Antti Kasvio kirjoittaa Helsingin Sanomien mielipidepalstalla sivistyksen häviämisen uhasta 23.8.2014: ”Sivistyneistö on unohtanut vastuunsa edistyksestä”. Eikö kuitenkin juuri tänä päivänä ole parhaat mahdollisuudet sivistykseen, edistykseen ja kehitykseen, koska meillä on kaikki mahdolliset tiedonkulun välineet ulottuvilla? Demokratia toteutuu tässä miltei täydellisesti.
Valitettavasti asia ei ole näin. Valtava vastaamme tulviva tietomäärä mahdollistaa käytössämme olevien välineisen (tietokoneet, tabletit, puhelimet…. ) avulla tiedon valikoinnin dramaattisella tavalla. Monen intensiivisesti tietokonetta käyttävän yleissivistys voi olla pahasti hakusessa. Toisaalta monelle se on tie tähtiin. Polarisaatio on hyvin voimakas.
Onko kirja jo vanhanaikainen? Harrastuksissa saattaa tulla vastaan itsevarmasti mielipiteitä esittäviä aikuisia ihmisiä, jotka ovat viimeksi lukeneet kirjan lapsuudessaan. Ei kysymys ole tietenkään pelkästään kirjoista tai koneista, vaan yleisestä piittaamattomuudesta monipuolista tietoa kohtaan. Monelle tärkeintä on saada tietoa juuri ja vain siitä asiasta, joka liittyy omaan työhön tai harrastuksiin. Turha yleissivistys ei ole muodissa, sehän on sukua nippelitiedolle.
Ei tänään ole Tupla tai kuitti -tietokilpaluja, vaan visailut ovat tosi-TV seikkailuja. Kun siis jättäydyn vapaaehtoisesti TV:n äärestä pois, kun sieltä tulee tosi-TV-ohjelmia ja erilaisia kilpailuja, julistan itseni vanhanaikaiseksi.
Tietenkin tuo edellä kuvattu on reippaasti liioiteltua. On paljon ihmisiä, jotka pystyvät omaksumaan valtavasti tietoa verrattuna 50 vuoden takaiseen aikaan. Syväsivistys on tietenkin paljon muutakin kuin raakaa dataa.
Entä jos haasteeksi asetetaan suurempien kokonaisuuksien hallinta tai ainakin yritys hallita ympärillä tapahtuvaa?
Olen joskus esittänyt ihailevia kommentteja 1960-luvulla saaduista edistysaskeleista monilla aloilla. Kysymys oli enemmänkin heräämisestä uusiin asioihin kuin paradigman muutoksista käytännössä. Kaikki olisi muuten hyvin, mutta tuolla vuosikymmenellä maailma ajautui pariinkin kertaan ydinsodan partaalle.
Siis edistystä ja tuhon partaalla olemista samanaikaisesti! Miten tästä ristiriidasta selvitään? Villakoiran ydin löytynee siitä, että kysymys oli sittenkin ensi sijassa odotuksesta. Jos vallankumousta odotetaan, on sen odotus parasta aikaa, koska kukaan ei ole ehtinyt tuhota hienoja ajatuksia konkretialla. Ehkä näin oli 1960-luvullakin. Vallankumouksen nimi oli tiedon vallankumous. Ei ole sattumaa, että samaan aikaan 1970-luvun vaihteessa tapahtui peruskoulun läpimurto ja valtava rynnäkkö yliopistoihin (minä muiden mukana): yleissivistyimme ja ”tieteellistyimme”.
Muutoksia tapahtui suhtautumisessa tasa-arvoon, suhteessa ympäristökysymyksiin, suhteessa silloiseen kolmanteen maailmaan (nykyisin sanottaisiin kehittyviin maihin). Mutta muuttuiko mikään dramaattisesti? Tosiasiassa suurin osa asioista sujui entiseen – vanhanaikaiseen - malliin. Uuden ajattelun kärkiporukat liihottelivat kaukana tavallisen kansan edellä. Heidän vaikutuksensa suodattui vastarinnan läpi samalla muuntuen pikkuhiljaa rutiiniksi mattimeikäläisen elämään.
Vasemmisto vei keskustelua silloin vähän niin kuin nyt näyttää vievän oikeisto. Poliittinen dogmatismi ja Neuvostoliiton valtapolitiikka toki jähmettivät yhteiskunnallista ajattelua 1970-luvulla, mutta eivät sitä tukahduttaneet.
Entä jos sivistysvajemärehtimisessä on kysymys lännen yltäkylläisyydessä elävien ihmisten turhautumisesta? Meiltä on hävinnyt ote hallita maailmaa. Meidän paikkamme ovat osin ottaneet ensin japanilaiset, sitten korealaiset ja lopulta kiinalaiset. Ja kohta tulevat afrikkalaiset, jotka pesevät talouskasvussa lännen valtiot mennen tullen. Olen aavistelevinani, että kulttuurinen ahdistus johtuu osin menetyksestä…. olemme menettäneet asemamme luomakunnan ylivoimaisina hahmoina, jotka suhtautuvat ”kehitysmaiden” ihmisiin salaa ylemmyydentuntoisesti, siis tuntien suurta myötätuntoa, mutta samalla säälien. Ja nyt nuo samat ihmiset haluavat näyttää meille tien tulevaisuuteen.
Haluaisimme olla edelleen johdossa, olla esimerkin näyttäjiä hyvässä, kertoa liberaalin demokratian ihmeellistä sanomaa. Mutta kohderyhmä, arabit, venäläiset, afrikkalaiset haluavatkin luoda oman lähestymistapansa ja sivuttaa meidän tuputtavat ajatuksemme.
Kaipaamme vanhaa sivistyksellistä johtoasemaamme: haluamme kertoa loistavista saavutuksistamme kuten evoluutioteoriasta ja ihmeellistä keksinnöistämme. Samaan aikaan oma pää vuotaa: monet meistä ovat ottaneet avuksi uskonnollisen eskapismin, kreativismin ja sortuneet epätieteelliseen ajatteluun helppona tienä onneen. Sivistys vaatii ponnisteluja ja siinä on havaittavissa herpaantumisen merkkejä vanhoissa liberaaleissa demokratioissa. Nousevat kansakunnat haluavat osoittaa, että niillä on jotain näytettävää meille aivan kuten me halusimme näyttää muille menneinä vuosikymmeninä.
Mutta ne haluavat käyttää luonnonvaroja samalla tavalla kuin mekin – tuhlaavasti. Vauraus keskittyy länsimaissa, sanoo Kasvio, mutta se keskittyy myös kehittyvissä maissa. Monet nousevat kehittyvissä maissa keskiluokkaan muodostaen uuden voimaryhmittymän.
Häijy ajatus tulee mieleen: turhaudumme, kun kuulumme vanhaan väsyneeseen Eurooppaan samaan aikaan, kun monet Itä-Aasian kansakunnat hehkuvat menestyksestä. Aiemmin niin suvereeni operointitilamme kapenee.
Tuoreessa blogissa yritin hahmotella nykyaikaisen autoritäärisyyden viekoittelevia piirteitä. On suuri houkutus luovuttaa valtaa itseltämme valtiaalle , joka hallitsee meitä. Emme halua enää pitää kiinni sivistyksellisestä tasa-arvosta, muusta tasa-arvosta puhumattakaan.
Kasvio tuo esille sisäänpäin kääntyneen nationalismin. Se vaivaa sekä kehittyviä että kehittyneitä maita. Maailma haluttaisiin pysäyttää tai ainakin jarruttaa muuttuvaa maailmaa ja ihmisten erilaistumista. Erilaisuus johtaa kuoleman vaaraan. Samanlaisuus pitää hengissä.
Toisen maailmansodan opetusten jälkeen suvaitsevaisuus on ollut lännessä suhteellisen onnen tae. Kaikki lännessä huutavat suvaitsevaisuuden perään. Jopa ne jotka Arvo Saloa lainatakseni huudahtavat, että kaikki suvaitsevaisuutta vastustavat ihmiset pitäisi ampua.
Kasvion vetoomus sivistyneistölle, että se ei liittoutuisi rahavallan kanssa eikä hylkäisi valistuksen perintöä on tietenkin tavoiteltavaa. Mutta onnistuuko se ihmisiltä, joille on opetettu, että menestyäkseen pitää koko ajan hymyillä, olla positiivinen ja elää urakehitys mielessä. Harvat valopäät historiassa ovat olleet sovinnaisia ihmisiä, pikemminkin piikkejä valtaapitävien lihassa. He joutuivat tekemään valtavan työn saadakseen ajatuksensa läpi.
Tuberkuloosirokotteen keksinyt Jonas Salk oli ihmetyksen kohteena, kun hän ei patentoinut rokotetta. Perustelu Salkilla oli yksinkertainen: eihän aurinkoakaan voi omistaa! Uusi valistus ei ole siis yksiselitteinen asia, vaikka kaivattaisiinkin laaja-alaista sivistystä. Pelkäänpä, että vanhanmalliseen kattavaan yleissivistyksen voittokuluun ei ole enää paluuta niin kovasti kuin itse sitä toivonkin.
Maailmantuskan poteminen ei ole tänään varsinainen kulkutauti. Se on varsin valikoiva kohteissaan. Kasvio kuitenkin yrittää ja tunnustus siitä hänelle.
Sivistyneistö on aikojen alussa ollut ryhmä kansankynttilöitä, joilla on ollut otollinen kuulijakunta. Mutta onko tänään yhteistä kaikupohjaa?