sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Rajanvetoa – maantieteellä on meille paljon annettavaa

Parhaillaan käydään kiivasta keskustelua siitä, mitä pitäisi ajatella itärajan yli tulevista turvapaikanhakijoista. Onko vastaanottamisessa kysymys humaanista toiminnasta, onko meillä varaa siihen, onko kysymys Venäjän painostuksesta, pitäisikö pistää kova kovaa vastaan vai onko kysymys peräti suomettuneisuudesta? Kaiken kaikkiaan ongelma ei liene kovin mittava, ja on hyvällä tahdolla ratkaistavissa kohtuuajassa.

Haluan ensin tuoda esille Venäjä-suhteiden päälinjan. Minusta on oikein, että asioita Venäjän kanssa hoidetaan kahdenvälisesti. Meillä on esimerkki huonosta asioiden hoidosta viime vuodelta, kun Suomi ei päästänyt Venäjän parlamentin puhemiestä Suomeen. Asiaa piti kysyä EU:n jäsenmailta, jotka antoivat vastauksen, kun kerran kysyttiin. Vastauskirjosta pääteltiin, että ei pidä kutsua. EU:ssa on kuitenkin yhtä monta mielipidettä kuin on maita. Olisi kannattanut luottaa omaan järkeen ja esittää kutsu.

Tapa, jolla itärajan ylityksiä nyt strategisesti hoidetaan, on oikea eli samaan aikaan liikkeellä ovat presidentti, sisäministeri, pääministeri ja poliisiylijohto. Politiikan koko kirjo on käytettävissä ja samoin virkamiesjohto. Uskon, että koordinaatio on kunnossa.

Mitään huonoa omaatuntoa ei pitäisi tuntea siitä, että EU ei ole tässä aktiivi osapuoli. Tietenkin EU:ta pitää informoida, mutta tärkeämpänä näen oman kahdenvälisen ujostelemattoman aktiivisuuden.

Ärsyttäväksi koen asiayhteydessä viittaukset suomettuneisuuteen tai arkuuteen. Jos poliitikko tai virkamies sanoo, että asioista neuvotellaan, ja vedetään sitten johtopäätökset, ei tässä ole mitään ongelmallista.

Suomettuneisuus oli pahimmillaan sitä, että Neuvostoliiton suurlähettiläs tunkeutui Suomen hallituksen kokoukseen päättämään lentokonekaapparin kohtalosta tai suomalaiset poliitikot lavertelivat neuvostoliittolaisille ikäviä juoruja neuvostovastaisuudesta toisista suomalaisista. Tietyt henkilöt saattoivat olla hallituskelvottomia jne. Mistään tällaisesta ei ole nyt kysymys.

Kun rajan yli tulvi Ruotsista valtavat määrät turvapaikanhakijoita, ei tullut kenellekään mieleen, että naapurisovun säilyttämisen vuoksi olisi pitänyt puhua suomettuneisuudesta.

Meillä on yliherkkyyttä suhteessa Venäjään ja some-kirjoittelu mahdollistaa muiden ja itsensä kiihottamisen raivoon. Lähes joka kerta, kun yritän mennä mielipidesivuille, poistun sieltä nopeasti vastenmielisyyttä tuntien. Nimimerkin takaa – ja nykyisin monesti oikealla nimellä – käydään itärajaamme koskevaa vihakeskustelua.

Tunnusomaista tämän päivän debatille varsinkin somessa on mielipiteiden polarisoituminen. Venäjältä tulevien turvapaikanhakijoiden rajanylityksissäkin haluttaisiin rautaa rajalle. Pitäisi elämöidä, vaativat kotimaiset trollilähteet.

On todennäköistä, että Venäjän vaatimukseen saada tunnustusta suurvaltastatukselleen liittyy joitakin meidän mielestämme epämiellyttäviä ja jopa absurdeja piirteitä, mutta niidenkin kanssa on opittava elämään. Pyrkiikö Venäjä esimerkiksi luomaan erimielisyyttä EU:n sisälle? Mahdollisesti. Tämäkin on asia joka pitää suhteuttaa isompaan kokonaisuuteen. Taustojen ymmärtäminen on välttämätöntä.

Erikseen on sitten ideologiset näkökohdat, joita nykyisin näkee sekä verhottuna että suorina mielipiteinä. Niille on usein ominaista mielipiteen ehdottomuus ja vastakkaisista argumenteista piittaamaton ajattelutapa. Juuri ideologiat (länsi vs. itä) polarisoivat mielipiteitä.

Myös kansainväliset suhteet – kotimaisten lisäksi - ovat täynnä pelin politiikkaa. Tästä huolimatta ei turvapaikkakysymyksissä kannattaisi lähteä kovin vahvasti spekuloimaan salaliitoteorioilla, vaan vaikkapa teeskennellä vähän tyhmää arvuuteltaessa toisen motiiveja. Lopullista totuutta ei ehkä koskaan löydy. Tämänkin kanssa on opittava elämään.

Pitääkö sitten ”aina antaa periksi”. Tästä ei alun perinkään ole mielestäni ollut kysymys, vaan kyvystä/osaamisesta /halusta vetää raja epäsopivan ja sopivan välille.

Nytkin on nähtävissä eri puolueiden välillä jonkinlaista kilpailua siitä kenen rooli on merkittävin Venäjän ja Suomen suhteiden hoidossa. Tärkeää olisi kuitenkin säilyttää Suomen hötkyilemätön linja yhteisenä kaikille puolueille.

Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa omaksuttiin presidentti Kekkosen aikaan – molempien osapuolien tahdosta – salaileva linja, joka johti lopulta siihen, että jokainen sana ”yhteisessä” kommunikeassa - jossa määritettiin vain Suomen asema(!) – oli tärkeä. Nyt tällaisesta on luojan kiitos irtauduttu ja keskusteluja voidaan käydä paljon avoimemmassa ilmapiirissä. Ulkopolitiikka ei ole mystistä rakettitiedettä niin kuin meille jossain vaiheessa uskoteltiin.

Näkisin niin, että kunakin ajankohtana meidän pitäisi pyrkiä niin luonteviin suhteisiin Venäjän kanssa kuin on mahdollista. Tämä edellyttää aktiivista otetta ulkopoliittiselta johdolta, sillä ”luontevuuden” eteen on tehtävä töitä.

Jos pitäisi valita ohjenuora naapurimaiden suhteiden ylläpidolle, niin valitsisin pitkäjänteisyyden linjakseni. Suhdanteiden johdosta tapahtuva huojunta ei ole järkevää. Tämä siitäkin huolimatta, että maailma heittelee meitä joskus kohtuuttomasti. Historian avainkohtien ratkaisut ovat aina sattumusten, hyvän onnen, taistelutahdon ja valtiomiestaidon yhdistelmiä Esimerkiksi Suomen livahtaminen kaksi kertaa ulos pahasta kiipelistä viime vuosisadalla on tästä mainio esimerkki. Tarkoitan irtautumista Saksan ja Venäjän välisestä ”ei kenenkään hallinnasta” vuonna 1918 ja samojen valtioiden välistä vuonna 1944.

Sanonnalla ”maantieteelle emme mahda mitään” halutaan ilmaista, että Suomi on jotenkin vastentahtoisesti kartalla tässä kohtaa. Mielelläni näkisin, että – vastoinkäymisistä huolimatta – tämä asema kartalla nähtäisiin positiivisena asiana. Se avaa meille ja Venäjälle suunnattoman määrän yhteistoimintamahdollisuuksia. Silloin iskulause kuuluisi: ”maantieteellä on meille paljon annettavaa”.

lauantai 30. tammikuuta 2016

Mä lehden luin

Talouselämä-lehdessä oli Venäjän ja lännen suhteita koskenut artikkeli, jota käytän ohessa esimerkkinä nykyaikaisesta ”uutisoinnista”. Koska Talouselämän uutinen on spekulaatioita herättävä, yritän samalla tulkita, mitä siinä oikein tarkoitettiin.

Artikkelin otsake on komea. Siinä lainataan Venäjän ulkoministeri Lavrovia ja otsikko kuuluu näin: ”Venäjällä ja lännellä ei ole enää paluuta entisiin suhteisiin”. Olisin melko varma, että suurin osa ihmisistä ymmärtää otsikon niin, että lännen ja idän välit ovat käytännössä kokeneet haaksirikon eikä paluuta säällisiin suhteisiin ole.

Sitten jutussa on tarkennus, jossa edelleen viitataan Lavrovin lausuntoon:

"Jotkut länsimaalaiset kollegamme sanovat, ettei Venäjän kanssa tehdä enää kauppaa - voin sanoa olevani heidän kanssaan samaa mieltä siitä, että paluuta entiseen ei enää ole silloin, kun he yrittävät soveltaa yksipuolisia sääntöjä. Sen aika on ohi". Em. lauseen sisään on onnistuttu piilottamaan koko jutun otsake: ”paluuta entiseen ei enää ole”. Tosin tässä on tehty ”vanhanaikaiset” ja lainattu keskeltä lausuntoa harhaanjohtavasti pätkä, jota käytetään otsakkeessa ja jolla juttu saadaan myytyä lukijoille (ilmeisen onnistuneesti, kun minäkin sen huomioin). Lavrovin lausunto antaa kuitenkin aivan eri kuvan kuin mitä otsake tarkoittaa. Hänhän sanoo, että ”paluuta entiseen ei ole, kun he yrittävät soveltaa yksipuolisia sääntöjä”. Siis vain siinä tapauksessa ollaan suhteiden haaksirikossa, jos länsi yrittää soveltaa yksipuolisia sääntöjä.

Ja sitten juttu jatkuu…..

”Rossiiskaya Gazeta (lehti, johon Talouselämä viittaa) kirjoittaa, että tulevaisuudessa Venäjä suosii Yhdysvaltojen ja Euroopan kanssa `suhteita, jotka takaavat yhtäläiset oikeudet kaikille kansainvälisille toimijoille kansainvälisten lakien mukaisesti´".

Eli seuraa tarkennus hyvin myönteiseen sävyyn. Siinähän selvästi sanotaan, että Venäjä suosii maita, jotka takaavat yhtäläiset oikeudet kaikille kansainvälisille toimijoille. Ei enää puhettakaan suhteiden täydellisestä jäätymisestä. Vielä (samassa jutussa) Talouselämä lainaa Tassin uutista, jossa koko edellä mainittu lehden otsikko kääntyy ylösalaisin : ”Uutistoimisto TASSin mukaan Lavrov sanoi myös, että Venäjän ja lännen kiristyneiden välien aika päättyy pian, ja yhteistyölle rakennetaan uusi pohja.”

Yhdessä ainoassa lyhyehkössä jutussa onnistuttiin ”pilaaman” Venäjän ja lännen suhteet ja vielä ennustamaan niille loistavaa tulevaisuutta - ja täysin irrallaan siitä, mitä on reaalimaailmassa on sanottu.

Juttua lukiessa tuli mieleen, että tänä päivänä on ilmeisesti naiivia vaatia uutisoinnilta tarkkuutta, objektiivisuutta ja asiassa pysymistä.

PS

Toisena esimerkkinä nykyisen tiedonvälityksen kukkasesta esitän Ruotsin maavoimien komentajan Anders Brännströmin harkitsemattoman puheenvuoron Ruotsin armeijan järjestämässä tilaisuudessa. Hänen puheenvuorostaan revittiin otsake, jonka mukaan Ruotsi voisi olla sodassa muutaman vuoden sisällä.

Hän todella käytti näitä sanoja lauserykelmän keskellä. Samalla hän tahtomattaan antoi kuvan, että hänellä ikään kuin olisi tietoja jostakin välittömästä uhasta. Mikään hänen lausunnossaan ei kuitenkaan viittaa tähän. Aiheutettiin vain turha panikoiva reaktio (elleivät ihmiset sitten ole jo tottuneet tähän disinformaatioon).

Brännström ajatteli vain omaa asiaansa eli maajoukkojen valmiuden parantamista mahdollisen konfliktin laajentuessa, kuten suomalainen Maanpuolustuskorkeakoulun strategian opettaja Oscar Lassenius aivan oikein totesi omassa kommentissaan. Tällaisilla ruotsalaispuheenvuoroilla voi tietysti olla muitakin tarkoitusperiä: voidaan esimerkiksi pyrkiä lisäämään Natoon liittymisen kannatusta.

Joka tapauksessa otsakkeella saatiin jälleen nostettua lehtien levikkiä ja kenraali puolestaan sai säikähdysreaktion aikaiseksi, mitä hän ”harkitsemattomuudessaan” varmaan ajattelikin.

torstai 28. tammikuuta 2016

Väyrynen, Väyrynen, Väyrynen….

”Jumala on valinnut minut johtamaan Suomen kansaa”. Näin kansanedustaja Mikko Pesälä kertoi muistelmakirjassaan ”Herrana on hyvä olla” erään poliitikon sanoneen hänelle pikkutunneilla. Kysymys oli Paavo Väyrysestä. Väyrynen on kiistänyt moisen. Totta tai tarua? En ihmettelisi, jos Väyrynen on sanonut tuon tapaista. Niin varma hän on omasta ainutlaatuisuudestaan. Väyrynen oli varhaiskypsä lahjakkuus, josta jo kouluaikoina jotkut arvioivat tulevan presidentti. Muiden arvioima tulevaisuus ei ole kuitenkaan ihan toteutunut. ”Voiko vitutukseen kuolla?” Näin Väyrynen kertoi itse kysyneensä lääkäriltään (HS:n Nyt-liitteen haastattelu syksyllä 2009), kun ns. kassakaappisopimus porvarihallituksen muodostamiseksi vuonna 1987 purkautui, ja kun Väyrynen ei (taaskaan) onnistunut pääsemään huipulle.

Olen seurannut Väyrysen uraa oikeastaan koko sen keston ajan. Siksi Väyrysen tuore vetäytyminen Suomen keskustan päättävistä elimistä ei tullut yllätyksenä. Ristiriita keskustan johdon kanssa ei johdu pelkästään pelin politiikasta, vaan kysymys on taistelusta Suomen suunnasta ja vähän laajemmastakin: omien puheidensa mukaan hän ei pysty vaikuttamaan puolueensa kautta ”Suomen, Euroopan ja koko ihmiskunnan tulevaisuuteen”. No, vaatimattomuushan kaunistaa, mutta….. Tähän asiaan palaan vielä tässä kirjoituksessa.

Väyrysen poliittinen ura kelpaisi sekä laadultaan että kestoltaan kenelle tahansa. Hän on ollut ministerinä lähes 6000 päivää (joista suurimman osan ulkoministerinä), pitkäaikaisena europarlamentaarikkona ja kansanedustajana (valittu 11 kertaa eduskuntaan). Hän on ainoa ministeri, joka on toiminut ministerinä viidellä eri vuosikymmenellä.

Muille tällainen ura olisi toiveiden täyttymys, mutta ei Väyryselle itselleen. Hänellä on jatkuva ja pysyvä vaikuttamisvaje.

Väyrysen ura on ollut loivassa laskukierteessä jo pitkään. Tämä ei tarkoita, että hän olisi missään vaiheessa antanut periksi. Työntöä ja vetoa on edelleen merkittäviin tehtäviin. Minulle oli yllätys, kun Väyrynen nostettiin Matti Vanhasen ja Mari Kiviniemen hallituksiin ulkomaankauppa- ja kehitysministeriksi. Jotkut vääräleuat tosin sanoivat, että hänet valittiin sellaiseen ministeripestiin, jossa hän pysyy pääosin maan rajojen ulkopuolella.

Väyrysen kyvykkyys on kiistämätön. Hän tuntuu hoitavan hyvin mitkä tahansa tehtävät, jotka hänelle on suotu. Muistelen, että se oli nimenomaan Väyrynen, jonka aikana kehitysmäärärahat nostettiin pitkäaikaiseen tavoitteeseen, 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta.

Seitsemänkymmentäluvulla oli jo nähtävissä Väyrysen poliittinen kunnianhimo. Hän toimi presidentti Kekkosen oppilaana ja esimerkiksi Ahti Karjalaisen vahvana taustavaikuttajana. Näytti kuitenkin siltä, että taustaltakin hän toimi ensisijaisesti omaksi edukseen rakentaen tulevaa poliittista tähteyttä.

Asiat eivät sujuneet läheskään aina Väyrysen tahdon mukaisesti. Operaatio Ahti Karjalainen ei onnistunut, hän ei päässyt edes keskustan presidenttiehdokkaaksi.

Yritykset kammeta Koivisto nurin 1980-luvun vaihteen järisyttävissä poliittisissa taisteluissa epäonnistuivat. Väyrysen operaatiot kaatuivat tuolloin Koiviston kansansuosioon, eivätkä mihinkään muuhun (esimerkiksi Koiviston syrjäyttäminen pääministerin paikalta olisi todennäköisesti johtanut vain suosion kasvuun entisestään). Suurin osa kansalaisista halusi ei-Kekkosen presidentiksi ja Väyrynen halusi kekkoskauden jatkuvan tavalla tai toisella. Olen tätä vaihetta käsitellyt paljon näissä blogikirjoituksissani.

Terrierimäisellä kiinnikäymisellä Väyrynen osoitti, kuinka vaikeaa keskustassa oli luopua kuningasasemastaan valtakunnassa Kekkosen jälkeen.

Riippumatta siitä, ketä Väyrynen tuki, hän näki koko ajan itsensä potentiaalisena Kekkosen seuraajana. Väyrynen yritti kassakaappisopimuksellaan sinetöidä porvarihallituksen vuonna 1987, mutta jälleen Koivisto oli liian vahva. Väyrysen varsinainen poliittinen vastakappale oli kuitenkin Kalevi Sorsa, ei Koivisto. Herrojen välillä vallitsi suomalaisessa politiikassa harvinainen, ajoittain miltei täydellinen yhteisymmärryksen puute.

Koivisto ei presidenttikaudellaan suostunut Väyrysen kamppailukumppaniksi, vaikka Väyrynen niin halusi. Selväksi asetelma tuli eräällä Japanin matkalla, kun Väyrynen yritti lentokoneen peräosasta lähettämällään lapulla esittää neuvotteluagendalle itse tärkeäksi kokemiaan asioita. Koivisto lähetti lapun takaisin kuittauksella, että Suomessa viestit kulkevat presidentiltä ulkoministerille eikä päin vastoin.

Mikä Väyrysen uralla on mättänyt? Väittäisin, että niin älykäs kuin hän onkin, niin viisaudessa on ollut paljon petrattavaa. Hillitön kunnianhimo on sokaissut hänet ja kyvyttömyys lopettaa ajoissa pakkomielteenomainen pyrky ”johonkin” ovat estäneet näkemästä kokonaisuutta.

Ilman muuta tähän liittyy Väyrysen itsearvio: hän on muita osaavampi ja tällä perusteella hänellä on oikeus ohjailla tapahtumia edestä tai taustalta.

Politiikassa tarvitaan kuitenkin kykyä yhteistoimintaan ja se on ollut Väyryselle vaikea laji. Hänellä on selvästi vaikeuksia myöntää, että keskustelukumppanilla olisi jotain annettavaa hänelle. Tässä on kyllä tuotava esille Väyrysen käytöksen muutos: hän on selvästi opiskellut ”toimeen tulemista” viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Hän osaa nykysin pitää keskustelussa yllä hyvää tuulta, hän osaa pitää yllä hymykampanjaa. Väyrynen on ”pressiklubikelpoinen”. Kaukana takana ovat purevan tosikkomaiset päivät uran alkuajoilta.

Perusluonnetta on kuitenkin vaikea muuttaa. Aivan kuin yrittäisi kaivertaa kallioon itsestään mukavan näköistä kuvaa, mutta kallio pistää hanttiin. Elämänkokemuksen tasoittava vaikutus on toki vuosien kuluessa pehmentänyt Paavon olemusta. Voiko konsultti muuttaa ihmisen toiseksi? Ei voi, Väyrysen sisimmässä on ehdoton oikeassa olemisen tarve ja päälle näkyvä hymykampanja ei sittenkään ole riittävä myönnytys ympäristölle. Muuttumisen vakuuttavuusvaje jää päällimmäiseksi. Joku koiranleuka voisi sanoa, että Väyrysen muuttumiskampanja jatkuu ja etenee, mutta tuleeko poliittisen uran päättyminen vastaan ennen kuin korrektin käytöksen hovikelpoisuus mahdollistuu. Vannomatta paras, sillä Väyrynen tuntuu syntyneen pitkäikäiseen sukuun.

Väyrynen selvästi kärsii nykyisestä kaiken viihteenomaistamisesta: on ”pakko” pitää yllä hyväntuulisuutta vaikeitakin asioita käsiteltäessä. Hymykampanjan takana hänen kärsimätön luonteenlaatunsa pulpahtelee jatkuvasti esille. Hänen laskelmoivat aivonsa optimoivat kaiken aikaa etenemisväyliä ja purkavat ”turhaa” jonninjoutavaa small talkia ja pellepopulismia.

Väyrynen ei halua talloa eliitin valmiiksi poljettuja polkuja, niin kuin moni muu hänen asemassaan oleva tekee. Tinkimättömyys omissa tavoitteissa johtaa hänen sivupoluille, joista hän yrittää tahdonvoimallaan tehdä pääväyliä.

Kyllästyminen keskustan väärään politiikkaan on ollut petaamassa Väyrysen tuoretta - osittaista - irtiottoa (pelimies ei irtaudu koskaan kokonaan) keskustasta. Hän on niitä, jotka pyrkivät reagoimaan vastikään blogikirjoituksissani käsittelemiini - ja tutkimusten paljastamiin - pettymyksen kokemuksiin ja turvallisuudentunteen vajeisiin, joita Suomessa (ja länsimassa yleensä) kansalaiset tuntevat. Väyrysen päämääränä on yli puoluerajojen tavoittaa nämä tyytymättömät.

EU-ristiriidat, Venäjä-suhteet, maahanmuuttopolitiikka, Nato, poliittinen ja taloudellinen tilanne Suomessa ja monet muut asiat irrottavat Väyrysen omasta puolueestaan yhden miehen sotaa käyväksi poliitikoksi. Liittolaisia hänellä on, mutta he ovat hajallaan poliittisella kentällä.

Näen kuitenkin johdonmukaisuutta Väyrysen käyttäytymisessä. Hänellä oli ja on viha-rakkaussuhde demareihin. Hänen tiukin poliittinen vastustajansa oli aikoinaan Kalevi Sorsa. Se oli silloin. Sisimmässään Väyrynen tuntee asiakseen pyrkiä vanhaan punamultakuvioon – ei niinkään palatakseen vanhaan politiikkaan, vaan etsiäkseen tuoreita vastauksia poliittisen kentän nykyisiin haasteisiin. Tietenkin hän näkee itsensä tässä uudessa tilanteessa keskeisenä vaikuttajana, asemassa, josta hänet nyt on pyyhkäisty pois.

Väyrysen henkinen mörkö on liberaali oikeistolaisuus ja sitä nykyinen hallitus hänen mielestään edustaa (ei hassumpi arvio). Pääosin konservatiiviset perusuomalaiset roikkuvat mukana halutessaan pitää kiinni vallan reunoista.

Suomen poliittinen kenttä on jakautunut karkeasti oikeisto- ja vasemmistoliberaaleihin. Tässä asetelmassa Väyrysen hybridi eli ”liberaalit konservatiivit” eivät ole vahvoilla. Mitähän Seppo Kääriäinen ja Mauri Pekkarinen oikeasti ajattelevat tilanteesta? He voisivat olla punamullan tukimiehiä yhdessä Väyrysen kanssa, mutta eivät voi irtautua juuri nyt hallituspolitiikasta.

Isossa kuvassa Väyrynen on vaistonnut konservatismin henkäyksen yleisessä ilmapiirissä ja hakeutuu nyt liberaalien vastustajien seuraan (perussuomalaiset, vanhoilliset vasemmistolaiset, keskustan ja kokoomuksen konservatiivit), mutta löytääkö hän merkittävää määrää hengenheimolaisia?

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hänen todennäköisimpänä lupaavimpana kohderyhmänään ovat aiemmin persujen kannattajiin kuuluneet tyytymättömät, jotka tänä päivänä edustavat liikkuvia äänestäjiä. Jostakin syystä minulle tulee Väyrysestä mieleen modernisoitu versio Vennamosta.

Väyrynen yrittää muutosta ensin ”hyvällä”, mutta henkisesti hän on suuressa egossaan valmistautunut ottamaan vastuun katastrofivaihtoehdossa. Asiat ovat Väyrysen mielestä pielessä ja kunnianhimonsa kannustamana hän otaksuu itsellään olevan taidot ja kyvyt, jolla suuntaa käännetään.

Useinkin tulee mieleen, että Väyrystä kannattaa kuunnella hänen analyysiensä pohjalta, mutta johtopäätösten osalta on syytä olla enemmän kuin varovainen. Mielestäni Väyrynen on pölläyttänyt esimerkiksi nykykriisien (Ukraina, Lähi-Itä) taustalla olevia voimakenttiä ja pyrkinyt näkemään synyneet tilanteet poikkeavasta näkökulmasta. Hänen Nato-kantansa on terveellä pohjalla.

Väyrynen myöntää itsekin, että suuri osa hänen voimavaroistaan on mennyt puolueen sisäiseen taisteluun, ja minun mielestäni lopuistakin voimavaroista suuri osa muiden puolueiden kanssa taisteluun. Väistämättä tulee mieleen, että jos hän olisi suunnannut energiansa kompromissihakuisempaan yhteiskunnan kehittämiseen, olisi tulos ollut parempi.

Vai olisiko hänen sittenkin pitänyt kirjautua teekkariopintoihin, pääsykokeet kun tuli läpäistyä? Näitä märehtiessä Väyrysen korvissa kajahtelee Väyrynen, Väyrynen, Väyrynen…..

tiistai 26. tammikuuta 2016

Elämme vanhanaikaisessa maailmassa

”Demokratian kokeminen epäilyttäväksi on yhteistä monien kansalaisten eliitin vastaisuudelle. Miksi? Koska ajatellaan, että eliitti piileksii liberaalin demokratian savuverhon takana juonien itselleen etuja. Eliitti haluaa erottua yhä selvemmin tavallisten taavien ajatusmaailmasta, vieläpä niin, että se haluaa jalosti ja oppimestarimaisesti opettaa kansaa, joka ei ymmärrä omaa etuaan. Se haluaa paukuttaa rahvaan päähän, että köyhimpien on nyt kerta kaikkiaan luovuttava monista eduistaan ja totuttava maksuttomien tai vahvasti subventoitujen palvelujen niukempaan saatavuuteen.”

Näin yritin määrittää demokratian sisällä tapahtuneita muutoksia viime aikoina kirjoituksessani ”Todistammeko eliittien voittokulkua?” (21.1.2016).

Tuo edellä kuvattu eliitti muodostuu politiikan, liike-elämän ja virkamiehistön huippujohtajista ja heidän taustajoukoistaan.

Ongelmana on varmaankin se, että kun kansakunnan kellokkaat kertovat, mikä olisi kansalaisille oikein, eivät kansalaiset tai osa heistä luota näihin vakuuttelijoihin. Onko epäluottamukseen aihetta? Ei ole syytä ehdoin tahdoin epäillä, että päättäjät johtavat tahallisesti harhaan, mutta entäpä jos päättäjien käsitys olosuhteista ja ympäröivästä maailmasta on erkaantunut pahasti tavallisten Matti ja Maija Meikäläisten ajatusmaailmasta?

Kansalaisten terve epäily saattaa kohdistua päättäjien mielipiteisiin siten, että kenelläkään ei oleteta olevan viisautta päättää asioista. Epäily elää. Mitä tehdä?

Em. blogikirjoituksessani jatkoin:

”Tavallisten ihmisten mielipiteet on syytä ottaa vakavasti. Jos nykyiset demokratian muodot ovat epäilyn kohteena, niihin ei luoteta, tai ne koetaan herraskaisilta, on syytä vakavasti pohtia muutoksia. On selvästi nähtävissä, että tyytymättömyys ns. kansanvaltaista järjestelmää kohtaan on kasvamassa. Monet ihmiset hakevat turvaa (turvaa?) autoritäärisestä hallinnosta.”

Juuri autoritäärinen populismi on se, josta monet hakevat turvaa. Miksi? Ilmeisesti ihmiset vakuuttuvat populistien supliikista ja tietämyksestä. Näin tapahtuu jopa silloin, kun ulkopuolinen tarkkailija voi panna merkille, että populistin ajattelu on epäloogista ja suorastaan kelvotonta. Donald Trumpin kaltaiset päättäjiksi pyrkijät ovat tällaisia helppoheikeiksi luettavia ihmisiä, joihin monet kuitenkin uskovat. Ovatko ihmiset niin epätoivoisia, että he tarttuvat populistiseen auktoriteettiin viimeisenä oljenkortena? Vieläkin minussa elää epäily, että kansalaiset haluavat antaa - populismin kannattamisen kautta - ”viimeisen” varoituksen vakavasti otettaville poliitikoille ”muutoksen” välttämättömyydestä. Mutta mikä se muutos on? Sitä sietää pohtia.

Suomessa – olen tästä varma – tällainen pölhöpopulisti ei voi menestyä. Timo Soinin kokema palaute gallupeissa hänen melko vaatimattomasta populismistaan osoittaa, että ihmisten kohtalaisen hyvän yleissivistyksen mahdollistama kritiikki toimii edelleen.

Mutta asian pihvi on edelleen etsinnässä!

Saska Saarikoski epäilee tuoreessa kolumnissaan ”Politiikka on rikki, ministerit myöntävät” (HS 24.1.2016), että muutostarvetta ei ymmärretä. Hän lainaa nimettömänä joitakin haastattelemiaan entisiä ja nykyisiä ministereitä, joista yksi mielestäni osuu naulan kantaan, kun hän myöntää, että ”olemme keskellä pirullisia ongelmia, joihin ei ole olemassa absoluuttisia ratkaisuja”. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Muita haastateltuja ministereitä vaivaa ”hallitustrauma”. He eivät ymmärrä, miksi kansalaisten edunvalvonta estää toteuttamasta välttämättömiä ja hyviä uudistuksia, joita hyväntahtoinen hallitus ajaa. Ministeri valittaa, että korkeat oikeusoppineet tyrmäävät perustuslain tulkinnallaan perustellut muutosehdotukset…..

Vilkaistaanpa mitä Puolassa tapahtui. Parlamenttivaaleissa aiemmin kiihkokansallismielisenä tunnettu PiS-puolue kävi jouhevan ja ilmeisen asiallisen vaalikampanjan, jossa keskittyi perheiden ja eläkeläisten etujen ajamiseen. Vaaleissa puolue sai tuplajättipotin eli enemmistön. Mihin se käytti lisääntynyttä valtaansa? Heitti ulos vanhan vallan instituutiot, mm. oikeuslaitokset johdon. Kun siis ministeri täällä Suomessa arvosteli korkeita oikeusoppineita heidän omaksumastaan perustuslain tulkinnasta, asettaa ministeri kyseenalaiseksi pitkäjänteisen - hallitusten vaihtumisesta riippumattoman - oikeusvalvonnan. Eli haluaisiko hän valita Puolan tien? Kukin hallitus valitkoon omat tuomarinsa!

Entäpä jos vikaa on hallituksen ”pakkopolitikoinnissa”? Kokematon pääministeri, rehvakas, poikki ja pinoon -ulkoministeri ja kannattajiensa kiveen hakatun oikeistonäkemyksen omaksunut valtiovarainministeri ovat ajaneet miinakenttään.

”Globaali pelikenttä on muuttunut, mutta (suomalaiset) säännöt eivät”, toteaa eräs haastateltu ministerimme: valta on poliitikoilta pienentynyt, mutta vastuu ei. Hän viittaa muun muassa siihen, että robotit ja tekoäly mullistavat maailmaa…… Neljäs teollinen vallankumous (robotiikka, tekoäly) on yksi osa tätä muutosmyllerrystä.

Näkemyksissä on perää, mutta missä ovat ratkaisun avaimet ongelmiin?

On totta, että länsimaisten poliitikkojen asema on muuttunut ongelmallisemmaksi. Hallituskokoonpanot vaihtuvat nopeasti äänestäjien kyllästyessä odotukseen, että asiat sujuisivat paremmin. Tosiasiassa edellytykset parempaan ovat monilta osin huonontuneet, sillä globaaliin kilpailuun osallistuminen länsimaisella palkkatasolla on kova haaste. Olisin kuitenkin melkoisen varma, että autoritäärinen populismi ei pysty vastaamaan kuin pintahaasteisin.

Airbnb:n, Lyftin ja Uberin kaltaiset yritykset muodostavat perinteisen yritystoiminnan ja asiakkaan väliin uusia verkkokaupan ja liiketoimintakäytäntöjen sovelluksia ja samalla muuttavat ansainnan logiikkaa perustavaa laatua olevalla tavalla. Parhaillaan käydään perinteisen, ”vanhanaikaisen maailman” ja uuden uljaaksi koetun maailman välistä taistelua. Asiakkaan ja palvelun toimittajan roolit sekoittuvat aivan hämmentävällä tavalla. Uusi meritoituminen rikkoo myös perinteisiä eliittejä.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Hallituksen määräämien sääntöjen muuttamisen sijasta tai ohella hakisin koko ajattelun ja toimintatapojen muutosta. Puhuisin paitsi uudesta lukutaidosta niin kokonaan uudenlaisesta oppimisjärjestelmästä. Opetuksen ja oppimisen pelisääntöjen uudelleen kirjoittaminen vaatii irtiottoa sekä eliitiltä että alamaisilta. Uusien oppimistavoitteiden laadintaan tulisi osallistua koko laajan yhteiskuntakentän edustajat. Ne koskisivat sekä lapsia että aikuisia.

Ihan nopeasti tällaista muutosta ei saada aikaan. On siis sinniteltävä eteenpäin.

Miltei yhtä paljon kuin huippuosaamisen puutteista meidän pitäisi olla huolestuneita käytännön taitojen hallitsemisesta kriisitilanteessa. Jospa sille vanhanaikaisuudelle sittenkin olisi käyttöä: mökkikansan parhaat taidot pitäisi valjastaa jokamiehen ja -naisen kätevyydeksi.

Hyvinvoinnin rakennuspuita oli aikoinaan helpompi koota, koska resursseja oli yllin kyllin, kun taas hyvinvoinnin uudelleen muotoilu (ei purkaminen) hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen ollessa lakipisteessä (?) vaatii aivan uuden otteen.

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Turvattomuuden tunne lisääntyy

Taloustutkimus on tehnyt Maanpuolustuksen suunnittelukunnan (MTS) toimeksiannosta tutkimuksen suomalaisten turvallisuuden ja turvattomuuden tunteen syistä. Tutkimuksia on tehty vuodesta 1990 lähtien, joten aikaperspektiivi on käytössä. Arviota kysyttiin ”seuraavan viiden vuoden ” aikavälille.

Tutkimuksen tulos muistuttaa erehdyttävästi vastikään julkaistua kansainvälistä tutkimusta eri maiden kansalaisten tulevaisuuden optimismista tai pessimismistä. Kerroin tutkimuksesta arvioiden kera kirjoituksessani ”Olemmeko pessimistejä vai optimisteja?” (19.1.2016).

Verrataanpa Suomen tuloksia näissä kahdessa tutkimuksessa. Pessimismi/optimismi -akselilla jakauma oli 67 prosenttia vastaan 8 prosenttia ja turvattomuus/turvallisuus -akselilla 65 prosenttia vastaan 10 prosenttia. Identtiset tulokset! Voitaneen melkeinpä sanoa, että tulevaisuuden odotukset ihmisillä perustuvat hyvin pitkälle siihen, miten turvallisina tai turvattomina he pitävät ympäristöä.

Ja näinä aikoina ihmisten odotukset ovat valtaosin pessimismi- ja turvattomuusvoittoisia.

Ihmiset ovat siis hyvin turvallisuushakuisia asennoituessaan tulevaisuuteen. Jos halutaan optimistista suhtautumista tulevaisuuteen tarvitaan turvallisuuden tunteen kasvattamista – ja päinvastoin. Ne, jotka riekkuvat maailmanlopun ennustusten kanssa tänä päivänä ottavat kyllä melkoisen vastuun positiivisen ilmapiirin ja myönteisen turvallisuuden tunteen sabotoimisesta.

Ainakin Länsi-Euroopassa tämä saattaa merkitä riskinottokyvyn lamaantumista: odotusten tulee olla myönteisiä ennen kuin ryhdytään uuteen. Tulkitsenko oikein?

Koska pidemmän aikavälin tilastolliset jakaumat ovat käytettävissä, kannattaa turvattomuus/turvallisuusaspektia tarkastella myös aikaperspektiivin näkökulmasta. Viimeiset vuodet Suomessa on taannuttu dramaattisesti turvattomampaan suuntaan (turvattomuuden tunnetta kokevien ihmisten määrä on kasvanut 43 prosentista 65 prosenttiin vuosien 2013 ja 2015 välillä). Tulos ei tietenkään yllätä, kun ajatellaan, mitä on tapahtunut näinä aikoina.

Turvallisuuden tunne on sidoksissa taloudelliseen tilanteeseen. Yhdeksänkymmentäluvun laman aikoihin turvattomaksi tunsi olonsa hiukan yli puolet vastaajista (vrt. nykytilanne!). Nousukauden parhaina vuosina 2000-luvun vaihteen molemmin puolin ”turvattomuusprosentti” laski 25 ja 45 väliin.

Historiallinen tarkastelukin huomioiden viime vuosien kehitys on ollut poikkeuksellinen. Eniten ihmisten turvattomuuden tunteeseen vaikuttivat tutkimuksen mukaan työllisyystilanne, kansainvälinen terrorismi, taloustilanne ja turvapaikanhakijoiden määrä. Ainakin terrorismin pelko ja turvapaikkaongelmat ovat laajuudeltaan ennen kokemattomia. Sen sijaan Ukrainan tilanne ja kehitys Venäjällä herättävät nyt selvästi viime vuotista vähemmän huolta. Realismia! Niinpä Naton kannatus ja vastustus ovat jämähtäneet paikoilleen. Tämän vahvistavat myös muut tehdyt tutkimukset. Nyt 28 prosenttia ihmisistä oli liittoutumisen puolesta, 58 prosenttia vastaan. Pohjoismainen puolustusyhteistyö sen sijaan on korkeassa kurssissa. Luulenpa kuitenkin, että useimmat ovat ottaneet kantaa Ruotsi-yhteistyöhön!

Puolustuspolitiikka saa kiitosta. Ilmeisesti puolustuskyvyn uskottavuuden kohentamisessa on onnistuttu, kun taas ulkopolitiikan hoidon katsotaan heikentyneen. Maanpuolustustahto on on lähes ennätyksellisen korkealla tasolla. Tärkeintä on kuitenkin kansalaisten hötkyilemätön realismi: sodanuhkaa pidetään epätodennäköisenä.

Mitä tulos kaikkinensa kertoo?

Turvapaikanhakijatilanne varmaankin heijastuu kaikissa tutkimuksen tuloksissa, samoin kuin yleinen epävarmuus, mihin maailma on menossa. Turvapaikanhakijoiden määrän kasvuun suhtautui kielteisesti 48 prosenttia vastaajista.

Tulevaisuuteen suuntautuvan pessimismin ja turvattomuudentunteen kasvu kertovat aidosti asioiden hahmottamiskyvyn ongelmista. Se ei ole ihme. Vielä sanokaamme 1960-luvulla haasteet pääosin olivat kotimaisia. Elettiin siinä kuuluisassa lintukodossa. Nyt konkreettinen ja vertauskuvallinen sodan sumu peittää näkyvyyden aivan uudella tavalla.

Ihmisillä on pyrkimys luoda käsitys ympäröivästä maailmasta, vaikka he sen vaikeaksi kokevatkin. Nyt monet kokevat, että on kadonnut viimeisetkin rippeet asioihin vaikuttamisen mahdollisuuksista.

Onko näkyvyys tulevaisuuteen objektiivisesti heikentynyt vai onko tässä kysymys enemmänkin tunnetason kysymyksestä? Kaikki maailman ongelmat ovat nähtävissä tässä ja nyt internetin välittäminä, mutta myös tunnetasolla tapahtuu, kun ihmiset kollektiivisen tunteen tasolla kokevat raiskaukset tai pakolaislasten hädän. Turvapaikanhakijaongelma on nähtävissä tässä ja nyt omien silmiemme edessä. Oikea vastaus kysymykseen on, että tunne ja tieto kietoutuvat toistensa lomaan erottamattomalla tavalla.

Eräs seikka kannattaa ottaa korostetusti esille, johon olen joskus aikaisemminkin viitannut. Moni joutuu alistamaan piintyneet käsitykset aivan uuteen testiin. Solidaarisuutta vähäosaisia turvapaikanhakijoita kohtaan tunteneet ovat hämmentyneenä joutuneet uuden tilanteen eteen ja moni maahanmuuttoa vastustanut on joutunut kaivamaan esille mielensä sopukoista myötätunnon. Tämä tunteiden ristiinkäyminen on ollut omiaan herättämään lisää epätietoisuutta siitä, missä ollaan menossa.

Olen usein tuonut esille suomalaisen yhteiskunnan vahvuuden skandinaavisena luottamusyhteiskuntana. Olemme olleet poikkeuksellisen vahvoja luottamuksessamme toisiin ihmisiin ja viranomaisiin, itse asiassa aivan maailman kärkeä. Monien kokema turvallisuusvajeen tunne heikentää luottamusyhteiskuntaa, ja horjuttaa uskoa esimerkiksi poliisin kykyyn ylläpitää totuttua turvallisuuden tasoa. Katupartiot ovat luottamusyhteiskunnan kannalta vaarallinen piirre: oikeuksia ollaan ottamassa omiin käsiin.

Myös poliisi ja muut viranomaiset etsivät rooliaan uudessa tilanteessa. Viranomaisilla on ymmärrettävistä syistä tottumattomuudesta johtuvia ongelmia hahmottaa uutta todellisuutta mahdollisine terroritekoineen. Resurssipula on ilmeinen.

Ilmeisesti koko yhteiskunnan tasolla on tarvetta jäsentää elin- ja toimintaympäristöämme uudelleen turvallisuuslähtöisesti. Uusi aika vaatii uusia lähestymistapoja. Kuitenkin luottamusyhteiskunnan pohja on edelleen niin vakaa, että uskon, että kysymys on enemmän vanhan kehittämisestä ja päivittämisestä kuin aivan uuden luomisesta.

perjantai 22. tammikuuta 2016

Kilpailukykyä pakolla

Kuka johtaa keskustelua tulevasta työmarkkinatilanteesta? Käsitteitä käytetään sekavasti. Kaikki oikeastaan alkoi ”kilpailukykypaketista”, josta pääministerin käyttämien huonojen sanavalintojen myötä tuli ”pakkolakipaketti”.

Sitten pakkolaeille kehitettiin vaihtoehto, jonka nimeksi keksitiin yhteiskuntasopimus. Pian paljastui, että yhteiskuntasopimus oli aivan liian mahtipontinen nimi sille, mitä tavoiteltiin. Pyrittiin tosiasiassa ”vain” työmarkkinasopimukseen.

Pidän parempana , että sisällöltäänkin järjetön pakkolaki/kilpailukykypaketti vedetään viemäristä alas ja keskitytään työmarkkinaratkaisusta sopimiseen ilman mitään yhteiskuntasopimuskuorrutusta, kun sitä laajuutta sillä ei ole.

Työmarkkinaratkaisu tai -sopimus on siitä hyvä nimi, että se kertoo asiallisesti, mistä on kysymys. Jos työmarkkinaratkaisuun sisältyy periaatteellinen ”vientialat palkkakehityksen johtajaksi” -rakenne, merkitsee se poikkeuksellisen tärkeän työmarkkinasopimuksen tekemistä, mutta kysymys on silti edelleenkin työmarkkinasopimuksesta.

Hallituksella näyttää olevan epätoivoinen halu pitää kiinni ”vaihtoehdoista”, jotka ovat siis joko pakko tai sopu. Annetaan siis kuva, että hallitus pakottaa työmarkkinaosapuolet sopimiseen. Tästä ajattelusta kiinni pitäminen lähinnä heikentää neuvotteluilmapiiriä.

Työnantajataholle edellä esitetty ”pakkosopu” -malli on käynyt, ja itse asiassa se on näihin aikoihin saakka ajanut sitä, mutta sitä on vaikea ymmärtää, miksi osa työntekijöistä on omaksunut hallituksen ja työnantajien terminologian.

Muutamia kuukausia sitten ylistin SAK:n esitystä 0-sopimuksesta 2017 + vientialojen johtajuudesta palkkakehityksessä. Esitin tuolloin, että hallituksen olisi pitänyt tarttua ajatukseen eikä junkkarimaisesti pitää kiinni pakkosopu -liturgiasta. Nyt sopiminen – vaikka sinänsä onkin hyvä, että palataan neuvottelupöytään – on vaikeampaa. Riveiltä ja rivien välistä on havaittavissa, että 0-sopimus vuonna 2017 on uudessa tilanteessa väännön takana. Neuvottelijoiden asemat muuttuvat kaiken aikaa ja oikea-aikainen hallituksen vastaantulo ennen joulua olisi voinut olla avain ratkaisuun.

Talouden ongelmista ei selvitä pitkään aikaan. Ankeutta on pakko jakaa usealle vuodelle, kun hallituksen poikki ja pinoon -menetelmä on ajanut kiville (ja silloin vasta kivillä olisi oltukin, jos palkkojen ostovoimaleikkaukset olisi tehty hallituksen esittämällä tavalla). Nyt sekä EK että hallitus ovat vetäytymässä pakkolaeista ja palaamassa työmarkkinoiden neuvotteluratkaisun kannalle, mikä on hyvä asia.

Tähän vaiheeseen haluan esittää arvion paremmasta tulevaisuudesta. Meillä on mahdollisuus irtautua nykyisestä 0-0-tilanteesta (nollainflaatio, nollakasvu) ja siirtyä 2-2 tilanteeseen (inflaatio kaksi prosenttia ja reaalikasvu kaksi prosenttia) näkyvissä olevan tulevaisuuden aikana. Inflaatiotavoite on se haastavampi tavoite. Uudessa tilanteessa voidaan velkaantumisenkin kanssa elää.

Useimmat hyvin informoidut tahot eivät usko edellä esitettyyn. Vannomatta paras, sillä talouden käännekohtia on ollut aina vaikea ennustaa. Mieluiten arvaillaan entisen – joko taantuman tai nousukauden - jatkuvan.

Kasvun esteille löytyy talousmatemaattisia esteitä: kasvua ei voi tulla! Tyhjästä ei voi nyhjäistä. Periaatteessa oikein, mutta vain periaatteessa. Vain useiden ns. asiantuntijoiden tahto maalata piru seinälle estää optimismin heräämisen.

torstai 21. tammikuuta 2016

Todistammeko eliittien voittokulkua?

Onko eliitti erottautumassa poikkeuksellisella tavalla tavallisesta kansasta? Jos on, niin mistä siinä on kysymys? Liikutaan hankalasti määriteltävissä asioissa. Yritetään päästä sisälle tähän problematiikkaan. Aloitetaan läheltä.

Eliitti kannattaa liberaalia suhtautumista turvapaikanhakijoihin (horjumista tosin ilmenee), eliitti haluaa meidän siirtyvän kolkuttamaan Naton ovea, eliitti haluaa opettaa kansalle, että hyvinvointiyhteiskunnan ”tuhlaava” elämäntyyli on lopetettava. Näinkö se menee?

Neutraalisti ajatellen eliitti tarkoittaa pientä hallitsevaa ryhmää suuremmassa yhteisössä. Yhteiskunnallinen kerrostuminen luo aina jossain määrin eliittejä halusimmepa tai emme. Eliittiasemassa oleva pyrkii usein pitämään oman asemansa. Eliittiin kuulumattomat taas luovat kuvan eliitin ominaispiirteistä, jolla he haluavat sanoa, etteivät itse kuulu siihen.

Minulla on ongelma. Oman työurani , koulutukseni ja kohtalaisen hyväosaisuuteni perusteella joku voisi luokitella minut jollakin perusteella eliittiin. Kuitenkin näissä blogikirjoituksissa olen monesti hyvin jyrkästikin arvostellut eliittiä. En siis haluaa sisäistää niitä arvoja, jotka ovat ominaisia kuvittelemalleni eliitille. En tunne oloani kotoiseksi tässä viiteryhmässä.

Näyttää siltä, että olemme pikkuhiljaa liukuneet tilanteeseen, jossa toisaalta ”eliitin” ja toisaalta ”rahvaan” erot näkyvät yhä selvemmin. Määrittelyä ei helpota, että on olemassa esimerkiksi sivistyksellistä, tuloihin ja/tai varallisuuteen liittyvää ja sukujuuriin perustuvaa eliittiä (paljon muitakin jakoja voidaan tehdä).

Tarvitaan työkaluja eritellä eliitin ja tavallisen kansan eroja. Tehtävä ei ole ihan helppo, mutta yritän lähestyä asiaa aluksi Yhdysvaltain poliittisen ja yhteiskunnallisen tilanteen näkökulmasta. Yhdysvaltain tilanteen projisoiminen Eurooppaan ja Suomeen ei sekään ole kovin helppoa, mutta katsotaan…….

Laura Saarikivi käsitteli Yhdysvaltain poliittista tilaa mainiosti HS:n artikkelissa ”Oikeisto jakautuu kahtia” (19.1.2016). Artikkeli innosti minua jatkamaan ajatusta. Vanhastaan republikaanit ovat saaneet kannatuksensa pääosin hyvin toimeen tulevilta ihmisiltä (toki kannattajina on myös monia maaseudun vanhoillisia pienituloisia), joita Yhdysvalloissa on ollut perinteisesti paljon. Republikaanit ovat halunneet leikata veroja, ylväästi puolustaa omillaan toimeen tulemista, ja voimakkaasti tukea perinteisiä amerikkalaisia arvoja. Tilanne on muuttumassa, sillä keskiluokasta on alkanut valua väkeä alaspäin ansiotuloportaikossa.

Alapäässä heitä tulevat vastaan perinteiset vähävaraiset konservatiivisesti ajattelevat amerikkalaiset. Keskilännen köyhät valkoiset eivät suin surminkaan äänestä demokraatteja, jotka voisivat pinnallisesti katsottuna olla heidän viiteryhmänsä. Demokraattien liberaalisuus, epäilyttävä rasisminvastaisuus, demokraateista noussut musta presidentti ja ambivalentti uskonnollisuus epäilyttävät näitä itseään tosiamerikkalaisina pitäviä ihmisiä.

Republikaanien presidenttiehdokkuutta tavoittelevat Donald Trump ja Ted Cruz ovat löytäneet nämä tavalliset ”maatiaiset” ja kampanjoivat heidän etujensa puolesta. Sillä, että Trump on miljardööri ei ole hänen aitoutensa kanssa näköjään mitään tekemistä. Onhan hän perinteisten amerikkalaisten arvojen kannalla, joka ajaa ohi kaiken maailman liberaalien ja sosialistien.

Sitä paitsi Trump ei suinkaan ole ainutlaatuinen elitistinen hahmo historiassa, joka on liittoutunut rahvaan kanssa päästäkseen valtaan. Sekä Trump että Cruz pyrkivät vastamaan huutoon, joka sanoo ei maahanmuuttajille, työpalkkojen polkijoille ja Yhdysvaltain suuruuden kuvitelluille kyseenalaistajille.

Trumpin idea on vedota ahdistuneisiin elintasoonsa tyytymättömien ihmisiin ja samalla tyrkyttää omia epärealistisen tuntuisia ratkaisumallejaan äänestäjille.

Ajatus tahtoo mennä solmuun, kun ajattelee, että demokraattien ”sosialistinen” presidenttiehdokas Bernie Sanders näyttäisi ajatuksellisesti tulevan lähelle näiden tavallisten vähäosaisten amerikkalaisten elämänolosuhteita. Onhan hän köyhän asialla. Näin on kuitenkin vain teoreettisesti, sillä konservatiivien mielestä ”kommunismi” (joka on melkein sama asia kuin liberalismi tai sosialismi) on eniten vihattavien asioiden listalla aivan kärjessä. Monen mielestä se on pelkistynyt pelkäksi kirosanaksi.

Trump ja Sanders julistavat sotaa Wall Streetin miljardöörejä vastaan, jotka ovat väitetysti ja ehkä tosiasiassakin kupanneet tavallisten amerikkalaisten rahat ja käyvät kauppaa amerikkalaisten työpaikkojen kustannuksella kiinalaisten kanssa. Trump joutuu siis tekemään eron itsensä, hyväntahtoisen miljardöörin, ja ahneiden Wall Streetin miljardöörien välillä. Ilmeisesti hän on onnistunut tekemään sen Self-Made Man -filosofiansa avulla (hän ei tarvitse Wall Streetin miljoonia vaalikampanjaansa).

Hetkinen, nyt meni sekaisin! Mikä erottaa miehet toisistaan? Olisiko se juuri eliittisidonnaisuus? Pölhöpopulisti ja teennäisen moukkamainen - mutta kiistattomasti eliittiin kuuluva - Trump samaistuu etelävaltioiden punaniskoihin ja Sanders lähestyy suurkaupunkien köyhiä ja keskiluokasta pudonneita eliitin näkökulmasta, josta todisteena on hänen juutalaisuutensa ja arrogantti sosialistisuutensa.

Voisiko sanoa, että Sandersin motiivi voisi olla myötätunto kovia kokeneita kohtaan, kun taas trumpilaiset ovat lahjomattomia amerikkalaisia kahden harmaan kiven läpi menijöitä kaikessa arkisuudessaan.

Nyt ollaan todella kaukana republikaanisesta vauraudesta, niin kaukana, että voitaisiin hyvin harkita kahden eri puolueen olemassa oloa: karrikoiden sanottuna vauraat itsetietoiset republikaanit olisivat toisella puolella ja vähävaraiset, mutta ylpeät republikaanit olisivat toisella puolella. Joka tapauksessa sandersilainen epäilyttävä, humaani pehmeys ei sovi heille. Eikö Sanders pyrikin kaikessa liberaalisuudessaan olemaan hiukan elitistisempi kuin tavalliset amerikkalaiset? Näin voisivat etelän köyhät republikaanit ajatella. Heihin ei, heidän omasta mielestään, voi eikä saa suhtautua alentuvasti!

Trump voisi siis lähteä vaalitaistoon itsenäisenä ehdokkaana, jolla ei ole republikaanisen establishmentin kanssa juuri mitään tekemistä, Näin syntyisi asetelma, jossa enemmän tai vähemmän elitistiset amerikkalaiset jakautuvat demokraatteihin ja republikaaneihin ja demokraattien presidenttiehdokas jäisi taistelemaan trumpilaisten (jos Trump etenee vaalikamppailussa) kanssa vähäväkisten äänistä.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Edellä esitetyn projisoiminen Eurooppaan ei ole helppoa, mutta samoja teemoja olen näkevinäni täälläkin. Esimerkiksi Timo Soinin päätyminen Puolan hallituksen kannalle kiistassa koskien hallituksen oikeutta rajoittaa oikeuslaitoksen ja tiedonvälityksen riippumattomuutta merkitsee liputtamista populistisen liikkeen puolesta vanhaa establishmenttia vastaan. Samalla tukea ohjautuu autoritääriselle hallinnolle.

Soini rimpuilee eri ryhmien välissä, joita ovat ainakin tavalliset suomalaiset konservatiivisesti ajattelevat, suhteellisen pienituloiset kansalaiset ja toisaalta työväenpuolueista irrottautuneet (ja nyt jo osin takaisin palanneet) ihmiset sekä osin hiipuvan keskiluokan hyvin koulutetut edustajat. Tätä muutoin heterogeenistä joukkoa yhdistää eliitin – tai kuvitellun eliitin - vastaisuus. Tälle ryhmälle on ominaista ”kansanjohtajan” etsintä puolustamaan heidän ajatteluaan (vrt. Trump).

Myös Ranskassa kansallisen rintaman Marine Le Pen on yhdistänyt vasemmiston ja oikeiston poliittista argumentointia etevästi. Joku poliittinen kommentoija jopa epäili Le Penin korvanneen kommunistit Ranskan politiikassa. Ilmeistä on, että vanhojen kommunistien perilliset ovat äänestäneet kansallista rintamaa.

Demokratian kokeminen epäilyttäväksi on yhteistä monien kansalaisten eliitin vastaisuudelle. Miksi? Koska ajatellaan, että eliitti piileksii liberaalin demokratian savuverhon takana juonien itselleen etuja. Eliitti haluaa erottua yhä selvemmin tavallisten taavien ajatusmaailmasta, vieläpä niin, että se haluaa jalosti ja oppimestarimaisesti opettaa kansaa, joka ei ymmärrä omaa etuaan. Se haluaa paukuttaa rahvaan päähän, että köyhimpien on nyt kerta kaikkiaan luovuttava monista eduistaan ja totuttava ilmaispalvelujen niukempaan saatavuuteen.

Yksi avaintekijä on voimattomuus todellisten ongelmien edessä. Jos 62 rikkainta ihmistä omistaa saman verran kuin puolet maailman väestöstä (3,5 miljardia ihmistä) , niin hälytyskellojen pitäisi soida muidenkin kuin Thomas Pikettyn päässä. Suurimpana syynä tapahtuneeseen kehitykseen pidetään verojen välttelyä. Eliittikin siis kerrostuu ja superrikkaiden eliitti näyttää pienenevän niin, että on yhä mahdottomampaa perustella sen rikkauksien hyödyllisyyttä ”valumisteorian” (trickle-down theory) avulla.

Miksi tästä asiasta pitää jauhaa? Ehkä siksi, että joillakin tahoilla on taipumus ajatella, että ”luonnollisten” erojen pitää päästä esille. Tasapäistämisen pitää loppua! Eliitti syntyy siis luonnollista tietä, kunhan vain etenemisen esteet (kirottu tasapäistäminen lainsäädännössä!) poistetaan. Minun on tähän kaikkeen vaikea uskoa. On luotu jokin keinotekoinen maailma, jossa aynrandmaiseen tyyliin eliitti hakeutuu joko fyysisten tai henkisten muurien sisälle omaan erinomaisuuteensa sulkeutuen.

Tavallisten ihmisten mielipiteet on syytä ottaa vakavasti. Jos nykyiset demokratian muodot ovat epäilyn kohteena, niihin ei luoteta, tai ne koetaan herraskaisilta, on syytä vakavasti pohtia muutoksia. On selvästi nähtävissä, että tyytymättömyys ns. kansanvaltaista järjestelmää kohtaan on kasvamassa. Monet ihmiset hakevat turvaa (turvaa?) autoritäärisestä hallinnosta.

Lopulta kysymys on vastuusta. Hätkähdyttävästi voidaan kysyä luovutetaanko valta diktaattoreille niin kuin 80-90 vuotta sitten? Silloin todellinen eliitti määritellään hiukan eri tavalla, kuin mitä siitä nyt ajatellaan.

tiistai 19. tammikuuta 2016

Olemmeko pessimistejä vai optimisteja?

Tarkastelin optimismin vaihteluja ja odotuksia taannoin Tommy Uschanovin kirjan ”Hätä on tarpeen” innostamana. Lähtökohta sekä kirjassa että blogikirjoituksessani oli, että ihmisten odotukset länsimassa olivat paljon optimistisempia 1960-luvulla kuin nykyisin. En mene tässä tarkemmin blogikirjoitukseni ”Kadonneen optimismin jäljillä” (11.11.2015) sisältöön, mutta ”vuoden 1965 optimismi” on jopa omissa muistikuvissani silmiinpistävä (ei siis niin, että vuosi 1965 olisi ollut poikkeuksellisen onnellinen, vaan tulevaisuuteen suuntautuvat odotukset olivat tuolloin valoisat). Oli toivuttu viimeisistäkin sodan kurimuksen seuraamuksista, ihmiset halusivat elää positiivisessa tulevaisuuden odotuksessa, edistysuskon kannustamina. Tiede näytti olevan täynnä mahdollisuuksia. Vain suurvaltojen kauhun tasapaino loi varjon odotuksen päälle. Muistan 1960-luvun muodikkaan hokeman, jossa elintasossa katsottiin saavutetun jo riittävä taso, nyt piti keskittyä ”elämänlaadun” nostamiseen. No, ihan niin eivät asiat menneet. Kyllä raha ratkaisi siitäkin eteenpäin.

Muutama hetki voidaan tietysti käyttää sen pohtimiseen, miksi optimististen odotusten elementit olivat 1960-luvulla niin vahvoja. Muutama raadollinen ajatus tulee mieleen, ensimmäisenä se, että silloin oli mitä jakaa. Kansakunta vaurastui niin, että voitiin irtautua 1950-luvun ”otsasi hiessä pitää sinun raataman” -todellisuudesta. Ja todellakin kyllä suurimman osaa kansasta piti viisikymmentäluvulla raataa leipänsä eteen kuutena päivänä viikossa, jotta irtautuminen varsinaisesta köyhyydestä oli mahdollisista.

Konkreettisena esimerkkinä otan esille Helsingin Sanomien juttusarjan, jossa lainataan katkelmia lehden 50 vuoden takaisista uutisista. Tarkalleen 12.11.1965 uutisoitiin, että ensimmäistä kertaa Helsingin kaupungin budjetti ylitti miljardin silloisen markan rajan. Sitten tulee oleellinen tieto: ”Summa on 17,6 prosenttia suurempi kuluvan vuoden talousarvion loppusummaa, joka on 912,2 miljoonaa markkaa”. Ole tässä nyt sitten pessimisti! Vain kaikkein piheimmät saattoivat epäillä, että nyt pistetään liikaa rahaa kaupungin rakentamiseen ja kaupunkilaisten hyvinvointiin. Monien patoutuneet toiveet täyttyivät. Toisaalta myös omat palkkatulot kasvoivat ja loivat suuria tulevaisuuden odotuksia.

Nyt on ilmestynyt YouGov-tutkimuslaitoksen tutkimus siitä, missä maassa asuvat optimistisimmat ihmiset. Ehkä tällä tutkimuksella on jokin muukin kuin viihdearvo. Mielenkiintoinen on ensinnäkin Kauppalehden tutkimusta koskevan uutisen otsake: ”Pois murhe ja synkkyys: suomalaiset ovatkin optimisteja”. Oletus on siis ensinnäkin, että suomalaiset eivät ole optimistisen maineessa. Toiseksi annetaan ymmärtää, että nimenomaan optimismi on sarja, jossa tutkimuksessa eri maiden välillä kilpaillaan. Olen eri mieltä. Kauppalehden uutisointi on lähinnä hutaisu.

Itse tutkimuksessa, jota Kauppalehti referoi, oleellinen sanoma on länsimaisten ihmisten pessimismi (!). Tämä on mielenkiintoista sen takia, että tämän blogikirjoituksen alkuosan väite oli, että 50 vuotta sitten odotukset olivat paljon optimistisempia kuin tänä päivänä.

Tutkimuksesta käy ilmi, että maailman paremmaksi muuttumista odottavat eniten kiinalaiset (41 prosenttia internet-kyselyyn vastanneista). Kiinalaiset ovat tässä kategoriassa täysin omaa luokkaansa. Tulosten tarkastelu muuttuu karuksi, kun mukaan otetaan lännen kehittyneet maat. Niinpä esimerkiksi saksalaisista 59 prosenttia on sitä mieltä, että maailma muuttuu huonommaksi. Paremmaksi sen ajatteli muuttuvan 4 prosenttia (!) saksalaisista vastaajista.

Jutun otsikointi Kauppalehdessä johtuu siitä, että suomalaisista ”peräti” 8 prosenttia ajattelee maailman muuttuvan paremmaksi (huonommaksi sen ajattelee muuttuvan 67 prosenttia vastaajista). Oikeampaa olisi otsikoida, että pessimismi vallitsee lähes koko läntisessä maailmassa. Otetaanpa esille pessimistien määrä muutamissa maissa: Norja 61 prosenttia (optimisteja 8 prosenttia) , Ruotsi 66 prosenttia (optimisteja 10 prosenttia), USA 65 prosenttia (optimisteja 6 prosenttia), Hong Kong 71 prosenttia (optimisteja 8 prosenttia), Ranska 81 prosenttia (optimisteja 3 prosenttia!) jne.

Entä missä ollaan optimistisimpia? Kiinan ykkösasema tuli jo todettua. Seuraaviksi sijoittuivat Indonesia (23 prosenttia) ja Saudi Arabia (16 prosenttia). Kaikki nämä ovat maita, joilla on piileviä tai näkyviä resursseja optimismin tueksi. Tutkimus on siis pessimismitutkimus! Ajan sekavat tapahtumat heijastuvat kautta koko maailman epätoiveikkaina näkemyksinä. Optimisteja on lähinnä niissä maissa, joiden taloudessa nähdään nousun elementtejä, joskin niissäkin odotukset ovat pääosin negatiivisia Kiinaa lukuun ottamatta, joka oli ainoa maa, jossa optimistien määrä ylitti pessimistien määrän.

Synkistely on siis globaali ilmiö. Voisi kai sanoa, että ihmisten maailma on huolien täyttämä. Mistä luvut tarkemmin ottaen kertovat? Ensinnäkin siitä, että ollaan aidosti ja objektiivisesti huolissaan siitä, mitä me olemme tekemässä maapallolle. Toisaalta tutkimus kertoo myös sen, että varsinkin lännessä ollaan menetetty optimismia dramaattisella tavalla. Se odotus, mikä 1960-luvulla oli, on kadonnut taivaan tuuliin.

Muutamat kehittyneet maat ovat ottaneet länsimaiden 1960-luvun paikan ja ovat nyt odottamassa parempaa elintasoa ja elämänlaatua. Pessimismin syitä pohdin Tommy Uschanovin kirjan pohjalta blogikirjoituksissa ”Viidenkymmenen vuoden pessimismi 1 ja 2”.

Näyttää selvältä, että lännessä kansalaisten nousevan elintason (ja samalla vasemmiston nousun) odotuksen aika on ohi. Dramaattisesti kehitys näkyy Ranskassa ja USA:ssa. Viime mainittu voi olla yllättävä valinta Ranskan seuraksi, mutta kyllä amerikkalaisten – varsinkin välittömästi sodanjälkeisten vuosikymmenten synnyttämien - korkeiden odotusten muuttuminen ankeudeksi on ollut dramaattinen pettymys.

Ehkä vasemmiston näinä aikoina oireileva radikalisoituminen (USA, Englanti) on myös osoitus turhautumisesta nykykehitykseen ja halusta saada jälleen nostetta vanhalle solidaarisuudelle. Näille ihmisille maailma näyttää rahakeskeiseltä umpiperältä, jossa vaurauden epätasainen jakautuminen on saavuttanut pöyristyttävät mittasuhteet.

On karmeaa nähdä amerikkalaisen autotyöntekijän palkan romahtaminen ja sen aiheuttama tunnekuohu: työmies ei ole palkkaansa ansainnut, siispä sitä on alennettu! Mutta helppoa ei suomalaisellakaan: kotitalouksien käytettävissä oleva reaalitulo on kyllä noussut lähes 10 prosenttia vuodesta 2008, mutta samaan aikaan bkt on alentunut. Kun työn tuottavuus ei ole noussut, on seurauksena ollut velkaantuminen.

Kysymys on myös kulttuurisesta odotuksesta. Ei ole nähty sellaista ”ihmisen jalostumista” paremmaksi kuin monet odottivat (tai toiveajattelivat). Varsinkin vasemmalla tämä on nähty käsittääkseni pessimismin perimmäisenä syynä. Sitä kuuluisaa ”elämisen tason” kohoamista ei ole nähty. Maailmanparannuksen aika on ohi? Jäljellä on viheliäinen matoinen maailma, joka ei anna lupausta paremmasta.

Jäljelle on jäänyt yksittäisen ihmisen hyväntahtoisuus toista ihmistä kohtaan, mutta mistään laajalaisesta myötäelämisestä ei voida puhua. Rimpuillaan saavutettujen etujen vankina, mutta jäljellä on vähintään epäily, ettei niitä enää ansaita.

Paradoksaalista on, että keinot maailman parantamiseksi ovat ehkä paremmat kuin koskaan. Ne ovat vain loitontuneet tavallisen ihmisen käsityskyvyn ulkopuolelle. Voimattomuus heijastuu pessimistisinä tulevaisuuden odotuksina. Ryhdikkyyttä nähdään monilla osa-alueilla (ilmaston muutostalkoot, huoli ympäristöstä, eteneminen vaikkapa lääketieteessä ja tiedonvälityksessä), joka luo toivoa optimistisemmasta tulevaisuudesta.

Monista eri syistä meidän pitäisi olla edistysuskoisia. Ajatellaanpa vaikka liikennekuolemien määrää: 1970-luvun vaihteessa kuolemia oli noin 1150 ja autojen määrä oli noin 750 000, nyt kuolemia on vuosittain noin 250 ja autojen määrä on lähes 3 000 000 (sivumennen sanottuna 50 vuotta sitten oli todellakin syytä kehitysuskoon, koska luvut vahvistavat tapahtuneen).

Ihminen ei kuitenkaan ajattele tilastollista kehitystä. Hänestä on tärkeää, miltä tuntuu ja mikä on henkilökohtainen näkyvyys tulevaisuuteen. Mitä ennakoimattomammalta tulevaisuus tuntuu, sen pahempi. Näkymä kansallisvaltion selkeyteen on hämärtynyt muun muassa globalisaation takia. Kiinnittyminen työn kautta yhteiskuntaan on myös höltynyt. Työpaikkojen saanti on esimerkiksi vaikeasti ennakoitavissa. Toista oli hyvinvointiyhteiskunnan alkuvaiheissa, jolloin kehitys näytti lineaariselta ja rahaa riitti.

Onko optimismi oikeistolaista? Vaikea sanoa, sillä oikeiston optimismi liittyy jollain tavalla itse itsensä arvottamiseen eteenpäin ja ylöspäin. Oikeiston moderni traumaattinen pessimismi kumpuaa ”ylikuormitetusta” valtiosta. Maailma pelkistyy oikeiston ajatuksissa yövartijavaltioksi, jossa jokainen on oman onnensa seppä. Samaan aikaan oikeiston pessimismiä ruokkii ”maailmankirjojen meno sekaisin”. Vallitsee yleinen rauhattomuus pakolaisongelmineen. Erityisesti konservatiiviset oikeistolaiset ovat varmaankin tunteneet turvallisuudentunteensa heikentyneen. Pessimistiseksi kääntyy oikeistonkin näkemys.

Toisaalta voidaan sanoa, että vasemmiston ja oikeiston kannatus heilahtelee hallituskausittain. Käännytään aina ”sen toisen tahon” puoleen, jotta asiat jotenkin muuttuisivat paremmiksi. Useissa tapauksissa on valittu kolmas vaihtoehto, populistinen kaiken lupaaja pelastajaksi, johon sitten petytään samalla tavalla kuin perinteisen oikeistoon ja vasemmistoon.

Monet kaipaavat päättäväistä tahoa (poliittista johtoa, auktoriteettia, mitä tahansa), joka löisi nyrkin pöytään, mutta kuinka moni vaikkapa Puolassa tai Unkarissa oikeasti haluaa demokraattisten oikeuksiensa pilkkaamista?

Jotain hämmentävää on, että em. tutkimuksessa ranskalaisten nettoluku (81 pessimismin puolesta, 3 optimismin) on miinus 78. Ja ollaan syvällä Euroopan ytimessä!

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Obaman sadonkorjuu

Yhdysvaltain presidentinvaaleissa on omintakeisia piirteitä, joita yritän tässä luodata. Perusäänestäjää voisi pikkuisen liioitellen kuvata sanalla ”kyllästyjä”. Eli johan tässä on Obamaa saatukin tarpeeksi, ja siinä sivussa myös demokraatteja. Keskivertoamerikkalainen on taipuvainen ajattelemaan, että vaihtelulle pitää antaa mahdollisuus, sitä paitsi se virkistää. No, ehkä tässä on vähän yksinkertaistusta, mutta kyllä jonkinasteista ”tasapuolisuusajattelua ” on havaittavissa: vuoroon vieraissa kahden valtapuolueen välillä.

Vaihdetaan siis demokraatti republikaaniin?

Mutta silläkö asiat paranevat? En oikein jaksa sälyttää raskasta taakkaa Obamalle tähän asti kotusta pääpuolueiden välisestä riitelystä. Minusta ihmiset ovat kyllästyneet siihen ilmapiiriin, joka vallitsee. Ihmiset ovat vihaisia, mutta miksiköhän? Suurin syy on politiikan polarisoituminen. Kaksi osapuolta ottavat koko ajan mitta toisistaan äärimmäisen kärjekkäin mielipitein. Sanon kuitenkin selkeästi oman kantani: republikaanien on ollut vaikeaa jäädä lehdelle soittelemaan, koska monissa asioissa on edetty. Katkeruus on purkautunut hillittömänä demokraattipresidentin syyllistämisenä.

Muitakin näkökohtia on.

Edellä esitetty on johtanut hysteeriseen vaalikampanjaan, ei pelkästään puolueiden välillä vaan myös republikaanipuolueen sisällä. Hyvin suuri osa varsinkin republikaanien kannattajista elää ikään kuin epämukavuusalueella. Itse asiassa - tulkintani mukaan - ihmiset ovat ärsyyntyneitä ja pelokkaita, olisivatpa asiat miten hyvin tahansa.

Totta on, että keskiluokan reaalinen palkkataso on jäänyt polkemaan paikoilleen useiden vuosikymmenien ajaksi ja monilla palkka on laskenut. Tämä ei mitenkään liity erikseen Obaman valtakauteen, vaan globaaliin kehitykseen yleensä: kehittyvien maiden kilpailu on ollut Yhdysvalloille henkisesti ja taloudellisesti kova pala, kovempi kuin monille muille länsimaille, koska kysyntä tai sen puute on heijastunut suoraan palkkoihin ilman sosiaaliturvan pehmentävää vaikutusta.

Tuloerojen tasoittaminen olisi tie tasapainoisempaan yhteiskuntaan, mutta tätä juuri republikaanit eivät hyväksy. Yhdysvaltain poliittisen ilmapiirin tulehtuneisuus johtuu vain pieneltä osin Donald Trumpista. Hän on vain eripuran ääri-ilmentymä. Republikaanien pelottelukampanjan takana ovat teekutsuliikkeen perilliset, republikaanilobbarit ja heidän edusmiehensä kongressissa. Puolue on pahasti jakautunut.

Yhdysvalloilla on vieläkin meneillään pitkäaikainen sopeutuminen Pax Americanan jälkeiseen aikaan, jossa Yhdysvaltain taloudellinen voima ei ole enää niin ylivoimainen kuin 1950- ja 1960-luvulla. Osa amerikkalaisista haikailee edelleen entisiä suuruuden päiviä ja presidenttiehdokkaat ruokkivat toiveajattelua puheillaan.

”Yhdysvalloista on jälleen tehtävä suuri” on hokema, joka kuullaan joka vaaleissa, ja joka on yhtä valheellinen kuin milloin tahansa viimeisen 100 vuoden aikana. Miksi? Siksi, että Yhdysvaltojen asema huipulla on suhteellisen vakaa, minkä Obaman toteamus kansakunnan tila -puheessa (”käytämme armeijaamme enemmän rahaa kuin kahdeksan seuraavaksi suurinta sotilasmahtia yhteensä”) vahvisti. Yhdysvallat on siis ”suuri” nykyisellään eikä sen suhteellinen iskukyky voi juuri parantua, sillä kilpailijat ovat hereillä, hyvä jos se pysyy ennallaan.

Tämän päivän ongelmista pistää silmään syndrooma, jossa amerikkalaisten on vaikeaa myöntää, että maata johtaa musta. Ja tämä musta on johtanut maata hyvin. Itse asiassa Obaman onnistuminen on vain lisännyt republikaanien ärtymystä häntä kohtaan.

Mitä on oikeasti tapahtunut Obaman presidenttikaudella?

Yksityisen sektorin työpaikkakehitys on ollut valtava. Helmikuusta 2010 (jolloin finanssikriisin jälkeinen työttömyys oli korkeimmillaan) on talouteen luotu 14 miljoonaa työpaikkaa. Työpaikat eivät toki ole suoraan presidentin ansiota. Paradoksaalisesti presidentin vastustajat ovat luoneet kuvaa, kuinka presidentin politiikka aiheuttaa työpaikkatappiota (”job-killing”). Esimerkiksi presidentin allekirjoittaman - finanssikriisin vaurioita korjanneen - Dodd-Frank -rahoitusuudistuksen piti republikaanien mielestä räjäyttää työttömyys kasvuun, koska uudistuksen piti näännyttää bisnestä. Mitään tällaista ei tapahtunut, kuten viiteen prosenttiin painunut työttömyys osoittaa.

Obaman aikana on korotettu rikkaiden verotusta. Jälleen hänen vastustajansa ilmoittivat muutosten johtavan työpaikkakatoon, koska taloudesta ”häviää sijoittajien puutteen takia aloitteellisuus”. Itsestään selvää oli, että mitään tällaista ei tapahtunut. Obama onnistui säilyttämään ylivoimaisen enemmistön (99 prosenttia) tuloverot suurin piirtein ennallaan samalla kun suurituloisimman prosentin verot nousivat yli neljä prosenttia, ja suurituloisimman 0.01 prosentin jopa 6,5 prosenttia vuosina 2012-2013 (viimeisimmät vahvistetut tilastot). Tulolisäys oli noin 70 miljardia dollaria, joten kysymys ei ollut pelkästään marginaalisesta muutoksesta.

Yhdysvaltain talous vaatisi seuraavan toimenpiteen: rikkaiden veroja tulisi edelleen nostaa, ja vastaavasti keskitulosten asemaa helpottaa, jotta käteen jäävä tulo lähtisi vihdoin nousuun valtiontalouden samalla pysyessä tasapainossa. Epäilemättä Obama on yrittänyt tätä, mutta republikaanit ovat pääosan ehdotuksista tyrmänneet. Tästä on seurannut ikävänä seurauksena, että vaikka työpaikat ovat massiivisesti lisääntyneet, palkat eivät ole nousseet.

Entä sitten Obamacare? Myös sen piti aiheuttaa katastrofaalinen heikennys työllisyyteen. Ja katin kontit. Terveydenhoitouudistus on osoittautumassa menestykseksi.

Yhteenveto edellä esitetystä: tehtyjen uudistusten piti väitteiden mukaan rangaista taloutta, mutta näin ei suinkaan ole tapahtunut. Kävi päinvastoin, saatiin edes vähän kurottua hyvinvointieroja kapeammiksi.

Paul Krugman tuo usein esille 1950-luvun ja 1960-luvun korkeat veroprosentit ja niitä seuranneet talouden kukoistusvuodet. Verotuksen tasolla ja talouden menestyksellä on loppujen lopuksi hyvin vähäinen ja rajallinen keskinäinen yhteys. Länsi-Euroopassa on esimerkkejä yhdistelmästä korkea verotus - hyvä työllisyys – runsas sosiaaliturva. Valitettavasti amerikkalaiset eivät ole kiinnostuneet suuren veden toisella puolella tapahtuneesta edistyksestä.

Varsinkin republikaanit ovat luoneet illuusion veroalennusten taivaita syleilevästi vaikutuksesta talouteen. Miten on käynyt? Useiden republikaanipresidenttien aikana veroja on laskettu, mutta samalla liittovaltio on velkaantunut (kun tulot ovat pudonneet). Republikaanit ovat kuitenkin ensimmäisinä olleet huomauttamassa velkaantumisen tuhoista vaikutuksista: ”Kreikan tie on meidän tie”. Kuuluisin esimerkki on, kun George Bush nuorempi onnistui kääntämään Clintonin luoman ylijäämätalouden alijäämäiseksi. Demokraatit ovat joutuneet korjaamaan republikaanien jälkeensä jättämiä talousvajeita ja saaneet syytökset osakseen, kun eivät ole alentaneet verotusta! Tätä voisi sanoa vaikkapa ”republikaaniseksi umpiperäksi”.

Oma lukunsa on ulkopolitiikka. Ajattelen kauhulla vanhaa republikaanien ajamaa ”norsulla sisään kriisialueelle” -politiikkaa. Jäljet pelottavat. Levottomat ajatukset toivottavasti eivät toteudu, mutta jos republikaani presidenttiehdokas pääsee valtaan seuraavissa vaaleissa, todellisen politiikan pitää olla paljon realistisempaa kuin nykyisten ehdokkaiden puheiden.

Olen edellä moittinut vahvasti republikaaneja ideologisten tavoitteiden esillä pitämisestä. On kuitenkin myönnettävä, että amerikkalaisten ahdistuksessa on hyvin paljon yleistä länsimaista pahoinvointia. Nykyisten aikuisten vanhempien ja isovanhempien luomalta hyvältä – tai mainiolta - pohjalta odotukset ovat olleet korkealla, eivätkä monien mielestä ole täyttyneet.

lauantai 16. tammikuuta 2016

Yhteiseen puolustukseen

Suomen ja Ruotsin pääministerit tulivat julkisuuteen muutama päivä sitten yhteisartikkelilla, joka koski maiden puolustusyhteistyötä. Tämä on selvä konkretisointi aiempiin puheisiin.

Panin merkille pari mielenkiintoista profiilin nostoa artikkelissa.

Pääministerien mielestä maiden sotilaallisella liittoutumattomuudella on vaikutusta siihen, että Pohjois-Euroopassa ja Itämeren alueella turvallisuustilanne pysyy vakaana. Mielenkiintoista tässä mielestäni oli vahva kannanotto sotilaallisen liittoutumattomuuden puolesta. Viime aikoina on totuttu kuulemaan haikaluja Naton perään, mutta nyt tuntuu ääni kellossa muuttuneen.

Kirjoitin juuri Ruotsissa suoritetusta mielipidekyselystä, jossa puolet ruotsalaisista asettui vastustamaan Natoon liittymistä (kannattajia vain yksi kolmasosa). Ei myöskään ole sattuma, että Löfven ja Sipilä edustavat maidensa Nato-kriittisiä puolueita. Ruotsissa ei lähdetä muuttamaan turvallisuuspoliittisia linjauksia ellei vallitse yksimielisyyttä puolueiden kesken. Nyt ei vallitse.

Itse pidän pääministerien kannanottoa realismiin paluuna ulko- ja puolustuspolitiikassa. Itse asiassa näen presidentti Niinistön Uudenvuodenpuheen pääministerien ulostulon ennakointina. Puhuihan Niinistö lämpimästi Suomen ja Ruotsin yhteistyön puolesta kajoamatta lainkaan Natoon.

Pääministerit mainitsevat Suomen ja Ruotsin kannalta suurimmaksi turvallisuusuhaksi sotilaallisen toiminnan lisääntymisen Itämeren alueella. Tämä on ymmärrettävä mielipide viimeisten 12 kuukauden tapahtumien näkökulmasta. Ihan viime aikoina en tosin ole havainnut kovin hälyyttävää tapahtuneen Itämeren alueella.

Aamu-TV:ssä puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Ilkka Kanerva ja varapuheenjohtaja Mika Kari ottivat kantaa pääministerien puheenvuoroon ja puolustusyhteistyöhön yleensä 12.1.2015. Keskustelusta panin merkille Kanervan painotuksen, kun hän asetti tavoitteeksi puolustusliiton (”en sulje pois sotilasliittoa Suomen ja Ruotsin välillä”) maiden välillä. Pidän tätä kannanottoa turhan hätiköitynä tässä vaiheessa. Eiköhän kysymyksessä ole ensin aselajiyhteistyön käynnistämisestä ja siitä on pitkä matka sotilasliittoon. Itse näen aselajiyhteistyön eräänlaisena koetinkivenä. Jo se olisi aimoharppaus eteenpäin sotilaallisen yhteistyön tiellä ja näidenkin asioiden valmistelu vienee vuosia.

Yllättävää tässä on, että Nato-aktiivisuus on vaihtunut Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyön korostamiseen. Jopa UP:n aina innokas Charly Salonius-Pasternak totesi Naton nyt väistyneen taustalle.

Pääministerien painostukset koskien Itämeren vakautta ovat paikallaan. Samoin viittaukset pitkäjänteiseen turvallisuuspoliittiseen yhteistyöhön ja potentiaaliseen yhteistyöhön terrorismin vastaisissa ponnisteluissa. Minulla on kuitenkin epäily, että jotkin tahot näkevät Suomen ja Ruotsin yhteistyön harppauksena kohti molempien maiden Natoon liittymistä. Että syntyy ikään kuin paketti, jonka kanssa edetään. Tässä kulkee kuitenkin mielestäni raja: kummankaan maan ei pidä pyrkiä Natoon – ei yhdessä eikä erikseen. Sen sijaan maiden keskinäinen yhteistyökuvio vahvistaa Skandinavian vakautta.

Hyvin mielenkiitoista keskustelua käydään Ruotsissa asevelvollisuusarmeijan palauttamisesta osin Tanskan ja Norjan mallien mukaisesti. Entä Suomessa? Mikään ei estä Suomen asevelvollisuusarmeijan kehittämispyrkimyksiä osittain turvaamaan myös sisäinen rauha nyt, kun levottomuuksia on ilmennyt. Pidän armeijan ja poliisin (sotapoliisikoulutuksen laajentaminen osana poliisin ja armeijan yhteistyötä?) yhteistyötä ylivertaisena verrattuna itse itsensä asettaneisiin katupartioihin, joiden toiminta nykyisessä muodossa pitäisi kieltää.

Tällä hetkellä kansainvälisessä tilanteessa on kaksi ristiin vaikuttavaa voimaa. Toisaalta Venäjä on herännyt taloudellisiin ongelmiinsa ja pyrkii selvästi tasoittamaan vastakkainasettelua ja toisaalta – ehkäpä ideologista syistä – osa lännen toimijoista pyrkii puheillaan luomaan kuvan jännityksen lisääntymisestä.

torstai 14. tammikuuta 2016

Ennakkoluulot vs. avarakatseisuus

Ontariossa sijaitsevan Brock-yliopiston tutkimus (2012) ”osoitti”, että ne ihmiset, joiden älykkyysosamäärä oli matala lapsuudessa, omaksuivat todennäköisemmin ennakkoluuloisia uskomuksia ja konservatiivisia sosiaalisia asenteita aikuisina. Tutkimuksen lopputulos on herättänyt myös kritiikkiä.

Jostakin syystä tämä vanha tutkimus uutisoitiin taannoin uutena, ”tuoreena” Tekniikka & talous -lehdessä. Ensinnäkin olisi hyvä, jos selkeästi tuotaisiin esille viitatun tutkimuksen ilmestymisajankohta. Tällaista ”uusjulkistamista” ovat harrastaneet muutkin lehdet viime aikoina ilmeisesti uutispulassa.

Mutta sitten itse aiheeseen.

Psychological Science -lehdessä julkaistun tutkimuksen vetäjä oli psykologian professori Gordon Hodson, jonka mukaan aineisto viittaa huolestuttavaan kierteeseen: matalan älykkyysosamäärän omaavat ihmiset turvautuvat muuta väestöä useammin muutosvastarintaan ja vahvoihin ennakkokäsityksiin.

Vanhastaan on ollut tunnettua, että dogmaattiset ideologiat tarjoavat valmiita ratkaisuja haasteellisiin ongelmiin. Monilla ihmisillä on taipumusta ajatella, että (ideologinen) selkeä kehikko ja tietynlainen ”kuri ja järjestys” tarjoavat turvallisen pohjan elämänarvoille ja selviytymiselle elämässä.

Juuri ideologiset opinkappaleet yksinkertaistavat todellisuutta ja tarjoavat henkisesti laiskalle perustelut ennakkoluuloisille käsityksille. Onko kysymys kyvykkyyseroista ihmisten välillä? Vai onko kysymys avarakatseisuuden puutteesta? Tätä on syytä pohtia tarkemmin.

Kun ajatellaan ennakkoluuloja muita kulttuureja kohtaan, viitataan usein esimerkiksi islamilaiseen maailmaan. Mutta kun monet suomalaiset suhtautuvat nurjamielisesti ruotsalaisiin ikään kuin kysymys olisi edelleen itsenäisyystaistelusta, niin mieleen tulee äärimmäinen nurkkakuntaisuus. Kysymys on siis kattavammasta ahdasmielisestä psykologisesta ilmiöstä, jota voisi sanoa kauniisti rajoittuneisuudeksi.

Miten opetetaan avarakatseisuutta? Lopulta tärkeintä mielestäni on epävarmuuden sietokyky. Mielipidekysymyksissä ei ole ehdottomia totuuksia, niinpä epävarmuudessa on opittava elämään.

:::::::::::::::::::::::::::::

Entä vastaväitteet? Suvaitsevaisuuteen kriittisesti suhtautuvien vasta-argumentointi lähtee siitä, että suvaitsevaisuudesta on tehty vallitseva oppi. On syntynyt suvaitsevaisto, joka hallitsee keskustelua. Sillä on ollut – näin sanotaan - vuosikymmeniä hegemoninen ote länsimaisessa keskustelussa.

Nyt monet haluaisivat panna pisteen mielestään liialliselle vapaamielisyydelle.

Suvaitsevaisuuden vastainen argumentointi leimataan yleensä populismiksi, tarkemmin sanottuna oikeistopopulismiksi. Onko niin, että henkisesti rajoittuneet ihmiset omaksuvat helpommin ennakkoluuloisen ajattelun? Vai ovatko suvaitsevaiset itse näitä rajoittuneita ”älyköitä”, jotka Arvo Salon ironisen lohkaisun mukaan lausahtavat, että ”kaikki suvaitsemattomat ihmiset pitäisi ampua?”

Populismin älyllistäminen on keino kääntää asiat päälaelleen entiseen nähden. Hyökkäys on paras puolustus: väitetään, että teesi erilaisuuden korostamisesta positiivisessa mielessä, ja tasa-arvoisesta suhtautumisesta kaikkiin ihmisiin onkin yksipuolista indoktrinaatiota. Tämän ”pakkosyötön” väitetään liittyvän oleellisesti vihervasemmistolaiseen ajatteluun. Kysymys ei siis ole suvaitsevaisuuden kriitikoiden mielestä fiksuudesta tai sen puutteesta, vaan terveestä asenteesta perinteisen (kansallismielisen) ajattelun puolesta.

Väitteeni on, että ihmisiä erottaa lähinnä kyky ajatella itsenäisesti ryhmämanipulaation oloissa. Totalitäärisissä olosuhteissa (natsismi, stalinismi) oli suorastaan hengenvaarallista ajatella omilla aivoillaan ja alistaa vallitseva järjestelmä kritiikin kohteeksi. Rohkeus ajatella toisin näissä olosuhteissa oli henkisen vahvuuden mitta.

Monet suvaitsevina itseään pitävät ihmiset ovat törmänneet näinä aikoina kulttuurisokkiin, jota ei pitänyt olla. Miten suhtautua vieraasta kulttuurista tulleisiin, kun tulva on massiivinen? On ajateltu, että kysymys on sopeuttamisella hoidettavasta asiasta. Entä jos näin ei olekaan? Muualta tulleet haluavat säilyttää omat tapansa ja ääritauksessa jopa muuttaa ”isäntämaan kulttuuria” haluamakseen. Rauhanomainen rinnakkainelo ei tule kyseeseen.

Monesti kysymys on ”ylpeysmuurista”. Sekä sisään muuttajat että kantaväestö ovat ylpeitä omasta elämänmuodostaan eivätkä halua luopua periaatteistaan. Tämän ajattelun kautta on ehkä selitettävissä se problematiikka, minkä länsimaat ovat joutuneet kokemaan kerta toisensa jälkeen, kun ovat tunkeutuneet arabikulttuuriin esimerkiksi tavoitellessaan öljyvaroja. Tällä konfliktilla on kymmenien vuosien historia, eikä sitä vieläkään ole ratkaistu (= ei ole vieläkään opittu ymmärtämään). Arabien ylpeys ei salli imperialismia. Tuntuu siltä, että ollaan porauduttu entistä syvemmälle kulttuurisiin, uskonnollisiin ja ideologisiin kaivantoihin.

George Bushin tunkeutuminen Irakiin, Neuvostoliiton ja sitten Yhdysvaltain sekaantuminen Afganistanin sisällissotaan ja molempien osallistuminen Syyrian sisällissotaan ovat olleet omiaan aiheuttamaan pakolaistulvan. Kaikkien räikein esimerkki oli, kun Bush läntisen ylemmyydentunteen vallassa lähti viemään meidän kaikkien rakastamaa demokratiaa – olemattomien joukkotuhoaseiden etsimisen siivellä – Irakiin. Maksamme ymmärtämättömästä demokratian viennistä raskasta hintaa turvapaikanhakijoiden tulvana.

Hyvin monet suvaitsevina itseään pitäneet ihmiset ovat viime aikoina joutuneet pohtimaan oman humanisminsa, oman ”älykkään avarakatseisuutensa” sisältöä. Suoraan sanottuna he ovat ymmällä, mitä pitäisi ajatella esimerkiksi Kölnin tapahtumista jokin aika sitten. Valtava ryhmä ulkomaalaisia ikään kuin yritti kaapata seksuaalisen hegemonian – näin sen uutisoinnin perusteella käsitin - itselleen ja yritti toteuttaa käytännössä mielihalujaan.

Ei sovi ihmetellä, että näissä oloissa suvaitseva katsanto saattaa saavuttaa rajansa ja pahimmillaan kääntyy suvaitsemattomuuden voittokuluksi. Tästä ei ole kaukana ylireagointi, josta kertovat katupartioiden perustamiset. Tähän on tultu.

Uskon, että saksalaisten kohdalla tässä on kysymys kohtalon ivasta. Juuri heillä on ollut huono omatunto menneisyydessä tapahtuneista. Juuri he ovat halunneet vilpittömästi olla esimerkillisiä vieraaseen kulttuuriin suhtautumisessa. Ja tämäkö on nyt palkkio kaikesta?

Entä mikä on seuraava mahdollinen uhkakuva? Syksy Räsänen kertoo Voima-lehden kolumnissa (10/2015), että kansallissosialistien läpimurron aikaan natsi-Saksassa ystävät loittonivat toisistaan, kun läheinen kääntyi natsiksi. Entisten ystävysten välille muodostui kuilu.

Jääkö jäljelle kaiken epäily? Suvaitsevaisuuden mitaksi muodostuu (itse)kriittisyys: suvaitsevat eivät häily helposti eri vaihtoehtojen välillä tai ryhdy käännynnäisiksi. He uskovat periaatteessa hyvään avarakatseisuuteen, välttäen paatuneisuutta. Kysymys on lopulta sivistyksen laaja-alaisuudesta. Erilaisia näkemyksiä sulattava tai sovittava näkemys saattaa ajoittain jäädä tappiolle, mutta taistelu jatkuu.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Mistä julkisen sektorin it-hankintojen ongelmat johtuvat?

Julkisuudessa on paljon käsitelty erityisesti julkisen sektorin tietojärjestelmähankintoja. Ongelmaksi ovat nousseet järjestelmien hintakysymykset ja ohjelmistojen laatu. Olen seurannut läheltä it-järjestelmien toimituksia perheyrityksen kautta, ja yhtä ja toista matkalla havaittua on jäänyt mieleen.

Asianajaja Pekka Raatikainen on puuttunut alan ongelmiin Helsingin Sanomien Vieraskynässä 4.1.2015: ”Järjestelmien tehokas kilpailutus on kaikkien etu”. Ohessa lähinnä sivuan Raatikaisen esille nostamia asioita ja keskityn niihin osiin it-toimituksia/asiakkuuksia, jotka ovat itseäni vaivanneet.

Viittaamani it-yrityksen 30-vuotisen taipaleen aikana on tapahtunut muutoksia, joita käsittelen vain päällisin puolin. Itse olen nähnyt muutoksen siten, että aluksi oltiin ihastuneita, kun käsinlaskemisesta, konekirjoituksesta ja kalkkeerijäljennöksistä päästiin eroon ja otettiin käyttöön automaattinen tietojenkäsittely. Ohjelmantekovälineet olivat alkeellisia ja käyttöjärjestelmä oli MS-DOS.

Ihmiset kuitenkin tyytyivät ensi-ihastuksessaan tarjottuun ja ohjelmatkin olivat yksinkertaisia, vaikkakin räätälöityjä. Tärkeää oli kuitenkin, että ne luotiin tarpeeseen ja vanha käsityö jäi suurelta osin pois.

Noista päivistä ajattelu on muuttunut. Raatikainen toteaa, että ”suuri osa julkisten hankintayksiköiden laatimista it-hankintojen tarjouspyynnöistä sisältää ehtoja, joita toimittajien on mahdotonta toteuttaa”.

Tämä on yksi ongelma, mutta aihepiiriä on syytä eritellä hieman tarkemmin. Raatikainen toteaa, että suuntaus on kohti valmisohjelmia ja on siinä oikeassa. Ohjelmien hankkijat eivät kuitenkaan suostu valmiiseen, vaan haluavat räätälöintiä. Jotenkin tämä kertoo ihmismielen liikkeistä paljonpuhuvaa: mihinkään ei olla tyytyväisiä. Jo saavutettu etu herättää halun saada lisää muunnoksia, vieläpä ”juuri meidän tarpeisiin” sovitettuna . Pian koko ajatus valmisohjelmasta kuulostaa jäykältä byrokratialta. Toimittajan ja käyttäjän väliin syntyy kiista räätälöinnin ja valmisohjelman erilaisesta luonteesta.

Jää vaikutelma, että it-toimituksilta odotetaan aivan liikaa. Mikään muutosvaatimus asiakkaan puolelta ei ole liian pieni etteikö sitä voitaisi esittää. Työmäärästä viis. Samalla muutosten tekoon vaadittava taloudellinen resurssi kasvaa – jos toimittaja päättää laskuttaa jokaisen muutoksen.

Raatikainen toteaa: ”tarjouspyynnön tehnyt organisaatio vaatii usein käyttöönsä toimivaksi todettua valmisohjelmistoa, muttei hyväksy sitä, että valmisohjelmisto on markkinoille vakioitu tuote, joka tulisi ostaa sellaisenaan”.

Ison valmistajan lisensiointi usein estää räätälöinnin, jolloin ohjelmistojakelijat/jälleenmyyjät ovat asiakkaidensa kanssa vaikeuksissa viime mainittujen vaatiessa ohjelmistoon räätälöintiä.

Entä pienyritykset, joilla on oma (valmis)tuote. Heillähän on mahdollisuus räätälöidä tuotetta, kun isoa toimijaa ei ole taustalla vartioimassa. Ongelma ei kuitenkaan muutu. Myös pienet toimittajat joutuvat pitäytymään valmistuotteessa välttääkseen kohtuuttomat ja (asiakkaalle) kalliit räätälöinnit. Näin joudutaan jatkuvaan toimittajan ja asiakkaan väliseen jännitteeseen, jossa ohjelman toimittaja pyrkii mahdollisimman ”valmiiseen ” tuotteeseen ja ohjelmiston ostaja/käyttäjä vaatii yksilöllistä räätälöintiä.

Jos asiakkaita on satoja, käy räätälöintivaatimus ohjelmistotoimittajalle helposti ylivoimaiseksi tai sitten hinta on nostettava älyttömän korkealle tasolle.

Huomioivatko softan ostajat (asiakkaat) sen, että ”automaattinen tietojenkäsittely” menettää lopulta merkityksensä, kun asiakkaat vaativat valmisohjemaan loputtomasti variaatioita. Olisihan se hiukan hassua, että lähestyisimme joiltakin osin 1980-luvun puolen välin tietojenkäsittelyn käsityökäytäntöjä!

Julkishallinnon tarpeet Suomessa lähentyvät koko ajan yksityisen sektorin vastaavia tarpeita sekä maailmanlaajuisia toimintamalleja. Suomi ei ole ainutlaatuinen saareke, jossa kaikki pitäisi kehittää ja tehdä alusta lähtien uudestaan. Ainutlaatuisia ohjelmistoprojekteja tulee julkishallinnolla aina olemaan, mutta on koko ajan vaikeampaa keksiä perusteita suurille kehitysprojekteille kasvavan valmisohjelmatarjonnan sijasta.

Jos tarpeita vastaavaa palvelua ei löydy ja alalla on kuitenkin yksityisiä toimijoita, herää kysymys onko aika päivittää toimintamalleja sen sijaan, että tehdään jälleen uuden pyörän kehittävä projekti. Räätälöidyissä kehitysprojekteissa on suuri vaara syntyä yhden tarkoituksen järjestelmiä eli järjestelmiä, joita ei voida korvata millään muulla, vaikka järjestelmän omistusoikeus olisikin tilaajalla. Äärimmillään tämä johtaa julkishallinnon toimijan kustannuskilpailukyvyn menettämiseen yksityiseen toimijaan nähden, jos lähes vastaavan järjestelmän saa tilattua valmiina palveluna.

Nykyinen kehitys näyttäisi startup-yritysten myötä johtavan ennen kaikkea malliin, jossa järjestelmiä tarjotaan vastaamaan suoraan tarpeeseen, mutta ilman tilaajan ostamaa raskasta ja kallista järjestelmän kehitysprojektia. Asiakaskunta muovaa parhaat käytännöt järjestelmään ja järjestelmä kehittyy toimintamallien mukana.

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Ruotsalaisten Nato-kanta pysyy muuttumattomana

Dagens Nyheterin teettämä tuore Nato-kannatuksen mittaus (3.-14.12. 2015) ruotsalaisten keskuudessa (”Svenska folket säger nej till Nato”) osoittaa, että Natoon liittymisen vastustus on kääntynyt nousuun. Nyt Natolle sanoo EI 50 prosenttia ruotsalaisista (vuonna 2014 prosenttiluku oli 47). Samalla Nato-kannatuksen nousu on laantunut (nousua enää 33 prosentista 34 prosenttiin). Epävarmojen määrän putoaminen kertoo kantojen kiteytymisestä.

Kuuma Nato-debatti ei ole siis johtanut Nato-kannatuksen lisääntymiseen.

Kysymys jakaa kaikkia puolueita voimakkaasti lukuun ottamatta vasemmistopuoluetta (89 % Natoa vastaan). Nato-päätösten aika ei ole Ruotsissa mitenkään ajankohtainen.

Huomiota herätti taannoin, kun porvaripuolueet - viimeisenä keskustapuolue - ilmoittautuivat Natoon liittymisen kannattajiksi (tosin keskustan varaus on merkille pantavaa: Natoon vain Suomen kanssa).

Nykyiset hallituspuolueet ovat vahvasti Natoa vastaan (68 % - 17 %). Porvariallianssin vaaka kääntyy Naton kannalle prosenttiluvuin 47-36. Ruotsidemokraatit huojuvat kahden vaiheilla kannatuksen ja vastustuksen mennessä lähes tasan. Vielä yksi vertailu: moderaattien Nato-kannatus oli 48 prosenttia, sosialidemokraateilla 20 prosenttia.

Odotetusti naisten Nato-vastustus on hieman korkeammalla kuin miesten.

Myös Ruotsissa eliitti on Natoon kallellaan, mikä ei yllätä. Sama tilanne on Suomessa. Huomionarvoista on, että puolueiden kannat ovat enemmän Nato-myönteisiä kuin tavallisten kansalaisten.

Epäilen, että ruotsalaisten kantoihin heijastuvat kansainväliset tapahtumat herkästi. Ruotsalaiset ovat ehkä säikympiä kuin suomalaiset. Viime aikoina ei ole esimerkiksi Ukrainasta tullut ikäviä viestejä. Myöskään alueloukkauksia ei ole tapahtunut viime kuukausina. Näillä on oma vaikutuksensa gallupeissa.

Toivottavaa olisi, että se ajoittain panikoiva Nato-intoilu, jota meilläkin tietyt kellokkaat (ns. asiantuntijat) ovat harjoittaneet, laantuisi. Ns. asiantuntijoilla on selvä odotusarvo kansalaisten enemmistön mielipiteiden kääntymisestä vastaamaan eliitin mieliteitä.

Tällaista ei hevillä tapahdu, sillä kansalaiset vaistoavat, että eliitti on liian lähellä asenteellista Venäjä-vastaisuutta, jotta se voisi vetää objektiivisia johtopäätöksiä. Metsää ei nähdä puilta. Oma lukunsa ovat sitten ideologiset lännettäjät, jotka yrittävät leimata toisin ajattelijat (Natoon liittymistä vastustavat) jotenkin epäkelvoiksi, harhaanjohdetuiksi tai peräti aivopestyiksi.

Venäjän aggressiivisiin toimiin pitää suhtautua niiden ansaitsemalla kriittisyydellä, mutta silti ymmärtää Venäjän tarve nähdä roolinsa maailmanpolitiikassa suurempana, kuin miksi se nyt halutaan tunnustaa. Viime aikoina on onneksi tapahtunut varovaista lähenemistä lännen ja idän suhteissa.

perjantai 8. tammikuuta 2016

Näkökulmia talvisotaan

Henrik Meinander on toimittanut talvisotaa käsittelevän teoksen, joka koostuu osin Talvisotayhdistyksen 75-vuotismuistovuoden aikana pidetyistä esitelmistä ja osin joistakin muista esitelmistä/tuotoksista koskien sodan uusia tai vähemmän tunnettuja näkökulmia. ”Historian kosto: Suomen talvisota kehyksissään” (Siltala, 2015) on mielenkiintoinen tuttavuus monipuolisissa lähestymistavoissaan. Ainakin itse löysin uusia puolia tästä miltei loppuun kalutusta aiheesta.

Olisi mielenkiintoista pohtia, miten tällaiset uudet näkökulmat horjuttavat tavallisten suomalaisten kuvaa myyttisestä sodasta. Vai muuttavatko ollenkaan, koska vain pieni osa ihmisistä lukee tämän kirjan?

Jälleen kerran historiakäsityksiä ravistelee se ajankohta, jota eletään ja josta käsin nämäkin kirjoitukset ovat syntyneet. Olemme eläneet uutta kylmää vaihetta suurvaltojen välisissä suhteissa.

Kirjottajia on parikymmentä, kaikki johtavia alansa asiantuntijoita. Kirjassa ei ole yritetty sulauttaa käsityksiä yhteen ja hyvä näin, sillä nyt syntyy lähestymistapojen kaleidoskooppi, joka sallii eriäänisyyden. Sopii ainakin sellaiselle, jolla pohjatiedot ovat kunnossa.

Valitsin kirjasta vain muutaman esseen tähän esiteltäväksi ja arvioitavaksi. Kaikki esimerkkini tuovat mielestäni jotain uutta vakiintuneisiin käsityksiin.

Kirjoittajat tuovat erittäin hyvin esille ne ajattelutavat, jotka vaikuttivat päättäjien mielipiteisiin silloin, kun tilanne oli päällä. Jälkiviisaus on kuorruttanut monen nykykatsannon, kun lopputulos kaikesta on tiedossa. Aikalaiset hapuilivat arvailujen, myyttien ja tiedustelutietojen viidakoissa yrittäen löytää viisasten kiven, jolla ajaa oman – ja nimenomaan oman - kotimaansa etua.

:::::::::::::

Kimmo Rentola: ”Stalin ja Suomi syksyllä 1939”:

Oliko Suomi se itsepäinen - vähän yksinkertainen kansa - josta Runebergkin muistutti, ja jonka ajatuksen elvyttivät niin Stalin kuin Molotovkin, kun Suomi ei alistunut neuvostotasavallaksi edes sodan avulla. Stalinilta puuttui, osin toteuttamansa tiedusteluun kykenevien henkilöiden apuharvennuksen seurauksena, mahdollisuudet analysoida suomalaisten taistelutahtoa etukäteen.

Stalinin syyttäessä länsimaita - Ribbentrop-sopimuksen hengessä - kaikesta pahasta, häneltä jäi huomaamatta suomalaisten lähes kattava sitoutuminen läntiseen demokratiaan. Vakiintuneen käsityksen mukaan neuvostoliittolainen dogmatismi ei ottanut huomioon tulipunaisten kommunistien heikkoa kannatuspohjaa Suomessa.

Kekkos-historia on leimannut Väinö Tannerin kuuluisan tokaisun ”minä olen mensevikki” neuvotteluilmapiirin tuhoamisyritykseksi Moskovassa syksyllä 1939. Mutta ilmeisesti Stalin ei kiinnittänyt tähän juurikaan huomiota. Rentola toteaa lähteisiinsä viitaten, että itse asiassa Stalin suhtautui Tanneriin myötäsukaisesti. ”Vastarakkautta” Tannerilta hän ei kylläkään saanut. Neuvostoliitossa oli - ennen sotaa - ilmeisesti tahoja, jotka halusivat nähdä sosiaalidemokraatit työväen johdossa tajutessaan, että kommunistit olivat väärä kortti vetäistäväksi esiin tuossa vaiheessa. Tämä oli minulle uutta.

Myös venäläinen raportointi Suomesta – kansa pelkää sotaa, Suomen armeijan tila on heikko, aseista ja varusteita on pulaa - oli enemmän sitä, mitä Moskovassa haluttiin kuulla kuin totuuden esille nostamista. Ehkä kysymys oli siitä, että Suomen pluralistisessa yhteiskunnassa sodan aattonakin mielipiteet kukkivat ja diktatuuri otti vaarin niistä mielipiteistä, jotka tukivat omaa sotaan valmistautumista.

Keskeistä talvisotaa edeltävissä keskusteluissa oli kuitenkin suurvaltojen kyynisyys ja inhorealistinen politiikka. Niinpä Winston Churchill näytti pitävän pelkästään hyvänä, että Neuvostoliitto alisti Baltian maat. Se oli Saksalta pois. Sekä britit että Venäjä - viimemainitun solmimasta hyökkäämättömyyssopimuksesta huolimatta - keskittivät kaiken huomion Saksan uhkaan.

Lontoosta vuodatettiin Mannerheimin pessimistiset kannanotot Suomen puolustuskyvystä venäläisten korviin. Britit kavalsivat venäläisille myös Suomen kuvitelman Englannilta saatavasta moraalisesta tuesta.

Churchillin mielestä Neuvostoliiton hegemonia Itämerellä oli aivan perusteltua ja sen esteenä ei voinut olla brittilehdistön ja -kansalaisten Suomea kohtaan tuntema sympatia. Neuvostoliiton käsitys vahvistui, että Suomen junkkarikansa ei saisi apua mistään talvisodan alkaessa. Myös tavisodan lopussa Ranskan ja Englannin lupaama tuki vaikutti, jos ei tyhjältä kirjaimelta, niin ainakin ambivalentilta pyrinnöltä kuorrutettuna taka-ajatuksilla.

Rentola viittaa jopa sellaiseen argumenttiin, että Stalin piti talvisodan jälkeen brittien tukea venäläisten vaatimuksille talvisodan alla ansana, jolla houkuteltiin Stalin harhaan koskien tapaus Suomea. No, Rentola heittää joskus yltiöpäisiä spekulaatioita.

::::::::::::::::::

Kenneth Gustavsson: ”Ahvenanmaan uusi demilitarisointi 1940”

Ahvenanmaan osalta oli ja on edelleen voimassa vuoden 1921 Kansainliiton ratkaisu, jossa saaret määritettiin demilitarisoiduksi vyöhykkeeksi. Dosentti Kenneth Gustavsson Åbo Akademista käy yksityiskohtaisesti läpi Neuvostoliiton sotaan valmistautumista 1940-41 Itämerellä. Tässä yhteydessä Neuvostoliitto käynnisti ankaran painostuksen saadakseen purettua suomalaisten puolustusrakennelmat viimeistä piirtoa myöten. Vähitellen Suomi joutui antamaan periksi tuhoten sotilaalliset rakennelmat ja laitteet kokonaisuudessaan. Itäisen naapurin systemaattisuus pyrkimyksissään herätti huomiota suomalaisissa ja pani miettimään, mitä sillä oli mielessä Suomen ja Ahvenanmaan varalle.

Neuvostoliito vaati ja sai läpi demilitarisointia koskevan sopimuksen helmikuussa 1941. Tätä sopimusta en minä eikä moni muu tunne. Siinä vahvistetiin täydellinen linnoittamattomuus ja sen valvonta saarille ikään kuin täydennyksenä vuoden 1921 sopimukselle.

Koska Saksakin mainitaan vihollisena Neuvostoliiton Itämeren suunnitelmissa 1940-41, on se oleellinen osa Neuvostoliiton Itämeren haltuunottostrategiaa. Meitä suomalaisia kiinnostaa tietenkin se, että Neuvostoliito halusi raivata syksyllä 1940 kaikki pienimmätkin mahdollisuudet puolustaa saaria, niin että sille itselleen jäi vapaat kädet miehittää saaret. Gustavsson esittelee yksityiskohtaisesti Neuvostoliiton miehityssuunnitelman sotatilanteen varalta.

Molotovin tunnettu vierailu Berliinissä tapahtui marraskuussa 1940. Siellä hän vaati Ribbentrop-sopimukseen viitaten vapaita käsiä Suomen suhteen. Ensimmäinen yrityshän (talvisota) epäonnistui. Toinen yritys kilpistyi Hitlerin vastarintaan: hän ei halunnut uutta sotaa Itämeren alueella. Taustalla oli tietenkin Barbarossa-suunnitelma. Hitlerin jyrkkä kanta sotki Neuvostoliiton suunnitelmat sekä Suomen että Ahvenanmaan osalta. Neuvostoliitto jäi suhteellisen passiiviseksi kesään 1941 saakka (Itämerellä toteutettuja sotaharjoituksia lukuun ottamatta), kun Saksa samaan aikaan käyttäytyi hyvin aggressiivisesti Länsi-Euroopassa.

Jatkosodan aikana Neuvostoliitto ei lainkaan yrittänyt toteuttaa edellä esiteltyjä suunnitelmia Ahvenanmaalla. Saksa vei Barbarossa-suunnitelmallaan tilan hyökkäykseltä eikä Stalin enää sodan lopullakaan palannut miehityssuunnitelmiin Ahvenanmaalla. Stalinilla oli liian paljon muuta ajateltavaa.

Hyvin mielenkiintoista on todeta, että vuoden 1992 Suomen ja Venäjän välisessä sopimuksessa (jolla korvattiin YYA-sopimus) säilytettiin helmikuun 1941 Ahvenanmaata koskeneen demilitarisointisopimuksen status. Venäjälle jäi valvontaoikeudet linnoittautumattomuuden takaamiseksi. Näin kysymys onkin sekä vuoden 1921 että vuosien 1941 ja 1992 sopimuksista. Huomionarvoinen asia, koska yleensä on puhuttu vain vuoden 1921 sopimuksesta.

::::::::::::::::::::

Tuomas Tepora: Kuinka talvisodan henki hajosi – vai hajosiko?

Tuomas Tepora kertoo kiinnostavasti huhujen leviämisestä ja huhujen torjunnasta sotaolosuhteissa. Talvisodan aluksi kiersi huhu, että neuvostoliittolaisten rinnalla taisteli saksalaisia suomalaisia vastaan. Tämä kieli pettymyksestä, joka liittyi siihen, että Saksa asettui Venäjän puolelle talvisotapropagandassa (tavalliset ihmiset eivät tienneet Ribbentrop-sopimuksesta). Pian käynnistyi viranomaisten vastapropaganda, jolla kompromettoitiin salaliittoteorioita.

Sodan päätyttyä turhautuminen purkautui omien moittimisena, kun ihmiset olivat olleet pitkään menestystä ennustaneen sotapropagandan vaikutuksen alaisena ja sodan lopputulos aluemenetyksineen ei vastannut odotuksia. Talvisodan henki ei ollut niin vahva kuin siitä on kerrottu, vaan ilmapiiri vaihteli sodan aikana ja heti sen jälkeen.

Talvisodan loppuvaiheissa ja keväällä 1940 levisi huhuja, joiden mukaan Saksa ja Neuvostoliitto olivat ajautumassa välirikkoon ja tästä vedettiin johtopäätöksiä, joiden mukaan Suomi ei olisikaan yksin Neuvostoliitoa vastaan. Revanssihenki heräsi myöhemmin syksyllä 1940, kun jostakin levisi huhuja saksalaisten kannan muutoksesta.

Oli miltei luonnollista, että syntipukkiteorioiden kohteeksi joutui myös Ruotsi, olihan se sodan alla kieltäytynyt tukemasta Suomea. Ruotsin toteutunut apukin käännettiin huonon omantunnon osoitukseksi. Tepora esittää, että viranomaiset olivat pikemminkin tyytyväisiä, kun syyttely purkautui Ruotsiin, säästyivätpähän omat poliitikot tunteenpurkauksilta.

Kielikiistakin pulpahti esille. Levisi huhuja, joiden mukaan kannaksen läpimurto oli tapahtunut ruotsinkielisten rintamaosuudella. Vaikka asiassa olisikin ollut konkreettisesti hiukan perää, oli tosiasiallinen syy perääntymiseen venäläisten valtava paine kaikilla rintamaosuuksilla.

Lomailevat rintamiehet olivat tehokkaista huhujen levittäjiä. Osa puheista johtui turhautumisesta: rintamilla tapahtui paljon epäedullisempaa kehitystä, kuin mitä siviileille kerrottiin . Ruotsalaisiin liitettiin epämiehekkyyden leima. Sillä perusteltiin väitettyä vellihousuisuutta ja hienostelua. Riikinruotsalaiset vapaaehtoiset joutuivat eniten sylkykupeiksi. Kun aluksi hyvin sujuneiden sotatoimien jatkeeksi kärsittiin tappioita lähtivät salaliittoteoriat lentoon. Ruotsinkeliset ja ruotsalaiset olivat sopivia syyllisiä, siirsihän se vastuuta tappioista omilta sotilailta muille.

Kaikkein julmimmin syntipukkiteoriat satuttivat lopulta omaa hallitusta rauhanteon jälkeen. Rauha ei ollut kunniakas, vaan ”häpeärauha” (samanlaisia syytöksiä esittivät saksalaiset omaa hallitustaan kohtaan ensimmäisen maailmansodan päätteeksi). Saatiin kuulla, että väärät miehet johtivat maata.

Omat joukot säästyivät pahemmalta syyttelyltä, vaikka Viipurin lahden katastrofiin syyllistettiinkin kenraali K.M. Wallenius. Sopi kuvioon, että Mannerheim vanhojen kokemustensa takia vieroksui Walleniusta, vaikka tilanne lienee ollut Lapista tulleelle kenraalille ylivoimainen paikka.

Aivan viimeisenä vaiheena joutuivat kommunistit syyllisten paikalle varsinkin, kun syksyllä perustettiin Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura (lopetettiin tammikuussa 1941). Mutta tässä vaiheessa enin katkeruus oli jo ohitettu.

Tappioon päättyneen sodan jälkeen on psykologisesti varsin luonnollista, että syytösryöppy purkautuu. Samasta todistavat muut sodat missä päin tahansa maailmaa. Se on ikään kuin välivaihe, joka pitää elää. Parin kuukauden kuluessa talvisodan päättymisestä sota muuttui torjuntavoitoksi ja taisteluille osattiin antaa niille kuuluva arvo. Eri asia olisi ollut, jos syyttely olisi jäänyt päälle tai syyttelyyn olisi ollut todellista aihetta. Nyt ei sitä vaaraa ollut.

::::::::::::::::::::::

Meinanderin toimittama kirja tarjoaa mielenkiintoisen tavan kerrata historiaa, mutta myös täyttää omien tietojen aukkopaikkoja lähihistoriasta. Myös tulkinnat sodasta muuttuvat – eivät keskeisiltä osin, mutta reuna-alueilta.

”Historian kosto” on raflaava nimi, mutta voi joiltakin osin olla perusteltu, koska historia todellisuus uudelleen tulkittuna voi heittää roskiin jonkin jo vakiintuneen näkemyksen.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Tomppelipopulistit ja tärkeilevät älyköt

Olen joskus miettinyt lyödäänkö kansanvaltaa sen omilla aseilla: kun on sanan- ja mielipiteenvapaus, voi ”kuka tahansa”, jolla supliikki pelaa, päästä esimerkiksi presidenttiehdokkaaksi. Tämän saman ilmiön toinen puoli on, että ”vakava” keskustelu politiikan sisällöistä kärsii, kun erittelevän keskustelun voi leimata turhantärkeydeksi. Siitähän voi tehdä suorastaan pilkan kohteen.

Vuoden 2000 presidentinvaalikamppailussa Bush leimasi ”ikävän” Al Goren vakavat faktaperusteiset keskusteluyritykset ”sekavaksi matikaksi”. Bush halusi osallistua ”miellyttämiskisaan”. Voiko vaalit hävitä siis asiapohjaisen ylivoimaisuuden takia? Osaaminen muuttuu pahimmillaan irvikuvakseen.

Tärkeintä on, että on säpinää ja lennokkaita mielipiteitä, totuusarvosta viis! Politiikasta on tullut sirkusnäyttämö sillä erotuksella, että sirkuksessa on sentään ammattilaiset töissä.

Tällaisia piirteitä voi havaita Yhdysvaltojen presidenttikampanjassa, ei ainoastaan Donald Trumpin kautta vaan laajemminkin, kun käydään kamppailua presidenttiehdokkuudesta populismin keinoin.

Paul Krugman kiinnittää tuoreessa kolumnissaan huomiota samaiseen ilmiöön. Trump-ilmiö ei ollutkaan tilapäinen populismin kuohu, vaan se kestää ja kestää. Kukaan ei voi silti sanoa, milloin kupla puhkeaa vai menevätkö republikaanit oikeasti tällä hevosella vaaleihin saakka.

Populistinen triumviraatti Trump – Ben Carson – Ted Cruz (yhteensä 60 prosentin kannatus tällä hetkellä) on ottanut komennon ja se ei lupaa hyvää meille, jotka vielä kuvittelevat politiikan olevan analyyttistä pohdiskelua kansakunnan hyväksi.

Muuallakin sivistyneessä maailmassa on toki meneillään tämän saman ilmiön eri versioita. Populismi alkaa tässä katsannossa olla melko lattea käsite. Kansalaisten suosion tavoittelun sisään on rakentunut diskriminointi: hallitukselle kuuliaiset vs. suurempaa vapautta tavoittelevat. Joissakin maissa äänestäjistä näyttää valtaapitävien mielestä muodostuneen kiusankappaleita, joiden oikeuksia pitää kahlita (Venäjän lisäksi Puola, Unkari, Turkki…..). Pikku hiljaa demokratiaa ovat syöneet autoritääriset voimat, joiden uskotaan olevan tehokkaampi tapa hallita maata kuin mihin demokratia pystyy.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Yksi syy, miksi republikaaniäänestäjät eivät näy ymmärtävän vakavan poliittisen keskustelun päälle on, että he ovat jo useita vuosia tottuneet ”sählinkiin”, jossa tavoitteena on hämmennyksen aikaansaaminen, ei johdonmukainen asioiden eteenpäin vieminen. Mutta entä jos joku näistä politiikan helppoheikeistä pääsee valtaan? Miten kävi Bushin, joka yritti esiintyä suurena 9/11 -sankarina, ja joka hyökkäsi ylimielisesti Irakiin suurta vapauden lippua hulmutellen? Hän halusi olla toimen mies, eikä turhanaikainen pohdinta kuulu tehopakkauksen arsenaaliin. Asioiden miettiminenhän on osoitus heikkoudesta.

Ei käynyt hyvin. Bushin kausien saldo oli murheellinen. Pitääkö meidän nyt uskoa, että joku uusi omatekoinen kansanvillitsijä osoittautuu suureksi onnistujaksi, suureksi kansanjohtajaksi jumalan armosta? Ei tarvitse.

Krugman palauttaa mieliin Sarah Palinin, jonka asiaosaamisessa oli samanlaisia aukkoja kuin nyt on Trumpilla, ja joka päästeli harkitsemattomuuksia suustaan. Perinteet velvoittavat!

Republikaanisen establishmentin ehdokkaat (Jeb Bush, Marco Rubio) eivät pysty näköjään hevillä esiintymään – kalabaliikin keskellä - oman uskottavan linjan puolesta, joskaan heidän pelinsä ei ole mitenkään pelattu.

Republikaanien taisteluun verrattuna demokraatit etenevät asiakysymykset edellä. Hillary Clinton ja Bernie Sanders muistuttavat vanhanaikaista argumentoivaa pariskuntaa, joka käy keskustelua sivistyneesti perustellen. Kyllä tällekin keskustelutyylille löytyy kannatusta. Kysymys onkin suuresta polarisaatiosta, kansakunnan jakautumisesta – katupoikakielellä sanottuna - tomppelipopulisteihin ja paskantärkeisiin älyköihin.

Hesarin jutussa ”Vladimir ja neljä miestä” (3.1.2016) Pekka Hakala yrittää luoda ulkopoliittisen ulottuvuuden tälle trumpilaiselle ”amerikanmeiningille”: Putin ja Trump sopivat länsieurooppalaisten valtionmiesten päiden yli Krimin luovuttamisesta lopullisesti Venäjälle. Mikään ei ole pyhää, kaikki on myytävissä, kunhan vain hinnasta sovitaan.

Olen joskus itse pyrkinyt luomaan inhorealistista politiikan kuvaa suurvaltojen pelistä Ukrainan suunnalla ja lausunut ärtymykseni ”heidihautalamaisesta” kirkasotsaisesta moralisoinnista oikeudenmukaisen maailman puolesta – jota ei ole. Mutta kyllä minuakin inhottaisi trumpilainen (ja putinilainen) sopimus isojen poikien kesken toisten valtioiden tai maa-alueiden kohtalosta.

Tämä autoritäärinen ajattelu on luonut sillanpääasemia eri puolille Eurooppaa: monet tahot Ranskassa, Unkarissa ja Puolassa ovat asettaneet kyseenalaiseksi liberaalin demokratian arvot. Tässä on jotain samaa kuin Wienin kongressin ”laillisuus”-, tasapaino- ja turvallisuusperiaatteissa. Muuttumattomuus, ”vakaus” ja paluu vanhaan järjestyksen leimaavat äärikonservatiivien ja -oikeistolaisten tavoitteita.