Napoleon historiassa ja elokuvassa

 

 Kävin katsomassa tuoreen ja kohutun suurmieselokuvan  ”Napoleon”, jonka on ohjannut britti Ridley Scott. Pääosia näyttelevät Joaquin Phoenix (Napoleon) ja Vanessa Kirby (Napoleonin puoliso Josephine de Beauharnais). Elokuvalle on varsinkin Ranskassa annettu murskatuomio. Erityisesti historioitsijat ovat jaelleet hylkyjä. Tavallinen elokuvayleisö Ranskassa on sen sijaan osoittanut suopeutta elokuvaa kohtaan ehkä asennoituen siten, että kysymys on viihteellisestä muotokuvasta.

Isänmaallisia ranskalaisia ärsyttää, että englantilaiset ”päästettiin” tekemään tämä suurelokuva. Sitä paitsi, eikö elokuvasta heijastu asenteellisuus, jota englantilaiset  tuntevat ranskalaisia kohtaan? Ohjaajassa on nähty jopa ranskalaisvastaisuutta. Joidenkin mielestä hän oli piirtänyt karrikatyyrin Napoleonista.

Itse tarkastelen elokuvaa historian näkövinkkelistä ja jossain määrin ymmärrän ammattihistorioitsijoiden osin jopa teilaavia arvioita elokuvasta. Vaikuttaa siltä, että Scott ja käsikirjoittaja Stanley Kubrick (Kubrickin vanhan toteutumattoman käsikirjoituksen mukaan!) ovat ahmaisseet liian ison ja monivivahteisen palasen historiaa käsiteltäväkseen  ja joutuvat harppomaan ”kuvasta tai historian näkymästä toiseen” aivan liian hätäisesti. Voi olla, että liian paljon tungetaan liian vähäiseen aikaikkunaan ja vallankumoukseen johtaneet syyt ja Napoleonin nousuun johtaneet syyt erityisesti  jäävät selitystä vaille. Olisi vastattava tyhjentävästi kysymykseen, miksi lopulta päädyttiin Napoleonin komentoon.

Aluksi triviaalin tuntuinen näkymä: Joaquin Phoenix vaikuttaa liian suurikokoiselta 168 senttiseksi (?) Napoleoniksi (tosiasiassa Phoenix on vain 173 senttiä pitkä) ja 49 vuotiaana liian iäkkäältä Napoleoniksi.  Mutta viime mainitut seikathan voidaan elokuvan ohjaajan tavoin sivuuttaa tyhjänpäiväisinä yksityiskohtina. Samalla kuitenkin Napoleonia esittävä Phoenix on luonnosteltu varsin omaperäisen oloiseksi. Onko Phoenix saanut aivan liian vapaat kädet ja muokannut Napoleonin omituisen jöröksi ja vähäpuheiseksi hahmoksi, suorastaan tönköksi? Napoleonista ei jää älyllisesti suuntautuneen ja älykkään ihmisen kuvaa. Samalla elokuvan katsojalle tarjotaan mahdollisuus tulkita synkeänoloinen ja epäaidon vaitonainen ”Napoleon” mielikuvituksen loihtimalla tavalla.

Itse olen nähnyt Napoleonin (1769-1821) edustavan laajaa sivistyneisyyttä, joka perusti maailmankäsityksensä tieteeseen. Oma lukunsa on Code Napoleon, johon perustuu suuri osa eurooppalaisesta oikeusjärjestyksestä. Samalla uudistettiin hallintobyrokratiaa useilla hallinnon alueilla. Ilman Napoleonin valloituksia tämä kaikki ei olisi onnistunut. Friedrich Hegel (samoin kuin Goethe) ihaili Napoleonia vielä tämän kärsimän totaalisen tappion jälkeenkin, vaikka sen seurauksena myös universaalin vallankumouksen voimaansaattaminen ja levittäminen kärsivät tappion. Hegel oli valmis julistamaan historian päättyneeksi 1805-06.

Napoleonin henkisestä liikkuvuudesta kertokoon seuraava esimerkki: kun Napoleon Bonaparte keskusteli matemaatikko Pierre Laplacen kanssa tämän uudesta kirjasta ja Napoleon kysäisi retorisesti, miksi kirjassa ei mainittu kertaakaan sanaa Jumala, vastasi Laplace jotenkin näin: ”Sire, sitä oletusta en tarvinnut”. Tätä hienostunutta älyllistä leikkiä elokuvassa ei painoteta juuri lainkaan.

Nyt elokuva jakautuu vulgaaristi kahtia, taistelukentän väkivaltamässäilyyn (joskin teknisesti etevästi toteutettuna) ja Napoleonin keskenkasvuiseen, mustasukkaisuuden sävyttämään ja alistamiseen perustuvaan rakkaussuhteeseen Josephineen, kummankin pettäessä toistaan. Elokuvassa ei pohdita ilmiön nimeltä ”Napoleon” juuria, puhumattakaan kasvunarratiivista. Vallankumous käynnistetään vain osin tosiasioihin perustuvana  kaduilla riehuvista mellakoista, joissa ”roskaväestä” (historiallinen näkökulma köyhiin mellakoijiin, joille on annettu tuo yläluokan tuomiolta haiskahtava nimi, ”roskaväki”) tehtiin ryysyläissankareita. Mellakoijista hypätään suoraan kuningatar Marie Antoinetten mestaukseen giljotiinilla. Mikä shokki yleisön herättämiseksi seuraamaan elokuvaa!

Totta on toki, että  tuo ”itävaltalaislutka” - väärin tai oikein - toimi miehensä Ludvig XVI:n  ohella kaiken tuon aikaisen vallankäytön vastenmielisenä  symbolina.

Lähden liikkeelle siis niistä vallankumousta synnyttäneistä ilmiöistä, jotka elokuva sivuuttaa vain eräänlaisena siirtymäriittinä.

Marie Antoinetten puoliso, kuningas,  on nähty voimattomana ja tahdottomana vallanpitäjänä, joka ei selviä kyvyttömyyttään tehtäviensä sanelemista haasteista. Elokuvassa ei ole kunnollista viittausta orastaviin demokratiavaatimusten nousuilmiöihin versus vallitsevaan tuhlailevaan Versailles’n  palatsin elämäntyyliin  tyhjäntoimittajineen.

Silti olen näkevinäni Ludvigissa airueen tulevasta. Hän pystyi erottamaan kaiken sekasorron keskellä uuden valtion ääriviivat. Hän tajusi uudistusten merkityksen ja kaipuun tasa-arvoon, aatelin etuoikeuksien räikeyden ja hovin suunnattoman tuhlailevuuden (Versaillesissa majaili jopa 10 000 yläluokkaista toimettomuudessa).

Kaiken jälkeen häpeä oli se tunne, joka jäi ristiriitaiselle kuninkaalle päällimmäisenä mieleen. Oliko hän se kuningas, jonka täytyi alistua vapauden ja tasa-arvon nimissä aatelin häikäilemättömästi nimeämälle ”roskajoukolle” ja olla nöyryyttävästi viimeinen itsevaltias kuningas? Kaiken keskeltä haluaisin nostaa yhden avainasian esille: lehdistön vapauden. Sensuuri oli päässyt höltymään Ludvigin Ranskassa ratkaisevalla tavalla. Vallitsi jonkinlainen sekasortoinen sananvapaus.

Ludvig  ymmärsi etäisesti kansalaisten vapaudenkaipuun ja halun irtautua ahtaasta kuningasvallasta.  Hän jäi kuningasvallan perinteiden ja uudistusmielisten väliin toivottomaan loukkoon. On hyvin vaikea nähdä rauhanomaista ulostuloa niistä vaikeuksista, joihin Ludvig ajautui. Yksinvaltius oli ohittanut ”parasta ennen” -päiväyksen.

Modernit kansanvallan elementit söivät monarkian perusteita. Näiden voimien välissä kuningas oli  epätoivoinen ressukka. Neuvojia oli liikaa, erilaisia valtaryhmittymiä oli liikaa. Näissä koettelemuksissa Ludvig XVI jauhautui päättämättömäksi luuseriksi.

::::::::::::::::::::::::

Kuningasparin mestauksen jälkeen heräsi voimakas demokratia-aalto -  ilman sopeutumisaikaa, joka johti Maximilien Robespierren hirmuvaltaan. Järjestys yhteiskunnassa ei säilynyt ”kansanvallan harjoitteluympäristössä”. Elokuvassa annetaan kuva Napoleonin lähimpien avustajien ja hengenheimolaisten demokratiapyrinnöistä, mutta muutamassa vuodessa haaveet toimivasta kansanvaltaisesta järjestelmästä saivat väistyä yksinvaltaisten pyrkimysten tieltä.

Saattoi olla odotettua, että yhdenlainen yksinvaltius korvautui toisenlaisella. Aiheutui sekasorto, josta ihmiset saivat pian tarpeekseen. Kaivattiin johtajaa, joka sanoo, mikä on kansakunnan suunta. Ranskalainen yhteiskunta  vaati kurinpalautusta ja suorastaan kaipasi Napoleonin kaltaista vallanhimoista yksinvaltiasta.

Miten kaukana olikaan kansanvallan ihanne noiden päivien sekasortoisesta ”demokratiaharjoitelmasta”. Ja kysymys oli sentään vapauden, veljeyden ja tasa-arvon Ranskasta. Alunperin näille annettiin myös vaihtoehto, ja se oli – kuolema.

Ranskan hallituksen muodosti monien vallankumousvaiheiden jälkeen kolmen konsulin johtoelin 1799-1804,  jolloin aiempi direktoriohallitus syrjäytettiin. Napoleon - valtakunnan todellinen johtaja - nousi virallisesti ensimmäiseksi konsuliksi. Napoleonin jatkuvasti vahvistuvan aseman johdonmukainen päätepiste oli Napoleonin omatoiminen kruunauttaminen keisariksi vuonna 1804, joka on elokuvan näyttävimpiä kohtauksia.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Napoleonin suuruus perustui hallinnollisten voimainponnistusten lisäksi luonnollisesti hänen voittoihinsa (ja tappioihinsa) taistelukentillä, joista elokuvassa  kolme nostetaan tappamisen mässäilyn keskeisiksi näyttämöiksi: Napoleonin voittama Austerlitzin taistelu 1805, Ranskan Suuren armeijan tuho Venäjän talvessa 1812 ja Waterloon taistelu 1815, josta on tullut  maailmanlaajuisesti täydellisen tappion symboli.   Napoleon oli koulutukseltaan tykistöupseeri. Tykistön tehokas hyödyntäminen tulee painotetusti esille myös elokuvassa.

Napoleon osoitti julmuutensa tuhoamalla satoja tuhansia ihmishenkiä. Tässäkin kohtaa nostan tikun nokkaan tietynlaisen epäuskottavuuden: Napoleon nähdään taistelukentällä antamassa yksisanaisia käskyjä ilman lähimpien kenraalien tukea. Vai syntyivätkö päätökset sisäsyntyisesti Napoleonin päässä? Elokuvan tarina on niin pelkistetty, että suurta johtajaa ympäröivät kenraalit on poistettu näyttämöltä liki kokonaan.

Eikö historiasta löydy itsevaltiasta, joka säilyttää kohtuuden kaiken tuhoamisvimman keskellä eli sitä kuuluisaa valistunutta itsevaltiasta? Eikö Fredrik Suuri voisi toimia esimerkkinä? Ei voi, sanoo moni: Fredrik oli säälimätön sotilasvaltion johtaja. Häntä kuvaa ehkä parhaiten epiteetti ”totteleminen”. Hän ei siekaillut uhrata ihmishenkiä tehdäkseen Preussista suuren. Ehkä enintä, mitä Fredrikistä voidaan sanoa vapauden luojana on tämä: Fredrikin kahlehdittu vapaus toimi siltana nykyaikaiseen länsimaiseen vapauskäsitteeseen – tosin monien eri vaiheiden kautta.

Muistan, kuinka 1970-luvulla silloinen apulaisprofessori Jorma Tiainen (joka tutki Napoleonia opinnäytetöissään) mittaili Hitlerin ja Napoleonin diktatuureja keskenään, ja omien sanojensa mukaan tunsi jonkinlaista ihailua Napoleonia kohtaa. Eihän Napoleonilla  ollut tunnollaan 6 miljoonaa juutalaissurmaa!

Napoleonista tuli 24-vuotiaana kenraali ja 35 vuotiaana keisari, paljon lyhyessä ajassa ja hän saavutti nuo uransa virstanpylväät muilta saamansa arvonanon perusteella, ei pyrkyryyden tuloksena. Jos Napoleon olisi ymmärtänyt lopettaa Austerlitzin taisteluun (1805) sotilasuransa ja keskittyä uuden         modernia EU:ta vastaavan siviilihallinnon luomiseen, olisiko hänen asemansa historiassa vielä nykyistäkin mahtavampi?

Napoleonista tehtiin elokuvia jo 1920-luvulla. Maailmanhistorian tähtiesiintyjä siis. Nyt valmistunut on kuitenkin suuruudeltaan omassa luokassaan. Budjetti oli liki 200 miljoonaa euroa.

::::::::::::::::::::::..

Nyt nähtävänä olevan elokuvan viimeinen kohtaus on Napoleonin karkotuspaikalta St. Helenalta,  keskeltä Atlantin valtamerta: kaksi saarelaista pikkutyttöä – viattomuuden ilmentymää -  kinaa Napoleonin kanssa siitä, kumpi sytytti Moskovan tuleen, venäläiset vai ranskalaiset. Napoleon yrittää muistaa tämänkin itselleen edullisena. Niinpä niin, aikaa voi käyttää vaikkapa tuollaiseen arvuutteluun suurten sotaretkien ja tappajaisten ollessa takanapäin.

Entä miten pärjää Ridley Scott elokuvataiteen historian Napoleon-rankingissa? Monien ammattilaisten mielestä hän ei nappaa kärkisijaa.

 

 

  

Vahva johtaja vai edustuksellinen presidentti?

 

Suomessa on käyty taistelua vahvan johtajan puolesta ja vastaan itse asiassa koko itsenäisyyden ajan. Ratkaiseva taistelu käytiin vuosina 1918-1919. Suomalaiset jakautuivat kuningasmielisiin ja tasavaltalaisiin. Sisällissodan luoma epämääräinen ja sekava tila ja Saksan myöhään jatkunut menestys maailmansodassa edesauttoivat kuningasmielisten voittoa. Askel tähän suuntaan otettiinkin, kun ”hallitsijaksi” ehdittiin valita saksalainen Friedrich Karl osin yksityisten kansalaisten aktiivisuuden ansioista. Toteutuessaan kuninkaan valtaoikeudet olisivat Suomen mallissa olleet laajat.

Saksan olosuhteet kuitenkin muuttuivat 1918-1919 ratkaisevasti. Sen henkinen selkäranka murtui uuvutussodassa. Se joutui sodassa häviölle ja niin kuningashaaveilu Suomessa sai väistyä. K.J.Ståhlbergin ja perustuslakivaliokunnan puheenjohtajan, myöhemmän sisäministeri Heikki Ritavuoren urhoollisten ponnistelujen ansiosta Suomi sai tasavaltaisen hallitusmuodon.

Kuningasmieliset saivat tappionsa vastapainoksi ja hyvitykseksi läpi vahvan presidentin mallin. Nuoren tasavallan sekava tila jatkui 1920-luvulle tultaessa.  Ståhlberg,  niin ansioitunut tasavallan rakentaja kuin olikin,  joutui puolustamaan vasta saavutettua hallitusmuotoa  ja toimimaan kansakunnan olojen rauhoittajana. Ritavuori sen sijaan sai maksaa hengellään taistelustaan oikeistolaisia kumousmiehiä vastaan. Tästä lähtökohdasta edettiin 1920- ja 1930-luvun valtataistelun sävyttämiin vastatakkainasetteluihin.  Kuningasmielisten valttikortti oli  C.G.E. Mannerheim, josta pyrittiin tekemään valtakunnan autoritäärinen johtaja. Mannerheimin taustalla toimineet ns. aktivistit eivät suinkaan luopuneet pyrkimyksistään vallan anastamiseksi, vaikka päätös tasavallasta oli tehty. Aktivistit, epäonnistuttuaan 1920-luvunvaihteessa, yrittivät valtaan pääsyä uudelleen Mäntsälän kapinan aikoihin. Mannerheim, joka oli antanut hiljaisen suostumuksensa puolestaan käydylle kamppailulle, ei missään vaiheessa sitoutunut lopputulokseen ennen kuin se olisi ollut hänelle varmasti suotuisa. Parlamentarismin kannattajat voittivat Lapuan liikkeen kumousyritykset ja diktatuuripyrinnöt ja toisaalta Mannerheimkään ei kompromettoitunut, vaan  säilytti asemansa valtakunnan vahvana miehenä myöhempää käyttöä varten.

Kun sitten lähestyttiin sotaa 1930-luvun lopulla,  vahvistui demokraattinen Suomi merkittävästi punamultahallituksen myötä: tarvittiin ideologiset rajalinjat rikkovaa vallankäyttöä. Suomi oli varsin yhtenäinen käydessään sotaan. Oleellista kirjoitukseni teeman kannalta on, että 1930-luvun lopun poliittiseen ratkaisuun päästiin puhtaasti tasavaltaisen demokratian kautta, ei autoritaarisen johtajan avulla.

Sota-ajan vallankäyttö oli harvainvaltaa monessa suhteessa. Käytännössä maata johti muutaman vahvan päättäjän kokoonpano. Tilanteeseen päädyttiin sotaolojen sanelemana ”luontaisena” ratkaisuna. Sota-ajan johto on joka tapauksessa aina suppea. Demokraattinen päätöksenteko joutui hetkeksi sivuraiteelle.

Sodan jälkeen palattiin nopeasti edustukselliseen demokratiaan Neuvostoliiton painostuksen keskellä. Paasikiven asema oli vahva, vaikka päiväkirjoissaan hän saattoi antaa toisenlaisen kuvan haasteistaan. Hallitukset vaihtuivat tiheään, mutta Paasikivi - presidentin valtaoikeuksilla plus tekohampaita louskuttavalla ”Paasikivi-lisällä” - hallitsi maata suvereenisti.

Kekkosen aikana tilanne muuttui. Aluksi presidentin asema oli heikohko ja hän joutui turvautumaan Neuvostoliiton vetoon Suomen asioissa. Tilanne ei kuitenkaan palautunut normaaliparlamentarismiksi myöhemminkään, vaan Kekkonen käytti valtaoikeuksiaan – virallisia ja epävirallisia - suurpiirteisesti hyväkseen. Hallitukset vaihtuivat esimerkiksi 1970-luvulla niin tiheään siksi, että Kekkonen joutui paitsi suojaamaan asemaansa niin myös käyttämään neuvostokorttia vastustajiaan vastaan. Hallituksen piti palvella Kekkosen asettamaa päämäärää.

Kekkonen jakoi mielipiteitä, mutta omiensa joukossa hänellä oli vahva asema. Poikkeuslailla 1973 Kekkonen viimeistään vahingoitti parlamentarismia räikeällä tavalla. Mitä pidemmälle presidenttikaudet jatkuivat, sitä yksinvaltaisemmaksi Kekkonen kävi. Ei ollut ketään asettamassa kyseenalaiseksi presidentin valtaoikeudet  ylittäviä menettelytapoja. Pitkä presidenttikausi vahvisti presidentin autoritaarista otetta.

Voitaneen sanoa,  että Kekkonen turvautui hätävarjelun liioitteluun varmistaakseen asemansa valtakunnan huipulla. Väistämätön kuitenkin tapahtui. Kekkonen haurastui ja hetken aikaa presidentin valtaa käyttivät muut tahot, kunnes monien eri välivaiheiden jälkeen järjestettiin presidentinvaalit, jotka voitti Mauno Koivisto.

Koivisto valittiin anti-Kekkosena, joka merkitsi lähinnä presidentin viran korostuneen merkityksen asettumista säällisiin puitteisiin. Ulkoisten suhteiden hoitajana Koivisto piti ohjat tiukasti hallussaan. Venäjän ote Suomesta höltyi, joskin hitaasti. Suomen integroituminen EU:hun, YYA-sopimuksesta irtautuminen ja muun vallankäytön normalisoituminen johtivat melko  seesteiseen valtasuhdeasetelmaan. Voitaneen sanoa, että Koiviston aika (Halosen ja Ahtisaaren kausilla lisättynä) merkitsi paluuta melko normaaleihin parlamentarismin käytäntöihin.

Presidentin valtaoikeuksia kavennettiin ja eduskunnan ja hallituksen valtaa  lisättiin perustuslakiuudistuksissa vuonna 2000 ja 2012. Vasemmistossa ollaan oltu suopeampia presidentin valtaoikeuksien kaventamisessa kuin oikeistossa.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Elinkeinoelämän valtuuskunta Eva julkaisi vastikään tutkimuksen,  jossa selvitettiin millaisen presidentin suomalaiset haluavat. Vastaukset olivat odotettuja, mutta myös yllätyksiä sisältäviä.

Yhteistä vastaajissa oli, että lähes kaikki toivoivat presidentin olevan kansakunnan keulakuva ja edistävän Suomen mainetta ulkomailla. Myös arvojohtajuus ja keskusteluun herättäminen ovat vanhoja tuttuja presidentin henkilöön liittyviä viittauksia ja toiveita.

Kolme neljäsosaa toivoo uudelta presidentiltä vahvaa ulko- ja turvallisuuspoliittista otetta. Samalla enemmistöosuudella toivotaan, että seuraava presidentti olisi vahva Puolustusvoimien ylipäällikkö.

Se, että presidentin ei haluttu olevan ”junailija” viittaa päätelmään, että poliittisena taustavirittelijänä presidentin ei haluttu toimivan , vaikka osana presidentin toimenkuvaa nämäkin varmaankin ovat, haluttiin tai ei.

Mediassa on todettu aivan oikein, että presidentin on nähty olevan eräänlainen kaikkien alojen ihmemies, jota hän ei tietenkään käytännössä ole. Odotukset ovat joka tapauksessa korkealla, joka helposti pitää sisällään pettymyksen siemenen.  Vain kaksi prosenttia suomalaisista pitää presidentin valtaa liian suurena.

Ylivoimainen enemmistö haluaa presidentin toimivan parlamentarismin puolustajana, mutta toisaalta halutaan, että presidentti on kriisijohtaja (73 prosenttia suomalaisista)! Mistä moinen ristiriitaisuus on selitettävissä? Perustuslain uudistuksissakin on menty toiseen suuntaan. Ehkä tässä tavoitellaan jonkinlaista hybridiä, jossa normaalioloissa kunnioitetaan parlamentarismin perintöä, mutta vaikeina aikoina presidentin sallitaan hivuttautuvan vallankäytön eturintamaan.

Hyvää tässä on, että kansanvallalle annetaan edelleen suuri arvo, mutta keskustelua on herättänyt, miksi presidentin pitäisi puuttua valtioelinten, puolueiden tai kansanryhmien toimintaan, jossa osapuolten toivotaan  keskenään sopien ratkaisevan asiat.

Ehkä tässä näkyy pettymys politiikan riitaisuuteen: halutaan, että joku viheltää tiukan paikan tullen pelin poikki.  Onneksi päättäjien valtavirran kanta on melko selvä: halutaan kunkin toimijan pysyvän lestissään.

Monien maiden esimerkit osoittavat toisaalta, että demokratia on vaarassa.  Meillä tämä näkyy ajoittain kovana arvosteluna demokraattista päätöksentekoa kohtaan, mutta laajempaa järjestelmäkritiikkiä harvemmin ilmenee. Syytä on olla valppaana, sillä muutosherkkyyttä voi olla Pohjolan perukoillakin.   

:::::::::::::::::::::::::

Se asema,  joka suurin piirtein määritettiin presidentin toimivallaksi itsenäistymisen alkuvuosina, on säilynyt kautta vuosikymmenien ja vastannee melko hyvin suomalaisten kantaa. Demokratiaan sisältyy poliittista keskustelua, riitelyäkin. Kansalaisilla on taipumusta ajatella, että jonkun täytyy vetää yhteen osapuolien kannat ja tarjota isoissa asioissa eväitä sopuun. Kansakunta on omalla painoarvollaan ohjannut myös presidentin valtaa demokratian puitteiden mukaisesti.

 

Rikas, mutta vanha ja väsynyt Suomi

 

 Suomi on kuudennen kerran peräkkäin ”julistettu” maailman onnellisimmaksi kansakunnaksi. Ristiriitaista tässä on se, että moni on valmis sanomaan: ei pidä paikkaansa.

En kuitenkaan aio referoida ja kommentoida tuoreinta onnellisuustutkimusta vaan lähestymistapa on toinen. Pyrin erittelemään onnellisuusvajeen syitä, vai pitäisikö puhua sopeutumisesta kanssaihmisten, omien murheiden ja onnen hetkien yhteiskunnallisiin syihin.

Olemme yksilötasolla kuin vanheneva Suomi, sieltä täältä kolottaa ja sairastelevuus ei ainakaan vähene. Pärjäämme, mutta se edellyttää ylimääräisiä ponnisteluja. Aina ei usko tunnu riittävän paremman huomisen odottamiseen.

Kansanvallalla on Suomessa pitkä historia ja se varmaankin heijastuu ihmisten mielipiteissä: vanhassa (demokratiassa) vara parempi. Sitä paitsi, onhan ”demokratisoimista” harjoiteltu sata vuotta. Suomi ja muut Skandinavian maat ovat ohittaneet kauan sitten yhteiskunnallisen epäjärjestyksen ja kumouksellisuuden mahdollisuuden. Yhteiskunnallinen konsensus on  saanut aikaan vakuuttavia tuloksia. Jokin kuitenkin vaivaa ihmisiä, joten mietitäänpä hetki syntyjä syviä: jokin jäytää sisintämme. Välillä tuntuu nimittäin, että yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kanssa kilpailee tasapäisesti ihmisten huono sopeutuminen nykyaikaiseen ahdistavaksi koettuun ympäristöön.

Minusta tuntuu, että rikas Ruotsi 1960-luvulla edusti idylliä,  jota me muualla asuvat ihailimme ja kadehdimme. Kansankoti ikään kuin valmistui.

Ihminen yleensä muuttuu hitaasti, kun taas uudet keksinnöt ilmantuvat markkinoille nopeimpien ehdolla. Ns. tavallinen kansa on hätää kärsimässä kehityksen vauhdikkuuden kanssa. Esimerkiksi perussuomalaisten menestys johtuu käsittääkseni kyvystä jarrutella tai tyrmätä kaikkein liberaaleimpia kehityspolkuja.

Entäpä jos haaste asetetaan toisinpäin! Miten saavutetaan tunnelma ja olosuhteet, jotka vallitsivat vuosia tai kymmeniä vuosia sitten. Voitaisiinko menneen tulevaisuuden päivistä oppia jotain?

Aloitan pohdinnan eräästä muistorikkaasta perhealbumin valokuvasta, jossa isoisäni maalaistalon pihalla muutama henkilö keskittyy leppoisasti keskinäiseen jutusteluun niin, että läsnäoleva kamera ja kuvaaja eivät häiritse ketään. Mukana ovat enoni vaimonsa kanssa, heillä vierailevat kauemmat sukulaiset, ja sitten isäntäparin parikolmevuotias lapsi, ”pappa”(isoisäni) ja minä aivan vauvana äidin sylissä. Kokoelman täydentää vieraiden iso koira, johon enoni suuntaa kaihoisan katseen (muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyi tähänkin taloon koira). Kuvanoton ajankohdasta en ole varma, mutta   päättelen, että vuosi oli 1952. Kuvittelen mielessäni, että kaikilla oli positiivinen odotus tulevaisuuden varalle: tila oli vauras, Neuvostoliiton kanssa oltiin sujut sotakorvauksista, olympiakisat olivat aivan ovella ja aurinkokin paistoi….

Tuo kuvanottohetken pihapiiri sulki sisäänsä siistiksi leikatun nurmikon, jota reunustivat omakotitalo, sitä vastapäätä oleva navetta sekä yhdellä sivulla pitkä nukkuma-/varastoaitta (plus ”kärrliiteri”), jota vastapäätä oli kuusiaita. Nurmikko rehotti vielä muutama vuosi takaperin hyötynurmikkona, josta sitten niitettiin viikatteella lehmille heinää märehdittäväksi. Oli siirrytty aikaan, jolloin nurmikko täytti nykyajan vaatimukset.

Tuo miljöön siistiytyminen vaikutti yhden elämänmuodon täydellistäjältä. Parasta aikaa kesti vain 1960-luvun lopulle, kun talon ainoa poika kuoli yllättäen.  Mutta nuo maalaistalon ihmiset elivät ajassa. Kohtalo ohjasi suurempia voimia, jotka sittemmin näivettivät tilan, lehmät annettiin pois ja pellot vuokrattiin naapureille. Yksi aikakusi päättyi niin kuin monet sen jälkeen.

Yhtä vaikeaa kuin on sopeutua uuteen maailmaan on hakea menneestä parhaat piirteet säilytettäväksi. Minä ottaisin mukaan nykypäivään noista ajoista ensinnäkin työtä’ pelkäämättömän uutteruuden ja työtä helpottavat laitteet (nykyajan tietotekniikkaa paljon käyttäneenä tuntuu joskus siltä, että manuaalisesti työ olisi jo tehty). Toiseksi ottaisin mukaani naapureiden pyyteettömän auttamishalun (vastavuoroisuudesta ei tarvinnut erikseen sopia). Kolmanneksi ja vaikeimmin hallittavaksi asiaksi nostaisin -  tiettyyn rajaan saakka - yhteisön sisäisen kontrollin. Kaikkein suurimmat möläytykset ja huonoimmat käytöspiirteet  karisivat tällä metodilla pois.

::::::::::::::::::::::::

E2 Tutkimus on koonnut vuosittaisessa katsauksessa yleiskuvan suomalaisten ”mielenmaisemasta”. Tutkimus kysyy : ”Miten meillä menee?

Luottavatko suomalaiset Suomeen? E2 vastaa tutkimustuloksia lainaten : ”Selkeä enemmistö (70 %) luottaa suomalaisen yhteiskunnan kykyyn ratkoa ongelmia. Luottamus on keskimääräistä yleisempää vanhemmissa ikäryhmissä ja niiden joukossa, joilla on vahva sosioekonominen asema.”

Hieman ristiriitaisesti suomalaiset luottavat yhteiskuntaan, mutta kaipaavat silti vahvaa johtajaa: ”Vaikka luottamusta yhteiskuntaan on, suomalaiset kaipaavat vahvaa poliittista johtajaa. Johtajuutta kaipaa ylivoimainen enemmistö (79 %) suomalaisista.”

Mielenkiintoinen on tutkimustulos koskien odotuksia yritysjohtajia kohtaan, joilta odotetaan aktiivisempaa otetta yhteiskunnallisiin asioihin: E2 vastaa: ”Myös yritysjohtajilta suomalaiset odottavat aktiivisempaa yhteiskunnallista otetta. Enemmistö suomalaisista toivoo heidän osallistuvan julkiseen keskusteluun nykyistä enemmän. Muutamat yritysjohtajat ovat ottaneet näkyvästi kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, kuten ilmastokriisiin, nuorten ongelmiin ja rasismiin. Tulosten perusteella tilausta yritysjohtajien ulostuloille olisi enemmänkin”.

Kolmannes (33 %) suomalaisista kertoo, että poliittinen keskustelu herättää heissä vihan tunteita. Näin arvioi keskimääräistä useampi alle 45-vuotias. Myös työtilanne ja toimeentulo vaikuttavat: työttömät (49 %) sekä jokseenkin tai erittäin huonosti toimeentulevat (46 %) ilmaisevat keskimääräistä useammin, että poliittinen keskustelu saa heissä aikaan vihan tunteita.

 

Johtajuuden puute ja politiikan väljähtäneisyyskö ovat vaivojen syynä?

 

Mikä on siis poliittisen keskustelun rooli vihantuntojen herättäjänä? Politiikka on syyttä suotta ajautunut syntipukiksi vaikeiden yhteiskunnallisten haasteiden edessä. Ehkä tästä syystä halutaan nyrkillä pöytään lyöviä johtajia, jotka sanovat, miten asiat hoidetaan. En kuitenkaan usko, että onnellisuus autoritaarisissa olosuhteissa kasvaa paremmin.

 

:::::::::::::::::::::::::::::

 

Korkean elintason maiden tietynlainen väsähtäneisyys paljastuu, kun suoritetaan kansainvälisiä vertailuja. Seuraavat havainnot ovat E2-tutkimuksesta. Nuoret tiikerivaltiot loistavat halussa ottaa haasteita vastaan. Vanhastaan tähän ryhmään kuuluvia maita ovat olleet Etelä-Korea ja Taiwan. Niitä ennen Japani oli esimerkki voimakkaan kasvun maasta, mutta Japanin on vallannut sama kasvun piiputtaminen kuin mikä tilanne on vallinnut läntisissä korkean elintason maissa. Nykyisiä kasvun tiikereitä ovat esimerkiksi Intia ja Singapore. Ne saavat kasvuodotuksissa korkeita prosenttiosuuksia kansalaisten keskuudessa.

Ruotsi on ääriesimerkki korkean elintason maasta, jolla on kansalaisten mielestä huonot kehitysodotukset. Ruotsalaisista peräti 79 prosenttia arvioi maansa olevan matkalla huonoon suuntaan. Ranskalaiset ovat osoittautuneet oikeiksi ammattipessimisteiksi tämän tyyppisissä mittauksissa. Intiassa vastaavasti peräti  75 prosenttia väestöstä katsoo maansa suunnan olevan oikea.

 

Suomalaisia huolestuttavat eniten toimeentuloon, terveyteen, jaksamiseen ja turvallisuuteen liittyvät asiat, kun taas positiivisen kehityksen maissa painottuvat huolestuttavina asioina inflaatio, rikollisuus ja köyhyys.

Me Suomessa olemme kokeneet tuon optimismin jo 1950- ja 1960-luvulla esimerkiksi tavalla jota kuvasin edellä maaseutupaikkakunnan oloissa. Mutta oppia ei pitäisi ottaa nostalgiaa elvyttämällä vaan palauttamalla mieliin esi-isien eteenpäin vievät ponnistelut.

 

Oireellista on, että E2-tutkimuksen mukaan puolet suomalaista pyrkii parantamaan elämänlatua työntekoa ja kulutusta vähentämällä. Ikärakenteen muutokset tukevat tällaisia ajatuksia. On vaikeaa kuvitella, että työnteon vähentäminen olisi ensisijainen ratkaisu ongelmiin. Vahvan johtajan kaipuu liittynee tähän: haluttaisiin jonkun muun tekevän tarvittavat korjausliikkeet.

 

:::::::::::::::::::::::::::::

 

Sixten Korkman edustaa monessa suhteessa järkiperäistä suhtautumista nykypäivän ilmiöihin. Hän kuulema vetää kirkot täyteen oppiensa tai pikemminkin pohdintojensa  kuuntelijoita, vaikka ilmoittaa olevansa ateisti. Näin ekonomistista tuli humanisti. Välittäjiä on tarvittu kautta historian. Jospa Korkman omaksuisi sovittelijan roolimallin.

Uupuvien harmaahapsien sijasta tarvittaisiin motivoituneita jaksajia, so. työurien pidentämistä. Viime mainittu on mahdollista vain työoloja parantamalla.

 

Pitäisikö luopua Korkmanin tavoin taivaasta ja helvetistä ja palata tämänpuoleiseen ratkomaan filosofisia ja käytännöllisiä haasteita.

Entä onnellisuusindeksit? Jos ei ole aivan varma siitä onko onnellinen, voi vastata, kuten Korkman, joka arvelee, että on ”luultavasti onnellinen”.

 

Pitäisikö palata velvollisuuseettisiin hyveisiin, joiden mukaan onnellisuuta ei kannata epätoivoisesti jahdata?

Presidentinvaalit gallupien valossa

 

 Suomen presidentinvaalit pidetään 28.1.2024. Vaalikampanja-aika on tuntunut lyhyeltä, tai sitten ennen kaikki oli hidasrytmisempää. Toisaalta loppukiri lienee sitäkin kiivaampi. Ollaan taitekohdassa, kun presidentti Niinistön 12-vuotinen kausi on päätöksessä.

Presidenttikandidaatit – joku heistä - on astumassa suuriin saappaisiin. Näin uskaltaa sanoa, kun Niinistön kammasta alkavat piikit olla vähissä.  Niinistön taipaleelle osuivat monet suuret ulkopoliittiset ongelmat, kärjessä Ukraina, joita hän selvitti käymällä mm. 14  kertaa Saksassa, 17 kertaa Yhdysvalloissa ja 17 kertaa Ruotsissa…. Huh, oliko niitä todella noin paljon?

Gallupeja on johtanut pitkäaikainen suosikki Pekka Haavisto. Vasta oikeastaan  Ylen tätä kirjoitettaessa -aivan tuore mielipidetiedustelu toi ihmeteltäväksi asetelman, jossa Alexander Stubb oli noussut ykköseksi 28 prosentin (+6 ) kannatuksella. Haaviston kannatus oli aivan tuntumassa 26 (-3 )prosentin kannatusosuudella.  Ylen kyselyssä Stubb oli Haavistoa suositumpi  kärkinimien välisessä kamppailussa  prosentein 55 - 45.

Mitä siis on tapahtunut? Onko Haavistolla pieni väsähtäminen meneillään vai onko kysymys Stubbin esillä olemisesta viimeaikojen uutisoinnissa. Varman päälle veikkaava löisi ehkä vetoa jälkimmäisen puolesta.  Ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu on lähtöruudussa ja valmiina starttaamaan. Tosiasiassa vaaliasetelmat tästä eteenpäin oikeastaan vasta asettuvat paikoilleen. Vain Jutta Urpilaisen valinta sdp:n ehdokkaaksi on vielä kesken.

Presidentinvaalit ovat aina ensi sijassa henkilövaali, ja se näkyy gallup-numeroissa. Kamppailu nähdään tässä vaiheessa paljolti  Stubbia kannattavan oikeiston ja Haaviston muodostaman kollektiivin, ”vihervasemmiston” välisenä taistona. En tosin ole aivan samaa mieltä tästä asiasta. Mielestäni Haavisto on viherporvari (!) hiukan yksinkertaistaen sanottuna. Kysymys on mielikuvasta: jos Haavistosta säilyy kuva vihervasemmistolaisena,  pysyy hän vasemmiston vahvana ehdokkaana presidentiksi. Jos taas Haaviston ”oikea väri” paljastuu, on hän jakamassa vihreiden lisäksi porvariston tiukasti taisteltua äänipottia.

::::::::::::::::::::::::::::

Tilanne 1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa oli aivan toisenlainen: Koiviston jälkeen valittiin Ahtisaari ja Halonen presidenteiksi. Silloin käytiin perinteinen kilpailu keskustavasemmiston ja keskustaoikeiston välillä. Halonen oli pesunkestävä demari, mutta Ahtisaaresta on jäänyt ambivalentti kuva. Totta kai hän oli demarien edustaja, mutta pohjimmiltaan enintään sitoutumaton maltillinen vasemmistolainen. Siksi hän menestyikin. On oikeastaan yllättävää, että sdp:n asema oli niin vahva Kekkosen jälkeen.  Ehdokasvalinnassa onnistuttiin ilmeisen täydellisesti poliittinen tilanne ja ihmisten asennoituminen huomioiden. Vaalit olivat tiukkoja, mutta päättyivät joka tapauksessa sdp:n eduksi. Menestyäkseen nykyisin presidentinvaaleissa sdp tarvitsisi ehdokkaakseen sitoutumattoman (vasemmistolaisen) vetovoimaisen henkilön. Sitä ei ole nyt tarjolla.  

Stubbin amerikkalaistyylinen ”vaalilook” samoin kuin hyvä esiintymiskyky ja tietynlainen maailmankansalaisuus voivat toimia hänen edukseen. Kuitenkin pääministerinä ja valtiovarainministerinä hän onnistui vain keskinkertaisesti. Myös presidenttiehdokkaana hänen on syytä pitää faktat hyvässä järjestyksessä, ettei satu yllätyksiä. Stubbin ja puolueen menestys etenevät yhtä jalkaa. Lisää ääniä on saatavissa muilta, kuten sdp:stä näitä vaaleja varten irtautuneista. Paremman puutteessa Stubbissa on riittävästi tartuntapintaa vallata muilta ääniä. Ilmeisesti hän on saamassa hieman yllättäen myös perussuomalaisten ääniä.

Haaviston valtteina ovat hyvät yhteydet maailman kriisipesäkkeisiin, ja niiden kautta eri maiden päämiehiin. Haavisto on vakaa, eikä säiky vastakkainasettelua. Kuitenkin kokemus on hänen vahvinta pääomaansa, kuten myös ulko- ja turvallisuuspoliittinen osaaminen.

Presidentinvaalien kaltaiset henkilövaalit eivät tue kuin osittain puolueuskollisuutta. Niinpä Olli Rehnin kannatus on juuri nyt selvästi suurempaa kuin hänen puolueensa keskustan eduskuntavaalikannatus. Vakaa, mutta vähemmän sytyttävä Rehn tuntuu saavan ehdokkaista keskivertoa enemmän kannatusta, ei kuitenkaan niin paljon, että pääsisi kahden parhaan joukkoon. Kiri ei riitä. Parempaan menestykseen tarvittaisiin hieman enemmän huumoria ja värikkyyttä. Hän on vaalissa vakaa ”pankin edustaja”.

 Jutta Urpilaisen kannatus on yhtä alhaalla kuin sdp:n viimeisten presidentinvaalien menestys yleensäkin. Suomen suurimman puolueen presidenttiehdokkaan kannatus on puolueen kannalta hävettävän vaatimaton. Sdp:n kannattajiksi tunnustautuvien äänet ovat hajallaan puoluekentässä Stubbin kannatuksen ollessa heidän joukossaan merkille pantavan korkealla. Miten käy demarien äänestysaktiivisuuden vallitsevassa tilanteessa? Välillä tuntuu, että muut ovat kiinnostuneempia sdp:n  ehdokkaasta kuin oman puolueen kannattajat. Urpilaisesta jää kuva muiden puolueiden kannalta vaarattomana ehdokkaana, jota voi kyllä ”arvostaa”, mutta ei äänestää.

Mika Aaltolan kannatus on kohtalainen (9 prosenttia), muttei hänestä ole sitoutumattomien äänestäjien äänien kohteeksi laajemmin. Hän tuli ehdokkaaksi kansainvälispoliittisen asiantuntijuutensa takia ilman varsinaista poliittista kokemusta. Kompastelua on havaittavissa samoin kuin puutteita ehdokkaan  tunnesiteen vahvuudessa ja uskottavuudessa. Hän on periaatteessa kaikkien kannatettavissa, mutta myös kaikkien vastustettavissa.

Jussi Halla-aho kuuluu niihin,  joiden kannatus ei lupaavasta alusta huolimatta yllä lähellekään puolueensa eduskuntavaalikannatusta. Hän on jossain määrin liian kliininen verrattaessa häntä politiikan näyteikkunan näkymään. Tunneyhteyttä on hänenkin vaikea luoda. Järki toimii, mutta se ei riitä johtuen juuri tunneviileydestä. Halla-aholta odotettiin varmaankin puoluerajat ylittävää kannatusta valtakunnan nasevan tietäjägurun ansioilla ja sen takia, että hän on puolueensa ”oikeassa olemisen” symboli.  Halla-aho sijoittuu kannatusmittauksissa  ehdokkaiden puoleen väliin (8 prosenttia).

Li Andersson on ehdokkaista eniten puolueensa näköinen ja oloinen ja saa sen takia 7 prosentin tuen kansalaisilta. Vasemmalla on nyt tilaa, mutta Andersson ei tunnu tarttuvan täkyyn. Muista poikkeava Nato- ja DCA-sopimuskriittisyys  voisi toimia johonkin rajaan saakka. Pohjia omanlaiseen vaalikampanjaan on, mutta hallitustiekin täytyy ilmeisesti pitää auki... 

Sari Essayah ja Harry Harkimo jäävät ynnä muut -ehdokkaiksi.

:::::::::::::::::::::::::  

Vielä muutama pointti vaalitaisteluun ja vaalien seurantaan….

Yksikään ehdokkaista ei näe Venäjä-suhteissa mitään kehittämismahdollisuutta, mutta eroja suhtautumisessa Yhdysvaltoihin on nähtävissä. Varteenotettavista ehdokkaista amerikkalaismielisin on Alexander Stubb, jopa siinä määrin, että ehdokas varmuuden vuoksi yrittää luoda jonkinlaista teennäistä kriittistä varautuneisuutta Yhdysvaltoja kohtaan.

Voisiko presidentinvaaliehdokasasettelun vasemmistovajaus (lähinnä demarit) hoitua sillä, että joku porvareista kokeilee siipien kantavuutta menemällä niin lähelle vasemmistoa kuin mahdollista? Kuka porvareista on siis vasemmistolaisin? Ei näytä todennäköiseltä etenemisväylältä….

Kun ehdokkaiden taholta pyritään jatkossa löytämään erottuvuustekijöitä, on odotettavissa keskustelevampaa kampanjointia.

Ovatko liberaalit demokratiat jäämässä alakynteen poliittisten järjestelmien valtataistelussa?

 

 Olen useissa kirjoituksissani käsitellyt demokratian asemaa nykyisessä järjestelmien välisessä valtakamppailussa. Helsingin Sanomien ”Vieraskynäpalstalla” 13.10.2023 asiaa käsittelee Sitran asiantuntija, valtiotieteen tohtori Markku Harrinvirta kolumnissaan ”Demokraattinen tulevaisuus ei enää ole itsestäänselvyys”. Kysymys ei siis enää ole yleistasoisesta huolesta, vaan yhä painokkaammin konkreettisesta tapahtumakehityksestä. On syytä huomioida, että nyt käsitellään demokratiaa läntisestä näkökulmasta. Käytän Harrinvirran kolumnia lähinnä sytykkeenä asioiden käsittelyssä. Viittaan myös  muihin lähteisiin tarpeen mukaan, mutta mielipiteet ovat omiani.

Olkoon tarkastelun lähtövuosi 1914.

Vuoteen 1914 mennessä liberaalidemokratia näytti suorittaneen läpimurron. Jopa Venäjä ja Turkki tekivät myönnytyksiä perustuslaillisen hallitusmuodon suuntaan. Vuoden 1920 paikkeilla liberaalille demokratialle näytti avautuvan mahdollisuus laajaan etenemiseen. Itse asiassa oli vain muutamia valtioita, joissa ei ollut minkäänlaisia vaaleja vuosien 1919-1947 välillä. Kuitenkin juuri tuolla aikavälillä liberaalit poliittiset instituutiot joutuivat perääntymään lähes sekasortoisissa olosuhteissa.

 Historioitsija Eric Hobsbawmin mukaan ainoat tehokkaat demokraattiset poliittiset instituutiot olivat Britanniassa, Suomessa (”juuri ja juuri”, kuten Hobsbawm toteaa), Irlannissa, Ruotsissa ja Sveitsissä. Tässä jaottelussa ei käsitellä siirtomaita, joissa tosin ei ollut myöskään demokratisoitumispiirteitä.

Jo toisen maailmansodan viimeisinä vuosina oli nähtävissä demokraattisten valtioiden voitto, sillä nämä valtiot olivat suurelta osin samalla puolella ja olivat sodassa menestyneitä. Liberaalidemokraattiset valtiot pystyivät omin voimin vahvistamaan asemaansa tarjoamalla kansalaisilleen mm.  hyvän sosiaaliturvan pahan päivän varalle. Tämä oli jotain aivan muuta kuin sotien välinen aika, jolloin Eric Hobsbawmin mukaan demokratioita oli vain kymmenkunta, Suomikin vain nipin napin.  

Monet tahot pitivät toisen maailmansodan jälkeistä järjestelmää tavallisen ihmisen voittona sosiaaliturvajärjestelmien plus muiden julkisen sektorin palvelujen tehdessä läpimurron.  On kuitenkin syytä muistaa, että natsi-Saksan sosiaalietuuksien paletti oli jo 1930-luvulla hyvin kattava sekin. Diktaattorit ostivat erilaisilla eduilla kannatuksensa kansalaisilta ja samalla pyrkivät vastaamaan demokratioiden kilpailuun. Oikeusvaltiota ei kuitenkaan mahdollistettu. Yhdeksänkymmentäluvun alussa oli luontevaa pitää liberaalia demokratiaa voittajana, olihan sosialismi raunioitunut. Muutos tapahtui hämmästyttävän nopeasti. Maailma oli ja on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi paikka kuin se maailma, joka nähtiin kaksinapaisena toisen maailmansodan jälkeen. Itse sodassa idän autoritarismi (Neuvostoliitto!) sekä demokraattisten valtioiden liitto saavuttivat kaksoisvoiton fasismista.

Francis Fukuyama julisti liberaalin demokratian voittokulkua heti, kun se oli mahdollista, eli 1990-luvun alussa. Sen jälkeen demokratian asema on joutunut uudelleen puntaroinnin kohteeksi monta kertaa. Sittemmin  olen oppinut ymmärtämään Fukuyaman syvällistä ajattelua hänen myöhempien kirjallisten tuotteidensa kautta.

Sodan jälkeen tapahtunut suurvaltojen riitaantuminen ja valtapoliittinen taistelu (toissijaisesti ideologioiden välinen kamppailu) johtivat kaksinapaisen maailmankuvan muodostumiseen lähes 50 vuodeksi.

Lännessä olemme sitä mieltä, että liberaali demokratia tarjoaa parhaat mahdollisuudet turvalliselle, tasapainoiselle ja onnelliselle elämälle – ainakin toistaiseksi. Voidaan kysyä, kuinka kauan tehokkaan tietoliikenteen oloissa autoritaariset valtiot pystyvät pitämään voimassa oikeusvaltio- ja demokratiarajoituksensa. Nyt ne ovat pärjänneet, vaikka suhtautuvat välinpitämättömästi ihmisoikeuksiin ja sananvapauteen, jotkut hyvinkin kielteisesti.

Olemme pitkään (jopa lähes 80 vuotta) säästyneet suursodalta. Se on jotain aivan muuta kuin maailmansotien välinen 20 vuoden rauhanjakso. Kuuluisassa kirjassaan ”Äärimmäisyyksien aika” (1994) Eric Hobsbawm näkee ensimmäisen ja toisen maailmansodan jatkumona, siis yksi sota: 1914-1945. Sille löytyy perusteita.

Nyt on merkkejä ilmassa, että muutos ikävään suuntaan voi tapahtua lähivuosien kuluessa. Ja jos se tapahtuu, on syy diktatuurivaltioiden ja liberaalidemokratioiden välisissä ristiriidoissa. Venäjä näyttää aggressiivisuudellaan mallia. Asevoimien osuudet budjeteissa ovat kasvaneet, raja ei kulje enää kahden prosentin bkt-osuuden kohdalla. Autoritaariset valtiot ovat vahvistuneet tarkasteltaessa niiden asevoimien iskukykyä ja taloudellisia panostuksia.

Amerikkalainen republikaanien taustajoukoissa toiminut Robert Kagan arvioi liberaaleja demokratioita olleen satakunta (!) 2020 luvun aattona. Jos näin on, tilanne ei ole toivoton millään lailla. Mutta kysymys on tietenkin kansanvallan tason määritelmästä ja kriteereistä, jotka liberaalille demokratialle asetetaan.

Harrinvirta korostaa, että autoritaariset voimat vahvistuvat esimerkiksi arabimaissa. Sellaistakin tapahtuu, että autoritääriset voimat lujittuvat demokratioissa (AfD, Saksa!), kun nationalismi, populismi ja vihapolitiikka lisäävät kannatustaan.

Liberaaleissa demokratioissa elävien on tunnustettava, että monet autoritaariset valtiot ovat pitäneet järjestelmäkilpailussa hyvin puolensa. Niiden ei tarvitse selitellä demokraattisia harharetkiä tai asioiden hidasta valmistelua. Päätökset toimeenpannaan usein yhden ihmisen päätöksellä tai veto-oikeudella. Monet tavalliset kansalaiset ihailevat moista tehokkuutta.

Samaan aikaan liberaaliin demokratiaan on hiipinyt ylimielisyyden tuntu. Kilpailija ei ole noteerattu sen realististen voimavarojen mukaan.

:::::::::::::::::::::::::

Mikä vahvistaisi liberaalien demokratioiden voittokulkua?

Mitä liberaaleilla demokratioilla on tarjota vastineeksi autoritarismin joillekin silmiinpistäville onnistumisille? Toki lännen demokratioissa ollaan ylpeitä siitä, että demokraattiset oikeudet ja oikeusvaltioperiaatteet ovat korkealla tasolla. On saavutus sinänsä pitää yllä moitteettomia kansalaisvapauksia.

Ainakin osavastauksen kysymykseen tarjoaa sosiaalidemokratian menestys, nimittäin sosialismin menestynein muoto oli sosiaalidemokraattinen, sosiaaliseen markkinalouteen ja demokratiaan perustuva yhteiskuntajärjestelmä. Se on vallannut alaa toisen maailmansodan jälkeen ja taistelee vallasta keskustaoikeistolaisten voimien kanssa, jotka myös täyttävät liberaalin demokratian vaatimukset.

Monet ovat sitä mieltä, että liberaalin demokratian tulevaisuus näyttää nyt heikommalta kuin pari-kolmekymmentä vuotta sitten. Nyt sen on taisteltava asemastaan. Liberaalin demokratian täytyy todistaa olemassaolonsa oikeutus uudessa maailmantilanteessa. Sen on pyrittävä vastaamaan sekä mielikuvissa että konkreettisesti nykydiktatuureille tai vaikkapa Natsi-Saksan 30-luvun ”hyvinvointiyhteiskunnalle”, joka  pyrki luomaan 1000-vuotisen valtakunnan imperialistisin tavoittein ja sama tavoitteisto on nähtävissä Putinin ”rajattomassa ideologiassa”(= tulevassa uudessa maailmanjärjestyksessä), joskin kansalaisten hyvinvoinnin kannalta paljon epäuskottavammin. Joka tapauksessa Putinin tavoite on kumppaniensa kanssa luoda uusi maailmanjärjestys,  joka jakaa maailman liberaalidemokratioihin ja toisaalta autoritaarisesti johdettujen maiden ryhmään ja työntää syrjään nykyinen yksinapainen maailmanjärjestys korvaten se moninapaisella.

On monia vastakkainasetteluja, jotka sekoittavat edellä kuvattua järjestelmätaistelua: demokratiat vastaan autoritääriset valtiot, sivistys vastaan barbaria, fundamentalismi vastaan uskonnonvapaus, terrorismi vastaan järjestelmän väkivallaton vakaus…… jotkut - varsinkin ääriainekset - haluavat lyödä vetoa voittavasta yhdistelmästä.

Vladimir Putin on sanonut oireellisesti, että kylmä sota ei päättynyt ”rauhansopimukseen”. Tässä mielessä nykyinen konflikti on kylmän sodan ”jatkosota”, josta Venäjä hakee  hyvitystä ”vanhan” – vielä päättymättömän – kylmän sodan aiheuttamille traumoille.

Liberaaleille demokratioille ei voi luvata automaattisesti  luottamusta herättävää tulevaisuutta, vaan enemmänkin potentiaalista ryvettymistä mitä moninaisimmissa sopeutumispyrinnöissä ja ulkoisissa konflikteissa, joihin ne katsovat olevansa ”valistuneen” valtion tavoin oikeutettuja puuttumaan.

Markku Harrinvirta toteaa  kolumninsa viimeisessä kappaleessa, että ”demokratioiden ja diktatuurien kilpailu  on noussut kaikkien näkyville”. Mutta voimmeko puhua puhtaista demokratioista tai puhtaista diktatuureista tänään?  Otetaan esimerkiksi Ukraina. Harrinvirta: ”Vladimir Putinin Venäjä käy sotaa demokraattista Ukrainaa vastaan”. Kuitenkin Ukrainalla – monen tahon myötätunnon kohteella -  on oman demokratian rakentaminen enemmän tai vähemmän retuperällä korruptio-ongelmineen.

Mikä edesauttaa demokratian ylläpitämistä? Epäilemättä perinteet, joilla on esimerkiksi Länsi-Euroopassa kymmenien vuosien ellei sadan vuoden historia. Mikä harjoitus parhailla demokratioilla onkaan takanaan! Vastaavasti Itä-Euroopan kansandemokratioilla ei näitä kokemuksia ole kertynyt. Itä-Euroopassa sotien välissä vallinneen autoritaarisen hallinnon perään rakentui sosialistinen diktatuuri. Yritykset pystyttää demokratia lännen mallin mukaan - Venäjän ikeestä vapautumisen jälkeen -  johtivat epävakaaseen poliittiseen kulttuuriin ja sitä kautta totuttelun kohteena olleen järjestelmän murenemiseen ja korvaamiseen autoritaarisilla tai vain hauraasti demokratiaa muistuttavilla järjestelmillä.

Mielenkiintoista on, että monien autoritaaristen järjestelmien tukipilareina ovat tavalliset kansalaiset, jotka kyllästyivät monipuoluejärjestelmän eripuraan (vrt. Suomi 1930-luvulla). Vielä on huomioitava lukuisat  muut taustalla vaikuttavat seikat: oliko Puola ensisijaisesti innostunut läntisen Saksan demokratiasta vai molemmissa maissa vaikuttavasta uskonnollisperäisestä poliittisesta traditiosta?

 

Mihin Suomi velvoitetaan Natoon liittymisellä?

 

 Jotkut ovat kaivanneet keskustelua Suomen Nato-sidonnaisuuksien luonteesta. Hyvin harvat laitavasemmiston laitimmaista reunaa lukuun ottamatta  ovat omaksuneet täysin torjuvan suhtautumisen Natoon. Olen asettanut itselleni tavoitteeksi jo aiemmissa kirjoituksissani laaja-alaisen ja kriittisen keskustelun käymisen koskien Nato-sitoumuksia, mutta en enempää.

Silmiini sattui Demokraatti -lehden otsake: ”Häkkänen: Nato-velvoitteiden täyttämiseksi tarvitaan lisää resursseja”. Kuinkahan moni oli henkisesti varautunut siihen, että lasku kasvaa siitä, mitä alunperin on arveltu tai tiedetty? Epäilen,  että on karkeasti kahdenlaista suhtautumista: 1) Puolustuskykymme takia Nato-velvoitteet on maksettava sitä mukaa kuin niitä tulee, 2) Keskustelua sitoumuksista on pystyttävä käymään koskien uusia tulevia velvoitteita, kuten esimerkiksi Norjassa on tapahtunut. Norjassa tunnutaan ajateltavan, että Norjan puolustuskyvyn/Naton puolustuskyvyn  kasvattamisessa on huomioitava se, mikä on Norjan kannalta välttämätöntä ja hyväksyttävää ja keskustelun alaiseksi on asetettava se uusi varustelutaso, mikä tuo riskejä tullessaan. Näitä ovat esimerkiksi ydinaseet Norjan maaperällä ja sotilastukikohdat Norjan maaperällä sekä kaikki se, mikä näiden mukana tai niitä ennakoiden on tulossa Norjan vastuulle.

Suomi vaikuttaa jälleen kerran luokan kilteimmältä oppilaalta. Resurssilaita ainakin on kiinni: Maanpuolustuskurssin avajaisissa  puolustusministeri Häkkänen totesi, että Nato-velvoitteiden takia Suomen puolustuskykyä ei saa edes tilapäisesti heikentää. Mitä se on? Vastaus: Nato-velvoitteiden täyttämiseksi tarvitaan lisää resursseja. Niitä ei voi irrottaa oman puolustuskyvyn resursseista. Jos aavistukseni pitää paikkansa, käydään rajua keskustelua sote-menoista, mutta puolustusmenot rajataan keskustelun ulkopuolelle. Piikki on auki.

Lisäresursseja tarvitaan Naton hallintoon, sillä sotaa käydään myös raskaalla kynällä. Mielenkiintoinen on seuraava muotoilu: Täytettävien tehtävien (henkilöstö) määrä perustuu mm. jäsenmaan asevoimien kokoon. Jos reservit lasketaan mukaan voi Suomelle olla tulossa tuntuva taakka taakka kannettavaksi. Tehtävien täyttämisen siirtymäaika on kuusi vuotta. Mielenkiintoista tässä on,  että Yhdysvaltain ja Suomen ns. DCA-sopimus on sekin resursseja vaativa  yhteistyökuvio. Yhteensä laskien Suomi ympäröidään varsinaisella resurssipläjäyksellä. Voisin provosoiden kysyä kumpi tarvitsee enemmän toista, läntiset yhteistyökumppanit Suomea vai päinvastoin.

Suorastaan veret seisauttavalta kuulostavat Nato-edellytyksenä esitetyt pakollisiksi koetut ”pysyvät joukot”, jotka on tarkoitettu Naton käyttöön, missä vain akuuttia tarvetta ilmenee. Globaalisti mitoitettu turvallisuus maksaa, mutta oliko, ja kuinka moni tietoinen Natoon mentäessä tästä velvoitteesta, ja jos oli, tiedottivatko tietävämmät ko. henkilö- ja menoerästä. Turvallisuus maksaa, mutta onko nyt kysymys 4000 miehen ja naisen pantista yhteisen puolustuksen hyväksi? Demari-lehti toteaa, että tuskin  tällaista tarvetta täytetään vapaaehtoisilla joukoilla. Lisäklausuulina on, että kerran sitouduttuaan joukoista ei voi enää irtautua ilmoitusasiana. Ilmeisesti tämä sitoutuminen koskee myös vapaaehtoisesti mukaan lähtijöitä. Suomen pitää näin osoittaa, että se pystyy tuottamaan turvaa muille jäsenvaltioille.

Entä jos ilmenee, että Suomi itse tarvitsee em. kokeneet joukot? Demarissa annetaan ymmärtää, että  joukot ovat pois kotimaan käytöstä.

Demarissa herätetään myös kysymys, onko Suomen koko reservi 280 000 sotilasta Naton käytettävissä, niin kuin Nato ilmeisesti olettaa. Joka tapauksessa ammattisotilaiden siirto maan sisällä ei enää riitä, vaan heidät voidaan lähtökohtaisesti sijoittaa ”mihin vain”. No, tässä ja muissakin edellä läpikäydyissä asioissa Suomen lainsäädännön on taivuttava  palvelemaan tarkoitusta. Käsitän, että valtiovalta pyrkii tekemään lainsäädäntöön tarvittavat muutokset.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Hesarin kolumnissa (”Nato-Suomessa keskustelu kaipaa nyt avoimuutta”) 4.11.2023 Erja Yläjärvi viittaa aluksi Yhdysvaltojen ja Suomen väliseen DCA-puolustussopimukseen todeten sen vaativan Suomen eduskunnassa 2/3 enemmistön astuakseen voimaan. En epäile, etteikö tuollainen enemmistö olisi helpostikin saavutettavissa.

Tärkeintä on sopimuksen sisältö. Sen mukaan mahdollistuu Suomen alueiden luovuttaminen Yhdysvaltojen sotilaiden käyttöön. Lisäksi sopimuksessa mahdollistetaan tietyissä tapauksissa tuomiovallan luovutus Yhdysvaltojen käyttöön.

Paljon on luvattu. Asiaa lievennetään sillä tavoin, että todetaan samojen DCA-pelisääntöjen olevan voimassa myöskin muissa Skandinavian ja Baltian maissa. Joka tapauksessa DCA liittyy saumattomasti saman tyyppiseksi toimivallan luovutuksen osaksi kuin edellä kuvatut Nato-sopimuksen periaatteet. DCA voidaan nähdä myös Naton takalukkona ainakin Suomen osalta.

Yläjärvi haastaa avoimeen keskusteluun asiasta kiinnostuneita ja heitähän pitäisi olla runsaasti. Mielipiteeseensä nähden hän on itse hyvin maltillinen uusien avausten suhteet

Samaan syssyyn Yläjärvi pitää avoimuuden vaatimusta hankalana lajina suomalaisille. Avoimia kysymyksiä ovat muun muassa Suomen asema ja sen määrittäminen Naton sisällä. Tämä on tärkeää,  koska liittouman sisällä on noussut - ja nousee jatkossaksin - useita riidanlaisia kysymyksiä.  Miten Suomi asennoituu mahdollisiin kiusallisiin tilanteisiin, joista se on aiemmin liukastellut esimerkiksi kantaaottamattomuudella.

Yksi iso kysymys on USA:n käyttäytymisen (muutoksen) arvioiminen tilanteessa, jossa Donald Trump voittaa Yhdysvaltain presidentinvaalit.  Totuus on hukassa ja ainoa –  Suomen omankin edun vuoksi -  luja perusta on luottaa eurooppalaisten arvojen puolesta taistelevaan Ukrainaan. Suomen eturintama on Ukrainassa.

Suomen  presidentinvaaleissa ehdokkaiden kannat vanhaan tyyliin ovat kiveen hakatut. En näe periaatteellista eroa ehdokkaiden välillä siinä, oliko suhteiden Venäjä vai Yhdysvallat. Pakko on joitakin  sävyeroja näkyä, jos ei Venäjä-kysymyksissä, niin sitten EU- ja Nato-kysymyksissä.  Norjan ja Suomen puolustuspoliittisessa keskustelussa on valtava ero. Vielä on muistettava, että Suomen presidentinvaalien  äänipotista arvioni mukaan 40 prosenttia on vasemmistolaisten ääniä. Ne jyvittyvät harvoille tahoille ideologisesta näkökulmasta. Kuka porvareista on ”vasemmistolaisin” suhteessa Natoon?

Suomessa on juuri vaihtunut eduskunta ja tuota pikaa vaihtuu myös presidentti.  Tässä vaiheessa on hyvä käydä keskustelua valtioelinten suhteesta Nato-Suomessa. Presidentin rooli on tässä avainasemassa. Missä määrin keskustelu on avointa? Näyttää siltä, että oikealla haluttaisiin pitää suu enemmän supussa ja vasemmalla sallittaisiin avoimempi tiedonkulku ensinnäkin eri valtioelinten kesken ja mahdollisesti myös äänestäjiin päin.  

::::::::::::::::::::::::::::::::

Vanhan sanonnan mukaan,  jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan. Viime kuukausien mediaa seuratessa on tullut mieleen, että sotaeuforia on voittanut taas alaa. Jostakin syystä maailmanrauhan ylläpito ei tunnu onnistuvan muutamaa kymmentä vuotta enempää. Ensimmäistä maailmansotaa edelsi ”kyllästyminen” rauhaan. Monilla tahoilla koettiin - usein kostomielialan vallitessa  -  että nyt on jälleen sankarillisten uhrautumisten aika. Sankarillisten uhrautumisten? Ehkä niinkin, mutta taistelut käytiin mutavellissä.

Ydinaseet ovat – kauhun tasapainon kera – estäneet sodan syttymisen liki 80 vuoden ajan. Sitä ennen ensimmäisen ja  toisen maailmansodan välinen aikamatka oli pari kymmentä vuotta. Brittihistorioitsija Eric Hobsbawm laskikin molemmat sodat yhdeksi jatkumoksi, koska toinen maailmansota oli ensimmäisen  maailmansodan sopimusten ja pakotteiden seuraus. Ja eikö nytkin naapurin katkeroitunut presidentti ole edustanut kantaa, jossa vaikutusvaltaa on jaettu maapallolla epäreilusti Venäjän ja eräiden muiden maiden tappioksi.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Naton myötä Suomi sai kauan haussa olleen kytkennän angloamerikkalaiseen henkiseen ilmapiiriin: olemme nyt - vihdoinkin - ”oikealla puolella” lännen ja idän henkistä ja fyysistä rajaa, sanotaan. Rakenteilla on sekä henkinen että fyysinen muuri Venäjän rajalle.  En ole vakuuttunut,  että tämä suhteiden totaalinen kylmeneminen on kestävä tavoite .

  

Tahdosta ja tahdon tahdosta

 

Helsingin Sanomissa Jyrki Alenius arvioi 16.10.2023 Arthur Schopenhauerin teoksen ”Ihmisen tahdon vapaudesta ”. Kirjaa ennakoiva essee ilmestyi vuonna 1839, joten jo oli aikakin julkaista tämä kirja suomennettuna. Lukion filosofiassa opetettiin, että Schopenhauer oli pessimismin filosofi. Kirja myös luotailee pesimisin polkuja, mutta antaa myös eväät tietämisen (tietotason) kautta parempaan (ja hallittavampaan) tahdonvaraiseen maailmaan.

Yritän testata samalla omaa vajavaista ymmärrystäni. Käytän vanhaa menetelmääni eli yritän piirtää esitetyn ongelman tai haasteen kuvion muodossa.

Mainittu ”Ihmisen tahdon vapaudesta” -teos jakaa maailman kahtia tietoiseen (arkitahto) ja tiedostamattomaan maailmaan (itsetietoisuuden ulkopuolelle jäävät tahdonaktit). Lainaan Aleniusta, joka vetää yhteen problematiikan seuraavasti: ”Tahtomisen objektit, jotka juuri määräävät tahdonaktin,  sijaitsevat selvästi itsetietoisuuden ulkopuolella, kun taas itse tahdonakti  kuuluu itsetietoisuuteen (siis siihen,  mitä pidämme normaalina tahtona tehdä tai saavuttaa jotakin). Haaste tässä on ymmärtää, että normaali tahdon olemus ei ole tahdon ”ilmiasu”, vaan juuri edellä mainittu itsetietoisuuden ulkopuolelle  jäävä tahto, tahtomisen tahto.

Schopenhauer käsittelee perinteisessä mielessä käsitettyä ”tahtoa” rujosti antaen ymmärtää, että arkitahdolla ei ole mitään tekemistä todellisen tahdon kanssa, joka tosiasiassa määrittää arkitahdon. Me emme pääse käsiksi tietokykyjemme ulkopuoliseen  ”olioiden sinänsä” maailmaan. Emme tiedä siitä mitään.

Tahto voidaan – ymmärryksen lisäämiseksi - jakaa kahtia seuraavasti: (lainaus Aleniuksen kirja-arviosta): a) inhimillisen tietokyvyn ulkopuolisen tahdon maailmaan, joka on yksi jakamaton todellisuus, ja b) ilmiöiden maailmaan, jota rajoittavat avaruuden ja syysuhteiden kategoriat. Tämä maailma (ja tahto) on sellainen kuin se meille näyttäytyy.

Schopenhauerin tarkoittama ”tahto” (edellä kohta a) toimii ilman subjektia, eikä se myöskään edellytä minkäänlaista subjektia. Koko maailmankaikkeus on yhtä. Kysymys on harhasta, kun kuvittelemme, että tahtomme aiheuttaa teon. Tässä maailmassa todellisen tahdon voidaan ajatella olevan metafyysinen arvaus.

Schopenhauerille todellinen tahto on hyvin kategorinen käsite:  olisinko voinut toimia toisin kuin toimin? Vastaus: en voi. Leibnizin rinnan Schopenhauerin kanssa esittämän määrityksen mukaan kaikille tapahtumille on peruste. Tästä muodostuu Leibnizin ”riittävän perusteen laki”, jonka mukaan asiat tapahtuvat niin kuin tapahtuvat, eivätkä toisin.

::::::::::::::::::::::::::::

On yksi asia, joka avaa ”tahdon” simpukan kuoren: se on  ihmisen tietotaso. Muutoin schopenhauerilainen maailma olisi muuttumattomuudessaan aika ankea paikka elää. Vähintään lohduttavaa on , että Schopenhauer katsoo, että mitä enemmän ihminen tietää, sitä enemmän mahdollisuuksia hänellä on.

Schopenhauer kunnioittaa järjen harjoittamista. Jokainen teko opettaa ihmiselle hiukan lisää siitä, mikä hän on. Ihminen tulee paremmin tietoiseksi motiiveista. Tämä on tärkeää, koska sisäänpäin kohdistuva tarkastelu tarkentuu, muutoin motiivit pysyisivät ihmiseltä kätkettynä. Schopenhauerille motiivit olivat hänen tahtonsa tavoitettavissa vasta, kun hän ymmärsi ne.

Schopenhauerin tinkimättömyys laajemman yleissivistyksen puolesta on merkillepantavaa pessimismin antiteesina.

Löytykö ulkopuolinen tahto – tahdon tahto – sodan jumalan sokeasta raivosta? Toteutuuko se silloin, kun sanomme ”tämä ei ole (enää) ihmisestä”. Tahtova ihminen on vain suuren tahdon välikappale.

Voiko motiivi subjektin olemassa oloon tulla tietoisuuteemme edes hetkeksi, häivähdyksen ajaksi,  ja kertoa jotakin -  mitä tahansa – vähäistäkin siitä, mitä on olla sodan sokean raivon ulkopuolella?

Oheinen piirros kuvaa  tahdon problematiikkaa sellaisena kuin minä olen sen nähnyt.

Napauta kuvaa suurentaaksesi sen

 

Läntinen rationaliteetti vs. idän mystiikka

 

Paljon on kulutettu palstatilaa ja retoriikkaa,  jotta voitaisiin selvittää Venäjän nykypolitiikan ja nykytoimenpiteiden loogisuus ja tausta. Eräs lähtökohta, jota on painottanut  seikkaperäisesti erityisesti professori Jukka Korpela - viimeksi kirjamessuilla 2023 - on länsimaisen rationaliteetin ja itäisen mystisen ajatteluttavan (mystiikan) erottaminen toisistaan sen ymmärtämiseksi, mitä on parhaillaan tapahtumassa mm. Venäjällä ja Ukrainassa.  

Referoin Korpelan tekstejä soveltuvin osin. Käytän johdannossa niitä blogitekstejäni viime vuosilta, jotka kuvaavat oman ajatteluni kehitystä koskien nykyistä tapahtumien taivaanrantaa.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Vladimir Putinin puheet ennen nykyisiä vaiheita Ukrainassa täyttyivät katkerista tilityksistä, jotka heijastivat  Neuvostoliiton hajoamisen jälkeistä historiaa Putinin silmin nähtynä. Puheiden tulkinnan dramatiikka perustuu siihen,  että niitä on vaikea selittää länsimaisella järjenjuoksulla ilman,  että lähtökohdaksi otetaan kuviteltu historiankertaus tai vääristely. Toinen näkökulma on,  että presidentti halusi oikaista historiaa valitsemiltaan osilta. Puheen syväanalyysi edellyttäisi myös länsimaiden toimien perkausta 2000- ja 2010-luvilla. Siihen en kuitenkaan tässä  kirjoituksessa lähde kuin pintapuolisesti viittaamalla.

Näistä lähtökohdista on helppoa – helppoa ja helppoa – päätyä Putinin puheisiin uudesta ”maailmanjärjestyksestä” (jossa johtotähtenä ei ole enää Yhdysvallat) tai ”rajattomasta” Venäjästä. Kysymys ei ole propagandasta, vaan totuuden mieltämisestä meille lännessä vieraalla tavalla.

Putin puhui länsimaisesta ylimielisyydestä (erehtymättömyys, piittaamattomuus) ja Venäjän etujen huomioonottamattomuudesta.  Putin kytki tämän asennoitumisen Neuvostoliiton romahtamiseen ja siitä johtuvaan Venäjän aliarvioimiseen.  Putin murehti Venäjän  itsevarmuuden ”hetkellistä” menetystä 1990-luvun alussa kaiken pahan alkuna ja juurena. Heikkouden tila on jättänyt Putiniin ylpeyteen poltinmerkin.

Voidaan tietysti kysyä olisiko jonkun lännen johtajan Venäjän asemaan asettuminen voinut kohentaa suurvallan omanarvontuntoa. Jää ikuiseksi arvoitukseksi olisiko tällä ollut jotain merkitystä politiikan käytännön työssä. Jeltsin ja Putin jaksoivat vain hetken seurata lännen demokratian suuntaviivoja, mutta kuitenkin sen verran, että lännessä ehti herätä toiveet paremmista ajoista.

Joko Putin itse tai hänen pahat henkensä johdattivat presidentin – länsimaisittain katsottuna – kalvavaan vaikutusvaltavajeeseen.    

Putin projisoi hegemonian tavoittelun länteen: länsi käytti tilaisuutta hyväkseen ja otti kaiken vaikutusvallan, mikä oli otettavissa. Kylmän sodan voittajat käynnistivät maailman uusjaon, josta Venäjä jäi syrjään.  Syntyi Putininkin vuonna 2007 mainitsema yksinapainen maailmankuva.  Tähän liittyy Putinin tuntema inho  lännen ”alhaista sivistystasoa” kohtaan.  Putin itse näkee lännen - ylemmyydentuntoisesti - kulttuuriltaan pinnallisena.

Putin syyttää ankarasti Yhdysvaltoja ”separatistien ja palkkasoturijoukkojen” toiminnasta 1990- ja 2000-luvulla  Etelä-Venäjällä ilman selkeitä näyttöjä. Vielä kovemmin Putin tuomitsee lännen ”pseudoarvojen pakkosyöttämisen” Venäjän kansalle, mutta tekee samalla selväksi, että moinen on turhaa eikä onnistu. Mitä tarkoittavat pseudoarvot? Tässä voidaan viitata Sergei Lavrovin esille tuomiin ideologisiin näkyihin. Lavrovin mukaan Eurooppa on jälkikristillinen yhteisö. Lavrov haluaa tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.

Lavrov syyttää länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Siis eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin ehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

Samoista syistä Venäjästä ei koskaan voi tulla aitoa länsimaista demokratiaa.  Se on omaksunut lännestä poikkeavan  kehityssuunnan tuhannen vuoden aikajänteellä.

Mikä voisi toimia läntisen rationalismin  esimerkkinä? Otan – kaiken uhallakin – esimerkin presidenttiehdokas Aleksander Stubbin puheista juuri päättyneillä Helsingin kirjamessuilla. Hän ryhtyi kohottamaan läntistä itsetuntoa kertomalla, että Skandinavialla on käytössään 250 hävittäjää, jolla se päihittää Venäjän kapasiteetin. On vaikeaa ymmärtää, miksi presidenttiehdokas yrittää haastaa sapelinkalistelullaan rajanaapurin tilanteessa, jossa sodan eskaloitumisen vaara on muutoinkin olemassa? Putin on osoittanut, että hän pystyy ottamaan varsin suuria riskejä aggressiollaan. Eikö presidenttiehdokkaan Suomessa tulisi keskittyä sotaisuuden lietsomisen sijasta pyrkimykseen sotatoimien alasajosta jollakin aikataululla.

Sotia ei ratkaista aseellisella kapasiteetilla vaan useimmiten  sillä kumpi - tai mikä - osapuoli kestää sodan rasitetta (ml. tappiot) kauemmin. Sodan osapuolien asenne sotaan voi olla ratkaisevasti erilainen. Sotaväsymys koti- tai vihollisrintamalla saattaa ratkaista sodan kulun. Putin on puhunut rajattomasta Venäjästä. Entä jos sodan osapuoli sanookin, että sota sinällään on ”rajaton”, loputtomiin kestävä? Entä jos toista osapuolta ilmentää rationaliteettien ohjaama sota ja toista mystisen historian sanelema sota. Kumpi silloin on vahvoilla?

:::::::::::::::::::::::::

Professori Jukka Korpela käsittelee eräässä esseessään Venäjän politiikan perusteita oivaltavalla tavalla, ja tavalla,  joka poikkeaa läntisestä tavasta ajatella historiaulottuvuutta. Nyt käytössä olevia argumentteja on käytetty jo keskiajalla. Ne siis periytyvät todella kaukaa historian hämäristä,  eivätkä suinkaan ole retorista propagandaa, vaan reaalista argumentointia omalle politiikalle. Venäjä haluaa osoittaa olevansa aidosti pyhän tuhatvuotisen valtakunnan perillinen, joka puolustautuu läntistä rappiota vastaan (vrt. Putin ja Lavrov edellä). Vaikka venäläisessäkin  kulttuurissa riidellään on lähtökohta toinen: riitelyyn suhtaudutaan vieroksuvasti ja yksimielisyyttä korostetaan. Ehkä tästä syystä autoritarisuus kohtaa Venäjällä otollisen maaperän ja vastaavasti läntinen vastakkaisten argumenttien väittelyperinne ei saa sijaa venäläisessä kulttuurissa.

Tässä tullaan avainasiaan. Korpela toteaa, että ero löytyy suhteesta rationaalisesti perusteltavaan totuuteen. Läntisessä katsannossa maailma on mitattavissa ja järjellä selitettävissä. Tiedon muuttuminen hyväksytään prosessin luonnollisena osana. ”Venäjän suhde totuuteen on sen sijaan mystinen”, toteaa Korpela. Idässä leimaa antava piirre on muuttumattomuus.  Selitys historian kulkuun saadaan tuhatvuotisista kronikoista!

Mystifioinnin sisälle ainakin tämän kirjoittajan mielestä kuuluu ortodoksisen kirkon ”totuus”, joka saadaan Jumalalta ilmoituksena. Sitä ei sovi kyseenalaistaa.

Ukrainan sota on eräänlainen ”venäläisen totuuden” testi. Venäläisten perusteet hyökätä Ukrainaan tuntuvat kestämättömiltä. Mystifiointi viettää riemujuhliaan ja lännessä sekä maallikot että asiantuntijat ovat ymmällä. Sotaa ei pidetty todennäköisenä, koska siinä ei ollut mitään järkeä. Totuuksien erot irtaantuivat tunnistamattomiksi keväällä 2022 Venäjän hyökätessä Ukrainaan. Korpela viittaa erääseen puolustusvoimien palveluksessa olevaan henkilöön , joka osui luultavasti oikeaan sanoessaan, että (Ukrainan) sodan alkamisella ei ole mitään rationaalista syytä. Päätökset voidaan silti pukea rationaaliseen selitykseen.

Korpela selittää pitkään, miksi länsi ja itä ajattelussaan erkanivat toisistaan niin jyrkästi: länsimainen ajattelu järkiperäisyydessään on maailman mittakaavassa lopulta poikkeus(!). Tähän poikkeukseen sisältyy uskottava oikeusvaltioperiaate. Itäisessä mallissa valta taas perustuu tapauskohtaisesti toimivien verkostojen varaan (kuka tuntee kenetkin). Säännöt tunnetaan, vaikkei niitä ole kirjattu mihinkään.

Ratkaiseva sanapari Venäjällä tuntuu olevan ”omistus” ja  ”oikeusjärjestys”. Omistus on tärkeämpi, sillä silotellaan väylä eteenpäin ihmissuhdeviidakossa. Korruptio on koko yhteiskunnan läpäisevä tartuntatauti,  joka vaikeuttaa esimerkiksi investointeihin perustuvaa liiketoimintaa. Korruptio kuitenkin mitätöidään  ”liiketoimintakuluksi”, jolloin tämäkin hidaste läpäistään.

Voi olla, että ne odotukset, jotka demokratiahaaveissa 1990-luvun vallankumouksessa petettiin, eivät lopultakaan olisi toteutuneet muissakaan olosuhteissa. Liian monessa asiassa olisi jouduttu hakemaan uudelleen vauhtia satojen vuosien  tai tuhannen vuoden takaa.

Tämä ongelma poistuu, kun tahallaan vääristellystä historiatietoisuudesta on luovuttu ja rehellisyydestä on tehty kivijalka tapahtuneen kuvaukselle.

Onko yllä oleva kuvaus inhorealismissaan liian pitkälle viety?  Enpä usko, siksi selviä ovat olleet ennusmerkit Venäjän muuttamattomuudesta.

 

PS

Jukka Korpela käsittelee yllä referoidun historian juuria perusteellisella tavalla ”Muinais-Venäjän myytti”-teoksessa (Gaudeamus, 2023).