Mihin tehokkuutemme on kadonnut?

 

 

Uusimmassa Kanava-lehden numerossa 4/2021 on useita mielenkiintoisia artikkeleita ajankohtaisista ja lähihistorian aiheista. Tartun tässä kirjoituksessa professori Pertti Kukkosen artikkeliin ”Ultrakevyt rahapolitiikka hidastaa työn tuottavuuden kasvua”. Tällä kirjoituksella hän vastaa Kanava-lehden nro 2/2021 artikkeliin ”Miksi työn tuottavuus ei kasva?”, jonka ovat  kirjoittaneet Heikki Ailisto, Kari Hiekkanen, Helena Kortelainen ja Timo Seppälä. Viime mainitut esittävät tähän vaikeaan kysymykseen vastauksena vastakysymyksen ”Voisiko ratkaisu  löytyä yritysten ja organisaatioiden toimintaympäristön monimutkaistumisesta ja siitä kumpuavasta tukitoimien vaatiman työpanoksen kasvusta?”

Olen seurannut läheltä erään palvelualan yksikön työn muuttumista ”it-avusteiseksi” ja olen ollut panevinani merkille, että työ tietotekniikan käyttöönoton seurauksena monista eri syistä muuttuu vaativammaksi ja enemmän tukea tarvitsevaksi.  It-ratkaisut suunnitellaan parhaiden (so. tehokkaimpien)  ehdoilla.  Toisaalta toiminta on myös laajentunut ja sitä kautta työ lisääntynyt. Ajatus on  ollut,  että lisääntyvä työ hoidetaan it:n avulla entistä tehokkaammin. Keskimäärin työn tuottavuus kasvaa kuitenkin kituliaasti, koska tehokkuuserot työntekijöiden välillä ovat suuret. Jotkut vaativat huomattavasti enemmän tukitoimia kuin toiset. Edellä kuvattu tilanne kuitenkin selittää enemmän työntekijöiden eroja kuin tuottavuuden – kokonaisuudessaan – kasvua tai taantumista.

Myönnän, että edellä mainitsemani esimerkki on vain pieni osatotuus.

Historiakatsauksessa Ailisto & co toteavat, että 1960-luvulla työn tuottavuus kokonaisuudessaan kasvoi  Suomessa 3 prosenttia, 1970-luvulla 2,5 prosenttia…..  ja 2000-luvulle tultaessa enää 0.8  prosenttia Vuosien 2010 ja 2015 välillä muutos oli jopa negatiivinen (-0.9 prosenttia).  Vain Nokian menestysvuodet 1990-luvulla toivat poikkeuksen lineaarisesti alenevaan kasvuprosenttiin. Ja kaikki tämä kasvun taantuminen siitä huolimatta,  että tekninen kehitys on ollut huima.  Selvää vastausta ei ole tutkimuksissa saatu, puhutaan jopa mysteeristä. On puhuttu myös mittausvirheestä (palvelusektori), tekniikan ja innovaatioiden kehittymisen hidastumisesta sekä digitalisaation tuottaman tuottavuusparannuksen viiveestä (tekniikan käyttöönoton hitaus). Mikään näistä ei tunnu vastaavan läheskään kattavasti  esitettyyn kysymykseen.

Olemme siis tuottavuusparadoksin edessä.

Vielä on yksi  kohtuullisen lupaava selitys. Sen mukaan elektroniikan ja vastaavien tuotteiden hinnat ovat viime vuosikymmeninä alentuessaan vieneet tuottavuuden kasvun ja siirtäneet edun kuluttajille.

Ailisto & co etsivät selitystä syistä, joihin itsekin viittaan: hidas kehitys johtuu monimutkaistuvasta yritysympäristöstä (esim. työntekijöiden koulutus, osaamisen ylläpito, tuotteiden markkinointi ympäri maailmaa, ympäristön regulaatio). Kaikki kehityksen mukanaan tuoma ”sälä” vie resursseja,  mutta ei välttämättä kasvata arvonlisää. Kaiken kaikkiaan tukihenkilöstö, joka muodostuu esimerkiksi juristeista, it- ja muista asiantuntijoista, kansainvälisen toiminnan eksperteistä jne. aiheuttaa lisähenkilöstön palkkaamistarpeen,  joka vie mennessään varsinaisen työnteon automatisoinnista saatavan hyödyn.

Lisähenkilöstö tai tuki eri muodoissaan tuo mukanaan paljon hyötyjä, mutta ei välttämättä lisää tuottavuutta. Tai tuottavuus lisääntyy ydintoiminnassa,  mutta oheistoiminnot vievät resurssit.

Edellä mainitussa Kanava-lehdessä Pertti Kukkonen on osin samaa mieltä  Ailiston & co  kanssa, mutta esittää lisäksi lähinnä OECD:n piirissä syntyneen arvion, että aiemmin  elinkelvottomat yritykset kuolivat pois, mutta nykyisin monet toimimattomat yritykset muuttuvat ”zombeiksi” (pysyvät kituuttaen elossa vaikkapa 10 vuotta) , ja pysyvät markkinoilla hidasten tai estäen pahimmillaan uusien yritysten tuloa markkinoille ja häiriten menestyvien yritysten toimintaa. Menestymättömien yritysten markkinoilla säilyminen johtuu osittain EKP:n ultrakevyestä rahapolitiikasta. Tämä on seurasta siitä, että korkotasossa ei ole ollut enää pitkään aikaan alentamisen varaa.

Zombien takia pääomat kohdistuvat tehottomasti. Kukkosen mukaan tämä on pääsyy tuottavuuden alenemiseen. Kokonaisuutena zombit vaikuttavat miinuksena 0,5-1.0 prosentin verran tuottavuuteen. Mihinkään prosenttiyksiköiden kasvuun ei tosin nykynäkymillä ole muutenkaan mahdollisuuksia.

Narulla ei voi työntää. Tarvitaan täsmätoimia, jotka kohdistuvat parhaiten tuottaville aloille. Muun muassa koulutusjärjestelmämme on haastavan tehtävän edessä.

 

Miksi Eurooppa ei pärjää kasvussa Yhdysvalloille?

 

Helsingin Sanomien Tuomas Niskakangas on haastatellut Nobel-voittaja Paul Krugmania 12.6.2021 -lehteen. Aiheena on uuden ja vanhan mantereen toipuminen koronapandemiasta. Krugmanilla on selityksiä  tapahtuneelle ja ratkaisuehdotuksia tulevaisuuden varalta.

Aluksi kerrataan kuvaa  taloustieteilijä Krugmanista. Vaikka onkin ulkoisesti ”nallekarhumainen”, on hän teräväsanainen ja voimakkaasti kantaa ottava. Ärsyttäväkin hän osaa olla.  Krugman on amerikkalaisittain vasemmistolainen (omasta mielestään keskustavasemmistolainen). Sanoisin,  että hän on vasemman reunan demokraatti noin suurin piirtein. Olen itse arvioinut useasti hänen tekstejään New York Timesin kolumnistina, jona hän on milteipä käsite.

Donald Trumpia Krugman kohteli kaltoin aina,  kun tilaisuus ilmeni, mutta syytäkin oli. Krugman on aivan  liiaksi totuudenvaraiseen  realismiin sitoutunut voidakseen sulattaa Trumpin taikauskoisia ja vainoharhaisia  epätotuuksia. Tämän kaiken vastapainoksi Krugman näkee nykyisyyden ja lähitulevaisuuden optimistisesti ”oikeista asioista puhumisena”. Voisin olla samaa mieltä.

Krugman näkee, että teknologisesti edistyneimmät alueet erottautuvat yhä enemmän vähemmän edistyneistä alueista globaalilla tasolla. Keskuksia arvioidessaan nobelisti korostaa  miljoonan asukkaan metropolien merkitystä  verratessaan niitä paljon suurempiin megakeskuksiin. Niinpä Tukholmalla ja Helsingillä on mahdollisuudet pärjätä,  jos vain panostavat oikeisiin asioihin.  Pidemmälle Krugman ei vie ajatusta vedoten paikallistuntemuksen puutteeseen.  Krugman ei ole mikään Suomi-asiantuntija, mutta painottaa erikoistumista Tukholmaa ja Helsinkiäkin pienempien kaupunkien menestymisen lähteenä. Turku (lääketiede!), Tampere ja Oulu voivat hyvin olla omien erikoistumisalueidensa tähtiä.

Krugman pitää illuusiona sitä, että Eurooppa on epäonnistunut talouskasvun luomisessa verrattuna Yhdysvaltoihin ja Aasiaan.  Hän pistää hitaan kasvun heikon syntyvyyden ja työikäisen väestön kehityksen piikkiin. Krugmanin ajattelua kuvaa seuraava toteamus: ”eurooppalaiset pitävät lomia ja amerikkalaiset eivät”. Eikä hän sano tätä kriittisessä mielessä vaan haluten osoittaa, että ihmisten tekemän työn määrä on arvovalinta. Hän toteaa  luontevana johtopäätöksenä amerikkalaisten paremmuuden tanskalaisiin nähden - bruttokansantuote henkeä kohden laskettuna - johtuvan lomista. Arvovalinta!

Myös verotuksen merkityksestä Krugmanilla on useimmista taloustieteilijöistä poikkeava käsitys: verotus ei muodosta kilpailukyvyn estettä. Veroasteiden ero ei ole niin suuri,  että sillä olisi vallitseva vaikutus. Tosin Krugman toteaa,  että Suomen kaltaisilla mailla yleistä veronkorotusvaraa ei juuri ole.  Joka tapauksessa monilla korkean verotuksen mailla menee suuressa kuvassa taloudellisesti varsin hyvin.

Krugman asettaa vastakkain vakuutuspohjaiset terveydenhoitopalvelut ja verorahoitteisen julkisen järjestelmän ja toteaa, että ihmiset eivät (Yhdysvalloissa) uskalla antaa lupaa veronkorotuksille, vaikka verot olisivat luultavasti pienemmät kuin vakuutusmaksut. Syvällä on siis epäily, että verovaroin kustannetut palvelut paranisivat nykyisestä. Keskiluokka on ”petetty” niin monta kertaa, että se epäilee kaikkia hallinnon toimia.  Sitä paitsi Yhdysvalloissa on propagandakoneistoja,  jotka tyrmäävät kaikki veroperusteiset uudistukset. Niinpä vaikka kansan enemmistö kannattaa veronkorotuksia rikkaille  ja yrityksille,  niitä on vaikea toteuttaa.

Lyhyellä aikavälillä Krugman on optimistinen kasvun suhteen, mutta pidemmällä aikavälillä vallitsee tila,  jossa työpaikkoja syntyy liian hitaasti eikä yksityinen sektori investoi. Samoja johtopäätöksiä on vedetty Suomessakin. Mikä on syy tähän? Palataan jälleen sylttytehtaalle eli  länsimaiden väestörakenteen ongelmiin liian pienine syntyvyyksineen. Seuraukset näkyvät työikäisen väestön supistumisena ajan kanssa. Krugman toteaa sen saman kuin mikä Suomessakin on mainittu potentiaalisena ratkaisuna ongelmaan ja se on tuottavuuden kasvu. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Internetin oletettiin kiihdyttävän kasvua,  mutta kasvun kautta kesti vain kymmenen vuotta 1995-2005. Kaikki se,  mikä on edistyksen nimissä tehty vuoden 2007 jälkeen ei ole johtanut tuottavuuden kasvuun.

Asian tekee monimutkaiseksi se,  että tärkeimmillä kehittyvillä mailla alkaa olla  samoja ongelmia kuin johtavilla länsimailla, ml.  Kiina. Lohduttavaa on, että eläke-  ja sosiaalimenot eivät ole kehittyneet niin nopeasti kuin pelättiin (Ranska, Yhdysvallat).

Entä korjaustoimenpiteet? Krugman:  yksityisten investointien vähäisyyteen on vastattava suurilla julkisilla investoinneilla, jotka rahoitettaisiin pääasiassa velkarahalla. Tähän vaateeseen Joe Biden on vastannut biljoonapanostuksin  infrastruktuuriohjelmaan ja perheohjelmaan, joista Krugman pitää perheohjelmaa tärkeämpänä. Näin päästäisiin 15 vuotta eteenpäin kestävällä tavalla. Miksi perheohjelma? Siksi,  että Yhdysvaltain infra ei ole Krugmanin mielestä niin huonossa kunnossa kuin on väitetty. Krugman laskee, että Yhdysvaltojen kaltaisessa maassa perheohjelman tuotot ovat korkeammat kuin yksityiset ja julkiset infraa parantavat tuotot.

Krugman tuntuu luottavan alhaisten  korojen jatkuvuuteen eikä hän tästä syystä näe velkaantumisen muodostuvan suureksi ongelmaksi. Hän laskee paljon EKP:n vastuullisen toiminnan varaan todeten lopuksi, että talouskurin oikeaoppisuus hallitsi  ilman merkittävää kyseenalaistamista kymmenen vuotta ja ”nyt se on mennyttä.                   

 

Sosiaalidemokraattisen hyvinvointiyhteiskunnan perinnönjako

 

 

Kokoomus ja sdp ovat olleet Suomen sisäpolitiikan kaksi napaa jo vuosikymmeniä. Sodan jälkeen vallasta taistelivat kuitenkin ensi sijassa sdp ja maalaisliito. Sdp:llä oli lisäksi vasemmiston sisällä keskinäinen raastava kamppailu kommunistien peitejärjestön skdl:n kanssa. Taistelussa oli kysymys ei enemmästä eikä  vähemmästä kuin Suomen kehittymisestä skandinaaviseksi  hyvinvointiyhteiskunnaksi sosialistisen Suomen sijasta.  Ulkopoliittiset syyt vaikuttivat taustalla vahvasti,  kun sdp joutui väliaikaisesti sivuraiteelle taistelussa Suomen politiikan hegemoniasta. Sdp:n korpivaellusta kesti vuodesta 1958 vuoteen 1966. Paluun hallitukseen teki muuttunut sdp:  siitä tuli kekkoslainen YYA-sopimuksen tukipuolue. Samalla puolue siirtyi pari piirua vasemmalle.

Samoihin aikoihin vanhoillinen oikeistopuolue kokoomus ajautui sivuraiteelle valtakunnan politiikasta ja sekin vähäinen valta,  mikä sillä oli sodan jälkeisinä vuosina ollut katosi. Kun sdp ja keskusta jakoivat vallan kuusikymmentäluvulta aina 1980-luvun lopulle seurasi kokoomus vierestä vallanjakoa. Se vastusti kaikkia merkittäviä hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden uudistuksia peruskoulusta lähtien. Kokoomus ei sopinut hallitukseen sen enempää ulko-  kuin sisäpoliittisistakaan syistä.

Vasta Holkerin sinipunahallitus vuonna 1987 – dramaattisen taistelun päätteeksi – avasi kokoomukselle tien vallan kammareihin. Siinä vaiheessa Kekkonen oli vaihtunut Mauno Koivistoon ja keskusta vuorostaan joutui taistelemaan asemastaan. Myös kokoomus oli muuttunut  Harri Holkerin ja Ilkka Suomisen johdolla  vanhoillisesta oikeistopuolueesta moderniksi malitilliseksi ja liberaaliksi markkinatalouspuolueeksi

Sen jälkeen Suomessa hallitus on saatu muodostettua vapaasti, vain puoluekentän  sisäisten sympatioiden ja  antipatioiden sekä tietysti vaalimenestyksen vaikuttaessa poliittiseen yhteistyöhön.

Voitaneen sanoa, että sdp ja kokoomus ovat modernin Suomen johtotähdet. Kolmas rengas keskustapuolue on tuonut oman lisänsä vallanjakotaisteluun välillä suuremmalla välillä pienemmällä menestyksellä. Hallituskokoonpanot ovat vaihdelleet keskusta-sdp -rungon ja sinipunan välillä. Porvaripuolueiden hallitukseen on päästy vain aniharvoin.

Kokoomus  on hyväksynyt muutoksen skandinaaviseksi suhteellisen korkean verotuksen  malliseksi hyvinvointivaltioksi. Ei ole sattuma, että yksi kokoomuksen johtavista poliitikoista,  Juhana Vartiainen on entinen tannerilainen demari. Sivumennen sanottuna myös Jussi Halla-aho poliittisen kentän  oikealta reunalta on ilmoittanut historian suosikikseen Väinö Tannerin.

Mitä tannerilaisuudella tarkoitetaan? Yksinkertaistetusti tannerilaisuus tarkoittaa sitä,   että hyvinvointitavoitteissa tarvittavat resurssit on ensin tienattava ja vasta sitten käytettävä. Hän oli parlamentarismin kannattaja viimeiseen saakka.

Nyt meneillään on taistelu sosiaalidemokraattisen hyvinvointiyhteiskunnan perinnöstä. Kuten edellä on käynyt ilmi perinnönjako ei ole kovin harmoninen. Historiassa hyvinvointiyhtiskunnan toteuttajat ovat vaihdelleet maltillisesta vasemmistolaisesta vaihtoehdosta liberaalisävytteiseen sosiaaliseen markkinatalousvaihtoehtoon.  Uutena tulevaisuuden vaihtoehtona taisteluun on ilmestynyt oikeistokonservatiivinen eri puolueita edustava suuntaus,  joka ajaa Suomen sisäpolitiikan muutosta muutamia piiruja oikeistolaisempaan suuntaan.

Tämä kamppailu on osaltaan nähtävissä kokoomuksen sisällä,  jossa liberaalit ja konservatiiviset voimat mittelevät voimiaan puolueen sisällä. Perussuomalaiset ovat muuttuneet konservatiivissävyiseksi oikeistopuolueeksi ja siten liittymässä oikeistorintamaan. Myös osia keskustapuolueesta on ryhmittynyt tämän uuden rintaman tueksi.

Kun sosiaalidemokraattinen Suomi on aikojen saatossa voittanut kamppailun yhteiskuntamallista,  voidaan kysyä,  mihin sosiaalidemokratiaa  tarvitaan. Onko se tehnyt tehtävänsä Suomen politiikassa  ja saa mennä? Näin yksinkertainen asia ei tietenkään ole.  Sosiaalinen epätasa-arvo rehottaa edelleen maailmassa yhteiskuntajärjestelmästä riippumatta ja on jopa suurentunut viime aikoina. Vasemmistoa on tarvittu tasapainottamaan porvariston hegemoniapyrkimyksiä.

Kokoomuksen liberaali siipi on kehitellyt sosiaaliliberaalia mallia sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion korvaajaksi. Se sisältää mm. tulonsiirtojärjestelmän kokonaisuudistuksen (perustili). Kamppailua käydään uuden järjestelmäehdotuksen väitetyn kannustavuuden (”mahdollistaja”) ja sen seurausvaikutukseksi väitetyn austerity-politiikan (niukkuus) välillä.

Viime vaaleissa – erityisesti  vuoden 2021 kuntavaaleissa  - sekä konservatismi että oikeistosuuntaus  vahvistuivat,  mikä on nähtävissä vaalikonevastauksista useissa eri yhteyksissä. Puoluekentän porvaristo on siis lievässä liikkeessä oikealle ja konservatismiin. Samaan aikaan sdp on löytänyt uudelleen sisäisen vasemmistolaisuutensa. Sitä tukevat  saman suuntaiset muutokset vasemmistoliitossa ja vihreissä. On  siis muodostunut  polarisoituvan politiikanteon seurauksena toisistaan loittonevat ryhmittymät. Muutos on tapahtunut niin vastikään, että muutoksen pysyvyys on testattava tulevissa vaaleissa.  Mutta alustavasti näin.

::::::::::::::::::::::::

Viime vaiheessa koronakriisi on omituisella tavalla muokannut mielipiteitä ja politisoinut alun perin kansanterveydellisen asian. Vaikutti siltä, että velkaa tehtiin yhteistuumin koronan torjumiseksi, mutta nyt kun kuvitellaan pandemian väistyneen ”palataan” pikimmiten tiukkaan taloudenpitoon. Vaatimukset velan kuittaamiseksi ovat lisääntyneet ilman,  että on syntynyt realistista kuvaa,  miten velka voidaan  häivyttää muutoin kuin vähitellen ja velan kanssa eläen.

Vaikuttaa siltä,  että demarit haluavat käydä taisteluun oikeaa reunaa vastaan aivan kuten sodan jälkeen vasenta reunaa vastaan.  Olosuhteiden dramaattisuudessa on toki selvä ero: nyt kamppailu on paljon seestyneempää. Tätä taustaa vasten voidaan 2021 vaalien tulokselle löytää osaselitys: konservatiivinen ja oikealle taipuva porvaripuoluekenttä on  saanut lievän niskaotteen samaan aikaan vasemmalle lipuvasta vasemmistoryhmittymästä. Oma osansa tässä on tapahtuneella vaalien siirrolla ja äänestysaktivisuuden vaisuudella. Molemmat vaikuttivat todennäköisesti kokoomuksen äänisaaliiseen suotuisasti.

Taktisesti ajatellen vasemmiston  ”vasemmistolaistuminen”  oli siis virheliike. Tätä ajattelua voidaan toki torjua monistakin näkökohdista: tuloerot ja epätasa-arvo ovat kasvaneet ja vasemmisto ryhmittyi  puolustamaan kannattajiaan.  Oikeisto taas hyödynsi itselleen suotuisan oikeistolaistuneen yhteiskunnallisen ilmapiirin vaalivoitossaan.

Kysymys on myös mediahegemoniasta. Se on - päinvastaisista puheista huolimatta – vahvasti porvaripuolella. Puoluelehdistön katoamisen seurauksena vasemmiston on siis toimittava kapeammista lähtökohdista  kuin porvaripuolella. Ei voi välttyä ajatukselta,  että vaalien alla varsinkin jotkin iltapäivälehdet päivästä toiseen pitivät esillä vasemmiston kannalta negatiivisia uutisaiheita.

Koronan vastainen taistelu on hyvin pitkälle nykyisen demarijohtoisen hallituksen vastuulla,  ja vaikka aluksi suuri osa ihmistä ryhmittyi hallituksen taakse,  kriisi  pitkittyessään on satanut ääniä opposition laariin. Näin oppositio on saanut – arvosteluun keskittyessään – selvän edun.

Hallitus on kuitenkin tautiepidemian keskellä pystynyt ajamaan suuria uudistuksia läpi  hämmästyttävällä tahdilla.

Demokratian toteutumisen ja hyvinvointivaltion säilymisen kannalta äänestämisaktiivisuus on avainasia. Sen paraneminen on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Hyvinvointiyhteiskunta pystytettiin äänestämällä niiden asioiden puolesta,  joista parempi Suomi muodostui.

 

 

Siis oikea, yks, kaks

 

Helsingin Sanomissa oli 16.6.2021 Helsingin valtuuston arvokartta. Siinä tarkasteltiin  Helsingin valtuustoryhmien sijaintia konservatiivit-liberaalit ja oikeisto-vasemmisto -arvokartalla. Perusteena oli valtuutettujen keskimääräinen sijainti HS:n vaalikoneen arvokartalla kuntavaaleissa 2017 ja 2021. Siirtymät kertovat siis muutoksen suuruuden juuri päättyneen vaalikauden aikana.

Ohessa harrastan myös suurpiirteistä vertailua kunnallispolitiikan (Helsinki) ja valtakunnanpolitiikan välillä.

Poikkeaako Helsingin kartta koko poliittisen kentän vastaavasta?  Mielestäni ei poikkea niin paljon, että voitaisiin asettaa Helsingissä tapahtunut ja muun maan tulokset toisiaan vastaamattomiksi.

Tuloksia voidaan vähätellä siitä näkökulmasta, että muutokset ovat vähäisiä. Toisaalta muutosten trendinomaisuus painottaa niiden suuntaa.

Vire kävi oikealle, se on todettu monessa yhteydessä. Oppositioblokissa muutos on selvin perussuomalaisissa, jonka siirtymä sekä oikealle että kohti konservatismia on selvästi todettavissa. Kokoomus on ideologisesti liukunut oikealle mutta liberalismi-konservatismi -arvoasteikolla pysynyt paikoillaan. Kokoomus ja perussuomalaiset ovat varsin etäällä toisistaan liberalismi-konservatismi -asteikolla, mutta liikkuneet samaan suuntaan ideologisesti. Hallitusrintamasta RKP on sekin siirtynyt selvästi oikealle, jonne Liike Nyt on jo valmiiksi asettunut.

Kaiken kaikkiaan oppositiopuolueet (eduskunnan voimasuhteisiin siirrettynä) ovat kohtuullisesti samalla aaltopituudella niiden valtuustojen asettuessa nelikentän oikeistoruutuihin. Kokoomuksen ja perusuomalaisten sijoittuminen eri ruutuihin arvoasteikolla liberaalit-konservatiivit hajottaa sitten yhtenäisyyttä. Sen verran kaukana puolueet ovat, että yhteistyön löytyminen vaatii melkoista kompromissien rakentelua.

RKP on liberaalisuudessaan todella etäällä perussuomalaisista. RKP on tehnyt melkoisia sopeutumisennätyksiä tähän  mennessä, mutta nyt se ylittää itsensä,  jos haluaa persujen kanssa  samaan hallitukseen valtakunnanpolitiikassa. Ja tämän kaiken jälkeen HS on maininnut yksittäisissä asioissa yhteistyömahdollisuuksia puolueiden välillä Helsingin kaupungin hankkeissa.

Kristillisdemokraatit ovat vankkumaton osa oppositiopolitiikkaa valtakunnan tasolla, vaikka sijoittuvat vasemmisto-oikeistoakselilla keskiviivan vasemmalle puolelle. Oppositioon kuulumista selittää ehkä parhaiten kristillisdemokraattien konservatiivisuus,  johon muut puolueet eivät yllä.

Nykyisten hallituspuolueiden sijoittuminen melko yhtenäisenä ryppäänä miltei kokonaan (pois lukien RKP) arvokartan ”lounaisruutuun” kielii siitä, että ne eivät sattumalta ole samassa hallituksessa. Myös keskusta sijoittuu HS:n arvokartassa - lievästä oikealle siirtymisestä huolimatta –  keskiviivan vasemmalle puolelle.

Kaipuu punamultaan on siis todistettavissa arvokartankin kautta.

Kokonaisuutta tarkastellen puolueiden väliset erot vasen-oikea -akselilla ovat kasvaneet. Polarisoituminen on siis tapahtunut tosiasia.  Vaikka muutosten arvioinnin suhteen pitääkin olla varovainen, lienee tosiasia, että on tapahtunut liikettä kohti laitoja. Puolueet ovat kuitenkin edelleen niin lähellä toisiaan,  että hyvinvointiyhteiskunnan periaatteen  voivat allekirjoittaa kaikki puolueet. 

Mediailmapiiri on käsittääkseni vaikuttanut puoluekentän asetelmiin jollakin vaikeasti määritettävällä  tavalla. Oikealta on esitetty väite,  että toimittajat ovat merkittävässä määrin vasemmistolaisia. Itse edustan toisenlaista kantaa, sillä ainakin päätoimittajien osalta voidaan tutkitusti sanoa,  että ylivoimainen enemmistö edustaa porvarillisia puolueita.

Somevaikutusta tulisi tutkia tarkemmin, mutta silmämääräisesti oikean laidan mielipiteet jylläävät mielipidepalstoilla.

Jos HS:n  arvokarttaa hahmotetaan helikopteriperspektiivistä konservatismi-liberaali -asteikolla vallitsee räikeähkö kahtiajakautuneisuus: vain Kd ja Ps ovat konservatiiveissa, muut liberaaleissa. 

Kun sekä oikea että vasen ovat liikkuneet kohti ääripäitä ja vaalien tulos merkitsi oikeiston voittoa, voitaneen sanoa, että poliittinen ilmapiiri on oikeistolaistunut. Kuinka paljon tästä on median vaikutusta,  jää jokaisen pääteltäväksi.

 

 

Kuntavaalit 2021: Demokratia tarvitsee puoltoääniä vahvistuakseen

 

 Mikä on merkittävin johtopäätös kuntavaaleista 2021?  Se on mielestäni äänestysprosentin jääminen niin alhaiseksi kuin 55 prosenttiin, jossa on pudotusta edellisiin kuntavaaleihin vajaat neljä prosenttiyksikköä. Prosenttiluku on pienin sitten vuoden 1945!

Monet ovat palauttaneet mieliin tilanteen maaliskuussa viime keväänä (ja yhtä monilta se on unohtunut). Puoluesihteerit olivat juntanneet kiinni ajatuksen, että vaalit pidetään ajallaan huhtikuussa ja sillä siisti. Sitten tuli THL:n (kauhu)skenaario, jossa pidettiin mahdollisena tartuttavuusluvun nousemista ennalta-arvaamattomin seurauksin. Se muutti tilanteen kertalaakista. Kirjoitin tuossa yhteydessä seuraavasti:

”THL joutui avaintekijän paikalle. Lopulta kysymys oli siitä,  että THL:ltä piti saada laskelma päivittäisten tartuntojen määrän kehityksestä  lähitulevaisuudessa vain hetkeä ennen kuin linjaus vaalien siirrosta oli pakko tehdä. Kysymys oli yhden päivän varoajasta. Pahaksi onneksi THL:n mallintajat olivat lomilla ja laskelmat tehtiin porukalla,  joka oli paikalla. Eri asia on sitten, oliko lomilla mitään vaikutusta laadittuun skenaarioon.  Joka tapauksessa oikeusministeriö pyysi laskelman sisältänyttä lausuntoa tautitilanteen kehittymisestä vain päivää ennen kuin linjaus vaalien siirrosta tehtiin. Ja linjaus tehtiin 6. päivä maaliskuuta.”

Ja sitten asian ytimeen:

”Laskentalaavassa käytetiin ns. tartuttavuuslukua R,  jonka vaihtelua seurataan aktiivisesti. R-luvulla 1.0  tautitapausten määrä ei lisäänny eikä vähene. R-luvun ongelma on,  että se saadaan selville kustakin ajankohdasta vasta jälkikäteen. On siis tyydyttävä tässä ja nyt tehtävään arvioon. Tartuntojen määräksi arvioitiin 5. maaliskuuta 750. Tämä kerrottiin tuon päivän tartuttavuusluvulla,  joka oli arviolta 1.15-1.35. Aikavälinä uuden arvion tekoon käytetiin viiden päivän jaksoa. Korkoa korolle menetelmää käyttäen päädyttiin aika hurjiin lukuihin. Arvioksi tuli em. tartuttavuuskertoimilla pelottava skenaario,  että uusia tartuntoja oli vaalipäivän aikaan päivittäin haarukassa 2 600-11 200 (kun esimerkiksi tätä kirjoitettaessa tarttumiset ovat painuneet alle sadan). Luvut pelästyttivät päättäjät oikeusministeriössä,  jotka kiirehtivät muuttamaan vaalipäivää. Laskelmat oli tehty matemaattisesti oikein, mutta positiivinen vaihtoehto  (että tauti kehittyykin hitaammin kuin raakaskenaario osoitti)  jäi huomioimatta/sanomatta/laskematta.  Jos olisi laskettu positiivisempien vaihtoehtoarvioiden mukainen skenaario, olisiko silloin päädytty johonkin, sanokaamme tuhanteen tartuntatapaukseen?  Tällöin skenaariohaarukka olisi muodostunut ääripäiltään valtavaksi: 1000-11 200. Olisiko näin teoreettisella välyksellä ollut mitään arvoa?”

Muistan itsekin verranneeni eri maiden asukaslukuun suhteutettuna noita skenaariolukuja. Arvioni oli, että Viron silloinen toteutunut tartuntaluku  - siis toteutunut luku pahimmillaan - vastaisi meillä asukaslukuun suhteutettuna noin 8000 tartuntaa. Ei siis kovin kaukana THL:n kauhuskenaarioon maksimiarvosta.

Korona ja rajoitustoimet elivät kuitenkin omaa elämäänsä ja päivittäisten tartuntojen määrä alkoi laskea jyrkästi. Muutamassa viikossa päädyttiin ensin tasolle 800, sitten tasolle 500-600 ja lopulta vaalien pitoaikaan karkeasti tasolle 50-100, jonka alle on menty  tätä kirjoitettaessa.

Aiheellisesti on huomautettu,  että skenaarion 10 000 ylittävät luvut annettiin julki varomattomasti ilman tarvittavia varauksia . Lukuja ei selvitetty riittävästi,  ja jos jotain sanottiinkin, em. räikeän isot luvut toimivat aistien vangitsijoina.

Jälkikäteen on helppo sanoa, että kyseenalaistavat kysymykset jäivät tekemättä. Edes esityksen skenaarioluonnetta ei tuotu riittävän painokkaasti esille. Kysymys ei ollut ENNUSTEESTA. Niin moni sen kuitenkin luki.

Demokratian toteuttamistarpeet kohtaavat jatkossakin moni esteitä ja ehkä nopeasyklisemmin kuin aiemmin. Menneestä on syytä ottaa opiksi.

::::::::::::::::::::::::::

Vaalit joka tapauksessa siirrettiin kesäkuuhun. Vanhoihin kokemuksiin perustuen on arvioitu, että alhaisesta äänestysprosentista kärsivät erityisesti vihreät (nuoret) ja perussuomalaiset.  Yleensä on nähty myös, että vasemmistopuolueet kärsivät alhaisesta äänestysaktiivisuudesta. Vastaavasti porvaripuolueet hyötyvät: kokoomuksen ja keskustan uskolliset äänestät käyvät uurnilla säällä kuin säällä. Keskustan ”torjuntavoitto” on nähtävissä tästä näkövinkkelistä.

Vaaliasiantuntija  Sami Borg totesi varsin uskottavasti, että vaalien pitäminen ajallaan olisi vaikuttanut vaalien lopputulokseen. Erityisesti se olisi vaikuttanut satunnaisemmin poliittisia asioita seuraaviin, jotka kesäsunnuntaina lähellä Juhannusta jäivät nyt kotiin tai menivät mökille. Ennen vanhaan puhuttiin nukkuvien puolueesta, nykyisin sohvaperunoista. Sama se, äänestysinto ei noussut kovin korkealle.

Tulos oli ällistyttävä. Varsinaisena vaalipäivänä kävi äänestämässä vain noin miljoona äänioikeutettua, kun ennakkoon äänensä antoi 1,5 miljoonaa äänioikeutettua. Tähän vaikutti varmaan se, että ennakkoäänestysaikaa pidenettiin, mutta myös se, että ”yhden päivän vaaleja” on vaikea toteuttaa menestyksekkäästi äänestäjien  omista itsekkäistä mielihaluista johtuen. Takana päin ovat ne ajat, jolloin äänestys katsottiin juhlallisesti kansalaisvelvollisuudeksi.  Äänestystapahtumalla on monta kilpailijaa esimerkiksi harrastusten puolella. Äänestystapaa tulisi monipuolistaa ja modernisoida reippaalla kädellä eikä aina vain pitäytyä vanhassa.

Äänestysajankohta on  vaikuttanut vaalien tulokseen siten, että tuntuvat vaalitappiot kuten myös merkittävät vaalivoitot jäivät näkemättä. Perussuomalaistenkin kohdalla gallupkannatus hipoi 20 prosenttia, mutta siitä toteutui vaaleissa vain alle 15 prosenttia.

Hallituspuolueiden menetyksiä en osaa selittää muilla syillä kuin perinteisellä hallitus vastaan oppositio -asetelmalla. Ainoa hallituspuolue,  joka ei kärsinyt tappiota oli RKP. Harvoin muuten minkään puolueen ”voittoa”  0,1 prosentilla hehkutetaan  niin kuin nyt tapahtui RKP:n kohdalla.

:::::::::::::::::::::

Demokraattisen järjestelmän ahdinkoa olen käsitellyt useissa eri kirjoituksissa. Haurastuminen näkyy monilla tavoin. Esimerkiksi puoluekenttä on heterogeenisempi kuin aiemmin. Jos ei tulla toimeen muiden kanssa, perustetaan oma puolue. Henkilökemiat, henkilökohtaiset intressit ja ambitiot nousevat helposti pintaan.

Nykyinen some-keskeinen (keskustelu)kulttuuri laajentaa tehokkaasti sananvapauden rajoja. Kansanvalta toteutuu ainakin näennäisesti aiempaa tehokkaammin, koska mielipiteiden kirjo tulee laajalti lähes kaikkien nähtäväksi: sana on oikeasti vapaa. Demokratia tarvitsee kuitenkin  kunnolla toteutuakseen myös mielipideilmaston rationalisointia ja keskittymistä yhteisten teemojen taakse.

Myös media somettuu: vaalien alla tunnutaan tarkoitushakuisesti käynnistettävän  lokakampanjoita. Syy voi olla aluksi vähäinen, mutta nopeasti se saadaan kasvamaan -  pelkästään uutista toistamalla toistaen – myrskyksi vesilsissa.

Ideologinen vääntö on oma lukunsa: itsessäni on herättänyt kummastusta,  kuinka yhteisesti sovitun koronahätärahoituksen jälkeen vaaditaan ”palaamista normaaliaikaan” pikaisesti ikään kuin koko pandemiaa ei olisi ollut olemassakaan. Tarvitaan ainakin 10 vuotta toipumiseen. Kohtuullisen velan kanssa joudutaan elämään

On mielenkiintoista havaita,  kuinka esimerkiksi Halla-aho ilmoittaa tavoitteeksi päästä yleispuolueeksi ja samalla puoluekenttä pirstoutuu pienemmiksi osiksi, joissa usein esiintyy omaa (tai oman kunnan) tavoitetta koskeva määre.

Demokratiaa uhkaa ”ulkokuoristuminen”. Muodollisesti kaikki on niin kuin ennen, mutta järjestelmän sisään on hiipinyt elementtejä,  jotka rapauttavat itse kansanvallan ydintä. Yhdysvalloissa ollaan vielä paljon pidemmällä: näennäisesti toimivan järjestelmän reunoille on rakentunut ulkoisia vaaran elementtejä. Esimerkiksi republikaaneilla on selvästi pyrkimys rajata joidenkin kansanryhmien osallistumista äänestyksiin.

Oikea aito demokratia kaipaa paljon puhuttua uusiutumista.

Historian loppu on peruttu

 

Tuoreessa Kanava-lehdessä pohditaan niitä haasteita,  joiden eteen liberaali  järjestelmä on joutunut.  Puolustusvoimien palveluksessa oleva tohtori Juha Martelius lukee madonlukuja liberaalille demokratialle artikkelissaan ”Kansainvälisen liberaalin järjestelmän loppu” (Kanava nro 4/ 2021) ennustaen liberaalin demokratian vastaliikkeiden voimistumista.  Eikä tästä ole kuin 30 vuotta,  kun Francis Fukuyama esitti tunnetun johtopäätöksensä, jonka mukaan liberaali demokratia on voittanut yhteiskuntajärjestelmien välisen kilpailun ja muodostunut tai muodostumassa ”lopulliseksi” järjestelmäksi  eriasteisine  variaatioineen. Fukuyama lausui tämän ennustuksensa  sosialismin maahanpanijaisten yhteydessä 1990-luvun alussa,  olkoonkin,  että Fukuyama itse on kiistänyt yksioikoiset johtopäätökset teeseistään, joita hänen innokkaat opponoijansa ovat esittäneet . Muistan,  kuinka lukiessani tuoreeltaan  Fukuyaman kirjaa,  sappi kiehui. Ei siksi,  ettenkö olisi myöntänyt, että liberaalin järjestelmän  ekspansio oli käden ulottuvilla, vaan sen takia,  koska tulkitsin hänen ajatuksensa deterministisinä  virheellisiksi.

Sisällysluettelossa,  Kanava-lehden artikkelin kirjoittajan (Marteliuksen) nimen jäljessä on mielenkiintoinen lisäkaneetti, että hänen ”esittämänsä näkemykset eivät  edusta (puolustus)ministeriön virallista näkemystä”.

Marteliuksen mukaan näyttää siis siltä,  että liberaalin demokratian asema on haurastunut. Voisiko siis Fukuyaman nimeämän  yhteiskuntajärjestelmien  välisen kilpailun ”lopullisen voittajan” julistamisen peruuttaa?                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                               

Martelius nostaa 6.1.2021 Yhdysvaltain kongressitalon valtauksen symbolisoimaan liberalismin ja ”realismin”  välistä taistelua. Liberaali järjestelmä ei ole hänen mielestään pystynyt vastaamaan maailmanjärjestyksen muutokseen. Itse näen asian niin, että  juuri Capitol-kukkulan tapahtumat osoittivat – kun alkusäikähdyksestä selvittiin -  että liberalismi on edelleen iskussa. Totta toki on,  että järjestelmää huojutettiin pahan kerran Washingtonissa loppiaisena. Marteliuksen lähtökohtana on, että  nimenomaan johtavan valtion – Yhdysvaltojen – olisi säilyttävä liberalismin lippulaivana, jotta itse aate pysyisi voimissaan.

Ja liberaalin järjestelmän horjuttamisyritys  on edelleen päällä Yhdysvalloissa.  Trumpin kannattajat vaanivat koston mahdollisuutta. Kaikki viittaa siihen,  että Yhdysvalloista on tulossa liberaalin demokratian säilymisen laboratorio, asia,  jota emme olisi asettaneet kyseenalaiseksi vielä muutama vuosi sitten.

Vaihtoehtona liberaalille järjestelmälle on ”realistinen” järjestelmä, joka koostuu määritelmän mukaan suvereeneista valtioista, joilla on elintärkeitä intressejä hoidettavanaan. Ristiriitatilanteet ratkaistaan siinä tarvittaessa voimalla.  Martelius: ”Kylmän sodan aikana realismi oli kansainvälisessä järjestelmässä vallitseva ajattelutapa. Liberaali kansainvälinen järjestelmä syntyi vasta sen jälkeen,  kun kylmä sota oli ohi”. Tässä viitattaneen muurin murtumiseen ja sosialismin romahtamisen 1990-luvun vaihteessa. Vapautumisen aika alkoi itäblokin hajoamisesta (Martelius: ”Liberaalin järjestelmän kulta-aika osui vuosiin 1990-2004”). Ajattelen historiaprosessia pidempinä jatkumoina, josta tarkemmin tuonnempana.

Martelius luettelee liberalismin ”kultakauden”  saavutuksia, joiksi hän laskee  Kuwaitin vapautuksen Irakin joukoista, Venäjän liittymisen kansainväliseen valuuttarahastoon, Israelin ja PLO:N rauhanprosessin, Kiinan liittymisen WTO:hon ja Saddam Husseinin syrjäyttämisen. Nämä saavutukset vahvistivat fukuyamalaista kuvaa historian lopusta.

Liberaalin järjestelmän tappiot vuodesta 2005 eteenpäin Martelius näkee paljon vaikuttavimpina kuin liberaalin järjestelmän voitot sitä ennen. Kas tässä koko eliksiiri: lännen epäonnistuminen Irakin sodassa  ja Afganistanissa, arabikevään hallinnassa epäonnistuminen, vastoinkäymiset EU:n yhtenäistämispyrkimyksissä, Iso-Britannian ero EU:sta, Ukrainan sodan pitkittyminen, epäonnistuminen strategisen kumppanuuden luomisessa Venäjän kanssa, sanktioiden ja vastasanktioiden loputon vuorottelu, Itä-Euroopan maiden liberalisoitumisprosessissa epäonnistuminen, globalisaation hyötyjen virtaaminen Kiinaan, Kiinan ja Venäjän haastamispolitiikan voimistuminen, keskiluokan heikkeneminen lännessä, työttömyyden pysyminen korkealla tasolla, kansainvälisen kaupan esteiden poistamisessa  epäonnistuminen,  Afrikasta tulevan muuttoliikkeen hallinnassa epäonnistuminen, liberalismin vastavoimana konservatismin ja nationalismin voimistuminen, lännelle tärkeiden instituutioiden heikkeneminen, EU:n globaali alisuoriutuminen taloudenhoidossa, EU:n sisäisten ongelmien hankaloituminen, velkaantumisen hallitsemattomuus osin koronan seurauksena jne. Martelius vetää oheisesta suorasukaisen johtopäätöksen, että ”liberaali kansainvälinen  järjestelmä korvautuu ennen pitkää modernisoituneelle realistisella järjestelmällä”. Enpä ihmettele, että Marteliuksen kanta ei edusta puolustusministeriön virallista näkemystä.

Tämän sukuista  järjestelmää yritti pystyttää 1950-luvulla Yhdysvaltain ulkoministeri John Foster Dulles, joka käsitti asiat niin, että  puolueeton valtio ei voi olla aidosti osa läntistä liberaalia järjestelmää. Liberaalin pitää valita puolensa!  Kommunismia vastaan, kapitalismin puolesta! Välimuodot ovat moraalittomia, sanoi Dulles.  Tällaisella maailmanjärjestyksellä on selkeä sukulaisuussuhde Marteliuksen kilpailutilanteeseen liberalismi vs. ”realismi”. Näen Marteliuksen ”realismissa” kaikuja uudesta kylmästä sodasta. Hän tuntuu näkevän vallitsevan suunnan vääjäämättömänä, jota minä en tunnista läheskään näin jyrkkänä. Martelius luo kuvaa,  jossa palataan – liennytyksen sijasta - takaisin vastakkainasettelun maailmaan. Oltaisiin siis tilanteessa, jossa dullesilaisittain jokainen  osapuoli joutuu valitsemaan puolensa. Onko dullesilainen kauhun tasapaino se,  jota me haluamme?

Martelius ei sano suoraan,  mutta näen niin, että hänen ”realisminsa” mukaan  Suomenkin on valittava länsi myös sotilaallisesti. Tätä vahvistaa Marteliuksen kanta, että ”Suomen EU-jäsenyys on ollut merkittävä pidäke sille,  ettei Venäjä ole voinut toimia Suomen suunnalla mielensä mukaan”. Tämä on spekulaatio,  jota Martelius ei mitenkään argumentoi.

Marteliuksen masinoima käsitys on,  että ”realistinen järjestelmä” on järjestelmäkehityksen väistämätön lopputulos.

Opponoin seuraavassa tällaista maailmankuvaa ja maailmanjärjestystä vastaan.

Liberaali järjestelmä ei mielestäni ollut kylmän sodan maailmassa  riippuvainen bipolaarisesta maailmasta. Sen menestys alkoi jo natsi-Saksan häviöstä. Kylmä sota ei ollut liberaalin järjestelmän toteutumisen este, pikemminkin liberalismi ja kylmän  sodan bipolaarinen maailma toimivat rinnan.  

On syytä käsitellä tarkemmin Marteliuksen käyttämää käsitettä ”realismi”, joka kirjoittajan mukaan on siis vaihtoehto liberalismille. Hän viittaa käsitteen konkretisoijiin, kahteen sodan jälkeiseen kansainvälisten suhteiden teoreetikkoon, E.H. Carriin ja Hans Morgenthauhun.  Carrin mukaan  ensimmäisen maailmansodan jälkeen vallitsi idealistinen näkemys siitä,  kuinka tulevat sodat voitaisiin välttää kansainvälisen yhteistyön ja Kansainliiton kaltaisten organisaatioiden avulla. Carr debatoi tätä utopistisena pitämäänsä näkemystä vastaan. Eräs hänen perusajatuksiaan oli, että kansainvälisessä politiikassa hallitsevat valtasuhteet, ja vallan epätasainen jakautuminen aiheuttaa konflikteja. Carr ei kuitenkaan vie ajatteluaan läheskään niin pitkälle kuin Martelius

Kuten edellä todettiin kylmän sodan (1946-1990) ”realismin” jälkeen idealismi (1990-2004) näytti palaavan Itä-Euroopan vallankumousten myötä. Liberaalin demokratian oletettiin  valtaavan alaa. Siitä tuli – ainakin odotuksissa – eränlainen toiveiden täyttymys ahdistavan neuvostovallan jälkeen.  Itäblokin vapautuminen ei ehkä ollut kovin hyvä mittari  liberaalin järjestelmän ekspansiolle, sillä melko nopeasti ”vapautumisen”  jälkeen Itä-Euroopan maat – kärjessä Unkari ja Puola – omaksuivat autoritaaris-kansallismielisen ja konservatiivisen suunnan. Ne pettyivät liberalismin lupauksiin. Sitä paitsi Unkari ja Puola uskonnollis-konservatiivisessa ajattelussaan ovat tuskin koskaan omaksuneet liberalismia vilpittömästi.

Liberaali ja ”realistinen” järjestelmä nähdään Marteliuksen tekstissä voimapolitiikan ilmentyminä, ikään kuin vanhatyyppisinä blokkeina. Onko tämä kylmän sodan ajattelun peruja? Näin olen – oikein tai väärin  - käsittänyt  Marteliuksen ajattelutavan. Kuitenkin liberaali järjestelmä menestyy ”toisin tavoin”: se ei muodosta dogmaattista ”samanhenkisten järjestelmää” vaan menestyy itsenäisinä keskenään ”liittoutumattomina” yksiköinä tai suureina.

Jos liberaalille vaihtoehdolle ajatellaan vastavoimaa, niin se ei olisi  ajatteluni mukaan ”realistinen” vaan autoritaarinen laajoine variaatioineen. Lisäksi valtapolitiikka on ilmeinen osa liberaalin vastaista rintamaa: esimerkiksi Kiinan taloudellinen ekspansio ja laajamittainen vakoilutoiminta  ovat selvästi tunnistettavissa. Kuten edellä totesin,  esimerkiksi T.H. Carr realismin kannattajana ei kuitenkaan suosinut liian pitkälle vietyä ”realismia”, siis jyrkkää vastakkainajattelua kansainvälisissä  suhteissa.

Liberaalin demokratian voima on sen joustavuudessa ja sopeutumiskyvyssä. Se on näyttänyt selviävän useimmista taloudellisista,  ideologisista ja yhteiskunnallisista haasteista. Myönnettäköön, että kiinalainen autoritaarisuus  on noussut liberaalin järjestelmän rinnalle sen haastajaksi. Monien mielestä  Kiina – riippumatta liberaalin ja ”realistisen” järjestelmän kilpailusta – on vain ottanut dynamiikallaan sen paikan maailmanjärjestyksessä, mikä sillä on ollut vanhastaan satojen tai tuhansien vuosien aikana.

Kun Englanti on irronnut EU:sta, niin onko se merkki liberaalin järjestelmän tappiosta? Eikö Englanti irrallaan EU:sta – ollessaan yhä monilla muilla tavoilla osa läntistä ajattelua – ole edelleenkin  osa liberaalia demokratiaa? Jos EU yrittää blokkiutua (liittovaltiotendenssi)  liberaalin  järjestelmän ollessa voimassa, se repeilee. Yritän sanoa, että liberaali ”järjestelmä” ei ole kiinteä valtapolitiikan elementti vaan itsenäisten kansallisvaltioiden väljä yhteenliittymä, jos sitäkään. Eli liberaali järjestelmä ei tarvitse kiveen hakattua kansainvälistä ”systeemiä” pysyäkseen elossa ja voidakseen kohtuullisen hyvin.

Liberaalin järjestelmän vienti ei ole onnistunut kovin hyvin. Tämä viittaa siihen,  että omaksuakseen liberalismin kunkin maan tai maaryppään on omaksuttava pitkällä aikajänteellä liberalismin perusprinsiipit (laaja yleissivistys, elinkeinovapaus, sananvapaus, oikeusvaltioperiaatteet jne.). Liberaalin järjestelmän on olemassaolollaan houkuteltava vastaanottavan maan väestöä. George F. Kennan sanoi sen jotenkin niin, että lännen liberalismin  pitää voittaa ihmisten ”mielet” puolelleen näyttämällä omaa esimerkkiä saavutustensa kautta.

Vallankumous paikallisesti?

 

Helsingin Sanomien Jussi Pullinen on kirjoittanut artikkelin ”Suomessa voi sunnuntaina olla edessä merkittävä vallansiirto” (HS 8.6.2021), jolla viitataan tuleviin kuntavaaleihin. Artikkelin lähtökohtana on London School of Economicsin (LSE) raportti, jossa luodataan Donald Trumpin kannatuksen syitä ja kytketään raportin tulokset Suomen poliittiseen tilanteeseen ja perussuomalaisten potentiaaliseen vaalimenestykseen.

Trumpin menestystä seurataan LSE:n tutkimuksessa aluemittareilla. Pullinen viittaa aluksi taloudelliseen kurjistumiseen  useilla teollistuneilla paikkakunnilla Trumpin menestyksen lähteenä. Eli globalisaation aiheuttamat muutokset kilpailutilanteessa ovat johtaneet erityisesti tiettyjen alueiden taantumiseen. Tällaisia ovat varsinkin  ns. ruostevyöhykkeen alueet Yhdysvaltain koillisosissa.  Trumpin presidenttikaudellaan  tarjoamat populistiset lääkkeet tehosivat osaan äänestäjäkunnasta,  mutta eivät riittävään suureen osaan: Joe Biden voitti vaalit.

LSE:n raportti ei pyri kumoamaan varhempia käsityksiä teollisuusväestöstä, mutta tuo julki yhden merkittävän uuden piirteen, joka on ”korkea sosiaalinen pääoma”, ts. yhteenkuuluvuuden tunne oli näillä taantuneiden alueiden ihmisillä korkealla tasolla taloudellisista ym. takaiskuista huolimatta. Vedettiin yhtä köyttä, mutta lopulta kamelin selkä katkesi ja pitkään jatkunut turhautuminen purkautui varsinkin demokraatteja kohtaan : ”Kun näivettyminen nakertaa … yhteisöllisyyden perustaa, alkaa protesti”. 

Kaikki viittaa siihen, että Hillary Clinton ei aikanaan osannut ottaa tätä muutosta huomioon. Hän rakensi vaalikampanjansa modernin Yhdysvaltain näkymien varaan. Loppuun kulutettu teollinen perinne tuli hylätä ja korvata uudella. Näiden ihmisten kollektiivisen tahtotilan Trump sai vedettyä puolelleen, vaikka teollisuusväestön henkinen koti oli demokraattisessa puolueessa.

Aiemmin on Trumpin kannatuksen yhteydessä puhuttu ”alueiden kostosta”, jolla on tarkoitettu  puuttuvaa kykyä kehittyä muun maan tahdissa ja siitä  juontunutta katkeruutta tai huono-osaisuutta, jotka sitten on projisoitu vihana päättäjiin.

Jussi Pulliainen aivan oikein arvelee, että muualla kehittyneessä maailmassa koettu jonkin väestöryhmän tuntema nöyryytys (esim. Ranskan keltaliivit)  saattaa näkyä  kuntavaalin tuloksessa myös Suomessa. Ainakaan se ei olisi yllätys.

Pulliainen ennakoi kuntavaaleissa alueellisia valtasiirtymiä. Tällaisia voivat olla kannatuksen siirtymät keskustan ja perussuomalaisten välillä, toki muitakin muutoksia saattaa tulla. Tosin keskusta saanee lukuisissa kunnissa lähes aiemman suuruisen kannatuksen,  mutta toisaalta vaihteluväli kannatuksessa eri kuntien kesken voi olla suuri.

Muutokset voivat olla merkittäviä erityisesti ns. seutukaupungeissa. Näihin kuuluvat seudun kakkoskaupungit, kuten Heinola, Iisalmi, Kuusamo, Savonlinna ja  Valkeakoski.  Arvioiden mukana juuri näiden kaupunkien typpisissä kaupungeissa  kytee protesti. Perussuomalaiset menestyivät seutukaupungeissa jo viime eduskuntavaaleissa hyvin.

Kalevi Sorsa -säätiön julkaisema raportti ”Eriarvoisuuden tila Suomessa 2020” kertoo taustaa tapahtuneelle myös Suomessa. Ainakin jotain yhtäläisyyttä Yhdysvalloissa tapahtuneeseen  on havaittavissa: ”Ylimmän yhden prosentin varallisuus Suomessa 4,5-kertaistui, kun taas alimmassa 90 prosentissa ei ole juuri kasvua vuodesta 1987 vuoteen 2016. Varallisuuserot ovat Suomessa jatkaneet kasvuaan vuonna 2008 alkaneen finanssikriisin jälkeenkin ja myös tuloerot ovat aivan viime vuosina kääntyneet uudelleen kasvuun”.

Vuosina 1966–1990 tuloerot pienenivät, kun tulojen kasvu oli sitä suurempaa, mitä pienempiin tuloihin mentiin. Vuosina 1990–2017 kehitys on ollut päinvastaista: mitä suuremmat tulot, sitä kovempaa kasvua.

Tuoreista Tilastokeskuksen julkaisemista tiedoista vahvistuu käsitys, että vauraus keskittyy Suomessa entistä enemmän. Vaurain 10 prosenttia piti vuonna 2019 hallussaan noin 50 prosenttia Suomen kotitalouksien nettovarallisuudesta.

Raportissa tulo- ja varallisuuserot -osan kirjoittajat  Marja Riihelä ja Matti Tuomala  toteavat yhteenvedonomaisesti seuraavasti: ”Paremman puutteessa varhaisempaa ajanjaksoa vuodesta 1966 1980-luvun loppuun voisi kutsua hyvinvointivaltion rakennusajaksi, ja sen jälkeistä ajanjaksoa 1990–2017 kutsumme globaalin kilpailuvaltion kaudeksi”.

Edellä esitetty on tärkeää taustatietoa erityisesti määritettäessä ajallisesti tuloerokehityksen jaksollisuutta.  Toisaalta esimerkiksi Veikko Vennamon protestiliike osui hyvinvointivaltion  rakennusvaiheeseen. Ilmeisesti Vennamon kannattajat kokivat,  etteivät saaneet modernisoituvasta yhteiskunnasta itselleen kuuluvaa osuutta.

Tuntevatko Suomen taantuvilla alueilla asuvat ihmiset samalla tavalla yhteenkuuluvuutta kuin Yhdysvaltain ruostevyöhykkeellä asuvat? Juuri tämä yhteenkuuluvuuden tunne on samoista lähtökohdista tulleille ihmisille ominainen piirre. Jotain tästä kulttuurista itsekin havainnoin jo 1960-luvulla isovanhempieni maatilalla. Kaikki asiat tuntuivat olevan järjestyksessä: leipää, maitoa ja voita  saatiin maan ja karjan antimista, vauraus pisti pikkupojan silmiin. Työnjako oli tilalla selvä: emäntä lypsi karjan, isäntä huolehti puitteista. Nyt tuo kaikki on muisto vain.

Taantuvilla alueilla asuu Sorsa-säätiön tutkijoiden mukaan puoli miljoonaa ihmistä. Yhteisiä kokemuksia voisivat olla vanhan elämänmuodon murtuminen ja kulttuurinen muutos, johon yhdistyy taloudellinen taantuma. Juuri näistä protestihenki kumpuaa, muttei kovin räikeänä. Itse arvelisin, että suomalainen hyvinvointiyhteiskunta patoaa suuressa määrin protestia, jonka ilmenemismuodoksi jää vaikkapa polttoaineen hinnankorotuksen vastustaminen.

:::::::::::::::::::::::::::

Sekä vasemmalla että oikealla tarjotaan pohdittavaksi johtopäätöstä, että keskiverto-Suomea on hyvin vaikea toteuttaa koko Suomen alueella. Kysymys kuuluu: pitääkö kaikkien kuntien tarjota samat palvelut kuntalaisille?

Itse näen tällaisen kehityksen arvokkaaksi koetun hyvinvointivaltion kyseenalaistamisena. Yksityinen palvelutuotanto ei pysty kattamaan harvaanasutulla alueella ihmisten tarpeita. Muuttoliikkeen kiihtyminen on todennäköinen seuraus palveluiden heikkenemisestä. Vaihtoehtona näkisin palvelujen maltillisen ohentamisen samalla,  kun tehokkuutta parannetaan.

Itse vaalien osalta perussuomalaisten mahdollinen jytky nostaisi esille vahvasti uusien persuvaltuutettujen kyvyn toimia yhteistyössä keskenään ja toisten puolueiden edustajien kanssa.

 

Suomen ratkaisut 1939 ja 1941

 

 

Tohtorit Alpo Rusi ja Pekka Visuri ovat yhdessä kirjoittaneet artikkelin ”Olisiko talvi- ja jatkosodat voitu välttää?” Kanava-lehden numeroon 4/2021. Rusi vastaa talvisotaan johtaneita syitä  koskevasta osuudesta ja Visuri jatkosotaan valmistautumisen osuudesta. Molemmat pyrkivät uusimman tutkimustiedon pohjalta asettamaan  ainakin osin kyseenalaiseksi aiempaa historiankirjoitusta.

Olen aiemmissa kirjoituksissani käyttänyt lähteenä usein Pekka Visuria.  Alpo Rusia olen käyttänyt vähemmän, koska hän on ollut mielestäni taipuvainen subjektiiviseen  historianäkemykseen. Tämän kertaisessa kirjoituksessa hän pysyy kuitenkin kultaisella keskitiellä onnistuen säilyttämään neutraaliuden herkässä aiheessa.

Kaksi näkökulmaa nousee artikkelissa muiden tärkeiden aiheiden ohi kiinnostukseni kärkeen. Toinen on selvästi odottamaani suurempi tietovuotojen virta talvisodan alla luottamuksellisina pidetyistä neuvotteluista, kuin mitä tähän mennessä olen tiennyt. Tuntuu siltä,  että tilannetta käytettiin laajalti – sekä Suomen että ulkomaiden osalta  - eriasteiseen manipulointiin. Tiedonvaihtoa oli erityisesti Saksan, Neuvostoliiton ja Ruotsin, mutta myös Englannin kanssa.

Toinen mielenkiintoinen näkökulma on, käytettiinkö talvisodan alla kiihkeässä neuvotteluvaiheessa  hyväksi kaikki kompromissimahdollisuudet, mitkä olivat todennäköisyyksien rajoissa. Rusi toteaa sanatarkasti näin: ”Syksyn 1939 suomalais-venäläisiä neuvotteluja on käsitelty useissa tutkimuksissa, mutta epäselväksi on jäänyt, olisiko niissä voitu löytää kompromissi”. Asian herkkyyden olen itsekin kokenut,  kun olen yrittänyt raottaa verhoa  vaiettujen asioiden edestä.

On kolmaskin kiinnostava näkökulma, josta Pekka Visuri ja Eino Murtorinne ovat kirjoittaneet teoksen ”Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta 1939-1940” (Docendo, 2019) ja se koskee Stalinin pidättyvyyttä ryhtyä sotatoimiin Suomea vastaan. Talvisodan alla käydyistä neuvotteluista on saatavissa yksityiskohtainen  kuvaus Matti Tapion draamasarjassa ”Sodan ja rauhan miehet”. Noiden neuvottelujen kuvauksissa on yksi asia, jota olen ihmetellyt,  ja se on Stalinin käsittämätön kärsivällisyys Suomea kohtaan, Suomea, jonka piti suostua aluevuokrauksiin, alueluovutuksiin ja/tai aluevaihtoihin. Sopimukseen ei päästy. Olisi kuvitellut, että Mainilan laukaukset olisi voitu ampua paljon toteutunutta aikaisemmin, jos Stalinin tarkoitus olisi ollut suoraviivaisesti miehittää koko Suomen alue. Tekosyitä olisi voitu keksiä helposti lisääkin.

Mikä on Visurin kanta talvisotaa edeltävistä neuvotteluista? Tämä käy ilmi em. Visurin ja Murtorinteen  teoksesta. Hän asettaa vakiintuneen näkemyksen kyseenalaiseksi eli sen, että Stalin olisi pitänyt neuvotteluja vai pakollisena kuviona saadakseen verukkeen Suomen miehitykselle. Huomaan löytäväni tukea Visurilta monille ajatuksilleni.

Jotain Stalinin itsepintaisesta halusta saada sopimus aikaiseksi kertoo hänen lähettämänsä kutsu saapua Kremliin vielä kolmannen neuvottelun jälkeen keskiyöllä (Stalin teki normaalisti pääosan työpäivästä yöllä). Turhaan, neuvotteluvaltuudet oli käytetty suomalaisten puolelta.

Paasikivi oli muistelmissaan sitä mieltä, että Neuvostoliitto kävi neuvotteluja tosissaan. Ulkomaiset historioitsijat (Stephen Kotkin, Michael Jonas) ovat samaa mieltä. Varsinkin Jonas antaa moitteita Suomelle taipumattomuudesta ja kompromissihalun puutteesta. Erkko on tässä kohden ollut monen tahon arvostelun kohteena. Hän oli monissa asioissa faktisesti väärässä (Paasikivi: ”Erkon sota”). Erkko uskoi,  että Neuvostoliitto vain uhkaili.

Visuri ei jatka analyysia  talvisodan välttämisen mahdollisuuteen saakka tietäen, että  kritiikki tällaista ajatusta kohtaan on monilla tahoilla jyrkän torjuva.

Alpo Rusi on hyvin pitkälle samaa mieltä Visurin kanssa: Erkko ei ollut tilanteen tasalla johtaessaan neuvotteluja ”etänä” Helsingistä käsin, kuten Moskovassa neuvotellut Paasikivi valitti.

Stalin antoi useissa kohden periksi alkuperäisitä tavoitteistaan osoittaen siten kompromissihaluaan. Erkko taas oli joustamaton edustaen linjaa,  ettei oikeastaan missään oleellisessa kohtaa voida antaa periksi. Erkko piti yllä käsitystä,  että periksi ei pidä antaa , koska länsimaat olivat luvanneet Suomelle apua (lupaus,  joka osoittautui katteettomaksi).Paasikivi oli varma siitä,  että Stalin etsi aidosti sovitteluratkaisua. Tätä tukee se, että Stalin käynnisti hyökkäysvalmistelut vasta myöhään syksyllä. Stalin uskoi, että Suomi lopulta taipuu?

Ulkomaiset historioitsijat ovat olleet taipuvaisia näkemään syntyneen tilanteen inhorealistisesti. Professori Stephen Kotkin: ”Suomi oli moraalisesti oikeassa, ja geopolitiikan merkitystä aliarvioidessaan väärässä”.  Kysymys Neuvostoliiton kannalta oli Leningradin turvallisuudesta. Siitä oli erittäin vaikea tinkiä Stalinin tuolloisen ajattelun tietäen. Suomi maksoi kovan hinnan talvisodassa pitäessään  kiinni sinänsä oikeutetuista vaatimuksistaan koskien rajojensa koskemattomuutta (toki pienin poikkeuksin).

Vielä on käsiteltävä usein esille otettu fakta, että Stalin kohteli Suomea eri tavalla kuin Baltian maita.  Tässä voidaan viitata Stalinin ”joustavuuteen”: hän pyrki liki loputtomiin löytämään sovitteluratkaisun. Stalin osallistui miltei kaikkiin Suomea koskeviin neuvotteluihin talvisodan alla, kun taas Viro-neuvotteluihin hän ei vaivautunut paikalle lainkaan. Baltia  Neuvostoliiton hallussa oli oleellisesti tärkeämpi tavoite kuin ottaa Suomesta yliote.

Miksi Suomi ei voinut antaa periksi neuvotteluissa, jotka eivät olleet pelkästään Erkon diktaatti, vaikka hän ehdottomuudellaan niitä johtikin? Monet seikat syksyn neuvotteluprosessin aikana puolsivat Suomen virallisen kannan oikeutusta aikalaisten silmissä (ettei neuvotteluissa anneta periksi). Vaihtoehtojen esittäjillä vastassa olivat äänestäjät (eduskuntavaalit olivat tulossa), ns. yleisen mielipiteen paineet, itsenäisen kansakunnan moraaliset ja lailliset perusteet, väestönsiirtoihin joutuminen, jos vaatimuksiin olisi suostuttu, sotilaallisesti heikommin puolustettavat rajat ja monet muut herkät seikat.

Kun talvisodan päättymisestä edettiin syksyyn 1940, moni asia muuttui. Neuvostoliitto halusi ratkaista välinsä vaaralliseksi osoittautuneen Suomen kanssa ja Saksa näki edessään jo potentiaalisen hyökkäyksen Neuvostoliiton kimppuun. Saksa kiinnostui Suomesta myös raaka-aineiden lähteenä jo loppukesästä 1940. Myös saksalaisten joukkojen kauttakuljetus Suomen kautta Norjaan ajankohtaistui.

Marraskuussa 1940 Molotovin vieraillessa Berliinissä ja vaatiessa vapaita käsiä Suomen suhteen, tilanne oli täysin muuttunut. Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus salaisine lisäpöytäkirjoineen oli molempien osapuolien tyytymättömyyden kohteena, vaikka muuta vakuutettiin. Luottamus horjui molempien taholta. Neuvostoliitto halusi tuolloin koko Suomen puskuriksi länttä (ja miksei Saksaakin) vastaan, mutta joutui tyytymään siihen, että Suomi jäi osaksi Neuvostoliiton ”turvallisuusvyöhykettä”. Epäilemättä Stalin olisi halunnut tässä vaiheessa miehittää Suomen, mutta ei saanut siihen Saksan suostumusta. Hitler tunnetuista syistä torjui ”sodan Itämeren alueella”. Molotov palasi Moskovaan tyhjin toimin.

Berliinin neuvottelun aikoihin – eikä varmaankaan sattumalta – kantautui suomalaisten tietoon vihjeitä, että Suomi oli Saksan suojeluksessa. Joulukuussa 1941 Hitler teki Barbarossa-suunnitelmasta päätöksen. Pitkin kevättä 1941 Saksa peitellysti mutta määrätietoisesti saattoi Suomalaisten tietoon tarvittavaa informaatiota idän  sotaretkestä. Toukokuussa oltiin niin pitkällä,  että suomalaisille kerrottiin hyökkäyssuunnat ja suomalaisiin kohdistuvat odotukset.

Suomen kytkeytymisestä Operaatio Barbarossaan on monenlaisia tulkintoja. Kuitenkin tapahtumien kulku on vuosien saatossa kiteytynyt hyvin tunnettuihin uomiinsa.

Erillisotateesi on kauan sitten osoitettu tarkoitushakuiseksi valkopesuksi. Pekka Visuri käy artikkelissa läpi faktat,  joiden mukaan edettiin. Tavoitteena oli osallistua hyökkäyssotaan ja vallata takaisin talvisodassa menetetyt alueet ”korkojen kanssa”.

Suomalaiset avustivat heti alusta saakka Saksan sotatoimia. Neuvostoliiton satamat miinoitettiin yhteistyössä ja saksalaiset pommikoneet tukeutuivat Suomen kenttiin iskuissaan Leningradin alueelle.

Professori Mauno Jokipii kiteytti tapahtumien kulun 1980-luvulla ilmestyneessä kirjassaan ”Jatkosodan synty”: maan johto ohjasi suomalaiset osallistumaan Saksan hyökkäykseen. Tätä kantaa ei ole sittemmin ollut tarpeen saattaa kyseenalaiseksi.

Visurin ja Rusin 80 vuoden takaisten tapahtumien perkaus ei varmaankaan lopeta keskustelua tapahtumien logiikasta eikä edes syyllisyyskysymyksistä, mutta onpahan linjanveto nykylähteiden pohjalta. Tärkeintä on,  että tutkimustieto johtaa johtopäätösten tekoa.

Hyvinvointiyhteiskunta 2.0

 

Kulttuurivihkojen numerossa 3.- 4.2020 on hyvinvointiyhteiskunnan historiaa ja tulevaisuutta luotaava Jari Heinosen artikkeli ”Mistä liike 2020-luvun hyvinvointimallin rakentamiseksi?”.  Artikkeli perustuu Heinosen kirjaan ”20-luvun hyvinvointimalli” (Into, 2019).

Olen itsekin näissä blogikirjoituksissani lähestynyt aihetta useista näkökulmista. Siksi on hyödyllistä referoida ja arvioida Heinosen ajatuksia hänen tiiviisti kirjoittamansa artikkelin pohjalta.

Heinosen teksti perustuu lähtökohdiltaan Antonio Gramscin (1891-1937) näkemyksiin kansalaisyhteiskunnan varhaisesta luonteesta. Marxin oppien mukaan Gramscin lähtökohta on talous,  jolle yhteiskunnan ylärakenteet perustuvat. Hän jakaa ylärakenteen kahteen osaan kansalaisyhteiskuntaan ja poliittiseen yhteiskuntaan. Ensin mainittuun kuuluvat esimerkiksi etujärjestöt, puolueet ja kirkko ja jälkimmäiseen valtionorganisaatiot, viranomaiset, poliisi ja armeija. Kansalaisyhteiskunta perustuu suostutteluun ja poliittinen yhteiskunta ”pakkokeinoihin”, lakeihin ja sanktioihin. Gramsci piti suositeltavana  suostuttelevaa johtamista. Gramscilaisittain kysymys on siitä, että em. kahtiajakautuneen vallankäytön elementit muodostavat hegemonian, jonka avulla kokonaisuus pidetään hallinnassa. Oleellista on siis,  että tätä talouden päälle rakennettua dualismia ei ohiteta kilpailevien rakenteiden kautta. Hyvinvointimallin perusta on tässä. Puolto ja argumentit tälle järjestelmälle hankitaan vapaaehtoiselta pohjalta.

Gramscin mukaan kansalaisyhteiskunnassa käydään koko ajan asemasotaa:  yhteiskunnallisten voimien tasapaino muuttuu jatkuvasti. Juuri tämä piirre – eräänlainen jatkuva testaus, jatkuva kyky uudistua  - pitää kansalaisyhteiskunnan iskukykyisenä. Uskottavuus on toistuvasti ansaittava. Juuri nämä piirteet pitävät yhteiskunnan muutosherkkänä.

Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kipu- ja merkkipaalupisteitä ovat vuodet 1944 (ensimmäinen rauhan vuosi), 1956/1958 (yleislakko, eduskunnan vasemmistoenemmistö ja  1966 (kansanrintama). Tässä vuosilukujen kavalkadissa vuosi 1944 edustaa alkupistettä. Tuolloin pystyttiin puhaltamaan riittävästi yhteiseen hiileen,  vaikka ulkoapäin uhkaavat vaarat olivat koko ajan läsnä. Vuonna 1958 käytiin myyttinen taistelu lapsilisien puolesta. Viisikymmentä- ja kuusikymmentälukua sävytti sdp:n ja skdl:n ankara kampailu hyvinvointiyhteiskunnan johtavasta voimasta. Paitsi vasemmisto niin myös maalaisliitto Urho Kekkosen johdolla sanoutui irti vanhamaalaisliittolaisesta oikeistolaisesta ajattelutavasta . Tilalle tuli K-linja. K-linja oli monessa mukana, mutta hyvinvointiyhteiskunnan kannalla  se selkeästi oli.

Syntyi hegemoninen blokki, jossa mukana olivat vasemmisto ja keskusta. Niiden dynamiikka ulottui aina 1990-luvulle saakka. Tapahtui muutakin.  Vähitellen koko puoluekentän on läpäissyt suhteellisen korkeaan verotukseen perustuva hyvinvointiyhteiskunta. Sen ovat hyväksyneet tietyin varauksin myös oikeistopuolueet. Jari Heinonen toteaa, että ”Suomesta tuli pohjoismaisen mallin mukainen maa aivan muutamassa vuodessa”.

:::::::::::::::::::::::::

Nyt olemme uuden hegemonisen projektin synnyttämisen edessä. Uuden mallin olisi oltava kilpailukykyinen muihin potentiaalisiin yhteiskuntamalleihin nähden. Heinonen jakaa hyvinvointimallin historian kolmeen toisiaan seuranneeseen sukupolveen: jälleenrakennuksen sukupolveen, suuriin ikäluokkiin ja pieneviin ikäluokkiin. Sodan jälkeinen jälleenrakennus merkitsi valtavaa ponnistusta koko yhteiskunnan rakentamisen hyväksi. Suurten ikäluokkien vastaava panos kohdistui 1960-luvun rakennemuutokseen, joka ratkaisevalla tavalla varmisti hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuden. Pienten ikäluokkien aikakauteen kuuluu mm. 1990-luvun lama, jota seurasi globaali digitaalisen kehitysvaiheen läpimurto ja tuloerojen nopea kasvu.

Jälleenrakennuksen aikakaudella kansalaisyhteiskunta ja poliittinen yhteiskunta näyttivät voimansa. Ammattiyhdistysliikkeen (ja muun yhdistystoiminnan) rooli oli vaikuttava ja sen tavoitteiden suuntaisesti kehitettiin poliittista yhteiskuntaa lainsäädännöllisesti.

Suurten ikäluokkien aikuistuessa 1960-luvulta lähtien hyvinvointiyhteiskunnan lainsäädäntötyö ripeytyi. Samalla ”vanha yhteiskunta” työväenyhdistyksineen ja työväentaloineen alkoi murentua. Hyvinvointiyhteiskunta siirtyi kypsään vaiheeseen. Koko yhteiskunta lähiöineen ja televisioineen muuttui yksilöllisempään suuntaan. Samalla tapahtui muutoinkin maailmankuvan muutos (solidaarisuusliikkeet,  yhden asian liikkeet). Omakohtaisena kokemuksena koin kuusikymmentäluvun optimismin aikana. Isovanhempieni maatalossa vallitsi vauraus. TV hankittiin maalaiskylään monta vuotta ennen kuin naapurikunnan kirkonkylään,  jossa asuin.

Hyvinvointimallin kolmannella  sukupolvella,  ”pienillä ikäluokilla” Heinonen tarkoittaa 1960-luvulla syntyneitä. Tämän sukupolven Heinonen jakaa lamasukupolveen ja sosiaalisen median käyttäjäsukupolveen  (Y-sukupolvi). Yksilöllistymiskehitys jatkui, työpaikkojen ja kotien ”teknistyminen” voimistui.

Nuorison poliittinen passiivisuus on ominaista kolmannelle sukupolvelle. Toisaalta oikeat,  nuorisoa lähellä olevat poliittiset teemat  toimivat herättäjinä uuteen aiemmasta poikkeavaan aktiivisuuteen (ympäristökysymys, eläinsuojelu, maahanmuutto). Globaalit kysymyksenasettelut nousivat pintaan. Nuorison kautta nämä aiheet levisivät aikuistenkin huomion kohteeksi.

Työn käsite on kokenut mullistuksen. Sekä palkkatyö että yritystoiminta ovat luonteeltaan muuttuneet. Uusliberalismina tunnettu hieman vaikeasti määritettävissä ollut oppi saavutti vahvan jalansijan talouspolitiikassa, mutta herätti myös vastavoimat taisteluun kapitalismin ylilyöntejä vastaan.

Tarvitaanko enää poliittisia puolueita? Euroopassa on hyvin menestyneitä poliittisia liikeitä, kuten Kreikan Syriza tai Espanjan Podemos. Netti tarjoaa väittely- ja keskustelualustan uusille liikkeille. Tällainen spontaanius herättää ihastusta, mutta samalla epäilyn, että ei jakseta pitkäjänteisesti ylläpitää poliittista toimintaa. Ihastusta herättävät myös uusien liikkeiden vapaaehtoisuus ja toimiminen virallisen toimintaympäristön ulkopuolella. Yhtä kaikki ehkä tulevaisuus onkin jatkuvasti vaihtuvien teemakokonaisuuksien synnyttämistä ja kuolemista.  Tulevaisuudessa nettifoorumit ja muu sähköinen kanssakäyminen lienevät kaikkien poliittisten liikkeiden toiminnan ehto.

Heinonen väittää, että työväenliike ja vasemmisto ovat olleet pitkään suorastaan koomassa. Tässä on tietty vinha perä, jota on selitetty mm. sillä,  että ne mahtavat tavoitteet,  jotka suuret ikäluokat asettivat on saavutettu. Heinosen artikkeli onkin nähtävä tulevaisuuden suuntaviittana. Tässä on se haaste, että vanhassa yhtenäiskulttuurissa asettuja  yhteisiä tavoitteita on vaikea uudistaa. Tavoitteisto pirstoutuu helposti osaoptimoinneiksi. Maailma on kuitenkin kaukana valmiista. On siis pohdittava uuden synnyttämisen ajureita.

Kysymyksessä ei ole mahdollisuuksien puuttumisesta.  Niitä on digitaalisessa ympäristössä yllin kyllin, mutta tavoitteiden realisoiminen on haastava urakka. Eriarvoisuuden kasvu on todellinen vaihtoehtoinen tulevaisuuden näkymä..

Artikkelissa ennakoidaan tulevalle vuosikymmenelle ”protestiaaltoa”,  eli että pitkän ”tapahtumattomuuden kauden” vastaliikkeenä syntyy muutosten vyöry! Tällaisen voisi aiheuttaa esimerkiksi työnantajien halu luopua kollektiivisesta sopimisesta digitalouden luomassa ympäristössä,  joka pirstoo esimerkiksi työn käsitettä: jokainen on työelämässä yhä suuremmassa määrin omillaan ilman joukkovoiman henkistä ja aineellista tukea. Siirrymmekö uudelleen työntekijöiden riistoon? Erityisesti nuoret joutuvat asemoimaan itsensä ympäristössä,  jossa osaamiskriteerit on asetettu  korkealle sosiaalisen koheesion näkökulmasta. Nuoret joutuvat tyytymään vähempään kuin vanhempansa. Hyvinvointiyhteiskunnan kehittyminen ja säilyminen oli kytketty sukupolviketjun  aina kasvavaan ansiotasoon.

Edellä kuvattujen negatiivisten muutosajureiden torjumisen lisäksi tarvitaan ”massaa” eli väestörakenteen oikaisua työperäisen maahanmuuton avulla.

Mitä tulee tapahtumaan?

Voidaan kuuluttaa tervettä järkeä, jonka ilmenemismuotona on esimerkiksi Yhdysvalloissa markkinatalouden suitsiminen ja hyvinvointimallin sopeuttaminen ympäristökysymyksiin. Heinosen artikkelissa perään kuulutetaan nuorten protestia, koska juuri he ovat  muutosvoimien kohteena.

Heinonen korostaa avainkäsitteinä oikeudenmukaisuutta, työajan lyhentämistä, luonnon asettamien  reunaehtojen kunnioittamista, uusiutuvan energian käyttöä ja kierrätysmahdollisuuksien lisäämistä. 

Mutta jotain puuttuu.

Tarvitaan liike,  ja tarvitaan protestijakso uuden mallin toteuttamiseksi. Tapahtuuko tämä 2020-luvulla? Heinonen kuuluttaa demokraattisten voimien liikettä. Siinä mielessä hän kopioi vanhaa hyvinvointimallia,  että odottaa vasemmiston toimivan uuden airuena. Muodostuisi siis uusi hegemoninen blokki uudistusten läpiviemiseksi. Epäilen,  että muutosagentiksi tarvitaan  lisäksi edistyksellisiä porvarivoimia ja näiden välille saumatonta yhteistyötä.

Yhdyn Heinosen mielipiteeseen,  kun hän sanoo, että ”muutoksia ei saavuteta vain haikailemalla parempia aikoja”. Tarvitaan kunnianhimoinen ohjelma,  jonka taustalle vaaditaan em. hegemonian muutostahto.