Tuoreessa Kanava-lehdessä pohditaan niitä haasteita, joiden eteen liberaali järjestelmä on joutunut. Puolustusvoimien palveluksessa oleva tohtori
Juha Martelius lukee madonlukuja liberaalille demokratialle artikkelissaan
”Kansainvälisen liberaalin järjestelmän loppu” (Kanava nro 4/ 2021) ennustaen liberaalin
demokratian vastaliikkeiden voimistumista.
Eikä tästä ole kuin 30 vuotta, kun Francis Fukuyama esitti tunnetun
johtopäätöksensä, jonka mukaan liberaali demokratia on voittanut
yhteiskuntajärjestelmien välisen kilpailun ja muodostunut tai muodostumassa ”lopulliseksi”
järjestelmäksi eriasteisine variaatioineen. Fukuyama lausui tämän ennustuksensa
sosialismin maahanpanijaisten yhteydessä
1990-luvun alussa, olkoonkin, että Fukuyama itse on kiistänyt yksioikoiset
johtopäätökset teeseistään, joita hänen innokkaat opponoijansa ovat esittäneet .
Muistan, kuinka lukiessani tuoreeltaan Fukuyaman kirjaa, sappi kiehui. Ei siksi, ettenkö olisi myöntänyt, että liberaalin järjestelmän
ekspansio oli käden ulottuvilla, vaan
sen takia, koska tulkitsin hänen
ajatuksensa deterministisinä virheellisiksi.
Sisällysluettelossa, Kanava-lehden
artikkelin kirjoittajan (Marteliuksen) nimen jäljessä on mielenkiintoinen lisäkaneetti,
että hänen ”esittämänsä näkemykset eivät
edusta (puolustus)ministeriön virallista näkemystä”.
Marteliuksen mukaan näyttää siis siltä, että liberaalin demokratian asema on haurastunut.
Voisiko siis Fukuyaman nimeämän yhteiskuntajärjestelmien välisen kilpailun ”lopullisen voittajan”
julistamisen peruuttaa?
Martelius nostaa 6.1.2021 Yhdysvaltain kongressitalon valtauksen
symbolisoimaan liberalismin ja ”realismin”
välistä taistelua. Liberaali järjestelmä ei ole hänen mielestään
pystynyt vastaamaan maailmanjärjestyksen muutokseen. Itse näen asian niin, että
juuri Capitol-kukkulan tapahtumat
osoittivat – kun alkusäikähdyksestä selvittiin - että liberalismi on edelleen iskussa. Totta
toki on, että järjestelmää huojutettiin
pahan kerran Washingtonissa loppiaisena. Marteliuksen lähtökohtana on,
että nimenomaan johtavan valtion –
Yhdysvaltojen – olisi säilyttävä liberalismin lippulaivana, jotta itse aate
pysyisi voimissaan.
Ja liberaalin järjestelmän horjuttamisyritys on edelleen päällä Yhdysvalloissa. Trumpin kannattajat vaanivat koston mahdollisuutta.
Kaikki viittaa siihen, että
Yhdysvalloista on tulossa liberaalin demokratian säilymisen laboratorio,
asia, jota emme olisi asettaneet
kyseenalaiseksi vielä muutama vuosi sitten.
Vaihtoehtona liberaalille järjestelmälle on ”realistinen”
järjestelmä, joka koostuu määritelmän mukaan suvereeneista valtioista, joilla
on elintärkeitä intressejä hoidettavanaan. Ristiriitatilanteet ratkaistaan siinä
tarvittaessa voimalla. Martelius: ”Kylmän
sodan aikana realismi oli kansainvälisessä järjestelmässä vallitseva
ajattelutapa. Liberaali kansainvälinen järjestelmä syntyi vasta sen
jälkeen, kun kylmä sota oli ohi”. Tässä
viitattaneen muurin murtumiseen ja sosialismin romahtamisen 1990-luvun
vaihteessa. Vapautumisen aika alkoi itäblokin hajoamisesta (Martelius: ”Liberaalin
järjestelmän kulta-aika osui vuosiin 1990-2004”). Ajattelen historiaprosessia
pidempinä jatkumoina, josta tarkemmin tuonnempana.
Martelius luettelee liberalismin ”kultakauden” saavutuksia, joiksi hän laskee Kuwaitin vapautuksen Irakin joukoista,
Venäjän liittymisen kansainväliseen valuuttarahastoon, Israelin ja PLO:N
rauhanprosessin, Kiinan liittymisen WTO:hon ja Saddam Husseinin syrjäyttämisen.
Nämä saavutukset vahvistivat fukuyamalaista kuvaa historian lopusta.
Liberaalin järjestelmän tappiot vuodesta 2005 eteenpäin
Martelius näkee paljon vaikuttavimpina kuin liberaalin järjestelmän voitot sitä
ennen. Kas tässä koko eliksiiri: lännen epäonnistuminen Irakin sodassa ja Afganistanissa, arabikevään hallinnassa
epäonnistuminen, vastoinkäymiset EU:n yhtenäistämispyrkimyksissä, Iso-Britannian
ero EU:sta, Ukrainan sodan pitkittyminen, epäonnistuminen strategisen
kumppanuuden luomisessa Venäjän kanssa, sanktioiden ja vastasanktioiden loputon
vuorottelu, Itä-Euroopan maiden liberalisoitumisprosessissa epäonnistuminen, globalisaation
hyötyjen virtaaminen Kiinaan, Kiinan ja Venäjän haastamispolitiikan
voimistuminen, keskiluokan heikkeneminen lännessä, työttömyyden pysyminen
korkealla tasolla, kansainvälisen kaupan esteiden poistamisessa epäonnistuminen, Afrikasta tulevan muuttoliikkeen hallinnassa
epäonnistuminen, liberalismin vastavoimana konservatismin ja nationalismin
voimistuminen, lännelle tärkeiden instituutioiden heikkeneminen, EU:n globaali
alisuoriutuminen taloudenhoidossa, EU:n sisäisten ongelmien hankaloituminen,
velkaantumisen hallitsemattomuus osin koronan seurauksena jne. Martelius vetää
oheisesta suorasukaisen johtopäätöksen, että ”liberaali kansainvälinen järjestelmä korvautuu ennen pitkää
modernisoituneelle realistisella järjestelmällä”. Enpä ihmettele, että Marteliuksen
kanta ei edusta puolustusministeriön virallista näkemystä.
Tämän sukuista järjestelmää yritti pystyttää 1950-luvulla Yhdysvaltain
ulkoministeri John Foster Dulles, joka käsitti asiat niin, että puolueeton valtio ei voi olla aidosti osa läntistä
liberaalia järjestelmää. Liberaalin pitää valita puolensa! Kommunismia vastaan, kapitalismin puolesta!
Välimuodot ovat moraalittomia, sanoi Dulles.
Tällaisella maailmanjärjestyksellä on selkeä sukulaisuussuhde
Marteliuksen kilpailutilanteeseen liberalismi vs. ”realismi”. Näen Marteliuksen
”realismissa” kaikuja uudesta kylmästä sodasta. Hän tuntuu näkevän vallitsevan
suunnan vääjäämättömänä, jota minä en tunnista läheskään näin jyrkkänä.
Martelius luo kuvaa, jossa palataan –
liennytyksen sijasta - takaisin vastakkainasettelun maailmaan. Oltaisiin siis
tilanteessa, jossa dullesilaisittain jokainen
osapuoli joutuu valitsemaan puolensa. Onko dullesilainen kauhun
tasapaino se, jota me haluamme?
Martelius ei sano suoraan,
mutta näen niin, että hänen ”realisminsa” mukaan Suomenkin on valittava länsi myös
sotilaallisesti. Tätä vahvistaa Marteliuksen kanta, että ”Suomen EU-jäsenyys on
ollut merkittävä pidäke sille, ettei
Venäjä ole voinut toimia Suomen suunnalla mielensä mukaan”. Tämä on
spekulaatio, jota Martelius ei mitenkään
argumentoi.
Marteliuksen masinoima käsitys on, että ”realistinen järjestelmä” on järjestelmäkehityksen
väistämätön lopputulos.
Opponoin seuraavassa tällaista maailmankuvaa ja
maailmanjärjestystä vastaan.
Liberaali järjestelmä ei mielestäni ollut kylmän sodan
maailmassa riippuvainen bipolaarisesta
maailmasta. Sen menestys alkoi jo natsi-Saksan häviöstä. Kylmä sota ei ollut
liberaalin järjestelmän toteutumisen este, pikemminkin liberalismi ja kylmän sodan bipolaarinen maailma toimivat rinnan.
On syytä käsitellä tarkemmin Marteliuksen käyttämää käsitettä
”realismi”, joka kirjoittajan mukaan on siis vaihtoehto liberalismille. Hän
viittaa käsitteen konkretisoijiin, kahteen sodan jälkeiseen kansainvälisten
suhteiden teoreetikkoon, E.H. Carriin ja Hans Morgenthauhun. Carrin mukaan
ensimmäisen maailmansodan jälkeen vallitsi
idealistinen näkemys siitä, kuinka
tulevat sodat voitaisiin välttää kansainvälisen yhteistyön ja Kansainliiton kaltaisten
organisaatioiden avulla. Carr debatoi tätä utopistisena pitämäänsä näkemystä
vastaan. Eräs hänen perusajatuksiaan oli, että kansainvälisessä politiikassa
hallitsevat valtasuhteet, ja vallan epätasainen jakautuminen aiheuttaa
konflikteja. Carr ei kuitenkaan vie ajatteluaan läheskään niin pitkälle
kuin Martelius
Kuten edellä todettiin kylmän sodan
(1946-1990) ”realismin” jälkeen idealismi (1990-2004) näytti palaavan
Itä-Euroopan vallankumousten myötä. Liberaalin demokratian oletettiin valtaavan alaa. Siitä tuli – ainakin odotuksissa
– eränlainen toiveiden täyttymys ahdistavan neuvostovallan jälkeen. Itäblokin vapautuminen ei ehkä ollut
kovin hyvä mittari liberaalin
järjestelmän ekspansiolle, sillä melko nopeasti ”vapautumisen” jälkeen Itä-Euroopan maat – kärjessä Unkari
ja Puola – omaksuivat autoritaaris-kansallismielisen ja konservatiivisen
suunnan. Ne pettyivät liberalismin lupauksiin. Sitä paitsi Unkari ja Puola
uskonnollis-konservatiivisessa ajattelussaan ovat tuskin koskaan omaksuneet
liberalismia vilpittömästi.
Liberaali ja ”realistinen” järjestelmä nähdään Marteliuksen
tekstissä voimapolitiikan ilmentyminä, ikään kuin vanhatyyppisinä blokkeina.
Onko tämä kylmän sodan ajattelun peruja? Näin olen – oikein tai väärin - käsittänyt Marteliuksen ajattelutavan. Kuitenkin
liberaali järjestelmä menestyy ”toisin tavoin”: se ei muodosta dogmaattista ”samanhenkisten
järjestelmää” vaan menestyy itsenäisinä keskenään ”liittoutumattomina”
yksiköinä tai suureina.
Jos liberaalille vaihtoehdolle ajatellaan vastavoimaa, niin
se ei olisi ajatteluni mukaan
”realistinen” vaan autoritaarinen laajoine variaatioineen. Lisäksi
valtapolitiikka on ilmeinen osa liberaalin vastaista rintamaa: esimerkiksi
Kiinan taloudellinen ekspansio ja laajamittainen vakoilutoiminta ovat selvästi tunnistettavissa. Kuten edellä
totesin, esimerkiksi T.H. Carr realismin
kannattajana ei kuitenkaan suosinut liian pitkälle vietyä ”realismia”, siis
jyrkkää vastakkainajattelua kansainvälisissä
suhteissa.
Liberaalin demokratian voima on sen joustavuudessa ja
sopeutumiskyvyssä. Se on näyttänyt selviävän useimmista taloudellisista, ideologisista ja yhteiskunnallisista
haasteista. Myönnettäköön, että kiinalainen autoritaarisuus on noussut liberaalin järjestelmän rinnalle
sen haastajaksi. Monien mielestä Kiina –
riippumatta liberaalin ja ”realistisen” järjestelmän kilpailusta – on vain
ottanut dynamiikallaan sen paikan maailmanjärjestyksessä, mikä sillä on ollut
vanhastaan satojen tai tuhansien vuosien aikana.
Kun Englanti on irronnut EU:sta, niin onko se merkki
liberaalin järjestelmän tappiosta? Eikö Englanti irrallaan EU:sta – ollessaan yhä
monilla muilla tavoilla osa läntistä ajattelua – ole edelleenkin osa liberaalia demokratiaa? Jos EU yrittää
blokkiutua (liittovaltiotendenssi) liberaalin
järjestelmän ollessa voimassa, se
repeilee. Yritän sanoa, että liberaali ”järjestelmä” ei ole kiinteä
valtapolitiikan elementti vaan itsenäisten kansallisvaltioiden väljä yhteenliittymä,
jos sitäkään. Eli liberaali järjestelmä ei tarvitse kiveen hakattua kansainvälistä
”systeemiä” pysyäkseen elossa ja voidakseen kohtuullisen hyvin.
Liberaalin järjestelmän vienti ei ole onnistunut kovin
hyvin. Tämä viittaa siihen, että
omaksuakseen liberalismin kunkin maan tai maaryppään on omaksuttava pitkällä
aikajänteellä liberalismin perusprinsiipit (laaja yleissivistys, elinkeinovapaus,
sananvapaus, oikeusvaltioperiaatteet jne.). Liberaalin järjestelmän on
olemassaolollaan houkuteltava vastaanottavan maan väestöä. George F. Kennan
sanoi sen jotenkin niin, että lännen liberalismin pitää voittaa ihmisten ”mielet” puolelleen
näyttämällä omaa esimerkkiä saavutustensa kautta.