Viesti saapui. Rock and rollin ikoni Chuck Berry on nukkunut pois 90 vuoden iässä.
Chuck Berry on osa amerikkalaista kulttuurihistoriaa. Mitä olisi Amerikka (so. USA) ilman populaarikulttuuria ja ilman rock and rollia? Voimme väheksyä tätä kulttuuria monista eri lähtökohdista. Eihän alun perin ollut oikeastaan mitään rock and roll -kulttuuria. Sen sijaan oli pahimmillaan - vanhoillisten amerikkalaisten mielestä – ”kommunistien salajuoni amerikkalaisen nuorison aivojen pehmittämiseksi”. Rock and roll on tyypillinen esimerkki alakulttuurista, joka aikojen saatossa nousee pinnalle kulttuurin syväksi (!) valtavirraksi. Alkuperäinen vähättely katoaa ja ”suostutaan” siihen, että annetaan musiikin viedä. Sijoitin muuten blogini hakemistossa tämän kirjoituksen kategoriaan ”Yhteiskunta ja politiikka”.
Muutamien vuosikymmenien aikana ja kuluessa rock and rollista musiikkityyliseuraajineen on tullut koko maailman musiikkia. Ja kuitenkin sen kultakausi oli varsin lyhyt, oikeastaan vain vuodet 1956-59. Rock and rollin menestyskausi voidaan aloittaa esimerkiksi Bill Haleyn ”Rock Around the Clockista” tai Elvis Presleyn ensimmäisestä suuresta hitistä ”Heartbreak Hotelista” (Melody Makerin toimittajan aikalaiskommentti: jos tämä on musiikkia, niin minä luovutan!).
Minä aloitan rock and rollin kulttuurihistorian Chuck Berryn ”Maybellenesta” (1955). Se taitaa olla samalla kaikkien aikojen ensimmäinen rap-kappale! Kuunnelkaapa! Se on myös sanoituksensa osalta uraa uurtava: Chuck yrittää saada tyttönsä Cadillac Coupe DeVillen kiinni V8 Fordillaan, lopulta - vaihtelevien tilanteiden jälkeen - onnistuen. Mutta ihmettely jää: ”Maybellene, why can´t you be true”. Laulu on tuon ajan kappaleista poiketen tiheärytminen TARINA ytimessä tyttö, poika ja amerikanraudat.
Oma rock and roll -kauteni on siitä merkittävä, että sitä ei ollut! Tulin mukaan kuvioihin vuonna 1965, kun Beatlesit julkaisivat joissakin maissa (heillä oli siihen varaa) version Chuck Berryn ”Rock and Roll Musicista”. Se nousi ykköshitiksi Suomessa. Se oli rock and rollin toinen (!) tuleminen Suomessa.
Vaikka meillä on filmimateriaalia käytössä rock and rollin ”villeistä 1950-luvun vuosista” Suomessa, porukka, joka fanitti rock and rollia oli hyvin pieni. Ei tarvitse kuin katsoa 1950-luvun Mitä Missä Milloin -kirjojen levymyyntitilastoja, kun havaitsee, ettei rock and roll ollut hääppöinen ilmiö Härmässä. Ensimmäinen tuleminen oli siis varsin heiveröinen, toinen tuleminen näkyi englantilaisten pop-yhtyeiden myötä 1960-luvulla ja varsinainen läpimurto (!) tapahtui Rauli Badding Somerjoen myötä 1970-luvun alussa. Että se siitä ajan seuraamisesta Suomessa!
Baddingin kappale ”Mä jäin kii” (Elvis Presleyn kappale, Hectorin sanoitus) on niin aidon tuntuinen, että joku sanoi, että sen kuultuaan voisi luulla, että rock and roll on keksitty Suomessa. Voisin olla samaa mieltä.
No, en ollut mikään rock and rollin ystävä. Se oli ”vanhahtavaa” musiikkia 1960-luvulla, poissa muodista. Sille suorastaan hymähdeltiin. Täytyi oikein verestää terminologiaa ja lainasin kirjastosta Pekka Gronowin ja Seppo Bruunin ”Pop-musiikin vuosisata” -kirjan vuodelta 1968 (olen sen aikoinani ostanut uutena, mutta kadottanut sittemmin, kuten niin monta muutakin hyvää kirjaa). Ja aivan oikein: ”Pop-musiikin vuosisadassa” viitataan rock and rolliin nimellä ”rock”, ei siis nykykäytössä olevalla yleisnimikkeellä ”rock”, jota vasta tuolloin oltiin ottamassa käyttöön, ja jolla tarkoitettiin suurin piirtein samaa asiaa kuin 1960-luvulla käsitteellä pop-musiikki (mitä nyt Itä-Euroopassa käytettiin nimitystä beat-musiikki). Voi tämän tehdä vieläkin vaikeammaksi, mutta en viitsi kiusata enempää.
Chuck Berryn levymyyntimenestys oli erinomainen (top-ten tasoa), mutta ensimmäinen ykköshitti tuli vasta vuonna 1972 (My Ding-a-Ling). Muutoinkin Berryn maine perustuu hittikauden ”jälkimaineeseen”. Hänellä oli hittejä, mutta ne kasvoivat suuriksi vasta hänen pitkän elämänsä myötä ja aikana.
Hänen elämänsä ei ollut riippuvainen päivän hiteistä. Aivan ratkaiseva osuus Berryn menestyksestä muodostui konserteista, jossa hänen huumorilla ryyditetty esiintymisensä kiehtoi. Hänellä oli ikään kuin viesti: ”älkää ottako niin vakavasti”. Duckwalk oli taattu bravuuri lähes koko uran ajan.
Berryn ansioihin kuuluu, että hän kirjoitti itse lähestulkoon kaikki hittinsä, mikä ei ollut tavanomaista 1950-luvulla eikä myöhemminkään.
Roll Over Beethovenissa hän kertoo iskevän tarinan kaverista, joka toivoo disc jockeyn soittavan toivekappaleensa. Harvoin jos koskaan on rockia ylistetty niin mahtipontisesti: ”Roll Over Beethoven and tell Tchaikovsky the news”.
Johnny B. Goodessa hän kertoo kaverista, jolla on rytmi veressään: ”he could play guitar just like a ringing a bell”, vaikka luku- ja kirjoitustaidon osalta asiat ovat vähän niin ja näin.
Chuck Berryn musiikissa yhtyvät kaikki herkkähipiäisten turmelevaksi kokemat asiat. Hän kirjoitti seksistä, johon hän yhdytti huumorin sekä levyillään että varsinkin konserteissaan.
Chuck Berryn ura jatkui menestyksekkäänä vuoteen 1959, jolloin tuli julki seksisuhde 14-vuotiaaseen tyttöön. Aiheutui oikeudenkäynti- ja vankilakierre, jota kesti vuoteen 1963 (josta vain osa vankilassa). Maineelle tämä tapahtumasarja ei tehnyt hyvää, heikompi kaveri olisi hävinnyt tuntemattomuuteen, mutta ei Berry. Ennen vankilaan joutumista hän ehti levyttää kappaleen ”Come On”, josta Rolling Stones teki ensimmäisen singlensä. Juuri brittibändien sekä Berryn että muiden amerikkalaisten rock and roll- ja rhythm and blues -muusikoiden ihailu nosti Berryn uudelleen valokeilaan.
Chuck Berry joutui lain kanssa tekemisiin myöhempinäkin vuosina, milloin olivat syynä maksamattomat verot tai sitten sopimaton käytös. Kaiken kaikkiaan menestyvän miehen uran alta paljastuu tavallisen huoleton veikko, joka ei ollut kovin käytännöllinen.
Musiikissa hän toisti 1960-luvulla ja myöhemmin itseään, mutta kun keksii jujun, ei tarvitse ”uusiutua” koko ajan. Konserteissa hän oli vaikea ja diivamainen pannen ehtoja, joita konsertinjärjestäjät kauhistelivat. Berryn ego kasvoi monikertaiseksi häneen muusikon uraansa verraten, mutta hän oli kyllin suuri, että ura kesti kaikki kolhut. Chuck Berryn aika kuluikin maailmaa kiertäen vanhoille päiville saakka. Suomessa hän vieraili viimeksi vuonna 2013 epäonnistuen perusteellisesti. Kitaransoitto ei sujunut enää lähes 90 vuotta vanhalta muusikolta.
Lopuksi tähän vielä rock and rollin virstanpylväät eli Chuck Berryn anti populaarimusiikin kulttuurihistorialle: Maybellene (1955, Billboard Hot 100 nro 5), Roll Over Beethoven (1956), Rock And Roll Music (1957), Sweet Little Sixteen (1958, Billboard Hot 100 nro 2 USA:ssa, Berryn ainoa top twenty -hitti Englannissa 1950-luvulla), Johnny B. Goode (1958). Näidenkin jälkeen tuli hittejä, joista manittakoon ”No Particular Place to Go”, ”You Never Can Tell” ja ”Nadine” sekä edellä mainittu ”My Ding-a-Ling” (1972). Mutta nuo 1950-luvun teokset ovat ikimuistettavia ja jäävät musiikin historiaan ikuisiksi ajoiksi: Roll Over Beethoven!
Berryn sävellyksistä on tehty lukemattomia eri versioita. Esimerkiksi Beach Boys suoritti läpimurron tekemällä uudelleen kappaleen ”Sweet Little Sixteen” nimellä ”Surfin´ U.S.A.”.
Chuck Berry jätti musiikillisen ja kulttuurisen perinnön, jota on mahdoton hahmottaa: se muodostui showmanshipistä, monien jäljittelemästä virtuoosimaisesta kitarasaundista sekä laulujen sanoituksista ja sävellyksistä. Berry ihan oikeasti kavensi rotujen välisiä aitoja hyppimällä niiden yli ja kaatamalla niitä puhtaasti ansioillaan. Hän on korkealla erilaisilla ”kaikkien aikojen paras” -listoilla. Hän soitti musiikkia, jonka piti olla käyttömusiikkia, jos sitäkään, mutta joka ei koskaan kuole.
John Lennon sen sanoi: jos rock and rollille pitäisi keksiä uusi nimi, ”se voisi olla Chuck Berry”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti