EVA on julkaissut pamfletin ”Pelastakaa puolueet”. Alaotsake kuuluu: ”Mitä politiikka voisi oppia Uberilta?”Kirjoittajina ovat olleet Matti Apunen, Mikael Jungner ja Taru Tujunen. En ryhdy juurikaan arvailemaan tekijöiden kirjoitusosuuksia, niinpä käsittelen pamflettia kokonaisuutena.
Pamfletti on osin ideologissävyinen oikeistolaisen maailmankäsityksen puolustus- ja hyökkäyspuheenvuoro, mutta ei kuitenkaan niin yksipuolinen kuin EVAn tekstit joskus ovat olleet. Kirjasessa on hyvää pohdintaa vasemmiston ja oikeiston vahvuuksista ja ennen kaikkea heikkouksista.
Kirjan pääsanomana on pelko puoluekentän kyvyttömyydestä vastata tämän päivän ihmisten ja maailman huutoon. Pamfletin kirjoittajat näkevät puoluekentän jääneen kiinni ”ideologiseen ankkuriin”, vuosikymmenien pituiseen yhteiskunnalliseen ajatteluun. Laiva ei liiku ajan mukana.
Digi-kirjasessa nähdään (Matti Apunen?) ”politiikan oheneva legitimiteetti”. Kirjoittajat asettavat vastakkain poliittisten puolueiden ”hallinnan illuusion” ja toisaalta ihmisten itsensä kyvyn päättää asioistaan. Olen suhtautunut skeptisesti tähän hallinnon ylivallan ylikorostamiseen ja siihen, että hallinnon suvereeniksi väitetty ote on pois ihmisten aktiivisuudesta ja innovaatiosta. Enemmänkin olen sillä kannalla, että hyvinvointiyhteiskunta sääntöineen on ollut mahdollistaja esim. tarjoamansa koulutuksen kautta. Nyt on vain kovasti muotia syyllistää kaikesta ”sääntöjä” tai ”byrokratiaa”.
EVA:lla on älyllinen tuska demokraattisen päätöksenteon hitaudesta, jonka keskeisenä syynä on puoluelaitoksen vanhakantaisuus. Välillinen demokratia toimii liian hitaasti. Epämääräisesti (tarkemmin määrittelemättä) kannatetaan ”suoraa Uber-demokratiaa”. Se on kirjoittajien mielestä jotain muuta kuin kankea pirssiasemademokratia. Vaikuttaa todella yksinkertaistetulta demokratiakäsitykseltä!
Voisiko siis vuorovaikutusta oppia Uberin kaltaiselta uudelta konseptilta? Voisiko kanssakäyminen olla suorempaa ja välittömämpää? Asia jää helposti konkretisoimatta, vaikka ajatus olisikin oikea. Minusta tuntuu, että mielipiteistä ja ideoista ei ole pulaa, mutta niiden muuttaminen käytännön toiminnaksi on haaste. ”Torilla tavataan” on jokaisen itseään kunnioittavan poliitikon ohjelmassa.
Aamu-TV:ssä 2.6.2016 Jungner ja Tujunen toistivat, että internetin ”mölyn määrä” päinvastoin on niin suuri, että puolueet ovat jääneet häviölle: ”kaikilla on ääni”. Runsas nettikeskustelu yhdistettynä muidenkin (kirkko, media) kuin puolueiden auktoriteetin murtumiseen on sekoittanut pakkaa entisestään.
Sekä Jungner että Tujunen vakuuttivat TV:ssä, että he haluavat kritiikistään huolimatta puolueiden onnistuvan. Näinhän sen täytyy olla, sillä muunlaiset (autoritääriset) esimerkit maailmalta eivät lupaa hyvää: Venäjä, Unkari, Puola…..
Tulkitsen pamfletin sanoman niin, että ollaan huolestuneita yhteiskunnan liian vähäisestä kyvystä uudistua ja sen liiasta keskittymisestä hyvinvointivaltion turvaverkkoihin. Tekee mieli väittää vastaan. Elitistinen näkökulmahan näyttää olevan, että sosiaaliturvakeskeisyys passivoi ja riskinottokyky jää matalalle tasolle. Itse näen niin, että yritystoimintaan kuuluu luontevasti riskinotto, mutta yhteiskunnan tehtävänä on kokonaisuuden näkeminen ja heikoimpien puolustaminen. Rankka riskinotto ei ole julkisen sektorin keskeisiä tavoitteita, vaan sen varmistaminen, että yhteiskunnan toiminnot ovat pohjana yritystoiminnan sujuvuudelle ja yritystoiminnan innovaatioille. En oikein jaksa uskoa, että yhteiskunta toiminnallaan haittaisi yritystoiminnan riskinottoa.
::::::::::::::::::::::::::::::
Keskivertopamfletista poiketen ”Pelastakaa puolueet” sisältää myös jonkin verran syvällisempää pohdintaa puoluekentän muotoutumisesta ja ideologioista. Pamfletissa viitataan Juhana Vartiaisen erittelyihin työväenluokan haasteista: ”Hyvinvointivaltion luomisen vuosikymmenet, 1950- ja 1960-luku ja 1970-luku, olivat aikaa, jolloin sodan jälkeen syntyvät suuret ikäluokat imeytyivät työmarkkinoille. Kun työvoima kasvoi, seuraavat veronmaksajien kohortit olivat aina entistä suurempia ja uudistusten luomien hyvinvointimenojen vyörytys seuraaville, isommille kohorteille oli mahdollista ilman, että syntyi julkistaloudellisia ongelmia. Tämäkin vahvisti näkemystä, jonka mukaan hyvinvointivaltion luominen oli ensisijaisesti työväenliikkeen poliittisen joukkovoiman ja tahdon asia. Tämä ajatus on juurtunut vasemmistoon syvästi”. Vartiainen toteaa nykyisen tilanteen olevan aivan toisenlainen, kun aktiiviväestö supistuu suhteessa eläkeväestöön. Sävyssä on paheksuntaa: ”Työväenliikkeen oma menestyksellinen toiminta on myös saanut aikaan yhteiskunnan huomattavan keskiluokkaistumisen. Julkispalvelut ja tulonsiirrot sekä rahoittaa että saa laaja keskiluokka, eikä työväenluokka voi niitä enää ulosmitata joltakulta ”muulta”, oli tuo ”muu” sitten rikas tehtaanjohtaja tai pääomanomistaja. Eikä menoja myöskään voi samalla tavalla kuin ennen vyöryttää tulevaisuuden sukupolvien maksettavaksi, koska tulevat aktiivisukupolvet eivät ole suurempia kuin nykyiset sukupolvet.”
Minusta tässä on periaatteellinen historiankulun väärinkäsittäminen. Kyllä kansakunnan nousu perustui sen omaan kovaan työhön. Suomi on keskiluokkaistunut, koska 1950- ja 1960-luvulla kasvavat työväenjoukot jaksoivat työskennellä otsansa hiessä. Vartiainen siis antaa ymmärtää, ettei työväenluokka voi niitä (julkispalveluja ja tulonsiirtoja) enää ulosmitata joltakulta ”muulta”, oli tuo ”muu” sitten rikas tehtaanjohtaja tai pääomanomistaja. Että siis aiemmin kansan hyvinvointi ulosmitattiin tehtaanjohtajalta tai pääomanomistajalta! Tämä johtaa päätelmään, jossa tehtaanjohtajan rikkaudet syntyivät jollain mystisellä tavalla ja ne sitten anastettiin kansalaisten käyttöön. Eivätköhän ne omistajien varat muodostu sekä työnantajien että työntekijöiden yhteisestä työstä. Kysymys oli (ja on) työn ja sen tulosten jakamisesta. Sitä taistelua on käyty aikojen alusta lähtien ja käydään edelleen.
Mitä tulee päätelmään, että tänä päivänä ei ole jaettavaa, on syinä paitsi pienevät ikäluokat, niin myös globaalilla tasolla tapahtuneet tuotannon muutokset. Parhaillaankin käydään sopeutumisneuvotteluja työmarkkinaosapuolien ja hallituksen kesken. En näe tässä periaatteellista dramatiikkaa, vaikka ongelmat juuri nyt ovat aiempaa suuremmat. Suomella on täysin rahoitettu eläkejärjestelmä, julkisella sektorilla on varallisuutta enemmän kuin velkaa, järjestelmä on korruptoimaton, luottoluokittajat kiittelevät konsensusta, koska näkevät sen tuoman vakauden, Suomella on vankat instituutiot ja innovaatiopanostukset. En näe syytä Vartiaisen pessimismiin. Viimeaikaiset tapahtumat osoittavat, että joustamiskykyä löytyy.
En myöskään näe kauhean suurta ongelmaa siinä, että keskiluokalta kerätyillä verotuloilla rahoitetaan sekä pienituloisten että keskiluokan itsensä sosiaaliturva. Näennäisesti voi ajatella, että raha vaihtuu keskituloisen taskusta toiseen, mutta eihän se niin mene. Sosiaaliturvajärjestelmä on luotu tasoittamaan heikkojen ja parhaiden aikojen välistä eroa ja joidenkin yksilöiden osalta – jos onni on ollut kovin huono – jopa kuilua. En suostu näkemään tässä mitään omituista.
Tänä päivänä maksajia on vaikea löytää, koska suurella joukolla ihmisiä ei ole työtä ja se taas johtuu siitä, että meillä ei ole ollut merkittäviä tuoteinnovaatioita ja riittäviä investointeja onnistuneisiin menestystuotteisiin ja palveluihin. Maailmantalouden anemia on osaltaan heikentänyt menestymisen edellytyksiä. Menestyksen puutteessa on jouduttu tinkimään hiukan elintasosta, mutta tässäkään vaiheessa ei kannata sortua mihinkään niukkuuspaniikkiin. Kyllä se tästä kirkastuu…..
Vartiaisen mielestä poliittinen evoluutio näkyy eräänlaisena Tony Blairin New Labourin käänteisversiona, ”porvarillisten puolueiden punertumisina: pohjolan porvarilliset puolueet ovat muuttuneet kohtuullisen päteviksi sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion managereiksi”. Tosin juuri nyt näyttää siltä, että porvaripuolueet haluavat irtiottoa tästä punertavasta taustasta.
Kaiken edellä kuvatun taustalta löytyvät älyköt, jotka pyrkivät muovaamaan maailmaa omien ihanteidensa mukaiseksi. Perinteisesti älyköt ovat olleet vasemmistolaisia tai vasemmistoliberaaleja. Robert Nozick puhuu esseessään ”Why intellectuals oppose capitalism?” ”sanasepoista (wordsmith intellectuals). Näihin kuuluvat kirjailijat, kriitikot, journalistit ja professorit.
Meillä erityisesti Timo Soini on nähnyt (vasemmisto)intellektuellit oman taustaryhmänsä vastustajina, sen maailman muuttajina, jonka takana Soini itse haluaa seistä. Näitä vastustajia ovat nozickilaisten sanaseppojen ”vertaisryhmä”, kulttuurimarxilaiset, näin sen käsitän. Suvaitsevaisto on lähes yksi yhteen vasemmisto- tai liberaalivasemmistoälymystö.
Pelastakaa puolueet -pamfletti nojautuu Nozickiin älymystön arvioinnissa: ”Nozickin mukaan älymystö odottaa olevansa yhteiskunnan arvostetuin osa, mutta että yhteiskunta ei palkitse älymystöä sen todellisen arvon mukaan. Sen sijaan markkinatalous palkitsee niitä, joiden tuotoksella on eniten kysyntää. Älymystön asenne on perimmältään erilainen kuin työläisten ja konkurssien tehneitten yrittäjien – sen synnyttää käsitys petetyistä oikeuksista ja ylemmyydestä, joka jää vaille tunnustusta”. Nozickin analyysi on terävä. Vasemmistoälymystö saa parhaimmillaan arvostusta yhteiskunta-analyysistään, mutta kapitalisti korjaa onnistuessaan potin.
Oikeisto siis rakentaa tulevaisuutta talouskasvun varaan, mutta yliarvioiko se kasvun vaikutuksen?
Kumpaa suuntausta tavalliset ihmiset arvostavat? EVAn arvo- ja asennetutkimuksessa (2015) väite ”Ihmisen hyvinvoinnin jatkuminen voi perustua vain taloudelliseen kasvuun” sai kansalaisten keskuudessa 38 prosentin kannatuksen, kun taas väitteen torjujat saivat 39 prosentin ääniosuuden.
Puoluejärjestelmän loppua ennustetaan aina silloin tällöin, mutta silloin unohdetaan, että se on pysynyt voimassa suurin piirtein 100 vuotta. Tänä aikana se on myös uudistunut (liberaalit eri nimikkeillä, vihreät, per. v. 1987-1988, SKDL:n muuttuminen vasemmistoliitoksi v. 1990, maalaisliiton muuttuminen keskustapuolueeksi 1964 ja sittemmin Suomen keskustaksi 1988 jne.), joskaan ei dramaattisesti. Se, että rakenne on säilynyt kertoo ensi sijassa siitä, että puolueet ovat – vastaväitteistä huolimatta – pystyneet uudistumaan.