maanantai 31. lokakuuta 2016

Muutos on tuleva: Obaman ”toivo” ei ollutkaan toiveajattelua!

Jos kuuntelee Donald Trumpia, niin Yhdysvaltain talous on syöksykierteessä, palkat putoavat ja kiinalaiset varastavat työpaikat. On totta, että inflaatiotarkistetut palkat eivät vieläkään ole keskimäärin aivan sillä tasolla kuin ennen finanssikriisin käynnistymistä 2008, mutta juuri tulleet tilastot Yhdysvaltain väestönlaskentavirastosta (US Census Bureau) vuodelta 2015 kertovat, että käänne on tapahtunut.

Näistä asioista kertoo Paul Krugman New York Timesin kolumnissaan (”Obama`s Trickle-Up Economics”) 16.9.2016. Oleellisin tieto käytävää vaalikampanjaa ajatellen on perheiden tulotason keskimääräinen nousu peräti 5,2 prosentilla vuodesta 2014 vuoteen 2015. Köyhyysaste on laskenut selkeästi ja sairausvakuutusten kattavuus on merkittävästi korkeammalla tasolla kuin vuonna 2014. Krugman jopa vertaa näitä saavutuksia vuoteen 1999, joka oli korkeasuhdannevuosi.

Tämä merkitsee erittäin makoisaa viestiä Obaman hallinnolle, jota republikaanit ovat tapansa mukana moittineet synkin sävyin. Republikaanit ovat syyttäneet toistuvasti Obamaa siitä, että hän ”uudelleen jakaa (redistribute) työpaikkojen luojilta” keräämiään veroja niille kuuluisille 47 prosentille, jotka Mitt Romney vuoden 2012 vaalikampanjan yhteydessä mainitsi olevan sosiaalituvan varassa eläviä (siis väkeä, jolta Romney ei odottanut saavansa kannatusta!). On väitetty, että tämä Obaman ”sosialistinen” politiikka tappaa aloitteellisuuden ja estää talouden elpymisen.

On totta, että Obama on korottanut suurituloisten veroja huomattavasti, jopa niin, että nyt top 1 prosentin verotuksen taso on korkeammalla kuin ENNEN Ronald Reaganin rikkaille suunnattujen veronalennusten käynnistymistä.

Obaman kauden saldo on kuitenkin aivan toinen kuin republikaanit ovat pahansuopuudessaan väittäneet ja pitäessään kiinni trickle-down teoriasta (”valumateoriasta”) kuvitelleet. Obamacaren seurannaisvaikutuksineen piti viedä miljoonia työpaikkoja arvostelijoiden mielestä. Mitä tapahtui? Työpaikkojen määrä on päinvastoin kasvanut ja kasvu on ollut parasta sitten 1990-luvun huippuvuosien!

Tietenkin Trump väittää, että lukuja on manipuloitu. Republikaaninen propaganda on niin kovaa, että se on muuttanut mustan valkoiseksi ja kannattajille on jäänyt päälle Yhdysvaltain talouden stagnaatiomoodi. Onneksi nyt on tullut gallupeista lukuja, jotka kertovat tavallisten ihmisten luottamuksesta talouden elpymiseen, joka syö republikaanien uskottavuutta.

Obaman sosiaaliturvaohjelma on auttanut perheitä ja heijastuu nyt kansalaisten ostovoiman paranemisena. Republikaanien kritiikki Obaman politiikkaa kohtaan on osoittautunut vääräksi.

Vieläkin on paljon tehtävää, jotta nimenomaan tavallisten ihmisten toivo paremmasta tulevaisuudesta heräisi, mutta ollaan kuitenkin oikealla tiellä.

Nyt näyttäisi siltä, että Obaman ennen presidenttiyttään loihtima - ja Clintonin vaalikampanjan lähtölaukauksen yhteydessä vahvistama - toivokampanja (Yes, we can) ei ole ollut pelkkää lupausta, vaan presidentti voi olla tyytyväinen työhönsä.

lauantai 29. lokakuuta 2016

Populismi politiikan markkinoilla

T&Y-lehdessä 3/2016 oli mielenkiintoinen akatemiatutkija Juha Herkmanin artikkeli ”Populismin ongelma?”, jossa hän tarkasteli populismia eurooppalaisena ja varsinkin skandinaavisena ilmiönä. Käytän ohessa Herkmanin artikkelia pohjana omille populismin tulkinnoilleni.

Herkman toteaa aivan oikein, että populismilla ei ole yhteistä ideologista pohjaa. Sen voi liittää kilpaileviin ideologioihin, joka selittää osin sen elinvoimaisuuden. Herkman tunnistaa lähteisiinsä nojautuen useita erilaisia populismia määrittäviä piirteitä, joista yhteenveto seuraavassa:

1) Kansallismielinen nationalismi yhdistetään sosialismiin tai konservatismiin. Tavoitteena on vedota kansan syviin riveihin (ollaan ”unohdetun kansan asialla” tai ”iskulauseena on ”kyllä kansa tietää”). Kansaa puolustetaan herroja, eliittiä vastaan. Haasteena on, mikä on kansa, ketä oikein puolustetaan?

2) Länsimaisissa demokratioissa populismia luonnehditaan usein protestiksi tai vastaliikkeeksi. Ollaan vanhoja puolueita vastaan, jotka eivät enää puhuttele äänestäjäkuntaa (persujen menestys vuoden 2011 vaaleissa!).

3) Populismi voidaan määrittä poliittiseksi tyyliksi, jota luonnehtii kansaan vetoava retoriikka. Ero varsinaisen populistin ja suositun perinteisen poliitikon välillä voi olla hyvin ohut (vrt. Soini/Stubb).

4) Populismissa on usein kysymys ideologisesta rajanvedosta tai ihmisryhmien vastakkainasettelusta. Tyypillinen on jako ”puhtaaseen kansaan” ja korruptoituneeseen eliittiin.

5) Populismi on prosessi, joka on jatkumo. Tietty joukko tunnistaa itsensä poliittiseksi toimijaksi, joka haluaa muutoksen aikaiseksi. Usein tällöin viitataan sellaisin ryhmiin, joita ei politiikka juuri kiinnosta. Äänestysprosentti voidaan ainakin hetkellisesti saada korkeammalle tasolle.

6) Populismi ammentaa voimavaransa meneillään olevasta kriisistä (esim. Syriza, Podemos). Sekä vasemmisto että oikeisto voivat yhdistyä saman populistisen liikkeen alaisuuteen. Vanhat aatteelliset ajatustottumukset eivät pidä paikkaansa.

Ainakaan tämän kirjoittaja ei voi väittää, että yllä oleva luettelo olisi kattava määrittämään populismin tavoitteet; onpahan kuitenkin osviittana syvemmälle jatkokäsittelylle.

Pohjoismaissa on hyvin vakiintuneet poliittiset jakolinjat. Pyritään usean puolueen koalitioihin ja konsensukseen. Kuitenkin, yllätys, yllätys, poliittisella populismilla on pitkät perinteet juuri Pohjoismaissa . Yksi syy voi olla juuri tuo konsensus: vanhat puolueet niputetaan saman vanhan politiikan ajajiksi.

Populismilla on ollut useita sukupolvia/aaltoja Tanskassa, Norjassa ja Suomessa, mutta ei Ruotsissa. Olen näistä itsekin kirjoittanut aiemmassa blogissani. Esimerkiksi Tanskassa on ollut useita aaltoja ja Suomessakin Veikko Vennamon puoluetta voidaan pitää populismin ensimmäisenä aaltona. Pohjoismaissa populistisilla puolueilla on ollut hyvin erilaisia tavoitteita. SMP:n nousu liittyi voimakkaaseen yhteiskunnalliseen rakennemuutokseen (agraariyhteiskunnasta urbaaniksi teollisuusvaltioksi) , jossa maaseudun väki muodosti unohdetun kansan ja toisaalta perussuomalaisten nousu liittyy globalisaation seurannaisilmiöihin, työpaikkojen rakennemuutokseen, kansallisvaltion heikkenemiseen ja varsinkin etniseen maahanmuuttoon.

Pohjoismaiden nykyiset populistipuolueet (ml. Ruotsidemokraatit) ovat kansallismielisiä ja maahanmuuttokriittisiä. Ruotsidemokraattien erityispiirteenä on ollut sen kytkeytyminen kansallissosialistiseen liikkeeseen.

Voitaneen sanoa, että populisteja liittää yhteen kansallismielisyys Atlantin molemmin puolin. Samaan aikaan on tapahtunut joidenkin populististen puolueiden muuttuminen lähemmäksi perinteisiä puolueita, joka samalla on hidastanut kannatuksen kasvua tai taittanut sen kokonaan. Pahinta myrkkyä populistien kannatukselle on ollut hallitusvastuu. Lupaukset tulisi lunastaa, mutta harva siihen pystyy. Seurauksena on kannatuksen alamäki. Ideologisesti on useampaan kertaan tapahtunut muutos, jossa oikeistopopulismista on tullut osa normaaliparlamentarismia.

Jotkut populistit ovat kannatuksen laskiessa taktikoineet itsenä painostusryhmiksi perinteisten puolueiden välisille alueille. Samalla on pikku hiljaa vieritetty tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa osaksi perinteisten puolueiden ohjelmia.

Ero populististen puolueiden häilyvän menestyksen ja toisaalta perinteisten – kymmeniä vuosia toimineiden - puolueiden välillä on selvä: perinteisten puolueiden kannatus on vakiintunut ja niillä on vahva ideologinen pohja. Väliaikaiset menetykset on pystytty korvaamaan.

Populismi on länsimaisessa demokratiassa haukkumasana, mutta sillä voidaan nähdä myös positiivinen funktio, jos se antaa äänen sellaisille ryhmille, jotka ovat jääneet perinteisten puolueiden katveeseen.

Populismilla on myös välillistä merkitystä sikäli, että se voi terävöittää perinteisten puolueiden aatteellista pohjaa. Näin on käynyt Suomessa, jossa muutamia vuosia sitten konsensus peitti alleen ideologiset erot, jotka nyt jälleen nostavat päätään. Populistit ovat sekoittaneet pakan ja opiksi ottaneet vanhat puolueet ovat selkeyttäneet viestiään.

Populististen ryhmien vaikutuksen kääntöpuoli voi olla, että tarvittavia enemmistöjä päätösten pohjaksi on vaikeaa luoda. Populistien rooli vastakkainasettelujen lietsojana voi siis vaikeuttaa poliittisten ryhmien yhteistyötä.

Harmittavin lopputulos populistien kannattajien osalta koetaan silloin – ja tätä tapahtuu useasti - kun lupaukset jäävät lupauksiksi ja kannattajat kokevat turhautumista luotettuaan luvattuihin muutoksiin. Toisaalta on muistettava, että lupaukset usein alunperinkin ovat olleet epärealistisia eivätkä hevillä saa muiden puolueiden tukea. Mikä on kuluttajan (äänestäjän) suoja tällaisissa tapauksissa?

Yksi populismin kiistanalaisista, pitkäkestoisista ”sovelluksista” oli mielestäni reaganismi, joka (yhdessä globalisaation ja teknologisen kehityksen vahvistamana) on saanut kymmenien vuosien ajan pieni- ja keskituloiset kuvittelemaan, että suurituloisia suosiva talouspolitiikka on myös heidän etunsa. Kymmeniä vuosia jatkunut palkkatulojen heikko kehitys on vihdoin näinä aikoina purkautunut turhautumiseksi ja katkeruudeksi, joka on kohdistunut päätöksentekijöihin ja demokratiaan.

:::::::::::::::::::::::::

Populismin tärkeän osatekijän, nationalismin mainetta on ihan viime aikoina pyritty pönkittämään sillä, että se on osa isänmaallisuutta. Sanoisin, että ongelma ei ole niinkään nationalistien isänmaallisuudessa, vaan siinä, mitä vastaan nationalismi on suunnattu. Esimerkiksi Venäjällä, Unkarissa ja Puolassa vähemmistöt ovat joutuneet nationalistien kaltoin kohtelemiksi ja siten luoneet avohaavoja kansalaisryhmien välille.

Autoritäärinen populismi on yksi tämän päivän vitsauksista, joka on nostanut edellä mainittujen maiden lisäksi päätään mm. Donald Trumpin vaalikampanjassa. Niitä, jotka ovat menettäneet luottamuksensa liberaaliin demokratiaan houkuttaa ”isännän ääni” ja ”selkeät päätökset”, vaikka niillä tallottaisiin kompromissihenkisempien päälle. On valitettavaa, jos tällainen ilmapiiri voittaa alaa ja kyky päättää kansanvaltaisesti asioista ohenee. Pahimmillaan autoritäärinen populismi johtaa vihakampanjoihin toisinajattelevia vähemmistöjä - ja enemmistöjä - vastaan.

Häkellyttävin esimerkki nationalismin kielteisistä piirteistä oli aikanaan natsi-Saksa, joka suuntasi vihansa juutalaisia, kommunisteja ja sosiaalidemokraatteja vastaan, siis oman maan kansalaisia vastaan.

Mutta kyllä tänäkin päivänä uhka leijuu (nationalistiseen) populismiin sisään rakennettuna. Sen kautta välittyvät kapea-alainen ajattelu, ennakkoluulot, suvaitsemattomuus ja salaliittoteoriat. Kuva täydentyy asetelmalla, jossa vastakkain asetetaan populistit ja ”globalistit”.

Olen panevinani merkille, että alun perin ”yksinkertaisen pelkistetysti” ajattelevien ihmisten liikkeenä käynnistynyt populismi on saanut voimaa, kun siihen on liittynyt ”älypäitä”, jotka kehittelevät toiminnalle teoreettista viitekehystä, jonka kautta populismista pyritään saamaan yhteiskuntakelpoista.

Ehkä hätkähdyttävintä populismia edustaa mielessäni ”Know Nothing” -oireyhtymä, joka korostaa faktojen mitättömyyttä, muunnellun totuuden käyttökelpoisuutta, valheiden kaikkivoipaisuutta ja kuvitellun tunnepohjaisen ”aitouden” (totuudenetsinnästä viis veisattakoon) ylivertaisuutta. Tämä älyllisen ajattelun haaksirikko heikentää tehokkaasti - yleissivistyksen väheksymisen ohella - kansanvaltaista järjestelmää.

torstai 27. lokakuuta 2016

Toisinajattelijoiden Suomi

Tietokirjailija Matti Salminen on kirjoittanut kirjan nimeltä ”Toisinajattelijoiden Suomi” (Into, 2016). Kirja on saanut joiltakin nettikirjoittajilta kriittisen vastaanoton. Arvostelijat ovat kritisoineet kirjan henkilövalikoiman vasemmistolaisuutta. Objektiivisestikin katsottuna kirjan (työ)nimeksi olisi sopinut ”Porvarillisen hegemonian kritisoijat (tai toisinajattelijat)”.

Kyllä arvostelijat ovat siinä mielessä oikeassa, että kirjan esittelemien toisinajattelijoiden henkilövalikoima on tietoisesti vinoutunut aatteellisesti, mutta toisaalta henkilökavalkadi muodostaa näin esiteltynä itsenäisyyden aikakauden toisinajattelijoiden perusrungon. Henkilöiden ajattelu tulee hyvin valaistuksi. Mukana ovat mm. Jörn Donner, Paavo Rintala, Raoul Palmgren, Jarno Pennanen, Hella Wuolijoki, Olavi Paavolainen, Matti Wuori, Esko Seppänen, Pentti Saarikoski, Hannu Salama, Väinö Linna, Pentti Haanpää, Yrjö Kallinen….

Voidaan asettaa kysymys, mitä vastaan edellä mainitut ajattelivat toisin (toki mukana on edelleen elossa olevia ihmisiä)? Olivatko he ”poroporvarillista” Suomea vastaan. Mielestäni kyllä. He olivat laajemmin ajateltuna pölyttynyttä, umpimielistä ajattelua vastaan ja halusivat ravistella sitä. On sitten kunkin lukijan varassa miettiä, kuinka paljon mukana on ideologiaa ja kuinka paljon yleistä humaania pohdintaa ja monipuolista yhteiskuntakritiikkiä.

Teokseen on valittu myös paljon porvarillisia tai sitoutumattomia henkilöitä, esim. Pentti Linkola, Paavo Haavikko, Urho Kekkonen, Arvid Järnefelt, Heikki Ritavuori, K.J. Ståhlberg….. Nämäkin nimet osoittavat, että kirjan henkilögalleria ei ole pelkästään vasemmalle kallellaan.

Kirjan alaotsake on ”Tarinoita yhden totuuden maasta”. Asetelma on sellainen, että porvarillisen hegemonian Suomi on vallitseva ja Salminen esittelee tätä ”teesiä” vastustavia suomalaisia historian henkilöitä. Teoksen kritisoijat näyttävät arvostelujensa takaa yhtä ideologisen oikeistolaisilta kuin kirja vasemmistolaiselta. Olisi tietysti mainiota, jos laadittaisiin henkilökavalkadi ”vasemmistolaisen Suomen” kriitikoista. Äkkiä mieleen tulevia hahmoja voisivat olla ”Palle” Palmroth, Jaakko Okker, Tuure Junnila, Veikko Vennamo, Georg C. Ehrnrooth, Kari Suomalainen, Pentti Poukka…. He taistelivat vasemmistolaisena pitämäänsä suomalaista hegemoniaa vastaan.

Kirjassa on viitisenkymmentä henkilöhahmoa, lähes kaikki miehiä. Ehkä se sitten kuvaa sitä, kellä on ollut kanttia vastustaa olemassa olevaa totuutta….

Valitsen tähän yhden Salmisen henkilöhahmoista - Arvid Järnefeltin (1861-1932) - lähempää tarkastelua varten. Hän on mielenkiintoinen hahmo, koska punaisten ja valkoisten vastakkainasettelussa hän asettui välittävälle kannalle ja joutui sopua hakeneena ”toisinajattelijana” häviölle, kun asemiaan hakeneiden osapuolien keskelle ja välille ei jäänyt tilaa. Hän toimi ikään kuin valkoisten ja punaisten rajapinnassa. Lisäulottuvuuden hänen interventioonsa kahtiajakautuneen kansakunnan ytimeen tuo se, että hän myönsi kuuluvansa yläluokkaan. Ja tietenkin hän kuului Järnefeltien kulttuurisukuun. Hän oli perustamassa Päivälehteä, Helsingin Sanomien edeltäjää. Myöhemmällä iällä hänestä tuli tolstoilainen ja kristillinen anarkisti. Kirjailijana hänet tunnetaan parhaiten teoksesta ”Vanhempieni romaani”.

Ns. kirkkopuheissaan (Nikolain, Johanneksen ja Kallion kirkot) toukokuussa 1917 hän puhui rauhan , tasa-arvon ja täydellisen aseista luopumisen puolesta. Puheet liittyivät tilanteeseen, jossa sekä oikeisto että vasemmisto alkoivat valmistautua aseelliseen välienselvittelyyn. Puheita edelsi Järnefeltin tuntema suuri tuska, että hänellä oli suorastaan jumalallinen tehtävä kertoa, millaista tuhoa kohti oltiin etenemässä.

Puheiden rakenne oli mielenkiintoinen. Yläluokkaisena hän tunsi tarvetta asettua yhteiskuntaluokkansa omaksitunnoksi: ”Me (!) tunnustamme että (yläluokkainen) kulttuurimme on ajanut karille. Luulimme voivamme opastaa teitä (työväestöä) ja johtaa teitä tulevaisuuden onnelaan”.

Järnefelt tunsi huonoa omaatuntoa sen johdosta, että hänen oma luokkansa oli pettänyt odotukset (onnen tuottamisessa koko kansalle). Kenen odotukset? Ehkäpä hän kuitenkin puhui vain omista ja samanmielisten kumppaniensa odotuksista, ei koko luokan puolesta eli ”meidän” odotuksista. Kuinka moni lopulta ajatteli kuin Järnefelt?

Järnefeltin ajattelu on siis myötätuntoisen yläluokkainen. Ymmärrän niin, että koska kansansivistystyö ei ollut levinnyt vielä kovin laajalle Järnefelt otti koko luokkansa puolesta vastuuta kansan sivistämisestä, ja nyt näytti siltä, että tehtävässä (sisällissodan uhatessa) oli epäonnistuttu.

Järnefeltin asennoituminen on sekä alistuvainen että odotuksia luova: hän toivoi, ettei vallan luovutus työväelle vastavuoroisesti johtaisi (kostonhimoiseen) vastareaktioon: ”Kun nyt luovumme johtavasta asemastamme, tahtoisimme kuitenkin pyytää teitä, että te ette puolestanne seuraisi meidän esimerkkiämme ja käyttäisi järkeänne meidän tuhoksemme….”.

Ja Järnefelt jatkaa: ”Eikö riitä, että vain lakkaatte meitä tottelemasta, hävitätte ne aseet, jotka olette meidän käskystämme takoneet omaa orjuuttanne varten ja tunnustaudutte meistä vapaiksi ihmisiksi?”. Järnefeltin vetoomus on suorastaan epätoivoinen pyrkimys anella sovintoa. Siinä on jotain naiivia – mutta sydämellistä - uskoa, että vallassaolijat luopuisivat vapaaehtoisesti vallastaan ja valtaan haluavat luottaisivat, että valta luovutetaan ilman väkivaltaa.

Järnefeltin toisinajattelijuus ei siis ole jotain vastaan, jonkin puolesta, vaan etujen yhteensovittamispyrkimys tilanteessa, jossa vastakkainasettelun perusteena oli keskinäisen vihan synnyttämä ”normaali” tila.

Järnefeltillä oli tuhansia kuulijoita kirkkopuheillaan, kuitenkin aivan liian vähän, että työväki ja kansakunnan eliitti olisivat saaneet tartunnan sovintovetoomuksista. Järnefelt jäi puheidensa jälkeen toiveikkaana Helsinkiin odottelemaan kirkkopuheidensa vaikutuksia. Turha toivo: Järnefelt sai päinvastoin syytteen kirkkoihin tunkeutumisesta avustajiensa kanssa ja lopulta seurauksena oli kahden kuukauden tuomio. Silloin oltiin jo vuodessa 1919. Valtionhoitaja Mannerheim armahti hänet välittömästi tuomion kärsimisestä.p>

Matti Salminen seurailee määrittelemiensä – itsenäisyyden ajan - toisinajattelijoiden elämäkertoja kuitenkin niin, että viimeiset vuosikymmenet ovat vain muutamien edustajien varassa. Ehkä näin on parasta. Jälkensä historiaan jättävät toisinajattelijat voidaan määrittää vasta tietyllä aikaviiveellä.

Tolstoilainen Arvid Järnefelt ajatuksineen kuului kuitenkin ensimmäisen tasavallan ja myöhempien aikojen voittajiin: Suomeen syntyi kuin syntyikin järnefeltiläinen sopu eri kansanryhmien välille.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Mannerheim ja Andersson

Aivan viime aikoina marsalkka Mannerheimia on elämäkerroissa ryhdytty käsittelemään kriittisesti. Viimeisen 10 vuoden aikana ehdittiinkin ammentaa Mannerheimin myytti lähes kuiviin aina hänen ruokailutottumuksiaan myöten.

Tavoitteena ei tietenkään voi olla Mannerheimin antiteesin luominen, vaan pyrkimys tarkastella ihmistä ja marsalkkaa monipuolisesti erilaisten lähteiden valossa. Mannerheim on suitsutuksensa ansainnut, mutta ei varauksetta….

Kuulun niihin, joille erilaiset myytit ja myyttien rakentamiset ovat rasite suhtautumisessa itse historian henkilöihin. Arvioin tässä Martti Turtolan Mannerheim-kuvaa teoksessa, jonka nimi on pelkistetysti ”Mannerheim” (Tammi, 2016) ilman alaotsikkoa. Turtolan teoksen kanssa rinnakkainen elämäkerta on Juhani Suomen ”Mannerheim. Viimeinen kortti?”, joka sekin ruotii kohdettaan (synkeän) kriittisesti, mielestäni tosin myös asenteellisesti.

Olen asettanut Turtolan teoksen arvioinnin lähtökohdaksi Mannerheimin salaisen alter egon, ”Anderssonin”. Sivupersoona Andersson oli kansalaissodan lopputuleman - demokratiaan johtaneen yhteiskuntakehityksen - vastustajien eli ns. aktivistien luoma salanimi Mannerheimille. Mannerheim oli valtiollisista tehtävistä syrjään jouduttuaan edelleen aktiivinen vallantavoittelija, jonka puolesta aktivistit työskentelivät kiivaasti 1920-luvun vaihteessa ja uudelleen 1930-luvun vaihteessa.

Anderssonilla on tässä kirjoituksessa myös laajempi symboliarvo Mannerheimin ”toisen minän” peitenimenä. Tämä toinen oli herkkähipiäinen ja itsekeskeinen toisinajattelija, jota pitää verrata Mannerheimin kuvaan kaapin päällä. Yritän Turtolan kautta määrittää seuraavassa molempien Mannerheimien luonnekuvaa.

Minulle jää Turtolan kirjasta hyvin ambivalentti kuva Mannerheimista toisaalta kunnianhimoisena eteenpäin pyrkivänä hahmona ja toisaalta elämäntilanteesta toiseen ajelehtivana ihmisenä. Mannerheim käveli nuoralla monta kertaa elämässään ja oli putoamisvaarassa useampaan otteeseen.

Koulu- ja opiskeluaikanaan Mannerheim oli melkoinen häirikkö, jolla oli sopeutumisvaikeuksia. Hulttioisä ja varhain kuollut äiti eivät pystyneet luomaan vakaata pohjaa pojalleen. Punaisena lankana varhaisista vuosista aina aikuisvuosille saakka kulkee ainainen rahapula. Hän eli sukulaistensa siivellä haaveitaan tavoitellen. Toisaalta lahjakkuus ja pedantti luonteenlaatu ohjasivat häntä töissä ja opiskelussa kunnianhimoisesti eteenpäin. Vastoinkäymisiä sattui: Haminan kadettikoulusta (1882-1886 ja 1897-1889) erottaminen hänen omien toilailujensa takia oli näistä pahin.

Siirtyminen Pietariin ratsuväkikouluun avasi uuden näkymän uralle. Mannerheim pystyi tahdonlujuudellaan selviämään koulusta, joskin levoton, kuohahteleva mielenlaatu aiheutti hänelle jälleen lähes kohtalokkaita vastoinkäymisiä. Mannerheim selvisi Pietarin ongelmista vain suhteillaan. Sekä Haminan että varsinkin Pietarin koulussa harjoitettiin rankaa simputusta, jonka toimeenpanivat vanhemmat koulujen oppilaat. Tulee mieleen, että jotkin huonot tavat myöhemmin ”päämajatyöpaikalla” oli opittu jo nuorena opiskelijana.

On esitetty paljon epäilyjä, että Mannerheimin sotilaskoulutus oli hatara johtuen käymiensä oppilaitosten leväperäisestä koulutuksesta ja toimintakulttuurista. Hevoset olivat Mannerheimin kohtalo, mutta Japanin sodassa konekiväärit pyyhkäisivät tieltään sekä ratsut että ratsumiehet.

Mannerheimin tavoitteena oli päästä keisarilliseen hoviin ja chevalierkaartiin. Tämä onnistui lähiomaisille suunnattujen piinallisten rahapyyntöjen pönkittämänä. Nuori upseeri pääsi näkyvällä paikalla osallistumaan mm. Nikolai II:n kruunajaisiin vuonna 1896. Urallaan Japania vastaan 1904-05 käydyssä sodassa, tutkimusmatkoillaan Kaukoidässä ja ensimmäisessä maailmansodassa Mannerheim osoittautui päteväksi ja osaavaksi sotilaaksi, tiedemieheksi ja tiedustelijaksi. Hän hallitsi asiat käytännössä, joka oli hänen paras koulunsa.

Rahapula helpotti, kun hän 1892 ”nai rahaa” eli Anastasia Arapovan, jonka kanssa avioliitto käytännössä päättyi jo vuonna 1904 (virallisesti vuonna 1919).

Kaikkiaan Mannerheimin ura Venäjällä kesti 30 vuotta. Hänen Venäjä-mielisyytensä oli hämmästyttävän sitkeää. Hän oli loppuun asti keisarin mies arvostellen Bobrikovin murhaa, Suomen irtautumista Venäjästä ja jopa jääkäreitä vielä vuodenvaihteessa 1918: hän piti jääkärien toimintaa maanpetoksellisena! Roolin muutos tapahtui hämmentävän nopeasti osoittaen Mannerheimin pelisilmän toimivuuden. Mannerheim ei altistunut – monien muiden tavoin - syytöksille, että olisi ollut ”ryssänkenraali” tai ”ruotsalaisryssä” kriittisessä vaiheessa keväällä 1918.

Eroja eri tahojen asennoitumisessa sisällissotaan oli: Mannerheim omaksui roolin, jossa hän oli (keisarivallan) ”järjestyksenpalauttaja”, kun taas jääkärit katsoivat vapauttavansa Suomen Venäjän vallasta. Mannerheim ei ollut luopunut ajatuksesta muodostaa Venäjälle perustuslaillinen monarkia. Siksi hän oli aktiivisesti mukana sotaisissa Venäjän retkien järjestelyissä. ”Valkoinen kenraali” oli korostetusti ei Venäjän, vaan bolsevismin vastustaja. Samaan aikaan hän lisäsi vaikutusvaltaansa Suomessa. Mannerheimista tuli vähä vähältä sotilasdiktaattori Suomeen.

Erimielisyydet Suomen siviilijohdon kanssa kävivät sovittamattomiksi mm. johtuen erilaisesta suhtautumisesta saksalaisiin. Svinhufvud epäselvissä olosuhteissa oli ilmeisesti vastuussa saksalaisten kutsumisesta maahan, jota Mannerheim yhtä epäselvästi vastusti. Mannerheim erosi ylipäällikön tehtävistä toukokuun lopulla 1918. Syyt olivat ilmeiset: Mannerheim oli aristokraatti, joka vaati itselleen lähes diktaattorin oikeuksia, kun taas Suomessa kansalaisten ja päättäjien enemmistö halusi demokratiaa. Hävityn presidentinvaalitaistelun (Ståhlberg 143 ääntä, Mannerheim 50 ääntä) jälkeen hän vetäytyi ainakin näennäisesti taustalle, mutta jatkoi Venäjä-haaveilujaan. Suomen valtiollinen johto ei realistisen kantansa mukaisesti lähtenyt mukaan Mannerheimin seikkailupolitiikkaan.

Niin, Mannerheimilla oli salainen minänsä, Andersson….

Muun muassa Martti Ahti on eritellyt Mannerheimin ”kääntöpuolta” eli Anderssonia. Kun Mannerheim oli ulospäin viileä aristokraatti, oli hän Anderssonina kiivas ja juonitteleva konspiraattori, joka vaani tilaisuutta päästä valtaan, vaikka oli jo menettänyt muodollisen asemansa. ”Andersson” halusi muiden tekevän likaisen työn hänen puolestaan ja innokkaita salaliittolaisia Kai Donnerin johdolla löytyi. samaan aikaan Mannerheim varjeli visusti ulkoista kuvaansa yhtenäisen kansan symbolina, jota hän edisti, mutta jonka aseman hän saavutti oikeastaan vasta talvisodassa.

Virkaheitto kenraali oli 1920-luvulla vallanpitäjien kannalta kiusallinen hahmo; kenraalille kun ei tahtonut löytyä hänelle räätälöityä tekemistä…. Päättäviin asemiin häntä ei haluttu päästää sotkemaan hauraan itsenäisen demokratian ensiaskeleita. Mitä siis tehdä ylikunnianhimoiselle aristokraattiselle pyrkyrille?

Peli jatkui Mäntsälän kapinan aikoihin, jolloin Mannerheim vaani tilaisuutta saadakseen diktaattorin aseman. Svinhufvud oikeastaan ovelasti lopetti tämän pelin kutsumalla Mannerheimin vuonna 1931 puolustusneuvoston puheenjohtajaksi valtuudella nousta ylipäälliköksi sodan syttyessä. Tässä asemassa hänet sidottiin isänmaan palvelijaksi. Konspiraattori Andersson väistyi Mannerheimin aina ajoittain esiin pulpahtavaksi itsevaltaiseksi ja herkkänahkaiseksi sivupersoonaksi.

Puolustusneuvoston puheenjohtajana Mannerheim teki - resurssien puitteissa - oivaa työtä varustelutason kehittämiseksi, jonka taso olikin paljon parempi, kuin mitä siitä on sanottu. Mannerheim oli kuitenkin tavattoman pessimistinen, suorastaan defaitistinen sodassa pärjäämisen suhteen. Hän myös etukäteen selvästi aliarvioi suomalaisen sotilaan taistelukykyä.

Turtola liittyy siihen sankkaan joukkoon, jonka mukaan Suomella oli talvisodan alla vain kaksi vaihtoehtoa, joko päättää taistella tai kohdata Baltian kohtalo. Yhdistelmä, jossa aluksi olisi joustettu ja sitten – jos se ei olisi johtanut tulokseen – olisi taisteltu, ei näytä saavan ymmärrystä.

Mannerheim ja Paasikivi olisivat suostuneet Stalinin vaatimiin alueluovutuksiin, mutta heidän kantansa hävisi. Kaikkien todistajien mukaan Mannerheimin pessimismi oli kuitenkin kuin poispyyhkäisty, kun päästiin tositoimiin eli sotimaan.

Talvisodan sodanjohto oli ongelmallinen, koska Mannerheimin välittömät alaiset, Österman ja Öhquist olivat operatiivisesti ammattitaitoisempia kuin Mannerheim. Marsalkka tunsi heitä kohtaan alemmuudentunnetta. Tämä johti pahoihin erimielisyyksiin ja johtavien kenraalien sivuun joutumiseen kesken sodan. Mannerheim joutui turvautumaan yhä enemmän kenraali Airoon sodanjohtamisessa. Marsalkan kriittisyys joitakin kenraaleja kohtaan oli aivan liian rankkaa, jopa epäoikeudenmukaista ja väärää.

Talvisodan päättymisen osalta Turtola nojautuu mielestäni aivan liikaa Juho Niukkasen liittoutumisvaihtoehdon (länsimaat) kannalle ja kohdistaa syytöksiä Mannerheimin horjuvuuteen: länsimaiden apu olisi pitänyt turvata riittävän ajoissa. Taitaa olla tämän päivän asetelmat Turtolalla mielessä!

:::::::::::::::::::::::::

Mannerheim kehitti jo varhain toimintavan, jossa hän oli vaiti joukossa – esimerkiksi suuremmissa palavereissa – ja vasta aivan lopussa lausui mielipiteensä varmistettuaan selustansa. Myöhempinä aikoina hänellä oli tapana painostaa muita mielipiteidensä taakse, mutta ilmoittaa sitten - vastuutaan välttäen – että ”herrat tekevät päätöksen”. Kuitenkaan päätös ei olisi ollut mahdollinen ilman hänen painavaa mielipidettään. Mannerheim ikään kuin ulkoisti vastuunsa ja päätöksensä.

Myöhempiä aikoina päämajan kenraalit Heinrichs, Airo ja Tuompo arvostelivat Mannerheimia, mutta silloinkin pidäkkeet päällä. Syntyi erikoinen tilanne, kun Mannerheim johti ilman väliporrasta asioita henkilökohtaisella yhteydenpidolla: kaikki päämajassa olivat ikään kuin hänen suoria alaisiaan. Sen sijaan ryhmäneuvottelut, jossa asiantuntijat olisivat sanoneet mielipiteensä puuttuivat. Tämän on sanottu johtuneen esikuntakoulutuksen ja kokemuksen puutteesta. Syntyy vaikutelma, että nykyaikaiset - ja jo silloiset - johtamismenetelmät olivat hänelle täysin vieraita.

Mannerheim kehitti kenraalien keskuuteen venäläistyyppisen suosikkijärjestelmän, ja ”järjestelmän, jossa ei ollut järjestelmää” (Heinrichs). Jatkosodan aikana hänen itsevaltaiset piirteensä vahvistuivat ja hän ”sairastui” tai uhkasi erolla, jos ei saanut tahtoaan läpi. Mannerheimin oikuttelu kävi läheisten hermoille, mutta juuri kukaan – ehkä Airoa lukuun ottamatta - ei uskaltanut silloin sanoa vastaan, mikä tietysti olisi ollutkin urakehityksen kannalta kohtalokasta.

Päämajassa syntyi erikoinen asetelma, kun marsalkka oli täysin riippuvainen ympärillään olevien asiantuntijakenraaliensa mielipiteistä ja ammattitaidosta, jopa niin pitkälle, että lomia ei myönnetty lähialaisille edes jouluksi. Jää vaikutelma, että Mannerheim suorastaan pelkäsi jäävänsä yksin päämajaan ”adjutanttinsa kanssa”. Tästä huolimatta Mannerheim kidutti alaisiaan simputtamista muistuttavalla tyylillä. Muut suojelivat tästä piittaamatta marsalkkaa, koska hän toimi keulakuvana koko armeijalle - ja usein koko Suomelle.

Tarkkanäköisen kuvan marskista antaa Saksan armeijan yhteysupseeri päämajassa, kenraali Waldemar Erfurth, jonka mukaan Mannerheimilla oli ”samasta asiasta monta kantaa”. Tämä aiheutti kiusaantumista hänen läheisissään, joilta ei vastaavaa tietenkään hyväksytty.

Dramaattisen venäläisten läpimurron tapahduttua 9-10.6.1944 monet ovat kirjoittaneet enemmän tai vähemmän peitellysti, miksi venäläisten hyökkäysvalmistelua ei huomioitu. Heinrichs ei kuitenkaan julkaisemattomissa muistiinpanoissaan kätke syyllistä: se oli Mannerheimin luoma ”johtamisjärjestelmä”.

Mannerheimin muistelmia on pidetty epäluotettavina: iäkäs marski ei enää muistanut yksityiskohtia (tai unohteli tarkoituksella kiusallisia kohtia) ja haamukirjoittaja Aladar Paasonen ei ollut riittävän tasokas kirjoittaja.

:::::::::::::::::::::::

Turtolan teksti on sujuvaa, joskin monia asioita turhaan toistelevaa. Kirjan päämerkityksenä pidän Mannerheimin myytin murtamista rikkumattomana yleisen hyvän ajajana. Hän oli sodanjohtaja ja valtiomies puutteineen, kuten vaikkapa Paasikivi. On tärkeää oppia tuntemaan myös Andersson Mannerheim-myytin takaa.

Ilmeisesti vasta nyt voidaan historiaan jo ratsastaneesta Mannerheimista käydä keskustelua faktojen pohjalta.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Pessimismin hegemonia ja optimismin privatisoituminen

YouGov-tutkimuslaitoksen taannoisesta verkossa tehdystä tutkimuksesta kävi ilmi, että maailman paremmaksi muuttumista odottavat eniten kiinalaiset (41 prosenttia internet-kyselyyn vastanneista). Kiinalaiset ovat tässä kategoriassa täysin omaa luokkaansa. Tulosten tarkastelu muuttuu karuksi, kun mukaan otetaan lännen kehittyneet maat. Niinpä esimerkiksi saksalaisista 59 prosenttia on sitä mieltä, että maailma muuttuu huonommaksi. Paremmaksi sen ajatteli muuttuvan 4 (!) prosenttia saksalaisista vastaajista.

Suomalaisista ”peräti” 8 prosenttia ajattelee maailman muuttuvan paremmaksi (tosin huonommaksi sen ajattelee muuttuvan 67 prosenttia vastaajista). Mutta ei hätää: pessimismi vallitsee lähes koko läntisessä maailmassa. Otetaanpa esille pessimistien määrä muutamissa maissa: Norja 61 prosenttia (optimisteja 8 prosenttia) , Ruotsi 66 prosenttia (optimisteja 10 prosenttia), USA 65 prosenttia (optimisteja 6 prosenttia), Hong Kong 71 prosenttia (optimisteja 8 prosenttia), Ranska 81 prosenttia (optimisteja 3 prosenttia).

Entä missä ollaan optimistisimpia? Kiinan ykkösasema tuli jo todettua. Seuraaviksi sijoittuivat Indonesia (23 prosenttia) ja Saudi Arabia (16 prosenttia). Kaikki nämä ovat maita, joilla on piileviä tai näkyviä resursseja optimismin tueksi.

Ajan sekavat tapahtumat heijastuvat kautta koko maailman epätoiveikkaina näkemyksinä. Optimisteja on lähinnä niissä maissa, joiden taloudessa nähdään nousun elementtejä, joskin niissäkin odotukset ovat pääosin negatiivisia Kiinaa lukuun ottamatta, joka oli ainoa maa, jossa optimistien määrä ylitti pessimistien määrän.

Synkistely on siis globaali ilmiö. Voisi kai sanoa, että ihmisten maailma on huolien täyttämä. Mistä luvut tarkemmin ottaen kertovat? Ensinnäkin siitä, että ollaan aidosti ja objektiivisesti huolissaan siitä, mitä me olemme tekemässä maapallolle. Toisaalta tutkimus kertoo myös sen, että varsinkin lännessä ollaan menetetty optimismia dramaattisella tavalla. Se odotus, mikä 1960-luvulla oli, on kadonnut taivaan tuuliin.

Dramaattisesti kehitys näkyy Ranskassa ja USA:ssa. Viime mainittu voi olla yllättävä valinta Ranskan seuraksi, mutta kyllä amerikkalaisten – varsinkin välittömästi sodanjälkeisten vuosikymmenten synnyttämien - korkeiden odotusten muuttuminen ankeudeksi on ollut heille dramaattinen pettymys.

Vasemmiston näinä aikoina oireileva radikalisoituminen (Sanders, Corbyn) on myös osoitus turhautumisesta nykykehitykseen ja halusta saada jälleen nostetta vanhalle solidaarisuudelle. Näille ihmisille maailma näyttää rahakeskeiseltä umpiperältä, jossa vaurauden epätasainen jakautuminen on saavuttanut pöyristyttävät mittasuhteet.

Kysymys on myös kulttuurisesta odotuksesta. Ei ole nähty sellaista ”ihmisen jalostumista” paremmaksi kuin monet odottivat (tai toiveajattelivat). Varsinkin vasemmalla tämä on nähty käsittääkseni pessimismin perimmäisenä syynä. Sitä kuuluisaa ”elämän laadun” kohoamista ei ole nähty. Maailmanparannuksen aika on ohi? Jäljellä on viheliäinen matoinen maailma, joka ei anna lupausta paremmasta. Jäljelle on jäänyt yksittäisen ihmisen hyväntahtoisuus toista ihmistä kohtaan, mutta mistään laaja-alaisesta myötäelämisestä ei voida puhua. Rimpuillaan saavutettujen etujen vankina, mutta jäljellä on vähintään epäily, ettei niitä enää ansaita.

Paradoksaalista on, että keinot maailman parantamiseksi ovat ehkä paremmat kuin koskaan. Ne ovat vain loitontuneet tavallisen ihmisen käsityskyvyn ulkopuolelle. Voimattomuus heijastuu pessimistisinä tulevaisuuden odotuksina. Ryhdikkyyttä nähdään kuitenkin monilla osa-alueilla (ilmaston muutostalkoot, huoli ympäristöstä, eteneminen vaikkapa lääketieteessä ja tiedonvälityksessä), joka luo toivoa optimistisemmasta tulevaisuudesta.

Mitä ennakoimattomammalta tulevaisuus tuntuu, sen pahempi. Näkymä kansallisvaltion selkeyteen on hämärtynyt muun muassa globalisaation takia. Kiinnittyminen työn kautta yhteiskuntaan on myös höltynyt. Työpaikkojen saanti on esimerkiksi vaikeasti ennakoitavissa. Toista oli hyvinvointiyhteiskunnan alkuvaiheissa, jolloin kehitys näytti lineaariselta ja rahaa riitti. Monet kaipaavat päättäväistä tahoa (poliittista johtoa, auktoriteettia, mitä tahansa), joka löisi nyrkin pöytään, mutta kuinka moni vaikkapa Puolassa tai Unkarissa oikeasti haluaa demokraattisten oikeuksiensa pilkkaamista?

Jotain hämmentävää on, että em. YouGov-tutkimuksessa ranskalaisten nettoluku (81 pessimismin puolesta, 3 optimismin) on miinus 78. Ja ollaan syvällä Euroopan ytimessä! Ei voi välttyä ajatukselta, että erityisesti haastava monikulttuurinen rakenne terrorismipotentiaaleineen on osalle ihmisistä ahdistava kokemus.

Koen, että tässä pessimismitäyteisessä kulttuurissa meitä pyritään hallitsemaan maalaamalla tulevaisuus synkin värein, jos emme tee lähes uskonnollista parannusta. On kaksi vaihtoehtoa: joko asioiden ajatellaan oikeasti menevän pieleen tai sitten kansalaisia pelotellaan vähään tyytymisen tielle.

Raimo Sailas on muistuttanut meitä kolmesta talouskriisistä: 1970-luvun pääosin öljykriisistä johtuneesta kriisistä, 1990-luvun lamasta ja 2008 puhjenneesta finanssikriisistä (+ eurokriisistä). Tilanne on Sailaksen mielestä nyt pahempi kuin aiemmissa koettelemuksissa, sillä 1990-luvun laman alla Suomen velkasuhde/bkt oli vain 10 prosenttia. Tosin ei se ennen nykyistäkään kriisiä ollut enempää kuin 30-35 prosenttia, joka oli Euroopan alhaisimpia suhdelukuja. Sailaksen mielestä meitä vaivaa 10 vuotta kestänyt näivetystauti. Hän manaa jo seuraavaa kriisiä, joka olisi tulossa vuoden 2020 paikkeilla. Sailaksella on vanha levy päällä eikä hän hirveästi varioi talouspolitiikan mahdollisuuksia.

Tommy Uschanov toteaa kirjassaan ”Hätä on tarpeen” (Teos, 2015), että esim. Englannissa 1970-luvulla synnytettiin tarkoituksellisesti ”maailmanloppupuheita”, jotka nostivat Thatcherin valtaan.

Uschanov nostaa kirjassaan esille käsitteen ”hallinnon hallitsemattomuus” (overload = ylikuormitus), joka keskustelutti erityisesti Englannissa ja Saksassa 1970-luvulla. Monet kiivashenkiset keskustelijat arvioivat tuolloin, että ympärillä oleva yhteiskunta (valtiotaso, kuntataso) on ylikuormitettu (koska valtion on oltava kaikessa mukana) ja että poliitikot rohkaisivat kansalaisia odottamaan hallinnolta liikoja. Erityisen ongelmallisia ovat taitekohdat, jolloin pitkään jatkunut korkeasuhdanne vaihtuu talouden alamäeksi. Monet asiantuntijat havaitsivat jo 1970-luvulla overload-puheiden tarkoitushakuisuuden ja 1980-luvulla voitiin todeta, että puheissa ”ylikuormituksesta” ei ollut mitään perää.

Olen havainnut saman suomalaisessa keskustelussa koskien tätä aikaa, jota elämme. Suomi on Euroopan sairas mies! Kaikki on pielessä. Kaikki, mitä on tehty, on väärin. Onnettomat olot jatkuvat 20 vuotta, emme toivu tästä. Emme osaa markkinoida, emme osaa tehdä tuotteita, maksamme ihmisille liikaa palkkaa, hyvinvointiyhteiskunta on veltostuttanut meidät jne.

Kollektiivinen, kulttuurinen pessimismi on onnistuttu levittämään tehokkaasti kansalaisten keskuuteen, kuten edellä mainitun tutkimuksen Suomen luvutkin osoittavat. Viesti on selvä: kriisitietoisuuden on herättävä, on tyydyttävä aiempaa alhaisempaan sosiaaliturvan tasoon ja elintasoon, on saatava aikaan innovaatiosysäyksiä (Maailman talousfoorumin mukaan olemme ”enää” maailman toiseksi innovatiivisin maa) ja yhteiskunta on digitalisoitava….

Käytetäänkö uhkakuvia kansalaisten saamiseksi kuriin ja niukkuuden talouden kannattajiksi Snellmanin, Rytin ja Viinasen hengessä? Entä jos kysymyksessä onkin monesti mainittu ”uusi normaali”, johon olemme paraikaa sopeutumassa. Emme tule pääsemään vuosien 1994-2007 lähes neljän prosentin keskimääräiseen kasvuun, emmekä edes sodan jälkeisen ajan rautaiseen kolmeen prosenttiin, vaan joudumme tyytymään nollan ja kahden prosentin välillä olevaan kituuttamiseen – ainakin toistaiseksi.

Jos tyydymme ajatukseen, että elintaso ei nouse oleellisesti, vaan pysyy likipitäen paikallaan jää eriarvoistava tulonjako huoleksi. Tuntuu siltä, että yhteinen kakku jakautuu yhä epätasaisemmin.

Niin & Näin -lehden uudessa numerossa 3/2016 Marja Jalava - arvioidessaan Tommy Uschanovin kirjaa viiveellä – toteaa, että kysymyksessä saattaa olla historiasta tuttu ja aika ajoin toistuva edistysuskon ja kulttuuripessimismin välinen kamppailu. Onko tämän ajattelutavan ytimessä kulttuurisen pessimismin hegemonia, mutta samalla eriarvoisuudesta johtuva optimismin privatisoituminen?

perjantai 21. lokakuuta 2016

Finanssikriisin pitkä varjo – Deutsche Bankin kujanjuoksu

Uusliberalistisen talouspolitiikan muistomerkki on finanssikriisi. Myönnän, että lausahdus sisältää yksinkertaistuksen, mutta vakavastikin olen sitä mieltä, että 1980-luvulta alkanut rahamarkkinoiden vapauttaminen ”kahlehtivasta” sääntelystä oli luomassa pohjaa pankkimaailman ylilyönneille ja sittemmin kriisiytymiselle. Pankkimaailman säännöt oli osin luotu jo 1930-luvun laman yhteydessä. Hyvin monissa maissa toinen maailmansota aiheutti sääntelyn edelleen kiristymisen. Bretton Woods (1944-1971) oli sodan jälkeen raha- ja valuuttamarkkinoiden sääntelyn kivijalka, jolla rahan liikettä kultakantoineen voitiin hallita.

Yhdysvalloista alkanut sääntelyn purku alkoi osin 1980-luvulla ja kiihtyi 1990-luvulla. Se oli reagointia nykyaikaisen pankkimaailman murrokseen ja siten monista syistä välttämätöntä, mutta liian usein vapautumista käytettiin eksoottisiin rahan ”tekemisen” ratkaisuihin, joita valvonnalla ei pystytty enää hallitsemaan.

Valvonta on monitahoinen ja haasteellinen väline. Toisaalta uusliberaalit vaativat valvonnan löyhentämistä – onnistuen siinä – toisaalta rahamarkkinakatastrofin koittaessa syyttivät sääntelyn puutteita aiheutuneista vahingoista.

Aika yhtä mieltä ollaan siitä, että Yhdysvaltain asuntokupla ja sen puhkeaminen oli finanssikriisin keskeinen syy. Asuntolainoja tarjottiin maksukyvyttömille asiakkaille liittovaltion asettaman käsirahan houkuttelemana. Syvemmälle mentäessä taustalta paljastuu ”yhteiskunnallinen virheajattelu”: köyhät ihmiset haluttiin osallistaa amerikkalaiseen unelmaan (= omistusasunto) ilman, että heillä oli siihen tosiasiallisia taloudellisia edellytyksiä. Olen käsitellyt runsaasti uusliberaalien (Cato-instituutti, George Bush nuorempi) Ownership Society -ideologiaa (sillä ideologia se oli). Finanssikriisin keskiössä oli siis käsitykseni mukaan ”omistajuuden” käsite, mutta siitä enemmän joku toinen kerta.

Asuntojen hinnat kohosivat jyrkästi 2000-luvun alkuvuosina kovan kysynnän seurauksena saavuttaen huipun vuoden 2006 syksyllä. Pankit käyttivät varjopankkijärjestelmää apuna arvopaperistaessaan lainoja. Tällöin ne olivat valvonnan katveessa. Merkittävä taitekohta oli lainoihin sisäänrakennetun parin ensimmäisen vuoden korottoman jakson päättyminen. Silloin viimeistään paljastui asuntolainojen ottajien olematon maksukyky. Kovilla tuotto-odotuksilla sijoittajille myydyt arvopaperit romahtivat heti asuntojen hintojen romahtamisen perässä.

Seurasi valtava velkadeflaatioilmiö (asunnon laina oli suurempi kuin asunnon arvo), joka puolestaan laajeni koko rahamarkkinoiden kriisiksi.

Mutta miten kriisi saapui Eurooppaan ja erityisesti Saksaan, jota on totuttu pitämään vakauden takuutahona? Yritän seuraavassa taustoittaa Deutsche Bankin ongelmien syitä. Kriisi lähti purkautumaan Saksassa suhteellisen pienen IKB-pankin kautta.

Kun IKB ajautui vaikeuksiin finanssikriisin yhteydessä vuonna 2007, sen toimitusjohtaja Stefan Ortseifen sanoi, ettei IKB omistanut juuri lainkaan subprime-velkakirjoja. Tosiasiassa pankki nimenomaan omisti amerikkalaisia roskalainoja. Miten tällainen tietämättömyys on mahdollista ? Yksi konkreettinen syy oli se, että subprime-lainoista johdetut strukturoidut arvopaperit, CDO:t olivat luottoluokittajien arvioinneissa suurimmaksi osaksi AAA-papereita. Tämä ei tietenkään pitänyt paikkaansa. Käytännössä hyvät arvopaperit ja subprime-paperit sekoittuivat samanarvoiseksi kokonaisuudeksi, jolloin olisi tarvittu pätevä syyni niiden erottelemiseksi toisistaan. Tähän ei ollut malttia, koska pankin johto oli päässyt asuntoarvopaperien makuun juuri kuplan kehittymisen pahimpina vuosina ja kannusti omaa rahastoaan Rhineland Fundingia ostamaan kiihtyvällä tahdilla epäkuranteiksi osoittautuneita arvopapereita.

Miksi juuri saksalaiset pankit sortuivat laajemminkin tähän virheeseen? Commerzbank, Dresdner Bank (siirtyi vuonna 2009 Commerzbankin omistukseen) ja Deutsche Bank sekä Landesbankit myrkyttyivät epäkelvoista arvopapereista. On sanottu, että kysymys on kulttuurieroista saksalaisen ja amerikkalaisen ajattelutavan välillä. Väitteessä on varmaan paljon perää. Saksalaiseen ajattelun kuuluu sääntöjen tarkka noudattaminen ja luottamus pankkien väliseen informaatioon. Naiivi usko amerikkalaiseen pankkijärjestelmään ja sen valvontaan kostautui. Amerikkalaiset pankit ja varjopankit käyttäytyivät häikäilemättömästi ja salasivat sekä toisiltaan että eurooppalaisilta arvopaperien todellisen myrkyllisyyden asteen.

Saksalaisia on helppo syyttää naiiviudesta, jota amerikkalaiset käyttivät hyväkseen. Saksa jopa tunnettiin maana, johon saattoi kumota kaikkein heikoimmat arvopaperit, koska ostohaluja em. luottamuksesta johtuen oli. Saksalaisia suorastaan pilkattiin hyväuskoisuudesta.

Kun IKB:n Ortseifen haastettiin oikeuteen aiheuttamastaan 15 miljardin tappiosta, häntä vaadittiin palauttamaan palkkansa 805 000 euroa (!). Korvauksen pienuus kuvaa saksalaisten pankinjohtajien palkkatasoa. Samaan aikaan amerikkalaiset rehentelivät esim. 20 miljoonan dollarin palkkioillaan. Saksalaiset olisi helppo leimata typeriksi, kun eivät osallistuneet bonuskilpailuun täydellä eliksiirillä. Mutta tässäkin näkyy jälleen kulttuuriero.

On pakko puhua moraalista. Saksalainen varovaisuus, tarkkuus ja laskelmoivuus ovat kiiteltyjä asioita. Miksi sortuminen tapahtui finanssikriisissä ? On jäänyt käsitys, että konservatiiviset saksalaiset taistelivat korkeiden eettisten normien puolesta pitkään kuplien muodostumisvaiheessa. Lopulta IKB:n kaltaiset ”edistykselliset” pankit alun menestyksellisellä toiminnallaan houkuttelivat muut mukaan. Ja tottahan se on, että on vaikea välttää kiusausta, kun joku leventelee voitoillaan. Saksalaisten hurahtaminen tapahtui saksalaisella perusteellisuudella. Varomattomuus saavutti kohtuuttomat mittasuhteet, kun amerikkalaiset rupesivat Goldman Sachsin johdolla lyömään vetoa subprime-velkakirjojen markkinoita vastaan. Ne näkivät itsensä aiheuttaman romahduksen näköpiirissään. Silloinkin saksalaiset vielä ostivat alkuperäisiä CDO-arvopapereita hyvässä uskossa.

Finanssikriisin käynnistymisestä on kulunut 10 vuotta (katson kriisin alkaneen amerikkalaisen asuntokuplan huippuvaiheesta eli vuodesta 2006). Nyt on 10-vuotisjuhlien kunniaksi laskun maksamisen paikka: Yhdysvaltain oikeusministeriö vaatii Deutsche Bankilta 13 miljardin euron korvauksia huijauksesta asuntolainoista paketoitujen arvopapereiden kaupasta. Lohdutukseksi ei heikosti muutenkin menestyvälle pankille taida kelvata se, että 20 läntisen maailman merkittävintä pankkia on maksanut sakkoja ja korvauksia vuosina 2011-2015 peräti 290 miljardia euroa. Mukana on muitakin korvauksia, jotka ovat aiheutuneet markkinakorkojen ja valuuttamarkkinoiden manipuloinnista, rahanpesusta, huonoista sijoitusneuvoista ja veronkierrossa avustamisesta.

Kaiken lisäksi pankit ovat melkoisessa turbulenssissa koko pankkitoimintaa uhkaavien, talouden anemiasta johtuvien markkinamuutosten ja teknologisten innovaatioiden keskellä.

Pisteenä i:n päälle finanssikriisin päälle ja perään lomittui eurokriisi. Pertti Haaparanta käyttää eurokriisin syntymekanismista nimeä ”pääomien sisäänvirtauskriisi” tarkoittaen, että ”jostakin” virtasi rahaa eteläeurooppalaisiin kohteisiin, erityisesti kiinteistömarkkinoille. Rahaliiton syntyessä Euroopan köyhemmistä maista tuli lupaavia sijoituskohteita. Eurohan hävitti kurssiriskin ja alensi investointien rahoituskustannuksia.

Itse asiassa EU näytti toimivan juuri niin kuin sen pitikin. Mutta totuus paljastui pian. Tietenkin tässä voidaan kaivaa esille EU:n perussynti eli matala, ”saksalainen” korkotaso, joka on mahdollistanut rahan menekin. Matala korkotaso, jonka piti olla siunauksellinen EU:lle, on kääntynyt kuplien muodossa itseään vastaan. Maksumiehinä olemme me kaikki. Pari asiaa tämä kriisi on opettanut: suurilla maantieteellisillä heterogeenisesti kehittyneillä alueilla (jotka muodostuvat eri valtioista) ei voi olla sama korko eikä sama valuutta. Valitettavaa on, että historia on täynnä esimerkkejä vastaavista erehdyksistä. Niistä ei ole pystytty ottamaan opiksi.

Kymmenen vuotta siinä meni ennen kuin perinpohjaiset tarkastukset ovat vihdoin päättymässä. Tarkastusten kesto on suorassa suhteessa tehtyjen virheiden määrään. Viime aikoina on ennusteltu uuden pankkikriisin syntyä. Onhan se teoriassa mahdollista, mutta konkreettista aiheuttajaa on vaikeaa tietää.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Venäjä: haaste, uhka, oletus, realiteetti

Venäjää joko vähätellään tai sen merkitystä (uhkana) liioitellaan. Jyri Häkämies sanoi aikanaan kuuluisasti, että Venäjä on haaste, haaste, haaste. Ulkomailla, kun puhuu niin ”käännösvirheitä” tuppaa tulemaan. Niinpä Häkämiehen puheenvuoro käännettiin meillä muotoon ”uhka, uhka, uhka”, jolloin saatiin vähän hauista uutisointiin.

Katsaus lähihistoriaan: Vuonna 2010 Jyrki Katainen ja Aleksander Stubb todistelivat, ettei Venäjä ole suurvalta vertaamalla sen asemaa maailmantaloudessa keskitason kilpakumppaneihin. Herrat totesivat, että Venäjän talous on Hollannin kokoinen. Lehdet tarttuivat innokkaasti mokaan: Venäjän bkt oli tuolloin 1500 mrd dollaria ja Hollannin bkt 800 mrd dollaria. Sitä paitsi kumpikaan ei ottanut huomioon sitä kokonaiskirjoa, jolla maiden suorituskykyä voidaan mitata: on esimerkiksi poliittisia ja sotilaallisia resursseja.

Itseasiassa voisi sanoa, että kuultuaan tarpeeksi vähättelyä Venäjästä Putin käynnisti ”suurvaltaprojektinsa”, joka on nyt täydessä käynnissä.

Katsaus keskipitkän aikavälin historiaan: Ulkoministeri Eljas Erkko evästi syksyllä 1939 Moskovaan kriittiseen neuvotteluun matkannutta J.K. Paasikiveä seuraavasti: ”Unohtakaa, että Neuvostoliitto on suurvalta!” Erkko tarkoitti, että Stalinin ja Molotovin puheita piti pitää uhoamisena, mutta ei vakavasti otettavina uhkavaatimuksina: sota ei syty.

Milloinkahan meillä löydetään terve suhtautuminen naapuriin? Joko kansalaisia pelotellaan jatkuvilla uhkakuvilla tai sitten vähätellään idän tehotonta jättiä. Loppujen lopuksi tavallisella rauhallisella kansalaisella, joka ei elämöi netissä, saattaa olla tasapainoisimmat mielipiteet Venäjästä.

Melko tasapuolisen puheenvuoron aiheesta käyttää mielestäni Timo Vihavainen tuoreessa blogikirjoituksessaan ”Viisasten kerho”. Hän arvioi Martti Ahtisaaren Jaakko Iloniemen ja Tapani Ruokasen kirjaa ”Miten tästä eteenpäin?” (Docendo, 2016). Arvio on pääosin myötäsukainen Vihavaisen kiittäessä keskustelukirjaa tasapainoisuudesta ja idearikkaudesta. Puutun tässä kohtaa vain Vihavaisen arvioon keskustelijoiden Nato-kannasta, jossa hänen ymmärtämisensä loppuu. Tarkemmin sanottuna hän arvioi varsin terävästi kolmen Nato-myönteisen herran kritiikittömiä Nato-kantoja: ”Miksei Nato ole Suomelle kelvannut? Siihen liittymisestä seuraavia ongelmia ei valitettavasti viitsitä (kirjassa) edes analysoida. Se nyt vain on niin, että Venäjä valehtelee (sanovat kirjoittajat), jos (Venäjä) sanoo Naton uhkaavan itseään. Niinpä kai. Siitä huolimatta on ilman muuta syytä odottaa sen vastasiirtoa sellaisessa tapauksessa. Se kun nyt vain on pelin sääntöjen mukaista. Ja mitä nyt pitäisikään sanoa siitä, että Naton jäsenenä kukin valtio sitoutuu auttamaan muita, jos niiden kimppuun hyökätään? Eihän tässä ole sen vähempää kuin sama automaatti, joka aikanaan teki maailmansodasta todellisuutta. Mitä etuja Natoon liittyminen voisi juuri meille tuoda kahdenvälisiin takeisiin verrattuna? Alan miehiltä olisi odottanut selvempää tekstiä.” Näin siis Timo Vihavainen pöllyttää kirjoittajakolmikkoa.

Sanoisin, että tähän on totuttu: koska Venäjä on kansainvälisen näyttämön konna, ei sen asemaa tarvitse analysoida saati, että sen tarkoitusperiä yrittäisi ymmärtää. Sen asemaan ei pidä asettua eikä pohtia ketjureaktion mahdollisuutta, jos provosoimisesta provosoidutaan.

Tässä siis paljastui vähättelyn ja liioittelun lisäksi yksi lisäaspekti Venäjään suhtautumisesta, nimittäin välinpitämättömyys. Itse asiassa Eljas Erkon evästyksiin liittyi vähättelyn lisäksi myös tämä välinpitämättömyysaspekti: (Neuvostoliiton kanta) ei voisi vähemmän kiinnostaa.

Oma lukunsa ovat sitten tarkoitushakuiset ja systemaattiset Venäjä-kritiikit johtavissa tiedotusvälineissä, varsinkin Helsingin Sanomissa: perustetaan oikein Itämeren kirjeenvaihtajan tehtävä. Se takaa, että Itämeri pysyy esillä. Eihän tässä mitään periaatteellista ongelmaa ole, jos lehti käsittää Itämeren valtioiden väliset suhteet voittopuolisesti hedelmällisiksi, mitä ne todellisuudessakin ovat verrattiinpa niitä mihin maailmankolkkaan tahansa.

Voisinko lausua toiveen, että kirjeenvaihtaja keskittyisi voittopuolisesti ”Itämeri – rauhan meri” -teemaan, sillä sitä laiminlyödään toistuvasti? Itse asiassa kymmenien vuosien ajan Itämeri on ollut juuri rauhan meri.

Pisimmällä Venäjä-suhteissa ovat ne, jotka ovat löytäneet tasapainon kritiikin ja yhteistyömahdollisuuksien välillä. Heitäkin onneksi on. Valitettavasti on myös Juho Rommakkaniemen (Jyrki Kataisen kabinettipäällikkö) kaltaisia spekuloijia, joka rakentelee loputtomia oletuksia (”EU-jäsenyyden myötä Suomen poliittinen painostaminen tai alueellisen koskemattomuuden loukkaaminen on lähes sama kuin se tehtäisiin Saksaa tai Ranskaa kohtaan”), joiden varaan hän rakentaa omia oletuksiaan (”Nato-jäsenyyden myötä kynnys painostaa tai loukata Suomea alueellisesti nousisi äärimmäisen korkealle. Se olisi sama kuin myös Iso-Britanniaa ja Yhdysvaltoja vastaan hyökkääminen”). Koko lähestymistapa perustuu spekulointiin Suomesta itsestään selvänä hyökkäyksen kohteena, jos emme kiireesti liittoudu. Historia on Rommakkaniemen ylemmyydentunteelle lähinnä rasite.

Aivan viime päivinä on lisätty kierroksia erilaisiin uhkakuviin. Puolustusministeri Niinistö - joka tuntuu kaipaavan jännitystä elämään - vilauttaa Ahvenanmaan oikeudellisen aseman muuttamista (joka onneksi on tyrmätty) ja Liettuan presidentti Dalia Grybauskaiten kävi pelottelemassa Venäjän tulevilla aikeilla (vähänpä hän luottaa Natoon). Lopulta presidentti Niinistö kertoi ironisesti uskovansa, että ahvenanmaalaiset ovat tarkkoja pienten vihreiden miesten suhteen. Niinistöllä oli suuria vaikeuksia pitää pokka kaiken tämän hysteerisen puheen keskellä.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Onko Yhdysvallat lisäämässä vai vähentämässä panostaan lännen etuvartiona? On arvailujen varassa minkälaista liittolaispolitiikkaa valittu presidentti noudattaa. Paineet eristäytyä ja vetäytyä kustannuksista ovat suuret. Ainakin eurooppalaisten Nato-valtioiden omavastuut tulevat kasvamaan.

Suomen ja Venäjän kahdenvälisten suhteiden painoarvo ei ole vähentynyt, vaan lisääntynyt sitä mukaa kuin Venäjää aliarvioidaan tai (sen uhkaa) yliarvioidaan.

maanantai 17. lokakuuta 2016

Alenevien palkkojen lait

Juha Siltala on laatinut Kalevi Sorsa -säätiön toimeksiannosta syyskuussa 2016 ilmestyneen raportin ”Työnantajan alaisena ilman työsuhdetta”. Alaotsakkeena on ”Uuden talouden keikka- ja silpputyö paluuna entiseen”.

Raportissa Siltala palaa niihin teemoihin, joita hän on ansiokkaasti pitänyt esillä tutkimustyössään. Pelkistetysti Siltalan ajattelulle voisi antaa nimen ”työn huononemisen historia”. Paljon on asioita jotka tämä käsite pitää sisällään: Mikä on tämän kehityksen historiaulottuvuus? Mikä on teknologian osuus? Entä miksi monet ovat kuitenkin tyytyväisiä työn satunnaistumiseen, sen silppuluonteeseen? Paljon on kysymyksiä, joihin Siltala pyrkii vastaamaan. Itsekin heitän joitakin haasteita joukkoon.

Miksi raha ei enää kierrä työn kautta kysynnäksi ja turvallisuudeksi, mihin olemme tottuneet ns. hyvinvointiyhteiskunnan aikana 1960-luvulta 1990-luvulle? Siltala kysyy avainkysymyksen: ”miksi alusta- ja keikkatalous palauttaa palkkatyön alkumuotoonsa, päiväläisen satunnaistöiksi?”

Mainion esimerkin menneiden aikojen käytännöistä kertoo Pentti Haanpää teoksessaan ”Noitaympyrä”, jota Siltala lainaa. Metsätyönjohtaja Pate Teikka valitti nimismiehelle, että tukkityömaa alkoi muistuttaa taistelutannerta, kun hänen hevosensa kuoli verensyöksyyn. No, nimismies käyttäytyi kunnon virkamiehen tavoin ja rajoitti ajoa, jonka seurauksena Teikka sai siitä hyvästä lopputilin. Teikan toimeksiantaja, metsäpäällikkö selitti: ”Niin, te näette asiat liian monelta puolelta! Te olette kai väärällä uralla. Te myönnätte itse asemanne vaikeaksi. Me emme tahdo pitää teitä vaikeuksissa. – – Kerran huomaatte, että tämä maailma on otettava tällaisenaan. Ehkä sitten sovimme työskentelemään yhdessä.” Siinähän se tuli: ”maailma on otettava tällaisenaan”. Jos rupeat ”parantamaan” sitä, huomaat olevasi heikoilla.

Tämän kirjoittajan työura osui sikäli oikeaan rakoon, että työt, joita tein tulivat palkituksi kohtuullisesti ja työura kesti – vakinaisesti - kokopäiväisesti yli 35 vuotta. Ahkeruus palkittiin. Voi olla, että jälkikäteen historiaa tutkittaessa ajanjakso nimetään ”palkkatyön kultaiseksi ajaksi”.

Nyt on toisin. Tosin, kun tilastoja katsotaan keskiarvolukuina, näyttäisi siltä, että muutokset eivät ole suuria. Kokopäivätyö on edelleen vallitseva työn tekemisen muoto.

Tarkemmassa tarkastelussa kuva muuttuu.

Tilastot näyttävät, että määräaikaista osa- tai kokoaikatyötä tekevien määrä on itse asiassa laskenut (vuonna 1997: 339 000, vuonna 2015: 322 000), mutta jatkuvaa osa-aikatyötä tekevien määrä on lähes kaksinkertaistunut (vastaavasti 115 000 ja 219 000). Numerot ovat numeroita, mutta käytännössä kysymys on toimeen tulemisesta.

Siltala toteaa: ”Julkinen keskustelu alkaa kallistua siihen suuntaan, että työtä ei enää synny, jos siitä pitää maksaa elantoon riittävä palkka. Jotta tekemätön työ tulisi tehdyksi ja halpatyö kelpaisi, sen vastaanottamista pitäisi tukea ja yleissitovia työehtosopimuksia vastaavasti heikentää”.

Tilastoista löytyy tukea arkihavainnoille: alle vuoden kestäneiden UUSIEN työsuhteiden osuus kaikista työpaikoista on noussut 40 prosentista 60 prosenttiin.

Kaiken kaikkiaan epätyypillisiä työsuhteita oli vuonna 2014 jopa 530 000. Saksassa vuonna 2009 joka toinen työsuhde oli määräaikainen. Siltala: ”Aina 1990-luvulle asti työpaikat merkitsivät sosiaalista nousua ja yhteiskunnallista integraatiota, nyt polarisaatiota ja sosiaalista laskua”.

Yhdysvalloissa vastaava kehitys on tapahtunut jo aiemmin: kansainvälisesti kilpaillut sektorit ovat alttiita palkanalennuksille ja töiden ulkoistamiselle, mikä on ollut Donald Trumpille vaaliase hänen luvatessaan työpaikojen palauttamista takaisin Yhdysvaltoihin. Haaste on kova, sillä työtä on siirretty monimutkaisin ratkaisuin esimerkiksi Intiaan. Seuraus on ollut selvä: yritysten voitot ovat kohonneet ennätyskorkealle.

Töitä riittää myyntiedustajille, puhelinmyyjille, franchising-yrittäjille…. Näitä töitä ei vältellä vanhojen hyvien aikojen kaipailusta johtuen, vaan koska palkalla ei tule toimeen.

Lähestyykö tilanne 1930-luvun lamaa, jolloin palkat saattoivat jopa puoliintua – silloinkin kansainvälisen kilpailun seurauksena - samalla kun ammattiyhdistys oli lyöty matalaksi? No, tänä päivänä työntekijäjärjestöt ovat vielä voimissaan - muutostrendejä on kuitenkin ilmassa.

Monia töitä tehdään nykyisin nettivälittäjien ja digitaalisten palvelualustojen kautta. Työ on monilta osin muuttunut keikkataloudeksi. Joskus tulee mieleen, että työt ovat muuttuneet ”lisätyön” luontoisiksi. Ne sopivat lisätienestäjä haluaville perheenäideille ja opiskelijoille, mutta karmea totuus on, että ne ovat korvanneet myös työssäkäyvien aikuisten kokopäivätyötä. Asiakkaat ja välittäjä hyötyvät, mutta työtä ei riitä työntekijän elannoksi.

Uusissa ”välittäjiin” perustuvissa töissä ei muodostu työsuhteita, joiden kautta välilliset työvoimakulut hoidetaan automaattisesti. Työn tekemisen välineet siirtyvät usein työntekijän harteille (Uber-kuskit). Sama logiikka alkaa koskea myös toimittajia, juristeja ja kirjanpitäjiä.

Osassa töistä on siirrytty työsuhteesta työkorvausmalliin. Mallissa toimeksiantaja ei maksa välillisiä työvoimakuluja. Työvälineenä käytetty auto voi olla nuoren työntekijän vanhempien, jotka maksavat bensakulut. Työntekijät voivat olla tyytyväisiä työn vapauteen – heidänhän tarvitsee huolehtia vain työn suorittamisesta. Siltala: ”Kuljettajan toimeentulo perustuu siis tulonsiirtoon kotitaloudelta työnantajalle: vanhemmat maksavat kansalaispalkkaa autokuluina, että lapsi saattoi elää työllään”. Lisätienestinä edellä kuvattu on OK, mutta onko mahdollista, että kyseisiä töitä hoidetaan jatkossa päätyönä, jolloin entisen mallinen perheen perustaminen ja asunnon hankkiminen vaikeutuvat oleellisesti? Jatkuva passissa olo ei mahdollista normaalia perhe-elämää.

Palkkatyö palautuu jälleen historialliseen kontekstiin. 1800-luvulla työhön kutsuttiin tehtaaseen vain silloin, kun tehtaassa oli tarvetta (nyt nollatuntisopimukset!) . Olen käsitellyt tätä aihetta tarkemmin blogikirjoituksessa ”Friedrich Engels – kapitalisti, jonka sydän sykki työväelle” (26.4.2015).

Uudentyyppisten työpaikkojen myötä työmahdollisuudet myös lisääntyvät. Työtä on siis tarjolla, mutta aiempaa huonommalla palkalla. Kun verovaroin pystytetty hyvinvointipalvelujen verkosto on rakennettu eri olosuhteissa, voi sen ylläpito vaikeutua oleellisesti uusissa palkka-aleoloissa.

Osassa alustatalouden yrityksistä ovat työsuhteet palanneet. Niissä on siis edetty perinteisen palkkatyön suuntaan. Parhaimmillaan kehittyy uudentyyppisiä ammattilaisia, jotka saavat kunnollisen korvauksen työstään. Epäilen kuitenkin, ettei tarpeeksi. On kehittynyt kokonaisia työntekijöiden armeijoita, jotka tekevät työtä epätyypillisesti. Yhdysvaltojen työvoimasta jo nyt 35 prosenttia on freelancereita, Suomessa vasta 2 prosenttia! Yhdysvalloissa he ovat usein kovan luokan ammattilaisia. Britanniassa on eniten itsensä työllistäjiä.

Itsensä työllistäjien tulotaso on alhaisempi kuin palkansaajilla. Melkein puolet heistä kuuluu Suomessa alle 18 600 euroa vuodessa ansaitseviin. Freelancerit ovat usein tyytyväisempiä työhönsä kuin palkansaajat johtuen työn joustavuudesta, kontrollivapaudesta ja siitä, että voi työskennellä kotona. Toisaalta freelancer joutuu hoitamaan kaikki työhön liittyvät oheistehtävät, joille ei usein lasketa aikaa. Rahapulakin saattaa olla jatkuva seuralainen.

Työttömyys tai epätyypilliset työsuhteet kohtaavat myös korkeasti koulutettuja. Saksassa toiseksi suurin työttömiksi valmistuneiden joukko on yliopistotutkinnon suorittaneet.

Kun ennen sosiaalinen koheesio toimi elintason kohottajana, on nyt täysin realistista odottaa alenevaa kierrettä omien lasten osalta. Kotoa annettu tuki tai perinnöt voivat pelastaa joksikin aikaa, mutta suhteellinen köyhtyminen on todennäköinen vaihtoehto. Työnteon vapaus, irtautuminen perinteisestä palkkatyöstä voi merkitä köyhyystuomiota.

Usein korostetaan teknologisen kehityksen aiheuttamia tappiota urakierrossa. Aivan vallitsevaa on kuitenkin yhteiskunnan valtasuhteiden kautta tapahtuva ihmisen alistaminen. Työntekijän kohtaloista päätetään isommissa pöydissä. Siltala viittaa Englannin koululaitoksen pyrkimykseen vahvistaa oppilaita kohtaamaan vaihtuvat työsuhteet. Sosiaaliturva jää tulevaisuudessa yhä useammin omalle kontolle.

Monille työpaikka on elämän tärkein tunnustus. Juuri se on kuitenkin nykyisin hauras elementti ihmisen elämässä. Ihmisten nettopalkkatoiveet ovat tutkimusten mukaan alentuneet sitä mukaa kuin taantuma kestää ja kestää. Suuri osa ihmistä ottaisi mitä työtä tahansa vastaan, jos sitä olisi tarjolla. Kuitenkin on syytä valmistautua siihen, että osa työntekijöistä luopuu kokonaan työnhausta ja yrittää keplotella jotenkin eteenpäin.

Näyttää siltä, että nykyinen työpaikkakulttuuri silloinkin, kun se toimii ei tuota sitä talouskasvua, mihin aiemmin totuttiin. Ei synny uusia innovaatioita riittävästi. Miksi? Koska alustatalous käyttää jo olemassa olevia resursseja (Uber-autot, vuokrattavat kodit) synnyttämään uutta. Alustalouden ongelma on myös sitoutumisen puute niihin työntekijöihin verrattuna, jotka työskentelevät vakituisessa pakkatyössä.

Kun ihmisiltä vaaditaan koko aikaista omistautumista palkkatyölle, syntyy turhautumia, koska uusi palkkatyö uusissa muodoissa ei tuo tullessaan entisenlaista turvallisuutta. Nykyisyys huutaa uudentyyppistä sosiaaliturvaa, joka kattaisi ihmisten turvallisuushakuisuuden.

Perustulosta puhutaan paljon, mutta sen ongelma on sen matalaksi jäävä taso. Työssäkäyviä ei voi rasittaa uusilla menoerillä. Tarvitaan valtavan laajaa kansainvälistä yhteistyötä, jotta veroparatiisit ym. saadaan rahoittamaan perustuloa.

Palkkatyö historiallisena väliaikaisratkaisuna – sillä sitä se on – osoittautui hedelmälliseksi niin kauan kuin sitä kesti (tai niin kauan kuin sitä kestää). Se on taannut yhteiskuntarauhan, vakauttanut pääomaliikkeitä, se on mahdollistanut oman työn pysymisen riittävällä tasolla, jolloin ei ole tarvinnut olla koko ajan mittauttamassa työpanostaan markkinoilla. Se on mahdollistanut kiinteän perhemuodon ja sillä on torjuttu yhteiskunnallista polarisaatiota.

Horjuuko yhteiskuntarauha? Monet ovat sitä mieltä, ettei niin tapahdu kuitenkaan. Talouden stagnaatio pikemminkin ylläpitää ”pakkorauhaa”, koska työtilaisuuksia ei yksinkertaisesti ole. Keskiluokan sosiaalinen nousu ja vaurastuminen jäivät teolliselle aikakaudelle. Pirstoutunut tuotanto ei tuota poliittisia tai yhteiskunnallisia luokkia, jotka olisivat edellytys joukkovoiman laajemmalle esiintymiselle. Samaan lopputulokseen johtaa yhä jatkuva yksilöllistymiskehitys.

Juha Siltalan raportti ei jätä kylmäksi. Se on analyyttinen ja tiivis yhteenveto työnteon ja siitä maksettavien korvausten maailmasta. Synkänoloinen? Kyllä, kuten aina häneltä, mutta toivottavaa olisi silti, että siihen tutustuttaisiin työpaikoilla. Muutokset omassa työympäristössä eivät lopu taantuman päättymiseen.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Raja railona aukeaa….

Kun tarkastellaan turvallisuuspoliittista ympäristöä, niin tarkastelu kohdistetaan usein aivan lähialueeseen, jopa aivan valtakunnan rajaan. Näin on asia erityisesti Suomen itärajan suhteen. Kun katsotaan lähelle, ei nähdä kauas. Markku Kuisma ottaa asiaan kantaa T&Y-lehden haastattelussa numerossa 3/2016: ”Kun ei tunne historiaa, on tuomittu toistamaan sitä”.

Meillä on vahvana ajatus Venäjän uhasta. Ottamatta tässä kantaa uhan todelliseen luonteeseen on selvää, että Suomessa Yhdysvallat nähdään Venäjän vastavoimana. Tällä hetkellä turvaudutaan tiukasti USA:han kaikessa turvallisuuspoliittisessa ajattelussa.

Joskus olisi tähdellistä pohtia asioita myös Yhdysvaltain strategioiden näkökulmasta. Miten tärkeä Suomi on USA:n turvallisuuspoliittisessa rakenteessa?

Eli mitkä ovat Yhdysvaltain maailmanlaajuisen geostrategian suunnat?

Hyvin monet asiantuntijat näkevät Yhdysvaltain painopisteen olevan tällä hetkellä Tyynellä merellä ja Tyynen valtameren reuna-alueilla. On syytä pohtia, mikä asema Euroopalla tai Itämerellä on tässä kontekstissa. Kiina vahvistuu ja koko Tyynen meren alue on priorisoitu yhä tärkemmäksi USA:n turvallisuuspoliittisessa ja taloudellisessa ajattelussa. Muita tärkeitä alueita ovat Lähi-Itä, Eurooppa ja Venäjä. Pohjola liittyy Euroopan kautta strategiaketjuun. Mutta Pohjois-Eurooppa ei ole mikään ”hyvin tärkeä paikka”. Repeääkö USA tosipaikan tullen jokaiseen kriisipesäkkeeseen, ja kuinka monelle alueelle? Verbaalisesti vastaus on varma: kyllä repeää, mutta on kysyttävä, mikä on kasvavan isolationismin merkitys, vaikka Donald Trump ei tulekaan valituksi presidentiksi. En ainakaan laskisi Naton viidennen artiklan varaan, koska se on sanamuodoltaan todella väljä. Kuisma korostaa, miten tärkeää on tarkastella tätä strategiakokonaisuutta eikä ”toistella arvoyhteisöfraaseja, jotka reaalimaailmassa eivät paljon paina”. Hyvin sanottu. Meillähän on ollut melkein pakkomielteinen ajatus ilmoittaa kovaan ääneen kuuluvamme läntiseen arvoyhteisöön, jonka Nato-jäsenyys vasta vahvistaa. Ensinnäkin tätä ei tarvitse korostaa, koska ilman muuta me kuulumme läntisen yhteisöön läntisellä arvoperinteellä (ja voimme toimia siinä jopa esimerkkinä). Tässä on jokin uskonvahvistuskuvio, jota täytyy toistella ehtimiseen.

Kuisma korostaa Ruotsi-Suomen rauhansaareketta. Se voisi olla Itämeren alueen rauhan tukipilari, koska kumpikin maa on säilyttänyt liittoutumattomuuden perusperiaatteen. Ruotsi-Suomen akseli voisi ehkäistä kummankin maan sotkeutumista kansainvälisiin kriiseihin. Suomenlahden eteläpuolella on valtioita, jotka haluavat jatkaa varustautumista USA:n suojissa.

Ruotsi ja Suomi voisivat toimia kylmän sodan kaltaisen leiriytymisen vastavoimana, niin kuin ne itse asiassa toimivat jo kylmässä sodassa. Turhan usein keskustelua viedään puolustusliiton suuntaan. Riittää, kun molemmat harjoittavat yhteistoimintaa nykyistä tehokkaammilla puolustusvoimilla. Eikö siis olisi parasta tukeutua ensin omiin puolustusvoimiin ja sitten Ruotsiin? Se varaus tietenkin on jätettävä, että Ruotsi ei ole satavarma kumppani/liittolainen missään olosuhteissa. Niinpä Suomen on varauduttava ensisijaisesti oman iskukykynsä kehittämiseen.

Euroopassa vallitsevan tilanteen ymmärtämistä hankaloittaa suhdeverkostojen nykyinen hajanaisuus (Puolan ja Unkarin suhde EU:hun, Turkin suhde Natoon jne.) ja uskottavuuspuute. Paradoksaalisesti voidaan sanoa, että tiukat liittoutumisen (ja liittoutumattomuuden) rajat estivät etupiirirajojen loukkaukset Euroopassa kylmän sodan aikaan. Taistelua käytiin ns. kehitysmaissa, joiden osalta etupiiriajattelu oli hahmottumattomampi.

Vaikuttaa siltä, että nykyinen hiljaa hivuttautuminen länteen aiheuttaa tavattomasti ärtymystä Venäjällä. En pysty arvioimaan, mikä yhteys tällä on esimerkiksi venäläisten koneiden aluerajarikkomuksiin. Yllätys ei olisi, jos Venäjä haluaa muistuttaa olemassa olostaan ja kokee Naton tunkeutumisen iholle vastenmielisenä aggressiona. Tästä ei kuitenkaan pitäisi vetää Suomessa eikä muualla hätäisiä johtopäätöksiä. Toisin kuitenkin tapahtuu: meillä keskeiset mediat dramatisoivat kaikkea Venäjään liittyvää suurin otsakkein ja valtavilla palstamillimerimäärillä. Kuisma nimeää Suomen ”reuna-alueeksi”. Hän niputtaa Britannian ja Skandinavian maat tosilleen läheisiksi kumppaneiksi, kun taas Suomelle Saksa on turvallisuuspoliittisessa merkittävyydessä vähintään brittien luokkaa. Suomi on reuna-alueena joutunut turvautumaan Saksaan kahdessa maailmansodassa ja tavallaan nytkin EU:n puitteissa.

Kuisman mielestä meitä revitään Baltian kautta itäisen Keski-Euroopan sotaisaan Venäjä-vastaiseen blokkiin, kun meidän pitäisi asemoida itsemme pohjoismaiseen ”rauhan ja demokratian saarekkeeseen”. Kuisma ei halua mantereen isojen valtioiden väliin ”tappotantereeksi”. Tässä ajattelussa on itua. Nato-pohdinnoissa muistetaan aina ottaa esille maamme vastuu Baltiasta.

Tärkeintä on kuitenkin luoda edellytyksiä rauhanponnisteluille. Edellä on käsitelty pahimman vaihtoehdon skenaarioita. Hyvä niitäkin on pohtia, mutta Suomen vaihtoehtoiset roolit a) lännen etuvartiona, b) lännen ja idän rauhanponnistelujen etuvartiona pitäisi asettaa tärkeysjärjestykseen selkeästi. Tällä hetkellä Suomi pyrkii kiinnittymään turvallisuuspoliittisesti länteen yhä tiukemmin ja vain vakuuttamaan Venäjälle, että Suomen varustautuminen ja sotilasyhteistyö ei ole suunnattu Venäjää vastaan.

Tämä kirjoituksen pääviesti on kuitenkin se, että USA:n globaalit tavoitteet ovat niin laajat, että Itämeri on vain yksi alue, joka kilpailee sen huomiosta. Meillä on naiiveja odotuksia, että Suomella on erityissuhde USA:han (vrt. aiempaan ”erityissuhteeseen Venäjään”).

Keskeiset mediat meillä liputtavat Natoon liittymisen puolesta. Jos lukee lehtien Nato-kannoista, niin ainoa asia, jota ihmettelee on, että mikä tässä Natoon liittymisessä mättää, eikö sen olisi pitänyt jo tapahtua? Tähän on yksi syy: kansalaiset, joiden enemmistö on Natoa vastaan.

Siksikin on tärkeää, että Markku Kuisman kaltaiset tutkijat esittelevät vaihtoehtoisia strategioita.

lauantai 15. lokakuuta 2016

Bob Dylan - like a rolling stone

Kuulun niihin Dylanin kuuntelijoihin, jotka olivat liian nuoria, kun hän teki läpimurron 1962-63. Olen opiskellut hänen uransa alkuaikoja myöhempinä vuosina. Ehkä ihan kaikki eivät ole olleet niin suuria Dylan-faneja kuin nyt sanovat. Sama koskee tietysti rock and rollia. On helppoa tarkistaa 1950-luvun lopun Mitä, Missä, Milloin kirjojen levytilastoista, ettei rock and roll ollut ostavan yleisön suuressa suosiossa.

Dylan on historiallisessakin mielessä suuri. Minua kiinnostaa jostakin kumman syystä kunkin ilmiön varhaishistoria. Kun ilmiöstä tulee rutiinia tai kun kaikki vannovat ilmiön nimiin, kadotan suurimman mielenkiinnon. Niinpä Dylan symboloi minulle edelleen kansalaisoikeusliikettä, Vietnamin sodan vastaisuutta ja nuorisokulttuurin nousua. Myönnän avoimesti, etten ole pysynyt mukana hänen uransa kaikissa käänteissä.

Kirjoitan siitä, mikä Dylanissa minua eniten kiinnostaa, en siitä, mikä on hänen uransa kokonaisvaikutus.

Ensinnä kuitenkin kommentti kirjallisuuden Nobeliin. Kuulun ilman muuta niihin, jotka kannattavat Nobelin ”uutta aluevaltausta”, vaikka jotkut sanovatkin, että tämän jälkeen mikään ei ole pyhää. Moni kirjallisuuden Nobelin saaja on ollut suurelle yleisölle tuntematon, ja tuntemattomaksi on jäänytkin. Nyt ei ole kysymys tästä. Monet niistäkin, jotka eivät välitä ”nenäänsä laulavasta mumisijasta” tietävät nimen ja tietävät, mitä palkitulta odottaa.

Palkinto on samalla hieno tunnustus rock-lyriikalle yleensäkin. Meillä Suomessa esimerkiksi Juice Leskinen ja Heikki Harma ovat kansainvälisestikin katsottuna huippusanoittajia. Ajatellaan vaikka niinkin arkista Hectorin sanoitusta kuin ”Mä jäin kii” (Elvis Presleyn ”I Got Stung”). Mitään ei jätetä sanomatta. Kuka sanoikaan, että Rauli Somerjoen parhaita rock-tulkintoja kuunnellessa voisi luulla, että rock and roll on keksitty Suomessa! Yksi avain tähän on, että Hector ahtoi ”Mä jäin kii” -sävelmän täyteen sanoja: ”tuoli hetki kohtalon”.

Monille Dylanin lyriikat ovat tulleet tutuksi muiden esittäjien kautta. Byrdsin ”Mr. Tambourine Man” tai lukemattomien esittäjien versioima ”Blowin´ in the Wind”, vain pari mainitakseni, ovat merkinneet hurjasti esittäjilleen.

Minun kalkyyleissäni Jimi Hendrixin tulkinta ”All Along the Watchtowerista” on ehkä paras kuulemani Dylanin kappaleen cover-versio. Taisipa Dylan itse olla samaa mieltä. Dylan on siis toiminut muiden innoittajana, joka on lisämeriitti hänen suuruudelleen.

Dylan oli ja on varmaan vieläkin hätkähdyttäjä. Hän teki käänteitä urallaan mielestäni vähän siltä pohjalta, että kyllästyttyään vaihtoi tyyliä ja pystyi silti säilyttämään asemansa, joskaan ei aina musiikin tasoa. Toinen vaihtoehtoinen tulkinta on, että hän pudotteli tahallaan lasiesineitä lattialle vain kuullakseen helisevän äänen ja seuratakseen yleisön reaktioita. Suurimpia pyhäinhäväistyksiä oli, kun hän Newportin Folk-festivaaleilla kesällä 1965 vaihtoi akustisen kitaran sähkökitaraan. Suuttuneimpia olivat pinttyneimmät vanhan folkin harrastajat. Dylan on voittanut kaikki paheksujansa olemalla välittämättä heistä. Sisimmät tunteensa hän on peittänyt laulujensa sanoihin.

Miksi arvostan Dylania nimenomaan hänen alkukauden (1963-67) älppäreidensä vuoksi? Siksi, että hän oli silloin ”yhteiskunnallisimmillaan”. Sanoilla oli merkitystä miljoonille ihmisille. Hän oli sukupolvensa parhaita tulkkeja, yksi niistä, jotka nostivat nuorten itsetuntoa ajattelevaan ja tiedostavaan suuntaan. Ehkä hän tuli tässä mielessä nykyaikaisen populaarikulttuurin toiseen aaltoon. Se ensimmäinen aalto oli rock and roll 1950-luvun jälkipuoliskolla, jonka kautta Dylankin tuli musiikkiin.

Juuri nyt monet alkukauden kappaleet ovat ajankohtaisia kertoessaan laulun sanoin taistelutannernäkymistä….. Kerron seuraavassa, miltä Dylanin muutamat keskeiset laulut tuntuvat minusta. Suluissa albumi, jolta kappale löytyy.

”Masters Of War” (The Freewheelin´ Bob Dylan, 1963) on yksi kaikkien sotalaulujen äideistä. Se haastaa sotaherrat väittämällä, että nämä eivät näe todellisuutta sotanaamioidensa takaa, leikkiessään sotaleluillaan ja uskotellessaan, että maailmansota voidaan voittaa samalla, kun sotaherrat itse piiloutuvat. Laulun kirjoittaja vakuuttaa näkevänsä naamion taakse…..(ja todellakin Herman Kahn laski juuri tuohon aikaan todennäköisyyksiä suursodan lopputulemasta ja väitti, että ydinsodalla voi olla voittaja…).

”Don´t Think Twice, It´s All Right” (”The Freewheelin Bob Dylan”, 1963) (”The Freewheelin´ Bob Dylan”, 1963) kertoo näennäisen kepeästi ikuisesta pohdinnan aiheesta, mitä jäi erotessa sanomatta, mitä jäi tekemättä tunteiden haikeassa ja katkerassa ristiaallokossa: älä mieti enää, anna asian olla… Paljon jäi sanomatta ja tekemättä, mutta kun päätös on tehty, on parasta olla katsomatta taakse…. Olisihan se voinut jatkua, mutta…. Lähden pois, mutta älä syytä itseäsi…. Olisin toivonut, että olisit sanonut jotain, joka olisi muuttanut mieleni… En sano, että olisit voinut olla ystävällisempi, mutta olisit voinut yrittää enemmän …. Mutta nyt tuhlaat aikaani……älä mieti enää, anna asian olla….

Laulun synnyttämät mielikuvat kuulijan päässä ratkaisevat onko laulun viesti lohduttava, välinpitämätön, katkera vai toivoa luova.

”A Hard Rain´s A-Gonna Fall” (The Freewheelin´ Bob Dylan, 1963) syntyi Dylanin mukaan Kuuban ohjuskriisin synnyttämässä ilmapiirissä. Dylanin kertomus on hieman tulkinnanvarainen, sillä laulu on kirjoitettu syyskuussa 1962 (ensiesitys 22.9.1962) ja Neuvostoliiton ohjukset paljastuivat syys-lokakuussa, varsinaisen kriisin alkaessa 16.10.1962. Jonkinlaisessa pelon ilmapiirissä kappale on kuitenkin syntynyt. Minulle se on kertomus ydinlaskeuman jälkeisestä ajasta. Se kuvaa eloonjäänyttä etsimässä läheisiään ja hänen havainnointiaan tuhoutuneesta maailmasta. Dylan on tämän tulkinnan kiistänyt.

”Like a Rolling Stone” (1965) (Highway 61 Revisited, 1965) on Dylanin suurimpia menestyksiä, ellei suurin. Se tehtiin osin ristiriitoja herättäneen Englannin kiertueen (keväällä 1965) jälkeen. Dylan kuvaa siinä omia vastoinkäymisistä johtuneita kostonhimoisia tuntemuksiaan, vaikka projisoi kuvauksen johonkin ulkopuoliseen. Minusta se on kuvaus ylistetystä tähdestä (Dylan itse), joka lyödään katuun ja joka katkeroituneena huutaa tuskaansa ikään kuin itselleen ilkkuen: ”Nyt et ole enää suurisuu, nyt et ole enää niin kopea”. Masokismi saavuttaa huippunsa, kun Dylan huutaa pilkallisesti ”miltäs nyt tuntuu?”

”Ballad of a Thin Man” (Highway 61 Revisited, 1965) on tulkintani mukaan kertomus Dylanista itsestään, joka on kyllästynyt esiintymään kaikkien merkityksien äitinä ja asiantuntijana. Ainakin kyselijät saivat hänet tuntemaan niin. Se on tarina miehestä, joka pakotetaan koko ajan tulkitsemaan itseään….

Nyt 75-vuotias Dylan ei ole tätä kirjoitettaessa reagoinut millään tavalla Nobel-palkintoon. Se ei ole yllätys, niin monta kertaa hän on käyttäytynyt odottamattomalla tavalla. Jaksan uskoa, että hän ottaa palkinnon vakavasti, jos ei muista syistä niin uraauurtavasta työstä rock-sanoittajien arvostuksen kohottamiseksi.

torstai 13. lokakuuta 2016

Ihmisen kokoinen Kekkonen

Ari Lehikoisen ”Urho – viimeiset vuodet” on Ylen dokumenttiprojektissa 10.10.2016 nähty dokumentti Urho Kekkosen viimeisistä vuosista presidenttinä. ”Käsikirjoituksena” - pääosin - käytetään Maarit Tyrkön tuoretta kirjaa ”Presidentti ja toimittaja” (2016): Tyrkköä haastatellaan kirjan luomien suuntaviivojen pohjalta. Kuitenkin dokumentissa on – onneksi – haastateltu myös muita Kekkosen lähipiiriin kuuluneista ihmisiä. Vertaan ohessa dokumentin antamaa kuvaa Tyrkön kirjan Kekkos-luonnehdintoihin. Dokumentti tarjoaa muutaman mielenkiintoisen uuden näkymän.

Oikeastaan kaikki se, mikä Kekkosen viimeisistä vuosista on oleellista inhimillisellä tasolla on kerrottu jo Pentti Sainion kirjassa ”Mitä tapahtui Urho Kekkoselle. Viimeiset vaiheet presidenttinä”, WSOY, 1982. Se on hämmästyttävän tarkka kuvaus noista 1980-luvun vaihteen päivistä tuoreeltaan kerrottuna. Kirjaa paheksuttiin tuolloin johtavissa lehdissä, jälkikäteen arvioituna aivan suotta. Sainio oli oikealla asialla väärään aikaan.

Urho-dokumentti on siinä mielessä kiintoisa, että valtionpäämiestä kuvataan vallasta irtautumisen näkökulmasta unohtamatta elämän hauskoja hetkiä. Yksi Kekkosen hyvin tunnistettavista piirteistä oli hänen seurallisuutensa. Kyökkipsykologi voisi ajatella, että se oli yksi este presidentintehtävistä luopumiselle: Kekkonen pelkäsi Tamminiemen yksinäisyyttä.

Dokumentti välttää pahimmat kliseet, jotka tällaisiin ”sankaridokumentteihin” usein sisällytetään ehkä aivan lopun pateettisia hetkiä lukuun ottamatta. Dokumentissa säilyy arvostus päähenkilöä kohtaan, joka lienee ollut lähipiirin vaatimus, jotta dokumentti yleensä olisi ollut mahdollista tehdä.

Tyrkön kirjan sisältöjen ohella tämä dokumentti on kurkistus Kekkosen kivuliaaseen irtautumiseen presidentin tehtävistä. Siinä myös pyritään luomaan kuvaa Kekkosesta ihmisenä. Joku voi tietenkin kysyä, miksi vanhuksen elämää kaivellaan virasta luopumisen tuskallisuutta peraten, mutta tässä on huomioitava aina tämä uteliaisuuden synnyttämä itsepintainen ja hellittämätön kiinnostus valtiomiehen vaiheisiin.

Olisiko lähiomaisten tarkoitus ollut myös raottaa näitä vaiheita senkin takia, että monet – en kuitenkaan minä – tunsivat, että Kekkosta piiloteltiin julkisuudelta virasta luopumisen viime vaiheissa ja sairausloman alkuvaiheissa? Pidän täysin ymmärrettävänä, että vanhuksen hiipuminen haluttiin aikanaan pitää julkisuuden valokeilan ulkopuolella. Jokainen meistä on nähnyt lähimmäistemme vanhenemisen aivan kuten meitä seuraavatkin näkevät meidän hiipumisemme – jos saamme kokea pitkän elämän. Vain suunnaton tirkistelyn halu voi johtaa haluun seurata julkisuuden henkilön vanhenemisen yksityiskohtia.

Nyt nähtynä dokumentti puolustaa paikkaansa ja toimii historian ikkunana tuohon aikaan. Ehkä eniten mietityttää Neuvostoliitto-suhteiden lyhyen osuuden kuvaaminen Kekkosen loppuvuosien aikaisen suurlähettilään Vladimir Stepanovin silmin. Vähintäänkin olisi tarvittu kommenttipuheenvuoro Stepanovin räikeästä puuttumisesta Suomen asioihin. Suurlähettilään kaveruus Kekkosen kanssa johti ylemmyydentuntoisesti siihen, että hän kohteli huonosti muutamia presidentin lähipiirissä olevia.Presidentti ei mielestäni puolustanut omiaan riittävästi.

Dokumentista on turhaa hakea laajempaa poliittisten vaiheiden analyysia. Se on enemmänkin hiukan hyppelehtivä rapsodia, jossa presidentin viimeiset vaiheet ihmisenä ja poliittisena toimijana nähdään katkelmina tapahtumien virrassa. En nähnyt tässä tiivistelmässä suurempaa kritiikin aihetta. Myötätuntoinen se toki oli kohdettaan kohtaan.

Paljon puhuttu hyväksikäyttövaihe Kekkosen presidenttiyden viime vaiheissa sivuutetaan onneksi melko pikaisesti. Presidentti itse ei ollut vapaa pelaamisesta, vaan hän takertui valtaan kouristuksenomaisesti. Muut käyttivät häntä hyväkseen päästäkseen päämääriinsä ja Kekkonen käytti omia kanaviaan pysyäkseen vallassa. Kuitenkaan kaikkea ei kannata ymmärtää liioitellun valtakamppailun näkökulmasta, vaan jopa aivan teknisenä vallan vaihtumisena. Kekkonen heitti koepalloina ehdotuksia luopumisestaan, mutta ei kuitenkaan vilpittömästi ollut valmis tekemään ratkaisuja.

Keskityn seuraavassa niihin dokumentin osiin, jotka laajentavat sitä kuvaa, mikä minulla on ollut noista ajoista. Dokumenttiin on ikään kuin piilotettu muutama kriittinen näkökulma, jotka joiltakin ovat saattaneet mennä ohi.

Arvioin Maarit Tyrkön tuoreen kirjan joitakin aikoja sitten. Tyrköllä on ollut mahdollisuus luoda ”oma Kekkosensa” ja sen hän tietenkin tekee. Dokumentissa presidentin pojanpoika Timo Kekkonen sanoo suorasukaiseen tyyliinsä, että Tyrkkö liioittelee omaa osuuttaan. Jotenkin uskon Kekkosta. Eihän tämä tietenkään ole yllätys: on hyvin tyypillistä, että tämän tyyppisissä muotokuvissa luodaan tapahtumista oman näköinen kuva. Dokumentti on tästäkin syystä hyvä päällystakki kirjalle. En kuitenkaan halua millään muotoa asettaa kyseenalaiseksi presidentin ja Tyrkön vilpitöntä suhdetta. Kekkosen viime vuosien toinen nainen, Anita Hallama häivytetään dokumentissa pelkän ”A”-kirjaimen taakse.

Kirjassa Tyrkkö kertoo kauniin tarinan, kuinka Kekkonen irtautui hänestä ja hän irtautui Kekkosesta hiljaa hiipuen. Dokumentissa Tyrkkö toistaa tarinan. Kuitenkin dokumentissa melko suorasukaisesti annetaan ymmärtää, että pyrkijöitä Kekkosen luokse hiljaisuuden vuosina (presidenttiydestä luopumisen jälkeen) oli ruuhkaksi asti. Dokumentissa annetaan ymmärtää, että erityisesti tiettyjen henkilöiden ei haluttu päästä kosketuksiin vanhuksen kanssa. Käy ilmi, että Tyrkkökin on ollut siellä ovella…..

Eräs Kekkosen kauden opetuksista oli, että presidenttien terveydentilaa seurataan nykyisin paljon aiempaa tarkemmin ja raportointi tapahtuu virallista tietä. Tyrkkö toteaa dokumentissa aivan oleellisen asian, eli että presidentin lääkärit (Halonen, Kivalo) olivat ”kaverilääkäreitä”, mikä saattoi estää heitä arvioimasta potilastaan riittävällä objektiivisuudella. Myös presidenttikausien rajoittaminen on seurausta Kekkosen ajan kokemuksista.

Sekä Tyrkkö että Timo Kekkonen tuovat selkeästi esille, että presidentin olisi pitänyt luopua tehtävistään aiemmin. Tyrkkö esittää jopa taitekohdaksi heti ETYKin jälkeistä aikaa ja Timo Kekkonen nähdäkseni viimeistään vuotta 1978. Kekkonen sanoo suoraan, että jatkaminen ”oli virhe”. On hyvä, että tämä moneen kertaan käsitelty asia tulee todettua lähipiirin toimesta.

Dokumentissa käytetään vanhemman polven aikalaistodistajina mm. Juhani Perttusta (presidentin kansliapäällikkö 1977-1984) ja Jouko Loikkasta. Molemmilla on tietoa ja ymmärrystä arvioida tapahtumia. Varsinkin Perttusen rooli korostuu, sillä hänet on pyritty näkemään Kekkosen viime vaiheiden draaman konnana, joka suojeli omaa ja presidentin asemaa yli kohtuuden rajojen. Hän oli se kuuluisa ”Tamminiemen pesänjakajat” -kirjan ”hämähäkki”, joka häikäilemättä käytti paljon virkatehtäväänsä suurempaa valtaa Kekkosen taustalla. Perttuselle avautuu dokumentin kautta mahdollisuus puolustaa itseään syytöksiä vastaan: hän kiistää täysin valtansa käytön virkatehtävien yli.

Kuva Kekkosen presidenttiyden jälkeisistä vuosista täydentyy ylihoitaja Pirkko Nummen virkistävällä haastattelulla. Nummi organisoi Kekkosen hoidon hiljaisuuden vuosina.

Perttusen dramaattinen ulostulo dokumentissa tapahtuu, kun hän kertoo tarinan siitä, kuinka hän pyysi Kekkoselta nimeä valmistelemaansa presidentin eronpyyntöön. Matti Kekkonen väistyi käynnistä viime hetkillä ja Perttunen joutui hoitamaan tehtävän yksin. Ensimmäinen yritys epäonnistui Kekkosen ilmeisesti protestoidessa kirjoittamalla toisarvoisia asioita paperiin. Vasta toisella kertaa horjuvasti kirjoitettu nimi tuli paperiin.

Onko dokumentti yksi lisä Kekkosen myyttiin? Ehkä, mutta se on myös viimeinen sana viimeisiin vuosiin. Eiköhän nyt kaikkien uteliaisuuden tarve ole tyydytetty.

PS

Kekkonen halusi Tyrkön kirjoittavan itsestään "ihmisenä". Tätä varten Tyrkkö keräsi materiaalia Kekkosen tieten ja luvalla. Jotain tästä teemasta on nähtävissä dokumentissa. Itse jäin miettimään Kekkosen halukkuttaa tulla muistetuksi "herkyydestä" ja "ujoudesta". Oliko tässä voimamiehen tahto tulla muistetuksi itsensä vastakohtana? Kovin luontevana en tätä kuvaa osaa nähdä. Pikemminkin herkkyys oli loukkaantumisherkkyyttä ja ujouden vastapooliksi pistäisin rempseyden.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Vaaliväsymystä havaittavissa!

Vaaliväsymys uhkaa. Puhun tietysti Yhdysvaltain presidentinvaalikamppailusta. Katselin toisen väittelyn suorana ja täytyy sanoa, että käydessäni ajoittain tankkaamassa keittiön puolella kahvia en tuntenut menettäneeni mitään. Kerroin joskus aiemmin, että olen tehnyt valinnan suosikistani jo ennen kuin väittelyistä tiedettiin mitään. Niinpä minun puolestani kamppailu voitaisiin lopettaa tähän. Miten tässä jaksaa vielä kuukauden? No, onneksi on muutakin tekemistä.

Kun asiakysymykset olivat vaaliväittelyssä vain ohuesti esillä, jää muuta pohdittavaa. Itse asiassa Donald Trump ei ole vastannut konkreettisesti yhteenkään tärkeään kysymykseen, joka on agendalla. En laske tähän mukaan vastausta ”rakennan muurin”. Tässäkin vaaliväittelyssä Trump luonnosteli 10-15 sekunnin ajan vastausta esitettyihin kiusallisiin kysymyksiin ja vaihtoi sitten puheenaihetta kiireesti. Suuri osa Trumpin infosta oli sellaista, että Clinton voi ohjata äänestäjät kotisivuilleen faktantarkistukseen.

Miksi konkretisointi on vaarallista? Siksi, että se on pahimmillaan syöttö vastustajalle, joka kyttää läpimurtoa eli vaanii siis virhettäsi. Tästä huolimatta ehdokkaiden ero on selvä: Clinton kertoo tavoitteistaan pääkohdat, kun taas Trump jakelee sloganeitaan.

Voiko iskulauseilla päästä presidentiksi? Minusta ei pitäisi päästä demokratiassa, mutta annetaan toki vastaväitteille sija. Ottelu on siitä harvinainen, että osanottajilla on eri säännöt. Clintonilla on äärimmäisen tasainen, korkealla pysyvä suorituskyky; hänellä on sitä kuuluisaa staminaa (kestävyyttä), josta hän näpäytti vastustajaansa ensimmäisessä väittelyssä. Jos hän antaisi huumorinsa tulla edes välähdyksenomaisesti esille, hän hipoisi täydellisyyttä. Clintonin kampanja on normaali agendan osalta, kun taas Trump ei selviä oikein mistään faktantarkistuksesta ilman ehtoja. Hän hyppelee asiasta toiseen ja voi näköjään ”vapaasti” viljellä ruokottomuuksia. Tosin sanoen hänellä on eri säännöt kuin vastustajalla, ja hämmästyksekseni hyvin suuri, koska osa äänestäjistä hyväksyy tämän. Selitys on varmaankin se, että monien amerikkalaisten luottamus politiikkaan on mennyt. Mutkikkaampi kysymys on, miksi se on mennyt. Oma tulkintani on, että amerikkalainen keskivertoäänestäjä on äärimmäisen itsekeskeinen (lue Yhdysvallat-keskeinen). Hän ei erityisemmin ole kiinnostunut muista maista ja siksi häneltä puuttuu vertailukohdat. Suuri osa Yhdysvaltain ongelmista on kuitenkin koko läntistä pallonpuoliskoa koskevia. Hyvin monilla mailla on Meksikonsa ja Kiinansa.

Entä miten Donald Trumpista näkee itsekeskeisen keskittymisen Yhdysvaltain asioihin? Olen kirjoittanut paljon jo 1800-luvulla omaksutusta ekseptionalismista, ainutlaatuisuudesta. Yhdysvallat on ainutlaatuinen kansakunta! Presidenttiehdokas sanoo ainulaatuisuuden säröjen aiheutuvan poliittisten vastustajien osaamattomuudesta tai sitten globaaleista valtataisteluista, jotka on hävitty. Muun maailman pitäisi olla ikään kuin USA:n reviiriä tai laidunmaata, jota korkeintaan hyödynnetään, jos sitäkään.

Kamppailun osapuolet ovat aivan eri paria. Clintonin 30 vuoden kokemus on myös rasite, sillä olet koko tuon ajan ollut kritiikin kohteena julkisissa tehtävissä, julkisuuden valokeilassa. Trumpin liiketoiminta on ollut pääosin julkista, mutta koskaan hän ei ole ollut demokraattisessa kontrollissa luottamus- tai virkatehtävässä. Clintonin puheenvuorot näkyvät mustaa valkoisella pöytäkirjoissa. Trumpin kaltainen poliittinen villieläin ajattelee, että Clinton on metsästettävää ”julkista” riistaa. Trump on toki omilla toilailullaan ja epätasapainoisella psyykellään tasoittanut asetelmaa.

Polarisoituminen ja siihen liittyvä väärin ymmärretty tasapuolisuus ovat tämän vaalikamppailun ominaispiirteitä. Jos siis Trump töppää niin polarisaatioasetelmasta ja tasapuolisuus säännöksistä johtuen Clintonille tulisi löytää vastaavat epäonnistumiset. Kun niitä ei tahdo löytyä - yksityispuhelimen väärinkäyttöä lukuun ottamatta – keksitään likapyykki. Paremman puutteessa likasangoksi joutaa presidentin puoliso. Bill Clintonin itseaiheutetut ongelmat ovat sen verran näkyvät, että hän kelpaa tasapainotekijäksi. Meilläkin lehdistö yritti ylläpitää pitkään tasapuolisuutta ehdokkaiden välillä, mutta vihdon tasapuolisuuden harha on kaatunut ja media tunnustaa, että tätä asetelmaa Clintonin ja trumpin välillä ei pystytä ”tasapainottamaan”. Tällainen olisi mahdollista vain, kun epänormaali yritetään väkisin sovittaa normaalin kuosiin.

Meneillään olevan asetelman syyt on johdettavissa historiallisista ja yhteiskunnallista syistä. Lukemattomia kertoja olen yrittänyt tuoda esille tuloerojen myrkyllisyyden ihmisten välisissä suhteissa maasta riippumatta. Ns. uusliberalismi (jota nimeä käytän tässä paremman puutteessa) yritti vuosikymmenien ajan takoa päähämme, että kasvavat tuloerot ovat luonnollisia ja siksi hyväksyttäviä. Amerikkalaiset hyväksyivätkin asian yhdellä varauksella: heillä piti olla mahdollisuus päästä itse ”rags to riches” eli heikoistakin lähtökohdista rikkaiden rinkiin. Näin veronalennukset tulisivat elintasoaan kasvattavaa tavallista kansalaista ”vastaan”.

Kehitys on kuitenkin johtanut kokonaan toiseen suuntaan: paitsi että teknologinen kehitys ja globalisaatio ovat vaikuttaneet tuloeroja kasvattavasti, niin myös tietoinen politiikka, trickle-down economics, (”valumatalous”) on oleellinen vaikuttava tekijä. Samaan aikaan sosiaalinen koheesio on heikentynyt ja ”säätykierto” on vaimentunut monista eri syistä. Trickle-downin ytimessä on, että veronkevennykset varakkaille ohjasivat politiikkaa ja oletus oli rikkaiden sijoitustoiminnan kautta raha valuu alaspäin pieni ja keskituloisille. Huijaus on pitkään ollut selvillä, mutta on paljastunut vasta viime aikoina äänestäjille.

Syyttömät ovat kuitenkin joutumassa tuomiolle, sillä presidenttiehdokas Trump on tehnyt parhaansa ohjatakseen äänestäjät ulkomaisten tahojen kimppuun (meksikolaiset, kiinalaiset). Koska Trump haluaa ylimmän marginaaliveron laskettavaksi 33 prosenttiin, hän haluaa trickle-down -periaatteen jatkuvan. Seuraus olisi, että ihmiset joutuisivat jälleen petetyiksi.

Hillary Clinton yritti varoittaa tästä 1980-luvun voodoo-talousopista ensimmäisessä vaaliväittelyssä, mutta ei uskaltanut mainita kehityskulun käynnistäjän eli Ronald Reaganin nimeä.

Työttömyyden viiden prosentin taso ei tyydytä ihmisiä, kun tulot ovat pudonneet työssäkäyvillä jopa vuosikymmenien ajan (suunta on kääntynyt vasta aivan viime aikoina).

Jotkut puhuvat republikaaninen muuttuvan työväenpuolueeksi ja katalysaattorina toimisi Donald Trumpin työväestön kosiskelu. Epäilenpä, että muutokseen kuluu pitkä aika, jos Trumpin veropolitiikka on luvatun kaltaista, ja jos hän pääsisi presidentiksi. Niinpä poliittisen napaisuuden vaihtumista saadaan odotella. Bernie Sanders sotki ehdokkuudellaan liian selviksi kuviteltuja asetelmia.

Eniten tässä trumpismissa hämmentää - ja keljuttaa - tietoisuus, että hänen politiikkaansa kohdistuu epärealistisia odotuksia. Populistisen Trumpin politiikan vääjäämätön seuraus olisi kannattajien pettyminen, jos hän jollakin ilveellä onnistuisi valituttamaan itsensä presidentiksi.

PS

Tarkoin seuraamani sitoutumattomana presidentinvaalikamppailua seurannut vaikutusvaltainen Foreign Policy -lehti on sitten ilmoittanut, että kannattaa Clintonia presidentiksi!

maanantai 10. lokakuuta 2016

Tuomioja vs. Putin - keskinäisriippuvuus vai monenkeskisyys?

Erkki Tuomioja toteaa tuoreessa blogiartikkelissaan (3.10.2016), että ”Westfalenin rauhassa 1648 määritetty suvereenien valtioiden järjestelmä (lukuunottamatta Saksaa, huom. PT) on nykyisessä keskinäisriippuvuuden maailmassa jo fiktio. Keskinäinen riippuvuus on tosiasia sekä hyvässä että pahassa, piti siitä tai ei”.

Tuomioja jatkaa: ”Se on myös syy siihen, ettei voimapolitiikka, vaikka se näyttää nyt tehneen näyttävän paluun Euroopassakin, enää joukkotuhoaseiden ja kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa voi tuottaa kenellekään kestäviä etuja”.

Lähden tässä kirjoituksessa siitä, että Tuomioja edustaa uutta oletusta ”maailmanjärjestyksestä”. Tietenkin lisään heti, että tällainen keskinäisriippuvuus ei voi olla kategorinen sääntö, mutta periaatteessa pitänee paikkansa.

Mikä on siis ”vanha” oletus? Sen tarjoaa tulkintani mukaan Henry Kissinger: Kissinger on ajantasaistanut käsityksensä maailmanmenosta sellaiseksi kuin hän sen nyt näkee kirjassaan ”World Order” (Penguin Press, 2014).

Kissingerin World Order muodostuu kahdesta elementistä 1) yhteisesti hyväksytyistä säännöistä ja 2) vallan tasapainosta. Jos kohta 1 pettää, niin kohdan 2 avulla estetään jotain osapuolta pääsemästä vallitsevaan asemaan. Kissingerin mielestä ei ole kysymys pelkästään taistelusta taloudellisesta tai sotilaallisesta vallasta, vaan myös ajatusten vallasta (power of ideas).

Käytännön politiikassa tärkeimmät periaatteet Kissingerin mielestä ovat edelleen valtioiden suvereniteetti ja puuttumattomuus toisten asioihin.

Kriisipesäkkeiden ”uusi järjestys” autoritäärisine hallintoineen ja postmoderneine ristiriitoineen haastaa vanhan kissingeriläisen järjestyksen. Henry Kissingerin periaate on selvä: jos olemassa olevan - ja suurvaltojen sopiman - järjestyksen periaatteista luovutaan, tulee vaihtoehtoisten ratkaisujen olla olemassa, muutoin järjestys horjuu.

Vahvoja esimerkkejä Kissingerin World Orderista ovat Westfalenin rauha 1648 ja Wienin kongressi 1814-15.

Tuomiojan uudessa maailmassa moderni teollisuuden, kaupan ja palvelujen maailma eli juuri hänen mainitsemansa ”keskinäisriippuvuus” on kaiken a ja o.

Vaikeutetaanpa vähän ongelmanasettelua: Docventuresin neljäs kausi alkusyksystä 2016 alkoi räväkästi Venäjän presidentin maailmankuvan tarkastelulla. Venäläisvalmisteisen dokumentin nimi ”World Order” (!) heijastelee Putinin näkemyksiä maailmanjärjestyksestä tai oikeammin maailmanjärjestyksestä, jonka hän haluaisi voimaan.

Epäilen, että Vladimir Putin on lukenut tarkasti Kissingerinsä. Niin samanlainen poliittinen (lue: inhorealistinen) asenne molemmilla on. Putinin suurenmoiseksi kokema - ja viimeksi voimassa ollut - maailmanpoliittinen järjestys on Jaltassa 1945 sovittu. Putin toteaa dokumentissa, että Jalta-aikakausi päättyi Neuvostoliiton romahdukseen, mutta kylmä sota ei päättynyt rauhansopimukseen, kuten Putin on muistuttanut. Jalta ei ollut mikään moraalinen kannanotto (mikä on oikein, mikä on väärin), vaan voimatasapainon vahvistaja. Putin sanoo, että Jalta heijastaa sitä maailmankuvaa, joka vallitsi vuonna 1945, mutta nyt tilanne on muuttunut. Putinin mielestä maailmanjärjestystä pitäisi päivittää.

Putinin ajattelu maailmanjärjestyksineen on hyvin konservatiivinen: jos siis maailmanjärjestystä uudistetaan, luodaan - tulkintani mukaan - uusi pitkäaikainen status quo. Esimerkiksi arabimaissa kysymys kuuluu, vaarantavatko demokratiapyrkimysten aiheuttamat muutokset pitkän ajan (uskonnollisen, poliittisen, ideologisen) kehityksen?

Syyrian sota on selitettävässä tällä ajattelulla siten, että Putinin mielestä laillinen valta on Basar al-Assadilla ja muiden täytyy kunnioittaa tätä periaatetta. Asenne on pitkittänyt ja raaistanut sotaa.

Avain Putinin ajatteluun on, että hän haluaa nyt muuttuneessa tilanteessa voimaan uuden, Jaltan korvaavan ”järjestyksen”. Minulla on sellainen käsitys, että Putin ei kuvittele uuden Jaltan olevan mikään kylmän sodan aikainen yksiselitteinen etupiiridiili, vaan ensisijaisesti nykyiseen valtapoliittiseen monenkeskiseen vallanjakoon perustuva järjestys. Putin ei siis halua toista kylmää sotaa. Hän päinvastoin moittii länttä kylmän sodan juoksuhautoihin uppoamisesta.

Miten tämä on tulkittavissa? Käsitän asian niin, että Putin soveltaa vanhaa World Orderia painottaen voimapolitiikan/reaalipolitiikan jäykkiä rakenteita. Tämä on pikkuisen vaikea määrittelykysymys, sillä missään tapauksessa Putin ei ajattele maailmaa Tuomiojan tapaan oikeasti keskinäisriippuvana monenkeskisenä nykyglobalisaatioita edustavana ”hullunmyllynä”, vaan hän haluaa siihen jonkin järjestyksen, mutta ei ensisijaisesti paluuta kylmän sodan etupiireihin.

Lopputuloksen näen niin, että Putin haluaa soveltaa monenkeskistä nykymaailmaa (Venäjä, Kiina, BRICS-maat) vanhan World Orderin päivityksenä. Tuomiojalainen keskinäisriippuvuuskin varmaan tunnustaa suurvaltojen mahdin, mutta näkee maailman silti ”tasa-arvoistuvana” paikkana, jossa kehittyvät maat kirivät kiinni kehittyneiden maiden etumatkaa. Tämä on aivan eri asia kuin Putinin näkemä Jaltan päivitys.

Putin kokee Venäjän ”kennanilaisen” (George F. Kennanin mukaan) turvattomuuden tunteen rasittavana taisteluna ylivoimaista länttä vastaan ja järjestelee demonstraatioita osoittaakseen muille, että on tosissaan halutessaan ”putinlaisen” monenkeskisyyden voimaan. Tietenkin on mahdollista, että Putin haluaa monenkeskisyydellään vain estää amerikkalaisen yksinapaisuuden toteutumisen. Itse edustan kantaa, että – Yhdysvaltain heikentämisen lisäksi - Venäjän tavoitteena on nykyistä tasapainoisempi suurvaltarakenne.

Edellä esitetty ajatus nojaa putinilaiseen ajatukseen lännen etenemisen pysäyttämisestä, mutta ei sotavalmisteluun niin kuin monet tulkitsevat (sota voi silti syttyä, jos kriisi kärjistyy äärimmilleen). On tärkeää, että Yhdysvaltain tuleva presidentti perustaa politiikkansa etujen ristiriidan sovittamiseen, joka merkitsee Venäjän suurvalta-aseman laajempaa tunnustamista, mutta ei trumpilaisia valtioiden välisiä ”diilejä” liittolaisten pään menoksi.

Tuomiojan tekstien yhteydessä on pakko esittää ”Tuomioja-testi”: onko hän idealisti maailmankäsityksessään? Ei mielestäni, sillä hän tunnistaa voimapolitiikan kansainvälisten suhteiden pinnassa. Putinkaan ei voi menestyäkseen sulkea silmiään ja korviaan keskinäisriippuvuudelta, vaikka edustaakin ”monenkeskisyydessään” mielestäni ikuisen tuntuista menneen maailman ajattelua.

Putinin Yhdysvallat-kammo on todellinen eikä - kuten olen monesti esittänyt – Yhdysvallat ole millään muotoa syytön syntyneeseen konfliktiherkkään tilanteeseen. Meillä Suomessa median lännettynyt asenne peittää objektiivisen arvion mahdollisuuden. Suomella voi olla rooli ”tuomiojalaisen keskinäisriippuvuuden” ja ”putinilaisen monenkeskisyyden” yhteensovittamisessa.

PS

Sattumalta näin Saksan ulkoministerin tähän teemnaan liittyvän tuoreen puheenvuoron: Frank-Walter Steinmeier: "Aiemmin maailma oli jakautunut, mutta Washington ja Moskova tiesivät rajat, joita ei saanut ylittää, ja niitä kunnioitettiin", Steinmeier Bildissä.