Suomen ja Ruotsin pääministerit tulivat julkisuuteen muutama päivä sitten yhteisartikkelilla, joka koski maiden puolustusyhteistyötä. Tämä on selvä konkretisointi aiempiin puheisiin.
Panin merkille pari mielenkiintoista profiilin nostoa artikkelissa.
Pääministerien mielestä maiden sotilaallisella liittoutumattomuudella on vaikutusta siihen, että Pohjois-Euroopassa ja Itämeren alueella turvallisuustilanne pysyy vakaana. Mielenkiintoista tässä mielestäni oli vahva kannanotto sotilaallisen liittoutumattomuuden puolesta. Viime aikoina on totuttu kuulemaan haikaluja Naton perään, mutta nyt tuntuu ääni kellossa muuttuneen.
Kirjoitin juuri Ruotsissa suoritetusta mielipidekyselystä, jossa puolet ruotsalaisista asettui vastustamaan Natoon liittymistä (kannattajia vain yksi kolmasosa). Ei myöskään ole sattuma, että Löfven ja Sipilä edustavat maidensa Nato-kriittisiä puolueita. Ruotsissa ei lähdetä muuttamaan turvallisuuspoliittisia linjauksia ellei vallitse yksimielisyyttä puolueiden kesken. Nyt ei vallitse.
Itse pidän pääministerien kannanottoa realismiin paluuna ulko- ja puolustuspolitiikassa. Itse asiassa näen presidentti Niinistön Uudenvuodenpuheen pääministerien ulostulon ennakointina. Puhuihan Niinistö lämpimästi Suomen ja Ruotsin yhteistyön puolesta kajoamatta lainkaan Natoon.
Pääministerit mainitsevat Suomen ja Ruotsin kannalta suurimmaksi turvallisuusuhaksi sotilaallisen toiminnan lisääntymisen Itämeren alueella. Tämä on ymmärrettävä mielipide viimeisten 12 kuukauden tapahtumien näkökulmasta. Ihan viime aikoina en tosin ole havainnut kovin hälyyttävää tapahtuneen Itämeren alueella.
Aamu-TV:ssä puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Ilkka Kanerva ja varapuheenjohtaja Mika Kari ottivat kantaa pääministerien puheenvuoroon ja puolustusyhteistyöhön yleensä 12.1.2015. Keskustelusta panin merkille Kanervan painotuksen, kun hän asetti tavoitteeksi puolustusliiton (”en sulje pois sotilasliittoa Suomen ja Ruotsin välillä”) maiden välillä. Pidän tätä kannanottoa turhan hätiköitynä tässä vaiheessa. Eiköhän kysymyksessä ole ensin aselajiyhteistyön käynnistämisestä ja siitä on pitkä matka sotilasliittoon. Itse näen aselajiyhteistyön eräänlaisena koetinkivenä. Jo se olisi aimoharppaus eteenpäin sotilaallisen yhteistyön tiellä ja näidenkin asioiden valmistelu vienee vuosia.
Yllättävää tässä on, että Nato-aktiivisuus on vaihtunut Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyön korostamiseen. Jopa UP:n aina innokas Charly Salonius-Pasternak totesi Naton nyt väistyneen taustalle.
Pääministerien painostukset koskien Itämeren vakautta ovat paikallaan. Samoin viittaukset pitkäjänteiseen turvallisuuspoliittiseen yhteistyöhön ja potentiaaliseen yhteistyöhön terrorismin vastaisissa ponnisteluissa. Minulla on kuitenkin epäily, että jotkin tahot näkevät Suomen ja Ruotsin yhteistyön harppauksena kohti molempien maiden Natoon liittymistä. Että syntyy ikään kuin paketti, jonka kanssa edetään. Tässä kulkee kuitenkin mielestäni raja: kummankaan maan ei pidä pyrkiä Natoon – ei yhdessä eikä erikseen. Sen sijaan maiden keskinäinen yhteistyökuvio vahvistaa Skandinavian vakautta.
Hyvin mielenkiitoista keskustelua käydään Ruotsissa asevelvollisuusarmeijan palauttamisesta osin Tanskan ja Norjan mallien mukaisesti. Entä Suomessa? Mikään ei estä Suomen asevelvollisuusarmeijan kehittämispyrkimyksiä osittain turvaamaan myös sisäinen rauha nyt, kun levottomuuksia on ilmennyt. Pidän armeijan ja poliisin (sotapoliisikoulutuksen laajentaminen osana poliisin ja armeijan yhteistyötä?) yhteistyötä ylivertaisena verrattuna itse itsensä asettaneisiin katupartioihin, joiden toiminta nykyisessä muodossa pitäisi kieltää.
Tällä hetkellä kansainvälisessä tilanteessa on kaksi ristiin vaikuttavaa voimaa. Toisaalta Venäjä on herännyt taloudellisiin ongelmiinsa ja pyrkii selvästi tasoittamaan vastakkainasettelua ja toisaalta – ehkäpä ideologista syistä – osa lännen toimijoista pyrkii puheillaan luomaan kuvan jännityksen lisääntymisestä.
Olemme todellakin siirtymässä maailman järjestykseen, jossa olimme ennen ensimmäistä maailmansotaa.Sotilaamme eivät varmaankaan tyydy pelkästään puolustuksellisten strategioiden miettimiseen, vaan myös erimallisten laajentavien operaatioidn mahdollisuus, on erilaisissa skenaarioissa mukana.Venäläisten epäluuloisuutta maatamme kohtaan ruokkii parhailaan lapissa tapahtuva yhdysvaltalaisten ,tosin symboolinen harjoittelu, mistäs me milloinkaan tiedämme, minkälaisilla tavoitteilla vaikkapa mahdollnen tuleva yhdysvaltain valtakoneisto pyrkii saamaan hallintaansa euraasian valtavat raakaaine resurssit, muillakin kuin talousaarron vipua käyttäen. Aikaisemmin täällä mainitussa Vihavaisen kirjassa oli maininta venäläisen kansanrintaman kokouksessa, Putinin mainitsema toteamus, yhdysvaltain pyrkimyksestä alistaa heidät, ei pelkästään nöyrytää, kuten väite kysymyksessä oli kuulunut. Jevgeni Primakovin ollessa pääministerinä ja ollesaan jo menossa Wahigtoniin allekirjoittamaan 98 talouskriisin seurauksena koitunutta avuntarvetta. Sattumalta Clintton oli,juuri alottanut Serbian pommitukset Primakovin lentokoneen ollessa puolivälissä atlanttia kääntynyt takaisin , protestiksi. Tapahtuiko tuolloin uuden maailmanjärjestyksen kannalta Clinttonille väärä ajoitus. Myös Ruotsin tulevista kehitys-suunnista ei ole takeita ovathan vanhat hattujen asenteet myös siellä lisäämässä suosiotaan.Koska maantieteelle emme voi mitään,täytyisi se hyväksyä ja pyrkiä mahdollisuuksien mukaan rauhoittamaan europaa ja hyväksyä naapurimme venäjän mahdollisimman nopea vaurastuminen, resurssit heillö siihen olisi olemassa, varsinkin kun Pekka Viljakaisen tapaiset bisnesmiehet ovat sitä vauhdittamassa.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista