Putinin oppi, Putinin sota

 

 

Vladimir Putin julisti sodan Ukrainalle puheessaan 24.2 2022. Puhetta on arvioitu monella taholla. Yritän seuraavassa löytää sille historiallisia lähtökohtia sekä sovittaa sen kansainvälisen politiikan avaintapahtumiin lähimenneisyydessä. Lainaan ohessa omaa parin viikon takaista ”Kylmä sota 2” -taulukkomuotoista tekstiä Putinin puheen arvioinnin pohjaksi. Uskon,  että taulukko muodostaa suuntaviivat nyt nähdylle sodan käynnistymiselle. 

Napauta hiirellä suurentaaksesi kuvaa! Paina Esc-näppäintä pienentääksesi taulukon!

Oheinen blogikirjoitukseni perustuu Helsingin Sanomissa olleeseen Putinin sodanjulistuspuheen käännökseen (Pengermä/Mitroshin). Kannanotot ja kommentoinnit ovat omiani.

Presidentin puhe on katkera tilitys Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisestä historiasta Putinin silmin nähtynä. Puheen tulkinnan dramatiikka perustuu siihen,  että sitä on vaikea selittää länsimaisella järjenjuoksulla ilman,  että lähtökohdaksi otetaan tekaistu historiankertaus tai vääristely. Puhe on laadittu siten, että jää vaikutelma, että Putin itsekin uskoo ainakin osaan sen viestistä. Toinen näkökulma on,  että presidentti haluaa oikaista historiaa valitsemiltaan osilta. Puheen syväanalyysi edellyttäisi myös länsimaiden toimien perkausta 2000- ja 2010-luvilla. Siihen en kuitenkaan tässä  kirjoituksessa lähde kuin pintapuolisesti viittaamalla.

Putinin tarkoitus oli perustella sodanjulistusta. Hän viittaa puheensa aluksi ”vuodesta toiseen” ja ”askel askeleelta” kasvaneeseen länsimaiseen uhkaan, joka on ilmennyt  Naton laajenemisena itään. Putin vetoaa siihen,  että Venäjä on ”30 vuoden ajan” yrittänyt sopia Nato-maiden kanssa ”jakamattoman turvallisuuden periaatteista”. Tällä Putinin täytyy viitata etupiirikäsitteeseen. Putin korostaa, kuinka  Naton sotakoneisto on lähestynyt Venäjän rajoja. Putinin Venäjän tavoitteena ei ole käsitykseni mukaan vanhassa mielessä imperialismin toteuttaminen  vaan rajavaltioiden painostaminen/pakottaminen toimimaan Venäjän turvallisuusvyöhykkeenä. Eri valtioihin voidaan soveltaa eri periaatteita. Venäjän toimien vertailukohtaa ei löydy myöskään tunnistamastani amerikkalaisesta ”tukikohtaimperialismista” (lähes tuhat tukikohtaa),  eikä kiinalaisesta globaalin talouden solmukohtiin perustuvasta imperialismista. Ainoa vertailuperuste on vanha kylmän sodan etupiiriajattelu.  

Putin puhui länsimaisesta ylimielisyydestä (erehtymättömyys, piittaamattomuus) ja Venäjän etujen huomioonottamattomuudesta.  Putin kytkee tämän asennoitumisen Neuvostoliiton romahtamiseen ja siitä johtuvaan Venäjän aliarvioimiseen.  Putin murehtii Venäjän  itsevarmuuden ”hetkellistä” menetystä 1990-luvun alussa kaiken pahan alkuna ja juurena. Heikkouden tila on jättänyt Putiniin ylpeyteen poltinmerkin. Voidaan tietysti kysyä olisiko jonkun lännen johtajan Venäjän asemaan asettuminen voinut kohentaa suurvallan omanarvontuntoa. Jää ikuiseksi arvoitukseksi olisiko tällä ollut jotain merkitystä politiikan käytännön työssä.

Putin projisoi hegemonian tavoittelun länteen: se käytti tilaisuutta hyväkseen ja otti kaiken vaikutusvallan, mikä oli otettavissa. Kylmän sodan voittajat käynnistivät maailman uusjaon, josta Venäjä jäi syrjään.  Syntyi Putininkin vuonna 2007 mainitsema yksinapainen maailmankuva.  Tähän liittyy Putinin tuntema inho  lännen ”alhaista sivistystasoa” kohtaan.  Putin itse näkee lännen - ylemmyydentuntoisesti - kulttuuriltaan pinnallisena.

Esimerkkejä ylimielisyydestä löytyy Putinin mielestä runsaasti kuten Bosnian sota 1990-luvulla, jossa länsi käytti ohjuksia ja hävittäjiä. Tässä Putin unohtaa serbien suorittaman kansanmurhan (Bosnian kansanmurha) ja etniset puhdistukset. Entisen Jugoslavian alueen väkivaltaisuudet ovat ikään kuin vertailukohde sille, mitä nyt kostoksi (?) tapahtuu Ukrainassa. Venäjä oli aivan liian heikko puuttuakseen Jugoslavian tapahtumiin 1990-luvulla. Bosniaa kriisipesäkkeinä ja lännen sekaantumisen kohteina seurasivat Irak, Libya ja Syyria. Länsi teki Putinin mielestä näiden konfliktien yhteydessä virheen virheen perään synnyttäen kansainvälisen terrorismin aallon. Erityisen hanakasti Putin tarttuu puheessaan lännen suureen epäonnistumiseen Irakissa eli joukkotuhoaseharhaan.

Putin ja Venäjä omaksuivat kannan,  jonka mukaan valtaa pitävät (riippumatta siitä, millä tavoin ovat päässeet käsiksi valtaan) ovat niitä, joita Venäjä puolustaa. Libyan Muammar Gaddafi ja Syyrian Basar al-Assad muodostavat esimerkin tästä.  Demokratia tässä taistelussa jäi häviäjän rooliin.

Putinilla on myös kanta tunnettuun  ”Natoa ei tuumaakaan itään” -lupaukseen,  jonka ulkoministerit  Baker ja Genscher antoivat  1990-luvun alussa. Putin on omaksunut tästä osatotuuden eli,  että kysymys oli koko Itä-Euroopan Nato-suhteesta eikä vain Saksasta.  Lännessä katsotaan, että kysymys oli vain Saksasta.

Yhdysvallat Putin  leimaa ”valheen valtakunnaksi”, johon kyllä amerikkalaiset itse polarisoituneessa yhteiskunnassa ovat antaneet aihetta. Samantien Putin leimaa myös Yhdysvaltain kanssa liitossa olevat tahot osaksi ”valheen valtakuntaa” ilman sen kummempia todisteita.

Putin syyttää ankarasti Yhdysvaltoja ”separatistien ja palkkasoturijoukkojen” toiminnasta 1990- ja 2000-luvulla  Etelä-Venäjällä ilman selkeitä näyttöjä. Vielä kovemmin Putin tuomitsee lännen ”pseudoarvojen pakkosyöttämisen” Venäjän kansalle, mutta tekee samalla selväksi, että moinen on turhaa eikä onnistu. Mitä tarkoittavat pseudoarvot? Tässä voidaan viitata Sergei Lavrovin esille tuomiin ideologisiin näkyihin. Lavrovin mukaan Eurooppa on jälkikristillinen yhteisö. Lavrov haluaa tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.

Lavrov syyttää länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Siis eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin ehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

Lavrov puhuu paheksuvasti (liberaalien) arvojen tuputtamisesta ja Putin yhtä paheksuvasti liberaalin demokratian viennistä, jotka suhtkoht ovat samansisältöisiä asioita. 

Venäläinen ”pragmatismi” on suunnattu läntistä messianismia vastaan. Jos siis maassa on kansan valitsema autoritäärinen hallinto on se hyväksyttävä lailliseksi vallaksi. Syyria on tästä selkein esimerkki. Lavrov syyttää läntistä messianismia lähes kaikesta Lähi-idässä tapahtuneesta, pakolaisongelma sisältyen. Mukaan hän lukee Syyrian lisäksi mm. Ukrainan, jossa Putinin opin mukaan tapahtui vallankumous vuonna 2014, ja jossa syrjäytettiin laillisesti valittu johtaja ja nimenomaan lännen kiihottamana. Lavrovin mukaan Ukrainassa oli kysymys maan arvojen anastamisesta ja lännen vaatimuksesta toteuttaa ”vain eurooppalaista näkemystä kaikesta”.

”Putinin oppi” on Ukrainan sodan taustalla.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Sodanjulistuspuheensa loppupuolella Putin palaa joulukuun 2021 -puheensa teeseihin ”turvallisuuden takaamisesta”, jotka Yhdysvallat torjui suoralta kädeltä.  Putin viittasi jälleen selvästi turvatakuuseen etupiirivaatimuksineen.

Historiaan Putin kajoaa verratessaan nykypäivän lännen toimia Neuvostoliiton menettelyyn vuoden 1941 alussa,  kun Neuvostoliitto yritti estää tai viivyttää sodan syttymistä ottamatta Saksan haastetta heti vastaan. Putin on jossain määrin oikeassa sanoessaan,  että Neuvostoliitto myöhästyi puolustuksensa kuntoon saattamisessa vuonna 1941. Saksa sai aluksi yliotteen. Tätä hän pitää varoittavana esimerkkinä: toista kertaa samaan virheeseen ei sorruta!  Hän siis pitää varmana,  että länsi Ukrainan kautta hyökkää Venäjän kimppuun eikä Venäjä tällä kertaa aio olla myöhässä!  Argumentointi on hataraa ja vainoharhaista. Kaikesta voi päätellä, että Ukrainan hiertävään ongelmaan oli suunniteltu puututtavan jo pitkän aikaa.  

Putin uhoaa, että nyt Venäjä on yksi maailman mahtavimmista ydinasevalloista ja toteaa Venäjän olevan ylivoimainen joidenkin uusimpien aseiden kehittelyssä. Putin saarnaa, että vihollisen hyökkäys johtaa siihen itseensä kohdistuviin hirveisiin tuhoihin. Natoa Putin pitää vain Yhdysvaltojen käsikassarana. Yhdysvalloille Venäjän vastainen vihoittelu on  ”patoamispolitiikkaa”, kun taas Venäjälle kysymys on ”elämästä ja kuolemasta”. Näin Putin vaihteli puheessaan näkökulmaa oman kansakunnan suurten uhrausten ja omien hyökkäysvoimien tuhoamiskyvyn välillä aina tilanteen mukaan.

Ukrainan tilanteeseen mentäessä Putin ilmoitti Venäjän taistelleen kahdeksan vuotta rauhanomaisen ratkaisun puolesta. ”Kaikki turhaan”, hän toteaa. Sitten Putin loihtii puheeseensa kaikkein suurimman valheen sanoessaan,  että on aika lopettaa ”kansanmurha siellä (Itä-Ukrainassa) asuvia miljoonia ihmisiä kohtaan”. Vain Venäjä voi luoda heille turvan. Ollaan jo lähellä sitä, miksi interventio piti toteuttaa.

Putin puolustaa ehdottomaan sävyyn Krimin ja Donbassin haltuunoton välttämättömyyttä. Vihollisia, jotka uhkaavat näitä alueita nähdään kaikkialla. Natsi-käsite vilahtaa tuon tuosta puhetekstissä. Sitten hän vaihtaa levyä:  Putin väittää suhtautuvansa kunnioittavasti Neuvostoliiton jälkeiselle alueelle muodostuneisiin uusiin maihin.

Ukrainan osalta Putinin tavoitteena on demilitarisointi ja vapautuminen natseista. Pahaenteisesti  luvataan rangaista rikoksia tehneitä. Täkynä Putin lupasi, että Ukrainan alueita ei miehitetä.

Puheen loppuosa sisälsi paljon korulauseita ruusuisesta tulevaisuudesta,  kunhan Venäjän asettamat ehdot täytetään. Lopuksi sävy taas vaihtuu ja uhataan historiallisen kovalla kostolla (ydinaseilla?)  niitä,  jotka yrittävät puuttua Venäjän sotilaallisiin toimiin Ukrainassa.

 

Ukraina anno Domini 2014

 

 Vladimir Putin päätti sitten brutaalisti hyökätä Ukrainaan  aamuyöstä 24.2.2022. Olen kirjoittanut Ukrainasta monen monta kertaa viimeisten kahdeksan vuoden aikana. Yksi näistä kirjoituksista on ”Toisinajattelijan kuvaus Ukrainan tapahtumista” 20.12.2014, siis kirjoitus Ukrainan nykykonfliktin  ”lähtövuoden” näkökulmasta.  Julkaisen kirjoituksen nyt uudelleen. Saattaa olla hyvä tutustua siihen, ei sen takia,  että kaikki siinä olisi ennustetta siitä,  mitä nyt on tapahtunut, vaan sen takia,  että siinä pohdiskellaan niitä mahdollisia muita reittejä,  joita historia olisi voinut edetä toisenlaisten realiteettien vallitessa.

Presidentti kiinnitti huomiota tiedotustilaisuudessa 22.2.2022 erääseen asiaan,  jonka hän on joskus aiemmin lanseerannut Henry Kissingeriä mukaillen: ”Miten suhtautua sellaiseen käyttäytymisen, mikä ei ollenkaan mahdu meidän `repertuaariimme´?”. Juuri tätä asiaa joudumme nyt hämmennyksen vallassa pohtimaan. Miksi tämä hulluus piti käynnistää?

Vaikka ohessa tarjotaankin vaihtoehtoa historian kululle, ei se käy selitykseksi Putinin törkeälle toiminnalle.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Ohessa kirjoitukseni vähäisin stilisoinnein sellaisena kuin se julkaistiin joulukuussa 2014.

Chicagon yliopiston professori John J. Mearsheimer (74 v.) on kansainvälisen politiikan todellinen asiantuntija (ei siis ns. asiantuntija), joka on kirjoittanut Foreign Affairs-lehden loka-marraskuun 2014 numeroon hienon artikkelin ”The Liberal Delutions, That Provoked Putin”. Mearsheimeria on kuvattu jopa sukupolvensa vaikutusvaltaisimmaksi kansainvälisten suhteiden realistisen koulukunnan merkkihenkilöksi.

Artikkeliin on syytä palata nyt, kun Vladimir Putin on juuri pitänyt puheensa (puhe pidettiin siis vuonna 2014) Venäjän tilasta. Mitä Putin sanoi? Kyllä, hän syytti ulkopuolisia tahoja Venäjän ja Ukrainan tilanteesta, kyllä, hän syytti Yhdysvaltoja turvallisuusuhista, kyllä, hän perusteli esimerkiksi Itämerellä tapahtuneita vaarallisiksi koettuja hävittäjä- ym. lentoja sillä, että amerikkalaiset ovat tehneet lentoja kaiken aikaa ja Venäjä on tehnyt lentoja vasta pari vuotta, kyllä, Venäjällä on vain pari sotilastukikohtaa omien rajojen ulkopuolella, kun Yhdysvalloilla niitä on satoja, kyllä, Venäjän sotilasmenot ovat vain kymmenesosa Yhdysvaltain sotilasmenoista jne.

Mitä uutta kuultiin? Ei varsinaisesti uutta, mutta itse vakuutuin jälleen kerran, että Venäjän strategia on puolustuksellinen. Se kokee – kuvitellusti tai todellisesti – itsensä uhatuksi ja haluaa pysäyttää Naton ja EU:n etenemisen rajoillaan.

Otan tähän esimerkinomaisesti yhden teeman, jota on viime aikoina runsaasti pidetty esillä, nimittäin lentotoiminnan Itämeren yllä. HS:n Kari Huhta kehittää kolumnissaan (HS 18.12.2014: ”Miksi ihmeessä ne niin lentelevät?”) pitkän liudan selityksiä venäläisten aktiivisuudelle: Suomea ja Ruotsia estetään liittymästä Natoon, Venäjä pyrkii hajottamaan EU:n rivit, Venäjä pyrkii hajottamaan Naton rivit, Venäjän sotilaspoliittinen valtaeliitti painostaa Putinia, Venäjä yrittää suunnata kansalaistensa huomion kotimaan talouden alakulosta ulospäin….. Onhan tässä näitä, mutta minä tulkitsen varsin arkisesti kysymyksessä olevan halun osoittaa - tosin varsin arveluttavalla tavalla - voimaa kaikilla politiikan ja puolustusvoimien osa-alueilla: olemme edelleen suurvalta ja meidät tulee huomioida. Lentoliikenteen turvallisuustason heikentäminen on tietenkin asia, josta Venäjä ei selviä selittelemällä.

Mutta on tässä toinenkin puoli. Loputon Venäjän sotilaslentoliikenteellä lännessä harjoitettu spekulointi palvelee mielestäni kaikenkarvaista mystifiointia ja pelottelua. Näen pelottelukampanjan osittain Naton puolesta propagointina (Huhta kirjoittaa Tu-95-mallin strategisista pommikoneista: ”nuo kauhun tasapainon lentävät hirmuliskot”).

::::::::::::::::::::::::::

Putinin puhe oli vaisu? Ei minusta. Venäjän politiikan palikat asettuivat paikoilleen varsin järjestäytyneesti. Se selvisi, että hyvät neuvot ovat kalliit. Suuri arvoitus on talouden kehitys, jota lienee mahdotonta arvioida, joten jätän sen tällä kertaa vähemmälle.

Niin, mitä John J. Mearsheimer kirjoitti Foreign Affairsissa? Ensinnäkin hän otti kainostelematta lähtökohdakseen Venäjän ja Putinin näkökulman silläkin uhalla, että jää harvojen joukkoon, joka uskaltaa lähestyä Venäjää ja Ukrainaa tästä näkövinkkelistä. Meiltä Suomessa ei taitaisi löytyä samanlaista rohkeutta vakavasti otettavien tukijoiden joukosta.

Käyn ohessa referoiden läpi Mearsheimerin esiin nostamat näkökohdat vastapainoksi totutuille väittämille.

Ensinnäkin hän katsoo suurimman vastuun Ukrainan kriisistä kuuluvan lännelle. Putin ilmeisesti oletti aivan aidosti Naton sijoittavan laivastotukikohdan Krimille. Venäjän kannalta Nato esiintyi aggressiivisesti: vuonna 1999 tapahtui laajeneminen Tsekkiin, Unkariin ja Puolaan ja vuonna 2004 Bulgariaan, Viroon, Latviaan, Liettuaan, Romaniaan, Slovakiaan ja Sloveniaan. Laajenemisen tärkeinä lobbareina olivat itäeurooppalaiset siirtolaiset Yhdysvalloissa , jotka vaativat Clintonin aikana ”suojelua” entisille maanmiehilleen.

Venäjä ei pystynyt heikkoutensa takia puuttumaan Yhdysvaltain ja Naton toimiin Bosniassa, vaikka siellä kohteena oli sen vanha liittolainen Serbia. Tulenaraksi tilanne muuttui, kun Georgia ja Ukraina pyrkivät Natoon vuonna 2008. George Bush olisi kummatkin maat hyväksynyt mukaan, mutta Ranska ja Saksa torjuivat hankkeen Venäjän varoitettua voimakkaasti strategisen tasapainon muutoksista.

Vuoden 2008 elokuussa syttyi Venäjän ja Georgian välillä sota jälkimmäisen aloitteesta, jonka seurauksena Venäjä otti hallintaansa Abhasian ja Etelä-Ossetian. Venäjän kannalta oli tultu viimeiselle rajalle.

Olivatko länsiliittoutuneiden johtajat luvanneet 1990-luvun alussa jotain Venäjälle Naton laajentumisesta? Kyllä, Yhdysvaltain ulkoministeri George Baker ja Saksan liittokansleri Helmut Kohl olivat suullisesti luvanneet Saksojen yhdistämisen hintana Gorbatsoville, että Nato ei laajene itään, mutta kirjallisesti ei toki luvattu mitään. Baker kirjoitti muistelmissaan: ”Melkein jokainen saavutus sisältää - menestyksen sisällä - tulevaisuuden ongelmien siemenet”.

(Tarkennus 24.2.2022: ilmeisesti keskusteluissa Naton laajentumisesta tarkoitettiin vain Saksan aluetta, ei laajemmin Itä-Eurooppaa. Venäjä on tulkinnut episodin niin,  että Nato ei etene tuumaakaan Saksasta itään)

Lännellä oli kolmiosainen paketti, jota se pyrki toteuttamaan: 1) Nato-laajentuminen, 2) EU-laajentuminen, 3) Demokratian edistäminen. Ukrainassa sitten bensaa heitettiin tuleen: Ukrainan presidentti Viktor Janukovitsh hylkäsi tarjotun EU:n tuen ja hyväksyi vastaavasti Venäjän 15 miljardin dollarin tuen. Venäjä ei olisi ryhtynyt avustustoimenpiteeseen, jos se ei olisi kokenut Ukrainan ”menetystä” EU-tuen kautta uhkaksi itselleen. EU-tuen kaatuminen joka tapauksessa käynnisti levottomuudet ja Janukovitsh - aikansa asemastaan taisteltuaan - pakeni Venäjälle. Seurauksena Ukrainaan pystytettiin länsimielinen hallitus. USA tuki uutta hallitusta, jossa oli neljä uusnatsiksi luokiteltua ministeriä. Pääministeriksi tuli Arseni Jatsenjuk.

Mitkä olivat Ukrainan tapahtumien todella vaikuttavat syyt? Voitaneen sanoa, että useat Ukrainan hallitukset perätysten epäonnistuivat tehtävissään eivätkä pystyneet torjumaan oligarkkien nousemista hallinnon kummisediksi, demokratian epäkypsää ja tärveltynyttä tilaa ja elintason dramaattista laskua ympäröiviä valtioita alemmalle tasolle. Ukraina vaikutti epäonnistuneelta valtiolta eri väristen vallankumousten keskellä.

Ukrainaan syntyi tosiasiallinen valtatyhjiö, jonka täyttämisestä suurvallat kilpailivat. Kaiken tämän seurauksena käynnistyivät tunnetut tapahtumat: Venäjä kaappasi Krimin ja separatistit Venäjän tukemana ottivat haltuunsa Itä-Ukrainan.

Monet ovat sanoneet, että Venäjä on rakentanut pitkäjänteistä ohjelmaa saavuttaakseen entisen imperiumin mittasuhteet. Mearsheimer päinvastoin väittää, että nimenomaan laillisesti valitun Janukovitsin lähtö Ukrainasta ja syntyneet mellakat aiheuttivat Venäjän politiikan muutoksen. Akuutti tilanne suisti maan sekasortoon.

:::::::::::::::::::::::::::

Mearsheimer johdattelee lukijan myös tapahtumien alkulähteille. Mistä kaikki alkoi? Mitkä olivat eri tapahtumien syy-seuraussuhteet?

Mearsheimer käy edellä kuvattuun tapahtumasarjaan johtaneet vaiheet läpi analyyttisesti. Ohessa referoin hänen erittelyään.

Aloitetaan Bill Clintonista. Hänen hallintonsa sisällä oli ristivetoa Venäjä-politiikasta. Monet ajattelivat,  että kylmän sodan loppu muutti fundamentaalisti kansainvälistä politiikkaa. Varsinkin Yhdysvalloissa tälle ajatukselle löytyi kannatusta. USA noudatti oman tulkintansa mukaan ikään kuin ”hyväntahtoista hegemoniaa”, jonka mukaan sen enempää Yhdysvallat kuin Venäjäkään eivät olleet uhkaksi toisilleen. Tietenkin oli myös perinteellisempiä vastakkainasetteluun perustuvia kantoja.

Mearsheimer nostaa artikkelissaan esille erään Clintonin aikaisen vakuuttavan faktan, joka kuuluu näin: ”geopolitiikka ei enää merkitse”. Tämän illuusion varassa elettiin varsinkin Euroopassa. Paitsi Bush niin myös liberaalit demokraatit omaksuivat Naton laajenemisen myönteisenä tahtotilana 2000-luvulla. Putinin ärsyyntyneitä lausuntoja pidettiin 2000-luvun kestäessä edellisvuosisadan muistoina, mitä ne eivät suinkaan olleet.

Yhdysvaltain ulkopolitiikan Grand Old Man George F. Kennan totesi jo vuonna 1998: ”Uskon että venäläiset reagoivat vähitellen epäsuotuisasti lännen toimiin ja se vaikuttaa heidän politiikkaansa. Luulen,  että tapahtuu (lännen toimien takia) traaginen virhe”. Jotain oleellista Kennan tavoitti lausuessaan seuraavat sanat: ”Naton laajeneminen voi aiheuttaa kriisin Venäjän kanssa, joka saa venäläiset provosoitumaan” ja se taas aiheuttaa lännessä tyypillisen vastareaktion: ”näinhän venäläiset aina käyttäytyvät”.

Mikä aiheutti viime kädessä konfliktin puhkeamisen? Ensinnäkin suurvallat ovat herkkiä reagoimaan, jos tullaan niiden iholle. Ei Yhdysvallatkaan hyväksynyt Kuuban siirtymistä Neuvostoliiton liittolaiseksi 1960-luvun alussa. Vuonna 1962 USA julisti Kuuban kauppasaartoon, eikä Obaman käynnistämä läheneminen suinkaan kumoa kauppasaartoa.

Venäjä varoitti etukäteen Georgian ja Ukrainan tapahtumien muodostamasta uhasta rauhalle, jos länsisiirtymä jatkuu. Nato luuli, että sen omat vakuuttelut riittivät: se oli sanonut jo 2000-luvun alussa, ettei uhkaa Venäjää. Vuonna 2002 jopa perustettiin Nato-Venäjä -neuvosto tehostamaan keskinäistä yhteistyötä. Vähitellen yhteistyöaikomukset hiipuivat ja vuonna 2009 USA aikoi sijoittaa ohjuksia Tsekkiin. Venäjä ryhtyi ankaraan ennaltaehkäisevään vastarintaan.

Helmi-maaliskuussa 2014 ylitettiin Venäjän toimenpidekynnys, jonka seuraamuksien keskellä nyt elämme.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Mearsheimer raottaa myös tulevaisuutta jonkin verran.

Hänen mukaansa sen enempää Yhdysvalloilla kuin Venäjälläkään ei ole haluja luoda kriisipesäkkeitä ympäristöönsä. Kummallakin on traumaattisia kokemuksia uudentyyppisistä sodista: Afganistan, Syyria, Irak, Tsetsenia…. Kriisit ovat erittäin vaikeasti hallittavissa ja siksikään Venäjä ei tavoittele imperiumin laajentamista. Hinta olisi liian kova.

Varmaa ei mitenkään ole, että Ukraina pääsee Natoon, vaikka haluaisikin. Mearsheimerin mukaan paras ratkaisu voisi olla sitoutumaton puskurivaltio Venäjän ja lännen välillä, jonka talous yritettäisiin saada yhteisvoimin jaloilleen.

 

Maailmankirjat uusiksi

 

 

YleTV1:ssä on ollut viime päivinä muutama hyvätasoinen jännittynyttä kansainvälistä tilannetta käsittelevä keskustelu, joita seuraavassa referoin ja kommentoin. Aloitan aamu-TV:n keskustelusta 21.2.2022, jossa olivat mukana akatemiatutkija Timo Miettinen ja maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki Sanna Savikon johdolla. On vaihtelun vuoksi virkistävää seurata arvioita nykyisestä kansainvälisestä tilanteesta muidenkin kuin Ulkopoliittisen instituutin asiantuntijoiden näkökulmasta. Patomäki edustaa selvästi vasemmistolaista näkökulmaa asioihin. Miettinen on ainakin omasta näkökulmastani poliittisesti neutraali mielipiteissään.

Miettinen ja Patomäki olivat samaa mieltä siitä, että asioista sovitaan nyt EU:n yli Venäjän ja Yhdysvaltain välillä. Tässä näkyy Putinin ajatusmalli, jonka mukaan todelliset suurvallat – Venäjä ja USA - ovat sopijaosapuolia maailman turvallisuusjärjestelyissä.  Patomäki näkee tässä paralleelin kylmän sodan päättymiseen. Sopimuksen tekivät Reagan ja Gorbatsov.

Patomäki näkee aivan oikein  paradoksin siinä,  että samaan aikaan,  kun Venäjä yrittää murtaa USA:n hegemonian,  se haluaa ”jakaa” maailman  Yhdysvaltojen kanssa molemminpuolisine  etupiireineen.

Miettinen valoi öljyä odottamillemme yhteisymmärryksen leppoisille laineille korostaen,  että konfliktille ei näy pikaista loppua. Tätä kirjoitettaessa huippukokouksen aikaan saaminen näyttää mahdottomalta. Patomäki yritti asettua Venäjän näkökulmaan korostaen Venäjän liikkumatilan rajoja: toisessa päässä Ukrainan ylläpitämä tiukka Nato-optio ja toisessa päässä Venäjän havittelema hegemonia itäisen Euroopan itäisimmissä osissa. Seurauksena on ollut umpikuja.

Miettinen näki Euroopan yhtenäisyyden -  Ukrainaan liittyen -  pitkälti tapahtuneena tosiasiana ja moitti niitä tahoja,  jotka ovat nähneet esimerkiksi Olaf Scholzin sulkevan tai jättävän vain raolleen Naton avoimia ovia. Propagandamylly on liioitellut Scholzin lausuntojen aiheuttamaa hämmennystä.

Patomäki: EU:n ”naapurustopolitiikka”, jolla se on houkutellut esimerkiksi Ukrainaa lähentymään EU:hun on seikka,  jonka Venäjä on nähnyt pahantahtoisena.  EU:n politiikan ytimenä ovat olleet vapaat markkinat ja liberaalidemokraattinen yhteiskuntajärjestelmä. Ne ovat merkinneet idän ja lännen henkistä törmäyskurssia. Patomäki ei näe EU:n toimintaa lähihistoriassa Ukrainan tilannetta vakauttavana.  Yhtenäisen eurooppalaisen kannan muodostaminen on osoittautunut haasteelliseksi. Tässä tullaan konfliktin ydinlähteille: EU:n (ja lännen) keskinäisten  intressien ristiriita  on ollut selkeä tai ainakin havaittavissa.   

Patomäki pitää Venäjän vastaisia sanktioita ymmärrettävinä, mutta korostaa tutkimustiedon osoittavan, että pakotteiden vaikutus varsinkin suuriin maihin (kuten Iran ja Venäjä) on varsin vähäinen.  Toivottua muutosta ei pakotteiden avulla saada aikaiseksi. Venäjän kohdalla pakotteet eivät ole osuneet eliittiin (joka on jopa hyötynyt niistä, kun tuontia on pystytty korvamaan kotimaisella tuotannolla) vaan pikemminkin tavallisiin kansalaisiin.

Mikä on EU:n intressi Ukrainan suhteen?  EU:n tavoitteena on ollut vuosikymmeniä laajentua ja  syventää integraatiota. Venäjä vierastaa tätä ajatusta melkein yhtä paljon kuin Naton laajentumista. Tässä on yksi ristiriita, joka tulee päivittäin esille.

Yleisemmällä tasolla on Patomäen mukaan nähtävissä kaksi tarinaa: 1) Francis Fukujaman tarina (liberaalidemokratia on historian päätepiste) ja 2) Venäjän/Putinin tarina,  joka on sille vaihtoehto, ja jossa  länsi on (Venäjän olettamalla) laskevalla kaarella. Nousevia maita ovat ns. BRICS-maat: Narratiivi kuuluu: nämä ovat tulevaisuuden maita. Tavoitteena on moninapaisuus ja autoritarisuuden periaate, jossa valtiolla on keskeinen rooli. Paljon on avoimia kysymyksiä: pystyvätkö autoritääriset  johtajat säilyttämään valtansa?  Tuleeko nationalismin, sosialismin ja liberalismin jälkeen putinilainen neljäs maailmanjärjestys tai ideologia, jolla on tulevaisuuden avaimet käsissään.

Ensimmäisestä maailmansodasta lähtien länsimaiseen demokratiaan kuuluu sisäänrakennettuna  tietty moraalinen  ylemmyydentunne. Vallitsee eräänlainen kaksoisstandardi: länsi on Venäjän mielestä  tosiasiassa tekopyhä, kun se kieltää muilta sen,  minkä itselle sallii  (vrt.  Jugoslavian sota).

Tulevaisuuden suunta on kuitenkin hämärän peitossa. Esimerkiksi Donald Trumpin tai trumpismin pääseminen uudelleen valtaan voi sekoitta yllä kuvatun logiikan.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Yle TV1:n Ykkösaamussa 19.2.2022 Seija Vaaherkumpu haastatteli  Jussi Halla-ahoa,  tuoretta eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajaa. Monet tämän haastattelun teemat liittyvät edellä kuvattuun Ylen aamu-TV:n tematiikkaan. Valintaprosessi ulkoasiain valiokunnan pj:n tehtävään oli poikkeava, sillä Halla-aho ei saanut varauksetonta kannatusta valiokunnan jäseniltä. Luvassa on siis keskustelevaa valiokuntatyötä.

Referoin ja kommentoin ohessa Ykkösaamun haastattelua.

Ihmisoikeuksista kysyttäessä Halla-aho myönsi,  että perussuomalaisilla ja muilla puolueilla ei ole yhteneviä käsityksiä ihmisoikeuksista kaikilta osin, joka heijastui valintaprosessissa.

En puutu tässä kirjoituksessa konkreettisiin päiväkohtaisiin kysymyksiin, vaan pyrin löytämään linjavalintoja Halla-ahon puheenvuoroista. Selvänä pidän, että Halla-ahon puheenjohtajakaudella nousee esille erilaisia näkemyksiä, siksi reippaasti hän tuo esille oman mielipiteensä.

Halla-ahon mielestä nykyisessä tilanteessa vallitsee molemminpuolinen (itä/länsi) informaatiosota.  Tähän on helppo yhtyä. Halla-aho pohti Ykkösaamussa sitä hintaa,  minkä Venäjä on valmis maksamaan aggressioistaan (kun länsimaat valitsemillaan keinoilla vastaavat aggressioon).

Ykkösaamussa Halla-aho liioittelee Olaf Scholzin lausunnon merkitystä, kun  tämä epäili,  ettei Naton ovia voida pitää määrättömästi auki. Katsottiin, että Scholz antoi valtit Putinin käsiin. Jokaista poliitikon lausuntoa ei kannata ottaa kirjaimellisesti, silloin joudutaan harhateille.

Suomen osalta Halla-aho puhuu EU:n selän taakse menemisestä,  jonka seurauksena Suomen ei  tarvitse ottaa maakohtaista kantaa Venäjän toimiin. Hän pitää tätä Suomen kannalta positiivisena asiana.  Sanoisin että ”selän taakse meneminen” on puhekielinen ilmaus,  joka on omiaan hämärtämään Halla-ahon sinänsä oikeaa johtopäätöstä.

Münchenin vastapidetystä turvallisuuskonferenssista Halla-aho vetää suorasukaisesti yhteydet vuoden 1938 Münchenin konferenssiin,  jota yhteyttä minun on vaikea ymmärtää. Vasta jos länsi (Ranska, Saksa, Yhdysvallat) rupeaa käymään kauppaa Putinin kanssa pienten  valtioiden kohtaloilla, voidaan München 2022 yhdistää ”München 1938:aan”. Tällaisista diileistä ei ole nyt kysymys. Suurvalta-asetelmakin on lännen osalta täysin erilainenkuin kuin vuonna 1938. Pikemminkin tässä on kysymys siitä,  että Putin täysin itsenäisesti kokeilee Hitlerin tavoin kuinka pitkälle hän voi edetä ennen kuin ollaan laajan sodan partaalla. Ja tähän ei tarvita apukäsitettä ”München 1938”.

Halla-aho epäilee muutenkin Saksan ja Ranskan olevan taipuvaisia irtautumaan tiukasta läntisestä  yksimielisyydestä johtuen niiden omasta edunvalvonnasta. Halla-aholla on sama toive kuin meillä muillakin: puhutaan EU:ssa yhdellä äänellä. EU:n yhteinen turvallisuuspolitiikka on sekä toive että  välttämättömyys. Halla-aho näkee Ranskan ja Saksan (energia!)  aseman erilaisena suhteessa Venäjään kuin Baltian ja Suomen aseman: viime mainituille turvallisuuspolitiikka on eksistentiaalinen kysymys. Atlanttiset keskisuuret vallat ovat suojassa pahimmilta pärskeiltä.

Halla-aho pitää epätodennäköisenä EU-maiden osallistumista sotatoimiin Ukrainan tukena ja Putin tietää tämän erittäin hyvin. Lännen on vaikeaa huolehtia edes Itä-Euroopan Nato-maiden puolustuksesta. Tähän realismiin olen valmis yhtymään. Kaikki yhden puolesta Nato-strategia on toiveiden tynnyri.

Sitten Ykkösaamussa tultiin kysymykseen länsimaiden kyvystä ja halusta toimittaa aseita ja muita varusteita Ukrainaan. Halla-aho ottaa kantaa Ukrainan tukemiseen asetoimituksilla. Suomen linja on ollut, että konfliktialueelle ei viedä aseita. Halla-ahon kanta: Suomi voi toimittaa aseita, jos sillä siihen on mahdollisuuksia oman puolustuksen vaarantumatta. Monet  Halla-ahon puoluetoverit ovat irtisanoutuneet tästä ajatuksesta. Suomesta ollaan toimittamassa humanitaarista apua Ukrainalle, mutta tuen laajentamista kaavaillaan. Kautta rantain Halla-aho näytti vihreää valoa mahdollisille ukrainalaisten pakolaisten vastaanotolle muistuttaen kuitenkin perussuomalaisten tiukoista reunaehdoista.

Kysyttäessä Halla-aho pohti myös Suomen Nato-optiota ja liittymistä Natoon. Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana  hän ei voi edustaa Suomen linjasta poikkeavaa linjaa. Halla-ahon mielipiteistä sai kuvan,  että hän epäili saako Suomi kaikkien nykyisten Nato-maiden tervetulotoivotuksen johtuen kireästä kansainvälisestä tilanteesta. Sitä paitsi moni nykyinen Nato-maa haluaa pitää hyviä suhteita yllä Venäjään. Tukisivatko ne kaikki - Venäjän vastustamaa - Suomen liittymistä Natoon?

Halla-aho kuuluu niihin, jotka uskoivat, että 1990-luvulla Suomi olisi päässyt Natoon helpostikin, jos olisi itse halunnut. Halla-aho pitää virheenä, ettei hakemusta jätetty tuolloin. Itse olen edustanut kantaa, jonka mukaan Natoon ei pyritä liittymään kulloinkin vallitsevien suhdanteiden perusteella.

Viimeinen kysymys Ykkösaamussa: oletteko käytettävissä perussuomalaisten presidenttiehdokkaana?  Halla-ahon etukäteen opeteltu vastaus: jyrkkä ehkä!

:::::::::::::::::::::::

Yllä kuvattujen keskustelujen ja haastattelujen aikana asiat vyöryivät eteenpäin. Mitä tapahtuu Ukrainassa,  kun venäläiset tunkeutuvat maahan? Mitä tapahtuu Valko-Venäjälle? Miten Venäjä on neuvotellut selustansa kuntoon Kiinan kanssa? Kuinka kauan Venäjällä on varaa pitää yllä raskasta miehitysarmeijaa? Onko se laskenut oikein pakotekestävyyden? Saavuttaako Venäjä tavoittelemansa uuden turvallisuusjärjestyksen etupiireineen?

PS

Presidentti Niinistön tiedotustilaisuudessa 22.2.2022 Ukrainan tilannetta koskien kiinnitti huomiotani lausuma aivan lopuksi,  kun presidentti korosti maailmanpolitiikan pelisääntöjen muutoksia. Autoritaarisesti johdetut maat kohdistavat painostusta tai suoria hyökkäyksiä demokraattisesti johdettuja maita vastaan,  ei niin etteikö tätä kaikkea olisi nähty tähänkin saakka, mutta nyt menettelytavat ovat räikeämpiä ja ovat johtamassa kylmää sotaa kuumempiin ratkaisuihin ja riskinottoihin.

 

 

 

Hesarin Nato-linja

 

 Helsingin Sanomat omaksui jo varhain Nato-myönteisen kannan. Se ilmoittaa olevansa sitoutumaton, mutta Natoon liittymisen osalta se on täysin sitoutunut. Uutisoinnissa se vaivihkaa tai sitten aivan avoimesti liputtaa liittoutumisen puolesta.

Tarkoitus on tietenkin vaikuttaa lukijoihin mielipiteitä ohjailevasti. Se tehdään usein hienovaraisesti pidättäytyen voimakkaista kannanotoista.

Hesarin vaikuttamislinja näkyi 16.2.2022, kun lehti julkaisi jälleen yhden version ”Nato Ei-Nato kyllä”  -gallupeista. Etusivuillaan Hesari otsikoi: ”HS-gallup: Venäjän pelko yhä Nato-jarru”. Otsikko heijastaa tiettyä pettymystä ja samalla pelko-sanan korostamista turhautumismielessä ikään kuin haluten sanoa, että eikö siitä pelosta vieläkään ole  päästy irti? Sisäsivujen artikkelissa vahvistetaan  Nato-henkistä asennetta otsikolla  ”HS-gallup: Natosta toivotaan turvaa pahan päivän varalle”. Otsake on napattu mielipidetiedustelun Kantar TNS:n tutkimusjohtajan Sakari Nurmelan suusta. Toki Nurmela mainitsee tutkimukseen viitaten myös Nato-jäsenyyttä vastaan olevien kärkiperustelun: ”miten setvitään asiat Venäjän kanssa,  jos ollaan jäseniä”, mutta tämä ei ole pääviesti.

Itse gallupissa eritellään toistakymmentä väittämää – sekä liittymisen puolesta että liittymistä vastaan - joihin reilu tuhat kyselyyn vastannutta ottivat kantaa. Vastaajat saivat valita valmiiksi annetuista vaihtoehdoista omaa kantaansa vastaavat ja niin monta vaihtoehtoa kuin katsoivat tarpeelliseksi. Väittämät otsikoidaan gallup-jutussa seuraavasti: ”Suomen Nato-jäsenyyden puolesta puhuvat asiat” (12 väitettä tai ”asiaa”)  ja ”Suomen Nato-jäsenyyttä vastaan puhuvat  asiat” (12 väitettä tai ”asiaa”).

En puutu tarkemmin valittujen väitteiden oikeutukseen, mutta yleisellä tasolla sanoisin, että monet niistä ovat varsin kyseenalaisia ja johdattelevia. Esimerkki Naton puolesta -väitteistä: ”Suomen riski joutua osaksi kansainvälisiä selkkauksia vähenisi”. Vähenisikö?

Ennen kuin erittelen vastauksia hiukan  tarkemmin,  kiinnittäisin huomiota vastausten jakauman pylväsdiagrammeihin, nimittäin pylväät  (kyllä ja ei -puolella) eivät tunnu vastaavan kyselyn tuloksia. Esimerkki: tärkeimmäksi Nato-jäsenyyden puolesta puhuvaksi väittämäksi saatiin ”Nato-joukot tulisivat apuun,  jos Suomeen hyökättäisiin” 46 prosentin kannatuksella. Toisella puolella (ei Natoon) ykköseksi valittua väittämää ”Suomen ja Venäjän väliset suhteet muuttuisivat huonommiksi” kannatti 57 prosenttia vastaajista. Huomiota herättää,  että prosentuaalisia vastausosuuksia kuvaavat pylväsdiagrammit  kyllä- ja ei-puolella eivät ole oikein mitoitettu suhteessa toisiinsa. Nato-jäsenyyden puolesta puhuvat pylväät ovat joko liian pitkiä tai jäsenyyttä vastaan olevat pylväät ovat liian lyhyet. Onko näin? Käsitänkö oikein?  Vai ovatko pylväsdiagrammit täysin erillään toisistaan? Siinä tapauksessa diagrammit antavat hämäävän vaikutelman tuloksista, sillä lukija vertaa niitä toisiinsa automaattisesti nähdessään ne vieretysten.

Jäsenyyttä vastaan olevien väittämien prosenttisuudet saavat gallupissa kauttaaltaan suuremman kannatuksen kuin Nato-jäsenyyden puolesta puhuvien väittämien prosenttiosuudet. Ero on aivan selvä, mutta lehdessä tähän ei kiinnitetä mitään huomiota. Esimerkiksi viidenneksi korkein Natoon liittymisen puolesta esitetty väite (”Nato-maana Suomi olisi vihdoin osa länttä”) saa 22 prosentin kannatuksen ja  viidenneksi suurin Natoon liittymistä vastaan esitetty  väite (”Suomen rooli idän ja lännen keskustelukumppanina loppuisi”) saa 38 prosentin kannatuksen. Sama trendi vallitsee kautta koko kyselyn.

Kannatusmittaukseen osallistujat ovat käsitykseni mukaan voineet antaa kannatuksensa kumman tahansa väiteryppään yksittäiselle väitteelle.

Vielä kommentoisin erästä asiaa. Väite ”Suomen ja Venäjän väliset suhteet muuttuisivat huonommiksi” (jos liityttäisiin Natoon) ei tarkoita samaa kuin ”Venäjän pelko”,  johon Hesarin etusivun otsikossa viitataan. Venäjä-suhteiden muuttuminen huonommiksi Natoon liittymisen takia on  monien mielestä fakta,  jonka kannalla suuri osa vastaajista oli. ”Pelko”-sanan käyttö tässä yhteydessä on otsikon valinneen toimittajan omaa tulkintaa. ”Pelko” on johdatteleva ja manipuloiva ilmaus.

Ohessa on kiinnitetty huomiota ehkä monen mielestä pieniin asioihin, mutta olen sitä mieltä,  että juuri tällainen spekuloiva lähestymistapa on kannanmuodostukseen vaikuttava asia. Hiljaa hivuttamalla ”hyvää” tulee…… 

PS

Helsingin Sanomien toimittajan Heikki Aittokosken laajassa artikkelissa ”Hermopelin juuret ovat 1990-luvulla” 19.2.2022 puitiin lännen ja idän ”välitilaa” 1990-luvulla kaikkien osapuolien hakiessa uutta asemaa tapahtuneeseen kehitykseen (vapautuminen kylmän sodan maailmasta) nähden. Tästä on johdettu ”ikkuna” Natoon, kun todetaan,  että 1990-luvulla Suomelle olivat ovet ja ikkunat avoinna Natoon liittymiselle ja mahdollisuutta olisi pitänyt käyttää hyväksi. Samaa ajattelua kannatti Jussi Halla-aho Yle TV1:n Ykkösaamussa 19.2.2022. Jotenkin jää vaikutelma,  että ihmisille halutaan synnyttää huono omatunto, kun silloin ei liitytty Natoon. Halutaan siis nähdä Nato-kysymys ikään kuin ulkopuolisten muuttujien temmellyskenttänä, johon Suomea hädissään sovitetaan. Nyt ollaan pahoillaan,  kun kansainvälisten jännitteiden vuoksi ei voida tehdä sitä,  mikä 1990-luvulla oli apposen avoin mahdollisuus. Miksi annetaan yhden ajatuskulun ohjata käyttäytymistä? Miksi ei voida ajatella, että Suomi ihan omista syistään ei halunnut/ei halua Naton jäseneksi (ei nyt,  eikä aiemmin!)  riippumatta siitä ovatko ikkunat ja ovet auki tai kiinni?

PS

Edellä esitetty kritiikki ei koske artikkelin kirjottajaa, Heikki Aittokoskea, joka toteaa neutraalisti artikkelinsa lopuksi, että  ”Suomella oli 1990-luvun lopulla tarjolla lukuisia ulko- ja turvallisuuspoliittisia vaihtoehtoja.  Jäljelle jäävät loputtomat jossittelun mahdollisuudet siitä,  tekikö Suomi oikeat valinnat”.

 

 

 

 

Kylmä sota 2

 

            Suurenna kuvaa napsauttamalla sitä. Pienennä tarvittaessa esc-näppäimellä.

Hajahavaintoja Pekingin olympiakisoista

 

Olen seuraillut Pekingin olympiakisoja melko intensiivisesti, vaikka yritinkin jossain vaiheessa penkkiurheilijan historiaani hellittää kaikkein innokkaimmista urheiluintoilusta.

Paljon on tapahtunut ja moni asia on muuttunut viimeisen 60 vuoden aikana, jolloin olen kisoja seurannut. Ohessa muutamia hajamietteitä kisoista.  

Mitalitilasto kertoo mielenkiintoisella  tavalla menestyneiden maiden keskittymisestä tiettyihin lajiryhmiin.  Saksa on saanut mitaleja alppilajeista ja kelkkailusta, Alankomaat luistelusta,  Itävalta alppilajeista ja Venäjä taitoluistelusta. On kuitenkin  maita, jotka saavat menestyksensä hyvin monista erilaisista lajiryhmistä. Tällaisia ”yleismenestyjiä ” ovat Norja, Kiina, Venäjän olympiakomitea, Yhdysvallat ja – hiukan yllättäen -  Ruotsi. Mitaleja ovat kahmineet erityisesti Saksa, Norja, Yhdysvallat, Alankomaat,  Ruotsi, Itävalta, Italia, Ranska, Venäjän olympiakomitea (ROC), Japani  ja Kanada. Suomi on tilanteessa, jossa se joutuu taisteleman mitalitilaston rippeistä. Siihen nähden tulos Pekingissä tuntuu kohtuulliselta. Kuitenkin turhan usein nähdään suomalainen selittämässä tiedotusvälineille epäonnistumistaan. Ero Ruotsiin ja Norjaan tuntuu suurelta mitalitilastossa.

Monet vanhat talviurheilumaat ovat joutuneet tinkimään entisestä lajihallinnastaan. Jos muistellaan mennyttä aikaa, niin Suomessa huippujen määrä lajikohtaisesti on ollut kapea myös historiassa. Monesti menestys on ollut yhden tai kahden huippumenestyjän varassa.  Veikko Hakulisella  ja Eero Mäntyrannalla oli toki kovia kilpakumppaneita Suomessakin.

Suomen ykköstykin,  Iivo Niskasen menestystä on verrattu menneiden aikojen sankareihin,  ja perusteltua onkin hänen nostamisensa Veikko Hakulisen ja Eero Mäntyrannan rinnalle suurena voittajana. On kuitenkin muistettava, että vanhojen hiihtosankareiden aikana ei ollut parikilpailua, sprinttejä eikä  perinteisen ja luistelun erillisiä hiihtotyylejä. Presidentti Niinistön esittämä vertaus Paavo Nurmeen ontuu pahasti. Kai se arvio perustuu siihen,  että sekä Nurmi että Niskanen ovat voittaneet kultamitalin kolmissa kisoissa. Mutta Paavo Nurmen kultamitalien määrä oli kaikkiaan yhdeksän ja maine kiiri väkevänä kauas Yhdysvaltoihin saakka,  jossa Nurmi oli suuri hahmo. Tapaaminen Yhdysvaltain presidentin kanssa kuului saavutetun maineen seuraamuksiin.

Jostakin syystä suomalaisten hiihtäjien menestys on valikoivaa. Parhaat sijoitukset tulevat pidemmillä matkoilla (ei sprinteissä), väliaikalähdöillä (ei massalähdöillä) ja perinteisellä hiihtotyylillä. Jokin suomalaisessa luonteenlaadussa rajaa menestystä massalähdön sauva- ja suksisodassa ja nopeusominaisuuksia edellyttävissä lajeissa? Nämä seikat ovat omiaan heikentämään  ja rajoittamaan kokonaismenestymismahdollisuuksia.

Myös taktisesti -  esimerkiksi hiihtojärjestystä viesteissä päätettäessä  -  jotkut muut maat tuntuvat onnistuvan paremmin. Vai onko kysymys vain siitä, että vain harvat ja valitut Suomessa yltävät riittävän korkealle tasolle tuodakseen mitalin viestissä. Kysymys olisi siis koko joukkueen tason vajavuuksista.

Selostajat,  jotka on ”valittu” kisoihin ovat myös jatkuvan tarkkailun alla. Arvioni koskee tosin vain Ylen selostajia ja asiantuntijoita. Mielestäni somessa esitetty kritiikki esimerkiksi Toni Roposta (hiihto, yhdistetty) kohtaan on  ansaitsematonta. Hän vain sattuu olemaan kerkeä suustaan, keskimääräistä optimistisempi ja keskimääräistä herkempi esittämään arvioita kilpailijoiden suorituksista. Roponen myös arvioi rohkeasti meneillään olevien kilpailujen kulkua ja lopputulosta etukäteen. Vähänkin tavallisuudesta poikkeavia persoonallisuuksia on näköjään vaikea hyväksyä. Kalle Lassila on esimerkki hyvästä asiantuntijasta (hiihto), joka pysyy roolissaan eikä tunkeudu selostajan tontille. Kimmo Porttila (hiihto) on tasaisen varma selostaja ilman heikkouksia. Uusi tuttavuus selostajana on Mika Poutala, joka entisenä huippupikaluistelijana on sekä selostaja että asiantuntija! Eniten ristiriitaisia tunteita herättää Kalle Palander (alppihiihdon asiantuntija) johtuen yli-innokkuudesta, jolla hän lajiinsa suhtautuu. Palander avasi myös uuden lehden asiantuntijaroolissa antamalla  julkisesti alppilajien kotimaiselle organisaatiolle kyytiä!

Sitten suomalaisten murheenkryyniin, mäkihyppyyn. Tuntuu siltä,  että Antti Aaltoa ehkä lukuun ottamatta eväitä ei ole - parhaiden mukana ollessa -  kymmenen parhaan joukkoon. Ja kysymys on sentään vanhasta menestyslajista. Olympiakisat lähinnä betonoivat tilanteen,  vaikka Antti Aalto saikin hypyt onnistumaan pienessä mäessä piristävän hyvin. Taso suurmäen kilpailussa oli todella kova ja odotettua tason nousua (ja odotettua yllätystä) Aallon kohdalla ei tapahtunut.   Mäkihyppyyn ei näytä valikoituvan riittävän lahjakkaita hyppääjiä. Isot kyvykkyydet  hakeutuvat muiden lajien pariin. Onko siis näihin tuloksiin tyydyttävä vai onko hieman uudelleen virinnyt mäki-innostus nuorten keskuudessa tuomassa muutoksen?

Tässä yhteydessä astuu kuvan mukaan välineurheilu. Harvassa lajissa varustemanipulointi on saanut niin suuren merkityksen kuin mäkihypyssä. Kaikki huippumaat ovat pelissä mukana, mutta joidenkin maiden osalta painoarvo vaikuttaa enemmän kuin toisilla. 

Kun Kiinasta on kysymys ei maan yhteiskunnallisia oloja voida unohtaa. Kiina on diktatuuri, joka pystyy kyllä teknisesti suoriutumaan kisoista hyvin, ei kahta sanaa, mutta ihmisoikeuksien vajavuudet eivät voi olla vaikuttamatta kokonaisarvioon. Oma lukunsa ovat koronan vaikutukset, jotka näkyvät kisapaikalla nollatoleranssina:  harvalukuinen yleisö on määrätty paikalle ja tunnelma tästä johtuen väkisinkin latistuu, vaikka urheilijat eivät ole antaneet moisen vaikuttaa suorituksiinsa. 

Kiinalle kisat ovat poliittinen näyttötilaisuus  ja selviytyminen on ollut odotusten mukainen: minkään ei ole saanut epäonnistua, eikä mikään ole epäonnistunut.

Silmiinpistävän usein urheilun suurtapahtumat järjestetään autoritarisesti hallituissa maissa. Monet syyt,  kuten kisojen kalleus ja kisojen paisuminen saavat säästäväiset demokraattisesti hallitut valtiot kiertämään kisojen järjestämisvastuita.

 

 

Kutistuva demokratia on haaste

 

Viime vuosina on kirjoitettu ja puhuttu paljon demokratian haasteista. Ohessa pyrin käsittelemään demokratian nykytilaa ja sen kyvykkyyshaasteita eri näkökulmista. Palastelen siis aihetta poimien näkökulmia kokemusmaailmastani. Mutta sitä ennen kartoitan kansalaisluottamuksen tilaa erään amerikkalaisen tutkimuslaitoksen  tekemän selvityksen perusteella:

Yhdysvaltalainen markkinointi- ja suhdetoimintayhtiö Edelman Trust Barometer on listannut 22 vuoden ajan kansalaisten suhtautumista hallituksiinsa, liike-elämään, mediaan ja kansalaisjärjestöihin. Yhtiö haastatteli viime marraskuussa (2021) 36 000 henkilöä 28 maassa, ei kuitenkaan Pohjoismaissa. Vastaajia oli keskimäärin hiukan yli tuhat/maa. Äkkipäätä tulokset herättävät hämmennystä.

Tulokset kertovat, että kansalaisten luottamus demokraattisesti  johdettujen maiden hallituksiin on alhaisella tasolla ja alhaisemmalla tasolla kuin koskaan aiemmin. Sen sijaan autoritaarisina pidettyjen maiden luottamusluvut ovat hämmentävänkin korkealla tasolla. Kärjessä ovat Kiina  (91 prosentin (!) osuudella, Arabiemiraatit (76 %), Indonesia (75 %), Saudi-Arabia (74 %). Sitten tulevat Singapore, Malesia, Thaimaa, Kenia.

Luottamuksen  60-100 prosentin taso määritetään sanalla ”Trust”, 40-59 prosentin taso sanalla Neutral ja 1-49 prosentin taso sanalla ”Distrust”.

Alankomaat, Kanada ja Italia  ovat tasolla 53-57 prosenttia. Huomiota herättää eräiden demokratioiden alhainen  prosentti: Ranska (50 prosenttia), Saksa (46 prosenttia), Espanja (45 prosenttia), Iso-Britannia (44 prosenttia), USA (43 prosenttia) ja  Japani (40 prosenttia).

Mikä selittäisi autoritaaristen ja vakaiden demokratioiden oletuksista poikkeavia arvoja?  Yksi poikkeus tosin vahvistaa säännön: Venäjä saa luottamusluvukseen  vain 32 prosenttia.

Totuus ei pala tulessakaan: eräät maat (Saksa edellisessä mittauksessa 59 prosenttia, nyt enää 46 prosenttia) ovat oikeasti kansalaisten luottamuksessa huolestuttavan alhaisella tasolla. Mutta sitten tulee spekulatiivisempi arvio: kehittyneiden maiden demokratioiden  itseruoskiva kritiikki alentaa niiden arvoja oletetusta, kun taas autoritaaristen maiden  pelkokerroin (pitää vastata viranomaishuutoon) nostaa niiden arvoja!

Ehkä tuloksia selittää myös sellainen asia kuin demokraattisen päätöksenteon suhteellinen hitaus ja vastaavasti autoritaaristen maiden opposition mielipiteestä  vapaa päätöksenteon ripeys (pulinat pois!). Tohdin arvella, että autoritaaristen valtioiden  kansalaisvapauksien ohuus tai olemattomuus ja siitä johdettu systeeminen kuri ja järjestys vaikuttaa niiden tuloksia kohottavasti ja vastaavasti aidosti kansanvaltaisten maiden tuloksia heikentää tavoitellun ja toteutuneen hyvinvointipalvelutason erosta johtuva tyytymättömyys (resurssit eivät riitä).

:::::::::::::::::::::::::::

Fil. tri Tero Tulenheimo käsittelee demokratian nykyolemusta Kanava-lehden 1/2020 artikkelissa ”Ongelmallinen demokratia”.

Tulenheimon yksi pääväitteistä on, että demokratia johtaa eturyhmäajatteluun. Se voittaa, jolla on ääntä eniten takanaan. Onko tämä kriittinen arvio sitä, mitä demokratian kautta on enimmillään saatavissa? Ehkä tämä on realiteetti.

Toisaalta Tulenheimo pohtii demokratian hyötyjä ja päätyy seuraaviin:

-kansalaiset voivat tuoda epäkohtia näkyviin.

-eturyhmät joutuvat julkisesti perustelemaan kantojaan.

-eturyhmät joutuvat tekemään kompromisseja edistääkseen tavoitteitaan.

Haittana demokraattisesta prosessista Tulenheimo tunnistaa seuraavan:

-kansalaisten kannanotot jäävät ”roikkumaan” ilmaan, kun poliittisten päätösten sisältö jää ”täysin auki”. Ymmärrän tämän niin, että demokraattinen prosessi ei tuota kriittisesti ajatellen riittävän selviä tuloksia. On todettu (OECD), että Suomessa kansalaisten tuntemat vaikuttamismahdollisuudet päätöksentekoon ovat heikommat kuin muualla Pohjoismaissa, vaikka luottamus instituutioihin sinänsä on korkealla tasolla.

Toteutunut demokratia minun käsittääkseni perustuu siihen, että vähemmistön on opittava sietämään enemmistöpäätöksiä. Tässä mielessä demokratia jää ”sovitusti” vajaaksi: aina on tappion kärsineitä osapuolia. Kypsässä kansanvallassa ihmiset kuitenkin oppivat – kymmenien vuosien kuluessa – sulattamaan äänestystappiot ilman, että he kokevat tulevansa ”äänekkäimpien diktatuurin” kaltoin kohtelemiksi. Aikaperspektiivi nimenomaan on tärkeä kypsän demokratian synnyttämisessä. Suomessa kansanvaltaa on harjoiteltu 100 vuotta. Yhtä hyvin voitaisiin puhua demokratian vaatimasta laajasta yleissivistyksestä. Sen murenemisesta on näyttöä. Omaksuminen vaatii aikaa, ja aikaresurssista on pula.

Arvioidessaan päätöksentekomenetelmän seurausten suhdetta kansalaisten oikeudenmukaisuusodotuksiin Tulenheimo puhuu demokratian perusresursseista. Niiksi hän määrittää mm. seuraavat: äänioikeus, sananvapaus, vapaus valita asuinpaikka, vapaus valita työpaikka useampien vaihtoehtojen joukosta, terveydenhuolto, yhteiskunnan tukema koulutus ja jokin tulojen minimitaso. Näistä on helppoa olla yhtä mieltä.

Ristiriita syntyy usein, kun kansalaiset vaativat lakkaamatta uusia palveluja tai toimenpiteitä (esim. veronkevennysvaatimukset), jotka saattavat vaikeuttaa perusresurssien turvaamista. Demokratiassa syntyy usein tilanteita, joissa sekä vaaditaan lisää resursseja että halutaan samaan aikaan säästää. Tulenheimo mainitsee tämän ristiriidan kansalaisten turhautumisen lähteenä. Demokratialta puuttuu kyky säädellä itse itseään. Ainoa tie eteenpäin on tasapainottelu erilaisten vaikuttavien voimien välillä. Käsitän niin, että Tulenheimon mukaan demokratiaa uhkaa asioiden hajoaminen käsiin, kun suuri kokoava voima puuttuu.

:::::::::::::::::::::::::::::

Tammikuun 16. päivä 2022 Demarissa tutkija Annika Leiviskä pohtii kasvatuksen roolia demokratiataitojen elvyttäjänä. Tämä voisi olla keino ehkäistä poliittista polarisoitumista ja identiteetteihin perustuvaa eriarvoisuutta. Identiteettipolitiikka sinällään pyrkii eriarvoisuuden vähentämiseen, mutta saattaa myös kärjistää pelkällä kiivaalla olemassaolollaan ihmisryhmien suhteita.

Demokratia on pärjännyt hyvin yhtenäiskulttuurin oloissa. Mutta mitä pidemmälle  yhteiskunnan pirstoutuminen on edennyt,  sitä vaikeampaa on yhteisymmärryksen toteuttaminen. Mistä löytyisi uusi yhtenäisyys, joka muodostaisi uuden demokratian perustan? Onko kaikki tarvittava tehty kasvatuksessa ja koulutuksessa?  Tuskinpa.

Keskustelun ongelma on,  että keskinäisen ymmärtämisen sijasta ei ole edes pyrkimystä tavoittaa yhteistä näkemystä. Poliittinen kenttä on nähtävissä taistelutantereena,  jossa päämotiivi on valtaan pääsy ja vallassaolijoiden syrjäyttäminen. Onko tästä tullut itsetarkoitus?

Demokratia suosio on heikentynyt. Tämä näkyy luottamusvajeena sekä viranomaisin että kanssaihmisiin. Tunnusomaista on asioiden hallinnan puute tai tunne siitä, etteivät asiat ole hallinnassa. Myös globalisoituminen on lisännyt tunnetta, etteivät poliitikot hallitse tapahtumavyöryä. Osa ihmisistä tuntee vetoa autoritaarisiin johtajiin. Päätösvaltaa luovutetaan vapaaehtoisesti demokraattisilta elimiltä autoritaarisille.

Kaikki edellä kuvattu on johtanut populistien nousuun. Ajatellaan, että on joku helppo ratkaisu ongelmiin, mutta kyvyttömät johtajat eivät pysty tekemään päätöksiä demokraattisessa päätöksentekoympäristössä.

Vastalääkkeenä Leiviskä tarjoaa kasvatusta ja koulutusta, jonka tulisi tarjota eväät oman edun väistymiseen yhteisen edun tieltä. Nyt koulutus on epäyhtenäistä ja systemaattisuus puuttuu. Muutosta pitäisi tapahtua sekä yksilötason opetuksessa että rakenteiden ymmärtämissä.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Oikeushistorian professori (emeritus) Jukka Kekkonen kiinnittää huomiota demokratian näennäistoteuttamiseen tarkoittaen tällä käsittääkseni sitä, että asiat etenevät hallintoretoriikan mukaisesti,  mutta asioiden todellinen sisältö ei muutu. Sovittujen tehtävien kirjainta noudatetaan, mutta päätökset eivät johda ”muutoksen hengen” mukaiseen lopputulokseen. Itsekin hallintotyössä mukana olleena olen valmis allekirjoittamaan tämän. Lopulta joku paljastaa, että keisarilla ei ole vaatteita: ”eikö me olla jo sovittu tästä?”

::::::::::::::::::::::

Antti Lehmusvirta Kauppalehden kolumnissaan 13.1.2021 kytkee muutama vuosi sitten lanseeratut ”vaihtoehtoiset todellisuudet” demokratian rapautumiseen. Hän käyttää ilmaisua, että ihmiset elävät vaihtoehtoisessa todellisuudessa, ”jossa faktat saa itse valita”.  Donald Trump oli alun perin tämä ajattelun suunnannäyttäjä, mutta sillä on myös laajempaa kantopintaa.

Demokratian avulla ihmiset on pidetty kiinni faktojen maailmassa jo senkin takia,  että kilpailevien mielipiteiden kirjo on niin suuri, että valheiden synnyttämiselle jää vain vähän liikkumatilaa. Meillä ei ole varaa valherakenteisen maailmankuvan ylläpitoon.

::::::::::::::::::::::::::

Yhdysvallat on tällä hetkellä eräänlainen demokratian irvikuva. Tommi Melender puhuu Kauppalehden kolumnissa  13.1.2022 täysimittaisesta retorisesta sodasta. Trump on luonut mielessään valtiotasolle demokratiaa korvaavan liikeyrityksen, jonka johdossa hän itse on ilman demokraattisen päätöksenteon rasitteita. Yksi merkittävä muutos vaikuttaa Yhdysvaltain hiipuvan demokratian taustalla:  se ei ole enää se voimansa tunnossa maailmaa jakava valtio kuin 1950- ja 1960-luvulla vaan taantuva maailmanmahti. Suuret tuloerot ja inflaatiotahti murentavat aiemmin kiveen hakattua mahtia. Nyt on veikkailu meneillään,  kuinka lähellä Yhdysvallat on sisällissotaa.

Venäjä-tuntemus arvossaan

 

 

Usein kuulee väittämän, että Suomella on länsimaista osuvin Venäjä-tuntemus. Meidän pitäisi siis parhaiten pystyä kuvaamaan Venäjän liikkeitä kansainvälisessä politikassa ja levittää tietoamme myös muille kansakunnille.  En pyri oheisessa kirjoituksessa kumoamaan väitettä, mutta en myöskään vahvistamaan sitä.

Ainakin meillä on suuri luulo, että osaamme tulkita Venäjän politiikkaa niin hyvin, että voimme valistaa muitakin tiedoillamme. Historiasta löytyy todisteita molempiin suuntiin. Eljas Erkon ennustus (tai ”tieto”),  miten Neuvostoliitto käyttäytyy vuonna 1939-40 epäonnistui täydellisesti,  kun hän uskoi Neuvostoliiton vain uhittelevan ja opasti Paasikiveä neuvottelumatkalle: muista, että Neuvostoliito ei ole suurvalta!  Mannerheimin ja Paasikiven arviot olivat paljon realistisempia ja täsmällisempiä.  Paasikiven pelot maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton ”hirmuisuudesta” olivat ahdistuksen sävyttäminä sittenkin lähellä totuutta.  Tilanne kuitenkin rauhoittui.  Osoittautui,  että Neuvostoliitto oli suurimmalta osin (pl. Saksa) kylläinen sodan saavutuksiin ainakin Euroopassa ja tyytyi etupiirinsä valvomiseen. Tässä asetelmassa paasikiveläinen viisaus oli oikeaan osuvaa.

::::::::::::::::::::::::::

Toimittaja Laura Halminen  kirjoitti 4.2.2022 Helsingin sanomiin artikkelin ”Mitä Venäjän hallinto lopulta haluaa?”,  jossa hän toteaa, että länsimaisen demokratian logiikalla on vaikea tulkita Venäjän liikkeitä.

Olen valmis pohtimaan tätä mielestäni merkittävää ajatusta. Halminen mm. avaa Putinin puhetta marraskuussa 2021 Venäjän ulkoministeriön henkilökunnalle , jossa presidentti pohtii lännen aikomuksia. Putin arveli, että Venäjän varoitukset ovat jääneet lännessä kuulematta viitaten väitettyihin Puolaan ja Romaniaan sijoitettuihin ohjustukikohtiin. Putin: ensinnäkin ”on tärkeää, että (lännen asemat)  pysyvät tässä tilassa mahdollisimman pitkään, jotta heille ei tulisi mieleen lavastaa jonkinlaista konfliktia länsirajoillemme. Sitä emme tarvitse, emme tarvitse uutta konfliktia”. Toiseksi Putin piti  välttämättömänä ponnistella turvatakuiden saamisen puolesta,  koska Venäjä ei halua olla jatkuvasti huolissaan huomisesta. Mitä tämä on? Tuo toinen kohta tuo mieleen ajan (vuoden 2014 vaiheilla),  kun Angela Merkel  epäili Putinin menettäneen  todellisuudentajunsa pelätessään lännen aikomuksia.

On pohdittu uskooko Putin omiin -  lännestä katsottuna - harhaisiin kuvitelmiin vai onko hänellä perusteltuja syitä uskoa uhkien olemassaoloon. Lännessä ajatellaan, että Venäjä vainoharhaisesti epäilee hyökkäysuhkaa pyrkien samaan aikaan  itse valmistautumaan sotaa.  Monet ovat valmiita allekirjoittamaan oletuksen, että Venäjä pyrkii palauttamaan entisen ”Jaltassa sovitun” imperiuminsa. Näin ajatellen Putin pyrkii lopettamaan yhden Venäjän historian lukuista ”alennustiloista”. Venäjän ylpeyttä on drastisesti loukattu ja se on vain odottanut tilaisuutta,  kunnes  on riittävän vahva oikaistakseen ”historian vääryyden”. Venäjällä on kuitenkin kova työ perustella  nykyisiä ja tulevia sotilaallisia toimenpiteitään läntisellä kieroudella.

Olen joskus pohtinut olisiko lännen pitänyt käyttäytyä ennakoivammin esimerkiksi Ukrainan tilanteessa, jossa länsi ajoi Ukrainan liittymistä Natoon. Tämä on helppo tuomita jälkiviisaudeksi: Ukraina itse on halunnut tukeutua länteen. Sitä paitsi Ukrainalla on oikeus itsenäisenä valtiona ratkaista omat turvallisuusuhkansa haluamallaan tavalla. Sivuutan tässä Ukrainan ristiriitaisen poliittisen tilanteen koko 2000-luvulla, joka on omalta osaltaan  houkutellut ulkovaltoja puuttumaan Ukrainan sisäisin asioihin. Kansainvälisessä politiikassa vallitsevat nyt aiemmasta poikkeavat säännöt.

Halmisen artikkelissa nostetaan tikun nokkaan ydinongelma: järjenkäyttö on nyt ”yliarvostettua” eli  läntisellä rationaalisuudella ei pystytä perustelemaan Venäjän toimia. Kysymys on vähän samasta asiasta,  kun Donald Trump perustelee presidentinvaalien varastamista sillä,  että on tapahtunut äänestyspetos, jota mikään järkevä taho ei pidä mahdollisena. Silti ”puolet” amerikkalaisista uskoo siihen.

Halminen viittaa lähteeseensä (Britannian ulkopoliittisen instituutin Chatham Housen tutkija Keir Giles) , jonka mukaan ”Moskovan valintojen käsittämiseksi on välttämätöntä katsoa maailmaa venäläisten linssien läpi sen sijaan, että ajattelua ohjaisi Washingtonin tai Brysselin järki”. Tässä mielessä yllä esitetty Putin pohdinta ulkoministeriönsä henkilökunnalle on osa venäläisin silmin avautuvaa näkymää. Mistään Venäjän toimien rakentavasta ymmärtämisestä ei  kuitenkaan ole kysymys. Ei siis lähdetä Robert McNamaran linjoille, joka Vietnamin sodan oppien kannustamana totesi ”empathize your enemy”.

Gilesin arvioita voidaan verrata hänen henkisen sukulaisensa George F. Kennanin oppeihin. Pikaisesti arvioiden Gilesin pääteoksen ”Moskovan opit” sävy on suurvaltojen suhteiden ja Venäjän näkökulmasta lohduton. Vastaavasti en näe Kennanin kirjoituksia toivottomuuden näkökulmasta vaan halukkuutena ymmärtää Venäjän (Neuvostoliiton) valtion olemusta, vaikka lähtökohtana onkin Neuvostoliiton vallan patoaminen. George F. Kennanin prioriteettina on löytää ymmärrys suurvaltojen  kansalaisten välillä.  Hän ei näe Neuvostoliiton politiikkaa seikkailupolitiikkana vaan enemmänkin konservatiivisena ja varovaisena.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

”Rakentavan ymmärtämisen” sijasta  Halmisen artikkelissa pohditaan kansainvälisiä jänniteitä ”hermosodan” näkökulmasta: kenen pokka pitää?  Yhtä mieltä ollaan siitä, että Venäjällä odotetaan lännen vastausten hajoavan -  Lavrovin kirjeen seurauksena – jotta kiilan lyöminen länsivaltojen väliin onnistuisi.

Venäjän ymmärtäminen artikkelissa tarkoittaa Venäjän ”pelin” ymmärtämistä. Ensinnäkin Venäjä pyrkii saamaan lännen ”hätiköimään” päätöksenteossa. Toiseksi  Venäjä pyrkii luomaan hämmennystä: kalusto- ja miehistönkuljetukset viittaavat sodan valmisteluun ja hyökkäyksen kieltäminen viittaa taas siihen,  että Venäjä ei aloita sotaa. ”Peli” tässä tarkoittaa sitä,  että tavalla tai toisella pyritään saamaan aikaan tilanne,  jossa Ukraina tosiasiassa tai lavastetusti saadaan näyttämään hyökkääjältä, johon Venäjä sitten ”pakon edessä” joutuu vastaamaan. 

Halminen viittaa sotateoreetikko John Boydin teorioihin, joiden mukaan tarkoituksenmukaista on pitää yllä suurinta mahdollista joustavuutta ja aloitteellisuuden tasoa. Tällä ajattelulla on  tarkoitus sotkea vastustajan pasmat: et koskaan tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi ja miten nopeasti.  Venäjä haluaa pitää aloitteen omissa käsissään, siksi se johtaa peliä syöttäen informaatiota ja disinformaatiota poliittisille markkinoille. Myös kiirehtimiselementti koko ajan ollut mukana vaikean ennakoitavuuden ylläpitämiseksi.

Omien muistikuvieni mukaan edellä kuvattu ei poikkea oleellisesti kylmän sodan ”kauhun tasapainosta”, vaikka tilanne pyritään näkemään uutena ja ennen kokemattomana. Kyllä kylmä sotakin selätettiin sitkeällä työllä ja sitä sopii odottaa nytkin.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Kaikesta edellä esitetystä voi päätellä, että Venäjän johto  näkee Venäjän ainutlaatuisena (ekseptionalistisena) kansakuntien joukossa. Sillä käsitetään olevan johtava asema konservatiivisten nationalistien ja kristillisten fundamentalistien joukoissa. Tällä uusvanhalla opilla on korvattu kommunistinen ideologia.  Länsi edustaa halveksittavaa liberaalidekadenttia ja moraalitonta ”Gayropaa”. Gilesin päätelmä on,  että Venäjä on muuttumaton. Viimeisten 100 vuoden aikana vain 1990-luvun tai ensimmäisen maailmansodan jälkeiset paradigman muutokset olisivat voineet  tarjota mahdollisuuden uudistumiseen, mutta aina on palattu menneeseen.

Myönnän, että Venäjän toimet 2010-luvulla Georgiassa, Ukrainassa ja Krimillä ovat horjuttaneet käsitystä Venäjästä varovaisesti (konservatiivisesti) toimivana suurvaltana.  Gilesin mukaan Venäjään ei voi lainkaan luottaa, joten luottamuksellisten  suhteiden rakentamiselta putoaa pohja pois.

Gilesin mukaan nyky-Venäjän tavoitteet ovat  ideologisempia (!) ja aggressiivisempia kuin aiemmin. Liberaalimmat vaiheet (kuten 1990-luku) ovat vain lyhyitä välivaiheita venäläisen autoritarismin ja diktatuurin  historiassa.

Venäjän tarkoitus on aiheuttaa jatkuvaa hämmennystä, eripuraa  ja epäjärjestystä poliittisten kilpailijoiden leirissä. Keinot ovat epätoivoisia ja kuvastavat ennakkoon häviöön tuomitun tempuilta aiheuttaa -  paremman puutteessa -  sekasortoa kilpailijoiden joukoissa.

Viimeistään tässä vaiheessa katoaa usko, että Giles pyrkisi ymmärtämään Venäjän olemusta. Gilesille ”Venäjän asemaan asettuminen” tarkoittaa vain Venäjän  epävarmuutta ja epäluottamusta lisäävien juonien paljastamista ja torjumista. Kuitenkin ”Empathize your enemy” on kaiken jälkeen avain rauhaan.. 

Siinä Giles on Kennanin linjoilla, että Venäjän valtio  - kollektiivisen psyykeen tasolla - ei kestä vertailua lännen kanssa ja johtaa vainoharhaisten viholliskuvien  luomiseen.  Rauhanaikaisia toimia koskevassa kilvoittelussa Venäjä on häviäjä. Siltä ovat puuttuneet keinot käyttää lyhyitä liberaaleja kausia kansakunnan demokratisoimiseen. Ryhtyessään jatkuvan konfliktin ylläpitämiseen Venäjä on paljastanut,  että sillä ei ole eväitä Venäjän mahdin palauttamiseen rauhanomaisin keinoin.

Mitä tarkoittaisi tässä yhteydessä Suomen hyvä Venäjän tuntemus? Ehkä sitä, että ei hermoilla eikä hätäillä. Suomen ei kannata tehdä turvallisuuspoliittisia ratkaisujaan Ukrainan tilanteen johdosta, vaan paljon pitkäjänteisemmän tarkastelun perusteella, joka yltää vuosikymmenien taakse ulottuvasta lähimenneisyydestä pitkälle tulevaisuuteen . Mutta kykeneekö Suomi tähän?

PS

Miten länsi on vastannut Venäjän täysin poikkeuksellisiin toimintaperiaatteisiin? Se jakaa poikkeuksellisesti käsiinsä saamaa tiedustelutietoa liittolaisilleen ja suurelle yleisölle täysin julkisesti pyrkien paljastamaan Venäjän tavoitteet ennen niiden toteuttamista. Onko tämä vastapropagandaa vai todellisten uhkakuvien esille tuomista?