soini haluaisi kuljettaa Vennamoa puolueen valvovana silmänä vielä 2000-luvulla? Ihan näin yksinkertainen paradigman muutos ei ollut. Timo Soini ajoi alun perin perussuomalaisia  työväenpuolueeksi ”ilman sosialismia” pyrkien murentamaan sosialidemokraattien kannatuspohjaa perussuomalaisten hyväksi. Aluksi veto ps:ään olikin merkittävää, mutta muutosten tuulet ajoivat nopeasti tämän vaiheen ohi ja ps:stä hioutui muutamassa vuodessa oikeistokonservatiivinen ja populistinen yleispuolue. Populistiseksi puoluetta voi sanoa ”monimutkaisten asioiden yksinkertaistamispolitiikan” takia. Soini syyttää nykyjohtoa maahanmuuttovihamielisestä oikeistolaisuudesta ja rasismista, mutta todellinen muutos on tapahtunut Soinin mukaan aatteellisella puolella: alkuperäisestä perussuomalaisuudesta on vain kuoret jäljellä. Soini toteaa vuonna 2017 perussuomalaisista irtautuneista, että he olivat ainoat,  jotka irtisanoutuivat halla-aholaisuudesta, ja joutuivat maksamaan siitä kovan hinnan. Monelta poliittinen ura on kokonaan ohi.

Enemmän kuin Soinin mainitsemasta kahtiajakautuneisuudesta kysymys oli puolueen populistien irtautumisesta puolueen modernisoijien linjasta (tarkoitan modernisoijilla niitä, jotka olisivat halunneet puolueen ”normalisoimista” perinteiseen puoluekenttään soveliaaksi ja samalla sujuvasti hallituskelpoiseksi poliittiseksi voimaksi). Modernisoijat hävisivät sata nolla kannatustaistelun ja katosivat samalla puoluekartalta hämmästyttävän nopeasti paljastaen puolueen äänestäjien kannatuksen todellisen sijoittumisen puoluekentässä. Joukossa on paljon vanhoja jääriä, joille liberaalidemokraattinen  maailma on liian vapaamielinen. Sanalla sanoen joukko on hyvin heterogeeninen.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Millaisia sitten ovat perussuomalaisten nykykannattajat? Muun muassa Åbo Akademilla on siitä tuoretta kyselytutkimustietoa. Perussuomalaiset erottautuivat täysin omaksi ryhmäkseen mm.  työperäistä maahanmuuttoa koskevissa kysymyksissä. Laskelmien mukaan rasistisia asenteita on perussuomalaisilla kaksin- tai kolminkertaisesti muihin suomalaisiin verrattuna.

Arvokartalla perussuomalaiset muodostivat yhtenäisen kansallismielisten arvokonservatiivien ryhmän.

Ostovoimasta huolestuneet, talouspessimistit ja turvallisuuskysymyksistä huolta kantavat ovat kyselyissä olleet leimallisesti perussuomalaisia. Muita perussuomalaisille ominaisia piirteitä olivat mm. olivat mm. EU-kielteisyys ja  ”ennen oli kaikki paremmin” -asenne.

On pantu merkille, että perussuomalainen oikeistoradikalismi vetoaa enemmän miehiin kuin naisiin. Ehkä he kokevat yhteiskunnallisen asemansa heikentyneen? Tunnusomaista on, että perussuomalaisia kannattavat hyvin toimeentulevat työläiset, koska heillä on paljon menetettävää! Toisaalta sosiaaliturvaleikkaukset eivät kosketa heitä ja matala verotus taas hyödyttää heitä. Perussuomalaiset kuuluvat usein niihin, joilla on em. syistä paljon menettävää.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Vielä otan esille eräitä vivahteita nykyperussuomalaisuuden moniaineksisuudesta. Kysymys on puolueen eduskuntaryhmään vuoden 2023 vaaleissa tulleista (pääosin nuorista) älyköistä, jotka ovat henkisesti samansuuntaisia niiden ps-tahojen kanssa,  jotka eivät ole halunneet vaihtaa kannatustaan perinteisen puoluekentän puolueisiin. Tässä joukossa on paljon asiapohjalta toimivia miehiä ja naisia, jotka nyt rimpuilevat irti omasta ja muiden maahanmuuttovastaisuudesta ja edustavat samalla eräänlaista jälkipopulismia.

Puolueen ”hallituskelpoiseksi  saattamiseen” osallistuu ilmeisesti Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä,  joka on hiukan yllättäen - perustehtävänsä huomioon ottaen – tunnustanut väriä ja toiminut selkeästi perussuomalaisten  ymmärtäjänä. Hänestä on tullut politiikan paremmin päin selittäjä puolueelle. Jokisipilä on ottanut tehtäväkseen irrottaa puolue kaikesta rasismista, josta on tullut puolueelle rasite. Mutta onko perussuomalainen puolue aidosti valmis siihen? Haasteena on, että puolueelle on muutoinkin poikkeuksellisen vaikeaa pitäytyä hallituspolitiikassa.

Maahanmuuttovastaisuus on oma erillinen kysymyksensä, jossa vaihteluväli mielipiteissä on suurempi kuin rasismikeskustelussa. Muut hallitusvastuun ulkopuoliset puolueet ovat nyt omaksuneet oppositiossa perussuomalaisen argumentoinnin jyrkkyyden,  ja se takaa levottomia aikoja eduskunnan syysistuntokaudelle. 

 

 

 

J. Robert Oppenheimerin momentum: ”lakanat voi viedä sisälle”

 

TV-teatterissa esitettiin vuonna 1967 Timo Bergholmin ohjaama näytelmä ”Oppenheimerin tapaus”, jossa pääosassa loisti Matti Oravisto. Taustahenkilöinä produktiossa olivat mm. Jouko Turkka, Reima Kekäläinen ja Jootarkka Pennanen. Nyt tuokin esitys on muisto vain, kun sen päälle nauhoitettiin – tuon aikaiseen tapaan – toinen näytelmä - säästösyistä. Minussa tuo näytelmä herätti kiinnostuksen J. Robert Oppenheimeria – ”atomipommin isää” – kohtaan, siispä tervehdin ilolla Christopher Nolanin ohjausta ”Oppenheimer”, joka menee parhaillaan kuin kuumille kiville elokuvateattereissa. Oppenheimeria esittävän Cillian Murphyn näyttelijäsuoritus on briljantti. Syntyy vaikutelma, että hän kantaa koko ihmiskunnan ydinasetaakkaa.

Manhattan-projektin tehtävänä oli ensimmäisen atomipommin räjäyttäminen peitenimellä Trinity. Räjäytys tapahtui 16.7.1945. Oppenheimer oli New Mexicon Los Alamosiin perustetun laboratorion johtaja. Koko Manhattan projektista vastasi kenraali Leslie Groves.

Elokuva jakautuu tavallaan kahteen osaan. Ensimmäisessä fokuksessa on Los Alamosiin, erämaahan, rakennettava ”atomipommitehdas”, ja kokonainen kaupunki kaikkine palveluineen ja haasteineen, ja toisessa osassa keskiössä on ydinaseen valmistumisvaiheen jälkeiset lukemattomat intrigit, neuvostovakoilu ja eksoottisten olosuhteiden ihmissuhteisiin jättämät jäljet. Ja näiden välissä koetaan ensimmäisen atomipommin räjäytyksen aiheuttama spontaani ilonpurkaus.

Tarkastelen seuraavassa elokuvan minussa herättämiä väristyksiä teemoittain yhdistäen niitä soveltuvin osin  historian faktoihin.

Yleisesti voisi sanoa, että tämä kolmetuntinen elokuva on kovan maineensa veroinen. Jännite kasvaa loppua kohden ja huipentuu Oppenheimerin ja presidentti Trumanin kuuluisaan tapaamiseen, josta otetaan kaikki irti.

Minua on erityisesti kiinnostanut 1930-luvun asetelma Yhdysvaltain ja Neuvostoliton, kapitalismin ja sosialismin välillä. Kommunismin suosio oli suurimmillaan niinä 30-luvun vuosina, jolloin Yhdysvallat oli liki vallankumouksellisessa tilassa suurtyöttömyyden johdosta. Tästä otan esille kolme näkökulmaa. Ensinnäkin Yhdysvaltojen suurtyöttömyys aiheutti uteliaan kiinnostuksen Neuvostoliiton mallista vallankumousta kohtaan työttömyydestä kärsivien työläisten joukoissa. Toiseksi syntyi asetelma, jossa 1930-luvun suurtyöttömyyden oloissa vasemmistolaisuuteen suhtauduttiin täysin toisin kuin 1940-luvulla, jolloin kylmä sota loi jännittyneen ilmapiirin suurvaltojen välille ja Joseph McCarthyn kommunistivainot saivat käsittämättömät mittasuhteet.

Avainasiaksi nousi vakoilu Neuvostoliiton hyväksi, kun sosialismitartunnan saaneet amerikkalaiset pyrkivät naiivisti tasoittamaan voimasuhteita luovuttaen salaisia  (ydinpommi)tietoja venäläisille. Oppenheimerin lähipiirissä oli runsaasti näitä ideologisesti valveutuneita Neuvostoliiton sympatisoijia, joista monet hyvässä uskossa toimineet syöttivät tietoja Neuvostoliiton vakoilukoneistolle. Kolmanneksi elokuvassa sivutaan tiedemiesten yhtä naiivia uskoa,  että suurvaltojen välillä on saatavissa sopu aikaan. Elokuvassa sivuutetaan täydellisesti mm. Albert Einsteinin muutaman vuoden kestänyt sosialismin ihailun kausi. Miksi tiedemiehet sortuivat ylenpalttiseen sosialismin yliarvostamiseen? Koska osa heistä uskoi vilpittömästi sosialismin kumoavan kapitalismin ylilyönnit. Elokuvassa käytetään paljon aikaa sen todistamiseen, että Oppenheimer ei ollut missään vaiheessa kommunistisen puolueen jäsen, mutta hänelle rasitteeksi nousivat ideologisen kääntymyksen kokeneet ystävät. Hän kuului myös jäsenenä moniin kommunisteja lähellä oleviin yhteisöihin. Aikojen kuluessa, varsinkin 1950-luvun vainoharhaisessa kommunismin vastaisessa ilmapiirissä - täysin toisenlaisissa olosuhteissa kuin 1930-luvulla - Oppenheimer sai tuta ystävyyden hinnan, kun hän ei läpäissyt viranomaisten turvallisuusluokitusta johtuen hyvää tarkoittavista mutta sotkuisista rakkaus- ja ystävyyssuhteista. Elokuva kuvaa erinomaisesti Oppenheimerin sisäistä ja ulkoista kamppailua luotettavuutensa säilyttämisen puolesta. Oppenheimer ei todellakaan ole yksiselitteinen tieteen saavutusten puolesta puhuja vaan julmasti ahdistettu mies, jolle ”väärä seura” aiheutti ulkoisia ja sisäisiä ristiriitoja. Ajoittain Oppenheimer oli kuin haavoitettu, joka taistelee itsekunnioituksen säilyttääkseen. Osa näistä vaikeuksista johtui siitä, että häneen – periaatteessa hyvin kilttiin ihmiseen - tukeuduttiin ja hänestä haettiin turvaa. Toisaalta oli niitäkin, jotka syyttivät häntä - eikä ihan aiheetta – marttyyriudesta. Oppenheimer näyttäytyy elokuvassa lähimmäisen rakkauden naiivina puolestapuhujana, joka ei kuitenkaan pysty uhraamaan riittävästi aikaa läheisilleen, ja joutuu tilanteisiin, jossa briljantti äly ei häntä pelasta. Oppenheimer on hämmentyneen avuton henkilösuhteiden ristipaineissa. Haasteita lisäsi, että ystäväpiirissä oli henkilöitä, joilla oli hyvin varmaksi koettu ideologia, mutta jotka kuitenkin olivat henkisesti hauraita. Katsojassa herää säälin tunne tätä luomakunnan älykköä arvioidessaan, kun hän yrittää selvitä tavallisista ihmissuhdesokkeloista asettumalla toisen asemaan. Hänestä aivan huokuu halu välttää ristiriitoja. Onko elokuvassa aliarvioitu Oppenheimerin organisoijan kykyjä ja kovuutta? Eräiden mukaan hän oli loistava organisoija. Toiset taas solvasivat häntä väittäen, ettei hän pystynyt johtamaan edes nakkikioskia!

Tiedemies Oppenheimer joutui joskus liian koville ammattidebatoijien kanssa viranomaisten kuultavana ollessaan. Usein hän käänsi toisen posken tarkoituksellisen haavoittamisen vastareaktiona. Hän saattoi tervehtiä kädestä pitäen  henkilöä, joka oli juuri lyönyt häntä selkään puukolla. Ympärillä olevat läheiset raivostuivat suunnattomasti Oppenheimerille hänen kiltteydestään. 

Kunnianpalautus tapahtui  1960-luvulla muutama vuosi ennen Oppenheimerin kuolemaa,  kun kansakunta vihdoin ymmärsi kaiken vainoharhaisuuden jälkeen tiedemiehen arvon amerikkalaisuudelle.

Hänen urallaan näen kaksi johtavaa kaksinkamppailua, joista toinen koski hänen erimielisyyttään  atomienergiakomission johtavissa tehtävissä palvelleen Lewis Straussin kanssa ja toinen hänen tiedemieskollegansa Edward Tellerin – ”vetypommin isän” – kanssa

Elokuvan loppupuolella Oppenheimerin ja Lewis Straussin kaksinkampailu saa runsaasti tilaa. Johtopäätös on, että Strauss kadehtii Oppenheimeria tämän saavutusten johdosta ja aiheuttaa Oppenheimerille mainehäviötä ylilyömiseen sortuvilla kongressin kuulemisilla, kun Oppenheimerin uskottavuus kyseenalaistetaan. Nolan ei päästä katsojaa helpolla – ”ei anna mahdollisuutta” sympatisoida Oppenheimeria - vaan tuo vastapainoksi julki Oppenheimerin tiukoissa tilanteissa turvautumisen muunneltuun totuuteen tai vaikenemiseen hänen yrittäessään suojata lähimpiä ihmissuhteitaan. Vaikutusvaltainen Strauss kuitenkin historian todistusten valossa ja myös elokuvassa tuomitaan konnan ja katkeran miehen rooliin.

Edward Tellerin kanssa pääerimielisyys koski vetypommin kehittämismahdollisuuksia. Teller asettuu selkeästi ”kylmän sodan soturiksi” (cold war warrior), jolla ei ole mitään harhakuvitelmia Neuvostoliiton rauhantahdosta. Oppenheimer vaikka arvostaakin Telleriä tiedemiehenä halusi sovittelevamman lähestymistavan kauhun tasapainon ongelmaan. Oppenheimer edustaa ikään kuin näkemystä, että hänen atomipomminsa kertoi jo maailmalle, miten vaarallisesta aseesta on kysymys. Ei tarvittu enää vetypommia pirun maalaamiseksi seinälle. Miesten välillä oli myös henkilökohtaisia jännitteitä, joita Nolan nyansoi etevästi elokuvassaan. Joskus olen epäillyt,  että Oppenheimer oli hiukan kade Tellerin vetypommikeksinnön takia, koska häneltä itseltään katosi viimeisen sanan käyttämisen mahdollisuus.

Avoin haava miesten välillä puhkesi, kun Teller vuonna 1954 todisti oikeudessa, että Oppenheimer oli turvallisuusriski. Tämänkin episodin päätteeksi Oppenheimer puristi Tellerin kättä. Aivan kuin Teller haluaisi sanoa, että älä ota tätä niin henkilökohtaisesti, kai sinä kuitenkin häviäjän rooliin voit asettua. Edward Teller on yksi niistä, joiden on ajateltu olleen Stanley Kubrickin elokuvan ”Tohtori Outolempi” - enemmän tai vähemmän - sotahullujen hahmojen esikuvia.   

Jännitys tiivistyy kihelmöiväksi elokuvan loppupuolella, kun alkeellisissa oloissa Los Alamosissa atomipommia valmistellaan räjäytettäväksi. Hellyttävä hetki koetaan, kun Oppenheimer sopii vaimonsa kanssa merkkikielen, millä hän ilmoittaa puhelimitse koeponnistuksen onnistumisesta: juuri ripustetut ”lakanat voi viedä sisälle”.

Elokuvan lopun suloisenkatkeriksi kuviksi on valittu Oppenheimerin katumuksen tunteet pommin kehittämisen takia,  ja lopulta tietynlainen sodanvastaisuus ainakin ydinaseen käytön osalta. Tietty epäjohdonmukaisuus leimaa Oppenheimerin käytöstä myös katumusharjoituksissa, sillä hän tuntuu heräävän ydinsodan raakuuksille myöhäsyntyisesti. Lopun elämäänsä hän käytti ydinsodan vaaroista varoittamiseen.  

Nolanin elokuvan viimeisillä minuuteilla tullaan presidentti Trumanin ja Oppenheimerin kuuluisaan tapaamiseen sodan jälkeen. Truman aloittaa jäykästi, mutta kohteliaasti tapaamisseremonian, mutta pian tilaisuuden todellinen luonne paljastuu. Miehet ovat aivan eri planeetalta. Trumanilla on edelleen ensimmäisen atomipommin euforinen vaikutus päällä ja häntä kiinnosti vain se, miten varustautumista voidaan jatkaa, ja miten pommia voidaan jatkossa hyödyntää. Miesten välit viilenevät heti, kun Oppenheimer -  tuolloin jo atomiaseen syviä ja synkeitä mietteitä läpikäyneenä - tuo ajatuksensa rauhanomaisesta kehityksestä esille Trumanin kuullen. Truman oli valmistautunut kohtaamaan aikakauslehtien kansikuvamiehen ja ylisti Oppenheimeria tästä näkökulmasta. Äänen sävy muuttui, kun kävi ilmi, että Oppenheimer suhtautui hyvin kriittisesti pommin käyttämiseen vihollisuuksien ratkaisemiseksi. Pian Truman tylysti tokaisee, että kukaan (!) ei ole kiinnostunut enää siitä, kuka keksi pommin vaan kunnian saa se, joka päätti pommin pudottamisesta. Ja se oli presidentti itse. Loppukohtaus on tunnontarkasti historiaa seuraileva, ja kun Truman jäähyväisiksi käskee ulkoministeriä huolehtimaan, ettei ”tuota itkupilliä (son of a bitch) enää päästetä hänen virkahuoneeseensa”, ollaan viimeisellä rajalla: on kysymys sodasta ja rauhasta: tästä keskustelusta alkaa ihmiskunnan hidas itsemurha.

::::::::::::::::::::::::::::

Elokuva on kolmetuntinen, mutta kestää hyvin useammankin katsomiskerran. Nolan on tämän hetken johtava elokuvaohjaa ja ansaitsee häneen kohdistuvan ylistyksen. Ehkä turhana täytteenä - jotain kriittistä sanoakseni - on käytetty moneen kertaan nähtyjä ”visuaalisia ilotulituksia”. Ne eivät elokuvan arvoon kuitenkaan vaikuta.

Elokuva käy tunteisiin, ja sellaiseksi se on myös tarkoitettu. Osin halutaan kirjoittaa historiaa unohtumattomiksi muistikuviksi elokuvan välityksellä, koska varsinkin nuorella polvella on varmaankin vain hämärä kuva tapahtuneesta. Samalla halutaan säilyttää ydinsodan kauheudet mielessä - myös niiden mielessä,  jotka nyt sodalla uhoavat. Niistä kertovat kuvat Hiroshimasta ja Nagasakista.

PS

Kommenteissa on tuotu esille, ettei olisi nauhoittetu päälle. Jään odottamaan Ylen reaktiota!

Paradigman muutoksen keskellä

 

 Wikipedia: ”Paradigma on jonkin tieteenalan kulloinkin, yleisesti hyväksytty oppirakennelma, ajattelutapa, suuntaus”. Se on: paradigma tarkoittaa oikeana pidettyä, yleisesti hyväksyttyä ja auktoriteetin asemaa edustamaa teoriaa tai viitekehystä, kuten evoluutioteoria tai suhteellisuusteoria…näin tulkitsee kaikkitietävä Wikipedia käsitettä paradigma. Paradigmaa voidaan ajatella suurina kokonaisuuksina tai sitten jonkin alan yksittäisenä keskeisenä teoriana. Alun perin paradigma tarkoitti ”esimerkkiä” tai ”näytettä”.

Minäkin olen käyttänyt käsitettä vapaasti tulkiten omia aiheitani eritellessäni. Olen ulottanut käsitteen tulkinnan eksaktin tieteen ulkopuolelle. Paradigmasta puhuttaessa pyritään kuvaamaan usein muutosta, paradigman muutosta. Sellaisena käsite on hyödynnettävässä monissa yleisesti tunnetuissa asiayhteyksissä.

Paradigman muutoksessa uudet tiedot syövät vanhalta paradigmalta kasvualustan tai auktoriteetin ja muokkaavat siitä vähitellen uuden. Vanha ei välttämättä poistu vaan siirtyy käytettäväksi uuden paradigman erikoistapauksena. Kokonaan uuden paradigman hyväksymisen edellytyksenä on perustavaa laatua oleva muutos. Muutos on usein järisyttävä ja koko tieteen maailmaa ravisuttava, kuten Galileo Galilein tai Charles Darwinin  työn tulokset. Kuusikymmentäluvulla, omana kouluaikanani opetettiin DNA:n rakenteen löytäjien uutta ajattelua tieteen mullistajana. Tapahtui paradigman muutos.

Historiasta kiinnostunutta voi innoittaa vanhaan paradigmaan sisältyvä valta ja vallankäyttö. Tällä voidaan viitata siihen, että vanhan paradigman kannattajat ryhtyvät puolustaman vanhaa oppia  - oikein tai väärin. Ei liene mitenkään harvinaista, että vanhalla paradigmalla on vahva kannattajakuntansa, joka pitää kynsin ja hampain kiinni saavuttamastaan vallasta. Varsinkin uskontojen historia on täynnä tällaisia valtakamppailuja. Useimmiten lopputulos on, että uusi kumoaa joiltakin osin tai kokonaan vanhan.

:::::::::::::::::::::::::::

Kanava-lehden numerossa 4/2023 professori Timo Vihavainen pohtii Suomen ja Venäjän yhteyttä 1800-luvulta tähän päivään paradigman muutoksesta käsin. Lyhyt teksti on Vihavaista parhaimmillaan: pohdiskelevalla tyylillä hän punnitsee historian tapahtumia paradigman ja sen muutoksen kautta.

Vihavainen määrittää ajanjakson sortovuosista sotiin vaaran vuosikymmeniksi. Aineistoa löytyy todisteeksi. Suomen uusi idänpolitikka sotien jälkeen osoitti suhteen siunauksellisuuden (tosin mielestäni vahvoin varauksin) Venäjän pidättyessä turvallisuusuhkaa luovilta toimenpiteiltä,  kunhan vain Suomi itse ei aseta kyseenalaiseksi Venäjän elintärkeitä etuja.  Suuressa kuvassa toisen maailmasodan jälkeinen aika on uusi paradigma (sivuuttaen yöpakkasten ja noottikriisin keskivaikeat kriisit) verrattuna ”vihaisiin” 1920- ja 30-lukuihin. Aivan oikein Vihavainen korostaa, miten vaikeaa ulkomaisten kommentaattorien oli ymmärtää Suomen politiikkaa sotien jälkeen maan itsenäisenä säilymistä myöten. Tätä voisi sanoa paradigman paradoksiksi. Suomihan aloitti reaalipolitiikan harjoittamisen jo jatkosodan aikana.

Tämän politiikan primus motorina voidaan pitää J.K. Paasikiveä, jolla oli kyky rakentaa onnistunut kokonaisuus tasapainottelevan puolueettomuuden ja Venäjä-suhteilla luovimisen välille. Vihavainen ulottaa  puolueettomuuden/sotilaallisen liittoutumattomuuden  paradigman aina vuoteen 2022 saakka, josta käynnistyi Nato-liittoutumisen paradigma. Muutos ei ollut nopea vaan läpäisi – teorian  mukaisesti – useita välivaiheita. Vastaavasti Venäjässä paljastui uusi piirre: Venäjä ei ole normaali 2000-luvun valtio vaan sisäisen ja ulkoisen sortokoneiston leimaama. Venäjä liittäminen paradigmojen kautta valtiokehitykseen on haastava tehtävä.  Kiinnittäisin huomiota muutokseen Venäjän sekasorron/demokratian kauden (1990-2000) ja ekspansio/imperialismikauden (2014-  ) välillä. Venäjän paradigman muutos tapahtui ohuesta demokraattisesta yhteiskuntarakenteesta autoritaariseen valtiorakenteeseen päin.

Vihavainen toteaa aiheellisesti, että on hyvin luultavaa, että Venäjän ja Suomen sotien jälkeistä paradigmaa ruvetaan tulkitsemaan uudella tavalla. Jo ennen Natoon liittymistä puolueetonta Suomea vieroksuvasti alettiin pitää ”harmaan alueen” paradigmaan kuuluvana valtiona kontrastina nykyiseen  Suomen kuulumiseen ”läntiseen arvoyhteisöön”?  

Venäjällä paradigman määritys on hankaa, koska propaganda sekoittaa kuvaa. Niinpä Venäjällä suunnitellaan (jälleen kerran) koulujen opetussuunnitelmauudistusta, jossa historiaa kirjoitetaan ideologisten silmälasien läpi. Paradigman muutosherkkyys Venäjällä irrottaa sen vakiintuneesta (pysyvän oloisesta) paradigma-käsitteestä.

Jos halutaan skaalata Venäjän ja Suomen suhteiden kehittymisen tausta globaalin paradigman muutoksen  tasolle, avautuu eteemme 1990-luvun vaihteen ”historian loppu” paradigman muutoksen saumakohtana. Suomen lännettymisen alkupiste voidaan johtaa Neuvostoliiton romahtamiseen ja sen seurauksena moniin muihinkin mullistuksiin. Koko Itä-Euroopan vapautuminen ja Neuvostoliiton hajoaminen on osa paradigman tuolloista muutosta, sitä samaa muutosta,  jonka Putinin Venäjä nyt yrittää peruuttaa ”viime vuosisadan suurimman katastrofin” jäljiltä. Jos Venäjä onnistuisi perumaan tapahtuneen paradigman muutoksen, se loisi uuden ennen kuulumattoman paradigman, jota voisi olla vaikeaa tunnistaa raunioiden keskeltä.

Elämme aina jonkun paradigman muutoksen keskellä, sellaistenkin, joita emme juuri nyt tunnista suureksi muutokseksi.

 

 

Menestyvistä nuorista yleisurheilijoista menestyviä aikuisia urheilijoita?

 

 Vanhaa yleisurheilun ystävää lämmittivät Espoon Leppävaarassa pidetyt lajin alle 23-vuotiaiden EM-kisojen tulokset ja hienot kilpailut. Suomi ylsi kaikkien aikojen menestykseen - 10 mitalia - mikä ilahduttaa suuresti penkkiurheilijaa.  Ruotsi ja Norja jäivät kauaksi taaksemme, joka ei ole ihan jokapäiväinen juttu. Meillähän on totuttu tappioiden selittelyyn. Nyt tuppasi käymään niin, että jouduttiin tai päästiin selittämään menestyksiä.

Menestykseen on monia syitä. Niitä ovat mm. se,  että kisat pidetiin kotimaassa. Mukaan saatiin ilmeisten menestyjien lisäksi potentiaalisia mitalisteja ja pisteurheilijoita. Myös sillä on merkitystä, että yleisurheilu on kasvattanut suosiotaan ja nuorille löytyy esikuvia. Toivottavasti kysymys on aidosta sukupolvimenestyksestä eikä sattumasta. Myös valmennus on kohtuullisen hyvällä tasolla.  Hyvin tärkeä vaikutin on se , että Euroopan taso ja maailmantaso ovat monissa lajeissa eriytyneet. Se on hyvä asia, koska Euroopan huipputasolle on helpompi päästä kuin esimerkiksi Afrikan hallitsemille pitkille matkoille tai amerikkalaisten hallitsemille pikamatkoille. Ilahduttavasti huippumme ovat tällä kaudella päässeet kilpailemaan runsaasti Euroopassa siten tottuen kovaan kilpailuun.

Joukkueen venyminen on mahdollistanut urheilijoiden toisiaan tukevan kilpailuhengen. Menestys on loihtinut lisää menestystä.

Sitten on olemassa X-faktori (=vaikeammin selitettävä menestystekijä), joka vaikuttaa juuri nyt. Se muodostuu yllätysvalmiudesta, tekijöistä, joista menestyvä urheilija itse ei ole ollut selvillä tai sitten ominaisuuksien yhdistelmästä, joiden avulla urheilija - sitä itse tarkemmin tunnistamatta - menestyy.

Viime mainituista esimerkkejä ovat Veera Mattila (800 metrillä hopeaa), Arttu Mattila (korkeushypyssä neljäs), Venla Pulkkanen (korkeushypyssä neljäs), Emil Helander (hopeaa 5000 metrillä), Jerry Jokinen (kävely), Juho Alasaari (kultaa seiväshypyssä, ikä 19 vuotta!). Lähellä samaa sarjaa on myös Emilia Kangas (kuulantyöntö).

Myös Juho Alasari on syytä mainita korostaen. Hänen kilpailijalahjansa tuovat mieleen toisen kovan seiväshyppääjään, Wilma Murron. Norjan Lillefosse, joka on vakiovieras timanttiliigassa  joutui nöyrtymään Alasaaren edessä. Kilpailu oli kaiken kaikkiaan kovatasoinen.

Tärkeää on myös,  että monet suomalaiset kestivät ennakkosuosikin tai joka tapauksessa potentiaalisen menestyjän paineet. Näistä mainittakoon Saga Vanninen, Silja Kosonen, Jessica Kähärä, Topias Laine. Vielä tarvitaan yhden menestysportaan ylittäminen ja se on,  miten saataisiin nuorissa osoitettu kapasiteetti puhkeamaan loistoon aikuisuuden kynnyksellä ja sanokaamme 20-25 vuotiaina. En yritä vähätellä ongelmaa. Onhan se suuri harppaus, jos naisten korkeushypyssä ponnistetaan tasolta 190 senttiä tasolle 200-203 senttiä.

Jopa yksi lievä alisuoriutuminen toi mitalin, tarkoitan tässä Anni-Linnea Alasta, joka on pitkästä aikaa todella lupaava naiskeihäänheittäjä. Santtu Heikkinen on lupaava maileri. Valitettavasti hän ei ollut teräkunnossa Espoossa ja joutui omaksi pettymyksekseen tyytymään vaatimattoman sijoitukseen.

Virolainen kymmenottelun entinen olympiavoittaja Erki Nool sanoi asian hyvin: Virossa ongelmana on, että pojat jatkavat urheilu-uraansa em. kynnyksen yli, mutta tytöt lopettavat aivan liian aikaisin. Todellista menestyspotentiaalia ei ehditä mittaamaan.  Sama tapahtunee kaiken aikaa Suomessakin. Tässä suhteessa on kuitenkin tapahtumassa positiivista muutosta. Naiset ovat ikään kuin tajunnet, että omilla voimilla voidaan menestystä jatkaa, kun panokset ovat riittävät.

Virossa on myös laaja koulujen moniotteluperinne, joka muodostaa (erään) pohjan menestykselle aikuisiässä. Kysymys on nuorena saavutetun motivaation ja  innostuksen säilyttämisestä.

Sitten median panoksesta kisoihin. Otetaan yksi, mutta kenties edustava otos. Helsingin Sanomat nimittäin teki ainakin paperiversiossa - jälleen kerran - oharin kisojen suhteen. Se ei kerro kisoista systemaattisesti vaan ”näytepaloina” (=nyt sunnuntain lehdessä kaksi artikkelia). HS:n artikkeleista toinen käsitteli alun perin venäläistä korkeushyppääjää, Elena Kulichenkoa ja hänen seikkailuaan – sinänsä merkittävissä - kansainvälisen politiikan pyörteissä. Mutta tämäkin palstatila oli pois urheilun käsittelemisestä urheiluna. Tasapainotusta toi samassa artikkelissa  yksi Suomen X-faktorilaisista, Venla Pulkkinen. Häntä harmitti neljäs sija, joka korosti aidolla tavalla hänen kilpailuhenkisyyttään. Menestystekijöiden yhdistelmän hän määriteli mutkattomasti: ”Urheilu on ollut taas vähän helpompaa tai kivempaa, ja ympäristö toimii (uuden valmentajan johdolla)”.

Nuorten maailmanmestari Janne Läspä hävisi keihäänheiton pronssin mitättömällä erolla. Ilman loukkaantumisia hän olisi ollut ilman muuta mitalimies.

Moni muukin menestyi maininnan arvoisesti, mutta jääköön nimeltä mainitut tähän. Suomen joukkueessa oli runsaasti vähää vaille mitalisteja eli neljännen sijan valloittajia, jota on menestyksen osana syytä erikseen tuoda esille.

Alle 23 vuotiaden kisoja ei ole syytä aliarvioida, vaikka kaikki parhaat - iän puolesta – eivät joka lajissa olleet mukana. Psykologiselta ja kannustavalta kannalta katsottuna olisin odottanut valtamedialta (Yleä lukuun ottamatta, joka hoiti leiviskänsä hyvin) enemmän huomiota kisoille. Sen ne olisivat ansainneet jo kisojen värikkyyden takia. Näistä huippu-urheilijoista kuulemme vielä.

Miksi alle 23-vuotiaiden "nuorten" mestaruuskisoja järjestetään näin "vanhoille"? Perusteluksi on mainittu, että "myöhäisnuorille" annetaan mahdollisuus osallistua kovatasoisiin kisoihin motivaation säilyttämiseksi. Jotkut ehtivät osallistua useisiin kahden vuoden välein tapahtuviin nuorten kisoihin ennen kuin ikärajat tulevat vastaan.

Mauno Koiviston näkemys Venäjästä: stalinismista autoritaarisen demokratiaan

 

 Presidentti Mauno Koivisto kirjoitti Venäjä-tuntemukseensa perustuvan kirjan ”Venäjän idea” (Tammi, 2001) vuonna 2001. Koiviston kirja on saanut nyt parikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen uusia lukijoita tai meitä vanhoja, jotka palauttavat mieleen kirjan sisällön. Kiinnostus johtuu  tietenkin Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan ja kaikesta siihen liittyvästä vastakkainasettelusta.

Olen jo kerran aiemmin kirjoittanut Koiviston kirjan  pohjalta blogikirjoituksen (”Venäjän ideaa etsimässä”, 26.5.2022). Nyt Ukrainan tapahtumien ajankohtaistumisen johdosta kirjaa myydään vilkkaasti ja palaan itsekin aiheeseen. Edellisellä kerralla keskityin Venäjän 1800-luvun yhteiskunnalliseen kehitykseen ja nyt tulen lähemmäksi nykyhistoriaa ja nykypäivää. Keskityn nostamaan esille toisen maailmansodan jälkeisen ajan avainkohtia. Avainlauseita voisivat olla ”Muuttiko rauha Venäjää?”, ”Mutta kurikampanjasta ei vapauduta”, ”Tavoitteena elintason nopea nousu, mutta keinot puuttuvat”, ”Neuvostoliitto tyytyy saavutettuun”, ”Uuteen varustelukilpailuun”, ”Sinnittelevä kansa kestää”

Koiviston verrattoman tietämyksen taustalla oli presidentin pitkäaikainen Venäjä-harrastus jo 1950-luvulta lähtien. Voidaan sanoa, että harrastus oli elinikäinen. Kysymys ei ollut pelkästään kieliverryttelystä, vaan siihen liittyy intohimoinen Venäjän historian harrastus sekä Venäjää käsittelevien kirjojen kerääminen. Käsitän, että tietolähteiden kerääminen oli systemaattista.

Pyrin ohessa tunnistamaan merkille pantavat Koivoston huomiot historian esimerkkien avulla.

::::::::::::::::::::

Toisen maailmasodan jälkeen alkoi uusi terrori. Se ilmeni karkotuksina ihmisten kotisijoilta. Stalinin viimeiseen terroriaaltoon liittyi ns. Leningradin juttu. Kohteina olivat  mm. kaksi lupaavaa hallintomiestä Nikolai Voznesenski ja Aleksei Kuznetsov. Molemmilla lahjakailla miehillä oli selkeä uraputki tiedossa neuvostohallinnossa ylimmille portaille saakka. Tahtotila pyrittiin piilottamaan. Varovaisuudesta huolimatta heitä kompromettoivaa tietoa vuoti Stalinin korviin: molemmat teloitettiin. Miksi lahjakkuus koettiin pelkästään uhaksi, ei mahdollisuudeksi? Todennäköisesti Stalin koki parivaljakon kilpailijakseen. Vahinko, että Koivisto ei jää pohtimaan syy- ja seuraussuhteita tarkemmin. Nikita Hrustsev rehabilitoi molemmat uhrit myöhemmin valtakaudellaan.

Toinen hyvin kuvaava tapaus liittyy ”luovaan intelligentsiaan”. Monien taiteen harjoittajien ongelmana oli, että he eivät päässeet vaikuttamaan taideteoksillaan tulevaan kehitykseen, vaan ajautuivat ”mahdollisuuksien umpikujaan”. Miten he olisivat päässeet vaikuttamaan positiivisesti Stalinin valtakunnassa? Miten he voisivat olla yhteiskuntaa hyödyttävämpiä? Kaikenkattava ratkaisu: ihmiset halusivat juuri käydyn sodan vastapainona parempaa elämää. Stalinilta pyydettiin ohjetta, miten piti kirjoittaa halutun lopputuloksen aikaansaamiseksi. Stalin muistutti haasteista: kaikkialla vastassa oli imperialistinen länsi. Tähän sotaan taiteiden ja kirjallisuuden piti osallistua torjuakseen ulkomaista uhkaa. Taiteilijoilla piti olla siis selkeä yhteiskunnallinen tehtävä. Stalin osoitti, mitkä olivat aiheet ja, mitkä olivat tyylilajit. Mahtava kirjailijaliitto toimi tuomarina ja joko päästi tai hylkäsi taideteoksen. Kirjailijaliitosta erottaminen oli ankara tuomio. Liian usein vain sääntöjen noudattaminen mahdollisti reitin menestykseen.

Yhtä suoraviivainen oli suhtautuminen politiikkaan. Churchill ja Stalin tuntuivat keskenään jakavan Euroopan ilman minkäänlaisia tunnontuskia suurvaltojen prosenttiosuuksin(!). Churchill toki esitti retorisesti kysymyksen uhkasiko kyynistyminen voittajia. Stalin pyyhki moiset tunnontuskat sivuun tokaisemalla: ”Voittajia ei tuomita!” Voittaja sanelee,  mikä on oikein, ei matkalla menestykseen tehtyjen rikosten määrä tai oikeudenmukaisuuden laiminlyönti.

Neuvostoliitossa kasvoi ajatus teorian kaikkivoipaisuudesta jopa niin pitkälle, että luonnonkin piti alistua, jos ihmisen tahto vain oli riittävän vahva.

::::::::::::::::::::::::::::

Koivisto katsoi, että Neuvostoliiton sodan jälkeinen offensiivinen politiikka loppui Korean sotaan ja aseellinen/poliittinen tuki aggressiivisille tahoille rajautui sen jälkeen yksittäisiin strategisiin kohteisiin maapallolla.

Tähän vaiheeseen liittyy Nikita Hrustsevin riitaantuminen Mao Zedongin kanssa: Mao ei kaihtanut sanoa, että ydinsota voi syttyä, eikä sitä pidä pelätä. Sosialismin tuottamaan hyvinvointiin vannonut Hrustsev pelästyi ja torjui moisen  kukoistavaa sosialistista tulevaisuutta tuhoavan ajattelun. Hrustsev lienee laskenut sen varaan, että sosialismi voittaa sekä sodassa että rauhassa. Toisaalta Hrustsev itse käytti samaa absurdia sapeleiden kalistelun taktiikkaa Kennedyä vastaan mm. Wienin konferenssissa vuonna 1961.

Hrustsevin valtaannousuun liittyi sekä rauhanomainen kilpailu kapitalismin kanssa maailmanvallasta (ja Stalinin valtakoneiston osittainen purkaminen) että koleerinen ja osin ajattelematon sirkustemppuilu, jolla pyrittiin pelästyttämään vihollinen. Viime mainitusta päävastuun kantoi impulsiivinen Hruštšev henkilökohtaisesti. Nyky-Venäjässä on jotain samaa kuin Hrustsevin Neuvostoliitossa: sen mielettömistä uhkapelilausunnoista (vrt. Medvedev) ei saa otetta. Mikä on pelkkää uhkailua ja mikä on varomatonta riskinottoa?

Stalinin kuoleman murroskohdassa tapahtui omituisia asioita. Salaisen poliisin johtaja Lavrenti Berija, joka yritti purkaa Stalinin pakkokoneiston liberalisointiohjelman avulla ei saanut muita johtajia taakseen. Nämä päinvastoin - pelätessään Berijaa - teloituttivat hänet pelastaakseen oman henkensä.

Hrustsevin aikana vallitsi ainakin aluksi taiteilijoihin kohdistunut ”suojasää”. Se tarkoitti, että oikeanlaisen ”sosialistisen realismin” mukaiseen taiteeseen suhtauduttiin myönteisesti, mutta moderniin taiteeseen pilkallisesti ja taiteilijoita syrjivästi.

Nikita Hrustsevin aikana omaksuttiin tarkka linja hyväksyttyjen ja hyljeksittävien taideteosten välille. Tämä vietiin niin pitkälle, että moni kirjailija sai havaita,  ettei täyttänyt rehellisen TYÖN tekemisen kriteerejä! ”Yhteiskunnallisesti hyödyllinen työ” sai niin absurdeja määritteitä, että tunnetut kirjailijat joutuivat tuomarin edessä osoittamaan, että tekivät hyödyllistä työtä.

Neuvostoliitossa omaksuttiin tiukkarajainen määritelmä tuottavasta työstä: vain materiaalinen tuotanto oli tuottavaa työtä (kuljetuksille,  raaka-aineille, maalle ei laskettu hintaa), muu työ ei ollut. Voimaan tuli edellä mainittu tarkkarajainen taiteelliseen työhön rinnastettava hyväksyttävän ja hyväksymättömän työn määritteleminen Tämä muodosti eräänlaisen ”sosialistisen poikkeaman”, joka tosiasiallisesti toimi työn tuottavuuden kasvun esteenä. Nämä ”ideat” maksoivat tappion taistelussa kapitalistisia  maita vastaan

Nikita Hrustsevin syrjäyttämisen (1964) jälkeen, johtoon tuli triumviraatti Leonid Breznev, Aleksei Kosygin, Nikolai Podgornyi. Hrustsev siirtyi aiemmista vallanvaihtotilanteista poiketen rauhanomaisesti eläkkeelle.

Koivisto yritti perehtyä sosialistisen kansantaloustieteen saloihin, mutta luopui nopeasti toivosta. Materian voitto hengestä oli luonnonlakimaisesti niin syvällä ideologiassa, että sitä ei voinut kumota. Aleksei Kosygin kuitenkin yritti nostaa neuvostalouden tuottavuutta nähdessään valtavien luonnonvarojen  merkityksen valtiontaloudelle. Valtataistelussa Breznevin ideologinen linja peri kuitenkin voiton ja Kosygin ja Podgornyi saivat väistyä. Käynnistyi ns. pysähtyneisyyden kausi.

Sairastelevan Breznevin tukimiehiksi jäivät vanhoilliset puoluemiehet. Kuitenkin Breznev osoitti melkoista  kestävyyttä, ulottuihan hänen valtakautensa 60-luvun puolesta välistä  80-luvun alkuun. Koivisto arvelee tämän johtuneen siitä, että Breznev oli melkoinen taktikko, joka odotusten vastaisesti pelasi korttinsa taitavasti. Viimeisinä vuosina Breznevin pitkä vallassaolokausi heijastui henkilökultin korostumisena.

::::::::::::::::::::::::.

Koivisto suhtautui sosialismiin (jota hänen yhteydessään voidaan käyttää vain propagandistisessa mielessä) sarkastisesti. Koivisto jopa kertoo muutaman oivan huulen valaistessaan omaa ”ideologiaansa”. Koiviston yhteiskunnallisia valtasuhteita kuvaava asenne oli hyvin pragmaattinen. Hän, jos kuka oli pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan kannattaja.

Venäjään hänellä on utelias suhtautuminen. Hän ei ole varsinaisesti tutkija vaan venäjän kieltä hallitseva, runsaan lähdeaineiston avulla näkemyksensä muodostava pohdiskelija.    

 

 

Kylmä sota Suomessa

 

 

Pekka Visuri ja Heikki Talvitie ovat kirjoittaneet teoksen ”Kylmän sodan päätös. Draamaa Helsingissä , Moskovassa ja Berliinissä”. Referoin ja arvioin kirjaa ohessa.

Jyrki Vesikansa toteaa Kanava-lehden arviossaan, että molemmat kirjoittajat ovat jonkinasteisia toisinajattelijoita Suomen politiikassa. Visuri on paasikiveläisen ”reaalipolitiikan kannattaja”, mikä suuntaus ei ole ehkä muodikkaimmillaan juuri nyt ja Talvitie on luonnehtinut itseään ”viimeiseksi myssyksi” yrittäessään luovia rauhanomaisia väyliä pitkin nykyisessä levottomassa maailmassa. Olen kyllä itse arvostanut molempia kirjoittajia.

Toisen maailmansodan päättyessä tahdin määräsivät voittajat. Suomen oli pakko sopeutua voittajavaltioiden tahtoon. Oli kehitettävä uusi ulkopolitiikka, josta vastasivat presidentti Mannerheim ja pääministeri Paasikivi. Välirauhansopimuksen määräyksiä oli noudatettava tarkasti samalla kun oli  pidettävä kiinni itsenäisyydestä. Rauhansopimuksen tulkinnoista vastasivat neuvostoliittolaiset. Vasta venäläisten hallitseman vaiheen jälkeen oli mahdollista tavoitella itsenäisempää asemaa.

Länsiliittoutuneet halusivat pitää Suomen puolustusvoimat pieninä, koska niiden pelättiin joutuvan venäläisten alistamiksi apuvoimiksi mahdollisen uuden sodan puhjetessa. 

Miksi Suomi säilytti itsenäisyytensä sodan jälkeisinä vaikeina vuosina? Visuri ja Talvitie vastaavat:

-Torjuntataisteluilla pysäytettiin vihollisen eteneminen.

-Suomi ei geopoliittisesti sijainnut painopistealueella

-Neuvostoliitto tarvitsi kipeästi (Suomen) sotakorvauksia

-Suomen sisäpoliittinen tilanne vakiintui nopeasti

-Perustuslaki kesti kriisiaikojen paineet

Kylmän sodan käynnistyessä Neuvostoliito tiivisti puolustustaan ja esitti Suomelle yhteistyösopimusta. Oli tärkeää, että Paasikivi pääsi määrittämään sen sisällön (Stalin:  ”yya-sopimus  on Paasikiven diktaatti”). Sopimuksen avainkohdassa Suomi velvoitettiin suojaamaan Neuvostoliiton länsiraja yhteistyössä itäisen naapurimme kanssa.

Suomen ja Neuvostoliiton välinen sopimus ei ollut niin rajoittava kuin olisi voinut luulla, vaan siinä korostui maiden välinen yhteistyöpyrkimys. Vuoden 1952 (ja olympiakisojen) aikoihin  sotakorvaukset saatiin päätökseen, ja Suomi muutoinkin seisoi omilla jaloillaan. Hallussani olevasta vanhasta perhepiiriä olympiakisojen alla kuvaavasta valokuvasta huokuu helpotus ja luottamus omiin voimavaroihin.

Sodan jälkeen Porkkalan luovutus ja suuret ulkopoliittiset voitot vahvistivat Suomen asemaa (mm. ETYK). Berliinin (1961) ja Kuuban (1962) kriisien, samoin kuin yöpakkasten (1958) ja noottikriisin (1961) läpi kahlattiin onnistuneesti, vaikkakin viime mainittujen kohdalla omasta päätösvallasta tinkien. Myös ajoittainen ydinsodan uhka suurvaltojen välillä onnistuttiin kauhun tasapainon avulla taltuttamaan.

Myöhemmin Tsekkoslovakian miehitys (1968) nosti sodan uhkaa, mutta suurvaltojen blokit olivat niin vakiintuneet, että niiden tiiveys esti kylmän sodan laajentumisen kuumaksi.  Kirjassa spekuloidaan Tsekkoslovakian miehityksen heijastuneen sodanuhkana Suomeen,  mutta epäilen,  että todellista vaaraa ei ollut. Pikemminkin Neuvostoliitossa oltiin huolestuneita kriisin jättämästä jäljestä maiden välisiin suhteisiin.

Kaiken tämän keskellä Suomi onnistui luomaan kaupalliset suhteet molempiin blokkeihin. Erityisesti länsi-integraatio eteni Eftan ja EEC:n kautta nykyiseen EU-aikakauteen yllättävänkin sujuvasti,  vaikka Neuvostoliitto osoittikin mieltään Suomen menettelyjä kohtaan itselleen vastenmielisen kehityksen johdosta.

Presidenttinä Koivisto rakensi omat suhteensa aluksi vanhoihin liturgioihin luottaen,  mutta irtautuen lopulta Kekkosesta ja kehitti oman linjansa, kuten Visuri ja Talvitie toteavat.

Seesteisten 1970-luvun suurvaltasuhteiden väistyttyä kylmä sota nosti uudelleen päätään 1980-luvulla euro-ohjusten myötä aktualisoiden uudelleen ydinsodan mahdollisuuden, mutta jo 1980-luvun jälkipuoliskolla suurvaltasuhteet lämpenivät uudelleen, ja kylmä sota väistyi syrjemmälle. Ydinaseriisunta käynnistyi, ja tuloksia alkoi näkyä.

Mihail Gorbatsovin kaudella suurvallat etenivät nopeaan tahtiin ydinaseriisunnassa. Ideologisten muurien madaltuessa lähentyminen sai yhä konkreettisempia muotoja.

Kylmän sodan päättymisessä Saksojen yhdistymisellä oli ratkaiseva merkitys. Keskusteltiin siitä, tulisiko  uudesta Saksasta puolueeton vai länsiliittoutuneisiin kuuluva valtio. Visuri ja Talvitie ihmettelevät tiedustelupalvelujen heikkoa tiedon tasoa muutosprosessien käynnistyessä. Ne yllätettiin housut jalakaulassa. Suurin erehdys koski vihollisen voimavarojen rankkaa yliarviointia. Sillä perusteltiin omia asehankintoja, jotka eivät tuntuneet koskaan riittävän.

Oli täysin mahdollista,  että kylmä sota olisi johtanut suursotaan, mutta näin ei onneksi käynyt. Entisen Jugoslavian alueiden sodat jäävät esimerkeiksi siitä, mihin olisi pahimmillaan jouduttu.

Suomi suhtautui muutokseen perinteistä varovaisuutta noudattaen. Sama koski Baltian maiden irtautumista Neuvostoliitosta: Mauno Koivisto toimi sen ajatuksen varassa,  että oli mahdollista, että tapahtumat saavat käänteen ja muutos Neuvostoliitosta irtautumiseen pysähtyy.

Kokonaisarviossa Suomi selvisi kuivin jaloin potentiaalisten vaaratilanteiden keskellä. Myös ulkomailla nähtiin Suomen onnistuneen muutosprosessien läpiviennissä noina tapahtumien vyöryn päivinä.

::::::::::::::::::::::::::

Kylmän sodan jälkeen Suomen asema muuttui. Neuvostoliitto oli hajonnut. Tässä maailmassa Eurooppa järjestyi unioniksi, jonka ulkopuolelle jäi Venäjä. Venäjä koki uhkaksi Naton, joka laajeni Venäjän rajoille. Visuri ja Talvitie puhuvat raameista,  joiden sisällä Suomi joutui ottamaan huomioon muuttuneen tilanteen. Suomen kautta mikään ei uhannut Venäjää, vakuutettiin.

Suomen liikkumatila oli laajentunut toisen maailmansodan jälkeen vähitellen , eikä vähiten Suomen oman politiikan ansiosta. Gorbatsov ja Jeltsin kiittivät Suomea sen asennoitumisesta uudessa tilanteessa. Suomen liittoutumattomuuden linja  jatkui Martti Ahtisaaren tullessa valituksi presidentiksi. Ahtisaaren osallistuttua Jugoslavian hajoamissotien jälkipyykin hoitoon suhteet Venäjään heikkenivät.

Presidenttien Halonen ja Putin presidenttikaudet alkoivat samaan aikaan vuonna 2000. Venäjä politiikan muutokset käynnistyivät 2000-luvun alkuvuosina. Visurin ja Talvitien tulkinnan mukaan Putin halusi päästä mukaan globaaliin päätöksentekoon, mutta häntä vieroksuttiin. Tämä johti tunnettuun puheeseen Münchenin turvallisuuskonferenssissa vuonna 2007, jossa Putin ilmaisi turhautumisensa.

Siitä eteenpäin rauha rikkoutui monilla eri alueilla (Libya, Georgia, Ukraina….). Pakotteet ja vastapakotteet astuivat voimaan ja johtivat synkeään intressiristiriitaan, josta vapautuminen tuntuu toivottomalta. Visuri ja Talvitie moittivat Putinia raskaasta virheestä, kun hän hyökkäsi Ukrainan kimppuun.

Molemmat osapuolet ovat järjestäneet sotaharjoituksia Itämerellä osoittaen valmiutta laajentaa konfliktia. Kiinan liittyminen osaksi uuden kylmän sodan tapahtumia on tuonut oman mausteensa eturistiriitoihin.

Tätä kirjoitettaessa Venäjän solmu on avaamatta. Päinvastoin osapuolien keskinäiset sidokset ovat vetäneet sotanäyttämön narunpäät umpisolmuun. Yleistilanne vastaa kylmää sotaa, mutta tapahtumien päänäyttämöllä Ukrainassa sota riehuu valtoimenaan.

:::::::::::::::::::::::::

J.K. Paasikiven pohtiman pienvaltioproblematiikan ytimessä oli yksinjäämisen pelko, joka maanpuolustuksen näkökulmasta on merkittävä uhkatekijä. Mutta ajat, ne muuttuvat!  Nyt tilanne on kääntynyt ympäri: jää vaikutelma, että Suomea suorastaan kositaan mukaan läntisiin yhteistyöpyrintöihin sen oletetun sotilaallisen vahvuuden takia.  Ja innokkaimmat näyttävät – kiistattomien kaupankäyntimahdollisuuksien hyötyjen lisäksi - olevan herkkiä ottamaan sotilaallisia vastuita paljon laajemmin kuin Suomen edut sallisivat.

Monet ovat ajatelleet Nato-prosessin päättyneen sopimuksen ratifiointiin, mutta ”huomenlahjana” Suomi-neidolle tarjotaan ”etuja”,  joiden strategista merkitystä ei ainakaan laajemmin ole pohdittu. Puheet EU:n strategisesta autonomiasta (kilpailukyvyn lisäämisestä) ja Nato-jäsenyyden mukanaan tuomista lisäkustannuksista (maksuosuudet, aseistuksen hankintakustannukset) ovat asioita, jotka hiljaa vieritetään päätettäväksemme ylikansallisina hankkeina. Suomi osana Pohjoismaita voi toki toimia em. paasikiveläisen pienvaltiotavoitteen suuntaisesti.

Voidaan myös asettaa kyseenalaiseksi onko Suomi enää ollenkaan pienvaltio? Tuskinpa enää ainakaan paasikiveläisessä merkityksessä. Entä onko Suomi pieni suurvalta Naton suojissa? Vai onko se lännettymisineen haukannut liian suuren (geo)poliittisen palan nieltäväksi? Onko Suomi unohtamassa paasikiveläisen varovaisuuden ja syöksymässä seikkailupolitiikkaan?

Olen havaitsevinani vallitsevana ilmapiirinä Venäjään mielikuvissamme kohdistuvan aliarvioinnin, ikään kuin historia lähestyisi loppuaan, jossa Venäjää ei tarvitsisi huomioida.

Venäjä säilyy pitkään modernin maailman kummajaisena, jota meidän on vaikea ymmärtää. 

Jyrki Vesikansa vierittää pohdittavaksemme tärkeän ajatuksen: ”Paasikiven linja perustui arvioon Kremlin päättäjien rationalismista: jos Suomi turvaa itänaapurinsa luoteisrajan, saamme hoitaa omat asiamme rauhassa. On kysyttävä Vesikansan tapaan, että ”entä, jos Venäjä imperialismissaan nojaakin järjen ja intressiensä sijasta kyseenalaisiin historiallisiin myytteihin?”

 

 

Suomi kylmän sodan reunalla

 

 Tohtori Pekka Turunen on laatinut hyvän artikkelin kylmän sodan ajasta näiden päivien poliittisten ja sotilaallisten jännitteiden taustaksi. Artikkelin nimi on ”Kylmän sodan reunavaltiot ja lännen sotilaallinen apu”. Se ilmestyi Kanava-lehden numerossa 4/2023. Johtopäätökset,  jos ei muuta erikseen mainita, ovat kuitenkin omiani.  On tärkeää tietää esimerkiksi,  miten Nato - kertyneen tiedon valossa  - reagoi kylmän sodan kriiseihin. Kertoohan se jotain myös nykyisestä tilanteesta. Esimerkiksi Tšekkoslovakian miehityksen aiheuttamista varotoimista annetaan artikkelissa hyvää tietoa.

Minua on aina kiehtonut se, kuinka todellisia kylmän sodan vaaran vuodet olivat. Epäilyni on ollut, että kriisien vakavuutta dramatisoitiin kotirintaman käyttöön (paitsi Kuuban ohjuskriisi!). Turusen käsityksen mukaan Tšekkoslovakian tilanne vertautuu Ukrainan tilanteeseen, niin paljon niissä on samoja piirteitä. Idässä asennoiduttiin molemmissa tapauksissa niin, että Natolla on pahat mielessä, ja että länsi uhkasi ”vastavallankumouksellisin” voimin konkreettisesti itää. Paitsi kauhun tasapaino, vallitsi kylmän sodan aikana myös vainoharhainen käsitys vihollisen aikomuksista. Kuten Ukrainankin osalta tapahtui,  oletettiin Neuvostoliitossa kylmän sodan aikana, että Nato hivuttautuu lähemmäksi Neuvostoliiton reviirin ydinalueita. Erojakin oli: Neuvostoliiton suhde Itä-Euroopan valtioihin oli dramaattisesti kiinteämpi kuin nykyisin, jolloin kukin maa saa itse muodostaa suhteensa itäiseen naapuriin. Ja niinhän ne ovat tehneetkin riippumatta Nato-suhteista!  Bipolaarinen maailmankuva on suurelta osin murentunut. En kyllä päästäisi  länttäkään irti jännitteitä luovasta vastuusta.

Turunen toteaa aivan oikein, että Tšekkoslovakian miehityksen seurauksena Suomi liitettiin läntiseen taloudelliseen yhteistyöhön OECD:n kanssa. Toki taloudellisessa integraatiossa länteen edettiin Eftan osalta ja 1960-luvun alussa. Etenemisväylä oli selkeä ja looginenkin poliittisesta jarruttelusta huolimatta.

Eräänä juonteena Turusen artikkelissa esitetään Neuvostoliiton pyrkimys lisätä sotilaallista ja taloudellista integraatiota, jota torjuessaan Mauno Koivisto ajoi pohjoismaista talousaluetta kärsien tässä kuitenkin  tappion: Nordekia ei syntynyt, mutta läntinen integraatio eteni pienen välivaiheen jälkeen.

Neuvostoliiton painostus oli muutenkin tiukinta juuri 1970-luvun alussa. Varsinkin poliittinen painostus tuntui, mutta Neuvostoliitolle oli sittenkin tärkeämpää säilyttää hyvät suhteet kuin pakkokäännyttää Suomi kannalleen.

Turusen pääviesti artikkelissa on,  että tuolloinkin (1960-luvun lopulla ja 1970-luvun vaihteessa) yhdessä jos toisessa Europan maassa herätti pelkoja Neuvostoliiton ekspansio aina hyökkäysuhkaan saakka.

Sitten  tullaan avainkohtaan: Yhdysvaltojen ja Englannin tuolloisten tiedustelutietojen perusteella Suomen miehitystä pidettiin erittäin epätodennäköisenä. Toki Suomen poliittinen johto ei tällaista uhkakuvaa pitänytkään yllä. Jotta Suomen asema olisi vaarantunut, olisi esimerkiksi Jugoslavian tai joidenkin muiden Itä-Euroopan tai Etelä-Euroopan valtioiden miehityksen pitänyt toimia esivaiheena.

Suomea ei muutenkaan pidetty todennäköisenä hyökkäyskohteena. Yleensä Suomi sivuutettiin suurvaltojen keskustelussa kokonaan tällaisissa yhteyksissä. Tiedustelutietojen perusteella ”Suomella oli  verrokkimaihin nähden suvereenimpi asema, paremmat suhteet Neuvostoliittoon sekä geopoliittisesti vähempimerkityksinen sijainti”, kuten Turunen oivallisesti vetää yhteen.  Pohjolan suunta oli Neuvostoliitolle pienempimerkityksinen kuin sen eteläpuolella olevat alueet, joihin oli suora linja Moskovasta. Tämä tarjoaa mielestäni yhden pätevän selityksen Suomen paradoksiin: miten se tuli toimeen karhun kanssa ja selvisi ehjin nahoin, ja miten se yleensäkin säilyi itsenäisenä. Ehkä jälleen kerran myös liioittelimme Neuvostoliiton uhkaa. Se oli uhka,  mutta samalla myös ”uhka”, joka ei hevillä realisoitunut. Etelä-Euroopan maat myös liioittelivat vaaroja saadakseen etuja Naton sisällä. Suomi ei olisi tässä kisassa pärjännyt, eikä se sitä edes yrittänyt.

Läntisen blokin ja Neuvostoliiton intressejä pohjoista kohtaan ei kannata kuitenkaan vähätellä. Norjalla oli erityisintressejä alueella johtuen sen geopoliittisesta sijainnista ja 1970-luvun alussa tuli tunnetuksi ns. Andruskevitshin tapaus, jossa Neuvostoliitto yritti luoda Suomen kanssa Venäjän luoteisrajalle yhteistä puolustusta, johon Suomi ei suostunut. Suomi torjui 1970-luvun jälkipuoliskolla esikuntayhteistyön ja sotaharjoitusehdotukset, syöttäen ulospäin rauhoittavaa viestiä.

Suomessa ajateltiin 1960-luvulla, että jos maassamme kiinnitettäisiin erityistä huomiota ”Suomen vaaranalaiseen asemaan”, se väistämättä houkuttelisi länsimaita paikalle ”auttamaan” meitä.  Siispä pidettiin matalaa profiilia. Suomeen kohdistuvaa uhkaa pidettiin lähinnä poliittisena, siis Neuvostoliiton painostuksena.  Sotilaallisen avun toimittamisen mahdollisuuksia pidettiin joka tapauksessa vähäisenä.  Turusen johtopäätös kompleksisesta asetelmasta on mielenkiintoinen: ”Erityissuhteen vaaliminen itään ehkä vähensi (Neuvostoliiton) sotilaallista hyökkäysuhkaa, mutta samalla se nosti poliittista uhkaa ja heikensi lännen auttamishalua”. Tästä ja muista lähteistä saatu tieto lännen potentiaalisesta avusta näytti Kekkosen politiikan kannalta jopa tungettelevalta, jota ei haluttu, koska Neuvostoliiton kanssa kuitenkin tultiin toimeen. Presidentillä oli myös aivan varmasti tietoa, jota muilla ei ollut.

Yhdysvallat joka tapauksessa suunnitteli kriisitilanteessa takaporttina Suomen tukemista erikoisjoukoilla. Ruotsin ja Yhdysvaltain salainen yhteistyö oli aivan eri tasolla. Yhdysvallat oli sitoutunut Ruotsin puolustamiseen. Yhdysvaltain motiiveja heikensi lähinnä Ruotsin oma 60-lukulainen (amerikkalaisen) imperialismin vastustaminen.

Uhkasiko Suomea mikään Ukrainan sodan alla? Sergei Lavrov ja Vladimir Putin vakuuttivat, ettei uhannut. Molempia valehtelijoita on tietenkin pidettävä kyseenalaisina lähteinä, mutta en usko, että välitöntä uhkaa Suomea kohtaan olisi ollut. Näin päättelen, vaikka Ukrainan sodan vertaaminen kylmän sodan tilanteeseen ei  olekaan yksi yhteen. Kysymys ei ollut mistään hyväntahtoisuudesta Suomea kohtaan, vaan edellä esitellyistä  kolmesta realiteetista (maantieteelliset ja geopoliittiset syyt). Kansalaisten ja poliittisten tahojen paine liittoutumiseen kasvoi kuitenkin niin suureksi,  että liittoutumisratkaisu oli vääjäämättä tehtävä.

Turunen korostaa strategisen älykkyyden merkitystä pienten valtioiden välineenä menestykseen. Kysymys on oikea-aikaisten toimenpiteiden tekemisestä saatavilla olevien  luotettavien tietojen perusteella - ja kaikki tämä on pystyttävä tekemään myös ennen sodan sumun hälvenemistä.