Liberaalidemokratia ja populismi

Juha Herkman on kirjoittanut teoksen ”Populismin aika” (Vastapaino, 2019), jota käytän seuraavassa lähteenäni tuodakseni oman kiinnostukseni esille tähän paljon puhuttuun teemaan. Herkman pyrkii määrittelemään populismin todeten samalla, miten monet tukijat ovat törmänneet määrittelyn vaikeuteen. Yksi vaikeus on siinä, että populismi on liitetty niin moneen erilaiseen liikkeeseen lähihistoriassa. Onko siitä edes eksaktin tutkimuksen tutkimuskohteeksi? Oli tai ei, haaste on varmaan siinä, että populismia tulee sisään ovista ja ikkunoista. Sitä on mahdotonta sivuuttaa. Sitä on siis tutkittava.

Keskityn tässä liberaalin demokratian ja populismin suhteeseen. On helppoa yleisellä tasolla liittää esimerkiksi brexit ja Donald Trump, maahanmuuttokielteisyys ja nationalismi monissa eri muodoissaan populismiin.

Populismia sinänsä on tutkittu jo 1960-luvulta lähtien (esimerkiksi agraaripopulismi elinkeinorakennekysymyksenä) mutta ajankohtaistuminen on aivan viime aikojen asioita.

Herkman viittaa populismin määrityskysymyksessä hollantilaislähtöisen Cas Muddenin tulkintaan, jonka mukaan populismi on ideologia, jossa yhteiskunta jaetaan ”kahteen homogeeniseen ja toisiaan perustavalla tavalla vastustavaan ryhmään, `puhtaaseen kansaan´ ja `turmeltuneeseen eliittiin´ ja jonka mukaan politiikan tulisi olla tuon kansan yleisen tahdon ilmausta”.

Sitten Herkman esittää oman määritelmänsä populismista: ”Populismi on poliittisen itsemäärittelyn affektiivinen prosessi, jossa rakennetaan vastakkainasettelu kahden kuvitellun ryhmittymän , väärinymmärretyn kansan ja sitä uhkaavien ryhmien (eliitit, maahanmuuttajat tai muut vähemmistöt) välille. Itsemäärittelyssä käytetään ajankohdan poliittisiin vaatimuksiin sopivia ideologisesti ja moraalisesti latautuneita merkitsijöitä.”

Molemmissa määritelmissä vastakkainasettelu on avainsana ja molemmissa puhtaan/väärinymmärretyn kansan vastapoolina on ”kansaa” uhkaava voima, olipa se sitten eliitti tai jokin muu ryhmä.

:::::::::::::::::

Populistien harjoittaman kritiikin tai suoranaisen vastustuksen kohde – silloin kun puhutaan edustuksellisesta demokratiasta – on epäluottamus ”edustuksellisuuden toimivuutta kohtaan”. Populistikriitikoiden mukaan unohdettu kansa ei saa omaa edunvalvontaansa hyväksytyksi liberaalin demokratian mallissa. Tämä viittaa siihen, että suoran demokratian vaikuttamisen keinoja ei populistien mielestä ole riittävästi käytössä.

Toisaalta liberaali demokratia jo perusluonteeltaan luo sellaisen poliittisen ympäristön, joka sallii – itseensä kohdistuvana (!) - populistisen protestin esilletuonnin. Liberaaliin demokratiaan on suorastaan sisäänrakennettuna arvostelun salliminen, kun taas populistien monissa maissa suosimissa autoritaarisissa järjestelmissä kritiikki saatetaan hyvin tylysti torjua tai peräti kieltää. Tässä en lue liberaaliin demokratiaan suvaitsematonta pienen vähemmistön ”ääriliberalismia”.

Myös suhtautumisessa enemmistön ja vähemmistön valtaoikeuksiin on eroja liberaalin demokratian ja populismin välillä: liberaalidemokratia puolustaa vähemmistöjen oikeuksia, kun taas populismi tukeutuu enemmistön valtaan. Esimerkiksi Viktor Orban on heittänyt haasteen liberaalille demokratialle tunnustamalla avoimesti, että on illiberaalin järjestelmän kannalla. Orbanin populismista juuret johtavat siis illiberalismiin.

Herkman toteaa, että korkean elintason liberaaleissa demokratioissa oikeistopopulistien etnisyyteen liittyvät vastakkainasettelut ovat yleisiä, kun taas esimerkiksi Etelä-Amerikassa populismi on pohjautunut eliitinvastaisuuteen ja taloudellisen tasa-arvon lisäämiseen.

Pohjoisissa demokratioissa konsensuspolitiikka on saanut populistien ärtymyksen niskoilleen. On taipumusta leimata konsensuksen harjoittajat ”kaikki samanlaisiksi”, yhtä korruptoituneiksi.

Varsin yleinen populistien syytös koskee hyvinvointivaltion etuisuuksia, jotka populistien mukaan tulisi ”varata oman maan syntyperäisille kansalaisille”. Vähemmistöjen oikeudet turvaava perustuslaki onkin monien oikeistopopulistien silmätikkuna. Niinpä populistit ovat pyrkinet muuttamaan perustuslakia tai sitten kohdistaneet siihen kovaa kritiikkiä.

Liberaalidemokratia on tiukassa testissä koskien nimenomaan taistelua oikeuslaitoksen riippumattomuudesta. Herkman toteaa, että liberaalidemokratia on joissakin maissa koko ajan koetuksella: jos annetaan jossakin asiassa periksi saatetaan joutua periksiantamisen kierteeseen.

Liberaalidemokratia hyväksyy populismin osaksi demokratiaa, mutta vierastamisen tunne tulee siitä, että populismi ei kunnioita edustuksellisen demokratian vakiintuneita instituutioita. Se ottaa usein itselleen isomman roolin kuin se todellisuudessa ansaitsee: unohdetun kansan puolustaja esiintyykin koko kansan puolestapuhujana!

Populismin vahvuus riippuu siitä, miten vallitsevana aseman se on saanut yhteiskunnassa. Menestyessään se jättää selvän jälkensä demokratiaan. On tapauksia (Unkari, Puola) jossa liberaalidemokratia on murentunut oikeistopopulistien puristuksessa.

::::::::::::::::::

Populismiin suhtaudutaan liberaalidemokratioissa yleensä kriittisesti, mutta on myös näkemyksiä, joissa populismi toimii eräänlaisena demokratian korjausliikkeenä. Se toimii tällöin ”havahduttajana”, kuten Herkman sen määrittelee. Populismi on tällöin - ihmisten oman kokemuksen perusteella - sivuun joutuneiden tarpeellinen vaikutuskanava myös liberaalidemokraattisissa olosuhteissa. Se voi herättää ennen näkemätöntä aktiivisuutta politiikassa (äänestysprosentin nousu) ja joskus se voi saada aikaan kiinnostuksen politiikkaa kohtaan ensimmäistä kertaa ihmisen elämässä.

Populistinen lähestymistapa voi erottua perinteisestä politiikan harjoittamisesta kielen tai kielikuvien perusteella. Populistit ovat usein normaaliin poliittiseen jargoniin kyllästyneitä ihmisiä. Monet populistipoliitikot ovat supliikin mestareita.

Populistipuolueet voivat löytää sellaisia uusia politiikan tekemisen väyliä, joita perinteiset puolueet eivät ole onnistunet löytämään, eivät ainakaan riittävän painokkaasti. Populismi yhdistelee usein sellaisia arvo- ja ideologia-asetelmia, joita ei aiemmin arvattu olevan olemassakaan. Populismi voi siis toimia perinteisten puolueiden kannustimena uusien näkökohtien löytämisessä.

::::::::::::::::::

Populismin uhkat liittyvät useimmiten sen tapaan yksinkertaistaa yhteiskunnallisia ongelmia. Tämä on johtanut usein kyvyttömyyteen lunastaa annettuja lupauksia.

Populistit voivat aiheuttaa hämmennystä niin pitkälle, että normaalit päätöksentekomenettelyt estyvät. Donald Trump on elävä esimerkki poliittisten käytäntöjen muuttamisesta niin, että päätöksenteko on vakavasti vahingoittunut.

Juha Herkman nimeää populismin suurimmaksi vahinkovaikutukseksi sen, että demokratia vääntyy autoritaariseksi vallankäytöksi, kuten joissakin Euroopan maissa on tapahtunut.

Herkman esittää lähteisiinsä viitaten, että populismin vaikutus on kansallisella tasolla suurempi kuin paikallisella tasolla. Rohkenen väittää, että näin ei välttämättä ole. Tämä on nähty monissa kunnanvaltuustoissa.

Erilaisilla yhteiskunnilla on erilaisia tapoja (ja kykyjä) sulauttaa populistisia (tai vastaavia) näkemyksiä itseensä. Suomalainen yhteiskunta on ehkä sulauttavimpien joukossa: Veikko Vennamon ja Timo Soinin populistit, kansandemokraatit 1940- ja 1970-luvulla , äärioikeisto 1930-luvulla ovat kaikki esimerkkejä siitä, että eristäminen ei välttämättä ole tuloksellisin linja. Populistiset liikkeet voi syleillä vaarattomiksi. Tässä on liberaalidemokraattisen mallin suuri voima.

Suurin vaara, minkä liberaalidemokratia voi aiheuttaa itselleen on mielestäni ylemmyydentunne, nöyryyden puuttuminen. Kymmenien vuosien näytöt ovat tuudittaneet ajatukseen, että liberaalidemokratia on lyömätön järjestelmä. Jos näin koetaan, niin silloin kannattaa palauttaa mieleen liberaalidemokratian oma taistelujen tie pienen osan maailmaa onnistujaksi.

Mauno Koivisto ja punamullan strategiat

Seppo Lindblom ja Pekka Korpinen ovat toimittaneet Mauno Koiviston ajatteluun perehdyttävän muistelukirjan ”Merkillinen Mauno” (Otava, 2019), jota ei voi pitää elämänkertana, vaan näkökulmakokoelmana – eräänlaisena läpivalaisuna - Koiviston elämään tutkijana, poliitikkona, valtiomiehenä ja ihmisenä. Keskityn tässä kirjoituksessa aikaan ennen Koiviston presidenttiyttä.

Teoksen toimittajat ovat koonneet kirjoittajiksi laajan joukon Koiviston hyvin tunteneita poliitikkoja, tiedemiehiä ja median edustajia. Kaikkiaan kirjoittajia on neljätoista. Mukana ovat muun muassa Eero Huovinen (mielenkiintoinen siksi, että hän kuvaa Koiviston vahvoja uskonnollisia pohdintoja), Kalevi Kivistö, Paavo Lipponen, Tarja Halonen, Jaakko Kalela, Unto Hämäläinen, Juhani Kaskeala ja Mikko Majander.

Kirjassa kytketään Koiviston ajattelu ja käytännön politiikka toisiinsa hyvin mielenkiintoisella tavalla. Itseäni kiinnosti voimakkaasti Koiviston 1940-luvun lopun ja 1950-luvun alun tutkimuspohdinnat ja oppinäytetöiden syntyprosessit tohtorinväitöskirjaan saakka Tapio Bergholmin ja Paavo Löppösen tulkitsemina. Tutkimuksien työelämän sosiologianäkökohdilla oli selvä vaikutus Koiviston myöhempiin näkemyksiin poliitikkona.

Erittäin mielenkiintoinen on Bergholmin kirjoittama osuus, joka koskee Koiviston varhaista taistelua Turun satamassa kommunisteja vastaan. Huomioitavaa on, että SKDL:n nousi syksyn 1945 vaaleissa Turun kaupunginvaltuuston suurimmaksi ryhmäksi kaksinkertaisella paikkamäärällä sdp:hen verrattuna (18-9). Koivistosta tuli sdp:n poliittisen verkoston osa. Taisteltiin Suomen tulevaisuuden suunnasta. Työnantajien ja työntekijöiden ristiriitatilanteessa satamassa Koivisto tuntui pettyvän molempiin osapuoliin!

Koivisto myöntää olleensa ”samajätkänä” jyrkkä antikommunisti, mutta silotti myöhemmin mielipiteitään maltilliseen suuntaan. Lähimpänä 1940-luvun Koivistoa ”taistelutoverina” oli Unto Varjonen, molemmat isoja korstoja.

Tässä keskityn kuitenkin Koiviston näkemyksiin punamultahallitusten strategina ja taustavoimana. Seppo Lindblom ei pidä nimestä ”kansanrintamahallitus” vasemmiston ja keskustan yhteistyöpyrintöjen kuvaajana, vaan puhuu mieluiten yhteistyöstä. Koko käsite kansanrintama on itäistä perua ja liittyi Neuvostoliiton pyrkimyksiin vyöryttää haluamiaan voimia yhteistyöhön.

Neuvostoliitolle sosiaalidemokraatit olivat päävastustaja, ei suinkaan oikeisto. Katsottiin, että taistelu työväen sieluista oli molempien intressinä.

Koivisto lienee ajatellut, että ainakin jonkinasteinen konvergenssi (yhteensulautuminen) olisi ollut mahdollista sosialismin ja kapitalismin välillä. Näinhän ei käynyt, jollei sitten sulautumisena pidetä skandinaavista mallia.

Pyrkiessään hallitustasolla keskustan ja vasemmiston yhteistyöhön hän joutui työskentelemään vastavirtaan, koska yhteistyöhön kohdistui paljon pelkoja ja ennakkoluuloja. Yhteistyöhön kannusti kuitenkin jo yhteiskuntarakenteen muutoksesta johtuva sosialidemokraattien kannatuksen nousu.

Kansanrintamaa käytettiin pelinappulana, toisaalta se herätti uhkakuvia yhteiskuntajärjestelmän muutoksesta, toisaalta herätti valtapoliittisia toiveita. Vaati taitoa luovia intrigien välissä. Oman ongelmansa muodosti sosiaalidemokraattien sisäinen hajaantuneisuus.

Koivisto nousi poliitikon urallaan kaksi kertaa pääministeriksi, vuosina 1968 ja 1979. Hän paneutui tiedemiehen otteella vallitseviin kiistoihin.

Pohdinnoissaan Koivisto päätyi linjaamaan oman sosialisminsa ”bernsteinilaiseksi” (”tärkeintä on liike, ei päämäärä”, jonka tulkinnan tosin jo ”revisionismin isä” Eduard Bernstein 1900-luvun alussa torjui). Koiviston linjan voisi määritellä pienin askelin tapahtuvaksi edistykseksi. Yhteiskunnallinen kehitys oli jatkuvan arvioinnin kohteena. Dogmaattisuus ei tullut kysymykseen.

Nuoret radikaalit vasemmistolaiset olivat Koiviston vastapelureina. Koivisto suhtautui heihin isällisellä opastuksella. Muistan kuinka näyttelijä Kirsti Wallasvaara joutui ”Jatkoaika” -talk showssa vuonna 1968 Koiviston hieman huvittuneen, mutta ymmärtävän kritiikin kohteeksi.

Seppo Lindblom tulkitsee koivistolaista yhteiskunnallista tavoitetta siten, että hyvinvointiyhteiskunta on paljon parempi käsite kuin sosialismi. Valtiolle ei pitänyt asettaa ylivoimaisia tehtäviä kannettavaksi. Konkreettinen sisältö oli ytimessä ei teorioissa, vaikka Koivisto teoreettista pohdintaa arvostikin.

Sosiaalidemokraattien sisäisessä osapuolijaossa 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa Koivisto ei ilahtunut Väinö Tannerin valinnasta puolueen puheenjohtajaksi vuonna 1957 eikä Honkaliitosta vuonna 1962. Ehkä voisi sanoa, että Koivisto oli keskitien kulkija. Luonteva yhteistyökumppani oli maalaisliitto/keskustapuolue. Myös muuri SKDL:ään madaltui. Kuusikymmentäluvun puolessa välissä sosiaalidemokraattien viileät ja ajoin vihamieliset välit Neuvostoliittoon lämpenivät, samoin suhteet Kekkoseen.

Punamullalle oli sosiaalinen tilaus vuoden 1966 vaaleissa. Neuvostoliitto seurasi tarkasti varsinkin SKDL:n poliitikkojen (Alenius, Kivistö) pyrkimystä lähestyä sosiaalidemokraatteja. Kun aloitteentekijöinä olivat suomalaiset sosialistit eivätkä Neuvostoliiton kommunistit oli vastareaktio tyrmäävä. Sama toistui kansainvälisesti: NKP:n dogmaattiset opit vyöryivät tankkien myötä Tsekkoslovakiaan elokuussa 1968. Valtapolitiikka jylläsi, ei veljellinen yhteistyö. Vasemmisto vastusti miehitystä lähes saumattomasti, vain pieni vähemmistö irtautui tuomitsemislinjasta.

Kekkosen ja Koiviston välit olivat neutraalit 1960-luvulla, mutta Koivisto piti varansa, ettei joutunut liian likelle Kekkosta. Koivisto oli pannut merkille, että presidentin kovimman kritiikin kohteina olivat häntä lähinnä olevat poliitikot. Vasta myöhemmin Kekkonen alkoi tuntea pidättyvyyttä Koivistoa kohtaan, koska näki tässä kilpailijansa. Koiviston linjaa voisi kuvata itsenäiseksi, hän halusi luoda omat polkunsa, ei raivata niitä muiden kautta. Kekkosen muilta salassa tapahtunut ”kaupankäynti” jopa Suomen alueista Neuvostoliiton kanssa kavahdutti ja järkytti pääministerinä toiminutta Koivistoa.

Kekkonen ja Koivisto ajautuivat vähitellen vastatusten keskinäisissä suhteissa. Koivisto oli 1970-lulta lähtien nosteessa ja vanheneva valtionpäämies tunsi Koiviston uhkaavan hänen asemaansa, niin kuin sitten tapahtuikin 1980-luvun vaihteessa. Vuonna 1979 Kekkonen nimesi Koiviston pääministeriksi, mutta vastentahtoisesti.

Seitsemänkymmentäluvulla Koivisto kyllästyi kansandemokraatteihin, koska ei nähnyt niiden kantavan vakavaa vastuuta maan asioista.

Välirikko Kekkosen kanssa vuonna 1981 on moneen kertaan toistettu. Oleellista siinä oli, että muut johtavat poliitikot olisivat luovuttaneet Kekkosen mahtikäskystä. Koivisto oli toista maata ja haki tuekseen parlamentaarisen tulkinnan valtataistelussa.

::::::::::::::

Kirjassa Koiviston mediasuhteita tarkastelee toimittaja Unto Hämäläinen, joka vahvistaa monien aikalaisten näkemyksen, että Koivistolla oli ennen presidenttiyttä tiedotusvälineiden sympatiat puolellaan. Hänen katsottiin edustavan uutta virkistävää, vähemmän muodollista poliitikkotyyppiä, joka nähtiin muutoksena aiempaan. Presidenttinä Koiviston ja median suhteet olivat ajoittain kivuliaat. Presidentin oli joskus vaikeaa saada sanomaansa perille. Häntä pidettiin hieman vaikeaselkoisena ääneen ajattelijana, josta aiheutui tulkintaerimielisyyksiä valtionpäämiehen ja median välillä.

Presidenttinä Koivisto oli parlamentaarisen vakauden takuumies. Vain vuoden istuneet hallitukset olivat taakse jäänyttä elämää.

Olen tässä näinkin pitkää pohtinut punamullan teoreettisia ja käytännön lähtökohtia osin kevään vaalien jälkeisen poliittisen tilanteen johdosta. Hallituksen muodostaminen on kesken, mutta keskustan odotuksiakin suurempi romahdus teki etenemisen punamultapohjalta vaikeaksi.

::::::::::::::::::::

”Merkillinen Mauno” on kirja ajattelija Mauno Koivistosta. Nyt fundeeraamiselle annetaan tieteellinen kehys Koiviston opinnäytetöiden kautta, joihin hän panosti poikkeuksellisella tarmolla. Näyttää siltä, että Koiviston tekojen takana on vahva teoreettinen paneutuminen yhteiskunnan ilmiöihin. Teoksen esseiden kirjoittajat tarjoavat vuorovaikutteisen analyysin Koiviston filosofian ja toiminnan välille.

Weimarista Hitleriin: demokratia taipuu diktatuuriksi

Demokratia on kriisissä, toteavat monet aikalaisemme. Tähän teemaan sopii hyvin pohjustukseksi historian professorin Benjamin Carter Hettin kirjoittama teos ”Demokratian kuolema. Kuinka Hitler nousi valtaan” (WSOY, 2018/suomentanut Tommy Uschanov 2019).

Kirja alkaa kuvauksella Berliinin valtiopäivätalon tuhopoltosta 27.2.1933. Teosta syytettiin juutalaisia ja kommunisteja. Hitler oli ollut tuolloin valtakunnankanslerina tasan kuukauden. Kun palo alkoi olivat pidätyslistat jo valmiina osoituksena siitä, että palon ilmoitetut syyt olivat alusta alkaen tekosyitä.

Hitlerin valtaannousu oli tapahtunut kaksien vaalien kautta vuonna 1932 ainakin päälle päin parlamentaaristen sääntöjen puitteissa. Weimarin tasavallan takapiruina sen loppuvaiheissa toimineet harmaat eminenssit olivat valmiit syrjäyttämään heikkona pidetyn Hitlerin.

Weimarin tasavallan johtava puolue sosiaalidemokraatit sai ensimmäisissä (1919) sodan jälkeisissä vaaleissa 39 prosentin äänisaaliin. Siitä alkoi liuku alaspäin niin, että vuonna 1932 kannatus oli pudonnut 20 prosenttiin. Weimarin johtomiehet laskivat virheellisesti, että Hitlerille käy samoin.

Hitlerin valta oli siis uhattuna ja hän päätti iskeä ensin. Sekasortoisen vaiheen alkupaukuksi sopi valtiopäivätalon tuhoaminen. Tästä Hitler sai tekosyyn käynnistää Mein Kampfin mukaiset etniset ja poliittiset puhdistukset. Väkivaltakoneiston käsikassarana toimi SA. Samalla käynnistyivät kansalaisvapauksien rajoitukset (vangitsemiset ilman oikeudenkäyntiä, sanan- ja kokoontumisvapauksien lopettaminen ym.).

Weimarin tasavallasta (1919-1933) on annettu heikko ja hauras kuva, mutta tosiasiassa se edusti aikansa liberaalia kärkiluokkaa (demokraattiset oikeudet, tasa-arvo, sukupuoliset vähemmistöt, feministinen liike, suvaitsevaisuus, avoimuus jne.). Myös Weimarin tiede ja taide edustivat aikansa huippua. Tämä kaikki heijastui elinkeinoelämän menestyksenä.

Miten Hitlerin onnistui tuhota tämä edistyksen kehto? Tarjosiko Weimar liikaa demokratiaa vai liian vähän? Heti toisen maailmansodan jälkeen annetut selitykset eivät riitä.

Vuosi 1989 muutti paitsi aikaa, jota elettiin myös käsityksiä historiasta. Vastaavasti vastakkainasettelun paluu 2010-luvulla ruokkii historian kulun näkemistä uudessa valossa oikeistopopulismin nousun johdosta. Onko 2010-luvulla ja 1930-luvulla yhtymäkohtia? No, historiaahan kirjoitetaan aina ajasta käsin.

Yksi lähestymistapa on talous, jota leimasi tiukkuus molempien maailmansotien jälkeen. Kun ollaan poliittisesti asettauduttu vastahankaan tiukkuutta vastaan, on myös liberaali demokratia joutunut maalitauluksi – sekä Weimarissa että nykyisissä läntisissä demokratioissa.

Hitlerin olisivat voineet pysäyttää konservatiivinen valtaeliitti ja/tai armeija. Sitä ne eivät tehneet, vaan päättivät käyttää hyväkseen Hitleriä omiin tarkoituksiinsa.

Saksassa valtaryhmittymiksi 1930-luvun alussa asettuivat natsit ja kommunistit, jotka eivät kyenneet minkäänlaisen yhteistyöhön. Yksittäiset dominoivat henkilöt riistivät vallan itselleen. Näiden toimesta Saksa alkoi kallistua ideologisesti oikealle jo ennen Hitlerin valtaannousua. Hitler käytti valtaannousulle suopeaa ilmapiiriä hyväkseen ja pystyi hyödyntämään henkilökohtaista karismaansa lukien Saksan kansan tuntoja paremmin kuin kukaan muu.

Hitlerissä oli alun alkaen jotain epärationaalista, jonka seurauksena hän maalasi eteensä loistavia näkyjä Saksan kansan upeasta tulevaisuudesta. Hyvin monet saksalaiset olivat valmiita vastaanottamaan nämä utopiat. Samaan aikaan vertailukohteena oli Weimarin demokratia, joka oli merkinnyt 21 hallitusta 14 vuodessa. On jotenkin surullista todeta, että monessa nykypäivän läntisessä demokratiassa puoluekentän pirstoutuminen ja epävakaus ovat sukua Weimarille.

Natsit leimasivat Weimarin tasavallan ”järjestelmäksi”, joka todellakaan ei ollut mikään mainesana, vaan haukkumanimi. Siispä tarvittiin uusi uljas alku.

::::::::::::::::

Hett korostaa ensimmäisen maailmansodan tapahtumia Weimarin tasavallan ja natsien valtaanpääsyn syy- ja seuraussuhteina. Saksassa luotiin 1920-luvulla tarina, joka sodan käynnistyessä kesällä 1914 näytti lupaavalta: puhuttiin ”vuoden 1914 hengestä”, joka pilattiin vuonna 1918 ”kotirintaman petturuuden” (=mielialojen romahtaminen poliitikkojen toimista johtuen) seurauksena. Sotilasjohto luisteli taitavasti vastuusta. Siviilien aiheuttaman ”kotirintaman petturuuden” nimiin ryhdyttiin vannomaan.

Näin toteutui Hitlerin Mein Kampfissa esittämä slogan, että suuri valhe voittaa aina pienen valheen. Natsien väitteen mukaan ”Volksgemeinschaft” (kansankokonaisuus) palauttaisi uudelleen vuoden 1914 sotaisan innostuksen hengen.

Rauhan tultua Weimarin perustuslaki määritti presidentin valtaoikeudet suuriksi nimenomaan kriisi- olosuhteissa, ei kuitenkaan parlamentin yli ja ohi. Haettiin siis vahvaa presidenttiä poliittisen myllerryksen yläpuolelle.

Hett ei pidä Versaillesin sopimusta ankaruudessaan sotien välisten ongelmien syynä, mitä monet ovat korostaneet. Hän pitää sitä maailmansodan jälkiselvittelyissä tehdyistä sopimuksista kaikkein lempeimpänä! Mutta eikö enemmänkin ole kysymys siitä, millä tavoin ihmiset kokivat ”kostorauhan”?

Jo heti 1920-luvun alussa poliittinen kenttä alkoi polarisoitua nationalistisesti ryhmittyneeseen oikeistoon ja sosiaalidemokraatteihin ja kommunisteihin jakautuneeseen vasemmistoon. Joka tapauksessa demokratiaan pettyneitä oli paljon.

Puheissaan Hitler alusta alkaen yhdisti juutalaiset häviöön sodassa ja Versaillesin vastenmieliseen rauhansopimukseen.

Ajattelussaan Hitler asetti vastatusten kirjaviisaat intellektuellit ja itsensä kaltaiset intuition avulla toimivat tahtoihmiset. Vuosi 1923 oli ratkaiseva läpimurron vuosi Hitlerille: Ranska miehitti Ruhrin alueen, äärivasemmisto kapinoi, inflaatio kiihtyi hyperinflaatioksi, Hitler oli ”oluttupakapinan” keskushahmo….. Tosin Hitlerin kapina kuivui kokoon nopeasti, mutta Hitler hyödynsi vankila-ajan kirjoittamalla poliittisen ohjelmajulistuksensa, Mein Kampfin.

Jo vuoden 1924 puolella tilanne vakiintui, inflaatio tyrehtyi ja sotakorvauksia ryhdyttiin järjestelemään uudelleen – Saksan eduksi. Monien tahojen toimesta Saksa pyrittiin integroimaan Eurooppaan eristämisen sijasta.

Hitlerille 1920-luvun jälkipuoliskon weimarilainen seesteisyys oli myrkkyä: hän ei edennyt kapinassaan. Kun lähestyttiin 1920-luvun loppua, taistelevina osapuolina olivat kommunistit vs. natsit, sosiaalidemokraatit vs. kommunistit ja poliisi vs. työläiset. Mitä pidemmälle aika eteni, sitä vaikeammaksi kävi eri tahojen ohjelmatavoitteiden yhteensovittaminen. Demokraattiset voimat eivät kyenneet keskenään riittävään yhteistyöhön.

Weimarin loppuvaiheessa demokratian puolustajat olivat jaettavissa useaan poliittis-uskonnolliseen leiriin. Hettin mukaan ryhmittymät pysyivät vakaina itse asiassa koko Weimarin tasavallan (1919-1933) ajan. Puolueista sosiaalidemokraatit oli johtava puolue 35-40 prosentin kannatuksella. Natsit nousivat sen rinnalle 1930-luvulla. Erityisen vahva asema sosiaalidemokraateilla ja kommunisteilla oli ”punaisessa” Berliinissä. Hett: ”monille saksalaisille Berliini alkoi symboloida kaikkea sitä, mitä he vihasivat Weimarin tasavallassa”. Berliini oli vapaamielinen, mutta moraaliton, suorastaan dekadentti…..

Maalaisidentiteetti (”maalaismyyttiin” kohdistuva ihailu) ja kaupunkien - erityisesti Berliinin - liberaali henki muodostivat yhden polarisoivista railoista, jotka jakoivat kansaa.

Hettillä on myös toinen näkökulma Weimariin, jossa itse näen mielekkyyttä: se nimittäin voidaan nähdä vahvana demokraattisten arvojen puolustajana, joka teki vastustajat miltei epätoivoisiksi (natsien kannatus putosi 1920-luvun jälkipuoliskolla muutamaan prosenttiin). Se pystyi taistelemaan vuosia erittäin vahvoja voimia vastaan. Saksan demokratian alta kaivettiin maata neljästä suunnasta: 1) äärinationalististen liikkeiden, 2) kommunistien, 3) suurliikemiesten ja 4) armeijan taholta. Halu autoritaariseen hallintoon oli itsepintaisen kova!

Paradoksi on siinä, että samalla, kun toteutettiin demokraattisia uudistuksia (kahdeksan tunnin työpäivä täydellä palkalla, sovittelujärjestelmä työnantajien ja työntekijöiden välille, työttömyysvakuutus), Saksa kriisiytyi: työntekijöiden palkat nousivat reippaasti, mutta työn tuottavuus suorastaan laski, joka sai työnantajat tukemaan autoritaarisia voimia.

Armeija juonitteli Weimarin poliittisessa hetteikössä siirtäen pikkuhiljaa panoksiaan autoritaarisille voimille. Tempoilu poliittisten voimien välillä jatkui ja silotti tietä demokratian vastaiselle hallinnolle.

Weimarin puolustuskykyä rapautti se, että jokaisella eturyhmällä oli oma puolue, siis sinänsä demokratian moniarvoisuuteen kuuluva asia. Puoluekenttä pirstoutui ja yhteistyö vaikeutui. Näen itse Weimarin eräänlaisena demokratiaharjoituksena, joka oli vielä liian hauras toimiakseen tuossa ajassa kovien ja hierarkkisten vastavoimien puristuksessa.

Hettin käsityksen mukaan vuoden 1929 pörssiromahdus seuraamusvaikutuksineen ei ollut Saksan ongelmien ytimessä. Kansanvaltaista järjestelmää haurastuttavat ongelmat alkoivat jo hieman aikaisemmin. Saksa kääntyi pois eurooppalaisen yhteisön integroitumiskehityksestä ja samalla demokratiasta.

Teknologinen kehitys, ”automaatio” tuhosi 1930-luvun vaihteessa työpaikkoja ja aiheutti tyytymättömyyttä. Tärkeät kaivos-, metalli- ja autoteollisuus menettivät työpaikkoja. Myös maanviljelijät kärsivät talouden anemiasta. Radikalisoituminen voitti alaa ensimmäisenä juuri maanviljelijöiden keskuudessa.

::::::::::::::::::::

Näkymä nykypäivään on olemassa: sama autoritaaristen voimien ja moniarvoisen kansanvallan ristiriita on näkyvissä tämän päivän Euroopassa. Demokratia vaikuttaa pinnalta katsoen hauraalta, mutta on hämmästyttävän sitkeä kaiken oikeistopopulistisen vyörytyksen keskellä.

Weimarin tasavallan ”Hindenburg-ongelma” on nähtävissä: johtaja (presidentti Hindenburg) nauttii arvonantoa, mutta joukot leveän selän takana harjoittavat omaa provokatiivista politiikkaansa.

Demokratian saattoi lopullisesti julistaa päättyneeksi muodollisestikin, kun Paul von Hindenburg kuoli 2.8.1934. Hitler otti presidentille kuuluneen vallan itselleen ja sitten lakkautti koko viran. Hitler otti muodolliseksi virkanimikkeekseen ”Johtaja ja valtakunnankansleri”. Hitlerin yksinvalta oli täydellinen.

Hettin kirja päivittää Weimarin ”demokratian kuoleman” seikkaperäisesti. Jotkin tulkinnat voivat muuttua aikojen kuluessa ja tulkitseehan Hettkin asioita nykytietämyksen valossa, mutta tapahtumien kronologia on kirjattu nyt riittävällä tarkkuudella.

Tommy Uschanovin suomennos on kaikilta osin sujuvaa.

Demokratian haurastumisen portaat

Demokratian voittokulku alkoi Euroopassa laaja-alaisesti toisen maailmansodan jälkeen. Joidenkin laskelmien mukaan ainakin 15 maata täytti demokratiaehdon. Maailmansotaa edeltävältä ajalta autoritaarisen tai diktatuurihallinnon puolelle jäivät läntisestä Euroopasta Espanja ja Portugali. Ja niidenkin diktatuurit kaatuivat 1970-luvulla.

Edistysusko sai pontta liberaalidemokratioiden suuresta määrästä ensi kertaa historiassa. Demokratia vahvistui kansalaisten näkökulmasta tuntuvasti, joka ilmeni korkeina äänestysprosentteina, paljon korkeampina kuin nykyisin. Mutta ajat ovat muuttuneet…. Liberaalidemokratian toteutumisen kannalta tilanne näyttää tällä hetkellä paljon epäyhtenäisemmältä kuin sodan jälkeisinä vuosikymmeninä: autoritaarisuus haastaa demokratiaa……

Maat, jotka enemmän tai vähemmän ovat liittyneet liberaalin demokratian vastustajiin tai sen kyseenalaistajiin, voidaan porrastaa eri kategorioihin.

Sitä ennen on kuitenkin syytä eritellä hieman niitä valtioita, joissa on vahva oikeistopopulistinen puolue, mutta joissa demokratia on edelleen vahva.

Monien mielestä valtiot, joissa on vahva oikeistopopulistinen puolue ovat esimerkkejä liberaalidemokratian toimivuudesta, mille löytyy kyllä vahvoja perusteita. Eihän demokratian pelisääntöihin voi kuulua poliittinen diskriminointi ilman erittäin vahvoja perusteita. Käytännössä kuitenkin monet ”vanhat” puolueet vierastavat yhteistyötä populistisen oikeiston kanssa. Asia voidaan kääntää jopa toisinpäin eli antavatko vanhat demokraattiset puolueet pikkusormen liberalismin vastaiselle ajattelulle kieltäytymällä hallitusyhteistyöstä vaaleissa menestyneiden maltillisten oikeistopopulististen puolueiden kanssa. Suomi on uinut vastavirtaan tässä ja vanhat puolueet (tai osa niistä) ovat hyväksyneet populistisen oikeiston edustajat - tosin pitkin hampain - hallituskumppanikseen.

Voin tässä vain karkeasti luetella valtioita, jotka ovat tässä ryhmässä: Ruotsi, Espanja, Ranska. Tämäkin kategoria muodostuu eri tavoin (ääri)oikeistoon suhtautuvista perinteisitä poliittista voimista. Esimerkiksi Ruotsissa ruotsidemokraatteja ei ole hyväksytty hallitukseen.

Italia muodostaa oman yhden valtion erillisen ryhmänsä.

Seuraavan kategorian voisi muodostaa Itävalta yksin, jonka hallitusvastuussa olevat oikeistolaiset ovat sulkemassa demokratiaväylää estämällä tai vaikeuttamalla opposition tiedonsaantia.

Oman ryhmänsä muodostavat Puola ja Unkari, joiden hallitukset ovat valinneet oikeusvaltioperiaatteita ja sananvapautta loukkaavat menettelytavat. Kumpikin maa kuuluu autoritaarisesti hallittujen maiden joukkoon. Tärkeää on huomioida, että Puola ja Unkari käyttävät EU-varoja yhteiskuntansa rakenteiden rahoittamiseen, vaikka muutoin suhtautuvat EU:hun äärimmäisen kielteisesti. Siinäpä yksi keino varmistaa vallassa pysyminen - EU:n hyväksikäyttö.

Kuvaavaa on, että monet aiemmin demokraattista päätöksentekoa kannattaneet tavalliset kansalaiset ovat – kyllästyttyään demokratian ristiriitoihin – ajautuneet epäliberaalien vaihtoehtojen kannalle. Tämä häilyvä joukko on itse asiassa populismin epävarma ”perälauta”.

Yhteenvetona edellä esitystä voisin todeta, kuten emeritusprofessori Heikki Paloheimokin A-studion lähetyksessä 15.4.2019, että oikeistopopulistipuolueita on nyt kahdeksan EU-maan hallituksessa, joista kahdessa (Puola, Unkari) pääministeripuolueena. Kysymys ei enää ole harvinaisuudesta.

Sitten on vielä yksi kategoria, johon voidaan laskea esimerkinomaisesti mm. Venäjä, Turkki. Euroopan ulkopuolelta esimerkiksi Filippiinit ja Venezuela kuuluvat autoritaarisesti hallittuihin maihin. Autoritäärisyys on viety likipitäen yhden ihmisen itsevaltiuden tasolle. Toisaalta näissä valtioissa voisi epäillä muutospaineiden olevan tosi suuria, kuten Turkin viime vaalit osoittivat.

Suomessa ja Skandinavian maissa yleensä demokratiat ovat toimivia, kuten myös Saksassa, Hollannissa. Suomessa perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho on aiemmin edustanut radikaalia populistista linjaa, mutta on nyttemmin väljentänyt kannanottojaan. Huomioitavaa on, että Timo Soinikin edusti perussuomalaisten ”versiossa yksi” maltillista linjaa, mitä samaa ei voida sanoa useista hänen perässäkulkijoistaan ja kansanedustajakollegoistaan. Samoin käynee Halla-aholle: hän ei pysty hallitsemaan isäntäänsä radikaalimpia joukkoja.

Myös Viro on oikeistosuuntautunut maa viime vaalien jälkeen. Jää nähtäväksi, kuinka oikeistolaista politiikkaa Suomenlahden eteläpuolella ryhdytään noudattamaan. Sekä Viro että Itävalta todistavat että oikeistovirtaus on paljon maahanmuuttajakielteisyyttä laajempi ilmiö.

::::::::::::::::::

Eteneekö oikeistosuuntautunut autoritaarisuus/populismi (maahanmuuttokielteinen nationalismi, ilmastonmuutoskielteisyys, liberaalin maailmankatsomuksen vierastaminen) lineaarisesti alkaneella uralla? En oikein jaksa uskoa. Jokaisessa maassa ja kulttuurissa edetään omaa polkua ja vastavoimat pysyvät myös aktiivisina.

Lopuksi haluaisin vielä lainata Heikki Paloheimoa, joka totesi edellä mainitussa A-studion lähetyksessä, että avainkysymys kuuluu: mikä on valtio? Viimeisten vuosikymmenien aikana totuttiin ajatukseen, että vallitsee liberaali valtiokäsitys, jonka päälle 1980-luvulla rakentui avoin kansainvälinen talous. Nyt oikeistopopulistit esittävät, että ”valtio on meidän kansaamme varten”.

Tähän kehikkoon puoluekartan toimijat yrittävät nyt asettua.

Perusporvarit ja vasemmisto-oppineet

Ylen A-studiossa 17.4.2019 oli aiheena ”Mitä vaalitulos kertoo suomalaisista?”, joka perustui Ylen tekemään selvitykseen eduskuntavaaleista.

Paljastui mielenkiintoisia asioita, joita seuraavassa referoin ja arvioin. Tuloksia kommentoivat A-studiossa professori Hanna Wass ja tutkimuspäällikkö Timo Kauppinen.

Tuli esille, että perussuomalaiset keräsivät ääniä kautta koko maan sekä pieni- että isotuloisilta. Hanna Wass käytti tästä uudesta perussuomalaisten äänestäjätyypistä nimeä ”perusporvari”, joka perustuu siihen, että persuja oli nyt koulutetunkin (ja porvarin) helppo äänestää. Timo Soinin arvokonservatiivinen puolue on siirtynyt oikealle ja saanut talouspoliittisilla mielipiteillään kannatusta myös hyvätuloisilta. Perussuomalaiset siis kilpailee nyt kokoomuksen ja keskustan kanssa samoista äänestäjistä, kun edellisissä vaaleissa kilpailua oli erityisesti sdp:n kanssa.

Samantyyppinen kilpailutilanne on nähtävissä vasemmalla, jossa äänistä kilpailevat sdp, vihreät ja vasemmistoliitto. Wass ja Kauppinen havaitsivat tuloksissa myös sen, että perussuomalaiset sai kannatusta kaupunkien reuna-alueilta, jolloin selittyy monien perussuomalaisten aggressiivinen reaktio niitä vastaan, jotka puhuivat nestemäisten polttoainetta käyttävien autojen käyttökielloista. Nopea muutos polttomoottoriautojen käytössä on muille kuin ilmastoentusiasteille kova pala, suorastaan uhka.

Mutta merkitseekö edellä kuvattu populistisen puolueen muutosherkkyys heikkoa ennustettavuutta puolueen linjauksissa? Juha Herkman kirjassaan ”Populismin aika” (Vastapaino, 2019) vahvistaa kuvan: perinteiset puolueet pysyvät ideologialtaan tutunoloisina samaan aikaan, kun populistit – koko Euroopassa - kameleonttimaisesti vaihtavat ideologiaa ja poliittista katsantoa lennosta. Näyttää siltä, että maltillisessa mielessä perussuomalaiset ovat juuri tekemässä edellä esitettyä muutosta työväenpuolueesta ilman sosialismia perusporvaripuolueeksi. Mutta tiukan paikan tullen vasemmistolainen sävy täydentää kuvaa!

Äänestäjältä vaatii jonkinasteista tarkkuutta, että pystyy havainnoimaan muutoksen. Onhan tässä miettimistä: ovatko perinteiset puolueet aikojen muuttuessa juuttuneet liiaksi perusideologioihinsa ja populistit ryhtyneet tuuliviireiksi kalastellen ääniä sieltä, mistä niitä helpoiten saa? Vai ovatko perinteiset puolueet kuitenkin vahvoilla, kun vannovat äänestäjän kuluttajasuojan nimiin: kun äänestät meitä, tiedät ketä äänestät?

Selvältä tuntuu, että oikeiston ja vasemmiston raja on helpompi ylittää kuin arvoraja konservatiivit-liberaalit. Herkman näkee populistien säilyttävän poliittisen ohjelman ytimen – esimerkiksi maahanmuuttokannat – ennallaan, mutta ”vaihtamalla vastakkainasettelun kärkeä tilanteen mukaan”. Juuri käydyissä vaaleissa perussuomalaiset nappasivat ”ilmastohysterian” vaaliaseekseen erottuen sillä muista.

Perussuomalaisten strategian ja taktiikan onnistuminen jää nähtäväksi. Ne sisältävät kuitenkin riskin, koska niitä ei ole testattu hallituksessa nykymuodossaan. Soini onnistui hallitusvastuussa hajottamaan puolueensa päättyvällä vaalikaudella. Populistinen protestisiipi voitti näennäisvahvalta näyttäneet siniset. Juuri se, että siniset hävisivät puoluekartalta ja ”perusperussuomalaiset” jäivät ja jopa lihoivat osoittaa, että perussuomalaiset on melko pysyvä ilmiö Suomen politiikassa. Se selvisi tulikokeesta ehjänä.

Halla-ahon yksi suuri testi on se sama, jonka Soini kävi läpi edellisellä kaudella eli kysymys kuuluu: seuraavatko joukot johtajaansa? Soini epäonnistui melko pahoin, kun ei saanut joukkojaan sitoutumaan liberaalin demokratian muodollisiin periaatteisiin. Sama uhkaa Halla-ahoa. Ei ole mitenkään varmaa, että Halla-ahon sitoumukset pitävät perussuomalaisten kentällä, jos hän eksyy hallitukseen. Oppositiossa kaikki on niin paljon helpompaa, ellei sitten hallituskoalitio ole poikkeuksellisen yksituumainen.

::::::::::::::::

Keskusta on äänestyskäyttäytymisessä eniten perinneriippuvainen. Siksi puolueessa on syytä olla huolissaan äänestäjäpaosta. Vaalien tulos osoittaa, että persut tulivat vahvasti keskustan vahvalle kannatuspohja-alueelle.

Kaikki viittaa siihen, että markkinaliberalismi ja oikeistosuuntautuneisuus olivat liikaa keskustan peruskannattajille. ”Sipilä-Perner”-linja järkytti keskustan suurta ydinkannattajajoukkoa. Ylen selvityksessä kävi ilmi, että keskustan tyypilliset kannattajat ovat kuitenkin suurelta osin pienituloisia ja jopa työttömiä. Myös maaseudun iäkkäät pienituloiset äänestävät keskustaa.

Sipilän kokeilu osoittautui katastrofiksi, mutta itse olen päätellyt, että muutos alkoi jo ehkä Esko Ahon (toimi ilmeisesti Sipilän tärkeänä neuvonantajana) aikana ja kiihtyi Vanhasen, Kiviniemen pääministerikausilla. Sipilä lisäsi kierroksia käynnistyneeseen markkinaliberaaliin trendiin. Modernisoimalla puoluetta se säilytettiin ehkä elossa, mutta samalla se alistettiin suurten kannatusvaihteluiden kohteeksi.

Keskustan miljoonan euron kysymys on, kuinka se pystyy saamaan uusia kannattajia monilla eri tavoin poistuneiden tilalle. Taustalla keskustalla on merkittävä punamullan kannattajien joukko, joka Sipilän kaudella tyrkättiin syrjään. Olisiko tähän ongelmaan ratkaisuna modernisoitu versio Alkion ja Tannerin yhteiskuntapoliittisista näkemyksistä?

:::::::::::::::::

Erittäin mielenkiitoinen oli Ylen selvityksen kohta, joka osoitti, että vasemmistoliitto keräsi kannatustaan paitsi vanhoilta vasemmistolaisilta (”korpikommunisteilta”), niin myös kaupunkien korkeasti koulutetuilta. Hanna Wass käytti tästä ilmiöstä nimeä ”korkin aukaisu”: yhtäkkiä avautui uusi kanava uuteen kannattajakuntaan. Minun ikäpolveni kuitenkin muistaa, että taistolaiset olivat tulevaisuuden korkeasti koulutettuja aikoinaan.

Loppujen lopuksi korkeasti koulutetut vasemmistolaiset eivät ole kovin suuri yllätys. He ovat sitä osaa sivistyneistöä, joka on säilyttänyt kuusi- ja seitsemänkymmentäluvun solidaarisuuden perinteen ja todennäköisesti vaikuttanet myös lastensa (ja lastenlastensa) poliittisiin kantoihin.

Perussuomalaisten lisäksi vasemmistoliitto on monessakin mielessä säilyttänyt arkisen populistisuuden ilman, että sitä varsinaisesti sellaiseksi kutsutaan.

::::::::::::::::::

Arvonelikenttää olen puinut monesti näissä kirjoituksissa. Melkoinen haaste on sijoittaa nykyisiä trendejä arvonelikentän yksinkertaisen (taso)rakenteeseen. Mihin sijoittuvat alueellinen tasa-arvo, ilmastonmuutosarvot, tai EU? On tapahtunut monenlaista polarisaatiota ja sitä tapahtuu jatkossakin. Vaatii melkoisesti laskentaa saada arvoavaruus (sillä tasoulottuvuuksilla tätä ei ratkaista) todellisuutta vastaavaksi. Tässä joudun vain viittaamaan joihinkin arvokentän poliittisiin ja ideologisiin muutoksiin. On esimerkiksi vaikea sovittaa yhteen demarien hieman vasemmalle taipuneita kannanottoja perusuomaisten vastaavasti oikealle taipuneisiin kannanottoihin. Vai astuuko poliittinen taktikointi kuvaan mukaan?

Poliitikon elämä ei ole helppoa

Poliitikon elämä ei ole helppoa. Nytkin istuvista kansanedustajista putosi peräti viitisenkymmentä ja lisäksi omasta tahdostaan jäi pois pitkälti yli 30 nykyistä kansanedustajaa. Tahtonsa vastaisesti pudonneiden joukossa oli huomattava määrä erittäin tunnettuja poliitikkoja. Kokonainen sinisten eduskuntaryhmä putosi eduskunnasta. Toki poisjääneiden joukossa oli varmoja läpimenijöitä, jos olisivat olleet ehdolla. Vaaleissa tapahtui monia varteenotettavia muutoksia. Tässä joitakin:

Peräti 83 uutta kansanedustajaa (73 edellisellä kerralla) joutuu opettelemaan talon tavoille alkavalla vaalikaudella. Vaihtuvuus on siis todella suurta, pienempikin olisi riittänyt!

Vaalien henkilöityminen näkyy ääniharavien kohonneina äänisaaliina. Peräti kuusi valittua ehdokasta ylsi noin 20 000 ääneen tai yli. Äänestysprosentti on vihdoinkin pitkän aneemisen vaiheen jälkeen kääntynyt hiukan reippaampaa nousuun. Siihen vaikutti varmaankin vaalien alla kiristynyt poliittinen ilmapiiri ja sellainenkin triviaalilta tuntuva seikka, että sää oli äänestyspäivänä hyvä, mutta ei kutenkaan mikään ”mökkikelisää”. Huhtikuu saattaa olla aika ihanteellinen aika järjestää Suomessa vaalit.

Vaalien herättämä innostus on kuitenkin vähentynyt: kuusikymmentäluvulla äänestysprosentti kiipesi parhaimmillaan 85 prosenttiin. Ennakkoäänestäminen lisää suosiotaan ja ohitti nyt varsinaisen vaalipäivän äänestystuloksen: 36,6 % vs. 35,5 %. Liikkeessä ja liikkeellä olevat ihmiset joutuvat huomioimaan ajankäytön haasteet.

Naisia eduskuntaan valittiin peräti 94 (47 prosenttia koko määrästä). Esimerkiksi sdp:ssä naisten osuus oli yli puolet eduskuntaryhmästä eli 23 ja vihreissä jopa kolmea lukuun ottamatta kaikki.

Helsingin Sanomien arvonelikentässä näkyy valittujen edustajien siirtyminen piirun verran vasemmalla, joka lienee seurausta edellisen hallituksen hyvin oikeistohenkisestä politiikasta.

Muitakin havaintoja tuli tehtyä, jotka ovat tosin enemmän tai vähemmän subjektiivisia. Rkp:llä ja skr:lla oli sosiaalinen tilaus saada reilu vaalivoitto, mutta ilmeisesti perussuomalaisten eteneminen söi niiden potentiaalista kannatusta.

Puoluekentän pirstoutumisen on katsottu vaikeuttava puolueiden yhteistyötä ja hallituksen muodostamista. Kuitenkaan kenelläkään ei ole kokemusta nykyisenlaisesta ”välikoon” puoluekentästä. Sami Borg leukaili, että Suomessa on läntisen maailman ”pienin suurin puolue”.

Julkisuudessa on kiinnitetty huomiota siihen, että kolmen perinteisen suuren puolueen (sdp, kok., kesk.) yhteinen kannatus on vaali vaalilta laskenut. Vastaavasti suurimman puolueen kansanedustajamäärä on pudonnut jatkuvasti.

Vasta käytännön hallitusneuvotteluissa pystytään arvioimaan hallituksen muodostamisen todellinen haasteellisuus.

Keskustan veret seisauttava vaalitappio johtui todennäköisesti keskustan kenttäväen kannalta liian markkinaliberaalista politiikasta ja konkreettisesti niistä leikkaustoimista, joihin ryhdyttiin juuri päättyneellä vaalikaudella. Asiat ovat näyttäneet siltä, että leikataan tunteetta välittämättä, miltä leikkaukset tuntuvat kansalaisista. Tämä on paljon tärkeämpi argumentti kuin tietyt talouspoliittiset edistysaskeleet, joihin on vaikuttanut hallituksen omat toimet ja hyvä suhdanne. Tultiin liian monen äänestäjän rahapussille. Lopputuloksena oli sitten Juha Sipilän eroaminen puoluejohtajan tehtävistä.

Ilmapiirikysymykset ovat siis hyvin tärkeitä, kun markkinoidaan päätöksiä kansalaisille!

::::::::::::::

Kokoomus on Suomen politiikan Hannu Hanhi. Silloinkin, kun se ei onnistu, se saa ”takuuvarmat” hieman alle 20 prosentin kannatusluvut. Jos se jää pienemmälle kannatukselle, niin kuin nyt, se hyötyy puoluekentän pirstaloitumisesta eikä asema edes hallitusvastuussa paljon tunnu. Perussuomalaisten nousua on ällistelty (paitsi ne jotka pitivät asiaa itsestään selvänä). Puolueen puheenjohtajan merkitys näkyy perussuomalaisten kohdalla erityisen selvästi. Persujen kautta mannermaiset populistiset virtaukset ovat saapuneet meille jo aikoja sitten. Toisaalta populististen tahojen esiinmarssissa on paljon suomalaista kehittelyä Veikko Vennamosta alkaen. Myös hallitusvastuun tarjoaminen populisteille on meillä kokeiltu asia.

Maahanmuuttokriittisyys ja väitetty ilmastohysteria hyödyttivät perussuomalaisia. Mutta myös median jatkuva spekulointi persujen kannatuksen jatkuvalla kasvulla ruokki perussuomalaisten menestystä (galluppien luotettavuutta en sinällään arvostele) . Myös kyllästyminen perinteisiin puolueisiin näkyy populistien kannatuksen nousuna.

Ehkä tärkein syy kasvuun oli kuitenkin eriävän mielipiteen esittäminen useisiin yhteiskunnallisesti merkittäviin trendeihin. Suuressa kuvassa konservatiivinen (ja oikeistolainen) ajattelutapa kanavoitui perussuomalaisten kautta, samalla kuin muissa puolueissa siirryttiin piirun verran vasemmalle.

Demarit säilytti kannatusykkösen asemansa myös vaaleissa, mutta vain niukin naukin. Ehkä se on vaaleista vaaleihin suorastaan toistuva ilmiö: vaalien loppuvaiheissa kannatuseron tasoittuvat. Voitaneen myös sanoa, että valtava mediamyllytys vaikuttaa taustalla halusimmepa tai emme. Ehkä kaikkien kovimmin maalitauluksi joutui johtava puolue.

Vihreät ja vasemmistoliitto olivat vaalien voittajia ja vahvistivat vasemmistosiirtymää näissä vaaleissa.

Yhteistyön vaikeuskerrointa politiikassa on lisännyt paitsi puoluekentän pirstoutuneisuus, niin myös puolueiden sisäiset jakaumat. Esimerkiksi keskustassa ne voimat, jotka eivät kannattaneet Juha Sipilän markkinaliberaalia linjaa pystyivät nyt numeroin osoittamaan noudatetun linjan vinouden.

Myös perussuomalaiset ovat tosiasiassa heterogeeninen ryhmä varsinkin, jos mittapuuksi otetaan populistisen radikalismin aste. Mukana on paljon räiväporukkaa. Vasemmiston osalta haaste koskee suhtautumista vanhaan duunaripohjaiseen kannattajakuntaan, jota voi rinnastaa ilmastonmuutokseen ja maahanmuuttajiin. Uudet teemat hajottavat puolueita sisältä päin:

Politiikka ei todellakaan ole helppo laji. Olen pyrkinyt välttämään näissä kirjoituksissa yletöntä poliitikkokritiikkiä, koska se juuri on merkki populismista. Ylivoimainen enemmistö politikoista paneutuu tehtäväänsä huolella.

PS

Kirjoituksessa mainitut luvut on tarkistettu, mutta toki jokin virhe on voinut jäädä.

Homo sovieticus ja nykyvenäläinen mentaliteetti

Uudessa Le Monde Diplomatiquessa 2/2019 on julkaistu Novaja Gazetan tekemä haastattelu, jossa tutkijaprofessori Grigori Judin kertoo, millainen nykyvenäläinen on ja miten tarve yhteisölliseen toimintaan Venäjällä syntyy. Haastattelu on julkaistu nimellä ”Pelokkaiden atomien maa”. Referoin osaa haastattelusta ohessa ja kommentoin tarpeellisilta osin.

Melko yleinen väite on, että homo sovieticus olisi Neuvostoliiton jäljiltä edelleen hallitseva ihmistyyppi Venäjällä. Neuvostoihmisessä oli tämän mukaan yleinen halu noudattaa yhdenmukaisuutta (kollektivismia) kaikessa elämään liittyvässä.

Judinin mukaan neuvostoihmisen ”prototyypin ytimenä oli vahva kollektiivisen aatteen kannatus sekä suora viha individualismia kohtaan”. Sitten Judin yhtäkkiä hylkää neuvostoihmisen (ja venäläisen) stereotypian ja sanoo suoraan, ettei näille mielikuville sen enempää neuvostoihmisistä kuin venäläisistäkään ”löydy mitään totuuspohjaa”!

Individualismia ja kollektiivisutta on ylipäänsä vaikeaa asettaa toistensa vastakohdiksi, voidaan puhua vain niiden suhteesta. Jos välttämättä halutaan käyttää tätä jakoa niin Judinin mukaan ”nykyvenäläinen on selkeästi enemmän individualisti kuin kollektiivisesti suuntautunut”. Hän jopa toteaa, että venäläiset ovat hyvin individualistisia maailmanlaajuisen mittapuunkin mukaan.

Mistä tämä kaikki johtuu? Judin mukaan polarisoituneen individualismin ja kollektivismin suhdetta tasoittavat instituutiot puuttuvat Venäjältä. Ne ”tukahdutettiin” Neuvostoliiton hajoamista seuranneena sekavana aikana. Ryhdyttiin liberaalidemokraattisen valtion perustamiseen, josta kuitenkin otettiin vain liberalismi, mutta demokratia unohtui.

Alkoi kehitys, jossa tavoitteena oli markkinatalouden rakentaminen, talouskasvun edistäminen ja riittävän kilpailun luominen. Ihmisiä opetettiin siihen, että ”jokaisen oli pidettävä huolta itsestään”. Usko yhdessä tekemiseen menetti dramaattisesti merkitystään. Judin pitää ongelmallisena näin syntynyttä yksilökeskeisyyden vallitsevaa asemaa ja yhteisöllisyyden alennustilaa. Tässä tullaan villakoiran ytimeen: on syntynyt käsitys, että yhteisöllisyys merkitsee sitä, että yksilö ei halua tukea muiden aloitteita, koska ei ymmärrä niiden hyödyttävän myös itseään.

Todellisuudessa - Judin toteaa – asia on juuri päinvastoin! Kun kollektiivinen (yhteisöllinen) pohja puuttuu, ”ihmiset alkavat nopeasti kyseenalaistaa sen, miksi muiden saavutuksista pitäisi iloita”. Yhteisöllisyys on siis ensin ja sen varaan voidaan vasta rakentaa yksilölliset pyrinnöt.

Edellä olevasta tulee mieleen vertailu pohjoismaisen luottamusyhteiskunnan ja venäläisen yhteiskuntamallin välillä. Luottamusyhteiskunta tarvitsee pitkän ajan kehittyäkseen. Täytyy siis aikaansaada vuosikymmenien ajan sitä tukeva kulttuuri. Tämän tulkinnan mukaan Venäjällä yhteisöllisyyden edellytykset eivät ole saaneet aikaa ja tilaa kehittyä.

Yhteiskunnallisia instituutioita kohtaan tunnettua luottamusta on mitattu maittain ja todettu, että ne valtiot, joissa on voimassa universaali hyvinvointipolitiikka (kaikille myönnetyin etuuksin ilman tarveharkintaa) menestyvät hyvin, kun taas tarveharkintaa noudattavat menestyvät huonommin.

Kysymys ei ole tietenkään vain luottamuksesta viranomaisiin vaan myös kanssaihmisiin.

Luottamusyhteiskunta on hyvä käsite, eräänlainen mittari yhteiskunnan toimivuudelle. Suomessa kuntapalvelut, poliisi ja armeija saavat korkeita arvosanoja mitattaessa ihmisten luottamusta keskeisiin instituutioihin. Pohjoismaissa olemme luottamuksessa huomattavasti edellä useita muita valtioita. Tietenkin instituutioiden on pitänyt ansaita luottamus.

En halua nostaa omaa maata tikun nokkaan kehuttavaksi. Paljon on vielä täälläkin tekemistä ja osittain on nähtävissä luottamuksen rapautumista, mutta epäilen, että Grigori Judin hahmottaa asian niin, että yhteisöllisyys luottamusyhteiskunnan kehyksenä tarjoaa myös yksilöille parhaat kehittymismahdollisuudet.

Presidenttien luopumisen tuska

Martti Turtola on kirjoittanut teoksen presidenttien tehtävistään luopumisesta ja luopumisen vaikeuksista. Kirjan nimi on ”Luopumisen tuska” ja alaotsakkeena on ”Suomen presidentit ja vallasta luopumisen vaikeus”. Ehkä teoksessa on enemmänkin kysymys historian kertauskurssista, sillä luopuminen on liitetty presidenttien koko uraan. Tai ehkä asia on niin, että presidentin tehtäviä hoidettaessa otetaan koko ajan huomioon luopuminen.

Turtola käy läpi kaikki presidentit, mutta itse keskityn tässä Kekkosta käsittelevään osuuteen. Turtola on ehkä enemmän kuin kukaan muu Kekkosta kirjoittanut valinnut linjakseen suorasukaisen kovan kritiikin. Mutta kyllä hän myös perustelee arviointinsa. Lukijalle jää tehtäväksi miettiä, onko kritiikki paikallaan. Tätä kirjaa ei todellakaan ole tehty Kekkosen perinneyhdistyksen ehdoilla.

Ennen presidenttikausiaan Kekkonen harjoitteli Turtolan sanoin monialaisesti punakaartilaisten teloittajana, kommunisteja pahoinpidelleenä Etsivän keskuspoliisin kuulustelijana, aitosuomalaisena kiihkoilijana, talvisodan rauhan vastustajana, Suur-Suomi aatteen kannattajana ja viimein Moskovan ystävänä. Jo tämä ennen presidenttikausia vallinnut ajanjakso osoitti, että Kekkosella oli taito pudota jaloilleen monenlaisten toistensa kanssa ristiriitaisten yritelmien jälkeen. Käsite, joka tulee mieleen tässä yhteydessä on opportunisti, sillä tarkoitus pyhitti Kekkosella keinot. Suunnan vaihtaminen kävi nopeasti. Kävikö se ilman tunnontuskia, sitä en osaa sanoa.

Lähes katkeamattomien pääministerikausien jälkeen Kekkonen pääsi monenlaisten vaalitaktisten laskelmien jälkeen presidentiksi vuonna 1956. Tuskinpa tiedossa on kaikkia välipuheita, mitä Kekkonen kävi Kremlin kanssa ylipitkän presidenttiyden aikana. Monien mielestä – Turtola mukaan lukien – vuoden 1956 vaalit olivat ensimmäiset, joihin Neuvostoliitto osallistui aktiivisesti Kekkosen hyväksi. Sen jälkeen vaikutus olikin jatkuvaa Kekkosen presidenttiyden loppuun saakka. Turtola tulee tässä käsityksessä hyvin lähelle Lasse Lehtisen näkemystä.

Kekkosen presidenttikausien myötäjäisiksi lanseerattiin Paasikiven-Kekkosen linja. Turtola harmittelee, että tässä asetelmassa Paasikivi on leimattu myöntyväisyysmieheksi suhteessa Neuvostoliittoon, vaikka Moskovan 1939 neuvottelut, Paasikiven lähettiläsaika Moskovassa 1940-41 ja YYA-neuvottelut osoittivat, että hän oli sitkeä ja tiukka Suomen päämäärien läpiajaja.

Kekkosen ja Paasikiven eroavaisuudesta Turtola ottaa esimerkiksi Fagerholmin vähemmistöhallituksen (1948-) ja ns. yöpakkashallituksen (1958). Paasikivin puolusti vähemmistöhallitusta Neuvostoliiton painostusta vastaan, kun taas Kekkonen antoi enemmistöhallituksen kaatua vuonna 1958. Ei voi olla ajattelematta, että Kekkosella ei ollut intressejä – omista valtapyrkimyksistään johtuen – pitää yöpakkashallituksen puolia.

Turtola korostaa, että Kekkosella ei olut sisä- ja ulkopolitikkaa erikseen. Toinen tuki toista. Kekkosen kasvava valta vastaavasti korosti hallitusten heikkoutta (vähemmistöhallitukset, virkamieshallitukset). Mikä oli Kekkosen vastuu tästä? Helposti tilanne luiskahti neuvostokortin käyttöön: niskuroija leimattiin ”Suomen ja Neuvostoliiton hyvien ja luottamuksellisten suhteiden vastustajaksi”.

Yöpakkashallitus oli käänteentekevä muutos suomalaisessa demokratiassa. Ulkopuolinen puuttuminen Suomen asioihin sallittiin. Tätä vaihetta jatkui oikeastaan koko Kekkosen kauden ajan. Samalla presidentti monopolisoi ulkosuhteet itselleen. Sisä- ja ulkopolitiikan kietoutuminen toistensa ympärille lisäsi myös Kekkosen valtaa: hänellä oli veto ministerinimityksiin, usein hätävarjelun liioittelun merkeissä. Helppoa ei ollut niillä, jotka mainittiin Kekkosen rinnalla ulkopoliittisina toimijoina: kosto oli kova, kuten Turtola sanoo.

Kekkosen ja Nikita Hrustsevin suhteita on kuvattu riehakkaiksi ja läheisiksi. Tästä oli hyötyä naapurimaiden suhteiden kehittymisen kannalta, mutta itse näen ”hyvät henkilökohtaiset suhteet” toisaalta suhteiden herkkyyden osalta kriittisiksi. On osattava vetää raja ja on pystyttävä pitämään etäisyyttä, etteivät jotkut muut demokratiassa toimivat kompromettoidu valtapolitiikan myrskyissä. Sama ilmiö osin toistui Kekkosen suhteissa suurlähettiläs Vladimir Stepanoviin 1970-luvulla. Kekkonen ei onnistunut pitämään riittävää välimatkaa naapurin suurlähettilääseen.

Sekä yöpakkaset, että noottikriisi 1961 palvelivat samaa tarkoitusperää eli Kekkosen sitomista valtaan toistuvien presidenttikausien ajaksi. Vielä vuonna 1968 järjestettiin ”oikeat” vaalit, mutta niiden kokemus oli Kekkosen mielestä niin turhauttava ja niin kiusallinen, että hän ilmoitti, ettei suostu normaaleihin vaaleihin vuonna 1974. Koin itse nuo vaalit enkä ymmärrä, miten niiden kamppailu olisi ollut jotenkin poikkeuksellisen loukkaavaa tai repivää. Kekkosen herkkähipiäisyys oli vain silmiinpistävää. Vaaleissa ei ollut muuta erikoista kuin SMP:n ehdokas Veikko Vennamo, joka ei kunnioittanut ylenmääräisesti istuvaa presidenttiä, vaan haastoi hänet. Mutta ei tällä perusteella voi hylätä normaalissa järjestyksessä pidettäviä vaaleja demokratiassa.

Vennamo on oma lukunsa Suomen poliittisessa historiassa. Hän oli ensimmäinen kovan luokan populisti, joka myös sai ihmiset liikkeelle siihen saakka, kunnes suosio alkoi hiipua – tosin ei silloinkaan yhtäkkisesti.

Turtola totea asuorasukaisesti, että ”Neuvostoliitto, Kreml määräsi Suomen tasavallan päämiehen sekä 1962 että 1968, 1974 ja 1978, mutta ei enää 1982 Koiviston tultua valituksi”.

Kekkosen käytös muuttui yhä itseriittoisammaksi sen jälkeen, kun Sylvi Kekkonen kuoli 1974 eikä ollut leikkaamassa kaikkein räikeimpiä särmiä Kekkosen käyttäytymisestä pois. Käsitteestä neuvostovastainen tuli iskulause, jolla voitiin lyödä kaikkia niitä, jotka eivät olleet ruodussa.

Vuoden 1974 poikkeusvaalit olivat demokratian pohjanoteeraus. Ei ollut sellaista syytä – kriisiä tai vastaavaa – jonka olisi voinut sanoa olleen poikkeuslain peruste. Kekkonen oli ripustautunut valtaan peruuttamattomasti. Nyt voidaan sanoa, että poikkeuslaki oli yksi niistä lukuisista keinoista, joilla Kekkosen vallassa pysyminen varmistettiin. Toki tarvittiin syy ja se oli, että Kekkosta tarvittiin, koska hän sitoi lännessä tehdyt talouden ratkaisut itäsuhteiden vastaaviin etuihin.

Turtola nostaa esille myös Kekkosen halun kirjoittaa historiaa uudelleen. YYA-sopimuksen 25 -vuotisjuhlapuheessa hän käytti merkittävän puheenvuoron, jonka mukaan vastuu talvisodan syttymisestä oli Kekkosen mukaan taitamattomassa ulkopolitikan johdossa: talvisota olisi tämän tulkinnan mukaan voitu välttää ryhtymällä noudattamaan samanlaista politiikkaa jo vuonna 1939 kuin sodan jälkeen.

Turtola teilaa tarpeettoman voimakkaasti Matti Tapion suursarjan ”Sodan ja rauhan miehet” (1978-1979) juuri siitä syystä, että näytelty dokumentti ryhtyy edellä mainitun kekkoslaisen näkemyksen ajuriksi. Turtola toki myöntää sarjan arvon varsinkin näyttelijätyön osalta, mutta tarttuu tuomitsevasti talvisodan syttymisen ns. jartsevilaiseen selitykseen. Totta on, että Matti Tapio antoi lähteidensä viedä itseään Jartsev-episodissa, mutta sarjalla on suuret ansiot monessa muussa mielessä. Kokonaisuus on elävää historiaa, vaikka sarjassa näkyykin paikoin subjektiivinen ote.

Yhtä kiistalainen on Kekkosen tulkinta Leninin suorittamasta Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta. Sen mukaan Lenin ”lahjoitti” Suomelle itsenäisyyden. Leninillä oli tosiasiassa tarkoituksena, että sosialismin voittaessa alaa Suomi palaa neuvoskansojen joukkoon.

Turtola sivuuttaa ETYKin kevyesti, ja jopa mitätöi sen merkityksen argumentilla, että Kekkonen toimi Neuvostoliiton etupyyteiden välikappaleena: tarkoituksena oli betonoida Neuvostoliiton vaikutusvalta Itä-Euroopassa sopimuksen avulla.

Mielenkiintoinen on Turtolan näkemys Kekkosen suhtautumisesta armeijaan ja sen johtoon. Turtola pyrkii setvimään Kekkosen turhautunutta suhtautumista päällystöön ja päätyy selitykseen, että se johtui ennen kaikkea siitä, että Kekkosen henkilökohtaisesta menestyminen ”sotilasuralla” jäi vaatimattomaksi. Vasta Lauri Sutelan komentajakaudella Kekkonen alkoi luottaa armeijan kenraaleihin.

Presidentin vanhetessa monet edellä kuvatuista Kekkosen piirteistä voimistuivat. Yhteydenpito venäläisin KGB-taustaisin diplomaatteihin kasvoi suhteessa suomalaisiin poliitikkoihin. Kekkosen suhtautuminen esimerkiksi Karjalaiseen ja Virolaiseen muodostui pelkästään kilpailulliseksi. Asiat eivät pysyneet hallussa, mikä oli toisaalta ymmärrettävää, koska ikää tuli koko ajan lisää. Kysymys onkin siitä, miksi Kekkonen itse ja lähipiiri eivät vetäneet johtopäätöksiä vetäytymisestä aiemmin.

Viimeinen taistelu vallasta käytiin 1980-luvun vaihteessa Kekkosen ja Koiviston välillä istuvan presidentin väistämättä joutuessa siirtymään syrjään. Koivisto yritettiin kammeta pois hallituksen johdosta ja hallitus nurin, mutta Kekkosen sivulta tukema hanke epäonnistui. Tällä kaikella oli suomalaista demokratiaa tervehdyttävä vaikutus: Koiviston kausista eteenpäin hallitukset ovat istuneet koko nelivuotiskauden.

:::::::::::::::::::

Vaikka kirjan nimi on ”Luopumisen tuska”, sivuuttaa Turtola Kekkosen viimeiset vaiheet varsin ohuella käsittelyllä, joka vahvistaa käsitystä kirjasta poliittisen historian yhteenvetomaisena kertauksena.

Todellinen dramaattisen luopumisen hetki oli se, kun Juhani Perttunen pyysi Kekkosta allekirjoittamaan valmiiksi laaditun erokirjeen 26.10.1981 ja presidentti luopumisen tuskasta johtuen kirjoitti paperiin jotain asiatonta ja Perttunen joutui kirjoittaman uuden erokirjeen siltä istumalta. Siihen hän sai lopulta allekirjoituksen.

Turtolan kirjan terävin anti on kovassa Kekkos-kritiikissä. Hän ei säästele sanojaan ja osuu monesti oikeaan arvioissaan. Suorasukaisessa analyysissa on hyvät puolensa, sillä meillä ei ole totuttu näin kovaan läpivalaisuun. Jotkut oikaisut koskien presidentin tarkoitusperiä ovat ehkä yksiviivaisia, mutta kuitenkin perusteltavissa.

Entä jos siirtäisimme vallan asiantuntijoille?

Näin vaalien alla poliitikkoihin kohdistuvan arvosteluvyöryn alla tulee mieleen pitäisikö meidän siirtyä asiantuntijoiden johtamaan vallankäyttöön.

Asiantuntijavallan kannattajien pääpontimena on usein peitellysti tai avoimesti demokratian syyttäminen voimassa olevasta poliittisesta tilanteesta, jonka monet kokevat sekavana.

Asiantuntijavallasta voidaan käyttää nimeä meritokratia. Wikipedia määrittää meritokratian seuraavasti: ”Meritokratiaa voidaan pitää …. vastakohtana demokratialle, jos sillä tarkoitetaan yhteiskuntajärjestelmää, jossa johtajia ei valita kansansuosionsa vaan oletettujen kykyjensä perusteella”.

Yritän seuraavassa perustella, miksi meritokratia poliittisen järjestelmän korvaajana ei ole minusta perusteltua.

Yksi vaihtoehto voisi olla valistunut diktaattori. Hyvä muuten, mutta en tunne ainoatakaan diktaattoria, joka lupaavan alun jälkeen olisi pystynyt säilyttämään valistuneisuutensa. Fredrik Suuri? Napoleon Bonaparte (yritti korvata itsevaltiuden aikaiset asiantuntijat puhtaalta pöydältä omilla valinnoillaan)? Usein valistuneisuudesta on seurannut hirmuvalta ja muiden pakkoalistaminen.

Olen työurani aikana ollut erilaisten lautakuntien ja hallitusten esittelijänä eli asiantuntijaesittelijänä. Jos oma asiantuntemus ei riittänyt turvauduin organisaationi (tai ulkopuolisten) rautaisiin asianhallitsijoihin. Minä ja minun laillani monet muut ovat voineet todeta, että esittelyt ovat johtaneet yli 90 prosenttisesti asiantuntijaesityksen voimaan tuloon. Päätös on siis tehty poliitikkojen voimin, mutta asiantuntijuuteen perustuen. Edellä esitetyn perustella minun on vaikeaa ymmärtää, miksi katsotaan, että päätöksenteko edustuksellisessa demokratiassa perustuisi pelkästään poliittiseen mielipiteeseen, jos kerran asiantuntijamielipide ohjaa päätöksentekoa. En mene tässä finesseihin, mutta toki voi olla niin (ja joskus onkin), että esittelijä ei lähde yrittämään mahdottomia, vaikka viehätys esittää jotain hyvin poikkeavaa päätöksenteon pohjaksi olisi mielessä.

Yritän siis edellä sanoa, että myös valtionhallinnossa on rautaisia ammattilaisia, jotka ohjailevat poliittista päätöksentekoa tai ainakin he tuottavat vaihtoehtoisia ratkaisuja poliittisen päätöksenteon pohjaksi. Poliittista järjestelmää (edustuksellista demokratiaa) on vaikea korvata meritokratialla, koska nykyinen järjestelmä perustuu pitkälle meritokratiaan.

En ole niin naiivi, että kuvittelisin, etteivätkö erilaiset edunvalvontatahot pyrkisi vaikuttamaan päätöksentekoon, usein onnistuenkin, mutta tässäkin viittaisin asiantuntijaesittelijän kykyyn, tahtoon ja osaamiseen, että päätöksenteko pysyy kuosissaan.

Olen näissä blogikirjoituksissa arvostellut enemmän ns. asiantuntijoita kuin poliitikkoja. Miksi? Koska olen nähnyt asiantuntijoiden käyttävän valtaa enemmän, kuin mihin heidän tiedolliset resurssinsa riittävät. Pahimmillaan asiantuntijat kokeilevat kepillä jäätä, josko tämä tai tuo avaus osuisi oikeaan. Kaikesta tästä huolimatta pidän sivistysvaltion suurena pääomana osaamista ja aitoa pyrkimystä hallita tiedolla (tunteita unohtamatta).

Politiikka ja asiantuntijuus eivät ole toistensa vastakohtia. Ei ole kerta eikä ensimmäinen, kun poliitikon oma asiantuntijuus kilpailee tasapäisesti asiantuntijan tiedon tason kanssa. Nykyisin ahkerat kansanedustajat ovat esimerkiksi valiokuntayön kautta erittäin perehtyneitä oman alansa faktoihin. Sitä paitsi valiokunnat käyttävät asiantuntijamielipidettä oman kantansa muovaamiseen. Jokaisessa ministeriössä on asiantuntija-armeija, joka ohjaa päätöksentekoa.

Nykyisenä nettiaikana asiantuntijuus on muokkautunut monella tavalla. Moni kansalainen pystyy argumentoimaan asiansa hyvin oman, esimerkiksi työssä saavutetun asiantuntijuuden perusteella, joskin samaan hengenvetoon on todettava, että netti tarjoaa välineen myös vähäarvoiseen mielipidemanipulointiin.

Miksi sitten esimerkiksi sote-kysymyksessä ei päästä yksimielisyyteen kohtuullisessa ajassa? Siksi, että ongelmat ovat aidosti valtavia (Ruotsissa ja Yhdysvallissa terveydenhoitouudistus vei kymmeniä vuosia eikä loppua nähdä ehkä koskaan). Ns. lehmänkaupat ovat sitten asia erikseen ja on tunnustettava, että räikeissä tapauksissa politiikan tekoon kohdistuva arvostelu on enemmän kuin paikallaan.

:::::::::::::::::::

Mikä on poliittisen järjestelmän suuri haaste?

Suuri haaste on koko ajan uhkaavan eriarvoisuuden syvenemisen torjunta. Erityisesti nuoret miehet ovat syrjäytymiselle alttiita. Samaan aikaan polarisoituminen oikealle ja vasemmalle on sukupuolittain jyrkkenemässä. Nuoret miehet ovat taipuvaisia kannattamaan oikeistoa ja nuoret naiset vasemmistoa.

Tutkija Juha Ylisalon tutkimuksesta ”Demokratia ok, muukin käy” on luettavissa mielenkiintoisia tuloksia: nuorista puolet pitää demokratiaa suuressa arvossa. Tähän tulokseen liittyy mielenkiintoinen lisähavainto: Peräti kaksi kolmasosaa on valmis siirtämään päätösvaltaa hallitukselta asiantuntijoille. Tähän olen oman vastaukseni antanut edellä.

Ylisalon mukaan oikeastaan kaikkein pahin tulevaisuuden ennuste on, että hyvin ”koulutetut viehättyvät yhä enemmän elitistisestä teknokratiasta (käsitän tämän asiantuntijavallaksi) ja vähemmän koulutetut autoritaarisesta populismista”.

Poliittinen järjestelmä on tunnistanut hyvin edellä kuvatut haasteet ja asiantuntijat ovat eritelleet ongelman riittävästi selkeästi. On poliittisen järjestelmän tehtävä jalostaa tutkimustulokset käytännön toimenpiteiksi. Tarvitaan siis sekä asiantuntijoiden että poliitikkojen synergiaa ongelmanratkaisussa.

:::::::::::::::::::

Entä miten puolustaisin nykyistä - joidenkin tahojen hyljeksimää - poliittista järjestelmää? Hyvä vastaus saattaa tulla hiukan etäämpää , poliittisten lähikamppailujemme ulkopuolelta. Siispä lainaan tähän apulaisprofessori Tanja Aitamurron kolumnia ”Demokratian kanta-asiakkaana” Helsingin Sanomissa 19.3.2019 . Hän toimii apulaisprofessorina University of Illinois´ssa Chicagossa. Hän pohtii, mitä sitten tapahtuu, kun puolue on valittu (puolueen valinta on siis ensisijainen). Aitamurto toteaa, että ”puolueen valinta ei riitä. On valittava ehdokas , joka tietää paljon, oppii nopeasti ja tekee taitavaa politiikkaa. Mutta sekään ei riitä. Ehdokkailla pitäisi olla puolueessaan tarpeeksi valtaa. Jos on hierarkiassa alaportailla, ei ole sananvaltaa eduskuntaryhmänsä linjauksiin”. Vähän myöhemmin hän toteaa: ”Turvaudun vaalikoneisin, mutta niistä ei ole apua, koska monen kysymyksen kohdalla joudun valitsemaan vaihtoehdon `en osaa sanoa´”.

Vaalikoneesta on tullut uusi mantra, jonka nimeen vannotaan. Miksi? Siksi, että monelle - varsinkin nuorelle - ne tarjoavat aidosti tarjottimen, joka edesauttaa valinnassa. Toisaalta ne saattavat latistaa omaehtoisen tutkimisen ja etsimisen halun laadukkaan ehdokkaan löytämiseksi. Eikö tavoite pitäisi ensisijassa olla oman asiantuntemuksen kasvattamisessa? Viihteellistyykö valinta vaalikoneiden takia?

Huomaan ajattelevani hyvin pitkälle samalla tavalla kuin Aitamurto. Näköala politiikkaan on avara. Keskeisellä sijalla on haluamani poliittisen järjestelmän tuki puolueen ja ehdokkaan taholta. Se ei avaudu riittävästi vaalikoneiden kautta vaan tarvitaan intensiivistä politiikan seurantaa, jossa noudatan pitkälle Aitamurron edellä eritettyjä valintaperusteiden logiikkaa. Edustuksellista ja suoraa demokratiaa uhkaavat markkinat ja itsevaltaiset johtajat. Tärkein toive ainakin minusta on, että poliitikot ja asiantuntijat löytäisivät toisensa. Ne eivät ole toistensa vaihtoehtoja.

Optimismin aikaa etsimässä

Olen pohtinut näissä kirjoituksissa optimismin muutosajurien merkitystä. Tuntuu, että ihmiset länsimaissa – mukaan lukien Suomi - ovat sitä pessimistisempiä tulevaisuuden suhteen, mitä enemmän edistymme yhteisten asioiden hoidossa tai vaikkapa teknologisissa innovaatioissa - siis keskimäärin. On syytä muistaa, että keskiverto on pirstoutuneessa maailmassa huonohko mittari. Sen nimissä voidaan tehdä pahasti pieleen meneviä ennusteita tai arvioita.

Tulevaisuuden odotuksia on mitattu monen tutkimuslaitoksen voimin ja mittaukset osoittavat, että positiiviset odotukset tulevaisuuden suhteen ovat hyvin vaatimattomalla tasolla länsimaissa. Olen itsekin referoinut ja arvioinut näiden tutkimusten luonnetta ja pätevyyttä kirjoituksissani.

Ei ole syytä aliarvioida ihmisten musta tuntuu -arvioita. Vaikka tilastollisesti voidaan osoittaa, että keskiarvot jossakin asiassa ovat parantuneet, voivat ääripäät olla hyvin kaukana toisistaan. Sitä paitsi osa ihmistä tuntee pahaa oloa, kun näkee ääripäiden loittonevan toisistaan.

Miksi sitten ihmiset tuntevat tulevaisuuden niin hämäränä ja vähän toivoa antavana? Tässäkin on sellainen ero, että henkilökohtaisesti ollaan optimistisempia kuin koko kansakunnan tasolla näkymiä arvioitaessa.

Olen hakenut lähihistoriasta toiveikkaiden odotusten aikaa ja päätynyt epätieteellisesti - mutta henkilökohtaisella tasolla kokien - arvioon, että 1960-luku edusti toiveikkaan optimismin (kulta)aikaa. Olin oppikoulunuori 1960-luvun puolessa välissä ja lukiolainen vuosikymmenen lopulla ja seitsemänkymmentäluvun vaihteessa. Mikä on saanut minut ajattelemaan näin?

Edistys, kehitys ja optimismi tuntuivat purkautuvan ilmoille nousevan elintason myötä 1960-luvulla. Nykypäivinä toteutetuissa tutkimuksissa on todettu, että ripeästi edistyvät kehittyvät maat menestyvät näissä selvityksissä selvästi paremmin kuin jo hyvän kehitystason saavuttaneet maat. Olimmeko me Suomessa siis 60 vuotta sitten vahvasti tulevaisuuteen suuntautuneita optimisteja, kuten kiinalaiset ja monet Kauko-Idän maiden kansalaiset juuri nyt? Ehkäpä, vaikka en ole löytänyt tutkimustuloksia kantani tueksi. Pessimismikierteelle löytyy pohjaa monista ympärillämme tapahtuvista ilmiöistä, otetaan vaikka esille ilmastonmuutoskysymykset. Uutislähetyksissä vai huonot uutiset ovat hyviä. Pessimismiä siis viljellään koko ajan lähipiirissämme.

Tommy Uschanov käsittelee kirjassaan ”Hätä on tarpeen” (Teos, 2015) samaa kuusikymmentäluvun tulevaisuuteen kohdistuvan optimismin ja edistyksen arvoitusta, jota itsekin olen tuon ajan eläneenä ja kokeneena eritellyt. Johtopäätökseni ovat saman suuntaisia kuin Uschanovilla.

Kuusikymmentäluvun edistysuskolle loi pohjaa 1900-luvun sodat, itse asiassa niistä vapautuminen. Kun on kovaan ääneen valitettu kylmän sodan kauheuksia, on jäänyt huomamatta, että rauhan aikaa (suursodasta vapaata aikaa) on eletty lähes 80 vuotta. Kylmällä sodalla oli siis suursodan syttymistä loitontava vaikutus pääosin varmaankin ydinasepelotteen takia. Sotia idän ja lännen välillä toki käytiin , mutta ne sijoittuivat intressipiirien rajoille (Korea, Vietnam, Lähi-itä, Afrikka….). Samasta syystä nyt, kun ydinaseettomuuteen sodan käynnin välineenä on orientoiduttu itsestään selvyytenä, on hätkähdyttävänä vastareaktiona alettu suhtautua huolettomammin ydinaseriisuntaan, joka on syytä panna vakavasti merkille.

Uschanov kiinnittää aivan oikein huomiota ratkaisevaan seikkaan: edistysusko sai pontta liberaalidemokratioiden suuresta määrästä ensi kertaa historiassa. Esimerkiksi Länsi-Euroopassa tähän ryhmään voitiin lukea 15 maata. Poikkeuksia pääsäännöstä edustivat Espanja ja Portugali. Demokratia vahvistui kansalaisten näkökulmasta tuntuvasti, joka ilmeni korkeina äänestysprosentteina, paljon korkeampina kuin nykyisin. Demokratian toteutumisen kannalta tilanne näyttää tällä hetkellä paljon epäyhtenäisemmältä kuin sodan jälkeisinä vuosikymmeninä: autoritaarisuus haastaa demokratiaa……

Täystyöllisyys, nopea elintason nousu ja kuluttajan runsaat kulutusmahdollisuudet loivat yltäkylläisyyden yhteiskunnan tuntua. Monet nykyisin itsestäänselvyytenä pidetyt hyödykkeet tulivat käyttöön vasta heti sodan jälkeen. Saatoin kysyä isovanhemmilta tavallisessa pienessä maalaiskunnassa, että miten pärjäsitte heti sodan jälkeen ilman sähköä (kun kuulin, että sähköt saatiin vasta 1940-luvun lopulla)?

Television tulo 1960-luvun vaihteessa tuntui samanlaisen ihmeen toteutumiselta kuin tietokoneet ja internet 1980- ja 1990-luvulla. Maailma tuli paljon lähemmäksi meitä nuoria. Amerikkalaisista perhesarjoista katsottiin silmät pyöreinä elämisen mallia.

Autoistuminen muutti koko liikkumisen luonteen. Muistan, kuinka ihmeelliseltä tuntui Saimaan kiertäminen tavallisena sunnuntaipäivänä koko perheen voimin. Autoistuminen muutti syvällisesti yhteiskuntarakenteita, koska sen myötä mahdollistuivat maalaiskylien ja kivikaupunkien väliin tulleet kerrostalolähiöt ja omakotitaloalueet.

Myös koulunkäynti, työlainsäädäntö ja sosiaaliturva eri muodoissaan loivat kuvaa modernista yhteiskunnasta, jossa ketään ei jätetty toimimaan pelkästään omillaan. Suomi alkoi saada Ruotsin esimerkin myötä hyvinvointiyhteiskunnan piirteitä. Onko siis loppujen lopuksi ihme, että oltiin siirtymässä uuteen aikakauteen, optimisteisen odotusten aikakauteen?

::::::::::::::::::

Yhtenä kehityslinjana nähtiin sosialismin ja kapitalismin lähestyvän toisiaan konvergenssiteorian mukaisesti. Niiden piti omaksua toisiltaan parhaita piirteitä. Silti muistan 1960-luvun lopun ja 1970-luvun vaihteen olleen Suomessa työn ja pääoman välistä taistelua eikä ideologioiden loppu ollut mielestäni niin painokkaasti esillä, kun Tommi Uschanov tuo esille kirjassaan ”Hätä on tarpeen”. Toisaalta juuri noina vuosina pyrittiin kansandemokraatit sitomaan suomalaiseen yhteiskuntaan aiempaa tiiviimmin. Ehkä ideologioiden loppu oli kuitenkin nähtävissä laajemmissa geopoliittisissa yhteyksissä (eurokommunismi!).

Kolmannessa maailmassa (kehitysmaissa eli nykyisen määritelmän mukaisesti kehittyvissä maissa) vastakkainasettelu oli silmiin pistävää sodan jälkeisinä vuosikymmeninä eriasteisine vallankaappauksineen, mutta nykypäivinä suuri vallankumouksellinen henki on laantunut eri valtaryhmien keskinäisriippuvuuksien kasvaessa paikallisesti, alueellisesti ja globaalisti.

Olen toistuvasti tuonut esille, että järkiperäisyyden kasvu oli 1960-luvun ilmiö (lähtökohtia voidaan toki etsiä jo 1950-luvulta). Rationaalisuuden voittoa ei ole ihan helppoa osoittaa todeksi. Yritetään kuitenkin! Tommi Uschanov viittaa sanomalehtianalyyseihin, missä tiettyjä järjen ylivoimaa ja ratkaisukeskeisyyttä osoittavat sanat esiintyvät noina ”järjen vuosina” tiheämmin kuin muina aikoina. Tällaisia sanoja ovat ”vastaus”, ”ratkaisu”, ”nyt”, ”juuri nyt” ja ”juuri parhaillaan”. Viisikymmentäluku näyttäytyy ikään kuin ”järjenkäytön herruuden” nousua ennakoivana vuosikymmenenä.

Uschanovin tekstissä mainiona näkökulmana nousee esille noina kuusikymmentäluvun vuosina koettu yhteiskuntatieteiden (sosiologia!) ja psykologian nousu ja historian tietynlainen nousukasmainen väheksyntä. Viime mainittu heijastui myös oppiaineiden houkuttelevuudessa ja opiskelijarekrytoinnissa. Muistan, kuinka professori Aira Kemiläinen Jyväskylän yliopistossa seitsemänkymmentäluvun vaihteessa kauhisteli opiskelijoiden osaamistason laskua.

Koettiin perinpohjaisesti niin, että tulevaan orientoituminen vaati tieteellistä tulevaisuusnäkökulmaa, jota menneen perkaaminen ei tarjonnut. Ihmisten välisiin suhteisiin ja kanssakäymiseen pyrittiin löytämään insinööritieteiden ratkaisuja. Yhteiskunta haluttiin läpivalaista tiukan eksakteilla kriteereillä kyseenalaistamalla jatkuvuus, historia-nykyisyys-tulevaisuus. Puhuttiin jopa historiavastaisuudesta tai historiattomuudesta. Oltiin valmiita sivuuttamaan arvokas pääoma, jonka historia tarjoaa.

Haluttiin tietää, mitä ihmisen sisimmässä liikkuu. Uschanov viittaa lyhyesti suhtautumiseen Kennedyn murhaan, jonka tapahtuma-aikana pyrittiin selvittämää murhaajan motiiveja ja pohtimaan, miten tapahtunut voitaisiin välttää sen sijaan, että tänä päivänä keskitytään ihmisiä kiehtovaan loputtomaan määrään salaliittoteorioita.

::::::::::::::::

Mihin tieteellinen optimismi hävisi? Ei tietenkään mihinkään. Asiat vain sekoittuivat valtavaan tiedon ja viihteen tulvaan. Ei voi välttyä myöskään ajatukselta, että tietynlainen pinnallisuus on voittanut alaa: halutaan pikasitä ja pikatätä. Turhautuminen on ehkä aiempaa lähempänä, kun haluttua ei saada heti. Tieteessä vastakkain ovat huolellinen perehtyminen ja kiireellistä kaupallista hyötyä tavoitteleva tulosten julkaisu.

Silkkitietä maailman valtiaaksi?

Kiina täyttää vuonna 2049 sata vuotta ja silloin koittaa täyttymyksen hetki: tavoitteena on saavuttaa ”kiinalainen unelma”, joka käytännössä merkitsee, että Kiinasta tulee maailman mahtavin valtio. Monien mielestä se saavuttaa tavoitteensa jo paljon aiemmin. Epäilemättä Kiina myös haluaa valtapyrkimyksillään hyvityksen 1800-luvun ja 1900-luvun alun kolonialisaation kohteena olemisesta. Tähän tarvitaan vanhan keisarikunnan mahdin ja nykyajan nationalismin yhdistelmää.

”Uusi silkkitie” on reitistö, jolla muut maat kiinnitetään Kiinan kaupalliseen ja taloudelliseen potentiaaliin. Suunnitelma on ennenkuulumattoman massiivinen. Kiina ikään kuin peittää maapallon kuljetusreittien hämähäkin seittiin. Kiinalla on myös aikaa. Koko aikakäsite on länsimaisesta poikkeava. Siitä puuttuu läntinen hätäinen lyhytjänteisyys. Päätöksenteon jälkeen toimitaan kuitenkin ripeästi.

Avokätisillä lainaohjelmilla Kiina sitoo valtioita - mukaan lukien köyhät valtiot - itseensä. Kiina syleilee maailmanlaajuisilla visioilla koko planeettaa. Jos kohdemaa ei pysty maksamaan esim. jonkin sataman kehittämiseen kohdistettua lainaa takaisin, Kiina ehdottaa sataman liiketoimintojen siirtämistä kiinalaisille: tässä on mahdollisuus vapautua velkataakasta! Tällaisen ”petoksen” uhriksi joutui Sri Lanka. Samantyyppistä strategiaa saatetaan noudattaa Kreikassa, Ranskassa ja Italiassa….. Alun innostuksen jälkeen on herännyt epäily: mihin Kiina oikein pyrkii? Kehittääkö Kiina talouden varjolla vaihtoehtoista poliittista järjestelmää läntiselle demokratialle?

Unkari, Kreikka ja Serbia ovat jo kiinalaisten otteessa voimatta oikeastaan enää puuttua Kiinan ihmisoikeustilanteeseen – tuskinpa ne pitävät sitä edes tärkeänä asiana. Keskinäisillä kytkennöillä Kiina hiljentää kriittiset äänet. Myös Australia ja Uusi-Seelanti ovat osa Kiinan talousstrategiaa. Monet niukan kasvun liberaalit demokratiat ovat tarttuneet Kiinan täkyyn. Kehittyneiden valtioiden kansalaisten hyvinvointipalvelujen vaatimukset ovat omiaan houkuttelemaan riskipitoiseen yhteistyöhön kiinalaisten yritysten kanssa, joilla on sidokset Kiinan valtion etuihin.

Oleellista on, että Kiinalla on autoritäärisiä ”sukulaisvaltioita” – eräänlaista kaikupohjaa - kasvavassa määrin. Se voi luottaa siihen, että monet valtiot seuraavat sitä omasta vapaasta tahdostaan.

HS:n pääkirjoituksessa 31.3.2019 todettiin se tosiasia, että ”yksinvaltaiset järjestelmät tekevät ehkä jo parin vuoden päästä maailman bruttokansantuotteesta suuremman osan kuin demokratiat”. Tässä on tosin se huomioitava seikka, että ilman Kiinaa autoritaarisesti johdetut valtiot eivät olisi vielä lähelläkään demokraattisesti johdettujen maiden tasoa.

Samaan aikaan, kun EU touhuaa brexit-ongelmien kanssa, sen tulisi saada Kiina-strategiansa kuntoon. Jos halutaan rakentaa Kiinan vastainen ”muuri”, on EU-maiden oltava yksimielisiä, joka EU-demokratioissa on tunnetusti vaikea pähkinä. Toisella puolella on Kiina, jonka ei tarvitse välittää moisista kansanvaltaisista tahdikkuuksista. Osa EU-valtioista hyötyy ainakin aluksi kaupankäynnistä Kiinan kanssa eikä ole valmis yhteisiin ponnistuksiin Kiinan vaikutusvallan suitsimiseksi.

Kommunismi tuntuu hallitsevan kapitalistiset konnankoukut paljon läntisiä kumppaneita paremmin. Ideologisessa vyörytyksessä Kiina on ollut paljon vanhaa Neuvostoliittoa etevämpi. Samaan aikaan kun lännessä pelätään Venäjän usein kömpelöitä vaikutusmetodeja, Kiina on ottanut johdon kyber- ja hybridisodankäynnissä ja tekee sen usein huomaamatta. Kiinalaiset sekaantuvat eri maiden sisäpolitiikkaan ja vaaleihin etevämmin kuin kilpailijat.

Afrikassa presidentti Xi Jinpingin kiinalainen unelma on onnistunut parhaiten: silkkitie ulottaa lonkeronsa suurimpaan osaan maanosaa. Kiina tarjoaa mainion esimerkin afrikkalaisille valtioille, kuinka noustaan köyhyydestä suhteelliseen vaurauteen. Se voittaa kevyesti lännen kehitysavun. Kiinan ensimmäinen sotilastukikohta on ilmestynyt Djiboutiin….. Kiina on valinnut amerikkalaisen ”tukikohtaimperialismin” tien. Vanhanaikainen eurooppalainen kolonialismi on täysin poispyyhitty strategioista. On mahdollista, että jossain vaiheessa Kiina levittäytyy – Yhdysvaltain tapaan - globaaliksi sotilaalliseksi suurvallaksi. USA:lla oli 1960-luvulla yli 1000 sotilastukikohtaa ympäri maailmaa.

Ekspansiivisen talouden avulla luodut tukikohdat muodostuvat poliittisen vallan levittämiskanaviksi.

Myös lähialueillaan Etelä-Kiinan merellä Kiina on menestynyt aggressiivisella strategiallaan. Tekosaaret ovat muuttuneet eteentyönnetyiksi tukikohdiksi…. On meneillään noiden saarien militarisointi.

Demokratia pyritään kiinalaisessa katsannossa vetämään kölin alta. Xi Jinpingin globaalissa paratiisissa sille ei ole tilaa. Onko Kiina onnistumassa paratiisin luomisessa, missä muut kommunistiset yrittäjät ovat epäonnistuneet? Tuskinpa, mutta se pystyy dominoimaan halutessaan suurta osaa maailmaa vetämällä oikeista naruista.

Kiinalla on ollut taipumusta kostaa, jos esimerkiksi sen ihmisoikeusrikkomuksiin puututaan. Mitä suurempi vaikutusvalta kiinalaisille annetaan, sitä todennäköisemmin ajaudutaan jossain vaiheessa napit vastatusten demokratian toteuttamisperiaatteista. Kiinalaisten kiinnostus muiden maiden elintärkeisiin infrahankkeisiin johtaa myös riippuvuuteen Kiinasta ja kiristyksen mahdollistaviin tilanteisiin.

:::::::::::::::::::

Liioitellaanko Kiinan roolia nyt ja tulevaisuudessa? Meneillään on trendi, jossa seurataan ainakin näennäisen voimattomana Kiinan etenemistä. Tuskinpa kehitys kehittyy kuitenkaan Kiinankaan kohdalla lineaarisesti. Jo Japani herätti Yhdysvalloissa kauhua varsinkin 1980-luvulla. Japaninkin epäiltiin ottavan haltuunsa suuren osan amerikkalaisten hallitsemista markkinoista. ”Keltainen vaara” kuitenkin pysähtyi normaaliksi kasvuksi tai jopa depressioksi jo 1990-luvulla. Nyt epäillään, että Kiinan bkt:n kasvu on lähempänä neljää kuin kuutta prosenttia.

Kenen jälkiä suurvalta-Kiina seuraa? Ryhtyykö Kiina viemään omia oppejaan maailmalle amerikkalaisten tapaan? Vai tyytykö Kiina omien arvojensa etevyyteen maansa rajojen sisäpuolella?

Voiko demokratiaa olla liikaa?

Ison-Britannian EU-ero on herättänyt laajan keskustelun kansalaisten kyvystä äänestää ”oikein”. Britannian keskustelun voi laajentaa koskemaan kaikkia kansanäänestyksiä.

Suurimpana ongelmana kansanäänestyksissä on, että vahvasti tunteita herättävissä asioissa mielipiteiden aallokko loiskuu korkeana. Kansanäänestyksiin sekoittuu vahvasti muita politiikan aineksia ja joskus tuntuu siltä, että äänestys käydään pääasian sijasta joistakin muista agendoista.

Tämä saa miettimään sopiiko kansanäänestys suuriin paljon tunteita herättäviin kiistakysymyksiin. Eikö parempi olisi toimia perinteisen edustuksellisen demokratian keinoin, jotta turhilta puolueiden ja kansalaisten välisiltä vastakkainasetteluilta säästyttäisiin. Siksi suurimmassa osassa länsimaita käytetään kansanäänestystä hyvin harkiten.

Le Monde Diplomatiquen numerossa 1/2019 artikkelissa ”Itsevarma kaveriporukka junaili brexitin” lehden Suomen edition päätoimittaja Ari Turunen pohtii sitä, kuinka tietty konservatiivisten poliitikkojen muodostama ryhmä halusi omia etuja ajaakseen kovan brexitin – ja haluaa edelleen.

Pääargumenttina näillä EU-vastaisilla voimilla on syvä epäluottamus EU:ta kohtaan. Tämän ryhmittymän keskushenkilöksi mainitaan usein entinen ulkoministeri ja Lontoon entinen pormestari Boris Johnson. Hänen EU-vastaisuutensa on ohjelmallista ja perustui vuosikausien ajan pelkästään EU:n vastustamiseen ilman, että hän tarjoaisi mitään tilalle. EU-päättäjien hölmöys ja pilkkaaminen ovat Johnsonin ”pääargumentit”.

Johnson ja hänen taustavoimansa tarjoavat yhden mahdollisuuden tarkastella kansanäänestyksen synnyttämiä harhapolkumahdollisuuksia. Kansanäänestyksen yksi sudenkuoppa ovat siis klikit, jotka ryhtyvät ajamaan oma agendaansa valheellisilla argumenteilla. Juuri niin on asia Johnsonin kohdalla.

Populistien supliikki – josta meillä Suomessakin on lukuisia esimerkkejä – tehoaa ainakin osaan potentiaalisista äänestäjistä. Kuppikuntien synnyttämät ennakkoluulot vaikuttavat yllättävän helposti ainakin sen ajan, kun vaalikamppailu on meneillään. Paras tapa taistella ennakkoluuloja vastaan on riittävä kumoavan tiedon määrä, mutta se onkin vaativa haaste omaksuttavaksi. Monilla ihmisillä on taipumus uskoa parhaiten asiaansa propagoivia agitoijia.

Kansansanäänestyksessä lausutaan vahva ”kyllä” tai vahva ”ei”, eikä kerran annetun äänen peruminen kuulosta kovin hyvältä, onhan kansa sanonut sanansa. Brexitin vaihtoehtona uusi kansanäänestys tuntuu kuitenkin varteenotettavalta vaihtoehdolta. Kansakin voi erehtyä!

Suorastaan puistattava esimerkki harhaanjohtavan tiedon välittämisestä oli väite, että brexitin jälkeen (siis EU-eron jälkeen) britit tienaisivat 350 miljoonaa euroa viikossa terveydenhuoltovaroja , jotka heiltä aiemmin EU-päätöksellä muka vietiin. Tätä markkinoitiin vaalikampanjan aikana räikeästi mm. brexit-bussien kyljissä.

Britannian esimerkki on kuin varoitussignaali kansanäänestyksen vaaroista. Nykyisenä some-aikana vaara vielä kaiken lisäksi on kasvanut: mikään ei ole niin helppoa kuin pistää propagandaviesti kiertämään netissä.

Itsekäs ja omahyväinen väite jonkin kuvitellun kansallisen tradition menetyksestä viettää näissä karkeloissa riemujuhliaan: EU vie ”brittien vaaleanpunaisen makkaran”.

::::::::::::::::::::

Kaikkitietävä Wikipedia määrittää kansanäänestyksen niin, että ”Neuvoa-antava kansanäänestys ei ole varsinaisesti kansanäänestys vaan mielipidetiedustelu, jolla perustellaan edustuksellisen demokratian muotoja noudattava päätöksenteko. Suomen perustuslain 53 § mahdollistaa neuvoa-antavien kansanäänestysten järjestämisen, mikäli niistä päätetään erikseen lailla. Sitovaa kansanäänestystä Suomen lainsäädäntö ei tunne.”

Kansanäänestyskulttuuri silloin, kun sitä noudatetaan jatkuvasti – kuten Sveitsissä – näyttää sujuvan ilman suurta dramatiikkaa. Kansanäänestys demokratian välineenä on siis monipiippuinen juttu, jonka käytössä kannattaa olla tarkkana. Sveitsissä suora demokratia toimii, koska äänestyksiä järjestetään usein (muutamia kertoja vuodessa). Kansanäänestys Sveitsissä koetaan tavaksi valvoa eliittiä.

Suomessa käytössä oleva kansalaisaloite on eräs tapa lisätä kansalaisten suoraa vaikuttamista, mutta siinä ei tietenkään ole kysymys eduskuntaa sitovasta tuloksesta. Lakialoite – saadessaan riittävän kannatuksen - kuitenkin kansalaisaloitteen kautta saatetaan eduskunnan käsiteltäväksi.

::::::::::::::::::

Jarkko Vesikansa menee Kauppalehden kolumnivieraana pidemmälle. Hän mainitsee kirjoituksessaan ”Demokratian yliannostelu on tuhoisaa” (KL 1.4.2019), kuinka ennen brittien EU-eroa koskevassa kansanäänestyksessä keskusteltiin vain kyllä tai ei -vastauksista, mutta siihen ei puututtu, mitä seuraamusvaikutuksia kaikkineen ero tarkoittaa.

Vesikansa vertaa brittien EU-sekoilua Suomen sote-keskusteluun ja sanoo suorasukaisesti, että vaikeat asiat pitäisi jättää asiantuntijoiden päätettäväksi. Näen asian eri tavalla. Ensinnäkään sote-ratkaisussa sovellettiin aivan eri periaatetta kuin brexit-menettelyssä (kysymys sotessa ei ollut kansanäänestyksestä). Toiseksi, en ole menettämässä toivoa, etteikö soteen saataisi edustuksellisen demokratian keinoin järkevä päätös. Sitä paitsi ei ole yhdestä muotista muodostuvaa ”asiantuntijapäätöstä”. Asiantuntijoita on joka lähtöön ja heidän mielipiteensä ovat usein ristiriidassa keskenään.

Terveydenhuollon uudistaminen on ollut monissa muissakin demokraattisissa maissa erittäin vaikea tehtävä, esimerkiksi Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Tarvitaan siis aikaa ja kärsivällisyyttä.

En kuulu niihin, joiden mielestä meillä on yliannosteltu demokratiaa. Niinpä Vesikansan lausahdus, että ”kansalaisille ei pitäisi uskotella, että vaikeisiin ongelmiin on helppoja ratkaisuja” ei ole tässä yhteydessä relevantti: ei kukaan ole uskotellutkaan, että sote on helppo nakki.

Päinvastoin uskon, että sote olisi aiheuttanut ankaran päänkivistyksen olipa päätöksentekomenettely millainen tahansa.

Ei aika mennyt koskaan palaa

Viime vuosina on politiikasta ja sen tekemisestä jäänyt hyvin häilyvä, epäselvä ja epäyhtenäinen kuva. Toki osassa modernia maailmaa poliittinen päätöksenteko sujuu, kuten ennenkin ilman suurempia poikkeuksia vanhoihin käytäntöihin.

Hesarin pääkirjoituksessa 26.3.2019 ”Vanha aika ei palaa USA:n politiikkaan” kiinnitetään huomio tapahtuneeseen muutokseen uudella mantereella. Tekisi mieli sanoa, että tauti on levinnyt: vähän siellä sun täällä on koettu kummallisuuksia, joita on vaikeaa sijoittaa nykyhistorian jatkumoon.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa yksi muutos – mutta vain yksi – kietoutuu venäläisten melko hyvin todistettuun sekaantumiseen Yhdysvaltain presidentinvaaleihin. Kuten on havaittu, irtosi tutkimus puhtaasti Venäjä-yhteydestä laajaksi poliittiseksi vyyhdeksi, jota selvitellään vielä pitkään. Kysymys ei sittenkään ole maailmanhistorian mullistuksesta – maailman sivu on harrastettu ulkovaltioiden taholta vaaleihin sekaantumista – on vain niin, että nykyajan modernit välineet ovat tuoneet aivan uuden ulottuvuuden sekaantumiseen.

On kiinnitetty huomiota siihen, että vanha politiikan kulttuuri – mitä se sitten tarkoittaakaan - ei ole enää voimassa, vaan liberaaleissa demokratioissakin vallitsee laajojen rintamien taistelu toisiaan vastaan uusilla säännöillä, joita kaikki osapuolet eivät ole sisäistäneet. Sanalla sanoen politiikan teon ympäristö on myrkyttynyt. Tällainen kehitys on omiaan suosimaan populistisia ja/tai autoritaarisia ratkaisuja.

Hesarin pääkirjoituksen punaisena lankana on pyrkimys vastata kysymykseen, mitä tapahtuu tästä eteenpäin. Kun Trump-kohu on ohi, palataanko edes jollain tasolla menneeseen eli nykyistä korrektimpaan poliittiseen kulttuuriin. Edustaisin kantaa, jossa ihmiset kyllästyneenä tapahtuneeseen haluavat ainakin pinnallisesti ”normalisoida” politiikan harjoittamisen. Kysymys on siitä, onnistuuko tämä kaiken koetun jälkeen. Useimmat saattavat olla skeptisempiä kuin minä.

Kaikkialla läntisessä maailmassa pakka on sekaisin. Sekavaan keitokseen tuovat omat mausteensa vaikkapa populismi, nationalismi, äärioikeistolaisuus, uuden teknologian läpimurrot, hyvän maun sääntöjen särkyminen ja niin edelleen.

Kielenkäyttö on rumaa, katupoikamaista, ihmisten välinen kunnioitus ei ole enää siinä arvossa kuin joskus aiemmin. Vai kultaako aika menneisyyden? Tarttuuko katupoikamaisuus myös instituutioihin? Luodaanko niille uusia kirjoittamattomia sääntöjä, joita oikein kukaan ei hallitse. Kaiken kattava selitys on valtava julkisuuden tavoittelu niiden lukuisten sähköisten välineiden kautta, jotka meillä on käytettävissä.

”Populismin institutionalisoituminen” on avainkysymys. Esimerkiksi Italiassa on merkkejä tästä: luodaan (tai pyritään luomaan) täysin epärealistisia, pysyviä lainsäädäntöön perustuvia kulurakenteita äänestäjien miellyttämiseksi.

Onko kysymys siis erilaisten enemmän tai vähemmän valovoimaisten persoonallisuuksien esille tunkemisesta suurine ajatuksineen vai onko kysymys siitä, että on ollut jo pitkään patoutunutta muutospainetta, joka nyt on hyvin eri muodoissa purkautuu julkisuuteen? Muutospaine koostuu uuden tekniikan mahdollistamista keinoista vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon.

Se maailma, joka luotiin toisen maailmansodan jälkeen on järkkynyt ensin Neuvostoliiton hajoamisen kautta ja nyt toisessa vaiheessa vanhat liittosuhteet ovat poliittisten järistysten kohteena.

Jottei yhtälön ymmärtäminen helpottuisi, on syytä tuoda esille suurvalojen uudet kombinaatiot ja bipolaarisen maailmankuvan häviäminen toistaiseksi. Tämä kaikki sekoittuneena voimakkaiden persoonien esiinmarssiin on vaikeuttanut vallitsevan tilanteen erittelyä.

Geopoliittiset muutokset ovat leimaa-antavia nykypolitiikalle. Samalla epäluulo toisen politiikkaa kohtaan saa salaliitoteoriat heräämään henkiin. Lähi-idän tapahtumat, Kiinan ympäristö idässä ja Euroopan (sisä)poliittinen liikehdintä ovat kaikki osa tapahtunutta muutosta. Venäjän asema Yhdysvaltojen politiikassa on ambivalentti: kongressilla ja presidentillä tuntuu olevan erilainen näkemys suhteiden nykyasetelmasta.

Liberaali demokratia ei ole ollut toimiva vientituote pitkää aikaan. Ja vielä enemmän: Trumpin mukaan Yhdysvaltain rooli maailmanpoliisina on ohi. Nationalistinen, vetäytyvä ”Amerikka ensin” -iskulause on korvannut monenkeskisyyden - Trumpin ideologiassa.

Tutkimusten mukaan amerikkalaisten enemmistö on kuitenkin edelleen vanhan liittolaispolitiikan kannalla. Myös kauppapolitiikassa amerikkalaiset haluavat jatkuvuutta hyville kauppasuhteille. Yhä enemmän vaikuttaa siltä, että Trump pyrkii hallitsemaan politiikan ilmatilaa konservatiivisen vähemmistön avulla. Suuri hiljainen enemmistö saattaa edustaa muutoksessa järjenkäytön avulla tapahtuvaa seikkailupolitiikkaa suodattavaa vaikutusta.

Jähmettynyt kylmän sodan maailma oli - ydinsodan uhkineenkin - kuitenkin vakiintunut järjestelmä maailmanrauhan kannalta. Nyt useat eri voimaryhmät täyttävät syntynyttä valtatyhjiötä, jonka Trump isolationalismillaan näyttää luovuttavan muiden pelikentäksi.