torstai 30. kesäkuuta 2016

Miksi kansa ei ymmärrä äänestää oikein?

Brexit on johtanut kiivaaseen sananvaihtoon kansanäänestysten järkevyydestä. Olen itsekin ollut sitä mieltä, että brittien kielteinen kanta EU:hun saattaa olla käännettävissä laihaksi tai lihavaksi kompromissiksi eli Boris Johnsonin ajattelemaksi pelkäksi näpäytykseksi EU:lle. Johnson olisi ehkä ollut tyytyväinen, jos luvut olisivat olleet toisinpäin: olisi vain muistutettu, että kansalaisten huomattava vähemmistö on EU:ta vastaan ja sen jälkeen – vaalitappion tultua - olisi heittäydytty marttyyreiksi.

Kävi kuitenkin niin, että EU:ta vastustavat voimat voittivat. Pahus soikoon, mikään ei mene niin kuin pitäisi. Johnsonin oma käytös vahvistaa hänen menettelynsä raadollisuuden: hän ei halua kantaa vastuuta tapahtuneesta eli tavoitella puoluejohtajan ja pääministerin paikkaa.

Mutta ei tässä kaikki: nyt eliitin edustajat yrittävät luoda – niin Britanniassa kuin Suomessakin – kuvaa, että kansanäänestykset kaikissa tapauksissa ovat arveluttavia. Tässä on jo tarkoitushakuisuutta mukana.

Niinpä nyt Mikael Jungner ja kumppanit yrittävät pedata maaperää otolliseksi, että Nato-kannatusta ei ole järkevää mitata kansanäänestyksellä. Joudutaan kuulemma enemmistön diktatuuriin. Jungner ilmeisesti kannattaa ”järkevän” vähemmistön diktatuuria Nato-asiassa, sillä prosentit ovat olleet gallupeissa karkeasti ottaen 2/3 Natoon liittymistä vastaan ja 1/3 Natoon liittymisen puolesta. Tässä meillä on ongelma: eliitti yrittää joka tapauksessa kääntää kaikin tavoin äänestystulokset tai äänestämättä jättämiset omaksi edukseen.

Tämä alkaa muistuttaa jo Björn Wahlroosin puheita enemmistön diktatuurista ja uusista mielikuvitusrikkaista äänestysmenetelmistä, jossa äänestäjälle annetaan mahdollisuus käyttää useita ääniä tai peräti sekä jotain ehdokasta vastustavaa että jotain ehdokasta puolustavaa ääntä.

Suoraan sanottuna kansan on äänestettävä oikein, muutoin sen mielipidettä ei oteta huomioon. Jos se äänestää oikein, niin kaikki venkoilut ja populismihairahdukset voidaan antaa anteeksi. Tärkeintä on, että kansalaiset ymmärtävät olla vaikeuttamatta selviä asioita.

Välillisen demokratian avuksi on huudettu suoraa demokratiaa, mutta nyt näyttää, että ajaudutaan ojasta allikkoon. Ei suora demokratia kelpaa, kun ihmiset äänestävät kelvottomasti. Ollaan vähän pulassa.

Filosofi Timo Airaksisen mielestä (HS 29.6.2016) kansanäänestys on pahimmillaan vaarallista: ”…valtio antaa äänestäjien käyttöön välineen, jonka vaikutukset ovat arvaamattomia tai niin ennakoimattomia, että tiedon hankkiminen on vaikeaa”. Piru on maalattu seinälle.

Lopulta ainoa keino selvitä tästä sotkusta on siirtyä valistuneeseen diktatuuriin, joka sekin tosin jo antiikin Kreikassa todettiin epäkelvoksi.

Tässä rupeavat blogin kirjoittajalla olemaan keinot vähissä.

Jungner puhuu suojaavista mekanismeista, joilla varjellaan kansakuntaa haavoittamasta demokratiaa ja omaa sieluaan. Esimerkiksi kansanäänestyksessä pitäisi saada Timo Airaksisen mielestä 60 prosentin kannatus ennen kuin tarvitsee ryhtyä äänestyspäätöksen mukaisiin toimenpiteisiin. Parasta ilmeisesti olisi jo kysyttäisiin kansakunnan ”Viisaiden neuvostolta”, miten pälkähästä selvitään.

Vaihtoehto voisi olla, että joka kunnassa kokoonnutaan torille (ja isoissa kaupungeissa useille toreille) ja suoritetaan huutoäänestys puolesta tai vastaan. Ei taida tämäkään onnistua.

Kansalaiset ovat liberaaleissa demokratioissa ymmällä: miten valinnat ja päätöksenteko pitäisi hoitaa? Ihmiset käyvät laiskahkosti äänestyskopeissa, mutta laukovat mielellään mielipiteitään netissä nimimerkillä tai omalla nimellä.

Entä jos kansanäänestys toimisikin eräänlaisena kansakunnan puhkumisen välineenä. Kansa olisi äänestävinään ja todelliset päättäjät olisivat ottavinaan huomioon kansalaisten mielipiteet. Niinhän monet sanovat asioiden hoidon tapahtuvan jo nyt: iskulause kuuluu: ”tästähän on sovittu jo aiemmin”. Vain tyhmä saivartelija kyselee perään, milloin päätökset oikein on tehty.

Tanskan maassa on kuulemma paljon mätää. Niinpä siellä pantiin kansa äänestämään kahdesti EU:sta ennen kuin eliitti sai toivomansa tuloksen. Tässäpä yksi malli hoitaa asiat kivuttomasti: kyllä kovakalloinen kansa lopulta oppii äänestämään oikein.

Kaikkialla länsimaissa on tapahtumassa trendinomaisesti siirtymä kansan välillisestä ja suorasta päätöksenteosta kohti harvojen päätäntävaltaa esimerkiksi kunnallisten toimintojen osakeyhtiöittämisen kautta. Muutos on tapahtumassa vaivihkaa, joskin valveutuneimmat kansalaiset ovat nostaneet äläkän.

Teen mielestäni järkevän ehdotuksen: hoidellaan asioita välillisen demokratian kautta ja täydennetään sitä suoralla kansan mielipiteen huomioon ottamisella. Mutta eikö tämä ole juuri se järjestelmä, joka meillä on käytössä?

Kyllä, kyllä, mutta mitä sitä toimivaa järjestelmää muuttamaan.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Onnittelut Suomelle viimeisestä sijasta!

Suomi on jälleen valittu maailman vakaimmaksi maaksi (Fragile States Index). Arvioinnista vastaa amerikkalainen Fund for Peace -järjestö. Kaikki muut maat ovat joko kateellisia tälle sijalle tai sitten arvostavat sitä. Suomessa yritetään perisuomalaiseen tyyliin etsiä tilastovinoumaa saavutuksen takia. Minä nyt otan – Suomen kansan puolesta - kehut vastaan sellaisenaan. Onneksi olkoon me!

Kuten viime vuonnakin, syntyi Suomen ja toiseksi parhaan maan väliin hajurako: me olimme ainoana maana ”very sustainable” (”hyvin kestävä tai hyvin vakaa”). Koska indeksi on maailman hauraimpien valtioiden lista, sijoittuu Suomi vakaimpana maana listan viimeiseksi (sija 178). Toiseksi vähiten hauras maa on Norja ja kolmanneksi Uusi-Seelanti. Ruotsi kököttää sijalla kahdeksan. Se on rysähtänyt viime vuoden kakkossijalta.

Haurain maa on Etelä-Sudan, sitten seuraavat Somalia, Keski-Afrikan tasavalta ja Sudan.

Suomen indeksilukema on 18,8 ja Norjan 21,2 joten olemme ylivoimaisia tässä rankingissa. Muista mainittakoon Ranska (sija 158) indeksillä 34,5 ja Yhdysvallat (sija 159) indeksillä 34,0. Näillä luvuilla saadaan arvolause ”very stable”.

Nettisivukommentteja (Fragile states index 2016) Suomen sijoituksen johdosta:

”So Finland is the greatest place to live on earth?” (”machingunwhhore”).

”I obviously knew that Finland would be up there, but in its own class? Damn, didn't expect that, since I feel like we've recently had our fair share of trouble.” (”Retired_Rentboy”).

”Finland is in a recession, and unable to sustain their current situation, and they're called the most sustainable? Something is severely wrong with this data.” (”davvii”).

”What bothered me most is that finland neighbours Russia. Now, I don't think finland is at risk of being invaded, but if you really have to rank, say, the EU countries by the level of external threat, finland has to be somewhere between the baltic states and france. To say that Finland is actually the safest country in Europe in regards to external threats seems silly, no matter how small the russian threat is.”(”lokethedog”).

”So it's silly even if the threat is nonexistent? Finland is practically the only EU-state in talking relations with Russia, and of the countries sharing a border with Russia, the one with friendliest relations. I imagine this played a role in the ranking as well.” (”diletantique”).

:::::::::::::::::::::::

Viime vuoden FSI-tilastoa kommentoin seuraavasti (1.8.2015):

”Yksi maita erottavista tekijöistä on suvaitsevaisuus. Mitä suvaitsemattomampi ilmapiiri sitä levottomampaa on. Eheys saavutetaan monien mielestä sillä tavalla, että kansakunta säilytetään samankulttuuristen ihmisten yhteisönä.

Asia voidaan kääntää myös toisinpäin eli mitä parempi erilaisuuden sietokyky on sitä kauemmas FFP-indexin kärjestä (siis pohjanoteerauksesta) jäädään. Kun ajatellaan viime päivien keskustelua monikulttuurisuudesta, jää vaikutelma, että meillä on suuriakin linjaerimielisyyksiä kansakuntamme sisällä. Kuva on varmaan vääristynyt viime aikojen tapahtumien johdosta.

Uskoisin, että kansakunnan sivistyksen taso, sen eheys mitataan juuri kyvyllä nähdä erilaisuus, mutta myös kyvyllä sulauttaa erilaiset ihmiset osaksi kansakuntakokonaisuutta. Tämä on taitolaji. Emme me ihan heikkoja ole tässä kilpailussa.”

On täysin mahdollista, että tulevien vuosien rankingiin vaikuttavat meidän maahanmuuttoasenteemme. Meillä on petrattavaa kaiken vieraan hyväksymisessä.

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Paavo Väyrynen, Donald Trump ja Boris Johnson puhaltavat yhteiseen hiileen?

Media on juuri nyt täynnä Brexitiä. Otsakkeessa mainitut henkilöt ovat iloinneet Britannian EU-erosta. Kaikilla on omat syynsä. Vastaavasti EU:n puolesta puhujat ovat miltei maailmanlopputunnelmissa. Räikeitä ylisanoja käytetään – jopa median nykykäytäntökin huomioon ottaen - tuhlaavasti. Ehkä pöly on tätä kirjoitettaessa hiukan laskeutunut, mutta vain hiukan.

Otetaan esimerkkejä erilaisista kannanotoista - puolesta ja vastaan.

Donald Trumpilla lienee mielessä vertauskohta Yhdysvaltain sitoutumiseen kansainvälisiin yhteisöihin, joista Trump haluaisi sanoutua irti.

Skotlannissa ja Pohjois-Irlannissa, joissa äänestettiin EU:ssa pysyttäytymisen puolesta nähdään nyt itsenäistymistilaisuuden tulleen.

Sitten ovat ne, joille tulos oli sokki, mutta jotka tuloksen avulla ajavat jotain omaa agendaa. Tällainen on esimerkiksi Jaakko Iloniemi, joka on huolestunut EU:n yhteisen puolustamisen heikkenemisestä brittien lähdön myötä. Asia on korjattavissa kiirehtimällä Suomen Natoon liittymistä. Jens Stoltenberg, jota ei varmaankaan ensisijaisesti kiinnosta Suomen sisäpoliittinen vääntö, kuitenkin sanoo, ettei brittien lähtö EU:sta osoita mitään Natosta. Britit pysyvät Natossa kuten kuuluukin.

Paavo Väyrynen järjestelee Hesarissa Euroopan asioita uudella tavalla seuraavasti: ”Jos Tanska ja Ruotsi eroavat unionista, Suomen tulisi tehdä samoin. Jos Ruotsi ja Suomi palaavat Norjan ja Islannin rinnalle Euroopan talousalueeseen (ETA) ja jos Tanskakin liittyy siihen, voimme muodostaa sen puitteisiin Pohjolan yhteisön….”

Joillakin on mennyt pasmat pahasti sekaisin: on saatu toivottu tulos, joka onkin epätoivottava: Lontoon entinen pormestari Boris Johnson oli laskenut jäsenyyden jatkon kannattajien voittavan niukasti, jolloin hän olisi voinut kärkkyä pääministeri David Cameronin paikkaa vaikkapa ensi vuonna. Kun tulos oli toinen kuin piti, näyttää Johnsonilta olevan kartta hukassa. Hän on lehtitietojen mukaan säikähtänyt omasta menestyksestään: eihän tässä näin pitänyt käydä.

Europarlamentaarikko Hannu Takkula toteaa, että ”Cameronin poliittisen takinkäännön seurauksena jakautui kahtia Cameronin konservatiivipuolue, Iso-Britannia sekä Euroopan unioni. Tämä on äärimmäinen esimerkki siitä, miten populistinen, omaan pyrkyryyteen perustuva varomaton politiikka voi vaikuttaa koko Euroopan taloudelliseen ja poliittiseen tasapainoon.”

Ja vielä:

Britannian nuoret suuttuivat suurille ikäluokille maan kiskomisesta ulos EU:sta. EU-mieliset nuoret äänestäjät tuulettivat sosiaalisessa mediassa kiukkuaan ja pettymystään. Valtaosa nuorista oli äänestänyt EU-jäsenyyden jatkon puolesta.

Ja niin edelleen.

Kuka saa tästä sekamelskasta mitään tolkkua? Yritän näkökulmalähestymistä eli pyrin välttämään koko maailman suistamista raiteiltaan Brexitin takia.

Yksi kansanäänestysten harhapoluista (en sinänsä vastusta kansanäänestyksiä) on, että äänestetään itse asiassa jostain muusta, mitä piti äänestää. Niinpä Englannin äänestys voidaan nähdä myös vastalauseena Cameronin hallituksen ajamalle austerity (kurjistamis)-linjalle. Onko brittien päätös vihdoin selvä EI uusliberalismille, joka ei talttunut finanssikriisissä?

Suuressa kuvassa vastakkain ovat populistiset nationalistit, jotka haluavat vanhan hyvän ajan kansallisvaltiot takaisin ja itsepintainen eliitti, joka taistelee varmaankin viimeiseen saakka EU:n puolesta. Lähimmäksi omaa ajatustani osuu Erkki Tuomioja, joka on todennut Demokraatin haastattelussa: ”Pohjan nationalistiselle reaktiolle loivat kuitenkin aikanaan vahvat ja itsetietoiset euroeliitin sankarihahmot, jotka liian pitkään uskoivat, että Eurooppaa voidaan ja pitää rakentaa keskitetysti kansalaisten tunnoista piittaamatta”.

Ei voida sivuuttaa sitä tosiasiaa, että eliitin ja tavallisten kansalaisten ristiriita on yhä useamassa asiassa yhä räikeämpää. Kansat ja yksilöt jaetaan ”järkeviin ja ei-järkeviin”. Viime mainituilla viitataan tavalliseen kansaan, joka ei ymmärrä omaa etuaan. Rikkiviisas eliitti on analysoinut asiat puhki ja päätynyt mielestään ehdottoman oikeisiin johtopäätöksiin.

Suoraan sanottuna kansanäänestys on eliitin näkökulmasta nyt – ja miltei aina - todella tyhmää, koska sen vaikutuksesta tehdään vääriä päätöksiä. Sama ajattelu koskee Suomen Nato-äänestystä: herran tähden, asiaa ei voida antaa realiteeteista tietämättömän kansan päätettäväksi! Onpa demokratian alennusmyynti edennyt pitkälle!

Kysymys on siis koko demokratian ongelmasta. Miten kansalaisilta voidaan odottaa henkilövaaleissa ”oikeita” valintoja, kun neuvoa-antavissa kansanäänestyksissä sorrutaan ”populismiin”.

Mutta eikö ole liioiteltua laskea katkeroituneen eliitin piiriin 48 prosenttia briteistä? Eihän eliitti voi olla noin laaja! Minulla ei ole tarkkaa tietoa ketkä äänestivät EU:ta vastaan ja ketkä puolesta. Ainakin nuoret (tai osa heistä), jotka muodostavat tulevaisuuteen suuntautuneen eliitin, jäivät tappiolle. Samoin sivistyneistön enemmistön mielipide.

Eliitti käsitteenä lienee tässä yhteydessä väärä tai vähintäänkin harhaanjohtava. Mitkä siis olivat vastakkain, koska sekä työväenpuolue että konservatiivit jakautuivat? Yksi tapa jäsentää asioita on nimetä yhtenäisen EU:n kannattajat idealisteiksi ja vastustajat skeptikoiksi. Idealistit yrittävät sovittaa maailman ihanteidensa mukaiseksi. EU:n piti olla hyvinvointia tasaisesti jakava suurvalta. Skeptikot taas herravihassaan epäilevät kaikkea, mitä ns. päättäjät tai parempiosaiset yrittävät ajaa läpi. Idealisteja pidetään teennäisinä haihattelijoina, joiden ajatuksista liian suuri osa muodostuu ihanteista, joita ei ole olemassa - ei enää.

Tässä tarkastelussa toisaalta ”eliitti” ja toisaalta ”populistit” ovat epämääräisiä haukkumasanoja, joiden käyttäjätkään eivät ole halukkaita määrittämään vastustajia eksaktisti. Eliitti liitetään käsitteeseen ”ylemmyys” ja populismi käsitteeseen ”moukkamaisuus”.

Miten demokratian helmeksi tarkoitetusta EU:sta tuli jäykän byrokratian keskus? Ongelman ydin on moneen kertaan todettu kansakuntien erilaisuus. Väkisin tapahtunut ideaaliyhteisön luomispyrkimys on vaatinut tuekseen byrokratiaviidakon, joka on kaatunut päällemme.

Entä jos (britti)kansan enemmistö EU-vastaisuudessaan erehtyy? Tätähän ns. eliitin edustajat ovat koko ajan pelänneet/toitottaneet. Kysymys on vähän samasta asiasta kuin sodan aloittamisessa: sotaa voi kannattaa suuri enemmistö väestöstä taisteluihin lähdettäessä, mutta kun sodalla ei saavuteta nopeasti aiottuja päämääriä kääntyy kansan mielipide sotaa vastaan. Päättäjien mahdollisuus seurata siksakia ei ole kovin hyvä, ehkä jopa olematon. Kasvojen menetys voi olla poliittiselle päättäjälle ylivoimainen tehtävä.

Miten aiheutuneesta sotkusta vapaudutaan?

Katumusharjoitukset ovat meneillään. Ollaan kauhistuneita, kuten Boris Johnson siitä, mitä tuli tehtyä. Onko ratkaisu lopulta kiinni vain pakolaisongelman räjähtämisestä käsiin?

Angela Merkel sondeeraa tästä sekasopasta varmaan kompromissin, jossa Brexit-Englanti viedään yhtä lähelle EU:ta kumppanina, kuin mitä Suomi Natoa. Myös Englannissa osa Brexitin kannattajista liittoutuu EU:n kannattajien kanssa ja yrittää lieventää Brexitin vaikutuksen minimiin.

lauantai 25. kesäkuuta 2016

Ylen ”alasajotyöryhmä” suitsi itsensä

Olen useissa kirjoituksissa kajonnut Ylen asemaan suomalaisessa mediakentässä. Olen ollut huolestunut Ylen puolesta sen aseman säilymisestä suomalaisena kulttuuri-instituutiona ja objektiivisuutta tavoittelevana ohjelmatuottajana.

Ylen tulevaisuutta ja rahoitusta miettinyt työryhmä on saanut esityksensä valmiiksi ja lopputulos on arvioitavissa. Ja niinhän siinä kävi, että Ylen vastaiset puheet eivät pääsääntöisesti konkretisoituneet. Etukäteen työryhmän työhön ladattiin paljon odotuksia ja nimenomaan kriitikkojen taholta. Puhuttiin jopa koko Ylen lopettamisesta tai ainakin ajankohtaisohjelmien lopettamisesta Ylen kanavilta.

Rahoitusjärjestelmään ei esitetty muutosta: Yle-vero säilyy. Kriitikot saivat läpi muutoksen indeksimenettelyyn: Ylen indeksi jäädytetään 2-3 vuodeksi, sitten palattaisiin normaaliin indeksimenettelyyn. Matalan inflaation ja palkkakehityksen aikana menetys ei ole suuren suuri, mutta merkitsee kuitenkin painetta ”tehostaa” toimintaa.

Kiusallista minusta on ”hallintoneuvoston vahvistaminen”, joka merkitsee eräänlaista strategista päällystakkia Ylelle. Tällä voi olla se välillinen merkitys, että Ylen asemaa kyseenalaistetaan toistuvasti. Toivottavasti näin ei tapahdu, vaan Yle saa työrauhan.

Parlamentaarinen strateginen päällystakki saattaa luonteestaan huolimatta sotkeentua yksityiskohtiin ja ohjelmatoiminnan konkretiaan. Poliitikkojen on syytä tottua kriittisen Yleen ja Ylen tulee pyrkiä poliitikkojen arvioimiseen aikaansaannosten perusteella, ei populistisessa lyömismielessä.

Tasapuolisuus tasapuolisuuden vuoksi ei ole mistään kotoisin. MOT:n kaltaiset ohjelmat eivät onnistuisi kaupallisella puolella. Riippuvuussuhteet olisivat liian ilmeiset. Merkittävänä rakenteellisena muutoksena voidaan pitää vaatimusta lisätä ostoja kotimaisilta ja eurooppalaisilta riippumattomilta tuottajilta 30-35 prosentilla vuoteen 2022 mennessä. Tällä on hyvät puolensa, joskin henkilökohtaisesti olen pitänyt Ylen omaa tuotantoa kaikkein riippumattomimpana tapana tuottaa ohjelmaa. Jos kysymys on uutis- ja ajankohtaisohjelmien ostamisesta ulkopuolisilta, on jälleen syytä olla tarkkana, että riippumattomuus ja kriittinen ote pitää. Myös ostettavien ohjelmien laadun tulee vastata korkeita laatukriteereitä. ”Kiintiöostoja” ei tule sallia. Onneksi siirtymäaika on pitkä.

Kun kuuntelee Yleisradion Uutis- ja ajankohtaistoiminnan johtajaa Atte Jääskeläistä jää kuva, että uusien tavoitteiden mukaiset soveltamismahdollisuudet ovat suuret. Olen käsittänyt, että ostoihin yksityiseltä sisältyvät myös arkistossa olevien ohjelmien esitysoikeudet, joiden käyttöön Ylelle nyt avautuu käyttömahdollisuus lisääntyvien (tai Yleltä siirrettyjen) resurssien myötä. Kysymys ei siis ole suorasta uusien ohjelmien ostosta pelkästään.

Vaatimus lisätä Ylen ja kaupallisen median yhteistyötä on periaatteessa oikea, voihan Yle toimia alustana monenlaiselle yhteistoiminalle. Kaikki riippuu toteutustavasta. Hieman hämmästyttää halu puuttua Ylen verkkotuotteisiin. Se on tiedontuottamisen tätä päivää ja tulevaisuutta. On katsottu, että Yle resursseillaan on verkossa liian ylivoimainen. Vaatimus on, että Ylen tulee luopua alueellista etusivuista maakuntalehtien hyväksi. Parempi ratkaisu olisi ollut esittää Ylelle vaatimus paikallis- ja aluelehtien tukemisesta esim. uutistuotannon osalta. Mutta ehkä molemmilla päädytään samaan lopputulokseen.

Paperilehtien ongelmat johtuvat aivan muista seikoista kuin Ylen vahvasta asemasta. Lehtien kurjuus on yleismaailmallinen ilmiö. Vain harvat mediat ovat onnistuneet toimintansa ”verkkoistamisessa” kannattavasti.

Kaupallinen media on ollut kitkeränä, koska sen mielestä Ylen rahoitusta olisi pitänyt leikata reippaasti. Strategia oli erikoinen, Yleä olisi pitänyt heikentää, jotta muu media olisi ollut tyytyväinen.

Ylen tehtävien määrittelyyn liittyvästä saivartelusta on hyvänä esimerkkinä perussuomalaisten puuttuminen monikulttuurisuuskäsitteeseen. Hermoille kävi kohta, jossa Ylen tehtäväksi määriteltiin monikulttuurisuuden ja suvaitsevaisuuden tukeminen. Perussuomalaiset saivat allergiareaktion haukkumiensa ”suvakkien” väitetystä hyysäämisestä. Uusi sanamuoto määrittää monikulttuurisuustehtävän samalla tavalla kuin entinen, mutta monisanaisemmin.

::::::::::::::::::::::::::

Työryhmätyön lopputulema oli odotettu. En tiedä käydyistä keskusteluista, mutta ne voittivat, jotka ymmärsivät Ylen suunnattoman tärkeän tehtävän sitoutumattomana sivistyksellisenä ja informoivana mediana. On tärkeää, että ihmiset ymmärtävät verorahoilla ostettavan riippumattoman palvelun luonteen oikein. Meillä on aivan tarpeeksi mainosrahoitteisia kanavia eivätkä ne menesty niin huonosti kuin sanotaan.

Tiedonvälitys tarvitsee Ylen kaltaisen ankkurin, joka on kiinnitetty kansallisen kulttuurin maaperään laajalti ymmärrettynä. Ihan kaikkea ei kannata myydä kaupallisuuden alttarille.

Olen käsittänyt, että Yle on digitalisoinnissa ja modernissa uutisvälityksessä aivan huipulla kansainvälisestikin. Juuri näin pitää ollakin: Ylen pitää olla suunnannäyttäjä ja jakaa innovaatioidensa hedelmiä myös kaupallisille kilpailijoille.

torstai 23. kesäkuuta 2016

Vasemmisto vaihtuu oikeistoksi ja oikeisto vasemmistoksi?

Saska Saarikoski lainaa HS:n kolumnissaan (16.6.2016: ”Donald Trump vastaan Justin Trudeau”) taloushistorian tutkija Michael Lindiä, joka väittää tuoreessa Politico-lehdessä, että oikeisto-vasemmisto-akseli on kokenut perustavaa laatua olevan mullistuksen Yhdysvalloissa.

Kaivoin esille Lindin artikkelin ”This Is What the Future of American Politics Looks Like” (22.5.2016). Lind perustelee artikkelissa paradigman muutosta, joka hänen mielestään on tapahtumassa parhaillaan ja jatkossa yhä ilmeisemmin tapahtuu Yhdysvaltain politiikassa. Olen itsekin käsitellyt asiaa monissa kirjoituksissani. Nyt yritän koota ajatuksia sekä Yhdysvaltain että Suomen kokemusten perusteella.

Lind vastaa siihen kummallisuuteen, jota olen usein ihmetellyt, kun olen nähnyt tavallisten keski- ja pienituloisten republikaaniäänestäjien antavan tukensa republikaanien edustajille, jotka kannattavat rikkaiden etujen ja kansalaisten tuloerojen laajentamista. Itse asiassa, kuten Lind toteaa, republikaanien presidenttiehdokkaat Cruz, Bush, Rubio, Kasich kannattivat puolueensa kellokkaan Paul Ryanin agendaa sosiaaliturvan leikkaamisesta ja Medicaren korvamisesta vouchereilla. Siis mitä tyypillisintä republikaanipolitiikkaa! Mutta nyt tullaan isoon MUTTA-sanaan. Mielipidetiedustelun mukaan republikaanien kannattajiksi ilmoittautuneiden keskuudessa 68 prosenttia vastusti sosiaaliturvan heikennyksiä tulevaisuudessa! Kuin tyhjästä ilmestyi Donald Trump, joka ilmoitti ehdottomaksi tavoitteekseen ”sosiaaliturvan jättämisen sellaiseksi kuin se on”. Nyt vakalla on kansi. Asiat ovat nyt oikein (koska köyhtyneet republikaanit käsittävät tilanteensa realistisesti), mutta vanhan puoluejaon perusteella aivan ”väärin”.

Mikä on muutoksen nimi? Lind sanoo muutoksen johtuvan siitä, että vanha ”kulttuurisota” uskonnollisten konservatiivien ja ”maallistuneiden liberaalien” välillä on ohi. Kulttuurisodan piiriin voidaan lukea esimerkiksi avioliitot samaa suupuolta olevien kanssa, LGBT-oikeudet ((lesbian, gay, bi, trans) ja vaikkapa aborttikysymys.

Mitä on tapahtumassa? Lind vastaa: Republikaaneista on tulossa kansallismielinen työväenpuolue, jonka kannattajat suhtautuvat kriittisesti markkinoihin, vapaakauppaan, maahanmuuttoon ja ympäristönsuojeluun (mutta eivät sosiaaliturvaan). Vastaavasti demokraatit sympatisoivat vapaata kilpailua, sukupuolista tasa-arvoa, seksuaalisia vähemmistöjä, maahanmuuttoa, ympäristösuojelua ja maailmankansalaisuutta. He suhtautuvat kriittisesti nationalismiin ja rasismiin. Demokraateilla on edelleen vahva sosiaaliturvan kannatus (73 prosenttia vastusti leikkauksia em. mielipidetiedustelussa). Muutos on siis tapahtumassa, mutta ei kaikilta osin. Oikeisto-vasemmisto-napaisuuden vaihtumisesta ei mielestäni voi puhua.

Jos republikaanien ja demokraattien eroja kuvaa jollakin tapaa niin mieleen tulee henkinen liikkuvuus tai sen puute. Republikaanit ovat ”sääntöihmisiä” (usein ilmenee nationalismina) ja demokraatit ”maailmankansalaisia” (tai globalisteja). Edelliset ovat uudessa ryhmityksessä pääsääntöisesti oikealla ja jälkimmäiset vasemmalla. Lind puhuu kulttuurisodan sijasta nyt vallitsevasta ”rajasodasta”.

Uuden ”sodan” konkreettisia ilmenemismuotoja ovat Trumpin Meksikon rajan vastainen muuri ja muslimipanna.

Muutoksen oireita on ilmassa, mutta muutosta usein kuvataan jyrkemmäksi, kuin mitä se todellisuudessa on. Tähän sortuu Lindkin. Presidentinvaalien loppusuora varmaankin paljastaa lisää ”rajasodasta”. Jään mielenkiinnolla odottamaan vaalitaistelun etenemistä.

On kysyttävä myös onko trumpismi republikaaninen harharetki, jolta palataan tutuille poluille, kun valihäviön jälkeen seuraa arki. Kuitenkin ”republikaanipoikkeama” sosiaaliturvan kannatusta koskien saattaa jäädä pysyväksi, koska en näe mahdollisuutta tavallisen työväestön nopealle elintason nousulle. Jää nähtäväksi muuttuvatko demokraatit nykyistä enemmän markkinaehtoiseksi puolueeksi ja vastaavasti republikaanit universaalin sosiaaliturvan kannattajiksi. Lind avaa näkymän republikaaniselle FDR-LBJ-linjalle! Tullaan hämmentävään tilanteeseen, kun arvokonservatismia ja vasemmistolaisena pidettyä yhteiskuntapolitiikkaa ruvetaan yhdistämään ja vastaavasti arvoliberaalia yhteiskuntapolitiikkaa oikeistolaisena pidettyyn markkinaliberalismiin.

Entä Suomessa, voiko täällä vetää samantyyppisiä johtopäätöksiä? Saarikoski lukee globalisteiksi vihreät, ja rkp:n. Mielestäni suuri osa demareista ja kepun liberaali siipi voidaan lukea tähän kategoriaan, samoin kokoomuksen enemmistö. ”Vaikeinta on vanhalla vasemmistolla”, toteaa Saarikoski, ehkä paljastaen omia traumojaan suhteessa vasemmistoon. Mielestäni vasemmistoliiton kannattajat ovat pääosin globalisteja nykyisin (Vrt. Li Anderssonin ylivoimainen valinta puheenjohtajaksi!). Vasemmistolainen ammattiyhdistysliike on Suomessa dramaattisesti Yhdysvaltojen työväen edunvalvontaa vahvemmin kansainvälisen solidaarisuuden ja maahanmuuton kannalla.

Edellä esitetystä voi päätellä, että konservatiivinen nationalismi ei Suomessa ole valtavirtaa. Vanha porvarillistunut vasemmisto on muuttunut perussuomalaisten kannattajiksi (työväenliike ilman sosialismia!) omaksuen samalla hyvin kansallismielisiä asenteita. Sitten jää jäljelle enää jakojäännös eli hyvin vanhakantaiset konservatiiviset sosialistit, jotka ovat marginalisoitumassa.

Myös Suomessa puoluekenttä on liikkeessä USA:n tavoin, joskin suunta on tänä päivänä vielä vaikeasti hahmotettavissa. Selkeimmin ”republikaanista muutosta” Suomessa edustaa perussuomalaiset. Ainakin paperilla ”porvarillinen kansallismielinen työväenluokka” toimii. Asiaa on sekoittanut Suomen heikko taloudellinen tilanne, joka ei ole mahdollistanut vakaana pysyvän sosiaaliturvan ja pieni- ja keskituloisen porvariston muodostumista. Perussuomalaiset ovat päinvastoin menettäneet saavuttamaansa kannatusta perinteiselle vasemmistolle.

Entä kokoomus? Se yrittää selkeästi löytää kompromissin vapaan kaupan, vapaan kilpailun, maahanmuuton kannatuksen, globalismin ja toisaalta pienituloisten toimeentuloturvan välillä (perustulo). Se siis yrittää päästä uudessa poliittisessa ryhmityksessä eroon elitismistä, suurituloisten edunvalvojan asemasta ja poroporvarillisuudesta. Mitään amerikkalaismallista kiepsahtamista työväen etujen valvojaksi ei ole kuitenkaan nähtävissä, vaikka kokoomus yrittikin takavuosina markkinoida itseään työväenpuolueena. Kokoomus yrittää löytää ratkaisun austerity-politiikan ja ahdinkoon ajautuvan keskiluokan olosuhteiden parantamisen välillä.

Vasemmisto voidaan rinnastaa amerikkalaisen demokraattisen puolueen vasempaan siipeen sen jälkeen, kun vanha Moskova-johtoinen vanhoillinen vasemmisto marginalisoitui. Sen ydin on kansainvälisyyttä ja muuttoliikettä tukevaa. Se kannattaa sosiaalista markkinataloutta. Nationalismiin ja rasismiin suhtautuminen on erittäin kielteistä. Vasemmiston irtautuminen sääntösidonnaisesta jäykkyydestä on tapahtunut hitaasti vuosikymmenien myötä.

Sosiaalidemokraattinen puolue on eräällä tavalla Suomen konservatiivisin puolue. Sillä on puolustettavanaan kokonainen hyvinvointiyhteiskuntajärjestelmä, jonka luomisessa sillä oli ratkaiseva osuus. Nyt on kysymys sdp:n uuden roolin (”dynaaminen konservatismi”) uskottavuudesta. Porvarillistunut siipi on repeytynyt irti vanhasta vasemmistosta ja sen perinnöstä käydään taistelua. Sekä perinteinen vasemmistolaisuus että uusi porvarillinen työväenluokka ovat vastatusten ja liikkeessä toisiinsa nähden.

Vasemmisto pyrkii vahvasti pysymään amerikkalaisen demokraattisen puolueen linjoilla. Mutta pyrkiikö se ajan mittaan irtaantumaan Lindin ennustamalla Amerikan demokraattien tavalla universaalista sosiaaliturvasta? Ei tunnu uskottavalta.

Keskusta on liikkunut selkeästi viime aikoina markkinaorientoituneeksi puolueeksi ja vanha alkiolaisuus ja edunvalvontakeskeisyys on väistynyt. Mistään fundamentaalista muutoksesta ei ole kuitenkaan kysymys, vaan vanha konservatiivis-demokraattinen pohjavire voi nousta pintaan milloin tahansa, varsinkin jos nykyinen markkinaehtoisuus kärsii takaiskuja.

Suomessa ei ole nähtävissä amerikkalaistyyppistä (uutta) poliittista polarisoitumisilmiötä, vaan pikemminkin fuusiotyyppistä pragmatismia, jossa yritetään selvitä kustakin käytännön ongelmasta parhaan käytettävissä olevan tiedon ja hallituskombinaation avulla.

On kuitenkin sanottava, että muutospyrkimyksiä on juuri näinä aikoina olemassa. Oikea reuna on vahvistunut ja ajaa voimakkaasti omaa ”jokainen on oman onnensa seppä” -agendaansa ja siinä ohessa erittäin markkinaehtoista politiikkaa. Ja vasemmalla on niitä, jotka etsivät uutta selkeästi tunnistettavaa solidaarisuutta. Polarisaation siemen on ehkä kylvetty?

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Varjonyrkkeilyä Natolla

Kultaranta on takanapäin ja tunnelmat jäivät positiivisiksi, mutta historia jatkuu…

A-studiossa 20.6.2016 presidentti Niinistö esitti taas yhtä pykälää pidemmälle viedyn Nato-kannan. Mitähän tästä pitäisi ajatella? Tällä kertaa allegoria kuului seuraavasti: ”Jos tulee vakava metsäpalovaroitus, niin vakuutuksia myydään kyllä”. Kirjaimellisesti tulkiten Nato-valmius on siis oikeastaan heti. Mitä tarvitaan? Yksi läheltä piti tilanne Itämerellä? Kahden hävittäjän törmäys Kaliningradin edustalla? Vai joku vahingossa syttynyt isompi konflikti USA:n ja Venäjän välillä? No sitten Niinistö peruutteli vähän toteamalla, että ”mitään ryntäilyä ei kannata kuitenkaan miettiä”.

Minusta tämä on tarpeetonta ”leikittelyä” sanoilla. Median apposen avoimeen kitaan pitää heitellä lauseita, jotta se saa tarpeensa tyydytettyä. Jokaiseen haastatteluun pitää näköjään löytää jokin uusi ajatus tai muunnelma vanhasta, ettei samaa tarvitsisi toistaa. Toisinkin voi menetellä. Kun pääministeri Löfven toisti Kultarannassa riittävän monta kertaa sanan ”liittoutumattomuus” alkoivat suomalaisetkin uskoa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Minusta tämä hiljaa hivuttaminen saa omalaatuisia piirteitä. Suomessa vallitsee ikään kuin kilpailu, jossa kehitetään yhä Nato-mielisempiä allegorioita. Kuka uskaltaa mennä pisimmälle? Meille on kasvanut kummallinen kulttuuri, jonka isäksi tunnistan Ilkka Kanervan. Se perustuu ajatukseen, että Venäjä asetetaan tilanteeseen, jossa se joutuu seinää vasten, kun sitä uhataan Suomen liittoutumisella. Venäjän on siis opittava käyttäytymään. Jotenkin yksioikoista….

Ruotsin pääministerin kanta oli Kultarannassa Suomen valtionpäämiestä selvempi: Ruotsi on liittoutumaton maa ja tarvitaan paljon muutakin kuin Ruotsin porvariopposition ”yksimielinen” kanta, jotta konkreettisiin liittoutumistoimenpiteisiin voidaan ryhtyä. Ruotsilla on tämä suurlähettiläs Mats Bergquistin ”plan B”, jolla tarkoitetaan Ruotsin puolustuksen suurvaltatakuuta (toisen maailmansodan jälkeen se suurvalta on ollut Yhdysvallat). Se ”A” on liittoutumattomuusratkaisu. Minulla on käsitys, että Nato on Ruotsille liian hauras rakenne, jotta sen varaan rakennettaisiin.

Ruotsalaisethan ovat tässä varjonyrkkeilyssä mestareita. He voivat olla melkein Natossa, ja silti olla olematta. Muut jäävät ihmettelemään, kun ruotsalaiset tekivät sen jälleen.

Samaan aikaan meillä Nato-piirien keskinäinen kiihotuskampanja jatkuu. Lähes Naton pää-äänenkannattajaksi luonnehdittava Helsingin Sanomat täyttää lehden miltei päivittäin Nato-myönteisillä artikkeleilla. Kysymys Hesarin kohdalla ei ole enää hiljaa hivuttamisesta vaan räikeästä manipulaatiosta. Sääli, että niin loistava sitoutumaton lehti lähtee tässä asiassa näin yksipuolisille linjoille.

Olen pitänyt Niinistöä itsenäisenä päätöksentekijänä. Samalla olen miettinyt pystyykö hän kuitenkaan pidättäytymään pitkälle viedyistä kannanotoista ollessa ympäröity Nato-intoilijoilla. Otetaan esimerkiksi Kultarantaan kokoontuneet tahot. Kuinka suuri osa tuosta eliittijoukosta suhtautui Natoon myönteisesti? Arviolta 75-80 prosenttia? Tämä on heitto, mutta uskon, että ollaan lähellä. Voiko siis presidentti olla immuuni ympäröiville mielipiteille, ympäröivälle paineelle?

Mihin suurvaltojen jännityksen lisäämispeli perustuu. Tietenkin siihen, että lisätään kierroksia varustautumiseen ja katsotaan sitten kumman hermo pettää. Sotahaukkoja on molemmin puolin, jotta toimeen voidaan tarttua, kun tilaisuus tulee. Kylmässä sodassa oli näitä sotahulluja kenraaleita, joita ei päästetty päättämään asioista. Kuuban kriisin aikaan Kennedyn määräys sotaintoisille kenraaleilleen oli, etteivät he yrittäisi mitään ilman lupaa. Silloisen ilmavoimien komentajan Curtis LeMayn kaltaisia napinpainajia on aivan riittävästi, jotta konflikti saadaan aikaan.

Presidentti Niinistön ei kannattaisi provosoitua, kun provosoidaan. Olisi tärkeää, että tasapainoiset ihmiset erityisesti keskustasta ja sosiaalidemokraateista puolustaisivat hötkyilemätöntä linjaansa, kuten tähän saakka.

Presidentti Putin vierailu on tervetullut hyvän tahdon ele, ja jos jotain pientä konkretiaa keksitään jännittyneen tilanteen lieventämiseksi, niin hyvä. En ole mieltänyt ulkopolitiikkaa miksikään sormi pulssilla -politiikaksi. Turvallisuusympäristöä tulee seurata intensiivisesti, mutta johtopäätökset on syytä tehdä viileästi. Parasta olisi kuitenkin olla aloitteellinen. Aloitteellisuudeksi ei kuitenkaan riitä pelkästään länsivaltojen edun ajaminen, vaan on löydettävä uusia lähestymiskulmia. Se taas vaatii rohkeutta, koska suomettumissyyttelijät ovat valmiina odottamassa.

Tällä hetkellä vallitsee ihmeellinen euforinen tila, jossa Suomen kaltaiset pikkuvaltiot ”kasvavat” henkisesti ja fyysisesti, kun kuvittelevat olevansa turvallisessa kainalossa. Tämä näkyy joidenkin tahojen reteänä pullisteluna.

Ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko ei ole mikään must-paperi, vaikka se sellaisena on haluttu nähdä. Pikemminkin kukin osapuoli käyttää sieltä lauseita omiin tarkoitusperiinsä.

Puhutaan arvaamattomuudesta. Minulle on jäänyt epäselväksi kummalla puolella - lännessä vai idässä - arvaamattomia tahoja on enemmän. Edellä esitetystä huolimatta en silti ole kovin huolestunut tilanteen kiristymisestä konfliktiksi. On liian paljon menetettävää ja todennäköisesti – kuten Niinistökin on todennut – suurvaltojen välillä on tiiviimpi kanssakäyminen, kuin miltä ulospäin näyttää.

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Kultaranta-keskustelut vuonna 2016

Presidentti Sauli Niinistö järjesti perinteisen Kultaranta seminaariin, jossa kutsuvieraana oli Ruotsin pääministeri Stefan Löfven. Mukana oli myös mediaväkeä ja poliitikkoja Ruotsista. Keskityn tässä Kultaranta-keskustelujen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen osaan. Keskustelu käytiin hyvin pitkälle akselilla Suomi-Ruotsi-Nato-Venäjä-USA. Carl Haglundin johtamassa paneelikeskustelussa olivat mukana seuraavat asiantuntijat: ruotsalainen kansanedustaja Allan Widman (Nato-haukka), kansanedustaja Erkki Tuomioja, suurlähettiläs Mats Bergquist (mukana Nato-selvitystyöryhmässä) ja suurlähettiläs Rene Nyberg (mukana Nato-selvitystyöryhmässä).

Keskustelut olivat mielestäni korkeatasoisia. Paneeli oli tasapainoisesti valittu: Widmania lukuun ottamatta muut eivät liputtaneet selkeästi minkään vaihtoehdon puolesta, joskin tiedämme, että kolme muuta panelistia ovat lähempänä liittoutumattomuutta kuin liittoutumista. Rene Nyberg erottui joukosta hyvien, tasapainoisten argumenttien takia, ja sen johdosta, että hän pystyi näkemään nykypäivän historiajatkumon osana. Ei sen puoleen, samaa on sanottava Tuomiojasta ja Bergquistista. Jotenkin masentavaa oli havaita, kuinka jotkut hymyilivät vinosti, kun Bergquist nosti muutaman kerran esille historianäkökulman.

Televisioitua yleisöosuutta seurasi ryhmätyövaihe.

Nostan esille tässä kirjoituksessa muutamia mielenkiintoisa teemoja ja yksittäisiä aiheita.

Suurlähettiläs Mats Bergquist otti esille Ruotsin ulkopolitiikan pitkän linjan, johon hänen mielestään sisältyy ”suunnitelma B”. Tämän logiikan mukaan ”suunnitelma A” pitää sisällään liittoutumattomuuden ja ”B” pitkän aikavälin (150 vuotta) käytännön, jossa Ruotsi on turvautunut suurvaltasuhteisiin enemmän tai vähemmän sopimuspohjaisin ratkaisuin. Tämä oli mielestäni hyvä huomio, jota ei ehkä moni ole tullut ajatelleeksi nyt, kun pannaan merkille USA:n ja Ruotsin läheiset suhteet. Ruotsin aseman turvaajina ovat olleet vuoronperään Saksa, Ranska, Englanti ja nyt viimeksi toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat.

Mats Bergquistin historiakertauksesta kumpusi väittely, jossa Ruotsin toinen panelisti Allan Widman esitti, että Ruotsilla ei ole voinut olla suunnitelmaa B, kun sillä ei ole ollut A:takaan.

Nato-kiivailija Jukka Tarkka heitti provosoivasti väliin, että hän on ymmällä, mikä on Ruotsin linja. Hän siis kieltäytyi ymmärtämästä ”A:n” ja ”B:n” merkitystä. Tarkka kummeksui, miten Ruotsi voi ilmoittaa olevansa liittoutumaton ja samaan aikaan luvata rientävänsä avuksi suurin piirtein kaikille Itämeren valtioille. Mieleeni tulivat Ruotsin lupaukset 1930-luvulla talvisodan alla.

Tämä on kiusalinen ajatus Ruotsin kannalta. Minullakin on epämääräinen tunne, että Ruotsilla on tapana ilmaista kantansa innokkaasti periaatteellisella tasolla ja sitten ratkaista asiat käytännön tasolla siten kuin parhaalta tuntuu akuutissa tilanteessa. On kuitenkin liian pitkälle vedetty johtopäätös moittia Ruotsia epäluotettavaksi kumppaniksi.

Keskusteluissa tulivat esille Ukrainan ja Krimin kytkennät Itämeren alueen jännityksen nousuun. On totta, että Ukraina heijastuu suurvaltojen välisenä kiristyvänä tilanteena myös Itämeren alueella, mutta sen pidemmälle uhkatekijöitä ei kannata viedä. Ei ole mitään miehitysuhkaa.

Mielenkiintoinen keskustelu käytiin Putinin tulossa olevan vierailun merkityksestä. Ruotsalainen kysyjä (parlamentin ulkoasiainvaliokunnan varapuheenjohtaja Karin Enström!) sisällytti kysymykseen Venäjää kohtaan tunnettua epäluuloa koskien vierailun sopivuutta. Niinpä Niinistö käytti tilaisuutta hyväkseen ja sanoi, ettei käytyjen valtionpäämiesten keskinäisten kokousten aikana Putin kertakaan ole viitannut torjuvasti Suomen mukanaoloon kauppapakotteissa tai sen ulkopolitiikan vaihtoehtoihin. Olin lukevinani - monen muun tavoin - Niinistön äänessä tiettyä närkästystä. Todella tärkeä viesti niille, jotka yrittävät uudelleen suomettaa Suomea.

Tämä voi avata monen silmiä Ruotsissa Suomen ja Venäjän neuvottelujen pöytätavoista ja haluttomuudesta harjoittaa tarkoitushakuisen ikävää politiikkaa naapurivaltiota kohtaan. Tärkeä puheenvuoro Niinistöltä.

Kun ruotsalaiset usean hengen voimin asettivat kyseenalaiseksi Putinin vierailun (ja antoivat ymmärtää, ettei moinen onnistuisi Ruotsissa), niin Niinistö aivan oikein kritisoi ruotsalaisia vanhentuneista käsityksistä. Reipasta toimintaa. Hämmentävää, että ruotsalaiset eivät tajunneet, että kysymys on sekä Suomen ja Venäjän kahdenkeskisten suhteiden hoidosta että sukkuloimisesta suurvaltojen välillä.

Jotenkin tässä tulee esille ruotsalainen prinsessaherkkyys ja hygieenisyys, jossa ei tajuta, että suhteita on hoidettava myös matalapaineen aikana, ja ehkä juuri silloin painavin perustein. Kaiken kaikkiaan kohteliaisuuksien takaa paljastui selviä – joskaan ei järisyttäviä - mielipide- ja ajatuseroja Suomen ja Ruotsin välillä.

Hetken aikaa viivähdettiin Saksan ulkoministerin Frank-Walter Steinmaierin ”outona” pidetyssä lausunnossa, jossa hän moitti vastikään Natoa sapelin kalistelusta Itä-Euroopassa. Käsitän niin, että ulkoministeri ei toiminut Natoa vastaan, vaan kohdisti yleensä moitteet jännityksen tarkoitukselliseen lisäämiseen Itämeren n alueella – mukaan lukien Naton toiminta. Mielestäni erittäin tervetullut kommentti, vaikka tiedänkin, että paheksujien määrä on suuri. Kiitän rohkeudesta.

Yksi merkittävä keskusteluaihe oli ”Venäjän toiminnan arvaamattomuus”, josta on tullut eräänlainen klisee. Tuomioja aivan oikein puuttui asiaan todeten, että tietyn kehikon sisällä Putin ja Venäjä ovat toimineet hyvinkin arvattavasti. Sotaisaa retoriikkaa Itämerellä on ilmennyt molempien osapuolien taholta. Tuomioja vertasi Venäjän arvaamattomuutta Englannin Brexitin ja Yhdysvaltain presidentinvaalien ennalta-arvaamattomuuteen.

Koolla ollut joukko edusti suomalaista eliittiä monilta elämänalueilta. Suurin osa eliitistä on Nato-myönteistä. Rakenne oli vinoutunut sikäli, että se ei ainakaan edustanut Suomen kansan suhtautumista Natoon. Tämä on syytä pitää mielessä, kun arvioidaan seminaarin lopputulosta työryhmätöineen. Yleisölle avoimesta osasta ei voinut lausua moitteen sanaa.

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan muutoshaasteet

Kommentoin tuoreeltaan juuri valmistunutta ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa. Rajaan tarkastelunäkökohdan kuitenkin vain siihen tilanteeseen, joka vallitsee nyt suurvaltasuhteissa, Itämeren alueella ja Suomen suhteissa Natoon ja Venäjään.

Selonteon mukaan Suomi pitää yllä mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä seuraten tarkasti turvallisuusympäristönsä muutosta. Suomi osallistuu jatkossakin Naton harjoituksiin ja koulutustoimintaan omista lähtökohdistaan.

Tarkka selonteon kiteytys on seuraavalainen:

”Aktiivinen osallistuminen kansainväliseen yhteistyöhön on Suomen etujen mukaista ja Suomen globaalin vastuun kantamista. Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa. Suomi vahvistaa aktiivisesti ja laaja-alaisesti kansainvälistä verkostoitumistaan. Suomi pitää yllä sotilaallisen liittoutumisen mahdollisuutta.”

Selonteon ja hallituksen ohjelmassa mainitun linjan välisen eron toteamiseksi tarvitaan vanhojen kremlologien tukea, niin pieneltä ero tuntuu. Ehkä muutos on se, että selonteon mukaan hallitus ”seuraa tarkasti turvallisuusympäristönsä muutosta”. Toisaalta ulkoministeri Soini torjuu piiloviestien etsinnän: emme ole menossa juuri nyt mihinkään tiettyyn suuntaan.

Yksinkertaistaen selonteon kautta avautuu kaksi päävaihtoehtoa: 1) Mitään oleellista muutosta suhtautumisessa Natoon ja Venäjään ei ole tapahtunut lähivuosina ja 2) Venäjän uhan kasvaessa tarvitaan entistä läheisempää suhdetta länteen.

Molemmissa on puolensa, mutta itse näen liittoutumiseen hivuttavan politiikan olevan lähempänä totuutta.

Tarkalleen ottaen selonteossa sanotaan seuraavaa:

”Hallituksen Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksista teettämän arvion mukaan Nato on Itämeren alueella vakauttava tekijä. Siksi on johdonmukaista, että arviossa korostetaan Suomen ja Ruotsin jakavan Naton kanssa yhteisen toimintaympäristön. Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittisilla ratkaisuilla on läheinen yhteys. Arvion mukaan Nato-jäsenyys vaikuttaisi perustavanlaatuisesti Itämeren alueen turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen. Natojäsenyyden hakeminen olisi perustavanlaatuinen ja kauaskantoinen päätös Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ja se vaatisi laaja-alaista keskustelua ja huolellista harkintaa.”

Oheinen teksti on laadittu kieli keskellä suuta. Joka tapauksessa ne, jotka halusivat suoria viittauksia Natoon liittymiseksi joutuivat pettymään. Kummassakaan tehdyssä selvityksessä ei tietenkään ”käynnistetä” Natoon-liittymisvalmistelua. Yllä oleva teksti on pisimmälle viety viittaus kansalaisten mielipiteen huomioonottamiseksi. Tämän pidemmälle asiaa ei viedä.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Presidentti Niinistön haastattelussa Dagens Nyheterille tuli täydentävä puheenvuoro käytävään keskusteluun. Mielestäni Niinistöllä on oma tunnistettavissa oleva suhtautuminen turvallisuuspolitiikkaan, joskaan mistään erimielisyydestä päätoimijoiden kesken ei tietenkään voida puhua. Kysymys on painostuksista ja painotusten tulkinnoista. Otetaanpa esimerkkejä Niinistön haastattelusta:

”Suomella ei ole tällä hetkellä tarvetta hakea Naton jäsenyyttä. Suomi panostaa Nato-kumppanuuden kehittämiseen”. Heti perään hän toteaa: ”Jos näemme turvallisuustilanteen ja oman tilanteemme selvästi huononevan, silloin voimme hakea jäsenyyttä”. Julkisuudessa nämä kannanotot on näköjään irrotettu toisistaan, mitä mielestäni ei pitäisi tehdä. Ensimmäinen lause on peruslause ja toinen on mahdolliseen toimintaympäristön muutokseen perustuva johtopäätös.

Sitten Niinistöltä tulee uhkakuviin liittyvä oleellinen toteamus:

”Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että mitä Suomeen tulee, ei kukaan vakavasti otettava ihminen usko, että Venäjä hyökkäisi juuri Suomeen, tai liioin Ruotsiin”. Niiden, jotka näkevät selonteon olevan entistä selkeämmin länteen päin suuntautunut, kannattaa lukea tämä lause todella tarkasti, koska siinä kumotaan monien tuntema huoli jostakin akuutista vaarasta. Tämä on mielestäni Niinistön DN-haastattelun tärkein toteamus ja vastaa myös omaa kantaani.

Ruotsin porvarioppositio on löytänyt yhteisen Nato-kannan, mutta Ruotsin keskusta on sitonut kantansa Suomen myönteiseen Nato-kantaan, mikä säännöllisesti unohdetaan mainita.

Vielä Niinistö ottaa selkeän kannan kansanäänestykseen, johon selonteko ei siis viittaa. Niinistö toteaa, että neuvoa-antava kansanäänestys on itsestäänselvyys, jos Nato-jäsenyyden hakemiseen tulevaisuudessa päädyttäisiin. Hän huomauttaa, että Nato itsekin edellyttää kansan enemmistön tukea.

Jos vertaa ulkopoliittisten päätöksentekijöidemme kannanottoja, niin Niinistö edustaa selkeästi rauhoittelevaa suhtautumista kansainvälisen tilanteeseen, kun taas esimerkiksi Timo Soini, Carl Haglund ja Ilkka Kanerva ovat vahvasti länteen päin kallellaan, ja se heijastuu heidän suhtautumisessaan turvallisuuspoliittiseen uhkaan. Puolueista tällä kannalla ovat kokoomus ja rkp. Niinistön kantoja mukailevat koko vasemmisto (ml. vihreät) ja keskustan selvä enemmistö. Perussuomalaisten ”linja” on hyvin ambivalentti, kai voisi sanoa peesaileva.

Yksi oleellisimpia kysymyksiä koskien selontekoa on sen jossain määrin uhkahenkinen (ei uhkakeskeinen) sisältö (jonka tosin monet kiistävät). En tiedä, mihin tietoihin uhkakuvat perustuvat, mutta itse en näe akuutteja vaaratekijöitä. Kun sanon näin, en tarkoita, että puolustusvoimien kehittämiseen ja Ruotsi yhteistyöhön (Ulkoministeri Soini: Suomen ja Ruotsin kahdenvälisellä yhteistyöllä on erityisasema. Siksi syvennämme yhteistyötä yhteisten etujen pohjalta ilman rajoitteita) tulisi suhtautua välinpitämättömästi, en tietenkään, mutta kaikki se sapelinkalistelu, mikä on rakennettu tosiasiatapahtumien päälle tuntuu hysterian lietsomiselta ilman näyttöjä. Jatkuva vertaaminen Ukrainan tilanteeseen osoittaa huonoa tilanne- ja historiantajua. Ukrainan konflikti edustaa synkkää vaihetta kansainvälisissä suhteissa, mutta sen laajentaminen koskemaan Suomea tai Ruotsia on omituista.

Ukrainan konflikti syntyi etupiiritaistelun tuloksena. Bush nuorempi halusi Ukrainan Natoon, mutta Ranska ja Saksa - luojan kiitos - vastustivat. Venäjä koki etunsa uhatuksi ja käynnisti omat tuomitavat toimensa Itä-Ukrainassa ja Krimillä. Venäjälle Ukrainalla on ollut aina etupiirimerkitys. Venäjä on tuntenut jääneensä suurvaltakilpailussa lehdelle soittajan asemaan ja on käynnistänyt voimannäyttökampanjansa. Tästä ei pidä vetää johtopäätöstä, että Suomi ja Ruotsi kietoutuvat mukaan automaattisesti suurvaltojen väliseen vastakkainasetteluun, jos ne eivät sitä Natoon turvautumalla itse halua.

Käsityksiimme Ukrainasta sekoittuu niin monta eri asiaa. Lännessä on selvästi väärä kuvitelma, että Ukraina olisi muutettavissa liberaaliksi demokratiaksi jollakin järkevällä ajanjaksolla. Tosiasiassa Ukraina on ollut läpeensä korruptoitunut maa jo kauan ennen Maidania, ja sama tilanne on säilynyt länteen sitoutumisen jälkeen. Tietenkin kansainvälinen tilanne voi edelleen kiristyä, mutta kiristymiseen vaaditaan vähintään kahden osapuolen jännitystä kiristävät toimenpiteet. Venäjä on ollut aggressiivinen osapuoli, joskin yksipuolinen tuomio ei ole perusteltavissa, sen verran ahneesti länsi on halunnut edetä Venäjän rajoille.

On kysyttävä tarvitaanko kaikkia niitä sanamuotoja, joita nyt ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa käytetään. Onko välttämätöntä koko ajan lisätä kierroksia ennestäänkin jännittyneeseen tilanteeseen? Eikö painoa voisi lisätä selvemmin sanoin Niinistön DN:n haastattelussa esittämään rauhanrakentajan rooliin, jota hän on itse edistänyt aktiivisesti? Selonteossa kiinnitetään huomiota arktiseen yhteistyöhön. Juuri tällaisia kohteita tulisi löytää ja panostaa niihin.

Paljon pelastaa seuraava selonteossa olevan kappale, vaikka onkin yleisluontoinen:

”Suomi kehittää ja vahvistaa kansallisen dialogi- ja rauhanvälityskapasiteetin rakentamista. Tavoitteena on, että rauhanvälityskapasiteetti vahvistaa Suomen ulkopolitiikan tavoitteiden saavuttamista. Suomi osallistuu aktiivisesti dialogi- ja välitystehtäviin.”

Selonteko sisältää tavallista kansalaista koskevaa uhkien konkretisointia: pyritään kriisitietoisuuden lisäämiseen kansalaisten keskuudessa. Maanpuolustustyö on yhteistä. Toivoisin kuitenkin, että tällaista pyrintöä ei käytettäsi kuviteltujen uhkien lietsomiseen.

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Esko Seppänen ei vaikene

Esko Seppänen (s. 1946) on julkaissut ties kuinka monennen kirjansa. Uusimman nimi on ”Mistä Suomi vaikenee?” (Into, 2016). Tavan mukaan hän kritisoi ankarasti vääräksi kokemaansa politiikkaa. Moni yhtyy hänen mielipiteeseensä poliittisesta kannasta riippumatta. Seppänen on tietoviisas mies, joka pyrkii hätkähdyttämään teksteillään.

Seppäsellä on pitkä ura poliitikkona, mm. kansanedustajana 1987-1996 ja Euroopan parlamentissa 1996-2009. Parasta Seppäsessä on supliikki, tietynlainen sanomisen ilo. Häneltä sujuu vaivatta vaikkapa puolustusministerin nimeäminen ”puolustus- ja hyökkäysministeriksi”. Hän ei peittele poliittista taustaansa, mutta ei myöskään esiinny dogmatiikan ylipappina. Hän harrastaa terävää sarkasmia ja ironiaa. Sen verran tosikkoa hänessä on, että itseironiaa teksteistä ei löydy. Kaipaisin teksteihin myös rytminvaihdoksia tai suvantokohtia, jolloin hetkeksi hellitetään päälle painamisesta.

EU-parlamentaarikkona hän oli piikkinä establishmentin lihassa. Jotkin hänen tavoittelemansa tehtävät jäivät saavuttamatta ja ymmärrän hyvin miksi. Seppäsestä sai varsinkin vasemmistoliiton johdon sisäisissä kahinoissa kuvan melkoisena änkyränä. Hän oli toisinajattelija puolueessaan eikä pystynyt kehittämään puheenjohtajaväännöissä ajatustensa taakse enemmistöjä.

Kirjoittajana hän on etevä. Rinnan Timo Harakan kanssa hän on kirjoittanut mielestäni purevimmat EU-arviot. Vähemmän hyvin hän on onnistunut tilasto- tai luettelomaisissa teoksissaan kuten ”Suomen rikkaat, kuka kukin on” (2014), paremmin, oikeastaan erinomaisesti taas sellaisissa kirjoissa kuin puolielämäkerrallisessa ”Oma pääoma” (2011) ja ”Hullun rahan tauti (2009). Viime mainituissa hän antaa sanan säilän säihkyä vaikka malliksi muille. Esko Seppäsen erottamaton parivaljakko on Hannu Taanila. Ilmeisesti Taanila on vaikuttanut joidenkin teosten ilmeikkyyteen positiivisella tavalla. Seppästä kannattaa lukea, vaikka ei olisikaan samaa mieltä (ja usein olen eri mieltä), sillä hänellä on kyky nähdä toisin ja perustella kantaansa.

Esko Seppänen on kansallismielinen sosialisti, joka kritisoi voimakkaasti ylikansallisiin elimiin, kuten EU:hun ja Natoon sitoutumista. Hän on leimallisesti keynesiläinen talouspoliitikko. Muistan kuinka hän 1990-luvun alussa otti yhteen Esko Ahon kanssa eduskunnan käytävillä juuri keynesiläisyydestä. Silloin Suomen pankki ja hallitus toimivat muodikkaasti antikeynesiläisen suuntauksen lipunkantajina.

”Mistä Suomi vaikenee” -kirjan Seppänen aloittaa historiakatsauksella. Olen Seppäsen tavoin ollut sitä mieltä, että Suomi itsenäistyi ensimmäisen maailmansodan yhteydessä ahtaasta raosta, jossa ovenpielinä olivat Saksa ja Venäjä, ja jossa sisällissodan avulla ratkottiin keskinäiset erimielisyydet.

Suomen asema on Seppäsen mukaan johdettu kolmiyhteydestä Berliini – Moskova – Tukholma (nyt kai voitaisiin lisätä neljänneksi Washington, joka yhdessä muiden kanssa muodostaa labyrintin, jossa Suomi tempoilee). Joka tapauksessa Suomella on Seppäsen väitteen mukaisesti - mutta hänen ajattelunsa vastaisesti - taipumusta olla aina riippuvainen jostain ulkoisesta. Seppänen syyttää eliittiä hännystelystä. Tästä eliitin omaksumasta asenteesta on loogista jatkaa siirtymistä kohti Euroopan liittovaltiota. Kaukana takanpäin on Seppäsen haikailema itsenäinen Suomi.

Erityisesti Seppänen kytkee Suomen kohtalonyhteyden Saksaan sekä sodan (toinen maailmansota) että rauhan aikana (Saksa-johtoinen EU). Tässä onkin Seppäsen teesien perusajatus tullut sanotuksi: Suomi ei ole enää liittoutumaton maa. Hän haluaa käyttää nimenomaan puolueettomuus -käsitettä, jota Suomi ei siis nykyisin edusta. Tästä puolestaan voidaan johtaa Seppäsen ideologinen ajattelu: hän on vasemmistokonservatiivi. Puolueettomuudesta luopumisen arkkitehdeiksi hän nimeää Paavo Lipposen ja Martti Ahtisaaren. On helppoa nähdä, että kokoomus on jatkanut siitä, mihin Seppäsen nimeämät demarit hänen väittämänsä mukaan jäivät.

Seppäsen kirjan yksi alaotsake ”Kaksi vuosikymmentä Suomen natottamista” kertoo kaiken hänen sotilaspoliittisesta ajattelustaan. Nato-intoilu on Suomen kansan enemmistön vastaista toimintaa.

Olen pitkälti samaa mieltä Seppäsen kanssa, kun hän antaa ymmärtää, että Nato on monille suomalaisille paitsi sotilaallinen uhka niin myös ”olio”, joka pitäisi poistaa rajan takaa. Naton kautta tapahtuvaan lännettymiseen liittyy jotain epämääräistä halua panna piste kaikelle itäiselle vaikutukselle.

Seppänen inhoaa monen muun tavoin hiljaa hivuttamalla tapahtuvaa ja tapahtunutta natottumista. Ärsyttävää tässä politikoinnissa on, että suomalaiset asetetaan kerta toisensa jälkeen tapahtuneen tosiasian eteen: ”jo kauan sitten on sovittu, että…..”. Tässä on kysymys yrityksestä alentaa Nato-kynnys huomaamattomaksi.

Kirjan kirjoittamisen jälkeen kokoomuspuolue on irtautunut presidentin pidättyvästä Nato-linjasta. Presidentin leveän selän takana on helpompi harrastaa reippaita lausuntoja: ”muutaman vuoden sisällä haluamme Suomen hakevan Nato-jäsenyyttä”. Seppänen näkee presidentin laajemman vastuun ja suhtautuu siihen ymmärtävästi.

Täysin odotetusti Seppänen kohdistaa kovaa kritiikkiä TTIP-sopimusta vastaan: TTIP on talouden Nato.

Seppänen pui pitkään mieliaihettaan, EU:n synnyttämää demokratiavajetta, jonka ilmiasu on liittovaltiokehitys. EMU, ERVV, EVM saavat kaikki tuomion. Kootusti voisi sanoa, että Seppäsen mielestä Suomi on kerta toisensa jälkeen antanut huijata itseänsä. Ikään kuin kultapossukerhoon kuulumisen nimissä olisi luonnollista antaa kaikessa mahdollisessa periksi maataloustukia myöten.

Seppänen näkee paljon vaivaa selkeyttääkseen sisäisen ja ulkoisen devalvaation eron. Sisäisen devalvaation kiteytys kuuluu Seppäsen mielestä seuraavasti: ”Jos siis rikkailta ei voi ottaa , hallitus ottaa köyhiltä”.

Virtuaalinen markkinatalous, pankkimafia, hallintarekisterit, varallisuutensa kätkijät, perintäfirmojen koronkiskonta, julkisen privatisointi, osinkojen investointisyöppöys….. Turruttavaa, loputonta kritiikkiä? Ei sentään. Seppänen ottaa siekailematta esille tärkeiksi kokemiaan asioita ja osuu kritiikissään useimmiten oikeaan.

Seppänen käy myös henkilötasolla eräiden kellokkaiden kimppuun: Sixten Korkman: ”EMU on Korkmanin Troijan puuhevonen”, Paavo Väyrynen: Väyrysen ajaman epärealistisen rinnakkaisvaluutan nimeksi sopisi ”väyry”, Björn Wahlroos: Wahlroos ei ole päivittänyt taloustieteen tietojaan moneen kymmeneen vuoteen. Ja niin edelleen.

Kirjan lopussa Seppänen palaa yhteen mieliaiheistaan eli rikkauden keskittymiseen. Hän päivittää aiempien kirjojensa rikkaiden luettelon.

Seppänen kiittelee sitkeää Suomen kansaa ja kiistää väitteen, että ”on maamme köyhä ja köyhäksi jää”. Sen sijaan Suomella on ollut heikko herraonni. Meiltä puuttuu isänmaallinen eliitti (poikkeusyksilöitä toki on, joista osan Seppänen mainitsee). Tämä on läpivirtaava teema oikeastaan kaikissa Seppäsen kirjoissa.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Olavi Paavolainen Stalinin Neuvostoliitossa

Ville Laamanen ja Hannu Riikonen ovat toimittaneet Olavi Paavolaisen vuonna 1939 tekemästä Neuvostoliiton matkasta kirjan, joka perustuu osin uuteen aineistoon, jonka Paavolaisen isä Pekka Paavolainen on löytänyt poikansa jäämistöstä. Teoksen nimi on ”Volga virtaa nyt Moskovaan” (Teos, 2016).

Paavolaisesta on kirjoitettu niin paljon, että voi ihmetellä löytyykö jotain uutta. Kyllä löytyy. Itse asiassa vielä parikymmentä vuotta sitten oli yleinen käsitys, että Paavolaisen suunnittelemasta viimeisestä matkakirjasta ei ole jäljellä kuin hajamuistiinpanoja ja pari kirjoitusta suomalaisissa lehdissä. Nyt toimitettu teos sisältää niin paljon aineistoa, että oikeastaan ihmettelen, miksi Paavolainen ei aikanaan julkaissut esimerkiksi esseekokoelmaa matkakokemuksistaan. Ehkä syynä oli – itsekritiikin lisäksi – muut kiireet, mitkä aiheutuivat välittömästi matkan jälkeisistä tapahtumista, nimittäin toinen maailmansota alkoi kesken paluumatkan. Itse asiassa Paavolaisen kuuluisa ”Synkkä yksinpuhelu” alkaa hänen Neuvostoliiton matkan kiireisen ja sekavan saapumisen kuvauksesta Suomeen vaikeimman eli Välimeren kautta. Paavolainen käyttää ”Synkässä yksinpuhelussa” vaivalloisen paluumatkan kuvaukseen useita kymmeniä sivuja.

Mutta entä sodan jälkeen? Eikö hän olisi voinut julkaista aineiston kirjana uusissa olosuhteissa. Siinäpä se, olosuhteet olivat muuttuneet ja Venäjää ei voinut kuvata siten kuin hän näki sen sodan alla. Kirjoittamine ei ollut mikään helppo prosessi Paavolaiselle yleensäkään ja kun vielä otetaan huomioon ”Synkän yksinpuhelun” työstäminen juuri noihin aikoihin jäivät tuotokset joidenkin aikakauslehtikirjoitusten varaan. Myös Paavolaisen oma ideologinen näkymä oli muuttunut ja kiteytynyt sodan vielä kestäessä ja vahvistui sodan päätyttyä.

Vuonna 1946 ystävyyssuhteiden kannalta suotuisissa oloissa ilmestyi runsaasti Neuvostoliittoa koskevaa aineistoa, joissa kuvattiin itäisen naapuri olosuhteita. Kokemuksiinsa perustuen Paavolainen oli hyvin aktiivinen kirjoitusten julkaisija. Juuri vuonna 1946 Paavolainen oli tuotteliaimmillaan ja aika meni muuhun kuin Neuvostoliito-kirjan työstämiseen.

Joka tapauksessa Ville Laamanen ja K.H. Riikonen ovat oikeat henkilöt julkaisemaan Paavolaisen matkakertomuksen selityksineen, sillä kysymyksessä on kaksi Paavolaisen uran ykköstutkijaa. K.H. Riikosen Paavolais-kirjan nimi on ”Nukuin vasta aamuyöstä”, jonka arvioin vuonna 2014. Laamasen väitöskirjan (”Suuri levottomuus. Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936-1939”) arvioin myöskin vuonna 2014. Laamasen kirjan arvioinnin nimi oli ”Pako pimeyteen – Olavi Paavolaisen matkassa”. Johdannoksi lainaan tuosta kirjoituksesta kappaleen: ”Matka (siis Neuvostoliiton matka) tapahtui ajallisesti mielenkiintoisessa kohdassa. Stalinin terrori oli juuri hellittänyt (pahimmillaan 1936-1938) ja vuosi 1939 oli Neuvostoliitolle seesteisempää liittolaisten hakua näkyvissä olevaa sotaa varten. Neuvostoliitto selvästi haki yhteyksiä länteen, mutta päinvastoin kuin aiempina vuosina raakalaismaiset massateloitukset loitonsivat länttä Neuvostoliitosta. Halukkaita vierailijoita ei niin vain ilmaantunut. Paavolaisen vierailu oli suojasään aikainen harvinainen vierailu. Neuvostoliiton piti olla varuillaan vierailujen suhteen: Andre Gide oli juuri käynyt Neuvostoliitossa, mutta ”petti” venäläisten luottamuksen kohdistamalla matkakirjassaan kovaa arvostelua Neuvostoliiton järjestelmää kohtaan. Paavolaiselta haettiin vakuutusta, että matkakuvaus on ”objektiivinen”.

Paavolaisella oli ilmeisiä vaikeuksia ”sisäistää”, mitä objektiivisuus noissa oloissa tarkoitti. Kannattaa myös huomioida Paavolaisen ambivalentti suhtautuminen natsi-Saksaan, joka näkyi hänen kirjassaan ”Kolmannen valtakunnan vieraana”. Kolmen vuoden kuluttua Saksan matkasta seurasi vierailu ”toisen pääideologian” maahan, joten sekä Neuvostoliiton että Paavolaisen puolelta oltiin vähän ymmällä, mitä tästä seuraa.

Olen itse yrittänyt nähdä Paavolaisen matkakertomukset hänen estetiikkansa kautta. Hän ei ollut – ainakaan 1930-luvulla - erityisen ”poliittinen” ajattelutavaltaan, vaikka pystyikin uskottavasti analysoimaan tilanteensa suhteessa ympäristöönsä. Perehtymiset Paavolainen suoritti ajan kanssa. Paavolainen kerta kaikkiaan viipyili itäisen naapurin kulttuurikohteissa ja museoissa - ja mieluiten yksin. Häntä ärsytti jossain määrin mukaan tuputetut ”Kulttuurisuhteiden yhdistyksen” VOKSin päällystakit (joiden päällystakkina puolestaan toimivat NKVDN:n virkailijat). Paavolainen kuitenkin sopeutui yllättävän hyvin seuralaisiinsa, ja jopa saavutti jonkinasteisen luottamussuhteen. Tämäkin kuvaa hänen realismin tajuaan.

Kun aiemmin Neuvostoliiton matkan sisältö ja taustat olivat hämärän peitossa verrattuna hänen muihin matkoihinsa, niin tänä päivänä Neuvostoliiton matkan taustat ovat paremmin hahmoteltavissa kuin Etelä-Amerikan ja Saksan matkojen taustat. Tästä voimme kiittää paitsi Paavolaista itseään niin myös neuvostoliittolaisten ”oppaiden” raportointia esimiehilleen, jotka tiedot nyt ovat tutkijoiden käytössä.

Hiukan sillisalaattimaisesta lähteistöstä Riikonen ja Laamanen ovat koonneet kirjan, jossa on mukana Paavolaisen valmiita osia suunniteltuun Neuvostoliito-kirjaan sekä muita hajanaisempia tekstejä. Kirja on jaoteltu osiin matkareitin mukaisina paikkakuntakohtaisina (kaupunki tai isompi alue) kertomuksina. Aiheina ovat mm. ”Volga”, ”Rostovin alue”, ”Gruusia”, ”Pohjoinen Kaukasia”, ”Sotsi”, ”Kiev”. Kirjaan sisältyvä havainnollinen kartta toimii hyvänä reittioppaana. Matkan taustoitus on laadittu todella paneutuen. Apuna on ollut tietenkin Laamasen aiemmin ilmestynyt ”Suuri levottomuus ” -kirja. Suuri osa teksteistä on valmistunut vuonna 1946 ”Synkän yksinpuhelun” kaltaisina päiväkirjanomaisina ”muistelmina”.

Kuten natsi-Saksaan suunnatun matkan yhteydessä voitiin todeta, niin Paavolainen ei kajonnut natsien toiminnan pimeään puoleen. Sama olisi pääosin toistunut ilmeisesti Neuvostoliiton matkakertomuksessa, jos se olisi valmistunut ja julkaistu. Tosin Laamanen ja Riikonen mainitsevat tutkimiinsa aineistoihin perustuen, että niihin sisältyy ”hienovaraisia ennakkovihjeitä (tulevaan) kirjaan väistämättä sisältyvästä kritiikistä”.

Kohtalaisella venäjän taidolla (ja muutoin saksalla) hän pärjäsi hyvin ja pystyi perehtymään syvällisesti kohdemaan kulttuuriin. Paavolaisella oli ominaista eläytyminen – ja paikoin haltioituminen – siihen näkymään, mikä kohdemaasta innostuneen entusiastin silmin avautui. Isäntien tarkka raportointi Paavolaisen viihtymisestä ja orientoitumisesta paljastaa jotain Paavolaisen sisimmästä.

Kokonaisuutena jää vaikutelma, että matka oli - edellä kuvatun lisäksi – melkoista varjonyrkkeilyä, kun kumpikin osapuoli yritti analysoida tai arvuutella, mitä toinen osapuoli oikein ajatteli.

Olisi voinut kuvitella, että Suomessa olisi oltu kiinnostuneita matkan kokemuksista, mutta kiinnostus oli rajallista. Suomen ja Venäjän suhteiden kriisiytyminen syksyllä 1939 vaikutti asiaan. Neuvostoliittoa ei todellakaan katsottu suopeasti noin päivinä. Hän sai kuitenkin kohteliaan kutsun esitellä havaintojaan Suomen armeijan tiedustelu-upseereille.

Sujuvasti kirjoitettuna Laamasen ja Riikosen kirja antaa mainion kuvan matkan tavoitteista ja tietynlaisesta eksotiikasta suljetun maan olosuhteissa.

”Volga virtaa nyt Moskovaan” on Paavolaisen kirjailija/esseistikuvaa täydentävä teos. Nyt uskaltaisin sanoa, että Paavolaisen kirjailijan uran pääkohdat on tallennettu jälkipolville. Niin, kunnes joku löytää taas uuden näkökulman...

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Trumpismi – politiikan uusi ulottuvuus

Jos kertoo puhetilaisuudessa valheita ihmisille, jotka haluavat kuulla valheita, niin onko se niin vaarallista? Tosin joukossa on myös niitä, jotka uskovat melkein mitä tahansa, kunhan sen sanoo ihminen johon pannaan kaikki toivo. Mutta voihan olla ihmisiä, jotka eivät kuulu kumpaankaan ryhmään? Kyllä, mutta he eivät olekaan paikalla. Tuo edellä mainittu tuli mieleen, kun luin Saska Saarikiven jutun tuoreesta (kesäkuu 2016) HS:n kuukausiliitteestä ”Totuus vai tehtävä?”. Se kertoo presidenttiehdokas Donald Trumpista. Juttu herätti minussa muutamia ajatuksia, joista seuraavassa hajamietteitä.

On täysin mahdollista, että vasta kun (tai jos) Trump valitaan presidentiksi, meille selviää, mikä mies hän oikein on. Jos sittenkään. Tämä pohdinta voi olla aivan totta: Trumpin puolelle asettuva enemmistö ihmisistä ostaisi siis sian säkissä ja muut saavat tyytyä enemmistön päätökseen. Minulla ei ole hätää, sillä omaa suosikkiani Bernie Sandersia ei valita presidentiksi. Mutta en välitä siitä, sillä oikeasti taitaa käydä niin, että presidentiksi valitaan presidentin näköinen nainen nimeltä Hillary Clinton. Saarikivi hahmottaa etevänä kirjoittajana hyvin Trumpin olemusta. Tosin koko ajan pelkäsin, että kun hän viiden sivun jutun pituudelta kertoo Trumpia kompromettoivia tosiasioita, hän lopussa kääntää kyynisesti kelkkansa ja antaa ymmärtää, että kyllä Donaldista sittenkin on presidentiksi. Onneksi hän ei tee sitä.

Minusta Donaldin kohtalo ratkaistaan sillä, että ihmiset kyllästyvät presidenttiehdokkaaseen. Mitä? Kyllästyvät? Eihän tähän mieheen voi kyllästyä. Hänhän on jokseenkin paras stand up -koomikko ja viihdetaitelija. Hän on mies, joka valehtelee leikillään – tai sitten tosissaan. Kysymys onkin siitä, että ne enemmistöt, jotka häneen uskovat lopulta menettävät uskonsa hänen juttuihinsa. Veikkaan, että Trump toivoo, että varsinainen vaalipäivä tulisi mahdollisimman nopeasti, sillä jokainen lisäpäivä mahdollistaa potentiaalisten kannattajien kyllästymisen.

Vannoutuneet kannattajat ovat sitten asia erikseen. Jos he uskovat, että Washingtonin hallitus valehtelee päivät pitkät (mitä se ei tee), niin mikä on uskoessa tähän kaikkien patologisten valehtelijoiden isään. Minulle Trump on vaikea tapaus: epäuskoiset pärskähdykset ja ärtymys vaihtelevat suhtautumisessani. Minun on vaikeaa pitää häntä vakavasti otettavana järkiolentona. Pitäisikö siis ottaa vähän rennommin? Se merkitsisi sitä, että pitäisi uskoa ensin siihen, kun hän sanoo korottavansa rikkaiden verotusta ja sitten uskoa siihen, kun hän ilmoittaa laskevansa niitä. Koville ottaa.

Yhteistä republikaaneille ja Trumpille on pelko isosta hallituksesta. Siksi tavallisten amerikkalaisten pitää antaa myös aseistautua: hallitushan voi uhata heitä! Ronald Reagan on yksi, mutta vain yksi hahmo Trumpin takana. Hän keräsi kannatusta sloganeillaan, joista yksi oli erityisen suosittu: ”Hallitus ei ole ratkaisu ongelmiin, se on itse ongelma”. Tosiasiassa Yhdysvaltain velkaantuminen käynnistyi hänen kausillaan. Reaganilla oli avustajat, jotka estivät häntä puhumasta hölmöyksiä, mutta Trumpilla outouksien puhuminen on tavaramerkki.

Niin, onko Trump liikemies, poliitikko vai tavaramerkki? Hän lienee näiden yhdistelmä. Mutta tärkeintä on, että hän ei ole tavanomainen poliitikko, joka saa varoa lehtien faktantarkistajia. Ne eivät vaivaa Trumpia. Tuntuu, että maine vain nousee, kun hän heittelee toinen toistaan kummallisempia ajatuksia. Pahimpia niistä ovat ne, joissa heitetään jokin ikävä varjo kilpakumppanin päälle kuitenkaan todistamatta väitteitä. Tilanne on vaikea sille, joka haluaa noudattaa tiettyä korrektiutta. Vastapuolta tällaiset ”ongelmat” eivät vaivaa.

Saarikiven jutussa on hyvä kohta, jossa ei ainoastaan venytetä totuuden rajoja, vaan pilkataan tosiasioita. Kas näin: Trump sanoo puhetilaisuudessaan olevan 28 000 ihmistä, saliin kuitenkin sopii vain 14 000 ihmistä. Ehkä he ovat ulkona? Eivät ole, sillä ulkona sataa, ja sali ei ole täynnä. Seuraavana päivänä palopäällikkö vahvistaa paikallaolijoiden määräksi 11 600 henkeä. Mitä tästä voisi sanoa? Ei oikein mitään, sillä paikalla olevat todistajat ovat tottuneet suurpiirteisyyteen, ja sitä paitsi, kukapa jaksaa Trumpin showssa tarkistella mokomia asioita.

Vanha suuren valheen teoria, jota jo Goebbels ja Hitler käyttivät puheidensa tehosteina toimii myös Trumpilla. Liioittelu on kaiken ytimessä ja sanoma voidaan saada läpi toistamalla se riittävän monta kertaa. Puhuja siis vahvistaa omat puheensa.

Tässä häntä auttaa uutisnälkäinen media, joka on luopunut ainakin osin totuuden vahtikoiran tehtävästä ja keskittyy pelkästään uutisten metsästykseen. Trumpin kohdalla tämä ehto on helppo täyttää. Hän on UUTINEN.

Läheskään kaikki ihmiset eivät lähde valhekampanjaan mukaan. Alttiimpia vaikutuksille ovat ne, jotka ovat pettyneet amerikkalaisen unelman saavuttamattomuuteen. Kiusallista on, että tämä unelma pidetään koko ajan julkisuudessa esillä. Jatkuva vertaaminen tuottaa kiusallisen tuloksen: oma pärjääminen on kaukana ihanteista. Tällaiset ihmiset ovat Trumpille otollisia kannattajia, he uskovat melkein mihin tahansa päästäkseen onnen murusiin käsiksi.

Hän on samanaikaisesti sekä hurmuri että ilkeä toisten ihmisten nolaaja. Hän leikittelee ihmisten tunteilla ja haaveilla. Fiktio ja faktat sekoittuvat keskenään tunnistamattomaksi möykyksi, jonka varaan Trumpin viehätysvoima rakentuu.

::::::::::::::::::::::::::::

Mitä on politiikka? Wikipedia selittää politiikan tulevan sanasta politikos, ”kansalaista koskevaa”. Kouluaikoina opetettiin, että politiikka on ”yhteisten asioiden hoitamista”. Nykyisin sillä tarkoitetaan käytännössä puolueiden toimintaa, koska yhteisten asioiden hoitoa harjoitetaan puolueiden välityksellä eli puoluepolitiikalla. Trumpin irtiotto poliittisesta kaksipuoluejärjestelmästä on merkille pantava muutos. Hän liikkuu joko vanhan poliittisen järjestelmän reuna-alueilla tai sitten puolueavaruuden tunnistamattomassa pisteessä. Symmetrisesti ajatellen Trumpin vastapartneri Bernie Sanders ei ole ollut läheskään niin selkeästi irti demokraattisesta puolueesta kuin Trump omastaan. Uskon sopuun Clintonin, Sandersin ja puolueväen välillä.

Trump on perustanut eräänlaisen yhden miehen puolueen. Republikaanista puoluetta hän tarvitsee päästäkseen presidenttiehdokkaaksi. Hänen lähin vertailukohteensa voisi olla Silvio Berlusconi. Autoritäärisellä puolella hieman kauempaa haettuja sukulaissieluja ovat esim. Vladimir Putin, Miklos Orban ja Recep Tayyip Erdogan. Trump harrastaa näennäistä autoritääristen johtajien kosiskelua, josta ei voi vetää oikeastaan mitään johtopäätöstä. Korkeintaan kysymys on ärsytyskynnyksen korkeuden mittaamisesta.

Trumpismin menestys johtuu paitsi presidenttiehdokkaan omista henkilökohtaista vetovoimatekijöistä niin myös epäluottamuksesta poliittista establishmenttia (vakiintunutta puoluejärjestelmää) kohtaan. Globalisaation vaikutus työelämään on ollut niin suuri, että heikon ammattiyhdistyksen ja joustavien työmarkkinoiden takia vauriot ovat olleet Yhdysvalloissa mittavia. Muutosta pehmentäviä elementtejä on ollut vähän. Kysymys ei niinkään ole työpaikkojen määrästä (työttömyydestä), vaan palkkauksen tasosta, joka on laajalti laskenut. Tästä kehityksestä syytetään vanhoja puolueita, joskin olen itse sitä mieltä, että syytökset ovat melko turhia.

Trumpin politiikka on paljolti ”pelastussanomapolitiikkaa”, joka vetoaa ihmisten ahdistukseen. On helppoa nähdä, että Trump ei tule selviämään asettamistaan haasteista, jos valinta kohdistuisi häneen. Hänen kampanjansa on ollut iskulauseilla askarointia (”Tehdään Amerikasta suuri”, ”Palautetaan työpaikat Yhdysvaltoihin”, ”Rakennetaan muuri Meksikon rajalle” jne.). Politiikan keinoja ja sisältöjä hän ei ole tuonut esille.

Työpaikkojen ”palauttaminen” on raskas ja aikaavievä prosessi ja perustuu automaation ja robotisoinnin käyttöönottoon sekä monin eri tavoin työn tuottavuuden noususta saatavaan kasvuun sekä kehittyvien maiden samaan aikaan tapahtuvaan työvoimakustannusten nousuun. En usko tuonnille asetettaviin rajoitteisiin. Sitä paitsi viime aikoina valmistusta on siirtynyt takaisin Kiinasta Yhdysvaltoihin ilman painostuskeinoja.

Trumpismi on osa nykymaailman populismiliikettä. Sen tavoitteena on löytää ”helpot keinot” modernin valtion ongelmien voittamiseen. Tällaisia keinoja ei kuitenkaan ole. Viimeistään hallitusvastuussa tosiasiat paljastuvat niin Trumpille kuin muillekin populisteille.

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Bernie Sanders luo uutta poliittista kulttuuria

Onko siinä mitään järkeä, että Bernie Sanders jatkaa presidentinvaalikampanjaa hävittyään jo käytännössä taistelun demokraattien presidenttiehdokkuudesta? Hän haluaa jatkaa heinäkuun puoluekokoukseen saakka. Onko hän huono häviäjä? Ei varmasti ole. Hän oikeastaan rikkoo kaikkia amerikkalaisia periaatteita, jossa ”voitto” (voiton julistaminen) ja toisaalta ”tappio” (tappion myöntäminen) ovat ikään kuin sisäänrakennettuna järjestelmään. Ne ovat roolimalleja, jotka on omaksuttu kymmenien ellei satojen vuosien aikana. Voiton ja tappion ero kasvaa potenssiin 10: The winner takes it all.

Nyt meillä on ehdokas, joka haluaa ottaa etäisyyttä tähän ajatteluun.

Nyt on kova paine saada Sanders Clintonin tukijoukkoihin. Pitäisikö tämän 74-vuotiaan ”tulevaisuuden lupauksen” myydä periaatteensa jotain merkittävää tehtävää vastaan? Sandersin agendan merkitystä ei ole selvästikään ymmärretty. Itse näen asian niin, että Sanders muodostaa Clintonin potentiaalisen tukijoukon, joka pysyy vahvana säilyttämällä itsenäisen asemansa mahdollisimman pitkään. Presidentinvaaleihin on aivan riittävästi aikaa, jotta voidaan valmistella erilaisia demokraatteja yhdistäviä operaatioita, joista osa on sellaisia, ettemme pysty niitä ennakoimaan.

Olen usein tuonut esille, että Sandersin kampanjassa on jotain erityistä. Hän ei alunpitäenkään ole vanhan kulttuurin edustaja, jossa taistellaan voitosta ja vain voitosta, vaan hän on tuonut esille halun yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen jonkin välineen – tässä tapauksessa presidentinvaalinkampanjan - avulla. Tämä on tärkeää oivaltaa.

Mitä Sanders haluaa viestittää? Sitä, että hänelle ei riitä, että amerikkalainen avuliaisuus kohdistuu pelkästään hyväntekeväisyyteen tai perheen tasolla naapureiden tai lähiomaisten auttamiseen. Hän haluaa laajemman ”pidetään kaikki mukana” -ohjelman. Jo tämä on poikkeuksellista amerikkalaisessa politiikassa ja ajattelussa yleensäkin. Vihdonkin, sanoisin. Olen ihmetellyt, kun republikaanien rivikannattajat tukevat ehdokkaita, joiden päämäärä on edistää rikkaiden kansalaisten etuja. Ainoa selitys on, että nämä peruskannattajat kuvittelevat joskus olevansa rikkaita ja ahneuksissaan hyväksyvät edustajakseen/ehdokkaakseen henkilön, joka on hypännyt arkirealismista ”toiselle tulotasolla”, sille tasolle, joka siintää haavekuvana jossain edessäpäin. Nyt on vain käynyt ilmi, että onnistuminen koskee vain harvoja ja valittuja.

Sanders kokee kampanjansa omien yhteiskunnallisten tavoitteidensa edistäjänä ja pyrkii painostamaan puoluettaan - ja koko Amerikkaa - muuttumaan sisältä päin. Eikö hän riko puolueensa yhtenäisyyttä? Oikein oivallettuna: en usko. Hänellä on kannattajien tuki takanaan, jotta voi kääntää demokraattien suuntaa (amerikkalaisittain nähtynä) vasemmalle. Leikitäänpä hetki vielä ajatuksella, että vastakkain olisivat Sanders ja Trump. Paradoksaalista on, että Sanders kamppailee osin samoista äänistä kuin amerikkalaiseen unelmaan turhautuneet Trumpin kannattajat. Mielipidetiedusteluissa hän on pärjännyt paremmin Trumpia vastaan kuin Clinton. Jos samat ihmiset näkevät puolestaan taistelevina ehdokkaina Trumpin ja Sandersin, niin miten he ratkaisevat valinnan? Ymmärrän niin, että he ratkaisevat asian uskottavamman ehdokkaan eli Sandersin hyväksi.

Tosidemokraatit kuten esimerkiksi Paul Krugman asettuvat tiukasti Clintonin kannalle. He ovat establishmenttiin sidottuja ja luottavat vanhan järjestelmän pitävyyteen. He haluavat äänestää varman päälle ja pitävät – kuten Krugman – Sandersia epäuskottavana.

Totta kai Sandersin viesti on itseään toistava. Puheissa samat asiat kuullaan kerta toisensa jälkeen, suomalaisen mielestä jopa jankuttavalla tavalla. Mutta hän ei käykään kamppailua Suomessa, vaan Yhdysvalloissa, jossa on ilmeisesti pakko toistaa sanomaa, että se menee kovimpaankin kalloon.

Olisiko Sanders halukas jatkamaan ”Sanders-ilmiötä” näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan? Silloin kysymys ei olisikaan presidentinvaalikampanjasta, vaan halusta vaikuttaa amerikkalaisten elämään paljon syvällisemmällä tasolla. Jää nähtäväksi millaisen roolin hän haluaa tai millainen rooli hänelle annetaan.

Jos pohditaan realistisesti Sandersin kampanjan jatkamista, niin tarvitaan rahaa. Nyt hän on saanut sitä pieninä puroina kannattajiltaan. Voisivatko nämä tahot jatkaa taloudellista tukeaan? Voisiko Sandersista ja hänen tukiryhmästään kehittyä demokraattien vasemmistoa ohjaava painostusryhmä?

Suomessa on hallituksen ohjelmassa korostunut voimakkaasti ideologinen oikeistolaisuus. On hämmentävää todeta, että Yhdysvalloissa hyvin monet ovat kokeneet olosuhteet epätyydyttäviksi ja hakevat muutosta vasemmistolaisemmasta politiikasta.

Nuorissa on tulevaisuus! Niinpä Sandersin kannattajista hyvin suuri osa on nuoria äänestäjiä, joka panee ennakoimaan muutoksia Yhdysvaltain politiikassa lähivuosina. On helppoa moittia Sandersia vasemmistolaisesta populismista, mutta tosiasiassa hyvin monet tieteenharjoittajat tukevat hänen ajatteluaan. Vastustus löytyy poliittisesta establishmentista. Sandersin menestystä mitataan paljolti sillä, kuinka paljon Hillary Clinton – edellyttäen, että hänet valitaan presidentiksi, kuten odotan - omaksuu Sandersin ohjelmasta hallituksensa suuntaviivoiksi.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Puoluekenttä muutoksen kourissa – pelastuvatko puolueet?

EVA on julkaissut pamfletin ”Pelastakaa puolueet”. Alaotsake kuuluu: ”Mitä politiikka voisi oppia Uberilta?”Kirjoittajina ovat olleet Matti Apunen, Mikael Jungner ja Taru Tujunen. En ryhdy juurikaan arvailemaan tekijöiden kirjoitusosuuksia, niinpä käsittelen pamflettia kokonaisuutena.

Pamfletti on osin ideologissävyinen oikeistolaisen maailmankäsityksen puolustus- ja hyökkäyspuheenvuoro, mutta ei kuitenkaan niin yksipuolinen kuin EVAn tekstit joskus ovat olleet. Kirjasessa on hyvää pohdintaa vasemmiston ja oikeiston vahvuuksista ja ennen kaikkea heikkouksista.

Kirjan pääsanomana on pelko puoluekentän kyvyttömyydestä vastata tämän päivän ihmisten ja maailman huutoon. Pamfletin kirjoittajat näkevät puoluekentän jääneen kiinni ”ideologiseen ankkuriin”, vuosikymmenien pituiseen yhteiskunnalliseen ajatteluun. Laiva ei liiku ajan mukana.

Digi-kirjasessa nähdään (Matti Apunen?) ”politiikan oheneva legitimiteetti”. Kirjoittajat asettavat vastakkain poliittisten puolueiden ”hallinnan illuusion” ja toisaalta ihmisten itsensä kyvyn päättää asioistaan. Olen suhtautunut skeptisesti tähän hallinnon ylivallan ylikorostamiseen ja siihen, että hallinnon suvereeniksi väitetty ote on pois ihmisten aktiivisuudesta ja innovaatiosta. Enemmänkin olen sillä kannalla, että hyvinvointiyhteiskunta sääntöineen on ollut mahdollistaja esim. tarjoamansa koulutuksen kautta. Nyt on vain kovasti muotia syyllistää kaikesta ”sääntöjä” tai ”byrokratiaa”.

EVA:lla on älyllinen tuska demokraattisen päätöksenteon hitaudesta, jonka keskeisenä syynä on puoluelaitoksen vanhakantaisuus. Välillinen demokratia toimii liian hitaasti. Epämääräisesti (tarkemmin määrittelemättä) kannatetaan ”suoraa Uber-demokratiaa”. Se on kirjoittajien mielestä jotain muuta kuin kankea pirssiasemademokratia. Vaikuttaa todella yksinkertaistetulta demokratiakäsitykseltä!

Voisiko siis vuorovaikutusta oppia Uberin kaltaiselta uudelta konseptilta? Voisiko kanssakäyminen olla suorempaa ja välittömämpää? Asia jää helposti konkretisoimatta, vaikka ajatus olisikin oikea. Minusta tuntuu, että mielipiteistä ja ideoista ei ole pulaa, mutta niiden muuttaminen käytännön toiminnaksi on haaste. ”Torilla tavataan” on jokaisen itseään kunnioittavan poliitikon ohjelmassa.

Aamu-TV:ssä 2.6.2016 Jungner ja Tujunen toistivat, että internetin ”mölyn määrä” päinvastoin on niin suuri, että puolueet ovat jääneet häviölle: ”kaikilla on ääni”. Runsas nettikeskustelu yhdistettynä muidenkin (kirkko, media) kuin puolueiden auktoriteetin murtumiseen on sekoittanut pakkaa entisestään. Sekä Jungner että Tujunen vakuuttivat TV:ssä, että he haluavat kritiikistään huolimatta puolueiden onnistuvan. Näinhän sen täytyy olla, sillä muunlaiset (autoritääriset) esimerkit maailmalta eivät lupaa hyvää: Venäjä, Unkari, Puola…..

Tulkitsen pamfletin sanoman niin, että ollaan huolestuneita yhteiskunnan liian vähäisestä kyvystä uudistua ja sen liiasta keskittymisestä hyvinvointivaltion turvaverkkoihin. Tekee mieli väittää vastaan. Elitistinen näkökulmahan näyttää olevan, että sosiaaliturvakeskeisyys passivoi ja riskinottokyky jää matalalle tasolle. Itse näen niin, että yritystoimintaan kuuluu luontevasti riskinotto, mutta yhteiskunnan tehtävänä on kokonaisuuden näkeminen ja heikoimpien puolustaminen. Rankka riskinotto ei ole julkisen sektorin keskeisiä tavoitteita, vaan sen varmistaminen, että yhteiskunnan toiminnot ovat pohjana yritystoiminnan sujuvuudelle ja yritystoiminnan innovaatioille. En oikein jaksa uskoa, että yhteiskunta toiminnallaan haittaisi yritystoiminnan riskinottoa.

::::::::::::::::::::::::::::::

Keskivertopamfletista poiketen ”Pelastakaa puolueet” sisältää myös jonkin verran syvällisempää pohdintaa puoluekentän muotoutumisesta ja ideologioista. Pamfletissa viitataan Juhana Vartiaisen erittelyihin työväenluokan haasteista: ”Hyvinvointivaltion luomisen vuosikymmenet, 1950- ja 1960-luku ja 1970-luku, olivat aikaa, jolloin sodan jälkeen syntyvät suuret ikäluokat imeytyivät työmarkkinoille. Kun työvoima kasvoi, seuraavat veronmaksajien kohortit olivat aina entistä suurempia ja uudistusten luomien hyvinvointimenojen vyörytys seuraaville, isommille kohorteille oli mahdollista ilman, että syntyi julkistaloudellisia ongelmia. Tämäkin vahvisti näkemystä, jonka mukaan hyvinvointivaltion luominen oli ensisijaisesti työväenliikkeen poliittisen joukkovoiman ja tahdon asia. Tämä ajatus on juurtunut vasemmistoon syvästi”. Vartiainen toteaa nykyisen tilanteen olevan aivan toisenlainen, kun aktiiviväestö supistuu suhteessa eläkeväestöön. Sävyssä on paheksuntaa: ”Työväenliikkeen oma menestyksellinen toiminta on myös saanut aikaan yhteiskunnan huomattavan keskiluokkaistumisen. Julkispalvelut ja tulonsiirrot sekä rahoittaa että saa laaja keskiluokka, eikä työväenluokka voi niitä enää ulosmitata joltakulta ”muulta”, oli tuo ”muu” sitten rikas tehtaanjohtaja tai pääomanomistaja. Eikä menoja myöskään voi samalla tavalla kuin ennen vyöryttää tulevaisuuden sukupolvien maksettavaksi, koska tulevat aktiivisukupolvet eivät ole suurempia kuin nykyiset sukupolvet.”

Minusta tässä on periaatteellinen historiankulun väärinkäsittäminen. Kyllä kansakunnan nousu perustui sen omaan kovaan työhön. Suomi on keskiluokkaistunut, koska 1950- ja 1960-luvulla kasvavat työväenjoukot jaksoivat työskennellä otsansa hiessä. Vartiainen siis antaa ymmärtää, ettei työväenluokka voi niitä (julkispalveluja ja tulonsiirtoja) enää ulosmitata joltakulta ”muulta”, oli tuo ”muu” sitten rikas tehtaanjohtaja tai pääomanomistaja. Että siis aiemmin kansan hyvinvointi ulosmitattiin tehtaanjohtajalta tai pääomanomistajalta! Tämä johtaa päätelmään, jossa tehtaanjohtajan rikkaudet syntyivät jollain mystisellä tavalla ja ne sitten anastettiin kansalaisten käyttöön. Eivätköhän ne omistajien varat muodostu sekä työnantajien että työntekijöiden yhteisestä työstä. Kysymys oli (ja on) työn ja sen tulosten jakamisesta. Sitä taistelua on käyty aikojen alusta lähtien ja käydään edelleen.

Mitä tulee päätelmään, että tänä päivänä ei ole jaettavaa, on syinä paitsi pienevät ikäluokat, niin myös globaalilla tasolla tapahtuneet tuotannon muutokset. Parhaillaankin käydään sopeutumisneuvotteluja työmarkkinaosapuolien ja hallituksen kesken. En näe tässä periaatteellista dramatiikkaa, vaikka ongelmat juuri nyt ovat aiempaa suuremmat. Suomella on täysin rahoitettu eläkejärjestelmä, julkisella sektorilla on varallisuutta enemmän kuin velkaa, järjestelmä on korruptoimaton, luottoluokittajat kiittelevät konsensusta, koska näkevät sen tuoman vakauden, Suomella on vankat instituutiot ja innovaatiopanostukset. En näe syytä Vartiaisen pessimismiin. Viimeaikaiset tapahtumat osoittavat, että joustamiskykyä löytyy.

En myöskään näe kauhean suurta ongelmaa siinä, että keskiluokalta kerätyillä verotuloilla rahoitetaan sekä pienituloisten että keskiluokan itsensä sosiaaliturva. Näennäisesti voi ajatella, että raha vaihtuu keskituloisen taskusta toiseen, mutta eihän se niin mene. Sosiaaliturvajärjestelmä on luotu tasoittamaan heikkojen ja parhaiden aikojen välistä eroa ja joidenkin yksilöiden osalta – jos onni on ollut kovin huono – jopa kuilua. En suostu näkemään tässä mitään omituista.

Tänä päivänä maksajia on vaikea löytää, koska suurella joukolla ihmisiä ei ole työtä ja se taas johtuu siitä, että meillä ei ole ollut merkittäviä tuoteinnovaatioita ja riittäviä investointeja onnistuneisiin menestystuotteisiin ja palveluihin. Maailmantalouden anemia on osaltaan heikentänyt menestymisen edellytyksiä. Menestyksen puutteessa on jouduttu tinkimään hiukan elintasosta, mutta tässäkään vaiheessa ei kannata sortua mihinkään niukkuuspaniikkiin. Kyllä se tästä kirkastuu…..

Vartiaisen mielestä poliittinen evoluutio näkyy eräänlaisena Tony Blairin New Labourin käänteisversiona, ”porvarillisten puolueiden punertumisina: pohjolan porvarilliset puolueet ovat muuttuneet kohtuullisen päteviksi sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion managereiksi”. Tosin juuri nyt näyttää siltä, että porvaripuolueet haluavat irtiottoa tästä punertavasta taustasta.

Kaiken edellä kuvatun taustalta löytyvät älyköt, jotka pyrkivät muovaamaan maailmaa omien ihanteidensa mukaiseksi. Perinteisesti älyköt ovat olleet vasemmistolaisia tai vasemmistoliberaaleja. Robert Nozick puhuu esseessään ”Why intellectuals oppose capitalism?” ”sanasepoista (wordsmith intellectuals). Näihin kuuluvat kirjailijat, kriitikot, journalistit ja professorit.

Meillä erityisesti Timo Soini on nähnyt (vasemmisto)intellektuellit oman taustaryhmänsä vastustajina, sen maailman muuttajina, jonka takana Soini itse haluaa seistä. Näitä vastustajia ovat nozickilaisten sanaseppojen ”vertaisryhmä”, kulttuurimarxilaiset, näin sen käsitän. Suvaitsevaisto on lähes yksi yhteen vasemmisto- tai liberaalivasemmistoälymystö.

Pelastakaa puolueet -pamfletti nojautuu Nozickiin älymystön arvioinnissa: ”Nozickin mukaan älymystö odottaa olevansa yhteiskunnan arvostetuin osa, mutta että yhteiskunta ei palkitse älymystöä sen todellisen arvon mukaan. Sen sijaan markkinatalous palkitsee niitä, joiden tuotoksella on eniten kysyntää. Älymystön asenne on perimmältään erilainen kuin työläisten ja konkurssien tehneitten yrittäjien – sen synnyttää käsitys petetyistä oikeuksista ja ylemmyydestä, joka jää vaille tunnustusta”. Nozickin analyysi on terävä. Vasemmistoälymystö saa parhaimmillaan arvostusta yhteiskunta-analyysistään, mutta kapitalisti korjaa onnistuessaan potin.

Oikeisto siis rakentaa tulevaisuutta talouskasvun varaan, mutta yliarvioiko se kasvun vaikutuksen?

Kumpaa suuntausta tavalliset ihmiset arvostavat? EVAn arvo- ja asennetutkimuksessa (2015) väite ”Ihmisen hyvinvoinnin jatkuminen voi perustua vain taloudelliseen kasvuun” sai kansalaisten keskuudessa 38 prosentin kannatuksen, kun taas väitteen torjujat saivat 39 prosentin ääniosuuden.

Puoluejärjestelmän loppua ennustetaan aina silloin tällöin, mutta silloin unohdetaan, että se on pysynyt voimassa suurin piirtein 100 vuotta. Tänä aikana se on myös uudistunut (liberaalit eri nimikkeillä, vihreät, per. v. 1987-1988, SKDL:n muuttuminen vasemmistoliitoksi v. 1990, maalaisliiton muuttuminen keskustapuolueeksi 1964 ja sittemmin Suomen keskustaksi 1988 jne.), joskaan ei dramaattisesti. Se, että rakenne on säilynyt kertoo ensi sijassa siitä, että puolueet ovat – vastaväitteistä huolimatta – pystyneet uudistumaan.

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Käännös vapauteen päin!

HS:ssä oli 5.6.2016 Marko Junkkarin haastattelu (”Käännös oikeaan päin”) Suvi-Anne Siimeksestä. Hänet on huhtikuussa nimetty ajatuspaja Liberan hallitukseen. Kulmakarvat nousivat monella, vaikka Siimes on dogmaattisesta vasemmistolaisuudesta irronnut jo aika päiviä sitten (jos on koskaan sitä hyväksynytkään). Hän on toiminut lääketeollisuuden ja työeläkevakuuttajien lobbarina vuosien ajan. Siis kapitalistien asialla!

Siimes oli aikanaan vasemmistoliiton toivo, jonka piti irrottaa puolue vanhasta kuonasta ja tuoda se lähemmäksi modernia vasemmistolaisuutta. Sitten hän lähti ovet paukkuen puolueestaan, kun se yhdytti itseensä ”Moskovan kommunistit”.

Oikeastaan tänä päivänä Siimeksen tekemä liike ei ole mitenkään sensaatiomainen. Olen pannut merkille, että siirtymät ovat oikeallakin enemmän oikealle ja muussakin puoluekentässä mieluiten oikealle – ei vasemmalle. Odotin, että finanssikriisi olisi toiminut jonkinlaisena uusliberalistisen oikeistoliikkeen pysäyttäjänä, mutta hetkellistä mietintävaihetta ja pankkisääntelyn kiristysvaihetta lukuunottamatta pysähtymistä ei ole tapahtunut.

Käsittääkseni Siimes on aina ollut individualisti, ja ehkä myös jossain määrin hyväuskoinen idealisti. Haastattelussa hän ilmoittaa olevansa ajatusmaailmaltaan vasemmistolainen. Siimes haluaa perinteisen vasemmistolaisuuden muuntuvan hänen itsensä omaksumille linjoille. Hän vannonee voimakkaasti sloganin ”vastakkainasettelun aika on ohi” -nimiin. Erityisen tärkeitä hänelle ovat tulonjakokysymykset. Hän ei usko yksinomaan markkinoiden tuottamaan tulonjakoon. Tasaustoimenpiteitä siis tarvitaan yhteiskunnan taholta.

Hän kannattanee perustulo/kansalaispalkka -ajatuksia ja on ilmeisen ihastunut Liberan perustilimalliin. Myös vasemmistossa on tapahtunut jonkinmoinen ajatussiirtymä kohti kansalaispalkkatyyppistä mallia, joskin vastustuskin on voimakasta. Työn ja siitä maksettavan palkan yhteys on haluttu säilyttää. Vasemmalla nähdään työsidonnaisuus yhteiskunnan kantavana voimana. Ongelmaksi on muotoutunut, että ihmisten taidot ja osaaminen eivät vastaa uutta uljasta työelämää ja sen vaatimuksia. Myös työvoiman tarve on monilla aloilla vähentynyt. Monien töiden luonne on muuttunut niin, että niistä ei haluttaisi maksaa palkkoja, joihin on totuttu.

Keskeinen argumenttini tässä kirjoituksessa on sen pohdinta, mikä on toisaalta yksilön vapauden ja toisaalta ihmisten yhteenliittymien (joukkovoima) rooli ja keskinäinen suhde. Tuntuu siltä, että vapaus – tuo ihana vapaus – on joillekin tahoille perustavaa laatua oleva tavoite. Ja mikä ettei. Libera-säätiö tukee vapaata yhteiskuntaa, vapaata yrittäjyyttä ja vapaita markkinoita. Myönnän heti kättelyssä, että minulle vapaudella on vain välinearvo. Kannatan sitä, jos se saa aikaan sekä yksilön että yhteiskunnan hyvää. Vapaus itseisarvona on minulle melkoinen haaste.

Otan esimerkin: on esitetty, että autoilijat vapautettaisiin talvirengaspakosta. Kysymys on siis vapauksien laajentamisesta aiempaan lainsäädäntöön nähden. Minulla on syvä epäily, että talvirengaspakon poistaminen ei olisi viisas liike, ei vaikka Ruotsissa onkin väitetty saadun hyviä kokemuksia sikäläisissä olosuhteissa. Kysymys ei siis ole siitä, että ihmiset vapautettaisiin talvirenkaiden käytöstä, vaan siitä että olosuhteet ratkaisisivat käytön. Olosuhteiden salliessa talvella (tai läpi vuoden) voitaisiin ajaa kesärenkailla.

Vapaus tässä tarkoittaa vastuun siirtämistä sääntösidonnaisuudesta yksilölle. Vapaus on siis yksilönvapauskysymys. Pitkälle viedyn yksilönvapauden kannattajat asettavat usein ajattelunsa vastapooliksi joukkokäyttäytymisvaatimuksen. Joukko yhdistetään helposti joukkovoimaan , sosialismiin, ay-liikkeeseen ja niin edelleen.

Entä kun vasemmistoliitossa puhutaan myös paljon positiivisesta vapaudesta? Vasemmistoliitossa vapaus on yksi perusarvoista. Tästä ongelmasta selvitään Liberan tulkinnan mukaan, kun todetaan, että vasemmistossa vapaus on vapautta johonkin (= postiivinen vapaus) ja klassisessa liberalismissa vapaus on vapautta jostakin (=negatiivinen vapaus). Käsitteet on lainattu liberalismin guruilta (Isaiah Berlin, John Stuart Mill).

Edellisessä tapauksessa viitataan oikeiston vain valikoiden hyväksymään sosiaaliturvaan: on siis vapaus hakea tukea elämästä selviämiseen. Ja vastaavasti on myös tuen tarjontaa. Liberalismin vapaus taas tarkoittaa sääntöjen kahleista vapautumista. Jokaisen tulisi olla oman onnensa seppä.

George Bush nuoremman yksi kuningasajatus uusliberalismin hurmiossa oli siirtyminen vähitellen yksityistettyyn sosiaaliturvaan. Käsitän, että hän haki kompromissia vapauskäsitteiden väillä. Ajatus kaatui finanssikriisin pyörteissä. Tällaista meillä ei ole ainakaan toistaiseksi esitetty.

Siimes kytkee vasemmistolaisen vapauskäsitteen marxilaiseen luokkateoriaan (”Yhteiskunnan subjekti on luokka, ei ihminen”) ja tästä näkökulmasta Siimeksen meneminen mukaan Liberan toimintaan on marxistien mielestä luokkapetturuutta. En voi kieltää, etteikö tällaista ajattelua olisi edelleen, mutta uskon sen pääosin väistyneen aika päiviä sitten. Pidän Siimeksen harjoittamia määrittelyjä vanhentuneina ja leimaavina, yhtä leimaavina kuin Siimekseen itseensä kohdistuvia arviointeja.

Mielestäni ajatus vapaudesta voitaisiin pitää pragmaattisena. Vapauskäsite erilaisine muunnoksineen on hyvin vaikeasti määriteltävissä. Kumpikaan edellä esitetty vapauden muoto (negatiivinen, positiivinen) ei ole mielestäni hyljeksimisen arvoinen. Niiden ei pitäisi olla toisiaan poissulkevia. Pidän täysin ymmärrettvänä, että yhteiskunnassa heikommaksi osapuoleksi itsensä katsova pyrkii perustelluista syistä liittymään yhteen samassa asemassa olevien kanssa.

Konkreettisesti tämä tulee esille esimerkiksi tulonjakokysymyksissä. Pohjoismaissa on omaksuttu solidaarinen palkkapolitiikka, joka - vaikka ei enää toimikaan siten, kun 1940-luvulla Rudolf Meidner ja Gösta Rehn ajattelivat - on edelleen suunta antava palkkapolitiikan periaate.

Viime aikoina paljon esillä ollut paikallinen sopiminen on yksi ”vapautta jostakin” -periaate. Halutaan vapautua ammattiyhdistyksen (pakko)roolista palkoista sovittaessa ja viedä sopiminen työpaikkatasolle työntekijän ja työnantajan väliseksi asiaksi.

Olen usein viitannut Yhdysvaltain palkkakehitykseen viime vuosikymmeniä. Kun ammattiyhdistys on heikko ovat palkat määräytyneet ”vapaammin” kuin Suomessa. Tästä on seurannut tilanne, jossa palkat esimerkiksi autoteollisuudessa ovat heikentyneet dramaattisesti ja vastaavasti työllisyys on säilynyt vahvempana kuin meillä. Suo siellä vetelä täällä: Yhdysvaltain meneillään olevien presidentinvaalien yhteydessä on nähty ihmisten kyllästyminen amerikkalaisen unelman täyttymättömyyteen. Osittain on jouduttu huutokauppaan, jossa ehdokkaat tarjoavat pelastussanomaansa ahdistuneille ihmisille. Yhtenä vaihtoehtona on tuotu esille vasemmistolaisena pidetty pohjoismainen malli, joka on pitkään ollut poissuljettu vaihtoehto amerikkalaisessa politiikassa.

Amerikkalaisen ja skandinaavisen mallin ristiinkäyminen on ainakin jossain määrin yllättävä kehityssuunta. Pohjoismainen järjestelmä edellyttää kilpailukykyistä teollisuutta ja palvelusektoria, muutoin työllisyys heikkenee voimakkaasti. Ihmisten on siis ponnisteltava kohtuupalkkaisten työpaikkojen puolesta, muutoin käy, kuten Yhdysvalloissa on käynyt. Juuri tästä asiastahan on kysymys kilpailukykysopimuksessa. Työntekijät ovat hieman antaneet periksi palkoissa ja samaan aikaan odotetaan kilpailukyvyn parantuvan.

Liberalle tämä kehitys ei ole ollut mieluisa. Kilpailukykysopimusta vastustetaan. Kaikkein ärsyttävintä on ilmeisesti sopimuksen kollektiivinen luonne. Ei olla riittävän paikallisia, työpaikkakohtaisia. Palkkojen muotoutuminen työpaikoilla tarkoittaa palkkojen voimakasta eriytymistä, jolloin solidaarisuudesta katoavat viimeiset rippeet, joskin se lienee tarkoituskin.

Yksilönvapaus pitkälle vietynä merkinnee solidaarisuuden vapaaehtoistumista. On yksilöstä ja hänen henkilökohtaisen vapauden ja vastuun yhdistelmästä kiinni kuinka auttavainen hän on hädänalaisia tai muuten vähemmälle jääneitä kohtaan.

Ulkomaalaiset monesti ihmettelevät kuinka järjestäytynyt suomalainen yhteiskunta on. Pidän tätä yhtenä kohtuullisen sääntösidonnaisuuden puolustamisen argumenttina. Olemme kymmenien vuosien ajan luoneet yhteiskuntamallia, joka on taannut suhteellisen onnellisuuden tason ihmisille. Juuri tästä syystä Suomi ja muut pohjoismaat ovat luottamusyhteiskuntavertailussa globaalisti kärjessä. On kehitetty pitkälle vietyihin yksilönvapauksiin perustuva, mutta toisaalta ”kaikille samat säännöt” -yhteiskunta.

Nyt tähän sääntö-Suomeen ollaan ilmeisesti laajalti kyllästytty. Olen toisinajattelija. Totean tässäkin yhteydessä, että kun trendi on päällä, niin suhtaudu trendiin kriittisesti: sääntöjen raivokkaalla karsimisella voidaan saada enemmän tuhoa kuin hyvää aikaiseksi.

Mariana Mazzucato (”Yrittävä valtio”) on nostanut kriittisesti esille tiettyjen tahojen halun nähdä julkinen ja yksityinen vastakkaisina voimina. Minusta oikeistoliberaalit (uusliberaalit, oikeistoideologit) repivät julkista ja yksityistä erilleen toisistaan vahingollisella tavalla . Innovaatioiden synty on hyvin usein kollektiivinen prosessi. Tarvitaan sekä valtion että yksityisen panostusta hyvin monin eri tavoin (eikä pelkästään verohelpotuksin ja erilaisin tuin). Vastakkainasettelu on järjetöntä.

Käännös vapauteen päin! Juuri tältä se tuntuu minusta: on ikään kuin pakko ”vapauttaa” ja ”vapautua” muutoin olet asennevammainen, kehityksenvastainen, kerta kaikkiaan vanhanaikainen! Suurin osa säännöistä palvelee yhteiskunnan toimivuutta (poikkeuksia toki on). Suurin osa säännöistä, joihin puututaan muuttunevat väljemmiksi säännöiksi tai ne muuttuvat toisiksi säännöiksi.