Kokoomuspuolue on vuosikymmenien kuluessa sosialidemokratisoitunut. Onhan se itsekin ilmoittanut olevansa työväenpuolue. Se on kaikkien hyvinvointiyhteiskunnan periaatteiden kannalla.
Otsakkeen kysymyksellä en tarkoita pieniä ääriryhmiä, joita Suomessakin on, vaan sitä kehitystä, joka on tapahtumassa puoluekentässä. Perussuomalaiset ovat luku sinänsä. Siellä on väkeä joka lähtöön. Lisäksi on todettava, että puolueen todellisia kantoja ei ole testattu, koska sille ei ole kertynyt hallitusvastuuta - osin sen omasta tahdosta - lainkaan. Aivan varmasti kuitenkin voidaan sanoa, että puolueeseen on asettunut vulgäärioikeistolaisesti ajattelevia ihmisiä. Oikeistolaisuus ilmenee voimakkaana nationalismina, joka Kokoomuksessa ei ole selvästi näkyvillä.
Viimeinen varsinainen oikeistopuolue Suomessa oli Georg C. Ehnroothin Perustuslaillinen Kansanpuolue (myöh. Oikeistopuolue). Se, että Ehnrooth ei saanut puolueelleen laajenevaa kannatusta kuvasi toisaalta kansalaisten kriittistä asennetta oikeaa laitaa kohtaan. Yhtä paljon kysymyksessä oli aikakauden ilmiöstä: Kekkosen-Neuvostoliiton akseli ei antanut liikkumatilaa. Verrattuna tämän päivän agressiiviseen oikeistoon Ehnrooth vaikutti värikkäästä kielenkäytöstään huolimatta lähinnä herrasmieheltä.
Mutta miten uusoikeisto ilmenee nykyisin Kookoomuspuolueen sisällä ? Viimeisessä puoluekokouksessa kokoomusnuoret halusivat selkeitä irtiottoja Kokoomuksen valtalinjasta ja myös hallituksen linjauksista. Erityisesti verotukseen suhtautuminen muistutti amerikkalaisen esikuvan mukaisia suuntaviivoja. Mielenkiintoista oli myös todeta eduskuntaryhmän johtajan Jan Vapaavuoren irtiotot nimenomaan tuloerokysymyksessä.
Uusoikeisto on työntynyt esille monella tapaa viimeaikaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Esimerkiksi Björn Wahlroos ja Matti Apunen ovat liputtaneet oikeistolaisemman Suomen puolesta. Tämä ilmenee molempien herrojen viimeisistä kirjoista. Ihaillaan Yhdysvaltojen poliittista ilmapiiriä ja kannatetaan uusliberalismia. Samalla halutaan irtiottoa tavallisen ihmisen arjesta. Ihaillaan Yhdysvaltain äärioikeiston suosikkia Ayn Randia jne. Kevyempää sarjaa tässä suuntauksessa edustavat vaikkapa Tuomas Enbuske ja Lenita Airisto.
Presidenttiehdokas Sauli Niinistö julisti aikoinaan, että vastakkainasettelun aika on ohi. On perusteltua puhua tänä päivänä vastakkainasettelun paluusta, puhuisin ”uusvastakkainasettelusta”.
Onko tavoitteena hiukan jälkijättöisesti tuoda räikeä uusliberalismi Suomeen ? Jälkijättöisesti sen takia, että finanssikriisi on asettanut koko opin kyseenalaiseksi. Amerikkalaisessa keskustelussa uusliberaalit ja keynesiläiset ovat asettuneet vastapuoliksi. Apunen kehui vastikään eräässä radio-ohjelmassa amerikkalaista keskustelun tasoa. Siinä onkin paljon ihailtavia piirteitä. Mutta nimenomaan politiikassa polarisoituminen on mennyt niin pitkälle, että suomalaisittain katsottuna keskustelusta on mennyt järki. Tulee sellainen tunne, että riitaa tieten tahtoen haetaan. Loistava amerikkalainen keskustelija Robert Reich kertoi kuinka hänellä eräässä paneelissa oli korvanappi, kuten muillakin keskusteluun osallistuneilla. Kesken kaiken napista kuului ohjaajan komento ”be angrier !” Reich huomasi olevansa kutsuttu riidanrakentajaksi, jotteivat katsojat pakenisi kilpailevalle kanavalle. Reich tokaisi, että lopulta hän hikeentyikin, mutta ei keskustelukumppaneihinsa, vaan ohjaajaan ! Tätäkö Matti Apunen haluaa ?
Ilmeisesti kansalaissodasta on kulunut riittävästi aikaa ja konsensus-Suomeen ollaan niin kyllästyneitä, että riidanhaastaminen voidaan Suomessakin aloittaa. Tämä Yhdysvaltain tauti on sen verran paha, ettei mitenkään toivoisi sen leviävän Suomeen. Siihen on syytä kuitenkin varautua.
Miten tähän on tultu ? Jos mennään historiassa taaksepäin niin Kokoomuksen johtajista viimeinen puhdas oikeistojohtaja oli mielestäni Jussi Saukkonen 1950- ja 1960-luvulla. Hänen seuraajansa Juha Rihtniemi oli myös oikeistolainen, mutta jotenkin kuitenkin avarakatseinen johtohahmo. Pappi- ja kypärälinja -asetelma väistyi lopullisen tuntuisesti (toistaiseksi) Holkerin-Suomisen akselin voittaessa puolueessa. Tällä linjalla on jatkettu ja Katainen on varsin maltillinen sillanrakentaja, monen mielestä liiankin maltillinen.
Kokoomus on kuitenkin vahvasti Kataisen hallussa ja ehkä Vapaavuorta lukunottamatta sovitteleva linja jatkuu. Vapaavuorikin tuntuu harrastava poikkipuolisuutta lähinnä härnäämisen ja harrastamisen takia. Jos Kokoomus haluaa yleispuolueesta oikeistopuolueeksi on se saavuttanut kannatuksen rajat. On vaikea kuvitella, että oikeistolaisemmalla linjalla saataisiin yli 20 % kannatustataso. Ollaan varmaan taitekohdassa. Näyttää siltä, että uusliberali ideologia ei voi laajentaa kannatustaan, vaan pikemminkin menettää sitä, joskin sillä säilyy tulevaisuudessakin tietty kannatustaso. Onhan se syvälle juurtunut ideologia. Joka tapuksessa on riskaabelia siirtyä puolukartassa oikealle. Samaan aikaan on tapahtunut ilmiö, jossa vastakkainasettelun trendit ovat voimistuneet vasemmalla: ihmisiä vetää puoleensa ”uusvasemmisto”, rahavallan vastustajat, jotka vetoavat arjen vaikeuksissa ponnisteleviin ihmisiin.
Voidaan myös pohtia kuka tai ketkä ovat uusoikeiston vastustajia. Vastakkainasettelu on menettänyt merkitystään sosialismin romahduksen myötä. Alkuperäinen vastustaja puuttuu. Vastustajaksi on valikoitunut nyt konsensus-Suomi, eräänlainen kompromissi-Suomi. Vastakkainasettelussa piilee jokin suunnaton viehätys, joka halutaan laukaista ilmoille. Halutaan siis erottua muista. Mutta samalla on toteutunut vastustajan epämääräistyminen. Konservatismi, liberalismi, sosialismi ovat sekoittuneet lukemattomiksi yhdistelmiksi, johon on vaikea tunkea vanhentunutta bipolaarista maailmankäsitystä.
Globaalissa maailmassa tapahtuu muutoksia, joista osa on helppo havaita, osa taas hyvin vaikeasti tunnistettavissa. Kehitystrendit, jotka tulevat näkyville ovat matkinnan kohteena; jos on trendi päällä halutaan vahvistaa trendiä, siis olla siinä mukana. Mikä näistä trendeistä kiinnostaa uusoikeistoa ? Tällaisia esimerkkejä ovat esim. rahamarkkinoiden vapautuminen, osittain teknisen kehityksen, osittain globalisaation mukanaan tuomat suuret tuloerot, ”kansakuntien sekoittuminen” eli ihmisten vapaan liikkumisen yleistyminen, erilaiset tekniset välineet (koko informaatioteknologia) ja kaikki yksilöllistymiseen liittyvät trendit. Mutta mihin uusoikeisto asemoi itsensä tässä kokonaisuudessa ?
Onko konsensus Suomen aika ohi ? Uskon, että sitä testataan lähivuosina. Kun poliitiset taistelut Euroopassa kärjistyvät ja havaitaan kielteiset ilmiöt, uskon järjen voittavan. Vaikka demokratia onkin tylsää, ovat sen saavutukset niin vaikuttavat, että mitään wahlroosilaista eliitin suojaa ei tarvita enemmistöä vastaan.
Uusoikeisto voi myös haikailla valistuneen diktatuurin perään: ”tulisi joku, joka palauttaisi järjestyksen”. Historia opettaa, että diktatuuri voi palata, mutta se ei ole välttämättä valistunut.