tiistai 31. heinäkuuta 2012

Onko Suomeen syntymässä uusoikeisto ?

Kokoomuspuolue on vuosikymmenien kuluessa sosialidemokratisoitunut. Onhan se itsekin ilmoittanut olevansa työväenpuolue. Se on kaikkien hyvinvointiyhteiskunnan periaatteiden kannalla.

Otsakkeen kysymyksellä en tarkoita pieniä ääriryhmiä, joita Suomessakin on, vaan sitä kehitystä, joka on tapahtumassa puoluekentässä. Perussuomalaiset ovat luku sinänsä. Siellä on väkeä joka lähtöön. Lisäksi on todettava, että puolueen todellisia kantoja ei ole testattu, koska sille ei ole kertynyt hallitusvastuuta - osin sen omasta tahdosta - lainkaan. Aivan varmasti kuitenkin voidaan sanoa, että puolueeseen on asettunut vulgäärioikeistolaisesti ajattelevia ihmisiä. Oikeistolaisuus ilmenee voimakkaana nationalismina, joka Kokoomuksessa ei ole selvästi näkyvillä.

Viimeinen varsinainen oikeistopuolue Suomessa oli Georg C. Ehnroothin Perustuslaillinen Kansanpuolue (myöh. Oikeistopuolue). Se, että Ehnrooth ei saanut puolueelleen laajenevaa kannatusta kuvasi toisaalta kansalaisten kriittistä asennetta oikeaa laitaa kohtaan. Yhtä paljon kysymyksessä oli aikakauden ilmiöstä: Kekkosen-Neuvostoliiton akseli ei antanut liikkumatilaa. Verrattuna tämän päivän agressiiviseen oikeistoon Ehnrooth vaikutti värikkäästä kielenkäytöstään huolimatta lähinnä herrasmieheltä.

Mutta miten uusoikeisto ilmenee nykyisin Kookoomuspuolueen sisällä ? Viimeisessä puoluekokouksessa kokoomusnuoret halusivat selkeitä irtiottoja Kokoomuksen valtalinjasta ja myös hallituksen linjauksista. Erityisesti verotukseen suhtautuminen muistutti amerikkalaisen esikuvan mukaisia suuntaviivoja. Mielenkiintoista oli myös todeta eduskuntaryhmän johtajan Jan Vapaavuoren irtiotot nimenomaan tuloerokysymyksessä.

Uusoikeisto on työntynyt esille monella tapaa viimeaikaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Esimerkiksi Björn Wahlroos ja Matti Apunen ovat liputtaneet oikeistolaisemman Suomen puolesta. Tämä ilmenee molempien herrojen viimeisistä kirjoista. Ihaillaan Yhdysvaltojen poliittista ilmapiiriä ja kannatetaan uusliberalismia. Samalla halutaan irtiottoa tavallisen ihmisen arjesta. Ihaillaan Yhdysvaltain äärioikeiston suosikkia Ayn Randia jne. Kevyempää sarjaa tässä suuntauksessa edustavat vaikkapa Tuomas Enbuske ja Lenita Airisto.

Presidenttiehdokas Sauli Niinistö julisti aikoinaan, että vastakkainasettelun aika on ohi. On perusteltua puhua tänä päivänä vastakkainasettelun paluusta, puhuisin ”uusvastakkainasettelusta”.

Onko tavoitteena hiukan jälkijättöisesti tuoda räikeä uusliberalismi Suomeen ? Jälkijättöisesti sen takia, että finanssikriisi on asettanut koko opin kyseenalaiseksi. Amerikkalaisessa keskustelussa uusliberaalit ja keynesiläiset ovat asettuneet vastapuoliksi. Apunen kehui vastikään eräässä radio-ohjelmassa amerikkalaista keskustelun tasoa. Siinä onkin paljon ihailtavia piirteitä. Mutta nimenomaan politiikassa polarisoituminen on mennyt niin pitkälle, että suomalaisittain katsottuna keskustelusta on mennyt järki. Tulee sellainen tunne, että riitaa tieten tahtoen haetaan. Loistava amerikkalainen keskustelija Robert Reich kertoi kuinka hänellä eräässä paneelissa oli korvanappi, kuten muillakin keskusteluun osallistuneilla. Kesken kaiken napista kuului ohjaajan komento ”be angrier !” Reich huomasi olevansa kutsuttu riidanrakentajaksi, jotteivat katsojat pakenisi kilpailevalle kanavalle. Reich tokaisi, että lopulta hän hikeentyikin, mutta ei keskustelukumppaneihinsa, vaan ohjaajaan ! Tätäkö Matti Apunen haluaa ?

Ilmeisesti kansalaissodasta on kulunut riittävästi aikaa ja konsensus-Suomeen ollaan niin kyllästyneitä, että riidanhaastaminen voidaan Suomessakin aloittaa. Tämä Yhdysvaltain tauti on sen verran paha, ettei mitenkään toivoisi sen leviävän Suomeen. Siihen on syytä kuitenkin varautua.

Miten tähän on tultu ? Jos mennään historiassa taaksepäin niin Kokoomuksen johtajista viimeinen puhdas oikeistojohtaja oli mielestäni Jussi Saukkonen 1950- ja 1960-luvulla. Hänen seuraajansa Juha Rihtniemi oli myös oikeistolainen, mutta jotenkin kuitenkin avarakatseinen johtohahmo. Pappi- ja kypärälinja -asetelma väistyi lopullisen tuntuisesti (toistaiseksi) Holkerin-Suomisen akselin voittaessa puolueessa. Tällä linjalla on jatkettu ja Katainen on varsin maltillinen sillanrakentaja, monen mielestä liiankin maltillinen.

Kokoomus on kuitenkin vahvasti Kataisen hallussa ja ehkä Vapaavuorta lukunottamatta sovitteleva linja jatkuu. Vapaavuorikin tuntuu harrastava poikkipuolisuutta lähinnä härnäämisen ja harrastamisen takia. Jos Kokoomus haluaa yleispuolueesta oikeistopuolueeksi on se saavuttanut kannatuksen rajat. On vaikea kuvitella, että oikeistolaisemmalla linjalla saataisiin yli 20 % kannatustataso. Ollaan varmaan taitekohdassa. Näyttää siltä, että uusliberali ideologia ei voi laajentaa kannatustaan, vaan pikemminkin menettää sitä, joskin sillä säilyy tulevaisuudessakin tietty kannatustaso. Onhan se syvälle juurtunut ideologia. Joka tapuksessa on riskaabelia siirtyä puolukartassa oikealle. Samaan aikaan on tapahtunut ilmiö, jossa vastakkainasettelun trendit ovat voimistuneet vasemmalla: ihmisiä vetää puoleensa ”uusvasemmisto”, rahavallan vastustajat, jotka vetoavat arjen vaikeuksissa ponnisteleviin ihmisiin.

Voidaan myös pohtia kuka tai ketkä ovat uusoikeiston vastustajia. Vastakkainasettelu on menettänyt merkitystään sosialismin romahduksen myötä. Alkuperäinen vastustaja puuttuu. Vastustajaksi on valikoitunut nyt konsensus-Suomi, eräänlainen kompromissi-Suomi. Vastakkainasettelussa piilee jokin suunnaton viehätys, joka halutaan laukaista ilmoille. Halutaan siis erottua muista. Mutta samalla on toteutunut vastustajan epämääräistyminen. Konservatismi, liberalismi, sosialismi ovat sekoittuneet lukemattomiksi yhdistelmiksi, johon on vaikea tunkea vanhentunutta bipolaarista maailmankäsitystä.

Globaalissa maailmassa tapahtuu muutoksia, joista osa on helppo havaita, osa taas hyvin vaikeasti tunnistettavissa. Kehitystrendit, jotka tulevat näkyville ovat matkinnan kohteena; jos on trendi päällä halutaan vahvistaa trendiä, siis olla siinä mukana. Mikä näistä trendeistä kiinnostaa uusoikeistoa ? Tällaisia esimerkkejä ovat esim. rahamarkkinoiden vapautuminen, osittain teknisen kehityksen, osittain globalisaation mukanaan tuomat suuret tuloerot, ”kansakuntien sekoittuminen” eli ihmisten vapaan liikkumisen yleistyminen, erilaiset tekniset välineet (koko informaatioteknologia) ja kaikki yksilöllistymiseen liittyvät trendit. Mutta mihin uusoikeisto asemoi itsensä tässä kokonaisuudessa ?

Onko konsensus Suomen aika ohi ? Uskon, että sitä testataan lähivuosina. Kun poliitiset taistelut Euroopassa kärjistyvät ja havaitaan kielteiset ilmiöt, uskon järjen voittavan. Vaikka demokratia onkin tylsää, ovat sen saavutukset niin vaikuttavat, että mitään wahlroosilaista eliitin suojaa ei tarvita enemmistöä vastaan.

Uusoikeisto voi myös haikailla valistuneen diktatuurin perään: ”tulisi joku, joka palauttaisi järjestyksen”. Historia opettaa, että diktatuuri voi palata, mutta se ei ole välttämättä valistunut.

torstai 26. heinäkuuta 2012

Työvoiman kysynnän ja tarjonnan lait

Muutaman viime vuoden aikana on käyty laajaa keskustelua suomalaisten liian aikaisesta eläköitymisesta. Tämä liittyy kirjoitukseni teemaan siten, että eläköitymisen hidastamisella pyritään työn tarjonnan lisäämiseen. Se, että ihmiset pysyvät kauemmin työmarkkinoilla lisää työn tarjontaa ja nostaa työllisyysastetta. En puutu tässä yhteydessä laajemmin eläköitymishaasteeseen, vaan tartun Helsingin Sanomissa esille tulleeseen kiistaan työn tarjonnan ja työn kysynnän problematiikasta.

Juhana Vartiainen toi Ruotsin tuliaisina keskusteluun voimakkaan työn tarjonnan lisäämiseen painotuksen. Tällä hän tukee niitä, jotka haluaisivat työurien olevan pidempiä. Vartiaisen mielestä tästä on saatu hyviä kokemuksia Ruotsissa. En kiistä tätä, mutta suhtaudun varauksella Vartiaisen yksinkertaistuksiin. Liiallista Ruotsi-keskeisyyttäkin pitäisi välttää. Saksassa on toteutettu samantyyppinen työn tarjonnan lisäysohjelma jo useita vuosia sitten. Mielenkiintoista on, että Saksassa toteuttajana oli sosialidemokraatti Gerhard Schröder ja Juhana Vartiaistakin on pidetty demarina.

Nordea-pankin tutkimusjohtaja Aki Kangasharju tuo keskusteluun mielenkiintoisen vasta-argumentin. Hän toteaa Hesarissa (26.7.2012), että nimenomaan työn kysyntää pitäisi lisätä. Tällä saataisiin aikaiseksi työn tuottavuuden kasvua sillä ehdolla, että syntyisi korkean tuottavuuden työpaikkoja. Kangasharjun mukaan Ruotsissa on ajauduttu tilanteeseen, jossa työn tarjonnan lisääminen on johtanut osa-aikaisuuden ja pätkätyön lisääntymiseen. Ja lisääntyminen on tapahtunut pienipalkkaisissa ja alhaisen tuottavuuden töissä.

Mielenkiintoinen asetelma ! Itse olen pohtinut tätä asiaa hyvinvointiyhteiskuntafilosofian kannalta. Tässä tulen lähelle Kangasharjun kantaa. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta (ja ruotsalainen myös !) on pysynyt iskukyisenä nimenomaan sen takia, että korkeaan ammattitaitoon on panostettu. Näin on saatu aikaan varsin hyvä työn tuottavuus. Samaan aikaan solidaarisella palkkapolitiikalla on tapettu heikkotuottoisia työpaikkoja. Heikot yritykset ovat joko lopettaneet toimintanasa tai sulautuneet tehokkammin toimiviin, koska palkanmaksukyky ei ole riittänyt. Hyvät tulot hyvissä työpaikoissa ovat johtaneet kohtuullisen korkeisiin verokertymiin. Yhteisvaikutuksena on ollut hyvinvointiyhteiskunnan ja yhteiskuntarauhan korkea taso.

Ruotsi ja Saksa - kaksi hyvinvoinnin pioneeria ja mallimaata - ovat nyt ottaneet askeleita siihen suuntaan, että työllisyysastetta on pyrittävä nostamaan laajentamalla matalapalkkatöitä. Saavutukset Saksassa ovat olleet vaikuttavat: työttömyys on vähentynyt ja tilannehan on Ruotissa myös hyvä. Seurauksena Saksaan on syntynyt miljoonien matalapalkka-alaisten joukko työmarkkinoille. Tähän Kangasharju viittaa kriittisessä mielessä, vaikka ei mainitsekaan Saksaa esimerkkinä. Vaikuttaa vähän siltä, että sekä Ruotsissa että Saksassa halutaan ihmiset ensisijaisesti töihin ja vasta sitten katsotaan, mitä työpaikkoja on syntynyt. Ajatus on poliittisesti varmaan suosittu. Pitää ottaa vastaan mitä työtä tahansa ! Itse suhtaudun tähän kehitykseen kriittisesti Kangasharjun tapaan.

Ollaanko siis hyvinvointiyhteiskunnan kunniakkaista perinteistä luopumassa Saksassa ja Ruotsissa ? Ei varmasti, mutta ehkä suunta jonkin verran muuttuu. Kysymys on myös siitä annammeko globaalissa kilpailussa periksi. Mielestäni meidän kannattaisi ensisijaisesti taistella korkean tuottavuuden työpaikkojen puolesta eikä antaa periksi tyytymällä matalapalkkaisiin palvelualan (osa-aikaisiin) työpaikkoihin.

Tuntuu siltä, että Vartiainen ikään kuin toteaa tilanteen tapahtuneena tosiasiana eikä lähde taistelemaan tuulimyyllyjä vastaan ja vastaavasti Kangasharju haluaisi kunnianhimoisemman lähtökohdan yhteiskunnan kehittämiselle. Kysyntää painottava ajattelu siis pyrkii nostamaan palkkatasoa ja tarjontaa painottava laskemaan sitä. Kysyntäpainotteisuuden valinta edellyttää erittäin vahvaa luottamusta omaan kilpailukykyyn. Sen tuomat korkeammat palkat ja parempi työn tuottavuus nostaisivat verotuloja vastaamaan palvelujen kustannusten vaatimaa tarvetta.

Kangasharjun mukaan – noudattamalla Vartiaisen oppeja – kilpailukyky kyllä paranisi hieman , mutta kilpailukykyä haettaisiin kuitenkin työn hintaa alentamalla. Yhdysvalloissa on selvästi tapahtunut kehitys, jossa osa työpaikoista on niin matalapalkkaisia, että ihmiset on nostettava kuiville verovähennyksillä. Ja kyllä niitä piisaakin. Seurauksena on ollut kuitenkin verotulojen vähenemä, jossa tulot kattavat vain 60-65 % liittovaltion menoista. Amerikkalainen linja painottaa työn tarjontaa ja seuraamukset ovat sen mukaiset. Kysyntää painottavat ”krugmanilaiset” ovat oppositiossa.

Emme pääse siitä mihinkään, että hyvinvointiyhteiskunta tarvitsee riittävästi hyväpalkkaisia työpaikkoja, jotta luodut palvelut pystytään ylläpitämään. Globaali kilpailu on niin kovaa, että saamme tehdä kaikkemme työtä luovien innovaatioiden eteen, jotta työpaikat pysyvät Suomessa. Toisaalta, puhuvatko Vartiainen ja Kangasharju ainakin osittain toistena ohi ? Ne ovat yksiä ihmisiä, jotka toimivat korkean tuottavuuden aloilla ja toisia, jotka työskentelevät matalapalkka-aloilla. Molempia tarvitaan !

Vartiainen - kuten moni muukin - on esittänyt eläkkeellesiirtymisen myöhentämistä työn tarjonnan keskeisenä lisääjänä. Mikäpä siinä. Keinot vain olisi oltava sellaiset, että kaikki osapuolet ne hyväksyvät. Itse näkisin ratkaisevana asiana eläkkeellesiirtymisen joustavuuden lisäämisen. Yksilölliset erot työkyvyssä ovat 60 vuoden iän jälkeen todella tuntuvat. Nykyinen osa-aikaeläke ja eläkkeen superkertymä ovat kyllä kohtalaisia välineitä työn tarjonnan lisääjinä, mutta joustavat työajat olisi pystyttävä myymään nykyistä paremmin työnantajalle. Tarvitaan selvästikin uusia aloitteita.

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Taloustieteilijät ovat osa ongelmaa, eivät sen ratkaisu

Paul Krugman pohtii kirjassaan Stop this depression now, miksi taloustietelijät eivät pystyneet ennustamaan finanssikriisin syntyä. Krugman käyttää uusliberalismin aikakauden taloustieteestä nimeä Dark Age Economics. Hän valittelee sitä, että 1930-luvusta ehdittiin jo välillä (1970-luvulle tultaessa) ottaa opiksi, mutta 1980-luvulta lähtien opit unohdettiin. Miksi ? Syynä hän näkee taloustieteen valtavirran kääntymisen pois keynesiläisyydestä ja suuntautumisen kohti monetarismia ja uusliberaaleja talousoppeja.

Taloustieteen valtavirraksi nousi ”tehokkaiden markkinoiden teoria”. Sen isänä voidaan pitää chicagolaista Eugene Famaa. Sen mukaan esim. pörssikurssit kuvastavat aina osakkeen oikeaa arvoa. Ihmisen käytöstä ohjaa uusliberalismin mukaan rationaalisuus. Uusliberalismi kuorrutti tehokkaiden markkinoiden teorian määrittämällä, että kun jokainen ihminen ajattelee omaa parastaan niin syntyy kaikkien yhteinen hyvä. Kehitettiin matemaattisia malleja, joita vahvistettiin tilastoaineistolla. Osa tilastoista tukikin malleja, mutta loppujen lopuksi teoriat olivat liian kapea-alaisia kuvaamaan reaalitodellisuutta.

Krugman käyttää esimerkkinä virheajatuksista Robert Lucasia (joka on Yhdysvaltain kansantaloustieteilijöiden yhdistyksen presidentti). Lucas totesi vuonna 2003 puheessaan, että taantuman torjunta on ratkaistu makrotaloustieteen avulla. Krugman toteaa kuivasti, että nämä sanat sopisivat kuuluisiksi ”viimeisiksi sanoiksi”. Muutaman vuoden päästä nähtiin, miten pieleen arvio meni.

Taloustieteen kehitys noin 80 vuoden ajanjaksolla on nähtävä kahden suuntauksen välisenä taisteluna: keynesiläisyys vs. anti-keynesiläisyys. Krugman on vahvasti keynesiläisen suunnan kannalla. Keynesiläiset kannattavat finanssipoliittista elvytystä (työllisyysnäkökohta) , eivät näe valtion velkaantumista ensisijaisena uhkana (vain velkojen ja saatavien välinen netto merkitsee), kannattavat valtion interventiota kriisissä, eivät vastusta keskuspankin setelielvytystä, eivätkä pelkää inflaatiota, koska Japanin kokemuksen perusteella taantuma estää inflaation aina deflaatioon saakka (talouden ylikuuumeneminen on sitten eri asia, ”no boom, no inflation”). Oleellista on myös, että talouden sääntely nähdään tärkeänä. Vastustajat haluaisivat supistaa julkisen sektorin tarjoamia palveluita, eivät halua valtion työllistämispyrintöjä, näkevät inflaation vaarana kriisissä ja pitävät valtion velkaantumista uhkana. Toteutunut sääntelyn purku on anti-keynesiläisten mukaan vahvistanut taloutta.

Tietenkin nämä näkemykset ovat pelkistyksiä. Asioiden ymmärtämistä hankaloittaa esim. Yhdysvalloissa politiikan vastakkainasettelu, joka tuo valtavan propagandavyöryn keskusteluun. Villakoiran ydintä ei tahdo löytyä. Johtopäätöksenä on kuitenkin sanottava, että uusliberaali trendi on vahvistunut ja itse asiassa muodostunut lähes vallitsevaksi viimeisten 30 vuoden aikana lukuunottamatta aivan viime vuosia.

Samalla, kun julistettiin keynesiläinen taloustiede kuolleeksi ei sille pystytty kehittämään tosiasiallista vaihtoehtoa. Pahempaa oli kuitenkin se, että yliopisto-opetuksessa demokratian pelisääntöjen ja sananvapauden periaatteiden vastaisesti torjuttiin kaikenlainen keynesiläinen lähestyminen talouteen. Krugman lainaa Lucasia, joka vuonna 1980 eräässä seminaarisssa kuuluisalla tavalla julisti, että jos yksikin seminaarin osanottajista esittelisi keynesiläisiä lähestymistapoja talouteen voisivat seminaarilaiset aloittaa ”kuiskuttelun ja tirskumisen”. Viimeisen 30 vuoden aikana ei ole läheskään riittävästi saatu vastavoimia vallitsevalle uusliberaalille suuntaukselle. On selvää, että yliopisto-opetuksella on tässä merkittävä rooli. Lucasilaiset ovat opettaneet, että taantumat ovat rationaalisia (lue: tehokkaita) reaktioita teknologisiin shokkeihin ja että työttömyys on vain tilapäinen ilmiö, koska yritykset eivät ole heti valmiita esimerkiksi talouden vaihteluista johtuviin hinnoittelumuutoksiin. Mutta miten on käynyt ? Juuri näinä päivinä on uutisoitu, miten Yhdysvalloissa on jouduttuu pitkäaikaistyöttömyyden syndroomaan. Työttömyys ei olekaan tilapäistä, vaan pitkäkestoista.

Ben Bernanke korosti 2003-2004 Fedin kakkosmiehenä, että huomiota ei pitäisi kiinnittää suhdannevaihteluihin . Niillä ei ole enää merkitystä. Sen sijaan kaikki huomio tulisi kiinnittää teknologisiin innovaatioihin. Tämä on lähes käsittämätön ajattelutapa, kun pannaan merkille että informaatioteknologiakupla oli juuri puhjennut ja osoittanut puheet ”uudesta taloudesta” tyhjiksi. Näyttää käyneen juuri päinvastoin eli suhdannevaihtelut ovat jyrkentyneet. Myös Alan Greenspan luotti 2000-luvun alussa täysin uusiin teorioihin. Greenspan suhtautui subprime-laina varoitteluihin yliolkaisesti ja korosti, miten modernilla talousteorialla oli asuntolainat ja niiden myöntäminen kontrollissa. Tämä perustui ajatteluun, että uusilla rahamarkkinainnovaatioilla pystyttiin asiakaskohtainen riski räätälöimään paljon aiempaa paremmin.

Miten anti-keynesiläiset ovat reagoineet erehdyksiinsä ? On hämmästyttävää, miten omia virheellisiä käsityksiä on lähes mahdotonta myöntää. Kriisin mahdollisuutta ei nähty, sitä ei teorian mukaan pitänyt tulla. Kun kriisi sitten iski päälle se aluksi kiellettiin. Kun hätä oli suuri myönnyttiin kyllä valtion väliintuloon (muulloinhan valtion interventio edustaa sosialismia). Ennaltaehkäisy on tässä ajattelussa mahdotonta. Kupla on kupla vasta kun se puhkeaa.

Uusliberaalien erikoinen näkökulma tulee esille esimerkiksi suhtautumisessa työttömyyteen. Teorian mukaan työttömyys on vapaaehtoinen tapa jäädä odottelemaan, että olosuhteet paranevat. ”Jos tämä kuullostaa järjettömältä, niin se johtuu siitä, että se on järjetöntä”, toteaa Krugman. Itselleni muistuu mieleen, kun professori Arthur Laffer (kuuluisan Lafferin käyrän isä) erehtyi karkeasti huutaessaan väittelytilanteessa vuonna 2006, että Yhdysvalloissa ei ole mitään asuntokuplaa (kupla oli tuolloin huipussaan). ”Yhdysvalloilla ei ole koskaan mennyt näin hyvin !” Mitään katumusharjoitusta en häneltä ole pannut merkille, päinvastoin omaan ideologiaan on kiinnitytty entistä vahvemmin.

Krugman lainaa 1940-luvun taloustietelijää Michael Kaleckia päästäkseen selvyyteen, mistä julkisen ja yksityisen herkässä tasapainossa on kyse. Kaleckin mukaan finanssimaailma ja yritykset vaativat valtiolta ”state of confidencea”, tietynlaista kirjoittamatonta luottamussopimusta olla puuttumatta työllisyyteen. Julkisen vallan puuttuminen työllisyyteen koetaan vastaavasti tämän ”luottamustilan” rikkomiseksi. Kaikki mikä rikkoo tätä luottamusta vastaan voi aiheuttaa kriisin. Krugmanin mukaan sama ”huoli” on voimassa edelleen: pyrkimykset korottaa verotusta sekä lisätä kustannuksia ja säätelyä työllisyyden parantamiseksi koetaan uhkaavina kasvulle ja investoinneille. Kenen mielestä ? Kansalaisten mielestä sanovat Kaleckin ja Krugmanin vastustajat. Kysymys on selkeäati ideologiasta: rikkaiden asemaan ei saa puuttua kiristämällä verotusta. Tekosyynä käytetään tavallisten kansalaisten suuttumusta veronkiristyksiä vastaan. Kaleckin ja Krugmanin mielestä on tärkeää hankkia kansalaisten tuki noudatettavalla aktiiviselle työllistämispolitiikalle ja tietenkin onnistua siinä.

Amerikkalaiset taloustietelijät on jaettu - ehkä hiukan keinotekoisesti - kahtia: on saltwater ekonomisteja (rannikkoyliopistojen keynesiläiset talouden sääntelyä kannattavat ekonomistit) ja freshwater ekonomisteja (sisämaan laissez faire -ekonomistit). Juuri kun suolattoman veden ekonomistit pääsivät voitolle he saivat vastaansa nousevat keynesiläiset. Samaan aikaan erilaisten suuntausten muotoutuminen on jatkunut: on real business cyclen kannattajia ja uuden keynesiläisen teorian kanattajia. Krugman liputtaa varauksin uuden keynesiläisyyden puolesta samalla tuomiten freshwaterit, jotka edelleen näkevät taantumat rationaalisina vastauksina talouden shokeille ja työttömät ryhmänä, joka vetäytyy työelämästä vapaaehtoisesti palatakseen töihin, kun olosuhteet paranevat.

Olisi tärkeää, että Krugmanin teos suomennettaisiin. On tärkeää saada julki vastavoima myös Suomessa, jossa on toteutettu mieto versio uusliberalismista. Kyllä Krugman on sen ansainnut.

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Paul Krugman ja taantuman loppu

Paul Krugman on kirjoittanut kirjan, jolle hän on antanut nimen ”End this depression now !”. Hän antaa ymmärtää kirjan otsakkeella, että taantuman lopettaminen on meistä itsestämme kiinni. Taantuma voidaan päättää, jos vain haluamme tehdä tietyt toimenpiteet. Valitettavasti Krugmanin mielestä päättäjät tai enemmistö päättäjistä ei kykene tai halua ryhtyä taantuman päättäviin toimenpiteisiin.

Paul Krugman on ollut lähes koko meneillään olevan finanssikriisin ajan oppositiossa vallitsevaan talouspoliittiseen suuntaukseen nähden. Kolme vuosikymmentä uusliberaalia talouspolitiikkaa on jättänyt jälkensä. Trendillä on edelleen vahvat puolustajat, jotka eivät säiky epäonnistumisia. Eikö kokemus siis opeta ? Ei, jos alkuperäinen talouspolitiikkaa on pohjimmiltaan ideologinen. Se on siis syvälle juurtunut oppi, josta ei hellitetä, vaikka virheet olisivat kuinka suuria tahansa. No, ehkä kuitenkin on joku poikkeus. Tarkoitan Alan Greenspania, joka on myöntänyt, että trickle-down theory ei sittenkään toiminut.

Juuri tätä uusliberaalia ajattelua (”valumatalous”, ”tarjonnan taloustiede”) vastaan keynesiläinen Paul Krugman taistelee herkeämättä. Keynesiläisen opin mukaan talouden korkeasuhdanteessa tulee säästää ja laskusuhdanteessa kuluttaa. Nyt tehdään monissa maissa juuri päinvastoin. Menoleikkauslinja (austerity) on myrkkyä Krugmanille. Tuskin mihinkään asiaan hän on puuttunut niin tarmokaasti kuin eri valtioiden säästöohjelmiin taantuman vallitessa. Kaiken a ja o on kysynnän aikaansaaminen. Jos yksityinen sektori säästää taantumassa - mikä on ymmärrettävää - on julkisen sektorin kannustettava kuluttamaan. Ja vielä enemmän: sen on itse kulutettava. Tässä ei velan 100 prosentin osuus bruttokansantuotteessa paina mitään. Suuressa taantumassa velaksi kuluttaminen sallitaan.

Krugman on erityisesti perehtynyt Yhdysvaltain 1930-luvun lamaan. Itseasiassa se oli kaksoislama, jossa oli kaksi syvää notkoa: 1933 ja 1937. Se on kuuluisin kaksoisvee, mitä taloushistoria tuntee. Tuolloin tehtiin ne isot virheet, jotka nyt ollaan toistamassa: hermot ovat pettäneet ja menoja leikataan kovalla kädellä (julkisen sektorin säästötoimet), vaikka valtioiden pitäisi nimenomaan kuluttaa. Onko siis käymässä niin, että vuotta 2009 (nykyisen taantuman syvin vaihe) seuraa kaksoisveen toinen sakara vuonna 2013 ?

Kritiikki, joka herää Krugmania vastaan syntyy juuri tästä mallin yksinkertaisuudesta. Moni todennäköisesti vannoo, ettei taantuman ratkaisu voi olla näin simppeli. Entä velan määrä: eikö se ole liian suuri useissa maissa, jotta voitaisiin hyvällä omallatunnolla elvyttää velaksi ? Entä Romano Prodin uskomaton lausunto, kun hän meni sanomaan, että 3 prosentin budjettivajeen raja on typerä ? Tällä lausahduksella hän ”siirsi” 0-pisteen miinus kolmen prosentin kohdalle ! Toisin sanoen budjetit saavat ”luvalla” olla koko ajan alijäämäisiä, kun korkeasuhdanteessakaan ei tarvitse päästä plussalle. Tai näin minä tuon Prodin lausunnon ironisesti tulkitsen. Onko Prodi Krugmanin mielestä sittenkin oikeassa ?

Kieltämättä hirvittää. Otetaan esimerkiksi Suomen lama 1990-luvun alussa. Se oli loputtoman syvä, mutta yksi merkille pantava positiivinen asia edelsi sitä: Suomen julkisen talouden velkojen määrä oli 1980-luvun lopulla ainoastaan 10-15 % BKT:stä eli siis olematon. Oli siis varaa velkaantua lamassa sittemmin toteutuneeseen 60-70 prosenttiin BKT:stä. Tultaessa 2000-luvulle monilla mailla (ei kuitenkaan esimerkiksi Suomella ja Ruotsilla) oli jo korkeasuhdanteessa kertynyt 60-80 prosentin velkaosuudet BKT:stä. Ja sitten iski taantuma.

Krugmania tai hänen kirjaansa ei voi sivuuttaa tarkastelematta ”rakenneongelmaa”. Rakenneongelma on lainausmerkeissä, koska Krugman ei suostu näkemän rakenneongelmaa tässä talouden vaiheessa. Hän tuomitsee selkeäsanaisesti väitteet, että suurella joukolla ihmisiä olisi väärä koulutus nykyaikaisiin ammatteihin tai että työntekijät ovat eripaikassa kuin työt tai että työntekijöitä on liikaa julkisella sektorilla jne. Kaikki nämä ovat rakennevikaintoilijoiden perusteemoja. Krugmanin prinsiippi on se, että töitä on kaikilla aloilla liian vähän. Työntekijöiden siirtely alalta tai paikasta toiseen ei kumoa perusongelmaa, joka on kysynnän yleinen aneemisuus. Krugman haluaisi elvyttää taloutta julkisen sektorin toimilla, joilla lisätään työllisyyttä (työvoiman kysyntää). Entä rahapolitiikka ? Krugman ei lämpene rahapolitiikan toimenpiteille. FED ei voi suostutella ihmisiä kuluttamaan pelkästään lisäämällä rahan kiertoa varsinkin, kun korot ovat jo ennätysmäisen alhaalla.

Krugman toteaa, että vuoden 1937 jälkeisellä elvytyksellä, jota puhkeava sota kiihdytti ei ole eroa rauhanaikaiseen elvytykseen. Elvytys on elvytystä !

Krugman myöntää seisovansa monien edeltäjiensä harteilla. Erityisesti hän arvostaa amerikkalaista taloustieteilijää Irving Fisheriä, joka on mm. tunnistanut ja analysoinut käsitettä velkadeflaatio. Fisher eritteli 1930-luvun kriisiä jo tuoreeltaan tavalla, joka sopii hyvin nykyiseen finanssikriisiin.

Toinen taloustieteilijä, jonka maine on viime aikoina ollut kovassa nousussa on Hyman Minsky. Alalla tunnetaan käsite The Minsky Moment. Minsky vastaa niille - mm. minulle - jotka kysyvät miksi velkaantuminen tuntuu (alussa) niin hyvältä. Selitys on hyvin yksinkertainen: asunnon ostajat ovat saaneet asuntonsa ja pitävät sitä velasta huolimatta jo omanaan, asunnon arvo on noussut, joten sen rahoittaja on turvallisella mielellä ja asuntoarvopapereihin sijoittaneet investoijat ovat tyytyväisiä koviin tuottoihin. Jos talo syystä tai toisesta menee myyntiin saavat kaikki rahansa takaisin korkoineen. Velkaantuminen kuitenkin jatkuu. Miksi ? Koska ihmiset tottuvat edelliseen velkatasoon. Mutta velat ja hinnat jatkavat edelleen nousuaan, kunnes tullaan taitekohtaan. Hintojen nousu pysähtyy ja lopulta ollaan tilanteessa, jossa kuvaannollisesti Kelju K. Kojootti on syöksynyt tyhjän päälle, räpiköi aikansa paikoillaan ja sitten alkaa syöksy…. Tämä on The Minsky Moment. Ja tästä eteenpäin toteutuu Fisherin velkadeflaatiokuvio asunnon velan muodostuessa suuremmaksi kuin, mitä oli asunnon arvo.

Pahimmilaan toteutuu Fisherin logiikka: mitä enemmän maksaa velkaa pois, sitä enemmän velkaantuu. Tällainen vaihtoehto toteutuu, jos asuntoja myydään kasapäin erittäin alhaisella hinnalla. Syntyy itseään toteuttava kierre, jossa alhaisemmat hinnat johtavat yhä alhaisempiin hintoihin.

Fisheristä voidaan Minskyn kautta piirtää yhtenäinen ajatusten kaari Krugmaniin. Tietenkin tällä samalla linjalla tai ainakin suurinpiirtein samalla linjalla on monia muita taloustieteilijöitä: Stiglitz, Rogoff ….. Vastustajat muodostuvat konservatiiveistä ja chicagolaisista uusliberaaleista. Tunnettu vastakkainasettelu vallitsee esimerkiksi Raghuram Rajanin ja Krugmanin välillä. Kolumneissaan Krugmanin on vaikea ymmärtää varsinkaan republikaanien johtohahmojen talouspoliittisia ajatuksia ja täytyy kyllä sanoa, että en ymmärrä minäkään.

Krugman kertaa kirjassaan pankkien historiaa viime vuosisadalta tähän päivään. Kiinnitän tässä huomiota vain joihinkin hänen esille nostamiin asioihin. Eräs varteenotettava huomio on, että ns. varjopankkitoiminta ohittii laajuudessa normaalin pankkitoiminnan vuonna 2007. Se, että marmoripalatsien suojissa harjoitettu pankkitoiminta hävisi shadow bankingille on symbolisestikin merkittävä muutos. Pankkitoiminta hävisi kulisseihin tai oikeastaan vielä kauemmas, eksoottisiin paikkoihin valtamerien takana. Aivan ratkaisevaa on, että varjopankkitoimintaa ei säädelty millään tavalla. Samalla tapahtui toinen järisyttävä asia: kaikki isoimmat riskit ohjautuivat varjopankkien kautta tapahtuvaksi businekseksi. Samaan aikaan tapahtui perinteisellä pankkipuolella myllerrys, kun Glass-Steagall Act kumotiin (1999) ja muodostui finanssitavarataloja. Pankeilla oli jälleen mahdollisuus investointipankkitoimintaan talletusvaroilla. Tämä kokonaisuus yhdessä moninkertaisti riskit.

Krugman käy vastahyökkäykseen konservatiivien käsitystä vastaan, että liittovaltio painosti pienituloisia subprimelainojen ottamiseen erityisesti Fannie Mayn ja Freddie Macin kautta, jotka olivat puolijulkisia asuntorahoittajia. Hän korostaa, että markkinat olivat suurelta osin yksityisten lainanantajien käsissä. Vastakkainasettelu on syvällä: konservatiivit hyökkäävät julkista sektoria vastaan ja Krugman puolustatutuu ärhäkkäästi.

Krugmanin kirjan teemat ovat tuttuja, jos on seurannut hänen kolumnejaan New York Timesissa. Kirjassa hän kokoaa ajatuksistaan yhtenäisen koosteen. Krugman on ilman muuta ollut yksi aktiivisimmista ja terävimmistä talouspoliittisista keskustelijoista viime vuosina.

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Presidentin setelikone

Nyt se on sitten sanottu. Suuri talouspoliittinen viisaus. Ja sanoja ei ole kukaan muu kuin talousmies Sauli Niinistö: setelikone käyntiin ! Niinistö sanoo myös ääneen seuraukset: inflaatio tulee jylläämään.

Nykyinen tilanne säästäjällä on se, että määräaikaistilille kertyy korkoa noin 1,5 %. Samaan aikaan inflaatio on lähes 3 %. Kun säästön tuotosta vähennetään vero ollaan noin 1 % korossa. Tappiota tulee lähes 2 %. Se on 100 000 euron säästössä 2000 euroa inflaatiotappiota vuositasolla. Tämä ei kuitenkaan riitä Niinistölle. Hän haluaa setelikoneen käyntiin, jotta EU:n velkaongelma saadaan siististi hoidetuksi. Ei lohdutuksen sanaakaan velattomille, joita tietojeni mukaan on noin 40 % suomalaista. He ovat siis säästäjiä.

On turha kuvitella, että keskituloinen säästäjä on tehnyt väärin, kun ei väitetysti kuluta. Kuka niin väittää ? Tosiasia on, että hyvin suuri osa säästäjistä myös kuluttaa. Siis sekä säästää että kuluttaa ! Tämä on fakta. He siis tekevät monia hyviä asioita: toimivat vastuuntuntoisesti säästäessään ja yhtä vastuuntuntoisesti ostaessaan kulutustavaroita pääosin käteisellä. Kulutus on se, jolla BKT:n kasvua on hilattu yöspäin viime aikoina, kun vienti on ollut huonossa hapessa. Edellä olevaan viitaten lanseeraisin käsitteen säästäjä-kuluttaja Suomen talouden selkärankana.

Niinistölle ei näytä riittävän, että säästäjää rokotetaan nyt isohkolla pääomaverolla. Hän haluaa inflaatiovyöryn käyntiin.

Yhdysvalloissa on käyty pitkään taistelua niiden välillä, jotka sanovat, ettei setelien painatus aiheuta nykytilanteessa inflaatiota. Toistaiseksi he ovat oikeassa. Talouskasvu on niin aneemista, ettei inflaatiolle löydy sijaa. Keskuspankkikorko on käytännössä nolla. Sitten on niitä, jotka sanovat, että lopputuloksena on joka tapauksessa inflaation riistäytyminen käsistä. Ennemmin tai myöhemmin. Niininstö haluaa jälleen leimautua inhorealistiksi ja sanoo suoralta kädeltä setelipainon johtavan inflaatioon. En arvosta tällaista realismia.

Tietenkin inflaation välitön uhka on pieni. Talous on niin syvällä Euroopassa, että edellytyksiä korkealle inflaatiolle ei ole lähikuukausina eikä ehkä pariin kolmeen vuoteen, vaikka setelikone kuinka pyörisi.

Mikä on säästäjän vähimmäisvaatimus ? Se on hyvin kaino pyyntö, että määräaikaistilin reaalituotto olisi ympyriäinen nolla. Raha säilyttäisi arvonsa. Tässä on turha tuoda esille muita sijoitustuotteita. Epävarmassa maailmassa esimerkiksi eläkesäästäjä (puhun nyt säästämisestä ilman eläkesäästöjärjestelmää) haluaa, että säästöt säilyttävät mahdollisimman varmasti arvonsa. Kohtuullinen vaatimus. Tähän Niinistö ei suostu.

Ei asioita niin voi hoitaa, että tuhotaan inflaatiolla velat ja toisaalla tuhotaan säästöt. Kovin on vaihtoehdoton presidentin ajatusmaailma.

Entä jos tehtäisiin radikaaleja uudistuksia verotukseen ? Alennetaan talletusten veroa väliaikaisesti. Saadaan säästäjille jokin oikeus. Tai entä, jos säästäjille perustetaan edunvalvontaelin ? He ovat sen ansainneet. Tiedän, että vastustajat ryhmittyvät välittömästi, eihän sijoitus/talletumuotoja voi kohdella eri tavoin.

Mistä tämä velkavillitys on käynnistynyt niin mahtavana, että sitä kumoamaan haetaan epäterveen inflaation käynnistäminen ? Vastaisin tähän kahdella tavalla. Ensinnäkin globaalitalous on nostanut joidenkin (usein kehittyvien) maiden talouksia ja vastaavasti heikentänyt joidenkin (usein kehittyneiden) maiden talouksia. Globalisaatio ei sinällään ole paha, sen seuraus vaan on tuollainen. Ainoa mahdollisuus kehittyneissä länsimaissa on taistella trendiä vastaan. Itse en olisi edes kovin suuri pessimisti tässä asiassa. Keinot löytyvät, kun toimeen tartutaan.

Toinen - pahempi - syy on uusliberalismin voittokulku. Se on saanut ihmiset luulemaan, että kun jokainen yrittää parastaan niin seurauksena on kaikkien onnistuminen. Tämä on sukua prinsessa ruusussadulle. Uusliberaali sääntelyn purku on päästänyt pahan valloilleen lukemattomilla eri tavoilla. Ja uusliberalismi ei ole luonnonlaki. Se on tarkoituksellisesti toteutettu ideologissävyinen talouspoliittinen ohjelma.

Nämä kaksi syy-seuraussuhdetta ovat aiheuttaneet tuplavahingon. Kun kansallisvaltiotason säätelystä siirryttiin säätelynpurkutalouteen olisi päinvastion pitänyt korvata (tai täydentää) kansallista säätelyä laajamittaisella globaalilla säätelyllä. Nyt kävi niin, että säätelyn purku lisäsi kierroksia globaaliin velka/säästö -ongelmaan: monet kehittyvät maat säästävät ja monet kehittyneet maat kuluttavat velaksi.

Ehkä kaikkein räikein kehityskulku tulee Yhdysvalloista. Kun amerikkalaisten keskituloisten tulotaso jäi laahaamaan 30 vuoden takaiselle tasolle, kehitettiin erilaisia elintason nostamiskeinoja: vaimot menivät kotitalouksista töihin ja/tai ruvettiin tekemään montaa työtä. Vasta näiden jälkeen ruvettiin velkaantumaan. Kysymys oli siis varsin inhimillisestä käyttäytymisestä, piti saada rahat riittämään. Jos asia olisi jäänyt tähän ei ehkä suurimittaista kriisiä olisi päässyt syntymään. Tosiasiassa amerikkalaiset jatkoivat yletöntä velaksi kuluttamista omaperäisellä keinolla. Avainkäsite on Home Equity Loan. Se tarkoitti sitä, että kun asunnon hinta nousi, tarjosi pankki nousua vastaavaa lainaa niin, että lainan määrä oli vuodesta toiseen piripintaan vakuuden verran. Tämä toistui ainakin vuodesta 2002 vuoteen 2006. Ja velkaraha suorastaan virtasi kotitalouksiin, kun asuntojen hinnat nousivat 15-20 % vuositalolla. Velasta tuli siis tulonhankkimiskeino. Raadollinen totuus paljastui, kun asuntohintoihin sitoutunut kupla puhkesi vuoden 2006 syksyllä. Sen jälkeen on ollut aivan liian vähän tehtävissä katastrofin välttämiseksi. Velkadeflaatio on yhtä paha tauti kuin järjetön inflaatio. Ja kaikki oli kiinni oikeastaan vain yhden keynesiläisen säännön tarkoituksellisesta unohtamisesta: korkeasuhdanteessa pitää säästää ! En tietenkään tällä kiellä sitä, että Yhdysvaltain kilpailukyky on samaan aikaan heikentynyt.

Amerikan tauti on tietyin variaatioin iskenyt myös Euroopan maihin. Hämmentävää on, miten samat rahamarkkinasekoilut, jotka tapahtuivat Yhdysvalloissa tapahtuivat lähes reaaliajassa Euroopassa. Elämme todellakin globaalissa taloudessa.

Mutta se velka ja velan hoito…. Toivoisin kovasti, että presidentin puheisiin puututtaisiin eikä annettaisi niiden virrata toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos pelkästään sen takia, että Niinistö on fiksun miehen maineessa talousasioissa. Kun fiksu puhuu epätyydyttävästi argumentoitua tekstiä, on se uskallettava sanoa. Säästäjät ansaitsevat paremman kohtelun !

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Mikä on EU:n tarkoitus ?

Miksi Suomi liittyi aikanaan EU:hun ? Monet vaikuttajayksilöt mm. Aatos Erkko ovat maininneet syyksi turvallisuuspolitiikan. Tässä on nähtävissä traumaattiset kokemukset, jotka koskivat riippuvuutta Neuvostoliitosta. Haluttiin vastapainoksi turvautua länteen. On hyvin vaikeaa perustella muilla kuin psykologisilla syilla sitoutumista länteen. Siis EU toimi ikään kuin katalysaattorina sille, että päästiin irti Neuvostoliiton etupiiristä.

Takaisiko EU todella Suomen turvallisuuden tiukan paikan tullen ? EU on eripurainen yhteisö, joka ei käsittäääkseni tosipaikan tullen uhraisi voimavarojaan Suomen hyväksi. On ollut tapana sanoa, että uhka Suomelle tuli ja tulee aina idästä. Ei ihan näin. Konkreettisesti valloittaja-armeijat tulivat idästä, mutta vasta kun asiat oli sovittu lännen kanssa. Suomen sodassa 1808-09 kävi juuri niin, että Napoleon oli aktiivinen osapuoli painostaessaan Aleksanteri I:stä - jolle hanke oli vastenmielinen - riistämään Suomen Ruotsilta (saadakseen Ruotsin osallistumaan mannermaasulkemukseen). Toisen maailmansodan aattona Hitler ja Stalin sopivat keskinäisessä etupiirisopimuksessa, että Suomi kuuluu Neuvostoliitolle. Jälleen tarvittiin lännen lupa. Kun Neuvostoliitto epäonnistui talvisodassa Suomen valtausyrityksessä ja Molotov marraskuussa 1940 pyysi Hitleriltä lupaa täyttää etupiirisopimuksen velvoitteen eli Suomen valtauksen, Hitler kieltäytyi. Hitler oli varannut Suomelle roolin idän sotaretkessä. Suomen kohtalo oli jälleen idän ja lännen kilpailun pelinapppulana.

Myös Suomen itsenäistyminen voidaan nähdä suurvaltakonfliktin osana. Oli Suomen onni, että Venäjä oli heikko ja sen oli hellitettävä otteensa Suomesta. Ja kun saksalaiset puolestaan olivat saamaisillaan otteen Suomesta keväällä 1918 (Suomelle oli varattu rooli Saksan teollisuuden tarvitsemien raaka-aineiden toimittajana) sen omat voimavarat loppuivat kesken. Näin tämäkin vaihe liittyi Saksan ja Neuvostoliiton - idän ja lännen - väliseen kilpailuun.

Suomen rooliksi turvallisuuspolitiikassa näyttää jäävän taistelu rauhan puolesta. Vain sillä tavalla Suomi voi säilyttää itsenäisyytensä. On vaikea kuvitella, miten Suomi EU:n ansiosta säästyisi sodalta, jos suurvaltakonflikti syttyisi. Mikä EU:n rooliksi sitten jää, jos turvallisuuspolitiikka sivuutetaan ?

EU on mielestäni ensisijaisesti yhteiskunnallisten ja taloudellisten erojen tasoittamisprojekti. Osittain se on ollut myös demokratisoimisprojekti. Se on ainakin pyrkinyt vakiinnuttamaan kansanvaltaiset järjestelmät. Kaikki tavoitteet ovat osoittautuneet idealistisiksi. Kulttuurierot maiden välillä ovat osoittautuneet aivan liian suuriksi. EU olisi onnistunut tavoitteessaan, jos Euroopan alue kauttaaltaan olisi ollut hyvinvointiyhteiskunnan periaatteiden läpäisemä. Toisin on käynyt ja Kreikka ja eräät muuta maat ovat pikemminkin hyväksikäyttöyhteiskuntia. Nyt hyvinvointiyhteiskunta (ml. kansanvaltainen järjestelmä ja kansansivistystyö) on jäänyt Etelä-Euroopan valtioille ikään kuin ulkoaopituksi, pinnalliseksi järjestelmäksi. Yhteiskunnan toiminnan rahoitukseen tarkoitetut varat on käytännössä varastettu yhteiskunnalta jättämällä verot yksinkertaisesti maksamatta.

Euroopan Yhdysvallat on varmasti ollut EU-ideologien aito tavoite. Tähän aitouteen on kuitenkin sekoittunut paljon itsekkäitä pyrkimyksiä. Ranskalaiset ja saksalaiset yritykset ovat hamunneet yhtenäisellä EU:lla markkinoita itselleen. Pankkisektori on idealistien iloksi ottanut suuria vastuita edellä mainitun tavoitteen onnistumiseksi. Etelä-Euroopan yhteiskuntien pönkittäminen Euroopan valtioiden ”tasalaatuisuuden” varmistamiseksi on osoittautunut utopistiseksi tavoitteeksi.

Skandinavian maiden - ja Saksan - hyvinvointiyhteiskuntien kehittäminen on vaatinut karkeasti ottaen 100 vuoden työn. Edes sodat eivät ole tavoitetta järkyttäneet. Etelä-Euroopan maat eivät pääse lähellekään tällaisia vuosimääriä. Kreikassa, Portugalissa ja Espanjassa oli voimassa diktatuurit vielä 1970-luvulla. Italian horjuva demokratia on tuottanut lukemattomia hallituksia toisen maailmansodan jälkeen. Yhteiskunnan vastuita hyvinvoinnin tuottamisessa ei ole tosiasiassa omaksuttu, vaan ne on nähty pikemminkin vaivaksi kotitalouksien omien projektien työstämisessä.

Lainakorot ovat klassinen esimerkki symboloimaan kilpailukykyeroja. EU-tavoite yhtenäisestä markkina-alueesta merkitsi toisiaan lähellä olevia lainakorkoja. Korkojen homogenisoinnissa päästiinkin kohtuullisen lähelle ihannetta, mutta kovalla hinnalla. Valtioden kyky hallita velkaantumista (joka ehkä Kreikkaa lukuunottamatta syntyi alun perin yksityiselle sektorille) oli täysin puutteellinen. Kävi kuten Suomen laman edellä, kun SKOP sai lainaa keskuspankilta samalla korolla kuin sitä vahvemmat pankit. Oli suunnaton kiusaus hankkia velkarahaa, kun sitä tuntui saavan niin helposti ja edullisesti. Oli sekä kysyntää että tarjontaa.

Demokratisotumiskehityksessä Saksa ja Ranska muodostavat oman lukunsa. Ranskassa on yhtynyt toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina eteläeurooppalainen poliittisen vakauden puute (varsinkin 1950-luvulla) ja pitkälle viedyn hyvinvointiyhteiskunnan menestystekijät. Lopputulos on ollut positiivinen, joskin herkkä erilaisille häiriöille. Saksassa on kokeiltu melkein kaikkia hallitsemisen muotoja viimeisen 100 vuoden aikana. Asiat ovat kääntyneet positiivisiksi, kun muut länsimaat ovat saaneet Saksan lebenstraum-houreet kuriin ja maa on saanut keskittyä siihen, missä se on hyvä. Pieniä poikkeuksia lukuunottamatta poliittinen vakaus on ollut hyvällä tasolla ja kansalaisille on menestyvän elinkeinoelämän avulla luotu hyvä elintaso. Keinona on ollut hyvin säädelty järjestelmä, joka uusliberaaleille on ollut vastenmielistä. Esimerkiksi Björn Wahlroosin kaltaisille ”chicagolaisille” Saksan konsensus yksityisen ja julkisen välillä (ja sen tuoma menestys) on ollut vaikeaa ymmärtää.

Kulttuuristen muutosten aikaansaaminen Euroopassa on ollut paljon odotettua haasteellisempaa. Jotkut, kuten Paul Krugman olivat alunperinkin sitä mieltä, että suuri yhteinen Eurooppa ilman yhtenäistä valtiota ei onnistu. Sitäkin on yritetty Kaarle Suuren, Napoleonin ja Hitlerin toimesta, mutta väkivalloin. Jos liittovaltiota yritetään saada aikaiseksi väkisin se todennäköisesti epäonnistuu.

Ihmisten on vaikeaa hyväksyä, että jokin historiallinen prosessi kuten yhteinen Eurooppa kestää kymmeniä vuosia. Todennäköisesti se on kuitenkin ainoa väylä menestykseen. EU:n puolusteluksi keskipitkällä aikavälillä voi esittää sen, että kansallisvaltio on kovin heiveröinen yksikkö taistelussa rahamarkkinoiden mahtia vastaan. Tarvitaan vähintään EU:n kokoinen vastavoima asettamaan demokratian vastateesit.

Mutta ajaako moderni kehitys edellä esitetyn tavoitteen ohi ? Saatamme olla tilantessa, jossa pitkällä tähtäimellä globalisaatiokehitys, kehittynyt informaatioteknologia ja monet muut asiat joka tapauksessa vuosikymmenien varrella madaltavat kansakuntien välisiä raja-aitoja. Silloin pääteemaksi muodostuu ”itsestään tapahtuvan” kehityksen hallitseminen niin, että tulemme toimeen toistemme kanssa.

Tulevan kehityksen arvioiminen on tietenkin mahdotonta. Mihin suuntaan esimerkiksi tietoverkkojen hallinta muuttuu ? Tuleeko tietoverkoista moderni tapa pyrkiä alistamaan muita Napoleonin & co tapaan vai kehittyvätkö ne avoimempaan suuntaan ? Perusskeptikko voi ehkä sanoa, että ihmisluonteen tuntien entiset kiistat siirtyvät modernien välineiden avulla tapahtuvaksi taisteluksi.

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Paul Krugmanin manifesti

Vuoden 2008 taloustieteen nobelin voittanut Paul Krugman kirjoittaa kolumneja New York Timesiin. Hänen tuotteliaisuutensa on korkealla tasolla. Kaiken lisäksi kolumnit ovat korkeatasoisia. Aivan ihmettelee, miten hän pystyy kirjoittamaan 2-3 kolumnia viikossa ja aina argumentoitua asiaa. Lisäksi hän on julkaissut lukuisan määrän kirjoja, joista viimeisin Stop This Depression Now ! on saatavissa mm. Akateemisesta kirjakaupasta. Palaan ehkä kirjaan vielä jossakin tämän blogin kirjoituksessa.

Itse kiinnostuin Krugmanista, kun hän muutamia vuosia sitten julkaisi teoksen Conscious of A Liberal. Kirja on tavallaan antiteesi Barry Goldwaterin 1964 julkaisemalle teokselle Conscious of A Conservative. Myönnän, että Krugmanin kirjalla oli merkittävä vaikutus omaan ajatteluuni. Krugmanin tyyli on selkeää ja hän välttää tietoisesti hankalia ilmaisuja kuitenkin säilyttäen tieteelliset kriteerit. Kritiikki on usein loistavatyylistä ja purevaa.

Hän on 1930-luvun laman ekspertti. Hän on pystynyt näkemään selkeästi yhteydet 1930-luvun laman ja nykyisen finanssikriisin välillä. Vaikka ajallinen etäisyys on suuri eivät talouden lainomaisuudet ole hävinneet mihinkään. Hän käyttää 1930-luvun lamasta nimeä The Great Depression ja nykyisestä kriisistä nimeä The Great Recession. Selkeää !

Krugman on kuitenkin paljon enemmän. Hän on eräänlainen vedenjakaja tai ukkosenjohdatin konservatiivien ja liberaalien välillä. Krugman on ehkä amerikkalaisittain vasemmistoliberaali. Suomen poliittista ilmastoa on vaikea yhdistää Yhdysvaltain oloihin, mutta sanoisin, että hän sopii ajattelussaan hyvin kokoomuksen vasemmalle laidalle. Hän on punainen vaate konservatiiveille ja erityisesti teekutsuliikkeelle ja Fox-tv:n ympärille ryhmittyneille äärikonservatiiveille. Ja tietenkin hän on demokraatti. Hän tukee Obamaa, mutta arvostelee häntä ankarastikin kolumneissaan.

Mikä on Krugmanin linja finanssikriisissä ? Sen hän on määrittänyt lukemattomissa yhteyksissä ja nyt viimeksi uudessa kirjassaan ja juuri ilmestyneessä ”manifestissa”, johon hän on kerännyt kannatuslistan esittämiensä ajatusten tueksi. Listalta löytyy tuhansia nimiä. He kaikki eivät voi olla väärässä. On syytä tarkastella manifestia hieman tarkemmin, vaikka se ei erityistä uutta sisälläkään. Onpahan kiteytys Krugmanin teeseistä.

Ensinnäkin kriisissä ei ole kysymys julkisen talouden velanotosta (pl Kreikka), vaan yksityisen sektorin velkaantumisesta, jota julkinen sektori on joutunut omalla velanotollaan paikkamaan. Eli julkisen talouden vajeet eivät ole syy kriisiin, vaan sen seuraus.

Toiseksi yksityinen sektori reagoi taantumaan vähentämällä kulutusta ja maksamalla velkoja pois. Rationaalista toisaalta, mutta kokonaisuuden huomioon ottaen virheellistä toimintaa, sanoo Krugman. Menettelystä seuraa taantuma. Kulutus on kaiken a ja o talousahdingossa.

Kolmanneksi julkisen talouden on pidettävä yllä kulutusta, koska yksityinen sektori ei siihen näytä pystyvän. Julkisen talouden leikkauslistat ovat myrkkyä Krugmanin ajattelussa. Nehän estävät julkisen kulutuksen.

Neljänneksi Krugman toteaa, että kriisiin reagoitiin aluksi oikein lisäämällä elvytysta, mutta sitten rupesi hirvittämään ja käännyttiin yksityisen sektorin tavoille eli ruvettiin säästämään. Luovuttiin siis julkisen sektorin keynesiläisestä tasapainottavasta roolista.

Yhteenvetona voisi todeta, että Krugmanin ajattelu on antiteesi myös Björn Wahlroosin ajattelulle: Wahlrooshan toteaa, että finanssipolitiikalla ei ole juuri mitään roolia kriisin hoidossa. Ytimessä on rahapolitiikka. Krugmania Wahlroos inhoaa. Totuuden nimessä on sanottava, että ei Krugmankaan hylkää rahapolitiikan merkitystä. Hän toteaa, että rahapolitiikalla (korkojen ollessa lähellä nollaa) - vaikka sen avulla tuleekin tehdä kaikki mahdollinen – ”ei voi tehdä koko työtä”.

Työllisyyden hoito on Krugmanilla avainasia. Hän näkee asian niin, että työttömyyden lisääntyessä taantumalla on syvenemistaipumus kulutuksen vähentyessä ja jos työttömyyden hoito laiminlyödään tulee kriisistä selviäminen olemaan entistä vaikeampaa. Pahin skenaario on pitkäaikaistyöttömyyden jääminen krooniseksi. Tuttua puhetta rapakon tälläkin puolella.

Manifestissa nimetään myös vastustajien pääargumentit. Ne ovat 1) Luottamusargumentti. Tämän mukaan julkiset vajeet nostavat korkoja ja vastaavasti julkisen niukkuuden tarjoaminen lisää luottamusta ja rohkaisee kulutusta. Krugmanin manifestissa tyrmätään nämä argumentit. IMF:n tutkimukset tukevat hänen väitettään: julkisen kulutuksen leikkaaminen lisää ahdinkoa. Lisäksi on nähtävissä, että nykyiset vajeet eivät näytä johtavan korkeaan korkotasoon. Etelä-Euroopan maiden korkeisiin korkoihin Krugman pitää syyllisenä kitsasta tukea pankkisektorille. Tästähän juuri nyt itseasiassa väännetään kättä EU:ssa. 2) Rakenneargumentti. Krugmanin mukaan kaikki keskeiset toimialat kärsivät työttömyydestä, ei siis vain jotkut harvat. Tätä ongelmaa ei voiteta rakenteellisilla tarjontapuolen muutoksilla, vaan kysyntää lisäämällä. Krugmanin vastustajat haluaisivat - ideologiansa mukaisesti - ”pienemmän valtion”, so. haluaisivat supistaa julkista sektoria tarjonnan lisäämiseksi yksityisellä sektorilla. Krugmanin mukaan tällaista tarjonta-aukkoa ei ole koska työvoima ei työllisty riittävässä määrin oikein millään alalla. Tarvitaan siis uusia työtä luovia elementtejä ja tämä toteutuisi julkisen sektorin elvyttävillä toimilla esim. infrastruktuurin rakentamisella ja muita julkisen sektorin töitä lisäämällä.

En aseta kyseenalaiseksi elvyttävää politiikkaa. En myöskään rahapolitiikan keinoja. Mitkä ovat Yhdysvaltain todelliset rakenteelliset ongelmat ? Nostaisin esille Krugmanin muilla areenoilla esittämiä rakenneongelmia eli huomion kiinnittämistä perusopetuksen heikkouksiin, epätasaiseen tulonjakoon, rikkaiden alhaiseen verotukseen jne. Nyt vain keskustelu on juuttunut ylläesitettyyn rakennekeskusteluun. Ongelmien ytimessä on aivan liian matala verotus. Jos liitovaltion menoista katetaan vain 60 % tuloilla on vika verotusjärjestelmässä. Vajetta ei peitetä millään Reaganin ajan taikauskoisilla voodoo-opeilla (trickle-down economics, supply-side economics) eikä myöskään Lafferin käyrän propagandistisilla harhautuksilla. Näihin virheanalyyseihin perustuivat mm. George Bushin veroleikkaukset 2000-luvun alussa. Runsaskätiset verovähennykset sinetöivät heikon tulokertymän. Ei käynyt niin kuin uusliberaalit sanoivat eli että raha valuu ylhäältä alas ja luo talouteen dynamiikkaa. Sen sijaan käynnistyi velkatalous, joka on johtanut nykyiseen 15 000 000 000 000 dollarin velkaan eli velka on ylittänyt BKT:n määrän.

Ymmärrän kyllä toisaalta niitä jotka arvostelevat Krugmania, joka ei näytä kantavan huolta velkaantumisesta. Elvytyskone ja setelikone ovat Krugmanille arvokkaampia asioita kuin velan hallinta. Ollaan pattitilanteessa: toiset katsovat, että on velkaannuttu liikaa ja toiset, että kysyntää pitää nostaa elvyttämällä. Krugman on valinnut puolensa.

Itse olen loputtoman tympääntynyt kaikkien eri tasojen velkaantumiseen erityisesti 2000-luvun alussa. Miten paljon pitäisikään kiinnittää huomiota talouden ylikuumenemisvaiheeseen, jossa omaisuusarvojen hinnat (ja velat) nousevat järjettömästi ! Lähes kaikki se paha, mikä vuoden 2008 finanssikriisissä pullahti esille oli tapahtunut jo vuoden 2006 puoleen väliin mennessä. Silloin kupla saavutti huippunsa Yhdysvalloissa. Ja silloin alkoi hintaromahdus. Mutta meillähän on wahlroosit, jotka sanovat, että kuplaa ei voi tunnistaa ennen kuin se on puhjennut.

Taustalla kummittelee inflaatiovaara. Kun velkaisia on tarpeeksi inflaation voi kutsua apuun. Krugman ei näytä pelkäävän inflaatiota eikä moni muukaan. Tälle ajatukselle löytyy perusteita. Jossakin vuosien päässä se kuitenkin lymyilee ja tuhoaa monen ihmisen velat - ja monen ihmisen säästöt.

Krugmanille 1930-luvun kokemukset ovat tähdellisiä. On selvää, että Yhdysvaltain keskuspankin kiristävä ote 1930-luvun alussa syöksi talouden lamaan. Kapitalismin piti ikään kuin puhdistautua moskasta. Hinta oli kauhistuttava tavallisille ihmisille. Sitten alkoi elvytys eli korttien uusjako. Valitettavasti elvyttävä velkaantuminen alkoi hirvittää ja elvytyksestä luovuttiin 1930-luvun puolivälin jälkeen. Talous syöksyi uuteen lamaan vuonna 1937. Juuri tämä kaksoisvee kummittelee nytkin keskusteluissa. Krugman on kiitettävästi pitänyt huolta siitä, että vuoden 1937 uhkaa pidetään yllä tänäkin päivänä. Vuodesta 1933 (laman syvin kohta) on aika pitkä matka vuoteen 1937. Itse asiassa vuodesta 2009 (taantuman syvin kohta)tulee ensi vuonna kuluneeksi juuri nuo neljä vuotta. Historia ei välttämättä toista itseään, mutta talouden rautaiset lait eivät juuri muutu. Siksi Krugman kannattaa ottaa vakavasti, kun hän korostaa 1930-luvun opetuksia. Monet ivailevat nyt sillä, että lamoista päästiin eroon käynnistämällä sota. Eli siis yksinkertainen johtopäätös on että Krugman kannattaa sotaa. Naivia ! Krugman on tässäkin sanonut viimeisen sanan, kun on ironisesti todennut, että 1930-luvun laman lopetti ”erittäin suuri julkisen talouden ohjelma, jonka nimi on toinen maailmansota”.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Kilpakenttien kuninkaat nyt !

”En mahtanut itselleni mitään”. Tämä seiväshyppääjä Jere Bergiuksen kommentti omasta suorituksestaan Helsingin yleisurheilun EM-kisoissa kuvaa laajemminkin suomalaisten epäonnistumisten selittelyä kisoissa. Tietysti Bergiuksen selittelyt ovat omassa luokassaan. Helsingin Sanomien mukaan hän ”unohti olevansa EM-kisoissa”, kun ei ehtinyt ajoissa aloituskorkeutensa ensimmäiseen hyppyyn. Muutoinkin hypyt olivat - tosin vaikeissa olosuhteissa - suoraan sanottuna surkeita.

Bergiuksen mielipiteet voidaan nähdä laajemminkin kuvaamassa suomalaisten uinumista kisojen läpi. Oma pohdintani perustuu yleisurheilun seuraamiseen 1960-luvun alusta lähtien ja onpa aiempaa historiaakin tullut kahlatuksi.

Koko yleisurheilun luonne on muuttunut 50 vuodessa. Kun hirveän tosissani merkkailin tuloksia ylös ”Urheilukalenteriin” 1960-luvun alussa en aavistanut, mitä kaikkea voisi tapahtua. Silloin elettiin maajoukkueiden kulta-aikaa. Oli toki muitakin kansainvälisiä kilpailuja, joissa tehtailtiin tuloksia, mutta maajoukkueyhteenotot olivat kaiken suola. Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain keskinäiset maaottelut olivat varsinaisia klassikkoja, valtavia kapitalismi vs. sosialismi -otteluja. Nythän maaottelukulttuurista on jäljellä reliikkinä lähinnä Suomi-Ruotsi ottelu. Tietenkin olympiakisat olivat kaikkein kovin juttu. Kisat olivat välillä hiukan väljähtämässä (ehkä Mexico Citystä 1968 Moskovaan 1980) levottomuuksineen ja boikotteineen. Mutta sen jälkeen varsinkin 1984 Los Angelesin kisoista lähtien on alkanut uusi loisto. Tietenkin vuodesta 1983 lähtien pidetyt maailmanmestaruuskisat ovat lisänneet yleisurheilun suosiota.

Vähittäinen siirtyminen GP-kulttuuriin muutti yleisurheilun luonnetta. Ensinnäkin laji yksilöllistyi. Urheilijat kilpailivat paitsi maalleen myös ennen kaikkea itselleen. Samaan aikaan raha sai yhä suuremman merkityksen yleisurheilussa. Oli sinänsä oikein, että naurettavasta ”ruskeat kirjekuoret” -kulttuurista päästiin eroon. Kysymys on kuitenkin laajemmasta ilmiöstä. Raha toi yleisurheiluun mukaan lahjakkuuksia huomattavasti aiempaa runsaammin. Suomalaiset saattoivat menestyä aiemmin paljolti siksi, että ”penetraatio” oli meillä merkittävällä tasolla, ts. yleisurheiluinnostus oli meillä laajempaa kuin muualla. Nythän tilanne on sellainen, ettei aiemman käytännön mukaisia tulostilastoja (100 parasta yleisurheilulajeittain) saada edes kokoon johtuen harrastaneisuuden vähenemisestä.

Tähtiurheilu - esimerkkinä vaikkapa Carl Lewis - toi yleisurheilulle aivan eri glorian kuin mitä sillä oli aiemmin. Samaan aikaan nousivat palkkiot tähtitieteellisiin summiin. Huippuyleisurheilun laajeneminen esimerkiksi Afrikkaan kiristi kansainväliset menestymiskriteerit aivan uudelle tasolle. On täysin ymmärrettävää, että suomalaisten suhteellinen menestys ei voinut jatkua.

Mutta mitä tapahtui suomalaisessa yleisurheilussa ? Suuret ikäluokat liittyvät tähän tarkasteluun oleellisesti. On selvää, että jos lapsia syntyy 108 000 vuodessa, kuten tapahtui 1940-luvun lopulla, on se aivan eria asia kuin jos lapsia syntyy 60 000 vuodessa, mikä tapahtui 1960-luvun lopulle tultaessa. Juuri 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun vaihteessa syntyneet ikäluokat toivat loiston hetkeksi takaisin 1970-luvulla. Nuorten ja nuorten aikuisten ikäluokkien pienuus 1960-luvulla (sota !) taas heikensi mahdollisuuksia menestyä tuolla vuosikymmenellä. Kuusikymmentäluvulla - johtuen suomalaisten penetraatioedusta - saatiin kuitenkin yksittäisiä menestyksia: Pauli Nevala ja Jorma Kinnunen keihäässä, Rainer Stenius pituudessa, Pertti Pousi kolmiloikassa ja tietenkin Jouko Kuha 3000 metrin esteissä vain muutaman esimerkin mainitakseni. Mutta suurkisamenestys pääosin puuttui keihäänheittoa lukuunottamatta. Muistan kuinka suuri pettymys oli se, kun vuoden 1966 EM-kisoissa Budapestissa suurimmaksi menestykseksi jäi Reijo Vähälän neljäs sija korkeushypyssä. Siitä oli lyhyt aikamatka vuoden 1974 Rooman EM-kisojen mitalisateeseen. Ja siitä taas pitkä matka tämän päivän menestymättömyyteen.

Tietenkin sponsori- ja palkkiorahojen myötä tuli mukaan myös eriasteinen doping. Rahan ja kunnianhimon takia voidaan tehdä melkein mitä tahansa. Suomalaiset olivat hyviä omaksujia tässä ”lajissa” varsinkin 1970-luvulla. Edellisen vuosikymmenen menestysvaje sai aivan uudeen käänteen tultaessa 70-luvulle. Suomalaiset ikäänkuin löysivät dopingin - ja ilmeisesti ensimmäisten joukossa.

Syntyneisyyden taso on tietenkin vain yksi selittäjä yleisurheilumenestykselle tai menestymättömyydelle. Lajimäärä, joista ihmiset ovat kiinnostuneita on kasvanut räjähdysmäisesti. Tätä samaa harrastajajoukkoa, jota yleisurheilu aiemmin kiehtoi, on jakamassa mitä eriskummallisemmat lajit. Mitä pienempi laji sitä paremmat mahdollisuudet ovat menestyä !

Kaikki edellä luetellut yhdessä (suuret ikäluokat, dopingin laajamittainen käyttö sekä paremmat palkkiot) houkuttelivat lahjakkuuksia yleisurheilun pariin 1960-luvun lopulta lähtien. Oli muitakin syitä: suomalainen valmennus oli ilmeisen korkeatasoista 1970-luvulla. Kun muistelee tuon ajan tuloksia ei voi kuin hämmästellä niiden kovatasoisuutta: miesten 4 x 400 metrin joukkuen juoksi Munchenissä 1972 ajan 3.01,1, joka on tämän päivän suomalaisten huippujen ulottumattomissa. Uskomatonta on, että vain voittaja (Belgia) kykeni sivuamaan tuota aikaa juuri käydyissa EM-kisoissa. Samanlaisia esimerkkejä löytyy naisten puolelta. Mona-Lisa Pursiaisen 200 metrin aika 22,40 Moskovan Universiaadeissa vuonna 1973 on eurooppalaisten pikajuoksijoiden saavuttamattomissa tällä hetkellä. Ja niin edelleen. On pakko viitata tässä yhteydessä dopingin laajamittaiseen käyttöön.

Kun ajatellaan tämän päivän doping-kontrollia on se aivan eri tasolla kuin 1970-luvulla. En silti väitä, etteikö tänä päivänäkin olisi laajamittaista dopingia. Keinot ovat sofistikoidumpia eikä aineita voi käyttää aiempia (järkyttäviä) määriä. Tietysti herättää huomiota, jos vanhan Neuvostoliiton alueelta nousevat huiput eivät osallistu alkukauden GP-kisoihin (ja samalla doping-testeihin). Tämä avaa näiden maiden urheilijoille epäreilun kilpailuedun tultaessa EM-kisojen kaltaisiin kisoihin. Jos urheilija taas jää pois EM-kisoista, koska vähän ajan kuluttua ovat olympiakisat herättää sekin arvailuja dopingin käytöstä: ei haluta tulla testauttamaan itseä ”välikisoihin”. Tämähän muotoillaan niin, että EM-kisat sotkevat olympiakisoihin valmistautumisen. Niinkuin tietysti tekevätkin !

Kotimaassa dramaattisin esimerkki dopingin käytön vaikutuksista tulee kuulantyönnöstä. Lajissa oli parinkymmenen vuoden jakso, jolloin suomalaiset mörssärit pitivät 20 metrin rajaa pilkkanaan. Sitten tuli lukuisten huippumiesten käryjä peräjälkeen. Ne leikkasivat kuulantyönnön huiput sivuun ja nyt meillä on 18 metrin taso.

Samaan aikaan, kun menestymisen mahdollisuudet suurkisoissa ovat vaikeutuneet on kisoihinpääsykriteerejä höllätty. Yksi edustaja lajia kohden voidaan näköjään lähettää hyvin heppoisin perustein. Yritetäänkö tällä kannustaa urheilijaa ? Että annetaan ikään kuin palkkioreissu. En oikein usko, että tällainen motivoi. Nyt on nähty, että Helsingin kisojen alkuerissä monella suomalaisella oli ylivoimaisesti heikoin ennakkotulos koko porukasta. Kun tällaista urheilijaa sitten suorituksen jälkeen haastatellaan, tuntee kuulija kiusaantuneisuutta, kun urheilija yrittää selittää ”epäonnistumistaan”, vaikka alunperinkään mitään menestysmismahdollisuutta ei ollut. Vielä kiusaanuneemmalta kuulijasta tuntuu kun urheilija kertoo, miten mukavaa on aistia suurkisatunnelmaa. Alunperinkään ei ole ollut muuta tarkoitusta !

Kun olympiakisojen takia monet kärkiurheilijat jäivät pois EM-kisoista avasi tämä sauman menestyä monelle huipun tuntumassa olevalle urheilijalle. Tilaisuutta ei kuitenkaan osattu käyttää hyväksi. Suomalaisen yleisurheilun taso ei sittenkään ole riittävä edes tynkäkisoissa menestymiseen.

Meillä on toki edelleen yleinen kiinnostus yleisurheilua kohtaan korkeampi kuin ehkä missään toisessa maassa. Kansan tuen varaan voidaan rakentaa tulevaisuutta. Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että useat urheilijat pääsevät kansainvälisen huipun (en nyt puhu välttämättä suurkilpailujen mitalikandidaateista) tuntumaan, mutta sitten menestys tyssää. Sille on jokin syy. Yksi syy voi tietenkin olla Suomen keskimääräista tiukempi dopingkontrolli (minkähänlainen kontrolli on Turkissa ?), mutta jos se jätetään sivuun, jää jäljelle lahjakkuuksien hakeutuminen muiden lajien pariin tai yksinkertaisesti se, että pieni kansakunta ei pysty entiseen mahtilajiin kehittämään huippuja. Toisaalta, jos huippuja onnistutaan saamaan jääkiekkoon, moottoriurheiluun tai alppilajeihin, niin miksei myös yleisurheiluun.

Jos kuitenkin tartutaan tuohon potentiaalisten menestyjien joukkoon niin itse kokoaisin parinkymmenen lahjakkaan urheilijan joukon, jolle järjestettäisiin hyvät olosuhteet kehittyä lajeissaan. Se vaatii jonkin verran resursseja, mutta en oikeastaan epäile, etteikö niitä löytyisi. Minkälainen urheilija sitten voisi päätyä tähän lahajakkuuskategoriaan ? Otetaan esimerkiksi nuori 400 metrin aituri, joka saavuttaa lajissaan tason 50,0-50,5 ja täyttää tietyt lahjakkuus/odotusarvokriteerit. Jos tällaiseen urhelijaan panostettaisiin (valmennus, lääketiede, huolto ym.), en epäile, etteikö kohtuullista menestystä löytyisi ainakin EM-tasolla. Tästä joukosta seuloutuisivat sitten todelliset huiput, joita ei varmaan olisi muutamaa enempää.

Menestymiskriteerit voitaisiin asettaa esim Ruotsin (tai Norjan !) nyt EM-kisoissa saavuttaman menestyksen tasolle (10 urheilijaa vähintään pistesijalle ja yksi voittaja). Mutta vaikka tähän ei ryhdyttäisikään tulen aina säilymään yleisurheilun ystävänä. Ilmiötä on järjellä vaikea selittää. Muistan kuinka suunnattoman innostuneena keräsin tilastoja ja lehtileikkeitä. Tätä innostusta viitoitti aikanaan Roberto L. Quercetani teoksellaan ”Kilpakenttien kuninkaat”.