perjantai 31. maaliskuuta 2017

Bengt Holmström kävi täällä

Suomi kunnioitti Bengt Holmströmiä taloustieteen Nobelista pyytämällä hänet vieraaksi eduskuntaan. Holmström piti ”juhlaluennon” aiheesta julkisen ja yksityisen sektorin väliset erot. Nobelisti yritti muotoilla sanomisiaan kieli keskellä suuta: sekä oikea että vasen puoli salista löysivät omaa ideologiaa tukevia kommentteja puheenvuorosta.

Esitys pani miettimään monia asioita. Ja kansanedustajat pysyivät vireinä.

Holmström osasi myös olla hauska ja tempasi kuulijat mukaan. Opettaja Holmströmin huomautus Aleksander Stubbille, kun tämä poistui kesken luennon salista, toi kouluajat mieleen.

En välttämättä saanut jokaisesta ajatuksenjuoksusta kiinni johtuen osin professorin suomenkielisten käsitteiden hakemisesta, osin hiukan epäselviksi jääneistä ajatuksista (tai sitten omasta ymmärtämättömyydestä), mutta esityksen runko pysyi hyvin kasassa.

Holmström avasi puheenvuoronsa toteamalla, että paineet kohdistuvat julkiseen sektoriin kaikkialla kehittyneessä maailmassa johtuen muun muassa globalisoituneen maailmantalouden logiikasta ja teknologian kehityksestä. Mielestäni paineet johtuvat myös ideologisista syistä, jota Holmström ei erikseen maininnut.

Joka tapauksessa edustuksellinen demokratia on haasteiden edessä, joita vastaan taistelusta Holmström antoi krediittiä kansanedustajille.

Avainkysymys kuuluu: miten julkinen sektori voisi uudistua? Holmström myönsi, että hänen tarkastelunäkökulmansa on talouspainotteinen ja siten puutteellinen, koska esimerkiksi yhteiskunnallinen näkökulma jää ohueksi. Tämän voi omalta osaltani vahvistaa. Hyvä kuitenkin, että Holmström myönsi rajoitteen. Olen tottunut siihen, että monilla taloustieteilijöillä on taipumus kattaa pelkällä talousajattelulla koko olevaisen spektri.

Holmström on joskus aiemmin edustanut hyvinkin uusliberaaleja näkemyksiä, ja jostakin syystä ne säilyvät mielessäni aina taustalla, kun hän esiintyy. Nyt pyrkimys oli kuitenkin avata ajattelua ja Holmström torjui väitteen, jota yksityisen sektorin puolelta tyrkytetään jatkuvasti, eli että julkinen sektori on tehoton. Julkisen sektorin byrokratia on ratkaisu vaikeisiin ongelmiin. Perusteltu byrokratia on siis Holmströmin mielestä ratkaisu, ei ongelma. Sen avulla mahdollistetaan kansalaisten tasa-arvoinen kohtelu.

Holmström tiivisti ja osin kärjisti toteamalla, että byrokratia on ainoa järkevä keino, jolla voidaan ohjata julkista sektoria. Ne toiminnot, joissa vallitsee yhteinen intressi, kuten kaavoitus, sopivat julkiselle sektorille. Vankilabisneksen Holmström mainitsi alueena, jossa yksityinen sektori ei ole onnistunut johtuen vankien huonosta kohtelusta. Vankilabisnes ei ole tehokasta, kun ajatellaan kokonaisuutta. Holmström ei maininnut kaikkia epäkohtia vankilabisneksestä, mm. sitä, että Yhdysvalloissa vankilaan tuomitaan erittäin herkästi. Täytyyhän vankiloilla olla yksityisessä bisneksessä asiakkaita!

Holmström korosti kuinka tärkeää on etsiä järkiratkaisuja ongelmiin eikä etsiä syyllisiä. Esimerkin hän kuitenkin valitsi niin, että en voi yhtyä hänen ajatukseensa. Hän otti esille pankkisektorin sanoen, että finanssikriisi ei voinut johtua siitä, että pankit tulivat yhtäkkiä hulluiksi, kun ne sitä ennen olivat käyttäytyneet 70 vuotta maltillisesti. Mielestäni yhdysvaltalaisten pankkien vapauttaminen sääntelystä 1990-luvun lopulla (kuten myös Suomessa 1980-luvun lopulla) oli yksi selkeä syy pankkien holtittomaan käytökseen (mm. Glass-Steagall Actin kumoaminen, jolla oli pidetty talletus- ja investointipankit erillään toisistaan vuodesta 1933 saakka). Syy- ja seuraussuhteiden pohdinta on välttämätön osa finanssikriisin ymmärtämistä.

Holmström myös selkeästi sanoutui irti ajatuksesta, että julkiselle sektorille tulisi kopioida yksityisen sektorin käytäntöjä. Professori totesi kantanaan, että julkinen sektori ei ole tehoton, mutta kallis organisoinnin muoto se on. Mitenkähän on? Asia riippunee siitä, miten julkinen sektori organisoidaan; lähtökohtaisesti julkinen ei ole kalliimpi.

Holmström jatkoi teemaa mainiten, että julkisen sektorin ei pidä ryhtyä sellaiseen, minkä yksityinen pystyy hoitamaan. Vastaavasti julkisen pitää keskittyä niihin asioihin, joita yksityinen ei pysty hoitamaan.

Markkinatalouden tärkein piirre ei ole Holmströmin edustaman sopimusteorian kannalta kilpailu, vaan ylivoimaisesti tärkein seikka on valinnanvapauden tarjoaminen. Holmström korosti erilaisten organisaatiomuotojen moninaisuuden tärkeyttä mainiten esim. osuuskunnat henkivakuutusten ja maatalouskaupan tarjoajina.

Holmström haki myös julkisen ja yksityisen eroa toteamalla, että yksityiselle sopii luontevasti voiton maksimointi, kun taas julkinen sektori palvelee sellaisia asioissa, joissa mitattavuus on vaikeaa, ja jossa ei voida ajatella voiton maksimointia.

Puheen tärkein anti olikin mielestäni se, että julkisen sektorin jatkuva haastaminen yksityisen taholta ei ole relevanttia. Julkisen sektorin on löydettävä itsenäisesti tehokkuusreservinsä. Oppia voidaan toki ottaa puolin ja toisin. Oma kantani on, että Suomen julkisen sektorin vahvuus on juuri vahva, lahjomaton virkamieskunta. Puhun kokemuksesta. Yksittäiset hairahdukset eivät muuta kokonaiskuvaa mihinkään.

Julkiselle sektorille Holmström ei tarjonnut tehostamista vaan supistamista. Olisin huomattavan varovainen puheissa supistamisesta. Esimerkkinä yksityiselle sektorille soveliaasta toiminnasta Holmström esitti aiemmin julkiselle sektorille kuuluneen jätteenkuljetuksen, jonka yksityinen hoitaa tehokkaasti ja laadukkaasti.

Yliopistot ovat lähellä Holmströmin sydäntä. Hän kannatti mallia, jossa ylioppilaat testien perustella valitaan yliopistoon ja vasta siellä ratkeaa opintojen suuntautuminen, koska ”ei ne ressut tiedä” opintojen alussa, mihin suuntautua. Holmström esitti Suomelle yksityisten yliopistojen perustamista, joskin tuoden esille, että Yhdysvalloissa on erinomaisia julkisia yliopistoja. Kilpailu yksityisen kanssa on jalostanut molempia.

Sotea Holmström piti vaikeana asiana. Hanke olisi professorin mielestä pitänyt käynnistää useina maakunnallisina kokeiluina. Toisaalta Nobelisti kiitti hallitusta aloitteellisuudesta. Jokainen eduskuntasalissa sai siis jotakin. Yleisellä tasolla Holmström näki etuna erillisten kokeilujen käynnistämisen palvelutuotannossa. Holmström piti Tanskan työllisyysmallia esimerkkinä kiitellystä järjestelmästä, jonka pystyttäminen kesti pitkään, mutta joka on ilmeisen onnistunut.

Obamacaresta Holmström antoi mielestäni väärän todistuksen tuomitessaan sen yksioikoisesti. Trumpin kaatuneesta virityksestä, joka ei saanut tukea Yhdysvaltain edustajainhuoneessa oikein miltään taholta, hän ei sanonut mitään. Holmströmin positiiviset kommentit yleensäkin Trumpista kuvaavat hänen kapea-alaista talouskysymyksiin keskittyvää näkemystään.

Edellä esitetystä kritiikistä huolimatta Holmström yllätti positiivisesti: hänellä on näkökulmansa, hänellä on tarjota teesejä ratkaisuiksi ja hänellä on tietoa haastaa ennakkoluulot. Esimerkillinen ja rento huuleilu tuli sitten kaupan päälle.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Asiantuntijavalta murtuu?

Vuonna 2015 Public Policy Polling kysyi valveutuneilta republikaanien ja demokraattien kannattajilta tukevatko he Agrabahin pommituksia. Melkein 1/3 republikaaneista tuki pommituksia 13 prosentin vastustaessa. Vastaavasti demokraateista 36 prosenttia vastusti pommituksia ja 19 prosenttia kannatti. Olisi voinut vaikka arvata, että syntyy mainitun kaltainen symmetrinen lopputulos: liberaalit saattoivat moittia republikaanien aggressiivista asennetta ja konservatiivit taas demokraattien pasifistisia kantoja.

Tosiasiassa Agrabahia ei ole. Se on fiktiivinen maa Disneyn vuoden 1992 elokuvassa ”Aladdin”. Kyseinen juttu kerrotaan Foreign Affairs -lehden maalis-huhtikuun 2017 numerossa Tom Nicholsin artikkelissa ”How America Lost Faith in Expertise?” Käytän ohessa osittain hänen tekstiään.

Edellä mainitun esimerkin kaltaiset tulokset eivät varsinaisesti yllätä. Kysytään silti: miksi ihmiset ottavat kantaa, vaikkeivat tiedä itse asiasta hölynpölyä? Nicholsin mukaan vastaaminen tällaisiin kyselyihin on itsenäisyyden osoittamista, hauraan egon pönkittämistä.

Voi tuossa olla perää. Ihmiset ovat some-aikana tottuneet laukomaan mielipiteitään ja tämä on ehkä antanut heille kuvan, että oma mielipide - jos varsinkin muut kommentoivat sitä - ainakin onnistuessaan kuvaa jonkin sortista asiantuntijuutta. Mutta on tässä jotain muutakin.

Nichols – professori itsekin – sanoo, että ihmiset eivät pidä professoreista, he kun ovat paremmin tietäviä. Siitä ehkä johtuu, että meillä käytetään pilkallisessa mielessä nimitystä ”päivystävä dosentti”. Annetaan ehkä ymmärtää, että siinä taas joka paikan asiantuntija antaa lausuntoja epäpätevästi hyvin kapea-alaisen asiantuntemuksen pohjalta. Brexit-äänestyksen yhteydessä todettiin, että ihmiset ovat saaneet tarpeekseen asiantuntijoista.

Amerikkalaisissa dummies-ohjelmissa haastatellaan kadun ihmisiä, jotka tuovat tietämystään esille herkästi mistä tahansa asiasta (jos mielipiteet eivät sitten ole etukäteen sovittuja). Helposti sijoitetaan kartalla Australian paikalle vaikkapa Kanada. Varsinkin amerikkalaisten rohkeus hämmentää: vastaus annetaan, vaikka vastaajalla ei olisi hajuakaan asiasta.

Nicholsin mukaan asiantuntemus hyväksytään tietyissä eksaktia tieteellistä tietoa vaativissa asioissa, kuten vaikkapa jalan leikkauksessa, mutta jos on vähänkin yleissivistykseen viittaavaa tietoa, vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä.

Yhdysvaltain presidentinvaalien yhteydessä tuli esille eräänlainen ”minusta tuntuu” -rehellisyys, jolla haluttiin korvata fakta-rehellisyys. Ei siis pitänyt asettaa kyseenalaiseksi subjektiiviseen tuntemukseen perustuvaa mielipidettä, jos asianomainen sitä lausuessaan oli rehellinen itselleen. No, kyynikko voisi sanoa, että tällä pelillä ratkaistiin yhdet presidentinvaalit. ”Minusta tuntuu” -rehellisyyden ja valeuutisen välillä ei ole nimittäin kovin suurta eroa.

Myös koulutetut ihmiset asettavat useinkin tieteen kyseenalaiseksi. Tästä tarjoavat esimerkin rokoteohjelmat, joiden vaikutukset saatetaan asettaa epäilyksen alaisiksi. Muutamat kieltämättä dramaattisen kielteiset tapaukset ovat saaneet esim. vanhemmat kieltämään rokotukset lapsiltaan kokonaan. Kysymys on pätevän lääketieteellisen tiedon asettamisesta kyseenalaiseksi.

Tunnettu on ns. Dunning-Kruger -efekti, jonka mukaan mitä vähemmän ihminen tietää, sitä varmemmin hän esittää mielipiteensä, kun taas ekspertti usein aliarvioi tietojaan. Tutkimusten mukaan useimmat mattimeikäläiset yliarvioivat tietojaan.

Eivät asiantuntijatkaan ole toki vapaita subjektiivisesta asenteesta. Tutkija saattaa olla taipuvainen todistamaan oikeaksi väittämän, mitä hän pitää etukäteen oikeana. Ei ole kerta eikä ensimmäinen, kun tieteellinen teoria saa väistyä oman käsityksen tieltä.

Kun uusi kylmä sota pakkasi päälle 2014-2015, havaitsin helposti, kuinka asiantuntijoiksi kehutut tai itse sellaisiksi ilmoittautuneet kehittivät hysteerisiä tarinoita sodan syttymisen varalta: jospa arpa suosisi rohkeaa ja pääsisi ansioluettelossa toteamaan ikuisiksi ajoiksi, kuka ennusti oikein. Jos sillä nyt täystuhon keskellä on merkitystä, kuka oli oikeassa.

Tiedemaailmassa tapahtuu huijauksia, mutta useimmiten ne tieteellisessä yhteisössä estetään siten, että kollegat kontrolloivat tuloksia.

Salaliittoteoriat perustuvat usein – jos ei useimmiten – tietämättömyyteen itse asiasta tai tapahtumasarjasta, mutta sitäkin voimakkaampaan tarpeeseen selittää joku tietty taho syylliseksi salaliittoon.

Demokratia perustuu parhaimmillaan ihmisten keskinäiseen kunnioitukseen ja luottamukseen. Tämän perusteella voi odottaa hyvän hallinnon toteutumista. Populistit asettavat usein ympäröivän maailman kyseenalaiseksi varsin kevyin perustein: mukana on hiven salaliittoteoriaa, epäluuloa viranomaisia kohtaan ja oman ”asiantuntemuksen” ylikorostamisesta. Populisti on synteesi monista yllä esitetyistä ominaisuuksista.

Autoritäärinen populisti pakottaa asiat menemään haluamallaan tavalla. Asiantuntemukseksi väitetty tieto on tällöin vain välikappale päästä haluttuun päämäärään.

Usein asetamme asiantuntemukseen kohdistuvat odotuksen liian korkealle tasolle ja petymme. Monin asioihin ei ole yksiselitteistä vastausta – kuitenkin vaadimme sitä! Tieteellisen tiedon kanssa on opittava olemaan kärsivällinen: on hyväksyttävä auki olevien asioiden olemassaolo.

Internet-maailmassa jokainen on oma uutistoimistonsa, tiedon luoja ja välittäjä. Asiantuntemus on pehmennyt ja saa aineksia joka miehen tietotoimistolta: kyllä kansa tietää. Viestiketjujen ”vaihtoehtoiset totuudet” saavat kriittisen lukijan usein lopettamaan kesken hullabaloo-mielipiteiden lukemisen.

Tom Nichols lainaa Bertrand Russelia, joka määritti suhtautumisen asiantuntijuuteen seuraavasti: ”Oikea suhtautuminen asiantuntijoihin on kombinaatio skeptisyyttä ja nöyryyttä”. Enpä osaa pistää tuosta paremmaksi.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Terveydeksi! - Obamacare jäi henkiin

Kun kaikki keinot on kokeiltu ja mikään ei auta, niin viimeisenä keinona yritetään selvitä rehellisyydellä. Tämä lausahdus tuli mieleen, kun luin lehdestä Yhdysvaltain edustajanhuoneen puhemiehen Paul Ryanin kommentin republikaanien hävittyä toistaiseksi taistelun terveydenhoitouudistuksesta. Hän totesi HS:n mukaan, että vastustaminen on ollut puolueelle helpompaa kuin ratkaisujen löytäminen. Niinpä niin.

Republikaaneilla on ollut seitsemän vuotta aikaa kehittää vaihtoehto Obamacarelle, mutta sitä ei saatu aikaiseksi. Nyt rehellisyyden puuskassa (ei koske Donald Trumpia) myönnetään, että uudistus ei todellakaan ole mikään helppo asia. Republikaanit ovat liemessä , sillä valmisteltuun ehdotukseen nähden puolue jakautuu ainakin kahtia. Toiset haluaisivat inhimillisemmän ratkaisun pelätessään vaalitappiota välivaaleissa 2018, ja toiset taas vanhollisempaa, oikeistolaista ratkaisua.

Jos olisi menty lyhytnäköisen taktiikan mukaan olisi demokraattien kannalta ollut ”hedelmällistä” saada republikaanien ehdotus voimaan, sillä se olisi taannut melko varmasti voiton välivaaleissa. Mutta eihän tällaisessa taktisessa näpertelyssä ole mitään järkeä. Menee loputkin luottamuksesta poliittista järjestelmää kohtaan.

Demokraateilla on ollut loistotilanne, kun ovat saaneet mahdollisuuden koota rivejään Trumpin kustannuksella. Presidentiltä tulee koko ajan katastrofiajatuksia siitä, miten Amerikan asiat pistetään kuntoon.

Trumpin syytökset demokraatteja kohtaan ovat naurettavia. Republikaanit itse kaatoivat mahon ”uudistuksensa”. Heillä olisi ollut poliittista voimaa viedä hanke läpi. Trumpin syytökset Obamacaren seitsemän vuoden kauheudesta rikkovat jälleen katteettoman kauhumaalailun ennätyksiä. Presidentti ei ole ylisanoissaan eikä loukkaavissa haukkumisissaan (Obama on sairas!) määritettävissä tasapainoiseksi ihmiseksi.

Totta kai demokraatitkin ovat halunneet hioa Obamacarea, mutta suhteellisuudentajun säilyttäen: keskiluokan kustannukset osassa osavaltioita ovat liian korkeita. Oleellista on kuitenkin, että 100 vuoden ajan yritetty terveydenhuoltouudistus on vihdoinkin voimassa. Parannella sitä voidaan aina. Mutta mitä tarjosivat republikaanit: Obamacare viemäristä alas ja tilalle järjestelmä, joka vie kongressin poliittisesti riippumattoman budjettitoimiston (CBO) lausunnon mukaan 24 miljoonan amerikkalaisen vakuutuksen pidemmällä aikavälillä.

Laura Saarikoskella on HS:ssä 25.3.2017 hyvä erittely Yhdysvaltain vaikeuksista järjestää toimiva terveydenhuolto. Taustalla ovat samat ongelmat kuin muuallakin länsimaissa: vanhusten määrä ja terveydenhuoltomenot kasvavat kiivasta vauhtia.

Suomalainen julkinen terveydenhuolto, joka oikeammin on sekamalli on kaikesta arvostelustaan huolimatta säilyttänyt vahvan aseman. Laajoissa kansainvälisissä vertailuissa se on pärjännyt hyvin. Jää nähtäväksi parantaako uusi sote-uudistus vanhaa järjestelmää niin paljon kuin siitä on luvattu, vai heikentääkö se jo saavutettua.

Amerikkalaisten valkoisten miesten kuolleisuuden lisäys on dramaattista luokkaa. Jyrkähkö muutoskohta näyttää asettuvan vuoden 2000 kohdalle. Siitä eteenpäin kuolleisuus kasvaa nopeasti. Onko syynä teollisuustyöpaikojen menetys, josta on paljon puhuttu presidentinvaalien yhteydessä. On varmasti osaltaan, mutta ilmiö on ollut voimassa jo kauan ennen vuotta 2000. Ehkä kumuloiva vaikutus on tullut esille vasta vuoden 2000 paikkeilla.

Euroopassa ei näy ainakaan vielä merkkejä samanlaisesta ilmiöstä. Euroopan parempi sosiaaliturva (turvaverkko) on melkoisella varmuudella yksi syy heikommassa asemassa olevien parempiin elinolosuhteisiin täällä. Meillä Suomessakin yritetään nyt heikentää turvaverkkoa aktiivisesti. Jää nähtäväksi näkyvätkö seuraukset lähitelevaisuudessa lisääntyvinä terveyden menetyksinä.

Solidaarisuus erilaisissa muodoissaan on ollut yksi avaintekijöitä vanhalla mantereella ja varsinkin Skandinaviassa ainakin viime aikoihin saakka.

HS:ssä Saarikosken artikkelin yhteydessä on seisauttava grafiikka valkoisten kuolleisuudesta. Yhdysvalloissa tärkeä verrokki ovat mustat kansalaiset. Valkoisten kuolleisuuskäyrä (ikäryhmässä 50-54-vuotiaat, 1999-2015) leikkaa mustien vastaavan noin vuonna 2008. Eroa valkoisten tappioksi on tullut nopeasti varsinkin vuoden 2012 jälkeen. Kaiken kaikkiaan voidaan kuitenkin sanoa, että kehityksen juuret ovat kymmenien vuosien takana.

Yhdysvalloissa on tapahtunut jyrkkä eriarvoistumiskehitys, josta monet talous- ja yhteiskuntatieteilijät ovat varoittaneet. Olen itsekin käsitellyt problematiikkaa monipuolisesti ja toistuvasti näissä kirjoituksissa viiden vuoden ajan. asiaan ovat vaikuttaneet teknologinen kehitys ja globalisoituminen. Työpaikkoja on menetetty ja uusia yhtä hyviä ei ole pystytty luomaan tilalle. Työllisyystilanne on hyvä, mutta palkat palveluelinkeinoissa ovat todella alhaiset. Myös työllisyysaste on hämmästyttävän alhainen vaikka Yhdysvaltoja on pidetty ”työyhteiskuntana”. Syitä on runsaasti, joita niitäkin olen eritellyt muun muassa kirjoituksissa ”Mitä työllisyysaste kertoo Yhdysvalloista, mitä Euroopasta?” (6/2014) ja ”Parannetaanko työllisyyttä väärillä keinoilla?”(8/2016).

Ohessa pari lainausta jälkimmäisestä tekstistä:

”(Jason) Furmanin kirjoituksen (Foreign Affairs -lehdessä) kovaa ydintä on sen asian toteaminen, että työllisyysaste on pudonnut (Yhdysvalloissa) tasaisesti vuodesta 1953 lähtien, jolloin parhaassa työiässä (25-54 vuotiaat) olevien miesten osalta työllisyysaste oli kunnioitettavat 97 prosenttia. Sieltä on tultu alas nykyiseen 88 prosenttiin. Naisten osalta pudotus on ollut vastaavasti 77 prosentista 74 prosenttiin. Lohdullista tulosta selittää varmaankin naisten invaasio työmarkkinoille viimeisten vuosikymmenien aikana. Joka tapauksessa luvut paljastavat, että kysymys ei ole mistään aivan viime aikaisesta ilmiöstä.”

Ja edelleen:

”Merkittävästi työllisyysasteeseen vaikuttaviksi syiksi Furman laskee seuraavat seikat: ensinnäkin teollisuustyön romahdusmaisen väheneminen (miljoonia työpaikkoja on menetetty eikä uusia ole tullut tilalle), toisena hän mainitsee teknologiapohjaisen osaamisen työpaikkojen muutoksen (skill-biased technological change), jossa työpaikkoja on säilynyt tai lisääntynyt valikoiden ja kolmantena vankilaan joutuneiden suuren määrän (todella Yhdysvalloille ominainen selitys!). Furman ei juurikaan analysoi syvällisemmin globalisaation vaikutusta töistä poisjääntiin. Toisaalta työttömyyden alhainen määrä USA:ssa estää liioittelemasta halpatyömaiden osuutta, sanoo Donald Trump mitä tahansa.”

Suomessakin tulisi kiinnittää huomiota koulutusleikkausten vaikutuksiin, koska Yhdysvalloissa näkyy – osin turvaverkkojen ohuuden takia – vanhojen suhteellisen vähän koulutettujen ammattiosaajien putoaminen verkon läpi yhteiskunnan sivuraiteelle. Seuraukset ovat olleet moninaiset (lääkkeet, huumeet, alkoholi, itsemurhat, naimattomuus, köyhyyden kierre, rikollisuus…..).

Trumpin messiaaninen ilmestyminen politiikan ulkopuolelta näytti herättävän pienituloisten huomiotta jääneiden edunvalvonnan, mutta vain amerikkalaisessa hurmoshenkisessä ihmeparantumisen mielessä. Kuten on jo nähty rikkaiden neuvonantajien ympäröimä Trump pyrkii tekemään sosiaaliturvaa heikentäviä eikä parantavia ratkaisuja. Panostukset puolustusvoimiin eivät auta köyhiä. Trumpin politiikassa on petoksen elementtejä.

Historiallisesti Lyndon B. Johnsonin Great Society -ohjelma 1960-luvulla oli virstanpylväs. Olen sitä paljon käsitellyt. Jos olisi jatkettu Johnsonin viitoittamalla tiellä oltaisiin nyt aivan eri tilanteessa. Ongelma on, että uusliberaali politiikkaa varsinkin Reaganista lähtien sai niin suuren suosion. Edettiin väärien talousoppien polkuja myöten unohtaen tavallinen työtätekevä valkoinen mies.

Tiettyjen väestönosien koulutuksen väheneminen, palkkojen putoaminen, köyhyyden lisääntyminen ovat kaikki asioita jotka on pantu merkille jo kymmenien vuosien ajan. On puuttunut kapitalistisen loiston keskellä kyky ja halu paneutua esimerkiksi tuloerojen järisyttävään kasvuun. Rikkaita kannustetaan trickle-down economicsin hengessä. Trump esitti vaalikampanjansa aikana ylimmän marginaaliveron pudottamista 39,6 prosentista 25 prosenttiin.

Barack Obama halusi tukea alityöllistettyjä, pidentää työttömyysvakuutusajan kestoa, alhaisia palkkoja liitovaltion subventiolla, huonosti koulutettuja panostuksella koulutukseen, matalapalkkaisia veroratkaisuilla ja tuloeroja pienentämällä sekä köyhiä minimipalkkojen nostamisella ja vankien työllistymistä vankilatuomioita lyhentämällä. Onko todettava, että politiikassa on tapahtunut täyskäännös?

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Vapauden ihanuus ja kurjuus

Kaikki rakastavat vapautta, nimittäin itseään koskevaa vapautta. Muilla on tietenkin hyvä olla sääntöjä, sillä muutoin he häiritsevät vapauttani.

Mikä on kaikkein eniten väärinkäytetty käsite historiassa? Onko se Freedom, vapaus? En tiedä, mutta lähellä ollaan.

Meillä on iso ongelma, olen kuullut. Valtakunta on täyttynyt kaikkialle tunkevasta byrokratiasta. Kansalaisten vapautta päättää itsenäisesti asioistaan on loukattu ylimitoitetulla holhouksella.

Kirjoitin kerran kerettiläisen blogikirjoituksen, jonka nimi oli ”Säännöt luovat vapauden”, jossa yritin perustella, että mistään vapaudesta ei voi olla puhettakaan ilman sääntöjä. Mielipiteen provosoi tuolloin (ja vieläkin) ajankohtainen keskustelu sääntöjen purusta. Käytän ohessa osia tuosta kirjoituksesta.

On selvää, että lakeja laadittaessa täytyy lakiympäristö tutkia tarkkaan, ettei synny päällekkäisyyksiä tai ristiriitaisuuksia. Kaikesta huolimatta viime vuosina on arvosteltu lainsäädännön valmistelun keskinkertaista tai heikkoa tasoa. Ihan tätä eivät nyt äänessä olevat arvostelijat kuitenkaan tarkoita. Maalitauluna on yleensä sääntöviidakon tiheys, holhousmentaliteetti ja tarpeettomiksi koetut laki-, asetus- ja sääntöpykälät.

Sääntöjä voidaan tarvita joskus vain niiden varalta (pieni vähemmistö), jotka ovat herkkiä rikkomaan yhteisiä pelisääntöjä. On vain niin, että nämä sääntöjen rikkojat vaihtelevat tapauksittain. Kaikki joutuvat maksamaan joidenkin piittaamattomuudesta.

Suomen sijoitukset kansainvälisissä yhteiskunnan menestystä mittaavissa tutkimuksissa hämmästyttävät kerta toisensa jälkeen meitä: eivätkö muut ymmärrä, että meillä menee huonosti! Tämä on perspektiivikysymys suurelta osin. Emme läheltä näe omaa erinomaisuuttamme kieltämättömien ongelmiemme keskellä.

Tästä näkökulmasta säännelty yhteiskunta on siis vahvoilla. Kaikki Skandinavian maat ovat eri listauksissa aivan kärjessä, joten voitaneen puhua skandinaavisen mallin vahvuuksista. On selvää, että kun suhteellisen rauhallisissa olosuhteissa on pystytty kehittämään järjestäytynyttä yhteiskuntaa, tulokset näkyvät. Entä jos olemme hyviä säännöistämme huolimatta? No, ainakin voidaan sanoa, että sääntömme eivät ole tuhonneet menestymisen edellytyksiä.

Monet rikkaat maat eivät pärjää Skandinavian maille, koska niissä kansalaiset ovat eriarvoisia. Monet tällaisten valtioiden hyvin toimeentulevat ihmiset tuntevat ympäristön hyvin vakaaksi, kun taas monet muut – varsinkin köyhät – tuntevat ympäristön epäoikeudenmukaisuuden ja haurauden.

Onko sellainen kulttuuri, joka on sisäistänyt säännöt osaksi hallintokulttuuria vähemmän innovatiivinen kuin sellainen kulttuuri, joka on vähemmän säädelty? Tämä on vaikea kysymys. Yhdysvaltojen tapainen maa on saanut valtavasti menestyksiä ainakin näennäisesti suurilla vapausasteilla.

Amerikan malli näyttää osin toimivan niin, että lähtökohtaisesti vapauksia sallitaan runsaasti, mutta väärinkäytösten ilmetessä reagoidaan hyvin voimakkaasti ja käynnistetään jyrkkä sääntely (vrt. finanssikriisi ja sen seuraukset). Skandinaviassa toimitaan tasapainoisemmin, eräällä tavalla ennaltaehkäisevästi: säätelyllä pyritään estämään jo ennalta ylilyönnit.

Aina tässä ei ole onnistuttu, kuten 1990-luvun lama ja sitä edeltänyt sääntelyn vapauttaminen osoittivat.

Aiemmin voitiin sanoa, että hyvinvointiyhteiskunta varmistaa, että suuri osa kansakunnan elävästä voimasta osallistuu (luovaan) työhön. Viime vuosina tämä ajattelu on yhä useammin voitu kyseenalaistaa. Onko vika itse järjestelmässä vai sen nivelkohdissa globaaliin ympäristöön?

On väittelyn aihe, kumpi lähestymistapa – amerikkalainen vain skandinaavinen - tuo paremmat tulokset. Skandinaavinen säätely-yhteiskunta tuottaa tasaisemman tulokset, yhdysvaltalainen ehkä terävämmän kärjen.

Inttämällä voisi sanoa, että teoriassa on mahdollista, että itsesäätely estää meitä tuomasta parastamme (parhaita ideoita) esille, koska byrokratia ei kannusta meitä olemaan innovatiivisia. Luulenpa kuitenkin, että pahimpia luovuuden tappajia ovat kanssaihmiset, jotka sanovat ”tuo on jo keksitty” tai ”ei mitään uutta auringon alla” tai ”ajanhukkaa, ei tuosta ole hyötyä”.

Sääntöihin kyllästyneille on kyllä jonkin verran annettava periksi. Sääntöjä luomalla yhteiskunnan valvova silmä (eduskunta, virkamieskunta) ei ehkä huomaa suuren tunnollisuuden vallassa tehtyjen sääntöjen päällekkäisyyttä tai turhuutta, jotka taas kuluttajat - tavalliset ihmiset - näkevät asianosaisina ja asiantuntijoina. Mutta tällöin ei todellakaan voi olla kysymys sääntöjen poikki ja pinoon -lahtauksesta, vaan erittelevästä tarveanalyysistä.

Tarvitaan siis laki-, asetus- ja sääntökokonaisuuksien ”oikolukua”.

::::::::::::::::::::::::

Tietenkin useimmat tarkoittavat sääntöjen purulla tarpeettomien sääntöjen purkua. Itse asiassa usein tarkoitetaan väljempiä sääntöjä, ei sääntöjen purkua. Jos siis aiemmin on saanut rakentaa enintään 10 m2 varaston ilman rakennuslupaa niin muuttuneessa ”sääntövapaassa” tilanteessa saa rakentaa 20 m2 varaston pelkällä ilmoitusmenettelyllä.

Kysymys on myös siitä, kenen vapaudesta puhutaan. Sotessa on tarkoitus luoda potilaalle mahdollisuus valita vapaasti hoitava yksikkö. Ne jotka ovat perehtyneet elävän elämän realiteetteihin sanovat, että kysymys on tosiasiassa hoitavan yksikön vapaudesta valita asiakas. Tästä on olemassa versio, jossa on mukana vaikeuskerroin: sääntöihin (säädökset, lait, asetukset) pannaan mustaa valkoisella, että potilas valitsee. Pitäisi riittää. Ehkei kuitenkaan, sillä tilanne saattaa johtaa vähitellen siihen, että hoitava yksikkömme hoitaa terveitä potilaita ja ”joku toinen” todella sairaat.

Kymmenen prosenttia väestöstä kuluttaa 74 prosenttia soterahoista. On äärimmäisen tärkeää kenellä se vapaus OIKEASTI on. Kysymys ei välttämättä ole lähtötilanteesta, jossa asiat näyttävät sujuvan suunnitellusti. Ihmisen mielikuvitus on kuitenkin loputon ja kustannuksia tullaan tyrkkimään itseltä pois jatkuvasti. Pelko on, että julkinen sektori joutuu hoitamaan ”sairaat” potilaat ja suuryritykset pelaavat itselleen ”terveet” potilaat.

Kaiken keskellä on käsite ”valinnanvapaus”, jota kukaan ei vastusta. Osmo Soininvaara kirjoittaa tuoreessa Lääkärilehdessä, että ” (soten) valinnanvapauden taloudellisissa pelisäännöissä on niin pahoja puutteita, että koko uudistuksesta on tulossa taloudellinen katastrofi. Valtiovarainministeriö tulee pitämään huolen siitä, että menot eivät kasva, joten taloudellinen katastrofi muuttuu rahan loppuessa hoidolliseksi kurjuudeksi.”

Jouduttaisiin siis tilanteeseen, jossa ”terveitä ylihoidetaan ja sairaita alihoidetaan”. Pahasti sanottu. Onko lopulta kysymys siitä, miten todella sairaat käyttävät ”vapauttaan” ja siitä minkälainen markkinointikoneisto yksityisillä yhtiöillä on tietyntyyppisten potilaiden saamiseksi omiin kirjoihin?

Vapauteen näyttää kuuluvan hallinnollinen yhtiöittämispakko, joka koskee julkista sektoria, jotta se olisi ”samalla viivalla” kuin yksityiset kilpailijat. Kilpailijoina on pieniä palveluntarjoajia ja suuria usein ulkomaalaisomisteisia jättiyhtiöitä, joiden pelivara bisneksessä on paljon suurempi kuin kotimaisilla yksityisillä tai julkisilla toimijoilla. Sekä vasemmalla että oikealla on tervettä epäilyä, että kokeneet yksityiset suurpelurit pääsevät dominoimaan terveysmarkkinoita.

Onneksi meillä on vapaus reagoida liberaalissa demokratiassa ennaltaehkäisevästi epäkohtiin.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Miten menetimme asioiden hallinnan ja kaappaamme sen takaisin?

HS:ssä oli toimittaja Anna-Sofia Bernerin pitkä haastattelu historioitsija Juha Siltalasta (”Keskiluokka hakee turvapaikkaa”, 19.3.2017). Aiheena oli Siltalan uusin kirja ”Keskiluokan, nousu, lasku ja pelot”. En käsittele aihetta yksityiskohtaisesti, vaan vain yhdestä näkökulmasta nimittäin käsitteen ”Take back control” -pohjalta. Ajatuksena on, että (nyky)historiassa on tapahtunut asioiden hallinnan luisuminen ”koneistoille” tai ”poliitikoille” tai jollekin ”etäiselle yhteiskunnalliselle toimijalle”, joka tapauksessa pois tavallisen kansalaisen ulottuvilta.

Kontrollinäkökulma on oivallinen. Ei tarvitse kuin vilkaista käytävää keskustelua niin havaitsee, kuinka vallitseva väite ”kansalaisten otteen menettäminen on”. Kysymys on demokratian toteutumisesta tai pikemminkin toteutumatta jäämisestä. Haastattelussa ei juurikaan pohdita sitä, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun poliitikko on luvannut otteen takaisin kansalaiselle. Miten palauttaminen tapahtuu? Miten annettu lupaus täytetään?

Siltala lienee kaikkea muuta kuin Trump-fani, mutta hän rakentaa mielenkiintoisen näkymän sanoessaan haastattelussa, että ”Donald Trump on etevästi onnistunut muuttamaan kannattajansa uhriutumisen toiminnaksi. Hän on taitava tunnejohtaja”. Epäilemättä. Kannattajat ovat todenneet joutuneensa menneinä vuosina jonkin vihamielisen eliitin tai Washingtonin hallinnon välikappaleeksi, ja nyt he odottavat vapauttavan messiaan ilmestymistä. Ja kas, hän on täällä tänään. Trump on jo vaalilupaustensa toteuttamisvaiheessa. Nyt on enää yksi ongelma – ja se on iso – mitä lupauksia hän on täyttämässä ja miten?

Siltalaa ei voi moittia, sillä tarkalleen ottaen hän ei puhu toiminnan tuloksista mitään. Hän vain toteaa fiksusti, että ”uhriutuminen on muutettu toiminnaksi”. Aggressiivista aktiivisuutta Trumpin puolesta ilmeneekin aivan uudella tasolla. Kun katsoo mielenilmauksia, ei jää epäilyä sankareista ja konnista. Goebbelsilaisilla menetelmillä Trump saa huutokuorot puolelleen: ”Clinton lukkojen taakse”. Presidenttiin pettyneiden määrä kuitenkin kasvaa samaan aikaan: presidentin suosio on pudonnut.

Ennen kuin menen arvioimaan sitä, miten kontrollivajetta koskevaan huutoon vastataan, on syytä käydä läpi, miten kansalaiset yli rajojen ovat joutuneet samojen haasteiden eteen.

Siltala arvioi suomalaisen keskiluokan synnyn tapahtuneen aikavälillä 1966-1990. Ajoitus on paikallaan: kun kansanrintamahallitus muodostettiin vuonna 1966, aikakauden ilmapiiri oli suopea köyhyyden poistamiselle ja ihmisten nostamiseksi keskiluokkaan suhteellisesta niukkuudesta. Lainsäädännöllisesti edettiin odotettuun suuntaan. Siteet aiempaan maailmaan haluttiin katkaista ja ryhtyä toimiin elintason ja elämänlaadun kohottamiseksi.

Tätä kautta kesti 1990-luvun lamaan saakka. Sitten tuli romahdus, joka asetti yhteiskunnalle uudet haasteet. Kuitenkin vuosien 1994-2007 (ei seitsemän, vaan 14 lihavaa vuotta!) bkt:n kasvu keskimäärin vajaalla neljällä prosentilla näytti Nokian ynnä muiden siivittämänä nostavan Suomen jälleen korkeimpaan kategoriaan kansakuntien talouskilpailussa. Ja sitten finanssikriisin jälkeen iski talouden syvä anemia, jossa kasvu on ollut kiven takana (muistettakoon kuitenkin vuosien 2010-2011 lähes kolmen prosentin kasvu kumpanakin vuonna).

Tämä kertaus muodostakoon taustan Siltalan piirtämälle kuvalle keskiluokan kohtaloista. Vähitellen vuosikymmenien vaihtuessa – oletetusti – ihmisten oma päätäntävalta on kaventunut ja valta on siirtynyt ”eliiteille” tai ”poliitikoille”. Räikein tämä polarisoituminen – kansa vs. eliitti - on Yhdysvalloissa. Kuilu on niin leveä, että se on osin uskomaton. Trumpin kaltainen ihminen ei tippaakaan lievitä eripuraa, vaan päinvastoin lausunnoillaan laventaa kuilua. Kaiken lisäksi hän tekee sen täysin ristiriitaisesti laukomalla milloin minkäkinlaisia twitter-mielipiteitä.

On syntynyt erilaisia tapoja ratkaista länsimaiden kohtaamat talouden ongelmat. Saksassa on luotu matalapalkkaisten luokka – onpahan ainakin jotain työtä jollakin palkalla. HS:n haastattelun mukaan Saksassa joka viides työntekijä ansaitsee alle 10 euroa tunnilta. Samaan aikaan keskimääräiset ansiot ovat nousseet. On nähtävissä, että tämä kehitys ei voi jatkua kovin kauaa. Myös Suomessa vuosien 1966-1990 jälkeinen kehitys on kääntänyt tulokehityksen päinvastaiseksi: tuloerot ovat alkaneet laajentua.

Pidän aika kiistanalaisena Siltalan käsitystä, että USA:ssa tapahtunut keskiluokan heikkeneminen ei johdu teknologisesta kehityksestä, vaan ”työntekijöiden poliittisesta tinkimisvoimasta”. Tämä on mielenkiintoinen väite, sillä väitteenä minä sitä pidän. Ilman muuta teknologinen kehitys on vaikuttanut ja ennusteiden mukaan vaikuttaa vielä tulevaisuudessa huomattavan dramaattisella tavalla työpaikkoihin. Mutta totta toinen puoli: Yhdysvaltain ammattiyhdistysliikkeen heikko asema on johtanut tilanteeseen, jossa joukkovoiman avulla tapahtuvaa palkkataistelua ei juuri ole. Sitä ei edes ymmärretä kaivata, ehkä sen takia, että se haiskahtaa sosialismilta. Tosin USA:ssa presidentinvaalien aikaan tehty nuorisotutkimus – johon Siltalan haastattelussakin viitataan – kertoo, että kolmasosa nuorista kannattaa sosialismia (todennäköisesti ruotsalaistyyppistä sosiaalidemokratiaa). Kun raha ei kierrä entiseen malliin normaalityön kautta hyvinvoinniksi, osa pyrkii kattamaan vajeen lisäämällä työtä. Yhdysvalloissa tämä kehityskulku on ollut voimassa jo kymmeniä vuosia. Pääomien liikkuminen yli rajojen on kaventanut paljolti kansallisvaltiopohjalta toimivien työntekijöiden liikkumavaraa.

Keskiluokan menetettyä asemiaan Siltala näkee, että korvausta yritetään saada aikaan ihmistä lähellä olevilla motivoitumiskeinoilla, joista hän mainitsee esimerkkinä ”puolukkaämpärin täyttämisen!”. Tiedän tunteen, kun olen lukemattomina kesinä harrastanut puolukanpoimintaa, mutta olen kyllä tehnyt sen ilman ahdistuksen tunnetta. Mutta totta toinen puoli: mitä muuta blogin kirjoittaminen eläkkeellä on kuin merkityksen ja onnistumisen kokemista – juuri sitä ämpärin täyttöä!

:::::::::::::::::::

Timo Soinin lupaus on sukua Trumpin lupaukselle sillä erotuksella, että Soinilla on ollut tilaisuus toteuttaa aikomuksiaan hallituksessa. Smpläinen unohdetun kansan merkityksen palauttaminen on ollut vähintäänkin taustalla luomassa tulevaisuuden odotuksia. Väittämäni kuuluu, että hengennostatus, mikä kuuluu vaalipropagandaan ison veden molemmin puolin, on vain hämärä haiku reaalisista mahdollisuuksista muuttaa tapahtumien kulkua. Mihinkään kohtalouskoiseen determinismiin ei kannata sortua; vaikutusmahdollisuuksia on, mutta ne pitää asettaa realistisiin kehyksiin.

Kun ihmiset ovat menettäneet otteensa isojen asioiden hallinnasta, astuvat peliin populistit, jotka selittävät tapahtuneet väärinkohteluna, joka on kohdistunut tavalliseen kansalaiseen. Tämä on omiaan herättämään joidenkin kansalaisryhmien katkeruutta ja epäluottamusta päättäjiin. Samaan aikaan elinkeinoelämän ja hallituksen päätöksentekijät uhkaavat kansalaisia kilpailukyvyn menetyksellä, jos etujen leikkauksiin ei suostuta. Ei ihme, että oikeutetun kontrollin tunne asioihin häviää.

Keskiluokka on tapahtuneen yksilöllistymiskehityksen myötä menettänyt voimaansa. Vaurastuminen on merkittävin syy yksilöllistymiskehitykseen. Samalla on menetetty joukkovoiman käytön edut. Lapsiperheet yrittävät näistä lähtökohdista – ”laajan portfolion ” avulla löytää selviytymiskeinot yksilöllistyvässä maailmassa.

Yllättäen Siltala näkee koulutuksen merkityksen suorastaan vähäisenä: sen avulla keskiluokka ei säästy irtisanomilta. Entä jos ilman koulutusta tilanne on vielä huonompi?

Olen Siltalan kanssa samaa mieltä ihmisten turvallisuushakuisuuden lisääntymisestä. Tutkimuksissa käytetään turvallisuushakuisuuden synonyymina sanaa ”käpertyä”. En näkisi asiaa näin lohduttomana. On kahdenlaista turvallisuushakuisuutta: 1) populistien tarjoamaa aggressiivista ulkoisen tai sisäisen vihollisen uhkaan perustuvaa turvallisuushakuisuutta ja 2) hyvinvointiyhteiskunnan elementtejä kehittävää modernia turvallisuushakuisuutta. Viime mainittua pidän terveenä puolustusmekanismina nyky-yhteiskunnassa, vaikka ykkösvaihtoehtona turvallisuushakuisuudelle onkin pidettävä työtä ja työpaikkaa.

Siltala määrittää edellä kuvatun tapahtumakehikon aikaraamiksi 25 vuotta kestäneen uusliberalismin kauden. Sen aikana tapahtui Suomen 1990-luvun alun lama ja myös finanssikriisi. En yhdy kyllä väitteeseen, että aivan kuten 1990-luvun laman aikaan, velat ulkoistettiin yhteiskunnan maksettavaksi (kuten tapahtuikin), niin nyt finanssikriisin seurauksena tapahtuu sama. Mielestäni nyt ei ole kysymys toimijoiden ylivelkaantumisesta vaan kansakunnan laaja-alaisesta aneemisuuden tilasta, jossa selviytymisen keinovalikoimaan ei kuulu devalvaatio, siispä on turvauduttu sisäiseen devalvaatioon.

Onko selkeimmin kansalaisten kontrollin menetyksestä saarnanneella Donald Trumpilla lääkkeet hallinnan uudelleen ottamiseen? Pahoin pelkään, ettei ole: hän on tiedollisesti Yhdysvaltain historian heikoimmin varustautunut presidentti. Se käy ilmi miltei päivittäin. Presidentti ei tiedä, miten asiat ovat. Pieni esimerkki: Trump vaati Saksaa maksamaan Nato-velkansa takaisin Yhdysvalloille! Ei ole mitään kertynyttä velkaa. Kontrollin palatusta koskevien lupausten kannalta tämä on juuri pahin skenaario: miten voi täyttää kansalaisille annetut lupaukset, jos ne on annettu tietämättömänä asioiden realiteeteista.

Seurauksena on kansalaisten pettymys: kontrollia ei palauteta tällä tavoin. Kysymys on mielikuvasta, joka halutaan synnyttää äänestäjässä: olemme puolellasi kasvottomia byrokraatteja ja kieroutuneita poliitikkoja vastaan. Kukaan ei varmaan kyseenalaista kansalaisen oikeutta saada kontrolloida paremmin itseään koskevia päätöksiä, mutta asiaa sekoittaa populistien halu lyödä epäluotettava leima – usein aiheetta -esimerkiksi virkamiehiin tai kilpaileviin poliitikoihin.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Yleissivistyksen kujanjuoksu

”Clinton lukkojen taakse, Clinton lukkojen taakse”, huutaa väkijoukko ja vastavalittu presidentti kommentoi takaisin: ”Älkää olko hulluja, vaalit ovat ohi, me voitimme ne”. Moraalisesta näkökulmasta tämä tarkoittaa, että niin kauan, kun tilanne on auki (vaalit ovat meneillään) saa valehdella ja muunnella totuutta niin paljon kuin kerkeää, mutta kun vaalit ovat ohi kaikki soopan puhuminen voidaan lopettaa. Yhdellä poikkeuksella: presidentti saa jatkaa kampanjaansa valetwitter-uutisilla ryyditettynä niin kauan kuin haluaa. On pakko, sillä ärtynyt ja herkkähipiäinen viestittely saa hänet lankeamaan aina uusiin ongelmiin, joita hän joutuu korjaamaan uusilla twitter-viesteillä, joita hän joutuu korjaamaan……

Trumpilla on kaksi keinoa pärjätä julkisuudessa. Ensimmäinen on avata peli jollakin väitteellä, vaikkapa että Hillary Clinton on pistettävä vankilaan ”väärinkäytöksistään”, jota sitten väkijoukko toistaa hurmoksessa. Se, joka ensimmäisenä hallitsee ilmatilaa saa etulyöntiaseman. Kannattajat eivät välitä vastaväitteistä, vaan toistavat messiaansa ”totuutta”, vaikka syytteelle ei löydy mitään perusteita.

Toinen on vastaiskutaktiikka: Trumpin neuvonantajakuntaa syytetään kampanjan aikaisista yhteyksistä venäläisiin, jossa on selvästikin perää, koska osa avustajista on joutunut syrjään (yhteydenpidon laatuun en ota kantaa, FBI tutkii). Vastaiskuna Trump käynnistää hyökkäyksen Barack Obamaa vastaan salakuuntelusta. Presidenttiin kohdistuvat epäilyt lojaalisuudesta käännetään kilpailevan puolueen johtavaa edustajaa vastaan.

Jokainen, joka on vähänkin perillä Obamasta voi sanoa, että syytöksissä ei ole mitään järkeä. Tästä huolimatta näitä kahta asiaa, Venäjä-yhteyssyytöksiä ja salakuuntelusyytöksiä viedään rinnan eteenpäin ”tasapuolisesti”. Tämä on täydellinen esimerkki ”tasapuolisuussyndroomasta”, jota olen pitänyt esillä, ja joka on Trumpin hätäpäisen reagoinnin ytimessä.

:::::::::::::::

Ketkä olivat ne tahot, jotka äänestivät Trumpia? Harhaanjohdettujen joukko oli suuri. Vaalien on sanottu ratkenneen ns. ruostevyöhykkeen äänestäjien siirtymään demokraateista republikaaneihin. Niinhän siinä kävi. Vanhat teollisuustyöntekijät turhautuivat mitään tapahtumattomuuteen ja protestoivat äänestämällä Trumpia (ei ehkä niinkään republikaaneja). Tosiasiassa juuri republikaanit olivat estämässä esimerkiksi Obaman kaudella niiden uudistusten tekemisen, jotka olisivat hyödyttäneet ruostevyöhykkeen ihmisiä. Esimerkiksi Obaman infrarahoitusesitystä kohdeltiin kaltoin kongressissa.

Demokraatit mielletään niiden ihmisten puolueeksi, jotka tavanomaisista tai vaatimattomista lähtökohdista yrittävät parantaa elintasoaan (joukossa on toki myötätuntoisesti pienituloisiin suhtautuvia vaurastuneita kansalaisia). Samaan aikaan republikaanit ovat vastustaneet hyvinvointiluonteisia menoja (”isoa valtiota”) kannattajakuntansa tarpeista riippumatta. Republikaaneissa on nimittäin myös pienituloisia, mutta heille on tärkeintä umpikonservatiiviset arvot (liitovaltion sosiaaliohjelmat edustavat sosialismia!). Kun sitten demokraattien kannattamia, mutta republikaanien vastustamia kaikkia pienituloisia suosivia hyvinvointiohjelmia leikataan tai kaadetaan tai muuten vahingoitetaan syytetään epäonnistumisesta demokraatteja.

Teollisuusvyöhykkeen työläiset, ”Trumpin demokraatit”, joihin viittaa myös Laura Saarikoski ”Merkintöjä”-palstalla HS:ssä 21.3.2017, käänsivät presidentinvaalit Trumpin hyväksi, mutta erittäin niukasti. Muutama kymmenen tuhatta ääntä ratkaisivat koko vaalin Trumpille tietyissä ruostevyöhykkeen osavaltioissa, vaikka Clinton sai koko maassa yhteensä laskien 2,9 miljoonaa ääntä enemmän kuin valittu presidentti.

Saarikosken lyhyen selvityksen mukaan republikaanipuolueen vanhat kannattajat pysyivät Trumpin takana, samoin ne, jotka edustivat muutoin konservatiivisia arvoja. Myös vauraat ja rikkaat pysyivät ilmeisen hyvin republikaaniehdokkaan kannalla itse ehdokkaaseen kohdistuneista protestoinneistaan huolimatta. Lisäksi Trump sai nationalistien ja rasistien äänet.

Hillary Clinton tuntui kokeneen oikeusmurhan. Sekä kotimaiset että ulkomaiset trollitehtaat syöttivät julkisuuteen Clintonin vastaisia iskulauseita, syytöksiä keksityistä rikoksista (joihin trumpilaiset mielellään uskoivat), leimasivat Clintonin eliitin juoksutytöksi kiinnittämättä huomiota hänen pienituloisia suosiviin vaaliohjelmiinsa ja paisuttelivat täysin kohtuuttomasti Clintonin puhelimen käytön huolimattomuuksia. Monille horjuville äänestäjille liikaa oli myös Clintonin suurella rahalla rahoitettu vaalikampanja (mikä on tavanomaista USA:ssa). Oman puolueen vasemmistolaisen Bernie Sandersin kolehtiperusteinen vaalikampanja sekin toimi Clintonia vastaan. Monille Sanders oli aidompi ehdokas kuin Clinton, vaikka kohderyhmä muutoin oli sama. Clinton rikkoi naisena monia lasikattoja, mutta yllätyksellisesti niitä riitti yksi toisensa perään.

FBI:n johtaja James Comey kaivoi esiin Clintonin huolimattoman (mutta ei rikollisen) puhelimen käytön hiukan ennen vaaleja, vaikka asia oli jo moneen kertaan käsitelty. Todennäköisesti tämä operaatio ratkaisi vaalin. Clintonin kohtelusta suuttunut nobelisti Paul Krugman päättää tätä asiaa käsittelevät New York Timesin kolumninsa aina sanoihin ”Thanks Comey!”).

Donald Trumpin kannattajissa on väkeä joka lähtöön, kuten Laura Saarikoskikin toteaa. Kaikkia on mahdoton palvella. On tehtävä valintoja . Mitä pidemmälle vaaleista on ajallisesti loitonnuttu sitä konservatiivisemmaksi Trump on käynyt. Jo se, että hän ympäröi itsensä miljonääreillä tai miljardööreillä, on selkeä valinta: Trumpin ideologia on hyvin pitkälle johdettu näiden ihmisten ajatusmaailmasta.

Kun Trumpin keskeinen lupaus oli ”ottaa asiat takaisin kansan omiin käsiin” Washingtonin eliitiltä, vaikuttaa siltä, että se on ensimmäinen uhri vaalivalheiden alttarilla. ”Trumpin eliiteillä” on odotettuakin vahvempi ote hänen päätöksiinsä.

Osa alkuperäisistä trumpilaisista on alkanut vetää kannatustaan presidentiltä, tosin kilpailijoiden kannalta aivan liian myöhään.

::::::::::::::::::::

Hesarissa 21.3. 2017 oli mainio lähetystöneuvos Petri Hakkaraisen kirjoitus valistuksesta. Olen kokenut viime aikojen vaalit monissa maissa yleissivistyksen kärsimäksi tappioksi. Siispä poimin tähän loppuun pari lainausta Hakkaraisen kolumnista ”Demokratia elää valistuksesta”: Immanuel Kant kirjoitti: ”uskalla tietää”, jonka Hakkarainen päivittää muotoon ”uskalla tunnustaa tietämättömyytesi”. Hakkarainen viittaa Dunning-Kruger-vaikutuksena tunnettuun ilmiöön, jonka mukaan ”mitä vähemmän osaat, sitä herkemmin yliarvioit kykysi siinä”. Todelliset asiantuntijat taas aliarvioivat osaamisensa.

Se että esimerkiksi Yhdysvalloissa Trumpin valinnan ja Englannissa Brexitin jälkeen sanomalehtien tilaukset ovat dramaattisesti kääntyneet nousuun, osoittaa, että suuri joukko ihmisiä on ymmärtänyt, että kysymys on sananvapaudesta, lehdistönvapaudesta ja demokratian puolesta taistelusta.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Populismi taitekohdassa?

”Puhun niin kuin tunnen” -rehellisyys. Kuka muistaa vielä tämän Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjan aikuisen iskulauseen, jolla yritettiin pönkittää populistista ajattelua, jossa ikään kuin intuitiivisesti omassa päässä syntynyt ajatus – ilman vertailua faktoihin – oli se oikea totuus, tie ja elämä. Oltiin kyllästytty liberaaliin faktatietävyyteen.

Edellä esitetty tuli mieleen, kun olen seurannut populismin takkuilua viime aikoina. On ehkä sittenkin voimistumassa relevantti ajatus pyrkimisestä objektiiviseen totuuteen ja subjektiivinen ”musta tuntuu” väistyy sivummalle. Ei viime mainittu silti kuole pois eikä sen pidäkään poistua, sillä omat tunteet ja tunnot ovat osa maailman ja yhteiskunnan näkemistä – mutta vain osa. Saatan hyvinkin olla liian aikaisin liikkeellä, mutta juuri nyt näyttää siltä, että pahimmat populismin aatokset asetetaan laajalti kyseenalaisiksi. Yhdysvaltain maahanmuuttokiellon takkuilu, republikaanien terveydenhuoltouudistuksen kompurointi, Itävallan presidentinvaalien ja Hollannin vaalien tulokset – otetaan nyt vaikka nämä esimerkiksi – ovat johtamassa ajatuksia suuntaan, jossa pragmatismi ja konkretia ovat saamassa niskalenkin ideologisesta, oikeistosävytteisestä populismista.

Liberaalin demokratian - johon luen liberaalin oikeiston ja vihervasemmiston sekä suuren osan keskustaa - ja autoritäärisen populismin välinen taistelu toki jatkuu ja saattaa joiltakin osin tiukentuakin, mutta taitekohta on lähellä. Ihmiset ovat kyllästyneet levottomuuden levittämiseen kansalaisten keskuudessa. Kun demokraattiset voimat pystyvät vakauttamaan taloudellis-yhteiskunnallisen tilanteen voidaan keskittyä vaikeasti ennakoitavan tulevaisuuden rakentamiseen.

Populistinen taikauskoinen maailmanparannus on luonteenomaisimmillaan Yhdysvaltain republikaanien keskuudessa, jossa puolueen ollessa oppositiossa asetuttiin kaikkea uudistustyötä vastaan (Clinton, Obama), ja kun sitten päästiin valtaan (George Bush nuorempi ) aiheutettiin äärimmäisen ideologisoidulla poliittisella ohjelmalla suuri onnettomuus talouteen, kuten tapahtui, kun synnytettiin finanssikriisi.

On selvää, että Donald Trump jatkaa luonteensa mukaisesti äärimmäisen itsepintaisesti pakkomielteitään, mutta tämän kirjoituksen teeman mukaisesti on nähtävissä, että republikaanien oppositiovoimat molemmilla reunoilla pistävät kapuloita rattaisiin presidentin järjettömimpien oikkujen edessä. Trumpin hänen edeltäjäänsä kohdistuva vainoharhainen salakuuntelusyyttely saa jo absurdeja mittasuhteita.

Republikaanien on järkiinnyttävä, jos he aikovat säilyttää asemansa välivaaleissa vajaan kahden vuoden kuluttua. Johtuuko populistien kannatus vain keinotekoisesti luoduista syistä, joiden taustalla on yleinen pahoinvointi ja tyytymättömyys elämään? Useimmissa tapauksissa – muttei aina - syy lienee halutun tulotason ja todellisen vaurauden välisessä erossa. Tästä syyllistetään maahanmuuttajia, vaikka todellisuudessa tuloerojen kasvu ei ole juurikaan yhteydessä maahanmuuttoon. Syyt eivät tosin ole helposti havaittavissa. Miten esimerkiksi on mahdollista, että vauraassa Hollannissa näin suuri osa ihmisistä on maahanmuuttovastaisia? Kauppalehden Kaija Ahtela artikkelissaan (”Mikä Hollantia riivaa?”) 15.3.2017 arvioi syyksi hollantilaisten työmarkkina-aseman: maassa on perinteisesti ollut erittäin paljon osaansa tyytymättömiä osa-aikaisia työntekijöitä, joilla on syynsä vierastyövoiman arvosteluun.

:::::::::::::

Suomeen saapui toissa vuonna 32 000 turvapaikanhakijaa, viime vuonna enää 5600. Kielteisen päätöksen noista 5600 hakijasta sai 51 prosenttia. Suomella on kotouttamisen haaste, mutta muutoin maahanmuuton ongelma on saatu hallintaan, ellei mitään yllättävää tapahdu. Tähän rinnalle on syytä ottaa tosiasiatieto, että Suomen väkiluku kasvoi viime vuonna vain 15 000 hengellä, ja vain maahanmuuton ansioista. Luonnollinen väestönkasvu ei riitä pitämään kansakuntaa elinvoimaisena. Tarvitsemme työvoimaa ulkomailta, vaikka juuri nyt työttömien määrän ollessa huomattava asia ei tunnu ajankohtaiselta. Sitä se kuitenkin on, jos haluamme parantaa elintasoamme.

Liitetäänpä tuo edellä esitetty populistisen maahanmuuton vastaisen ajattelun yhteyteen. Odotettavissa on, että maahanmuuttokielteisyyden sytykkeet vähenevät ja samalla populistinen politiikka menettää käyttövoimaansa. Ja juuri kun Jussi Halla-aho on pääsemässä vauhtiin! Toki tarvitaan myös Ranskan ja Saksan ”oikea” vaalitulos. Seuraavaksi on odotettavissa populististen ryhmien sisäinen välienselvittely. Veikkaisin, että radikaalit irtautuvat maltillisista ja poliittinen voima heikkenee populistien fraktioiden kaikissa osissa.

Hyvää tässä kehityksessä on ollut maahanmuuttovastaisten tahojen asettamat haasteet perinteisille puolueille. Niiden on tarvinnut etsiä politiikalleen uusia perusteita pysyäkseen vallassa.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Chuck Berry ja rock and rollin kulttuurihistoria

Viesti saapui. Rock and rollin ikoni Chuck Berry on nukkunut pois 90 vuoden iässä.

Chuck Berry on osa amerikkalaista kulttuurihistoriaa. Mitä olisi Amerikka (so. USA) ilman populaarikulttuuria ja ilman rock and rollia? Voimme väheksyä tätä kulttuuria monista eri lähtökohdista. Eihän alun perin ollut oikeastaan mitään rock and roll -kulttuuria. Sen sijaan oli pahimmillaan - vanhoillisten amerikkalaisten mielestä – ”kommunistien salajuoni amerikkalaisen nuorison aivojen pehmittämiseksi”. Rock and roll on tyypillinen esimerkki alakulttuurista, joka aikojen saatossa nousee pinnalle kulttuurin syväksi (!) valtavirraksi. Alkuperäinen vähättely katoaa ja ”suostutaan” siihen, että annetaan musiikin viedä. Sijoitin muuten blogini hakemistossa tämän kirjoituksen kategoriaan ”Yhteiskunta ja politiikka”.

Muutamien vuosikymmenien aikana ja kuluessa rock and rollista musiikkityyliseuraajineen on tullut koko maailman musiikkia. Ja kuitenkin sen kultakausi oli varsin lyhyt, oikeastaan vain vuodet 1956-59. Rock and rollin menestyskausi voidaan aloittaa esimerkiksi Bill Haleyn ”Rock Around the Clockista” tai Elvis Presleyn ensimmäisestä suuresta hitistä ”Heartbreak Hotelista” (Melody Makerin toimittajan aikalaiskommentti: jos tämä on musiikkia, niin minä luovutan!).

Minä aloitan rock and rollin kulttuurihistorian Chuck Berryn ”Maybellenesta” (1955). Se taitaa olla samalla kaikkien aikojen ensimmäinen rap-kappale! Kuunnelkaapa! Se on myös sanoituksensa osalta uraa uurtava: Chuck yrittää saada tyttönsä Cadillac Coupe DeVillen kiinni V8 Fordillaan, lopulta - vaihtelevien tilanteiden jälkeen - onnistuen. Mutta ihmettely jää: ”Maybellene, why can´t you be true”. Laulu on tuon ajan kappaleista poiketen tiheärytminen TARINA ytimessä tyttö, poika ja amerikanraudat.

Oma rock and roll -kauteni on siitä merkittävä, että sitä ei ollut! Tulin mukaan kuvioihin vuonna 1965, kun Beatlesit julkaisivat joissakin maissa (heillä oli siihen varaa) version Chuck Berryn ”Rock and Roll Musicista”. Se nousi ykköshitiksi Suomessa. Se oli rock and rollin toinen (!) tuleminen Suomessa.

Vaikka meillä on filmimateriaalia käytössä rock and rollin ”villeistä 1950-luvun vuosista” Suomessa, porukka, joka fanitti rock and rollia oli hyvin pieni. Ei tarvitse kuin katsoa 1950-luvun Mitä Missä Milloin -kirjojen levymyyntitilastoja, kun havaitsee, ettei rock and roll ollut hääppöinen ilmiö Härmässä. Ensimmäinen tuleminen oli siis varsin heiveröinen, toinen tuleminen näkyi englantilaisten pop-yhtyeiden myötä 1960-luvulla ja varsinainen läpimurto (!) tapahtui Rauli Badding Somerjoen myötä 1970-luvun alussa. Että se siitä ajan seuraamisesta Suomessa!

Baddingin kappale ”Mä jäin kii” (Elvis Presleyn kappale, Hectorin sanoitus) on niin aidon tuntuinen, että joku sanoi, että sen kuultuaan voisi luulla, että rock and roll on keksitty Suomessa. Voisin olla samaa mieltä.

No, en ollut mikään rock and rollin ystävä. Se oli ”vanhahtavaa” musiikkia 1960-luvulla, poissa muodista. Sille suorastaan hymähdeltiin. Täytyi oikein verestää terminologiaa ja lainasin kirjastosta Pekka Gronowin ja Seppo Bruunin ”Pop-musiikin vuosisata” -kirjan vuodelta 1968 (olen sen aikoinani ostanut uutena, mutta kadottanut sittemmin, kuten niin monta muutakin hyvää kirjaa). Ja aivan oikein: ”Pop-musiikin vuosisadassa” viitataan rock and rolliin nimellä ”rock”, ei siis nykykäytössä olevalla yleisnimikkeellä ”rock”, jota vasta tuolloin oltiin ottamassa käyttöön, ja jolla tarkoitettiin suurin piirtein samaa asiaa kuin 1960-luvulla käsitteellä pop-musiikki (mitä nyt Itä-Euroopassa käytettiin nimitystä beat-musiikki). Voi tämän tehdä vieläkin vaikeammaksi, mutta en viitsi kiusata enempää.

Chuck Berryn levymyyntimenestys oli erinomainen (top-ten tasoa), mutta ensimmäinen ykköshitti tuli vasta vuonna 1972 (My Ding-a-Ling). Muutoinkin Berryn maine perustuu hittikauden ”jälkimaineeseen”. Hänellä oli hittejä, mutta ne kasvoivat suuriksi vasta hänen pitkän elämänsä myötä ja aikana.

Hänen elämänsä ei ollut riippuvainen päivän hiteistä. Aivan ratkaiseva osuus Berryn menestyksestä muodostui konserteista, jossa hänen huumorilla ryyditetty esiintymisensä kiehtoi. Hänellä oli ikään kuin viesti: ”älkää ottako niin vakavasti”. Duckwalk oli taattu bravuuri lähes koko uran ajan.

Berryn ansioihin kuuluu, että hän kirjoitti itse lähestulkoon kaikki hittinsä, mikä ei ollut tavanomaista 1950-luvulla eikä myöhemminkään.

Roll Over Beethovenissa hän kertoo iskevän tarinan kaverista, joka toivoo disc jockeyn soittavan toivekappaleensa. Harvoin jos koskaan on rockia ylistetty niin mahtipontisesti: ”Roll Over Beethoven and tell Tchaikovsky the news”.

Johnny B. Goodessa hän kertoo kaverista, jolla on rytmi veressään: ”he could play guitar just like a ringing a bell”, vaikka luku- ja kirjoitustaidon osalta asiat ovat vähän niin ja näin.

Chuck Berryn musiikissa yhtyvät kaikki herkkähipiäisten turmelevaksi kokemat asiat. Hän kirjoitti seksistä, johon hän yhdytti huumorin sekä levyillään että varsinkin konserteissaan.

Chuck Berryn ura jatkui menestyksekkäänä vuoteen 1959, jolloin tuli julki seksisuhde 14-vuotiaaseen tyttöön. Aiheutui oikeudenkäynti- ja vankilakierre, jota kesti vuoteen 1963 (josta vain osa vankilassa). Maineelle tämä tapahtumasarja ei tehnyt hyvää, heikompi kaveri olisi hävinnyt tuntemattomuuteen, mutta ei Berry. Ennen vankilaan joutumista hän ehti levyttää kappaleen ”Come On”, josta Rolling Stones teki ensimmäisen singlensä. Juuri brittibändien sekä Berryn että muiden amerikkalaisten rock and roll- ja rhythm and blues -muusikoiden ihailu nosti Berryn uudelleen valokeilaan.

Chuck Berry joutui lain kanssa tekemisiin myöhempinäkin vuosina, milloin olivat syynä maksamattomat verot tai sitten sopimaton käytös. Kaiken kaikkiaan menestyvän miehen uran alta paljastuu tavallisen huoleton veikko, joka ei ollut kovin käytännöllinen.

Musiikissa hän toisti 1960-luvulla ja myöhemmin itseään, mutta kun keksii jujun, ei tarvitse ”uusiutua” koko ajan. Konserteissa hän oli vaikea ja diivamainen pannen ehtoja, joita konsertinjärjestäjät kauhistelivat. Berryn ego kasvoi monikertaiseksi häneen muusikon uraansa verraten, mutta hän oli kyllin suuri, että ura kesti kaikki kolhut. Chuck Berryn aika kuluikin maailmaa kiertäen vanhoille päiville saakka. Suomessa hän vieraili viimeksi vuonna 2013 epäonnistuen perusteellisesti. Kitaransoitto ei sujunut enää lähes 90 vuotta vanhalta muusikolta.

Lopuksi tähän vielä rock and rollin virstanpylväät eli Chuck Berryn anti populaarimusiikin kulttuurihistorialle: Maybellene (1955, Billboard Hot 100 nro 5), Roll Over Beethoven (1956), Rock And Roll Music (1957), Sweet Little Sixteen (1958, Billboard Hot 100 nro 2 USA:ssa, Berryn ainoa top twenty -hitti Englannissa 1950-luvulla), Johnny B. Goode (1958). Näidenkin jälkeen tuli hittejä, joista manittakoon ”No Particular Place to Go”, ”You Never Can Tell” ja ”Nadine” sekä edellä mainittu ”My Ding-a-Ling” (1972). Mutta nuo 1950-luvun teokset ovat ikimuistettavia ja jäävät musiikin historiaan ikuisiksi ajoiksi: Roll Over Beethoven!

Berryn sävellyksistä on tehty lukemattomia eri versioita. Esimerkiksi Beach Boys suoritti läpimurron tekemällä uudelleen kappaleen ”Sweet Little Sixteen” nimellä ”Surfin´ U.S.A.”.

Chuck Berry jätti musiikillisen ja kulttuurisen perinnön, jota on mahdoton hahmottaa: se muodostui showmanshipistä, monien jäljittelemästä virtuoosimaisesta kitarasaundista sekä laulujen sanoituksista ja sävellyksistä. Berry ihan oikeasti kavensi rotujen välisiä aitoja hyppimällä niiden yli ja kaatamalla niitä puhtaasti ansioillaan. Hän on korkealla erilaisilla ”kaikkien aikojen paras” -listoilla. Hän soitti musiikkia, jonka piti olla käyttömusiikkia, jos sitäkään, mutta joka ei koskaan kuole.

John Lennon sen sanoi: jos rock and rollille pitäisi keksiä uusi nimi, ”se voisi olla Chuck Berry”.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Keskusteluja historian kanssa: eurooppalaisen rauhan syntysijoilla

Historian kulkua on helppoa - helppoa ja helppoa - arvioida jälkikäteen. On havaitsevinaan tiettyjä säännönmukaisuuksia, jossa historia toistuu kaavanmukaisesti. Ehkä hivenen realistisempi haaste on tarkastella historiaa jonkin henkilön, vaikkapa valtiomiehen uran ja elämän kautta: tapahtumat saavat lihaa ja verta ympärilleen.

Kanava-lehdessä 2/2017 oli mielenkiintoinen Ilkka Nordbergin kirjoitus ”Konrad Adenauer ja Hitlerin pitkä varjo”. Käytän sitä soveltuvin osin oheisen kirjoituksen pohjana.

Miksi Adenauer (s. 1876 ,k. 1967, liittokanslerina 1949-1963) on tärkeä. Tietenkin pääasiassa siksi, että hän oli erittäin merkittävä länsisaksalainen valtiomies. Mutta myös sen takia, että hän oli silta sodan ajasta liberaaliin demokratiaan ja edelleen kuolemansa jälkeen yhdyslenkkinä nykyiseen nationalismitrendiin.

Muistan hänet nuoruuteni jäyhänä, miltei kivettyneenä ”Der Altena”, joka vaikutti graniittiin hakattuna hahmona länsimaiden politiikassa.

Der Altesta voidaan johtaa ajatukset taaksepäin sellaiseen eurooppalaiseen yhteenliittymän tarpeeseen, jolla voitiin torjua sodat perinteisten sotaosapuolien välillä (kuten Saksan ja Ranskan välillä). Adenauerin merkittävyys perustuu juuri siihen, että hän vieroksui niin voimakkaasti nationalismin tunnuksin esiintyneitä tahoja. Natsi-Saksa oli tietenkin ylivertainen esimerkki nationalismin herättämistä kauhukuvista.

Tämän päivän räikeänä ilmenevään nationalismiin ja sen vastustukseen voidaan projisoida yhteys Adenauerin kautta. Weimarin tasavallan ja natsi-Saksan synnyn aikaan hän oli jo johtava poliittinen hahmo, johon Hitlerkin kiinnitti huomiota, mutta hylkäsi tämän käyttökelvottomana omiin tarkoituksiinsa. Adenauer oli alusta lähtien oppositiossa natseja vastaan.

Natsi-Saksan lyhytnäköinen brutaalisuus sen lähinaapureita kohtaan on yksi avain nationalismin menestykseen Saksassa, mutta myös muualla sen lähialueella – tartunta levisi laajalle. Usein lähtökohtana on ollut fiktiivinen menneisyys (vrt. Saksan tuhatvuotinen valtakunta).

Adenauer oli nähnyt Weimarin tasavallan epäonnistumisen ja sen, että Hitler pääsi valtaan, ei väkivalloin, vaan vaalien kautta. Demokratiassa on sisäänrakennettuna tietynlainen hauraus: se menestyy, jos kansanvalta tuo menestyksen eväitä kansalaisille. Kansalaiset unohtavat demokratian hyvät puolet, jos konkreettiset teot eivät hyödytä heitä.

Nordberg sivuuttaa Ludwig Erhardin roolin Länsi-saksan talousihmeen isänä. Hän oli kuitenkin erittäin tärkeä osatekijä liberaalin demokratian sodanjälkeisessä voittokulussa, eräänlainen rokote kansallismielisyyttä vastaan.

Adenauer käsitti 1950-luvulla asian niin, että Saksa voi menestyä vain yhteisen Euroopan kautta. Erityisen tärkeää oli luoda pitävät suhteet Ranskaan. Valta ja vastuu kietoutuivat toisiinsa vastaansanomattomalla tavalla Euroopan pelastamiseksi ensimmäisen ja toisen maailmansodan kaltaisilta hävityksiltä.

Adenauer visioi mm. yhteisen eurooppalaisen armeijan. Monessa suhteessa – mm. jyrkässä kommunismin vastaisuudessaan – Adenauer oli ”kylmän sodan sotilas”. Adenauer oli luja Hallsteinin opin kannattaja: vain liittotasavalta saattoi edustaa Saksaa. Adenauerin suosio heikkeni uran loppupuolella kun uudet tuulet alkoivat puhaltaa Neuvostoliitto-suhteissa. Jäyhänä valtiomiehenä Adenauerin edustama kansanvaltainen patriotismi ei enää toiminut uudistuvassa Saksassa: oli aika siirtyä uuteen aikakauteen.

::::::::::::::::::::::::

Nyt ovat uudet gurut astuneet kehiin angloamerikkalaisessa maailmassa ja mitä näenkään: taikauskoa, auvoisia aikoja autoritääriselle hallinnolle, lopun ennustamista….. Aika tarvitsee tällaista sykliorientoitunutta ajattelua, jotta omalle (nationalistiselle) ajattelulle löytyisi argumentointi. Juuri tallaista maailmaa ennustaa Saska Saarikoski esille nostama ja Steven Bannonin raamatuksi mainittu ”The Fourth Turning – An American Prophecy” (William Strauss, Neil Howe), jossa yritetään luoda kaava tulevaisuuden ennustamiseen: sota ja tuho – nousu (vahvojen arvojen aika) – herääminen (kyseenalaistaminen) – hajoaminen – (arvojen ja auktoriteettien romahtaminen) – kriisi…. Näin syntyy loputtomasti jatkuva sykli, joka vangitsee meidät otteeseensa. Kysymys on vanhasta väittämästä eli väistämättömän kohtalonuskon toteutumisesta. Täytyy sanoa, että suhtaudun näihin tarkkoihin aikarajoihin ja kaavassa pitäytyviin ennusmerkkeihin yhtä skeptisesti kuin loputtomiin salaliittoteorioihin.

Teoriassa voidaan sanoa, että ennuste joissakin tapauksissa on itseään toteuttava skenaario, koska joku tai jotkut alkavat uskoa säännönmukaiseen kehityskulkuun.

En sinänsä epäile, etteikö jotkin ajattelutavat ja kehityskulut toistuisi, mutta sitä, missä muodossa ja millä aikataululla muutokset ja käännekohdat tapahtuvat on turhaa ennustella. Historia on täynnä imperiumien tuhoja: niillä on syntyvaiheet, nousu ja tuho, mutta mitään kaavaa en pysty kehittämään näille maailmanlopun ennusteille.

Umpikonservatiivisen Konrad Adenauerin vastasyklinen ajattelu on paljon lähempänä minua (vaikken muuten edustakaan hänen ideologiaansa), koska siinä ei tavoitella kuuta taivaalta, vaan reaalipoliitikko luo ihmiselle käytännönläheisen kehikon, jossa aiheutamme ihannetapauksessa mahdollisimman vähän haittaa toisillemme ja silti pystymme etenemään sanokamme tieteellisessä maailmankatsomuksessa.

Irrotan kuvitteellisesti ”Fourth Turningistä” palasen. Se on SUUREN MUUTOKSEN vastaisku Wienin kongressissa (1815) luodulle jähmeälle pyhään kuningasvaltaan perustuneelle sanelumaailmalle, joka ei kestänyt ajan muutosta. Ajan muutos? Kyllä itse pidän varteenotettavana historiallisena totena, että 1900-luvun alkuvuosian löi läpi ensimmäinen globalisaation kausi. Siitä johtuen tai siitä riippumatta murtautui läpi nationalismin raju trendi ensimmäisen maailmansodan koittaessa. Itse asiassa nationalismin vyöryn keskeytti hetkellinen demokratian puuska (1920-luku) joissakin länsimaissa, joka kääntyi nationalistiseksi katastrofiksi toisessa maailmansodassa, kun heiveröinen kansanvalta ei kestänyt nationalistisen vyöryn painetta. Juuri tähän saumakohtaan ajoittui Konrad Adenauerin elämä: hänen uransa julkisissa tehtävissä käynnistyi kansanvallan ”harjoitteluvaiheena” Weimarin tasavallan aikana, mutta hän ei taipunut nationalistisen vaiheen välikappaleeksi, vaan säilytti konservatiivisen, kansanvaltaisen ajattelunsa.

Mitä tekemistä tällä kyökkifilosofin ajatuskululla on Fourth Turningin kanssa? Ei kai mitään. Olen vain irrottanut historiasta palasen, jonka avulla toivon pystyväni käsittelemään historiaa joltisenkin realistisesti sortumatta maailmoja syleilevien ennusteiden maalailuun. Sitä paitsi 1800-1900-luvun nationalismin synnylle on toisenkinlaisia selityksiä. Nordberg sivuuttaa kansallisvaltioiden nousun ja maailmankaupan vastustamisen nationalismin synnyn syinä ja korostaa 1800-luvun romantiikan merkitystä: se tarjosi puitteet menneen nostalgisoinnille vainoharhaisuuteen saakka. Tämä ajattelu sisältänee osatotuuden, onhan nykyisenkin nationalistisen liikkeen yhtenä taustavoimana menneen suuruuden tunteenomainen haikailu.

:::::::::::::::::::

Olenko puolueellinen? Tietenkin: asetun liberaalin demokratian puolelle kaavamaista nationalismia ja populistista autoritäärisyyttä vastaan. Elämänkokemus on taustalla vaikuttava tekijä. Oma maailman tapahtuvia seuraava elämäni ajoittuu ”Adenauerin historiassa” hänen viimeisiin vallassaolon vuosiinsa, 1960-luvun vaihteeseen.

Saarikoski mainitsee ohimennen ”Fourth Turningissä” esiintyvän edistysuskon pilkkaamisen. Kuvittelen saaneeni tartunnan edistysuskosta. Juuri sitä vastaan taantumus (populistinen asioiden yksinkertaistaminen ja auktoriteettiusko) taistelee.

Nationalismi naamioidaan isänmaallisuudeksi. Siitä on tullut myyräntyötä tekevä trendi liberaalin demokratian sisälle. Mikä on vaihtoehto edistysuskolle, kysyy Saarikoski. Sitä peräänkuulutan minäkin. Ei voi olla niin, että heittäydytään vastarintaan tai kokonaan tapahtuvan/tapahtuneen ulkopuolelle pelkästään sen takia, että ei pystytä omaksumaan muuttuvan maailman ilmiöitä.

Edistysuskon ja autoritäärinen populismin aiheuttama polarisaatio luo juuri Adenauerin korostaman jakolinjan Eurooppaan, ei kuitenkaan niinkään valtioiden välille vaan niiden sisälle. Tästä kahtiajaosta on vaikeaa päästä eroon: aina on häviäjiä, joko rauhan häviäjiä tai sitten modernisaation häviäjiä. Konfliktihakuisuudella yritetään sitten korjata asiaa.

Ehkä saksalainen ratkaisu, jossa Ludwig Erhard edusti talousosaamista ja Adenauer konservatiivista, demokraattista rauhaa rakentavaa kivijalkaa toimi eurooppalaisen demokratian perustana täydennettynä heitä seuranneen Willy Brandtin idän ja lännen sovun rakentamisen mallilla.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Valkoisen miehen uusi taakka

Kulovalkean tavoin koko läpi kehittyneen maailman leviää pelkotila, josta käytän ilmaisua ”muukalaispelko”. Se vaikuttaa kaikkialla, Yhdysvalloissa, kaikissa Euroopan osissa, mukaan lukien Skandinavia.

Meillä Suomessa hyöky on tavoittanut rajamme useissa aalloissa. Kun Timo Soini on alistunut hallituksen - varauksin - suvaitsevaiseen lähestymistapaan, on Jussi Halla-aho ryhtynyt vastustajien äänitorveksi.

Maahanmuuttovastaisuuteen on liitetty erityisesti kaksi käsitettä, populismi ja nationalismi. Näitä on myös yritetty panna tärkeysjärjestykseen. Jos korostetaan halua ratkaista monimutkaiset ongelmat yksinkertaisin keinoin on populismi varmaan oikea termi. Kun mennään syvemmälle kohoaa nationalismi, oman kansan asettaminen kaikessa muiden edelle, keskiöön.

Tarkastelen seuraavassa maahanmuuttoa ja pakolaispolitiikkaa toisaalta historiallisena ilmiönä, toisaalta tämän päivän yhteiskunnallisena liikehdintänä. Mikä saa juuri meidän ajassamme tunteet kuohumaan?

Rudyard Kiplingin tunnettua runoa ”Valkoisen miehen taakka” (White Man´s Burden, 1899) mukaillen valkoisen miehen piti ottaa primitiivisten kansojen sivistämistehtävä itselleen 1900-luvun vaihteessa. Urakka oli suurelta osin tekosyy noudatetun imperialistisen politiikan perustelemiseksi.

Nyt – kuten aiemminkin - valkoinen mies haluaisi kuoria kerman päältä, ottaa raaka-ainevarat haltuunsa ja harjoittaa suurvaltapolitiikkaansa imperiumien laajentamiseksi.

Pakolaiset ja maahanmuuttajat ovat kahden kulttuurin välissä haluten toisaalta säilyttää oman kulttuurinsa ja toisaalta oppia uuden. Ääriainekset taas haluaisivat peitota valkoisen miehen pyrkimykset. Kostoksiko?

Ensimmäinen ”valkoisen miehen taakka” eli imperialismi synnytti toisen taakan. Kuka pystyisi avaamaan ongelman? Kaivoin historiasta esille henkilön, joka voisi auttaa.

Jokin aika sitten julkaistussa Foreign Policy -lehdessä luodataan tapahtumasarjan syitä oivallisesti. Lehti palauttaa mieliin nyt jo hieman taustalle sysätyn Frantz Fanonin (1925-1961), jonka merkittävät ansiot vallankumouksellisena filosofina osuvat 1960-luvun vaihteeseen, jolloin vuosisatainen kolonialistinen järjestelmä oli purkautumassa. Fanon puolusti siirtomaiden vapaustaistelun oikeutusta silloinkin, kun se johti väkivaltaisiin ratkaisuihin. Tarkastelen tarkemmin Fanonin roolia lähiaikoina ilmestyvässä blogikirjoituksessa.

Myös tänä päivänä vastakkain ovat rikas länsi ja köyhä etelä. Fanon näyttäytyy tänä päivänä ”pahaksi” koetun maailman tulkitsijana modernille länsimaiselle ihmiselle. Juuri nyt olemme kokeneet jälkikolonialismin synnyttämän aggression, joka kohdistuu länsimaisiin ihmisiin terrorin muodossa. Fanaattisen (uskonnollisen) fundamentalismin aiheuttaman syyllisyyden ja lännen historiassa tekemien syntien painoarvon vertaaminen keskenään on tosin hyvin vaikeaa.

Kylmän sodan aikana bipolaarinen maailmankäsitys jätti jälkensä arabimaailmaan. Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kilpailivat kehitysmaissa, koska Euroopassa etupiirit olivat sementoitu. Mitään pysyvää ei saatu aikaan: sen enempää arabisosialismi kuin lännen itsekkäistä taloudellisista syistä ajamat demokratiatyrkyttämiset eivät lyöneet läpi.

Nykyinen uuskolonialistinen tukikohtapolitiikkaa, jota harjoittavat niin Venäjä kuin Yhdysvallatkin on alkuperäisen imperialismin seurausilmiö, joka vahvistaa kuvaa, että mitään ei ole oikeastaan opittu.

Ehkäpä tässä kaikessa on kysymys dejavu-ilmiöstä: suurvallat eivät ole todellisuudessa irtaantuneet 1800- ja 1900-luvun imperialismista, vaan haluavat - modernein keinon - pitää kiinni saavutetuista asemista. Ei Venäjäkään ole luopunut missään vaiheessa sen kiinteistä sotilaallisista yhteyksistä Syyriaan 60-70 vuoden aikana.

Fanonin lähestymistapa itse kolonialismin teemaan on psykologinen, rodullinen ja kulttuurinen. Juuri näitä teemoja länsimaiden olisi pitänyt kypsytellä jättäessään suuret saappaan jäljet Lähi-Idän öljyhiekkaan. Nyt niiden suhde alueeseen on ollut hyvin paljaasti taloudellinen ja sotilaallinen.

Terroritekojen julmuus ja raukkamaisuus vaikeuttavat reaalipoliittista (inhorealistista) erittelyä juuri nyt. Kun enin hämmennys asettuu, voidaan palata Fanonin kaltaisten ihmisten ajatuksiin syistä ja seurauksista.

::::::::::::::::::::

Entä tänä päivänä?

Maahanmuutto-ongelmaa ovat kärjistäneet sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa terroriteot, jotka on johdettavissa – osin lännen aiheuttamien - Lähi-Idän uskonnollisten ja yhteiskunnallisten ristiriitojen keskeltä. Vielä on vaikeaa - pölyn leijuessa vielä ilmassa - arvioida, mikä on sisällissodan luonteisten tapahtumien ja liberaalimpaa hallintoa vaatineiden liikkeiden vaikutus tapahtumien kulkuun. Ns. arabikevään vaikutus on ilmeinen. Mutta mikä on länsimaiden arabikevääseen sekaantumisen kannustava vaikutus syntyneisiin levottomuuksiin? Demokratia on hieno hallitsemisen muoto, mutta sen vienti neitseelliselle tai demokratialle vieraalle maaperälle on erittäin arveluttavaa.

Jotteivat asiat vaikuttaisi liian yksinkertaisilta on autoritäärinen (tai suorastaan diktatorinen) hallinto monissa maissa tehnyt itsestään vastenmielisen. Autoritäärisyystrendi on ylittänyt kaikki ideologiset ja poliittiset rajat. Liberaalin demokratian näkökulmasta Turkin Erdoganin yksinvaltiuspyrkimykset eivät saa minkäänlaista hyväksyntää osakseen eikä asianomainen sitä itse odotakaan. Esimerkkejä eriasteisesta autoritäärisyyskehityksestä on vaikka kuinka paljon.

Mitkä ovat maahanmuuttokielteisyyden motiivit näinä aikoina? Nostaisin esille talouden anemian ja globalisaation yhdistelmän. On äärettömän helppoa ulkoistaa ongelmien syyt ulkoisiin tahoihin ja luoda sellainen kuva, että juuri maahanmuuttajat ovat työttömyyden keskeinen syy. Tosiasiassa teknologinen kehitys ja automaatio ovat kertaluokkaa tärkeämpiä syitä. Monien mielestä tarvitsemme uutta työvoimaa kantaväestön eläköityessä.

Globalisaation yksi osa-alue ovat kehittyviin maihin siirtyneet työt, jonka jälkeiseen aikaan kehittynet maat eivät ole sopeutuneet tai ainakin voidaan sanoa, että sopeutuminen on kesken. Tunne asioiden hallinnasta on kadonnut tavallisen ihmisen ulottuvilta. Kuitenkin joitakin lupaavia merkkejä modernin teollisuuden siirtymisestä takaisin kehittyneisiin maihin on jo nähtävissä.

Rasismi on ilman muuta yksi merkittävimmistä muukalaisvihamielisyyden syistä: valkoisen miehen taakka ei tänä päivänä ole muun väristen sivistämistä, vaan eriväristen ja erikulttuuristen ihmisten sekoittumisen estämistä niin, että kantaväestö säilyy ylivoimaisena. Enemmistö kuitenkin suhtautuu useimmissa maissa suopeasti kulttuuriseen yhteistyöhön.

Vastaiskuna jotkut ääriainekset arabimaissa ovat halunneet siirtää taistelun kehittyvien maiden kohtalosta pois omilta alueiltaan länsimaisen sivistyksen keskelle. Liberaali demokratia on useasti osoittanut voimattomuutensa kostoiskujen keskellä. Ja ”omat” ovat vakavasti ajautuneet törmäyskurssille keskenään…..

:::::::::::::::::

Entä päivänpoliittinen tilanne Suomessa?

Yllä esiteltyyn kehikkoon Jussi Halla-aho (joka tässä toimikoon esimerkkinä) tekee oman väliintulonsa. Hän on kotimaisista tunnetuista poliitikoistamme ainoa, joka liputtaa hyvin voimakkaasti muukalaisvihamielisyyden puolesta. Mutta seuraajat ovat lähellä….

Halla-aho on videoidulla puheella (13.3.2017) ilmoittautunut perussuomalaisten puheenjohtajakilpaan ja teki sen helposti tunnistettavalla tavalla. Seuraavassa referoin ja arvioin puhetta teeman näkökulmasta.

Halla-aho palaa kerta toisensa jälkeen puheessaan maahanmuuttoasiaan. On sanottu, että hän ratsastaa yhdellä asialla. Luin pariin otteeseen hänen puheensa enkä todellakaan löytänyt sieltä kuin tämän yhden teeman. Vaikka muitakin agendoja varmaan tulee, ei jää epäselväksi, millä Halla-aho haluaa palauttaa puolueen maahanmuuttovastaisuuden esitaistelijaksi.

Halla-aho osaa peittää itse asiansa älylliseen kuorrutukseen, mutta ei kuitenkaan erittele agendaansa kovin syvällisesti. Hän näkee paljon vaivaa sen osoittamiseksi, että muut puolueet yrittävät vähätellä itse ongelmaa, ja omaa puoluettaan ja sen puheenjohtajaa hän syyttää puhdin loppumisesta. Halla-aho haluaa ratsastaa Keski-Euroopan vaalien nostattamalla aallonharjalla. Juuri nyt on hänen iskunsa paikka. Mutta onko kliimaksi päällä vielä kesällä?

Hän tekee kaikkensa osoittaakseen, että maahanmuuttovastaiset puolueet esimerkiksi Skandinavian maissa johtavat keskustelua olivat ne sitten hallituksessa tai oppositiossa. Halla-aho näkee maahanmuuttovastaisten puolueiden päätehtäväksi pitää asiaansa esillä poliittisena ykköspuheenaiheena.

Ainakin yhtä asiaa pidän selvänä: perussuomalaiset ovat ajautuneet poliittisesti keskiviivan vasemmalta puolelta selkeästi sen oikealle puolelle. Samalla arvokonservatiivisesta puolueesta on kehittynyt radikaalikonservatiivinen puolue ainakin Halla-ahon mittareilla.

Tosiasiassa perussuomalaisten johdon takana on runsaasti maltillisia voimia, jotka nyt näyttävät olevan väärässä puolueessa. Puolueen sisällä on sekava joukko erilaisia ryhmittymiä, jotka ovat juuri ja juuri pysyneet ruodussa Timo Soinin aikana, mutta hakevat nyt asemia saadakseen äänensä kuuluville. Kentän peruskannattajien muukalaisvihamielinen räyhäsiipi ja Halla-ahon edustama puolueen pienehkö maahanmuuttovastainen älymystöeliitti ovat löytämässä toisensa ja ajamassa maltilliset yhä hankalampaan rakoon. Tarjolla on toki Sampo Terhon edustama linja, joka pyrkii pysymään hallituksessa ja saamaan puumerkkinsä hallituksen puolivälin ohjelmatarkistukseen, mutta kaikissa tapauksissa se merkitsee hallituksen (ja opposition) ajaman maahanmuuttopolitiikan hyväksymistä.

Pidän nyt syntymässä olevaa keskustelua haitallisena ja ahdistavana. Suomalaiset pyritään polarisoimaan maahanmuuttoystävälliseen ja -kielteiseen leiriin. Nyt jos koskaan on tärkeää, että maltilliset säilyvät kaikissa puolueissa enemmistönä. Vain siten voidaan välttää muissa maissa esille tulleet ylilyönnit.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Kolmekymmentäluvun lama nähtynä tämän päivän näkökulmasta

T&Y -lehden numerossa 1/2017 professori Sakari Heikkinen pohtii nykykäsityksiä 1930-luvun laman syistä. Heikkinen toteaa uskottavasti, että lamaselitykset ovat olleet hyvin Yhdysvallat-keskeisiä. Tämä on ymmärrettävää siksi, että Yhdysvallat oli niin vaikuttava tekijä maailmantaloudessa jo tuolloin yli 80 vuotta sitten. Toisaalta lama myös ravisteli USA:ta poikkeuksellisen rankalla tavalla.

Pörssiromahdus selittää talouden syöksyn, mutta ei sitä, miksi talouden lama kurssien oietessa vuonna 1930 syveni pitkäkestoiseksi talouden anemiaksi ja ahdingoksi, joka osin kesti koko vuosikymmenen.

Varsinkin Milton Friedmanin olen oppinut tuntemaan itsevarmana laman selittäjänä. Hän pisti taantuman kääntymisen lamaksi keskuspankin toimenpiteiden syyksi (Fed antoi markkinoilla olevan rahamäärän supistua). Tämä opetus näkyi 2000-luvun pääjohtaja Ben Bernanken aikana - yleisesti kiitellyn linjan mukaisena - Fedin toimeksipanemana velkakirjojen ostamisena vuoden 2008 romahduksen jälkeen. Osto-ohjelman seurauksena rahaa pumpattiin markkinoille ennen kuulumattomia määriä ja seurauksena Yhdysvaltain talous ei vajonnut syvään, pitkäkestoisen lamaan, vaan alkoi toipua parissa kolmessa vuodessa. Tarvittiin toki muitakin toimenpiteitä. On syytä muistaa, että liittovaltio pelasti muun muassa maailman suurimman vakuutusyhtiön AIG:n (jättimäinen CDS-vakuuttaja) ja GM:n.

Kolmekymmentäluvun vaihteessa varsinkin Yhdysvaltain pitkäaikainen valtiovarainministeri Andrew Mellon kehotti presidenttiä hyväksymään pörssien romahduksesta kärsineiden talouden toimijoiden kaatumisen markkinoiden puhdistumisoperaationa. Mellon halusi käsittää romahduksen eräänlaisena moraalisena ongelmana eikä talouden pelastustoimiin pitänyt ryhtyä. Rangaistuksen piti toimia lyömäaseena. Yksi 30-luvun laman opetuksista on, että ainakaan näin ei kannata menetellä. Liittovaltion korkein johto ja Fed noudattivat visusti tätä opetusta vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen, vaikka ”rangaistuksen” (lue: konkurssien sallimisen) vaatijoita oli oikeistopiireissä runsaasti.

Yhdysvallat-keskeinen laman selitys on saanut rinnalleen ”muun maailman” selitysmallin, jonka mukaan pääsyy lamaan oli tuolloin suosittu kultakanta, johon valuutat oli kiinteästi sidottu. Kultakannasta pidettiin aivan liian kauan kiinni ja ne taloudet, jotka ymmärsivät luopua kultakannasta heti 1930-luvun alussa selvisivät vähimmin vaurioin.

Joskus nykyisinkin kuulee kannustusta kultakantaan siirtymisen puolesta, jotta talouden anemia voitettaisiin. Oma käsitykseni on, että kriisin koittaessa kultakanta on kaatunut ensimmäisenä uhrina sen sijaan, että se vakauttasi taloutta. Näin tapahtui ensimmäisen maailmansodan käynnistyessä ja kun 20-luvun puolessa välissä palailtiin kultakantaan, järjestelmä romahti uudelleen suuren laman iskiessä päälle.

Vastakkain olivat siis kultakanta ja deflaatio ja kultakannasta irtaantuminen ja devalvaatio. Jälkimmäinen pelasti taloudet nyt nähtyä suuremmilta tuhoilta.

Oma tarinansa on sitten se, että euro toimii nykyisin eräänlaisena kultakantana, jonka avulla koko Euroopan piti vakaantua. Erilaisten talouksien erilainen potentiaali kuitenkin on aiheuttanut suunnattomia kärsimyksiä niissä maissa, jotka eivät ole pysyneet Saksan määräämässä tahdissa. Yhden koon paita on muuttunut pakkopaidaksi.

Heikkinen käy läpi 1920-luvun talouspolitiikan (väärin)opetuksia valaisevin esimerkein. Ne johtivat umpikujaan suuren laman yhteydessä. Tässä kannattaa vain mainita, että väärät ihmiset (mm. John Maynard Keynes) olivat oikeassa varoittaessaan Saksaan kohdistuvien sotakorvausten ankaruudesta ja käyttämisestä rankaisukeinona Saksaa vastaan. Myös Keynesin varhain kehittämä ajatus valtion käyttämisestä suhdanteita tasoittavana tahona ei ollut suosiossa.

Mikä on finanssipoliittisen elvytyksen rooli tässä kaikessa? Heikkinen taipuu niiden asiantuntijoiden kannalle, joiden mukaan Rooseveltin New Deal ei ollut keynesiläistä elvytystä. Lähteisiinsä vedoten hän toteaa, että julkisen talouden alijäämät eivät olleet niin merkittäviä, että elvytys olisi ollut oikea lääke: ”Finanssipolitiikkaa ei ollut epäonnistunut elvytysväline 1930-luvulla siksi, ettei se toiminut vaan siksi, ettei sitä kokeiltu”. Tämän ajatuksen mukaan Hitlerin yleiset työt olivat lähempänä elvytystä, joskin kuvaa sumentaa totalitäärisen valtion ”pakkoelvytys”.

Nykyisinkin monet näkevät voittopuolisesti asian niin, että finanssipoliittinen elvytys (infrastruktuurin rakentaminen ym.) ei ole ratkaisu syvästä taantumasta/lamasta selviytymiseen edes silloin, kun taloudet ovat alijäämäisiä. Olen hiukan eri mieltä: talouspolitiikka ei ole pelkästään talouspolitiikka vaan myös yhteiskuntapolitiikkaa. Käsitykseni mukaan Yhdysvallat oli liki vallankumouksellisessa tilanteessa ainakin pariin otteeseen 1930-luvun kuluessa. Mielenosoitukset yltyivät kuolonuhreja vaativiksi mellakoiksi ja vasemmistolainen yhteiskuntapolitiikka voitti alaa. Kapitalismi näytti kaikki nurjat puolensa. Rooseveltilaiset hätäaputyöt (ja itse asiassa koko työttömyyden vastainen taistelu) pelastivat amerikkalaisen kapitalismin.

Lamalla oli syvästi yhteiskuntaa uudistavia seurausvaikutuksia. Yhdysvalloissa pankkisektorin kurikampanja johti mm. Glass-Steagall -lakiin (sisältäen mm. investointipankkien ja talletuspankkien erottamisen toistaan ja talletustakuujärjestelmän). Monet muut maat, mm. Suomi seurasivat nopeasti perässä. Yhdysvalloissa ja Ruotsissa toteutettiin merkittäviä sosiaaliturvauudistuksia. Se, että Roosevelt taipui lopettamaan elvytyksen (1937) ja rahapolitiikka samaan aikaan kiristyi johti laman uudelleen käynnistymiseen. Työttömyys nousi hetkessä jälleen yli 20 prosentin (1930-luvun työttömyyttä kuvaava käyrä muistuttaa kaksikyttyräistä kamelia!). Muun muassa Paul Krugman on sanonut kuuluisasti, että tästä jälkimmäisestä lamasta USA nousi valtavalla julkisen talouden elvytysohjelmalla, jonka nimi on toinen maailmansota.

:::::::::::::

Suomi luopui kultakannasta vuonna 1931 ensimmäisten joukosta ja selvisi lamasta kesimääräistä paremmin. Suomen laman erityispiirre on, että teollisuustyöväen reaalipalkat eivät juurikaan laskeneet, mutta lama koetteli kovakouraisesti maatiloja, joita meni konkurssiin pilvin pimein (pakkohuutokaupattujen tilojen kokonaismäärä oli 11 000). Heikkinen mainitsee lyhyesti ne julmat yhteiskunnalliset vaikutukset, joita palkkojen alenemisella oli erityisesti maaseudulla. ”Suomessa poliittinen reaktio tuli velkaantuneiden maanviljelijöiden taholta. Maanviljelystuotteiden hintojen alentuminen lisäsi velkojen reaalirasitusta”. Toteutui Irving Fisherin velkadeflaatioteoria, jonka mukaan reaaliomaisuuden arvon romahtaminen jätti velat viljelijän niskoille, josta aiheutui pakkohuutokauppoja.

Heikkinen tuo mielenkiintoisen näkymän Suomen teollisuuden toipumiseen, kun hän korostaa palkkajoustojen merkitystä maassa, jossa ei ollut – kuten kilpailijamaissa – työehtosopimuskäytäntöjä. Muissa maissa Suomen kaltaiset olosuhteet olisivat aiheuttaneet järjestäytyneen työvoiman ankaran reaktion.

:::::::::::::::::::

Suomi irtautui lamasta samalla tavalla kuin muut ”puntaklubin” maat eli irtaumalla varhain kullasta ja devalvoimalla valuuttansa. Suomi käytti keinovalikoimassaan devalvaatiota aktiivisesti ja selvisi parhaiden joukossa lamasta. Suomi oli onneksi pieni toimija, jotta se olisi herättänyt huomiota ehkä jonkun epäreiluksi kokemalla ”kilpailukykyloikallaan”.

Heikkinen korostaa Suomen elpymisreitin omintakeisuutta: kultakannan periaatteiden mukainen palkkojen ja hintojen aleneminen (sisäinen devalvaatio) yhtyi - paradoksaalisesti - valuutan arvon alentamiseen ja sitä kautta saatuun vientihyötyyn. Tästä johtui Suomen joltisenkin hyvä selviytyminen lamasta, joskin Heikkinenkin muistuttaa, että kansalaisten elintaso ja kulutuskysyntä palautuivat kilpailijamaita hitaammin.

John Maynard Keynesin kulta-aika koitti toisen maailmansodan jälkeen, kun hänen talousfilosofiansa sai paljon seuraajia. Muistuu mieleen, kun eräs John F. Kennedyn neuvonantajista esitti 1960-luvun vaihteessa, ajan hengen mukaisesti, että suhdannevaihtelut pienenevät jatkossa yhä tehokkaamman keynesiläisen politiikan loogisena seurauksena. Ihan näin ei käynyt!

Yhdysvallat onnistui finanssikriisin jälkihoidossa paremmin kuin Eurooppa, mutta tässäkin on otettava huomioon yhteisvaluutan tuottama vaikeuskerroin. Finanssikriisi jakoi EU:n jäsenvaltiot ylä- ja alakerran maihin ja kokonaisuudessaankin EU-maiden ankeus näyttää jatkuvan.

Heikkinen toteaa aiheellisesti: ”Suomen talouden nykyongelmiin ei 1930-luvusta voi ammentaa oppia, sillä kumpikaan tuolloisista elpymiskeinoista ei ole käytössä – ei valuutan devalvointi eivätkä nöyrästi niiaavat nimellispalkat.” Sen sijaan Jaakko Kiander ja Pentti Vartia kirjassaan ”Suuri lama (1998) osoittavat, että kolmekymmentäluvun lamaan johtaneet syyt muistuttivat erehdyttävästi sitä polkua, joka johti 1990-luvun alun lamaan. Aikaa vain oli kulunut liikaa, jotta oppi olisi siirtynyt.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Valhe on vihan väline

Valheesta on tullut politiikan teon väline. Näin kai toistuu tietyin välein historiassa ilman, että syytä moiseen pystyy yksiselitteisesti ymmärtämään. Jos spekuloidaan syillä, tulevat mieleen ensimmäisenä yhteiskunnalliset muutokset esimerkiksi kansakuntien talouden suorituskyvyssä. Jos menee hyvin, on demokratialle tilaa. Mutta jos talous pettää, lisäävät populistiset ja autoritääriset tahot voimaansa. Asiaa edistää sopivan poliittisen agitaattorin ilmestyminen markkinoille, joka kiihottaa väestöryhmiä vihapuheisiin. Valhe on vihan väline.

Tänä päivänä on yhä helpompi sortua kyynisyyteen ja todeta, että poliitikot ovat aina valehdelleet. Eivät ole. On kerta kaikkiaan myönnettävä, että Donald Trumpin kohdalla kysymys jostain muusta kuin vaalilupausten syömisestä. Otetaan esimerkiksi Trumpin väite, että murhien määrä on korkeammalla tasolla 45 vuoteen. Tosiasia on, että murhien määrä on karkeasti puolittunut 1990-luvun puolivälin tasosta. Se, että murhien määrä hiukan nousi vuonna 2015 tehden pienen poikkeaman laskevaan käyrään, sai ilmeisesti Trumpin heittämään tosiasiat sivuun. Pahinta on, että asianomainen herra pyrkii totuuden paljastumisen jälkeen itsepintaisesti pitämään kiinni valheestaan. Vielä hämmentävämpää on, että kannattajat pysyvät presidentin takana valheista huolimatta, onhan hän luvannut heille yhden hyvän ja kaksi kaunista.

Olemme siis siirtyneet myös itsekkyyden aikaan. Itsekkyys on valehtelun hämymuurin takana. Tarkoitus pyhittää keinot ja valhe sopii hyvin itsekkyyden pariksi. Eikö solidaarisuus viime aikaisten puheiden valossa kuulostakin vanhanaikaiselta? ”Amerikka ensin” on nyt päivän sana. Se ei kuitenkaan riitä, vaan yhä useampi maa julistaa samaa sanomaa. Venäjä oli varmaan tämän ajattelun ensimmäisiä lanseeraajia. Sitten tulivat Unkari, Puola ja Turkki. Ehkä seuraavina tulevat Hollanti, Ranska…..

Yhdysvallat on ajautunut tilanteeseen, jossa Trumpin riittämättömyys presidenttinä yhtyy republikaanien asiakysymysten ymmärtämisen laiminlyönteihin. Republikaanit ovat liian kauan keskittyneet vain Obaman ja demokraattien vastustamiseen ilman omaa vaihtoehtoista ohjelmaa. Sen seitsemän vuoden aikana, jolloin Obamacare oli voimassa he eivät saaneet minkäänlaista vastaehdotusta aikaiseksi.

Olen muutamaan otteeseen pohtinut Trumpismin selkeän edeltäjän mccarthyismin sukulaisuussuhdetta. McCarthy solvasi demokraatista puoluetta ”kansainvälisen kommunismin sänkykaveriksi” muiden muassa. Kysymys oli vainoharhan myymisestä suurelle yleisölle ja monet tarttuivat täkyyn. Tapahtui uskomaton asia, kun - FBI:n agenttien läpisoluttama - 2000 jäsenen kommunistinen puolue muka uhkasi Yhdysvaltojen vapautta. Vainon liepeillä moni liberaali tai 1930-luvulla vasemmistoon kuulunut sai syytteen epäisänmaallisesta toiminnasta. Nyt kommunistien paikalla ovat terroristit ja jälleen moni ihminen terrorismin vastaisen taistelun nimissä saa kärsiä nahoissaan.

McCarthyn aikana vallitsi hysteerinen atomipommipelko. Lapsille opetettiin koulussa, miten pommin räjähtäessä piti syöksyä pulpetin alle. Ydinaseet ovat taustalla edelleen vaaratekijä, mutta ydinpommin pelotevaikutuksen on korvannut terroritekopelko. Suurin osa toteutuneista joukkomurhista on ollut Yhdysvaltain kansalaisten tekemiä.

Tässä on jokin asia, joka ei täsmää lainkaan. Yhdysvallat on millä mittapuulla tahansa suuri (jopa ennen kuin siitä ”tehdään” tosi suuri). Miten omanarvontunto voi olla niin heikko, että annetaan pienen terroristi/kommunistijoukon pitää otteessaan koko kansakuntaa? Asialla on selitys. Kysymys onkin vallanhimosta ja valtataistelusta, jossa terrorismin tai kommunismin pelko on ase poliittista vastustajaa vastaan.

Terroriongelma toki on olemassa, mutta sitä paisutetaan megalomaaniseksi. Osansa saavat kilpailevan puolueen poliitikot ja entinen presidentti. En ole koskaan läntisissä demokratioissa nähnyt virassa olevan presidentin panettelevan – ja niin valheellisin perustein – edellistä presidenttiä niin pahasti kuin nyt tapahtuu. Ex-presidentti on leimattu pahantekijäksi ja surkimukseksi. Barack Obaman suuruus kasvaa aivan silmissä. Huhut kertovat Obaman paluusta politiikkaan: on aika panna kova kovaa vastaan.

Protektionismin pystyttäminen on yksi osa valhetta tai paremminkin itsensä pettämistä. Se on kuin taistelu höyrykoneita tai tuulimyllyjä vastaan. Maailman kelloa käännetään taakse päin syystä, jolle ei löydy järkevää selitystä. Työvoima on osin muutoinkin palaamassa Yhdysvaltoihin vuoden 2010 jälkeen toteutuneiden teknologiaharppausten myötä. Ongelmana ovat vanhentuneen osaamisen työntekijät, mutta heidän työpaikkoihinsa ei merkittävästi Kiinaa aja Meksikoa vainoamalla vaikuteta.

Tästä on vain muutama vuosi kun teekutsuliikkeen höyrypäät leimasivat Yhdysvaltain kongressin demokraateista ”78 tai 81” kommunisteiksi. Ilmankos Bernie Sanders puhuu erehdyksestä: amerikkalainen unelma onkin painajainen. Mielenkiintoista on, että tänä päivänä taannoinen teekutsuliikkeen propaganda on muuttunut Trumpin arkikieleksi.

Kun Trump soimasi kannattajiaan muutama viikko sitten sanomalla, että olitte (vaalikampanjan aikana) ”aivan hulluja” ja että tällaiset puheet saavat loppua: olemme nyt vallassa. Seuraavana päivänä hän jatkoi itse hulluja twiittejään ja puheitaan.

Arthur Goldwag puhuu ”uudesta vihasta” tarkoittaen salaliitotteoreetikoiden synnyttämiä epäilyjä kohdistuen milloin mihinkin tahoon. Parasta lääkettä tällaisten ajatusten kannattajien pään kääntämiseksi on toimiva sosiaaliturva, mm. terveydenhoitojärjestelmä ja pidemmällä aikavälillä ihmisten sopeuttaminen uuteen tapaan tehdä työtä.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Presidentin karikatyyri

Yhä useammin käy ilmi, että Donald Trump ei mahda itselleen mitään. Hänellä on psyyke, joka kuohahtelee pidäkkeettömästi. Kaikkein lumoutuneimmatkin kannattajat alkavat ymmärtää, että kyseessä ei ole taktisesta osaamisesta, vaan epätasapainoisesta ihmisestä.

Olemme tottuneet siihen, että amerikkalaiset käyttävät ylisanoja kritiikittömästi. Trumpin esitystapa edustaa amerikkalaisuutta potenssiin kaksi. Meitä on opetettu, ettei pidä ottaa kaikkea kirjaimellisesti, mutta johonkin pitäisi pystyä kuitenkin luottamaan.

Presidentti saattaa herätä varhain neljän tunnin ”yöunien” jälkeen ja twiitata aamutuimaan kiukkuisen viestin siitä, että hänen edeltäjänsä on käynyt virittelemässä salakuuntelulaiteet Trump Toweriin. Ei tällaista ennen ollut. Nyt pitäisi jotenkin hallita hämmennyksen/tahattoman naurun/ärsyyntymisen keskellä suhtautuminen tähän mieheen. Selitykset loppuvat.

Olen aiemmin viitannut presidentin ykkösneuvonantajan Steven Bannonin rooliin salaliittoteorioiden syöttäjänä presidentille. Tekaistutkin väitteet läpäisevät median ohuen vastarinnan, vaikka eivät ansaitsisi mitään huomiota.

:::::::::::::::::

Valtion virallinen talk show-isäntä Trump ilmoitti hyvissä ajoin vaalikampanjansa aikana kaatavansa lähinnä naurettavaksi leimaamansa Obamacaren, terveydenhoitouudistuksen, jota yrittivät aikanaan Theodore Roosevelt 1900-luvun alussa, Richard Nixon 1970-luvulla ja Clintonit 1990-luvulla, ennen kuin lopulta Barack Obama sai hankkeen läpi, tosin vasta korkeimmassa oikeudessa ja yhden äänen enemmistöllä. Jo tämän historian pitäisi kertoa, että kysymys on poikkeuksellisesta haasteesta, jota ei kannata kovin kevyin perustein kumota.

Heti presidenttikautensa aluksi presidentti, tämä hallinnon Elmo, ilmoitti, että tekeillä on kokonaan uusi terveydenhuoltouudistus, joka on selvästi parempi ja halvempi kuin Obaman uudistus, joka toi vakuutuksen piiriin 22 000 000 uutta amerikkalaista.

Suomessa on vaikea tajuta, miten valtavasta asiasta Obamacaressa on kysymys maassa, jossa sosiaaliturva on niukkaa. Nyt Trump on ihmeissään, kun hän on keskellä republikaanien riitaa siitä, tehdäänkö ”light-care” vai pistetäänkö kaikki uusiksi. Ongelma on, että kumpikaan ei taida onnistua. Paras olisi, että Obamacareen tehtäisiin vain Hillary Clintonin esittämiä viilauksia, mutta se ei enää käy kaikkien näiden suurisuisten puheiden jälkeen: jo tehdyn uudistuksen peruminen ja uuden meno myttyyn kävisi kunnian päälle. Joka tapauksessa republikaanien juuri valmistunutta esitystä odottaa kivikkoinen tie.

:::::::::::::::::::

Vain pari viikkoa takaperin Trump kävi julistamassa kongressin edessä ”olkaamme yhtä”, ”lopettakaamme riitely”, ”lakatkaamme näpertelemästä pikkuasioilla”…. Kaikki arvostelu vastustajia haulikolla ammuskellen näytti olevan loppu, kunnes arki jälleen koitti…..

Ainoa järkevä kommentti viime aikoina on Barack Obaman avustajan Ben Rhodesin vastaus salakuunteluväitteisiin. Rhodes twiittasi vastauksessaan Trumpille, että ”presidentti ei voi määrätä salakuuntelua. Tuollaiset rajoitukset on määrätty, jotta kansalaiset olisivat turvassa sinun kaltaisiltasi ihmisiltä”. Tässähän se jatkuvasti toistuva ydinasia on: Trump syyttää twiiteissään Obamaa tekaistuin perustein (tai perustelematta) mccarthyismista sortuen siihen kerta toisensa jälkeen itse!

Vaikuttaa siltä, että Trump haluaa mitätöidä itseensä ja avustajiinsa kohdistuvat vakavat epäilyt (ja syytökset) mutapainiksi kehittämällä keinotekoisia vastasyytöksiä. Nämä toimet johtavat politiikan arvostuksen edelleen vähenemiseen, mihin ei olisi varaa entisten pohjanoteerauksien vuoksi.

Miksi tämä kaikki jatkuu ja jatkuu? Kysymys on paljolti messiaalleen uskollisina pysyneiden kannattajien tosiasioista piittaamattomasta tuesta. Kauanko heidän pokkansa kestää? Kaiken kaikkiaan olemme jälleen todistamassa sitä, kuinka – muutaman kymmenen vuoden demokraattisen järkevöitymisvaiheen jälkeen – läntinen maailma muuttuu jälleen hulluksi.

Trumpin kannattajien usko on syvässä. Toistaiseksi ei ole löytynyt tahoa, joka takoisi Trumpin tukijoiden päähän, että heidän noitumansa paha maailma johtuu monista asioista, joille Yhdysvallatkaan ei mahda mitään (teknologian viemät työpaikat, kaupankäynnin globalisoituminen, rajojen muuttuminen läpäiseviksi jne.).

Yhdysvallat itse on ollut johtava taho liberaalin modernisaation eteenpäin viemisessä, joka nyt tuomitaan saatanalliseksi. Pekka Mykkänen (HS, 7.3.2017) toteaa osuvasti, että ”Trump osasi vaalikampanjassaan juksata maailman rikkaimman ja vaikutusvaltaisimman maan ihmisiä uskomaan siihen, että he olisivat suuria häviäjiä globalisaatiossa”. Ja tauti näyttää leviävän muihin länsimaihin.

Kysymys kuuluu: miten piirtää presidentistä karikatyyri, kun hän on jo itsessään karikatyyri? Jos väännät vitsistä vitsin, kumoat vitsin. Ainoa oikea vastaus on , että pyritään kertomaan totuus ja vain totuus ihmisestä ja hänen tekemisistään.

Trump-ilmiöstä on saatu myös ensimmäisiä tieteellisiä tutkimustuloksia. Niiden mukaan valeuutisia tärkeämpi vaikutus presidentinvaalien lopputulokseen oli voimakkaan asenteellisella disinformaatiolla. Minusta näyttää siltä, että Hillary Clintonin hyviä tapoja suurimmalta osin noudattanut perinteinen vaalikampanja jäi Steven Bannonin ja Breitbartin vinoutuneiden ja vääristeltyjen uutisten jalkoihin. Kysymys ei ollut internet-teknologiasta sinänsä – molemmat osapuolet käyttivät sitä hyväkseen - vaan siitä, miten räikeästi Trumpin joukot sitä käyttivät hyväkseen omien tarkoitusperien saamiseksi läpi.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

”Tehdään Yhdysvalloista tekevä jälleen”

Foreign Affairs-lehden tammi-helmikuun 2017 numerossa on tarkasteltu Yhdysvaltain teollisuustyöväen tilannetta Katharine S. Newmanin ja Hella Winstonin kirjoittamassa artikkelissa. Kirjoituksen nimi ”Make America Make Again” on mukailtu Donald Trumpin iskulauseesta ”Make America Great Again”. Sehän on kyllästymiseen saakka tuttu meille suomalaisillekin Trumpin vaalikampanjan ajoilta ja toki presidenttinä toimimisen alkuviikoilta. Trump lupasi palauttaa menetetyt työpaikat ja tällä lupauksella oli suuri vaikutus – ehkä ratkaiseva – hänen menestykseensä. Artikkelin iskulausemukaelma on mielestäni relevantimpi kuin Trumpin pompöösi slogan.

Yritän myös seuraavassa luoda viittauksia Suomen vastaavaan kehitykseen.

USA:ssa teollisuustyöpaikkojen määrä on pudonnut kolmanneksella verrattuna 1980-lukuun, ja työvoimaosuus on painunut alle 10 prosenttiin. Suomessakin teollisuuden työvoimaosuus on laskenut 15 prosentin vaiheille (ilman rakentamista).

Yhdysvalloissa teollisuustyöväen määrä ei kuitenkaan ole laskenut mitenkään lineaarisesti, vaan on jopa kasvanut muutamien viime vuosien aikana. Kirjoittajien mukaan pohjalukema vuodelta 2010 on nyt ylitetty 500 000:lla työntekijällä. Helsingin Sanomien vastaavaa asiaa käsitelleessä pääkirjoituksessa (27.2.2017) kasvu esitetään peräti 800 000 hengen suuruiseksi vuodesta 2010. Olkoonpa kumpi tahansa luku oikea, osoittaa se, että kasvu alkoi jo Obaman kaudella, vaikka Trump varmaankin yrittää omia positiivisen kehityksen nimiinsä. Kokonaistilanne ei ole niin murheellinen, kuin miksi Trump sen vaalikampanjassaan esitti.

Kaikki edellä esitetty panee aprikoimaan Trumpin protektionististen tavoitteiden järkevyyttä: hänhän yrittää leimata työvoimatappiot Kiinan ja Meksikon epäreilun kilpailun syyksi. Vähintäänkin kysymys on liioittelusta, mutta ehkä myös koko ajattelutavan virheellisyydestä. Missään tapauksessa kysymys ei nimittäin ole samoista työpaikoista, jotka on menetetty viimeisen 40 vuoden aikana. Näin työntekijät eivät voi ”palautua” entisiin työpaikkoihinsa.

Kysymys on monimutkaisesta asiasta, jossa oleellista on uusien työpaikkojen poikkeaminen vanhoista monella tavoin. Uusia teollisia töitä tehdään tietokoneen ääressä ohjelmoiden, sähköinsinööritöinä ja robotiikkaa hyväksi käyttäen. Vallitsee valtava kuilu niiden miljoonien vuosikymmenien varrella työnsä menettäneiden työntekijöiden taitojen ja uusien työpaikkojen vaatimien taitojen välillä. Kysymys on nykyisin hyväpalkkaisista ”middle-skill” -työpaikoista, joita taitoja ei välttämättä, eikä ehkä lainkaan saavuteta yliopisto-opinnoilla.

Kirjoittajat tuovat esille hälyttäviä tietoja työntekijöiden puutteellisesta osaamistasosta: vuosina 2012-2022 puolet syntyvistä uusista työpaikoista on uudentyyppisiä teollisia työpaikkoja. Olemassa oleva työvoima ei ole ”valmis” tällaisiin töihin. New Yorkin osavaltiossa 25 prosenttia tämän tyyppisistä työpaikoista jää täyttämättä osaamisvajeiden takia. Työnantajista 82 prosenttia ei usko pystyvänsä täyttämään avautuvia paikkoja riittävässä määrin. Tiivistetysti sanottuna ammatillisessa koulutuksessa on huutavia puutteita.

Amerikkalaiset tuntevat tiettyä kateutta saksalaisia kohtaan, jotka ovat työmarkkinoilla saavuttaneet parempia tuloksia esim. oppisopimuskoulutuksen avulla.

USA:ssa on aikojen kuluessa syntynyt vääristynyt työhön suhtautumisen kulttuuri, kun ”manuaaliset” työt ovat jääneet liian vähälle huomiolle. Heti toisen maailmansodan jälkeen panostettiin ammattiopetukseen eli blue-collar -väkeen (”haalarityöväkeen”), mutta sitten ylivallan sai palvelutyöpaikkojen massiivinen muodostuminen. Toki niille on ollut valtava kysyntä. Monet nuoret vierastivat vanhempiensa työläistaustaa ja pyrkivät ”hienompiin hommiin”. Näin tapahtui etenkin 1960-luvulta alkaen.

Tekninen koulutus on ollut laskussa 40 vuotta. Tilalle ovat nousseet akateemiset ammatit, joiden arvostus on noussut tähtiin. Oma lukunsa on yhteiskunnallinen kehitys, jonka seurauksena Yhdysvaltain tulokset kansainvälisissä koulutusvertailussa (perustaso) ovat olleet hälyttävän matalia. Palveluvaltaisuuden yleistyessä palkat putosivat, muodostui urbaani alaluokka (urban underclass) ja syntyi sosiaalisia ongelmia. Lopputuloksena köyhtyneiden vanhempien lapset seurasivat vanhempiaan tulotasossa. Tapahtui selvä kulttuurinen ja pedagoginen ylilyönti, jota Bill Clinton ja hänen työministerinsä Robert Reich yrittivät korjata 1990-luvulla lisäämällä koulutuksen työelämäyhteyksiä. Menestys ei ollut kaksinen. Muuttunut ammattiarvostus ja työkulttuuri ovat syvälle juurtuneet amerikkalaiseen yhteiskuntaan.

Pohjanoteeraus saavutettiin George Bush nuoremman kaudella, kun liittovaltion panostuksia ammatilliseen koulutukseen vähennettiin dramaattisesti. Seurauksena 16-24 vuotiaiden työttömyys nousi yli 10 prosentin, joka on alhaisten yhteiskunnallisten tukien Yhdysvalloissa erittäin korkea lukema. Pahimmillaan joissakin osavaltioissa nuoristyöttömyys on noussut 16-17 prosenttiin. Vertailun vuoksi Saksassa nuorisotyöttömyys on alle seitsemän prosenttia.

Saksalaisten yritysten USA:han perustamilla tehtailla koulutus on otettu omiin käsiin ja toteutetaan kotimaan mallilla. Amerikkalainen ”college-vimma” on estänyt saksalainen kulttuurin siirtymisen, koska näin syntyviin työpaikkoihin on Yhdysvalloissa lyöty ”lower status” -leima. Käytetään käsitettä ”umpikujaluokat” (dead-end classes).

Muutosta teknisen koulutuksen suuntaan ei ole saatu riittävästi aikaan. Syitä voidaan etsiä rotuajattelusta, opettajien alhaisista palkoista ja suurista luokkakoista. Vain viisi prosenttia nuorista on oppisopimuskoulutuksessa.

:::::::::::::::

Kuulostaako tutulta Suomen näkökulmasta? Ja mitä meillä valtiovalta tekee? Leikkaa ammatillisesta koulutuksesta, vaikka tosiasiassa resurssit pitäisi säilyttää ja niitä pitäisi lisätä varsinkin edellä mainituille uusille ei-akateemisille aloille. Resurssilisäykseen voidaan ja pitää liittää ammattiopetuksen uudistaminen, mitä parhaillaan ollaankin tekemässä vaikeuksien saattelemana (ongelmana mm. sijoittuminen työpaikkaharjoitteluun).

Entä Yhdysvalloissa? Vanhoja työpaikkoja ei todellakaan voi palauttaa ja suuren osan niistä pitää antaa teknologisen kehityksen myötä mennäkin. Vanhassa ei kannata roikkua. Tärkeintä on uusien työpaikkojen luominen. Ne vaativat uutta osaamista. Tässä on todella suuri haaste Trumpin hallinnolle. Presidentin harjoittamien hallinnon painopistemuutosten (sotilasmenot!) takia ei ole mitenkään varmaa, että panostuksia tehdään tuiki tärkeisiin koulutusasioihin.

Myös meillä Suomessa tulisi kiinnittää paljon enemmän huomiota uusiin teollisuustyöpaikkoihin ja kaikin tavoin pyrkiä lisäämään niitä sen sijaan, että teollisuus aivan liian usein katsotaan menneiden aikojen elinkeinoksi.

Mistä rahat uuteen koulutukseen? Jotkut tarjoavat tulevaisuuden lääkkeeksi robottiveroa, jota on kuitenkin vaikeaa toteuttaa: missä alkaa robotin työ ja missä päättyy ihmisen työ? Paavo Rautio toteaa HS-kolumnissaan 2.3.2017 ”Robotin saa kesytettyä ystäväksi tulonsiirroilla”, että skandinaavinen malli verotuksineen ja tulosiirtoinen voi olla toimivampi vaihtoehto kuin Yhdysvalloissa esillä ollut robottivero. Tulonsiirrot lienevät välttämättömyys, koska muutoin uudessa uljaassa taloudessa pääomatulojen osuus kasvaa kohtuuttomasti ja palkkatulojen osuus pienenee aiheuttaen suuria tuloeroja.

Joka tapauksessa trumpilainen nationalismi ja protektionismi eivät kelpaa edellä esitetyn kehityssuunnan edistäjäksi. Todellisuudessa modernien teollisuustyöpaikkojen määrä on kasvamassa Yhdysvalloissa ja niiden kasvua pitää tukea työntekijöiden koulutuksella ja aktiivisella maahanmuutolla.

Mitä tulee Kiinaan ja Meksikoon niin esimerkiksi uusi autotekniikka (itseohjautuvuus ym.) vaatii koulutettua työvoimaa ja mahdollistaa amerikkalaisten työpaikkojen säilyttämisen kunhan koulutus ajantasaistetaan. Teollinen internet ja automaatio suosivat työntekoa kehittyneissä maissa. Niinpä töiden pakeneminen kehittyviin maihin on vähentynyt luonnollisista syistä teknologisen kehityksen myötä. Pitkälle vietyä automaatiota ja robotiikkaa vaativat tekniset työt kannattaa toteuttaa kehittyneissä maissa, koska työvoimakulut pienenevät. Eikö samalla tapahdu työpaikkojen vähentymistä? Kyllä, mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Avuksi sopivat silloin tulonsiirrot, ehkä myös perustulo. Trumpin suunnittelemat verotukselliset muutokset, joissa käteen jäävän tulon määrää lisätään dramaattisesti ylimmissä tuloluokissa, sopivat huonosti meneillään olevaan teknologiseen kehityksen ja tulonjakomuutoksiin.