maanantai 30. heinäkuuta 2018

Yle vastaan poliitikot ja populistit

Demokraatissa oli 19.7.2018 erinomainen Atte Jääskeläisen haastattelu sananvapaudesta ja monista muista tämän päivän mediaa konkreettisesti koskettelevista aiheista (”Ylen jättänyt Jääskeläinen kertoo nyt, kuka painosti ja ketä ja voiko PS vallata median”).

Referoin ohessa haastattelua, mutta myös kommentoin soveltuvin osin.

Jääskeläistä ei voi pitää tietenkään totuuden torvena, mutta käytyään kovan koulun tehtävässään vastaavana päätoimittajana Ylessä hänen sanoillaan on painoarvoa. Ainakin Jääskeläisen analyysi tarjoaa keskustelulle hyvän pohjan.

Lehti toteaa, että Jääskeläinen-kohun taustalla oli ”pääministeri Juha Sipilän (kesk) ja Ylen välinen Terrafame-kohu monine käänteineen”. Kyllähän siinä oli laajemmin kysymys koko median asemasta vallan välineenä ja kohteena. Yksityiskohtiin en tässä asiassa mene, vaan keskityn periaatteellisempiin asioihin, kuten Jääskeläinenkin ko. haastattelussa.

Atte Jääskeläisen kaudelle Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan johdossa sattui muun muassa perussuomalaisten jytky ja puolueen Yleisradiota kovasanaisesti arvostelleiden kansanedustajien nousu Ylen hallintoneuvostoon. Samalla Ylen vuodesta 1947 toiminut hallintomalli osoitti rakoilemisen merkkejä. Tämän ns. Lex Jahvetin mukaan kaikki olennaiset yleisradiota koskevat linjaukset tehdään eduskunnassa. Päätösvalta on siis eduskunnalla, ei hallituksella.

Vain pari kertaa hallituksen taholta on ”rangaistu” Yleä supistamalla tai jäädyttämällä sen budjettia.

Jääskeläinen toteaa, että ”populistiset puolueet kansainvälisesti haluavat politikoida koko medialla, erityisesti yleisradioyhtiöillä, ja kyseenalaistaa niiden roolin”. Hän maalaa pirun seinälle ja näkee uhkakuvan, joka on toteutunut Unkarissa ja Puolassa.

Myös Suomessa perussuomalaiset halusivat rangaista Yleä vaatimalla Yleisradion rahoituksen alentamista. Sittemmin päädyttiin Yle-veroon. Nyt pahin Ylen vastainen vimma on laantunut.

Viime kädessä kysymys oli poliittisen vaikuttamisen torjumisesta Ylessä. Jääskeläinen - ainakin omasta mielestään - taisteli tämän tavoitteen puolesta. Jääskeläinen toteaa aivan oikein, että ”liberaalissa demokratiassa median pitäisi olla vuoropuhelun areena varsinkin maassa, jossa vasemmistolehdistö on käytännössä kuollut. Meillä on yhden lehden maakuntia, sähköiselläkin puolella käytännössä yksi iso toimija ja toinen vähän pienempi”.

Jääskeläinen näkee journalismin tehtäväksi liberaalin demokratian puolustamisen, johon kuuluu vähemmistöjen tukeminen. Tästä syntyy ristiriita populistiseen oikeistoon päin.

Populistisen uusoikeiston pyrkimystä mediakontrolliin vastustetaan mm. faktantarkistuksella, mutta se ei näytä toimivan, sillä tarkistukset eivät tavoita niitä, joille ne on suunnattu. Viime kädessä oikeisto leimaa koko faktantarkistuksen ”liberaalin median salaliitoksi”. Kysymys on populistien periaatteellisesta kannasta: koko liberaali media on eliitin käsikassara. Jääskeläinen käsittää faktantarkistuksen tehon liian suppeasti, mutta pitää paikkansa, että faktantarkistus tavoittaa parhaiten ne, jotka muutoinkin visusti vartioivat jakamansa/vastaanottamansa tiedon oikeellisuutta.

::::::::::::::::::

Yritän seuraavassa luoda, jos ei ymmärtävän niin ainakin erittelyyn pohjautuvan käsityksen kritiikistä, joka kohdistuu valtamediaan ml. Yle.

Lainaan tähän erästä aiempaan kirjoitustani, jossa viittaan professori Ilkka Ruostetsaaren tutkimukseen, ja jossa Ruostetsaari ”paljastaa, kuinka epäsuhta poliittisessa vaikutusvallassa ja näkyvyydessä joukkotiedotusvälineissä aiheuttaa ärsyyntymistä mediassa ja erityisesti nettipalstoilla”. Ruostetsaari ottaa esille esimerkin (tutkimuksiinsa viitaten), jonka mukaan ”vihreiden kannatus kulttuurieliitissä (vuonna 2011 peräti 30 prosentin osuus) on ollut puolueen eduskuntavaalikannatusta selvästi vahvempaa, mikä on ärsyttänyt erityisesti perussuomalaisia, joilla ei ole lainkaan kannatusta kulttuurieliitissä!”

Ruostetsaaren tutkimus osoittaa kuinka toisaalta vaikutusvaltavaje ja toisaalta ylimitoitettu vaikutusvalta herättävät polarisaation kautta ärtymystä kansalaisissa ja heitä edustavissa poliitikoissa.

Eräässä toisessa kirjoituksessa totean seuraavaa:

”Monet eri seikat vahvistavat käsitystä, että lukuisissa maissa liberaaliin demokratiaan skeptisesti suhtautuvien populistien näkökulmasta kysymys on kansalaisten tuntemasta oikeutetusta ärtymyksestä ja jopa vihasta liberaalin demokratian ”petosta” kohtaan. Mikä tuo petos sitten voisi olla? Määrittelisin ……. tapahtuneen niin, että liberaali demokratia on - väitteiden mukaan - hylännyt kansakunnan perusduunarit, priorisoinut etnisiä vähemmistöjä ja tukenut sukupuolisia vähemmistöjä, antanut feminismin dominoida ja tukeutunut vapaamielisiin ”kaiken salliviin” ideologioihin jättäen perinteisiä arvoja kunnioittavat kriitikot oman onnensa nojaan. Tässä onkin yksi johtolangoista: liberaalit ovat vähätelleet konservatiivisesti ja autoritaarisesti ajattelevia ihmisiä aiheuttaen - edelleen väitteen mukaan - kansakunnalle vahinkoa. Isänmaallisuus on koettu liberalismin kriitikoiden taholta väheksytyksi. Tämä on ollut omiaan nostattamaan nationalistisia liikkeitä.”

Edellä esitettyä voisi pitää vaikka populistien puolustuspuheenvuorona. Enemmän siinä on kuitenkin kysymys liberaalin demokratian kannattajien herättelystä ymmärtämään tapahtunutta kehitystä.

:::::::::::::::::

Suomalainen lehdistö on aivan viime vuosikymmeniä lukuun ottamatta ollut hyvin ideologioihin sitoutunutta (puoluesidonnaiset lehdet). Vasta 1980- ja -90-luvuilla syntyi laaja ”kaikkien sanomalehti”, sillä myös työväenlehtien lukijat haluttiin mukaan lukijakuntaan. Samalla lehtiä aloitettiin markkinoida ”sitoutumattomina”.

Ongelma syntyy siitä, että toimittajat ovat ajattelutavaltaan – osin koulutuksen seurauksena – samanmielisesti ajattelevia. He edustavat hyvin koulutettua keskiluokkaa. Tämän maailmankuvan suuri joukko ihmisiä kokee vieraaksi itselleen.

Yhteenvetäen yhteiskunnallinen polarisaatio on suurimpia modernin yhteiskunnan haasteita. Jääskeläisen mukaan emme ole vielä Suomessa kahtiajakautumisessa kovin pitkällä. Itse olen painottanut - mm. Ruostetsaareen viitaten - että polarisaatio on jo päällä. Se ei vain hillityssä suomalaisessa yhteiskunnassa ilmene repivänä taisteluna vaan esimerkiksi poliittisena taisteluna kannatuksesta ja neulanpistoina nettikeskusteluissa.

Olemme kuitenkin polarisoitumiskehityksessä kaukana Yhdysvaltain tämän päivän todellisuudesta.

Suomessa on voimassa kaikille yhteinen luottamusyhteiskunta eräänlaisena raamina, mutta tarkemmin syynättäessä yhteiskunnalliset erot paljastuvat. Saavutettua luottamusyhteiskunnan tasoa on vaikeaa pitää yllä, sillä sitä repivät polarisaation monitahoiset syy- ja seuraussuhteet.

Jääskeläisen mukaan ”median kannattaisi käyttää älyään ongelman aitoon pohtimiseen” ja jatkaa: ”jos toistamme liian liturgisesti sitä, että Suomi on laadukkaan median maa, silloin tämä ajatustyö jätetään tekemättä. Kysymykset ovat todella vaikeita. Kuinka ihmiset saadaan keskustelemaan toistensa kanssa tavalla, joka synnyttää rakentavaa vuoropuhelua”.

Olemme jossakin vaiheessa päättäneet yleisellä tasolla, että Suomi on yhtenäinen sivistysvaltio, mutta laiminlyöneet seurannan. Meille on pääsyt kehittymään suuri joukko ihmisiä, joille keskiluokkainen ”hyvinvointivaltiosivistys” ei ole mikään merkkipaalu, vaikka me sivistystyötä ikämme tehneet niin kuvittelemme. Kattava sivistysajattelu ei enää toimi eriytyneessä ja yksilöllisessä maailmassa. Sivistystä eliitin mieltämässä hengessä ei välttämättä arvosteta. Päinvastoin sitä pidetään elitistisenä.

lauantai 28. heinäkuuta 2018

”Haluatteko, että verotusta kevennetään?”

Ylen taloustutkimuksella teettämässä kyselyssä kävi ilmi, että neljä viidestä suomalaisesta haluaa asuttaa koko maan, ja että valtion pitää turvata palvelut koko maan asuttuna pitämiseksi.

Monet asiantuntijat ovat kiinnittäneet huomiota kysymyksenasettelun yksioikoisuuteen. Mitä esimerkiksi koko Suomi tarkoittaa? Puoluepoliittisen kissanhännänvedon sivuutan tässä.

Melkein missä tahansa yhteiskunnallisessa aihepiirissä ylivoimainen enemmistö asioista on sellaisia, joihin on mahdotonta vastata kategorisesti kyllä tai ei. Objektiivisten vastausten kirjo on moninainen, harmaan sävyjä on paljon. Median vaatimus (ja kansalaisten kuvitellaan olevan tässä takana), että kysymysten pitää olla ”selkeitä”, tarkoittaa usein sitä, että kysymysten täytyy olla yksinkertaistavia. On selvää, että kysymysten tulee olla selkeitä ja kiteytettyjä, mutta niiden pitää mahdollistaa myös erittelevät vastaukset. Tähän harvoin ylletään tavanomaisissa päivälehtien kyselyissä.

Jos siis kysytään maan asuttamisesta, pitäisi vastaajille pystyä tarjoamaan vaihtoehtoja, minkälaisiin panoksiin kansalainen on valmis sitoutumaan. Tällöin kysymyksenasettelu muuttuu huomattavan vaikeaksi.

Käsitän tutkimuksen tuloksen niin, että kansalaisten suuren enemmistön periaatteellisena tahtotilana on pitää koko maa asuttuna. Tämä ei ole yllättävää, sillä hyvin suuri osa suomalaisista on ensimmäisen tai toisen polven kaupunkilaisia, joille vanhempien tai isovanhempien elämäntapa on hyvässä muistissa.

Aika ja muistot kultaavat menneisyyden, mutta kyllä suomalaisilla on mielessään vanha hyvinvointiyhteiskunnan perinteistä nouseva ajatus pitää kaikki mukana - myös alueellisesti.

Käytännössä tilanne on monimutkainen, sillä merkittävä osa maasta on jo käytännössä autioitunut. Itse asiassa sekin taso, mikä nyt on saavutettu maan pitämiseksi asuttuna, on vaatinut huomattavia panoksia valtiovallalta.

Suomessa on pidetty huolta koulutuksen saatavuudesta koko maassa. Valtionosuusjärjestelmä on kokonaisuudessaan luotu sillä tarkoituksella, että vauraammat alueet ovat tukeneet heikommin menestyneitä. Meillä ei ole sellaisia kymmeniä vuosia rajusti supistuneita tai suorastaan autioituneita kaupunkeja kuin Yhdysvalloissa.

”Kaupungistuminen on megatrendi” on hokema, jota toistetaan, mutta se pitää paikkansa. Nykyaikainen elämäntyyli ja markkinatalouden valta-asema ovat luoneet asukastihentymien verkoston, jolle ei ole vaihtoehtoa.

On merkille pantavaa, että Yhdysvalloissa 1930-luvulla alkanut esikaupunkibuumi on sekin heikentynyt. Frank Lloyd Wright ennusti juuri 1930-luvulla, että suurkaupunkien ympäristöön muodostuu ”kymmenien neliökilometrien suuruisia omakotitalomattoja”. Näin kävi Yhdysvalloissa varsinkin 1950-luvulla, jolloin synnytettiin nykyaikainen ja vielä jokin aika sitten vallitseva asumisen kulttuuri.

Suomessa esikaupungit (ml. kehyskuntien asutus) löivät läpi 1960-luvulla, mutta nykyisellä kotipaikkakunnallani vasta 1980-luvulla autoistumisen myötä. Juuri autoistuminen oli esikaupungistumisen välttämätön edellytys. Se loi kulttuurin, jossa asuttiin ”maalla” ja käytiin kaupungissa töissä. Vain harvassa kaupungissa on pystytty kääntämään työssäkäyntivirtaa edes osittain toisin päin. Hieno ja tavoiteltava haave: työssäkäyntikunta = asumiskunta.

Nyt ihmiset pakkautuvat kaupunkeihin ja nimenomaan suurkaupunkeihin onneaan etsimään. Väkiluku laskee jopa sellaisissa suomalaisittain keskisuurissa kaupungeissa kuin Kotkassa, Savonlinnassa, Mikkelissä ja Kouvolassa. Maaseutukeskukset eivät vedä, mutta vaikeaa alkaa olla väen kasvattaminen myös Helsingin kehyskunnissa. Maaseutuidylli on haave, jota ikävöidään, ja jota realisoidaan lomilla pääosin kesämökeillä.

Paine keskuskuntiin on suuri asumisen kalleudesta huolimatta. Sound of the City, suurkaupungin syke, viehättää, mutta tarjoaa myös työpaikkoja. Kauas maalle muuttaminen viehättää monia lapsiperheitä, mutta työpaikan saanti yhdelle ei riitä, tarvitaan työtä toisellekin perheenjäsenelle, sillä Suomessa on jouduttu totuttautumaan kahden elättäjän malliin.

Yksi ratkaiseva syy suurempien kaupunkien menestykseen on palvelujen runsas saatavuus ja niiden katoaminen pikkukaupungeista. Korostan vaihtoehtoisten palvelujen runsauden vaatimusta. Moni 20 000-30 000 asukkaan kaupunki on menettänyt merkittäviä yksityisiä palveluja (kodin elektroniikka, kultasepänliikkeet, ravintolat, erilaiset korjaamot….).

Yliopistokaupungit ovat menestyksen ytimessä. Tässäkin suhteessa olemme itse asiassa hyvässä asemassa, sillä meillä on jo kauan sitten ymmärretty alueyliopistojen merkitys. Yliopistopaikkakuntien karsiminen ei ole viime aikoina edennyt ainakaan merkittävästi. Maaseudun elinvoiman kannalta niitä ei ole syytä karsia jatkossakaan.

Kauppojen ketjuuntuminen ja globaali ajattelu ovat tehokkaasti karsineet ihmisten ihanina pitämiä pikkupaikkojen pikkupuoteja. Muistan itse kuinka Kontusen Veikko 1960-luvulla syntymäkotikunnassani Savitaipaleella kävi vaihtamassa TV:n ”putken”. Se oli sillä selvä, apu oli lähellä.

Korjauspalveluja on nyt haettava kauempaa ja usein mikään ei tunnu auttavan: on siis vaihdettava uuteen kodinkoneeseen. Jouduin juuri itse tilanteeseen, jossa pyykinpesukone antoi vikakoodin. En pystynyt itse ratkaisemaan ongelmaa, joten hain apua. Vaikeaa oli saada yhteyksiä, kaukana olivat avun tarjoajat. Viimein oma sinnikkyys palkittiin, kun koneen poistopumpun siivekkeistä löytyi pieni naula. Vastaavan tilanteeseen on moni joutunut: on pakko heittäytyä omatoimiseksi.

Voisivatko alustapalvelut (Uber, Airbnb -tyyppiset palvelut) muuttaa trendiä? Tuskinpa, sillä nämäkin palvelut syntyvät helpoimmin asukastihentymiin tai niiden liepeille.

Julkisen liikenteen heikentyminen on paha pullonkaula kirkonkylien palvelujen kehittymiselle. Moni matkustaa sivukyliltäkin suoraan suuremman paikkakunnan työpaikkoihin ja jättää rahansa matkan varrelle. Vaatii viitseliäisyyttä lähteä työpäivän päätteeksi pikkukaupungin ostoskadulle.

Elämäntapa on muuttunut kaupunkeja suosivaksi. On mukavaa risteillä palvelujen meressä. Ravintolapalvelut ja kahvilat terasseineen viehättävät ihmisiä. Tyypillinen näky on kaverukset kahden kesken shoppailemassa. Monet tarpeet täyttyvät pelkästään tällä.

Äärimmilleen vietynä city-kulttuuria edustaa elokuvaohjaaja Woody Allen, joka haluaa asua keskellä New Yorkia, keskellä kaikkea. Ja se kaikki löytyy yhdestä korttelista: jos hän haluaa mennä syömään klo 02, se onnistuu helposti ja useista vaihtoehdoista valiten.

:::::::::::::::::::

Joskushan tämän on päätyttävä, sanoo moni. Niinpä. Itse en kuitenkaan näe muuta keinoa kuin tarttua härkää sarvista ja lähteä kehittämään oman kotipaikkakunnan palveluja ja yritystoimintaa. Onnistuneita esimerkkejä on olemassa. Pääsääntö on, että veden kantaminen kaivoon ei kannata: väkisin perustettujen työpaikkojen tulevaisuus ei ole kaksinen – useimmissa tapauksissa.

Helppoja kysymyksiä on paljon, toteuttavissa olevia vastauksia on harvakseltaan. Kun tehdään erilaisia kyselyjä esimerkiksi maaseudun asuttamista koskien, olisi tärkeää, että mielipidetiedustelut tehdään konkretia mielessä, ei taivaanrantaa maalaillen.

torstai 26. heinäkuuta 2018

Ääriliikkeiden ihailusta ja leimakirveistä

HS:ssä oli Noora Vaaralan laaja artikkeli taistolaisuuden eri ilmenemismuodoista nimellä ”Neljän vuosikymmenen leimakirves” (HS 22.7.2018). Siinä ei niinkään puututa itse taistolaisten (sellaisena kuin ilmiö esiintyi 1970-luvun alkupuolella) toimintaan, vaan siihen, miten vanhaa haukkumanimeä käytetään vielä tänä päivänä poliittisiksi vastustajiksi koettuja kohtaan. Välillä tuntuu, että anti-taistolaisuus saavuttaa samoja vastenmielisyystasoja kuin alkuperäinen äärivasemmistolainen liike. Onneksi pahin leimaamisen kausi alkaa olla ohi, koska useimmat tuon ajan päähenkilöt eivät enää ole aktiivisia.

Miten liityn tähän aikaan? No siten, että opiskelin käytännössä koko sen ajan kuin taistolaisuus oli voimissaan ilman, että itse kuuluin liikkeeseen. Minulla pitäisi olla kuva taistolaisuudesta, olinhan kiinnostunut politiikasta olematta silti aktiivi. Hassua, sillä tuolloin elettiin ylipolitisoitumisen aikaa. Suuri osa asioista muuttui poliittisiksi.

Muistan, kun kävin erään puolueen tilaisuudessa. Poistuin paikalta hämmentyneenä, kun näin, miten itsekeskeistä koko touhu oli. Syntyi tietynlainen vastenmielisyys, jota en voinut oikein kertoa kenellekään. No, ehkäpä interventio tilaisuuteen oli liian pikainen ja kapea-alainen.

Yhtään ainutta väkivaltaista mielenosoitusta ei sattunut silmiini koko opiskeluaikana. Kamppailu poliittisesta johtajuudesta oli kovin maltillista, vaikka retoriikka oli kovaa. Toista on tänään.

Keskiössä olivat ylioppilaskunnan vaalit. Muistan, kuinka joku kaverini julisti erään vaalituloksen ylioppilastalolla seuraavasti: ”me saatiin viisi, demarit sai kolme, revarit kaksi ja täysin pimeet neljä” (ihan tarkka sitaatti ei ole). Syytä on myös huomioida, että koko yhteiskunta oli tuolloin enemmän vasemmalla kuin tänään. Nyt ollaan historiallisessa katsannossa mielestäni kokonaisuudessaan vahvasti oikealle kallellaan.

Taistolaisuus on saanut rapaa niskaansa ansioidensa mukaan, mutta kaikkia aspekteja huomiomatta. Kun tämän kirjotuksen alussa sanoin, että keskustelu on ollut kapea-alaista, tarkoitin, että taistolaiset muiden mukana ajoivat opiskelijoiden asioita vahvalla otteella. Monet noista älykkäistä äärivasemmistolaisista ovat olleet merkittävillä paikoilla yhteiskunnassa ansioidensa – ei poliittisen taustansa – vuoksi.

Varalan artikkelissa haastatellaan kansanedustaja Anna Kontulaa, joka on tutkinut taistolaisuutta ja erittelee siinä kolme fraktiota a) yliopistossa harjoitettu opiskelijataistolaisuus, b) taide-elämän kulttuuritaistolaisuus ja c) itse SKP:n vähemmistösiiven taistolaisuus. Ihan päteväntuntuinen jako. Olen käsitellyt aiemmin kulttuuritaistolaisuutta esim. kirjoituksessani "Feminismi ja taistolaisuus" (7.7.2018). Keskityn tässä blogikirjoituksessani etenkin opiskelijataistolaisuuteen, kuten Vaaralan artikkelissakin tehdään.

Aina taistoon valmis Kimmo Sasi käy Vaaralan artikkelin kimppuun (HS 25.7. 2018) kommentissaan ”Kommunismia ja fasismia ei pidä ihailla”. En kylläkään havainnut erityistä ihailua artikkelissa. Pikemminkin siinä eriteltiin taistolaisuuden jälkikaikuja, jotka ulottuvat tähän päivään.

Älykkäänä miehenä Sasi rakentaa kommenttinsa 1930-luvun oikeistolaisen ajanjakson kautta. Tässä on puolensa: molemmissa oli mukana aikansa välkyintä ainesta. Jostakin syystä ääriliikkeet vetävät puoleensa nuoria, joilla on tarve muuttaa maailmaa. AKS oli ulospäin ekspansiivinen liike, joka hamuili Suur-Suomea. Taistolainen ekspansiivisuus suuntautui yhteiskunnan sisälle.

Sasi tuomitsee molemmat. Hän puhuu IKL:n vaikutusvallasta, mutta sivuuttaa Lapuan liikkeen vallankumouksellisen, epädemokraattisen hyökkäyksen suomalaista demokratiaa vastaan. Fasismin nousu 1930-luvulla johti kapinaan ja haluun syrjäyttää laillinen hallitusvalta. Sasi kertaa lyhyesti toisen maailmansodan jälkeistä aikaa ja toteaa isossa kuvassa, että Saksa on tehnyt velvollisuutensa häviäjävaltiona, kun on esimerkillisesti sanoutunut irti natsi-Saksan teoista, mikä pitää paikkansa. Neuvostoliitto sen sijaan ei ole sanoutunut irti menneisyydestään, mikä sekin pitää paikkansa. Sasi mainitsee, että myös Itä-Euroopan valtiot ovat ottaneet vastuun sosialismin aikaista rikoksista. Hän ei lainkaan mainitse nykyistä Unkarin ja Puolan horjuvaa demokratiaa ja liberaalin demokratian rajoitteita. Historia ei ole päättynyt, se jatkuu, kuten joku on sanonut.

Historian tutkijaprofessori Katja-Maria Miettinen sanoo Vaaralan artikkelissa, että ”taistolaisuus on irronnut alkuperäisestä kontekstistaan” ja jatkaa: ”taistolaisuus on ”käyttökelpoinen leimakirves, koska se liittyy suomettumisen aikaan, josta koetaan jonkinlaista häpeää”. Sitten hän pelkistää liikaa sanoessaan, että 60-luku on kuvattu kultaisena aikakautena ja 70-luku ankeana. Siis hyvä kuusikymmentäluku, paha seitsemänkymmentäluku. Näiden vuosikymmenien (huom. oikeammin 1965-1975) erottaminen toisistaan näin jyrkästi on tietenkin keinotekoista. Sanoisin, että kuusikymmentäluku loi suuren odotuksen, jonka vallankumouksellisuus dogmatisoitiin taistolaisuudessa.

Miettinen viittaa takinkääntäjiin, jotka arvostelijoiden mielestä ovat vielä pahempia kuin vanhassa aatteessa pysyneet. Mikään ei pelasta oikeistoideologien mielestä entisiä taistolaisia: kerran taistolainen, aina taistolainen. Keskustelua paheksuvassa sävyssä käyvät ei-taistolaiset kymmeniä vuosia tapahtumien jälkeen. Julmaa touhua. Erityisesti Timo Soini on kunnostautunut – poliittista vihamielisyyttä osoittaakseen – nimittämällä kaikkia puna-vihreitä ”kulttuurimarxilaisiksi”.

Loppujen lopuksi opiskelijaliikkeellä oli hyvin vähän tekemistä sen kanssa, että Suomi – väitetysti – oli vallankumouksellisessa tilassa 1971-1972. Operaatio oli Neuvostoliiton suurlähettilään Aleksei Beljakovin projekti, joka oli tuomittu epäonnistumaan. Muotoilisin niin, että opiskelijaliikkeen ääri-ilmiöt tapahtuivat samanaikaisesti isojen poikien poliittisten pyrintöjen kanssa. Se onkin enintä, mitä voidaan sanoa.

Kontula toteaa, että nyt suurin osa tuon ajan opiskelija-aktiiveista on eläkkeellä. Koen niin, että minun kaltaiseni voivat puhua noista ajoista vapautuneesti, koska ne etäisesti ovat kokemuspiirissäni, vaikka en hurahtanutkaan mihinkään liikkeeseen.

Kimmo Sasi haluaisi perustaa ”fasismin ja kommunismin ihmisoikeusrikosten museon” opettaakseen ihmisille, ettei seitsemänkymmentäluvun menettely saa toistua. Olen käynyt Budapestissa ”House of Horrorissa” (Unkarin vuoden 1956 tapahtumien museo). Siinä oli järkyttävyydessä perustetta museolle.

Sekä lapualaiset että taistolaiset söi suomalainen liberaali demokratia. Muistomerkin ja elävän ”museon” ansaitsisi suomalainen edustuksellinen demokratia, joka haukuttunakin on ihan parhaasta päästä.

Kaiken kaikkiaan Vaaralan artikkeli on kiihkoton historiakatsaus, josta en löytänyt Sasin mainitsemaa taistolaisuuden ihailua. Pikemminkin siinä pohdittiin, kuinka ihmisen joskus saama leima muistetaan koko elämän ajan, teitpä tai sanoitpa mitä tahansa. Museo perustamalla halutaan betonoida leimakirvesajattelu!

Eniten jään kaipaamaan suvaitsevaisuutta ääri-ilmiöiden molemmilta puolilta. Kirjoitus oli tässä mielessä vetoomus sovittelevuuden puolesta.

tiistai 24. heinäkuuta 2018

USA-Venäjä -maaottelu – Suomi voitti

Suomessa käytiin hetki sitten politiikan maaottelu USA-Venäjä. Pieni mieleenpalautus on paikallaan nyt, kun pöly on osin laskeutunut. Mitä oikastaan tapahtui? Jos lännen lehdistöön on uskomista, niin voiton peri Venäjä 1-0. Jos ottelu viedään henkilötasolle niin samat numerot voidaan esittää kamppailusta Putin-Trump. Putin voitti osin oveluuttaan, mutta ennen kaikkea sen takia, että poukkoilevaa Trumpia vieroksutaan vielä enemmän kuin Putinia.

Vierastan tällaista ajattelua, vaikka varsinkin Trump halunnee nähdä tapaamisen urheilukisana.

Samassa yhteydessä Suomi kolmantena lenkkinä keräsi pisteet kotiin, vähän samaan tyyliin kuin Helsingin olympiakisoissa. Siellähän kävi niin, että kun oma menestys ei ollut aivan sellainen odotettiin, niin omittiin kisojen sankari Emil Zatopek suomalaisten omaksi Satupekaksi. Suomi oli Venäjä-Yhdysvallat -tapaamisen todellinen voittaja. Hyvä tietenkin, jos maabrändimme koki menestyksen. Ei kahta sanaa.

Mutta, mutta….

Kyllä Itävallalla on helppoa. Se voi toimia siltana idän ja lännen välillä, koska kukaan ei erehdy luulemaan sitä osaksi itää (ei vaikka itse valtion nimessä on tuo sana ”itä”). Vai luonko väärän käsityksen? Toista on Suomen kohdalla. ”Suomi on idän ja lännen välinen sillanrakentaja” -lausahduksesta suorastaan ärsyynnytään tänä päivänä. Sehän tuo mieleen vanhan ”puolueettomuus” -käsitteen, joka edustaa kaikuja väljähtäneiltä menneiltä ajoilta. Nyt lausahdus sillanrakentajasta samoin kuin puolueettomuus-käsite saatetaan tulkita suorastaan loukkaukseksi. Vain Paavo Väyrynen ja Juhani Suomi ovat jääneet puolustamaan vanhaa käsitteistöä.

Itse asiassa suostumalla kokouksen isännäksi Suomi julistautui - joidenkin hurjien mielestä - uudelleen puolueettomaksi….. Kysymys on varmaankin itsetunnosta. Meillä ei kestetä sitä, jos joku käsittää Suomen puolueettomaksi. Suomen pitää olla sotilaallisesti liittoutumaton länsimaa. Pelko Suomen liittämisestä ohuellakin tavalla ”itään” on kauhukuva. Tietenkin kuulumme ja haluamme kuulua länteen. On sanottu, että EU:hunkin liityttiin tosiasiassa turvallisuuspoliittisista syistä: olemme lännen etuvartio, jonka Nato-kumppanuutta ei ole suunnattu Venäjää vastaan. Näin kai Suomen asema pitäisi ilmaista.

Tietysti meillä on painolastina kansainvälisen oikeiston Suomen asemasta luodut rasitteet. Jos suomalaiset ovat ihmisinä varautuneita, johtuu se Venäjästä: tunteita ei voi paljastaa. Traumaattinen Venäjä-suhde…..

:::::::::::::::::::

Olemme vastaanottavaisia sille, mitä ulkomaalaiset sanovat meistä. Kai se on pienen valtion kohtalo. Suuressa lännessä kohteliaisuudet kuuluvat asiaan. On tärkeää, että isännät kuulevat heistä sanottavan sellaisia asioita, joista he pitävät. Sen taidon moni lännen parkkiintunut puheenpitäjä osaa.

Mutta eikö tämäkin epäily vaikuttimista ole jotenkin kyynistä? Aivan varmasti moni ulkomaalainen piti oikeasti Suomesta: aurinkokin paistoi, aina oli kirkas päivä, ihmiset olivat tutkitusti onnellisia……. Kohteliasuudet kirjattiin tarkasti ylös, saunaa unohtamatta.

Suomalaiset osasivat hoidella mielenosoituksetkin: ei paidoista repimistä, käsirysyä eikä kivien ikkunoihin heittelyä. Poliisit opastivat mielenosoittajia hyväntahtoisesti…. Fox-kanava tulkitsi mielenosoitusten rauhallisuuden puolueettomuudeksi. Taas tuo sana…..

Oma lukunsa oli sitten vanhan kunnon suomettumis-käsitteen lanseeraaminen huipputapaamisen yhteyteen. Se, että Trump oli väitetysti niin heikko johtui vastustajien mielestä siitä, että hän symboloi Yhdysvaltain suomettumista Putinin edessä!

Selvältä näyttää, että Venäjä on jättänyt kauas taakseen yhden sen historian lukuisista sekasorron tai heikkouden kausista, jota kuvaa hyvin etenkin 1990-luku. Yksinapaisesta maailmankuvasta on siirrytty useamman valtakeskuksen malliin, ja Venäjä on osa tätä rakennetta. Se on omin voimin tunkeutunut USA:n seuraan huippukokouksen toiseksi osapuoleksi. Mitään vuoden 2014 hyljeksitystä toisen luokan suurvallasta ei ole jäljellä. Jo tästä syystä Putinin voi julistaa menestyjäksi.

On syntynyt suurvaltojen triangelidraama, jossa vastakkainasettelut järjestyvät uuden mallin mukaisesti. Oma lukunsa on neljäs lenkki, EU, jota Putinin on väitetty hajottavan. Viime aikoina Trump on tosin hajottajana ajanut ohi.

USA Trumpin johdolla ei noudata mitään kansainvälistä pelisääntöä (ei noudata kyllä Venäjäkään). Se oikuttelee, riitelee yhtenä päivänä, rakentaa sopua toisena päivänä. Se käyttäytyy ”lapsisuurvallan” tapaan kiukutteluinen kaikkineen. Tätä jotkut sitten pitävät taktiikkana.

Suomelle on hahmotettu uudessa maailmanjärjestyksessä ”ongelmanratkaisijan” asemaa, jossa auttaa Kauppalehden mukaan suomalainen ”arkiluovuus”. Mutta riittääkö se? Epäilen, että voimavarat eivät yllä kompromissien tekoon suurvaltojen välillä, mutta kuitenkin vahvaan läsnäoloon keskustelukumppanina.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Kalevan kisat - dramatiikkaa voi olla ilman huipputuloksiakin

Olen näissä kirjoituksissani tuonut esille, että olen parantumaton yleisurheilufani. Kalevan kisoja olen seurannut vuodesta 1962 tai 1963 lähtien. Kiinnostus on toki aaltoillut, mutta ei koskaan hiipunut. Oli aikoja, jolloin tulokset olivat kansainvälisesti merkittäviä pelkästään kotimaisin voimin pidetyissä mestaruuskilpailuissa. Ne ajat ovat kuitenkin pääosin takanapäin.

Seurasin Jyväskylässä pidettyjä Kalevan kisoja urheilun draaman näkökulmasta. On hienoa nähdä kamppailuja, joissa ei nähdäkseni tarvitse jännittää doping-ongelman esille tuloa, vaan voidaan keskittyä kilvoitteluun terveeltä pohjalta.

Entä tulostaso? Se jää nykyisin usein vaatimattomaksi. Ihan esimerkin vuoksi kiekonheitossa Pentti Revon (ennätys: 59,44!) ja Niilo Hangasvaaran puolen vuosisadan takaiset parhaat tulokset riittäisivät nyt mitaleille, jopa kultaan saakka. Naisten 3000 metrin esteiden tuliterä maailmanennätys hätkähdytti verrattaessa sitä miesten juoksemiin aikoihin Jyväskylässä. Olen kuitenkin lopettanut hämmästelemisen ja yritän ottaa kisoista irti sen, mikä niissä on parasta.

Yksi dramatiikan ilmentymistä oli juuri 43-vuotiaan kiekonheittäjä Frantz Krugerin voitto kiekonheitossa 57-58 merin heitolla. Se on varmasti kiskaistu kaurapuuropohjalta. Takana historiassa ovat lähes tai yli 10 metriä pitemmät heitot 1970- ja 1980-luvuilta, ajalta jolloin käytettiin, mitä keinoja tahansa, jotta menestyttäisiin kansainvälisesti. Haastattelussa Kruger vaisusti - miltei nolona - selitteli tulostaan ja onnistumistaan kilpakumppaneihinsa nähden.

Krugerin ylivoimainen voitto tarjoaa dramatiikkaa epädramaattisen tulosurheilun muodossa. Tällaisia lajeja on nyt nähtävissä Kalevan kisoissa vaikka kuinka monta. Tuntuu kuin urheilun ulkomuseo tulisi tähän päivään.

Kaikki keski- ja pitkät matkat, useimmat heittolajit, osa hypyistä ovat esimerkkejä, joissa tulostaso on pudonnut dramaattisesti 1960- ja 1970-luvun (ja osin jopa 1950-luvun) tasolle. Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen eivät mitenkään voineet arvata, että näin tapahtuu. Ajatus viivähtää Olavien (Salonen, Salsola, Vuorisalo) menestyksen päivissä……Kaikki nuo tiilimurskaratojen sankarit taistelisivat voitosta Kalevan kisoissa tänä päivänä. Dramatiikkaa tämäkin.

Onko toista näin pahasti taantunutta urheilulajia olemassakaan? Toki vain ne lajit voidaan huomioida, joissa suoritusta mitataan sentein ja sekunnein. Mutta sivuutetaan tämä näkökulma tällä erää ja mennään itse kisojen mielenkiintoisimpiin tapahtumiin. Ajatellaanpa naisten 100 merin aitoja: ylivoimainen ennakkosuosikki, Nooralotta Neziri, jännittää tuloksensa puolesta, kolme muuta taas pääsystä EM-kisoihin. Lotta Harala, joka edustaa uutta itseään brändäävää urheilijaa markkinoilla jää kyynelehtien rannalle (varamiespaikka?), Reetta Hurske pajastaa poikkeuksellisesti suorituksensa jälkeisessä haastattelussa sietämättömän jännityksensä viimeisten viikkojen ajalta ennen kisaa ja Annimari Korten elämäntarina on kuin filmistä. Hienoa! Nooralotta Neziri tartuttaa jännittämisensä helposti penkkiurheilijaan omalla vapautuneella tyylillään.

Seuraava dramatiikan teema voisi olla ”Vanhan mestarin syrjäyttäminen”. Minna Nikkanen on hallinnut naisten seiväshyppyä kohta 10 vuotta. Täydet vuodet eivät kuitenkaan ehtineet täyttyä, kun nuori Wilma Murto katkaisi ketjun komealla tavalla. Murto oli teinitähti, jolta odotettiin suuria. Muistan kuinka hän Saksassa ylitti korkeuden 471. Taivas tuntui olevan rajana. Sitten alkoi loukkaantumiskierre, joka on pysäyttänyt niin monen muunkin lupaavan lahjakkuuden uran. Onneksi Murto näyttää toipuneen ja ainakin itselleni yllätykseksi ylitti 460, joka lupaa hyvää tuleville vuosille. Maailman huippu näyttää leijuvan noin 480 sentin korkeudessa.

”Takaisin huipulle” -teeman muunnelmaa edustaa Alisa Vainion uudelleen tuleminen näissä Kalevan kisoissa. Vainio on maksanut kalliin hinnan harjoittelun epäonnistumisesta ja selkeästä yliharjoittelusta. Mutta jälleen voidaan todeta, että lahjakkuus ei ole kadonnut tässä välillä mihinkään. Vainion juoksutyyli on maallikon mielestä verrattomasti kauniimpaa ja tehokkaampaa kuin muilla juoksijoilla. Viimeisen ripauksen tarjoaisi varmaan keskittyminen loppunopeuden kasvattamiseen.

Elmo Lakka oli keksinyt dramatiikkaa muidenkin puolesta kosimalla tyttöystäväänsä heti voittamansa pika-aitojen jälkeen. Eipä ole tullut moista vastaan aiemmin.

Tärkeitä ovat urheilijoihin liittyvät kertomukset. Kolmiloikkaaja Kristiina Mäkelä on tullut tunnetuksi aivan viime aikoina kovasta kritiikistään urheilun tukijärjestelmiä kohtaan. Häneltä oli lupa odottaa näyttöjä puheidensa väärtiksi. Kuinka ollakaan hän antoi näytön Kalevan kisoissa: Euroopan huipputaso lähestyy.

Oma lukunsa ovat Kähärän sisarukset. Iältään 16-18-vuotiaat sisarukset tarjoavat mahdollisuuden seurata urheilijan kehitystä. Ikäluokassaan he ovat jo huipulla ja tarjoavat kunnon vastuksen kotimaisille aikuishuipuille.

Miesten pituushypyssä on tilanne, joka uupuu useimmista lajeista: hyvistä hyppääjistä on runsauden pulaa. Valitettavasti erilaiset vaivat ovat estäneet murtautumisen Euroopan huipulle, vaikka siihen on ollut potentiaaliset mahdollisuudet. Pituushyppy on laji, jossa Euroopan huippu ei ole karannut sanokamme Pertti Pousin, Pentti Eskolan ja Rainer Steniuksen päivistä. Käydyissä Kalevan kisoissa Kristian Bäckin huipputuloksen esti lähinnä huono onni.

Kisojen viimeinen päivä oli tarkoitettu huipputulosten päiväksi (Helander, Lipsanen…). Näin ei käynyt, mutta jännitys tihentyi esimerkiksi korkeushyppyfinaalissa. Hieman hämmentyneenä kyllä seurasin loukkaantuneen Ella Junnila edesottamuksia, mutta asiaa tuntevat päättäköön.

Kalevan kisat ovat taas takanapäin, mutta loistava perinne ja hyvät kilpailut kannustavat jatkossakin seuraamaan kisoja.

torstai 19. heinäkuuta 2018

Näin puhui Nietzsche!

Yle Teemalla näytettiin juuri BBC:n dokumenttisarja ”Marx, Nietzsche ja Freud”. ”Nämä miehet muuttivat maailmantaloutta, kyseenalaistivat yhteiskuntaa ja porautuivat ihmismieleen”, kuten alaotsakkeessa todetaan. Luotaan tässä Nietzscheä koskevaa osuutta omin kommentein.

Friedrich Nietzsche syntyi vuonna 1844 uskonnolliseen kotiin, papin perheeseen. Kun Nietzsche oli nelivuotias, isän mieli järkkyi aivosairauden seurauksena. Kuolema seurasi nopeasti. Friedrichin kaipuu isää kohtaan oli pitkään lohduttoman sureva: miksi Jumala hylkäsi hurskaan miehen? Epäily kristinuskoa kohtaan heräsi isän kohtalon seurauksena. Tästä huolimatta nuori Friedrich aloitti pappisopinnot.

Opintojen yhteydessä Nietzsche perehtyi kriittiseen raamattukäsitykseen, jonka mukaan pyhä kirja oli sepitettä. Seurauksena Nietzsche alkoi epäillä raamatun älyllistä perustaa, joka johti välirikkoon kotiväen kanssa.

Nietzsche puhui Jumalan murhasta. Häntä kauhistutti, minkä hinnan joudumme maksamaan Jumalan kuolemasta moraalikadon seurauksena. Nietzschen kohdalla oli kysymys ennemminkin maailmasta vieraantumisesta kuin uskon menetyksestä. Uskonto keskittyi liikaa tulevan elämän lupauksiin ja Nietzsche ymmärsi olemassa olevan elämän kärsimykseksi, johon uskonnosta ei ollut apua. Elämää oli vain siedettävä. Tämä problematiikka hallitsi Nietzschen elämän sisältöä 20 vuoden ajan.

Nietzschelle tarjoutui mahdollisuus löytää tie ulos umpikujasta tuolloin vahvassa nousussa olleen tieteellisen maailmakatsomuksen kautta, mutta Nietzschelle tämä ei riittänyt. Pikemminkin yhteiskunnalliset muutokset ja tiede olivat aiheuttamassa uskon kriisin. Nuorta Friedrichiä askarrutti kristinuskon hylkäämisen jälkeinen elämä: ilman kristinuskoa ei olisi sitovaa moraalikoodia, ei apua kuolemanpelkoon eikä pelastussanomaa, sanalla sanoen elämältä puuttui tarkoitus.

Mikä olisi uusi tarkoitus elämälle? Hän haki vastausta antiikin maailmasta ja sattumalta löytämästään Arthur Schopenhauerista, joka oli Nietzschen ensimmäinen esikuva ja ihanne. Schopenhauer oli kuuluisa pessimismin filosofi, jonka mukaan ihminen on ikuisesti tyytymätön eikä pysty tavoittelemaan onnen tilaa. Elämä on kärsimystä.

Nietzsche hyväksyi Schopenhauerin pääperiaatteet, mutta oli eri mieltä elämän ilosta luopumisesta. Nietzsche halusi löytää keinon juhlia elämää kärsimyksestä huolimatta.

Nietzschestä tuli 24 vuotiaana yliopiston professori. Hänen tutkimusmatkansa elämään oli vasta alussa. Opettajana hänellä oli radikaalin maine. Päähaasteeksi Nietzsche nosti kysymyksen: ”Miten suhtautua kärsimykseen maailmassa, jossa ei ole Jumalaa?” Hieman yllättäen vastaus avautui tuoreelle professorille Richard Wagnerin kautta. Wagnerista tuli Nietzschen suuri innoittaja. Musiikki oli suurinta taidetta sekä Nietzschen että Wagnerin mielestä. Nietzsche hylkäsi logiikan elämän ymmärtämisen välineenä ja yhdisteli wagnerilaista näkemystä antiikin tragedian kautta uudeksi kokonaisuudeksi. Wagnerin mukaan taide on yhteiskuntaa muuttava voima.

Nietzsche loi filosofisen kehyksen Wagnerin ajatuksille. Antiikin tragedian mukaan ihmiset joutuivat elämässään äärimmäiseen ristiriitaan. Silti tragedia oli osa Kreikan kulttuurin loistoa. Nietzscheä kiinnosti Kreikan jumalista erityisesti Dionysos, jonka seuraajat tanssivat ekstaattisen kiihkon vallassa. Nietzsche asetti Dionysoksen – elämän hurjan ilon - tragedian keskiöön! Tästä filosofi johti dionysolaisen ekstaattisen joukkokokemuksen, joka poikkesi jyrkästi kristillisen uskon yksilöllisestä taistelusta kärsimyksen keskellä. Näin kärsimys Nietzschen mukaan muuttui elämän voitoksi.

Nietzscheä viehätti sulautuminen toisiin ihmisiin kollektiivisen kokemuksen kautta. Wagner oli ikään kuin 1800-luvun rock-tähti! Koko yhteiskunta oli muutettava kollektiivisella kokemuksella!

Nietzschen etsiminen kuitenkin jatkui….

Nietzsche hylkäsi wagnerilaisen maailman inhon vallassa huomatessaan Wagneria ympäröivän kritiikittömän ihailun erään konsertin yhteydessä. Nietzsche näki valtansa säilyttämiseen pyrkivän vallasväen Wagner-lipevyyden. Poissa oli Wagnerin alkuperäinen joukkokokemuksen vallankumouksellisuus!

Filosofi asetti kyseenalaiseksi jälleen yhden perusprinsiipeistään: löytyikö ratkaisu elämän suureen arvoitukseen sittenkään massojen kokemuksen kautta? Ehkä se löytyykin yksilöstä! Tässä vaiheessa (vuonna 1879) Nietzsche sanoutui irti professorin työstään ja vetäytyi yksinäisyyteen Sveitsin vuoristoon sulattelemaan uutta käännettä ajattelussaan.

Nietzscheä ravisutti ajatus, että demoni pakottaa ihmisen elämään yhä uudelleen ja uudelleen elämänsä iloinen ja suruineen (ikuisen paluun periaate). Nietzsche käänsi asiain ympäri ja projisoi demonin sijalle ”Jumalan” (jolla ei ollut tekemistä perinteisen Jumala-käsityksen kanssa). Oivalluksen mukaan elämä on koettava kokonaisena iloineen ja suruineen: olemme oman elämämme sankareita. Uudelleen syntyminen elämän kiertoon pitäisi ottaa ilolla vastaan eikä alistua kristinuskon ajatukseen, että ”elämästä” piti vapautua autuaaksi tulemisen ehtona. Myöskään schopenhauerilainen elämän tarkoituksettomuuteen alistuminen ei tullut kysymykseen.

Nietzsche oletettavasti vakuuttui elämän tarkoituksen löytymisestä. Elämään sisältyvä kärsimyksen riski tuli elämän kierrossa ottaa vastaan luonnollisena tapahtumana: ”mikä ei tapa, vahvistaa”, kuten Nietzsche kuuluisasti totesi.

Pian Nietzsche joutui testaamaan omaa filosofiaansa ja kuten usein käy käytäntö osoittautuu teoriaa monimutkaisemmaksi: Nietzsche rakastui ja kosi. Vastapuoli oli kuitenkin ihastunut vain miehen filosofiaan, ei mieheen itseensä. Nietzsche sai rukkaset ja koettelemus musersi filosofin perusteellisesti. Samaan aikaan välit äitiin viilenivät ja Nietzsche uhkasi ajautua elämän marginaaliin.

Uusi nousu alkoi uudesta kirjasta ”Näin puhui Zarathustra”, joka on Nietzschen pääteos. Kirjassa kuvataan mystikkoa tai profeettaa (Zarathustra nimeltään), joka tulee kertomaan ihmisille Jumalan kuolemisesta ja samalla kristinuskon moraalin peruuttamattomasta hylkäämisestä. Teoksellaan Nietzsche vahvisti aiempia näkemyksiään, mutta loi myös uusia elementtejä hylkäämänsä kollektiivisen kokemuksen tilalle. Tilalle tuli äärimmäisen yksilökeskeinen oppi yli-ihmisestä (Übermensch).

Übermensch muistuttaa itsensä ylittämisen tärkeydestä eikä sisällä nietzscheläisessä mielessä natsien alistamiselementtiä. Zarathustra tuo mieleen Nietzschen itsensä.

Zarathustra yrittää kertoa ihmisille, miten pitää elää, mutta ihmiset eivät pettymykseksi häntä kuuntele! Übermensch ei ota neuvoja vastaan muilta, vaan sitoutuu vain omiin ”yleisiin” tavoitteisiin eikä ihmisten vaihtuviin tavoitteisiin. Onnellisuutta pidetään tavanomaisesti käsitettynä kärsimysten vastakohtana, mutta Zarathustran kautta elämän tavoitteisin päästään kärsimysten ja tuskan kautta. Kipu on siis vallitseva osa onnellisuutta.

Uusi kirja ”Hyvän ja pahan tuolla puolen” ilmestyi vuonna 1886 ja sisälsi aikalaisten käsityksen mukaan ”vaarallista dynamiittia”. Kirjassa Nietzsche osoittaa inhonsa kristillistä moraalia kohtaan. Kristinuskon mukaan meidän on tukahdutettava itsemme, toteaa Nietzsche.

Mikä sitten on kristinuskon perimmäinen ongelma? Nietzschen mukaan se edustaa orjien moraalia, joka perustuu kaikkien heikoimmassa asemassa olevien huolenpidolle, sanalla sanoen myötätunnolle. Heikot ja alistetut tarvitsevat uskontoa voimaannuttamiseen. Epätyydyttävä lopputulos saavutetaan, kun koko yhteiskunta omaksuu nuo arvot.

Nietzschen mukaan heikkoja ei tarvitse polkea, mutta ”heihin ei pidä keskittyä”. Monia aikalaisia ja myöhemmin Nietzscheen perehtyneitä on kauhistuttanut häneltä puuttuva myötätunto vähäväkisiä kohtaan. On helppoa nähdä, että esimerkiksi venäläis-amerikkalainen kristinuskon moraalin jyrkkä arvostelija Ayn Rand on hakenut tukea ajatuksilleen Nietzschestä.

Orjamentaliteetilla varustettujen ihmisen sijaan Nietzsche kaipaa johtohahmoja, herraihmisiä, jotka ovat lahjakkaita poikkeusyksilöitä. Orjamoraali muodostaa tulpan herraihmisten läpimurrolle. Herramoraalissa Jumala on ihmisessä itsessään.

Kun lähestyttiin 1890-luvun vaihdetta alkoi Nietzschen mielenterveys horjua. Hänen käytökseensä ilmaantui suuruudenhulluja piirteitä. Joutuminen mielisairaalaan merkitsi työskentelyn loppua. Viimeiset 10 vuotta sairaus riisti mahdollisuuden luovalle kirjoitustyölle. Viimeiset muutamat vuodet sisar Elisabeth hoiti sairasta filosofia käyttäen viheliäisesti hyväkseen veljensä huonoa kuntoa ja tehden hänestä näyttelyesineen. Elisabeth työsti Nietzschen viimeisen, mestariteokseksi tarkoitetun kirjan ”Tahto valtaan” -luonnoksista teknisesti julkaisukelpoisen kirjan, mutta ohjasi kirjoitustyötä avustajien kanssa mieleiseensä suuntaan. Nietzschen alkuperäinen tarkoitus oli luoda kirjassa aiempien töiden synteesinä uusi arvojen järjestelmä.

Friedrich Nietzsche kuoli vuonna 1900.

Elisabeth Nietzsche omi itselleen filosofin elämäntyön ja muutti sisältöjä omin päin poliittisten päämääriensä mukaisesti. Elisabeth eli pitkän elämän (1846-1935) ja ymppäsi Nietzschen ajatuksia natsi-ideologiaan sopiviksi. Hitlerin hän tapasi vuonna 1934. Samana vuonna Nürnbergin puoluepäivillä Hitler omaksui Zarathustran roolin oman mieltymyksensä mukaisesti julistaen herraideologiaansa, heikkojen tuhoa ja säälimätöntä politiikkaa.

:::::::::::::::::

Nietzsche sopi huonosti natsien hovifilosofiksi, mutta liikkui vaarallisen lähellä käsitteistössään natsien enemmän tai vähemmän epäloogista ideologiaa. Yksin Hitlerin Wagneriin todistettavasti kohdistunut ihailu tuo väristyksiä Nietzschen ”natsisuhteisiin” – Nietzschestä piittaamatta.

Nietzsche ei ollut rasisti eikä antisemitisti. Natsien Nietzsche oli irvikuva filosofista. Hän aavisti eläessään, että hänen työtään käytetään vääristellen hyväksi.

Moderni maailma ei ensivilkaisulla muistuta Nietzschen ajatusten mukaista maailmaa, mutta tarkemmin ja syvällisemmin perehdyttäessä ”mukavuuksien yhteiskunta” (flegmaattinen oleilu ja viihteellisyys!) on ainakin joiltakin osin korvannut kunnianhimoisemman ”oman itsensä ylittämisen”, jota filosofi piti tavoitteenaan. Oman sisäisen herran saarnaajat ovat hekin velkaa Nietzschelle.

Samalla tavalla nykyaikainen länsimainen maailma on korvannut osan Nietzschen Jumalan ”kuolemasta” johtuvasta moraalikoodista hyvinvointiyhteiskunnan säädöksillä. Liian usein tekninen ”hyvän voinnin järjestelmä” on tiedostamatta varastanut paikan ihmisten mielessä. Tarvitaan jotain henkisesti järeämpää. Nietzsche asettaa riman korkealle: ihmisen tulisi oman sisäisen vahvuutensa avulla sysätä syrjään korkeimman apu - elämässä vuorottelevien kärsimyksen ja ilon keskellä - ja tuntea se vapauttavana kokemuksena.

Voitaisiinko jollain esimerkillä valaista Nietzschen herra-käsitettä? Minulle tuli mieleen seuraava historian episodi: Kun Napoleon Bonaparte keskusteli matemaatikko Pascalin (pitää olla Pierre Laplace, korjaus 20.7.2018) kanssa hänen uudesta kirjastaan ja Napoleon kysäisi, miksi kirjassa ei mainittu kertaakaan sanaa Jumala, vastasi Laplace jotenkin näin: ”Sire, sitä oletusta en tarvinnut”.

Aivan kuten Marxin kohdalla Nietzscheä ei tulisi tulkita kirjaimellisesti, vaan nähdä hänen filosofiansa eräänlaisena kehyksenä, joka imponoi ihmisiä älylliseen mittelöön aiemmin eletyn kyseenalaistamisessa ja totuuden etsinnässä.

Jokainen voi sisimmässään pohtia onko Jumala kuollut ja onko hänet korvattu ”sisäisellä herralla”. Vai onko kysymys edelleenkin kilvoittelusta maallisen herran ja hengellisen herran välillä?

tiistai 17. heinäkuuta 2018

Trumputin - kuka huijasi ja ketä?

Trumpin ja Putinin kohtaamisesta on kulunut muutama päivä. Tavan mukaan ilma oli jo etukäteen sakeana erilaisista spekulaatioista. Näihin puutuin kirjoituksessani ”Piru maalataan taas seinälle” (3.7.2018), jossa ilmaisin pettymykseni paniikinomaisista tulevaa kokousta koskevista ”asiantuntija-arvioista”. Ne olivat mielestäni puhtaita arvauksia eikä suurimmalle osalle niistä löytynyt mitään järkiperustetta.

Entä nyt tapaamisen jälkeen? Sama jatkuu: epäillään, jos vaikka minkälaisten diilien sopimisesta. En nyt puutu kuitenkaan tähän epäilyjen kauhugalleriaan, vaan niihin tulevan politiikan näkymiin, joita konkreettisesti voisi seurata huippukokouksesta.

Kuuntelin ja katselin tarkasti mediatilaisuutta huippukokouksen jälkeen. Kyllä, seurasin kehonkieltä, seurasin puhevirtaa, seurasin ilmeitä….. Mutta ennen kaikkea tutkiskelin puheiden sisältöjä.

Mitä johtopäätöksiä on vedettävissä? Havaitsin kokouksen jälkeisestä keskustelusta sen tunnusomaisen piirteen, että aiemmat ennakkoluulot haluttiin säilyttää. Ilmeisimmin tätä katsantokantaa edustuvat yhdysvaltalaiset kommentit: presidentti on hyvä tai huono riippumatta siitä, mitä hän sanoo. Ymmärrettävää, mutta ei kovin analyyttistä.

Meillä Suomessa UPI:n Mika Aaltola on edustanut kokousta ja johtajien lupauksia ymmärtävää asennetta. Hän näytti odottavan, että konkreettista hyvää tulee tapahtumaan ja viittasi joihinkin turvallisuutta koskeviin yhteistyöajatuksiin. Itse jäisin kyllä odottelemaan konkretiaa….. Selvää on, että molemmat osapuolet julistavat loistavaa menestystä tietyistä myönnetyistä erimielisyyksistä huolimatta.

Arvelisin, että osapuolet olivat sopineet kahdenkeskisessä tapaamisessa, ettei selkeitä erimielisyyksiä korosteta. Tämä johtui siitä, että molemmin puolin katsotaan ihmisten olevan kyllästyneitä jatkuviin vastakkainasetteluihin. Niinpä valtionpäämiehet pitivät lehdistötilaisuudessa neutraalia ja/tai hyvää ilmapiiriä yllä.

Krimiä ei voitu sivuuttaa. Trumpilla sen enempää kuin Putinilla ei ollut kuitenkaan liikkumavaraa kysymyksessä. Arvovallan menettämisen mahdollisuus oli liian suuri. Siispä on kaksi vaihtoehtoa: joko Krim säilyy ”ikuisena” haavana kansainvälisessä politiikassa tai sitten kyllästymisen seurauksena länsi antaa joitakin takuita vastaan periksi.

Huippukokouksen asialista lienee ollut lähes kattava. Voitaneen puhua ongelmakohtien kartoituksesta. Oletettavasti miltei jokaista kohtaa neuvotteluagendalla kosketeltiin tai ainakin sivuttiin lehdistötilaisuudessa. Tällä tavalla saatiin vaikuttava kuva kattavasta yrityksestä parantaa suhteita. Itse olisin ollut tyytyväisempi, jos olisi keskitytty tiettyihin asioihin, joista olisi saatu jotain konkreettista irti. Arvaan kyllä, että tähän ei voitu mennä, koska todella konkreettista ei ollut tarjolla.

Hyvää ilmapiiriä sotki median ”ikävät” kysymykset! Ne käsittelivät toisen osapuolen sisäisiin asioihin puuttumista keihäänkärkenä Venäjän väitetty (ja todennäköinen) sekaantuminen Yhdysvaltain presidentinvaaleihin Trumpin hyväksi ja Hillary Clintonia vastaan. Molemmat osapuolet torjuivat jyrkästi puuttumisen, kuten oli odotettavissakin.

En malta olla mainitsematta Trumpin jälleen kerran esille tuomia ärsyttäviä liioitteluja. Niinpä Trumpin vaalivoitto oli ”ylivoimainen”. Niinkö? Mitä nyt äänimäärissä hävisi kolmella miljoonalla äänellä!

Lehdistötilaisuus päättyi yhtäkkiä, kun Trump tunsi, että ikävien kysymysten vuo on loputon: turha jatkaa. Putin lienee ollut samaa mieltä.

Kun neuvottelijat palasivat kotimaihinsa, saivat he tuntea nahoissaan jo aiemmin esillä olleet ongelmat: Putin saa osansa eläkeiän korotuksesta ja Trump ei ole millään tavalla vapautunut Venäjä-kytkösten syytöksistä.

Varsinkin Trump on saanut osakseen ankaraa kritiikkiä suhtautuessaan ymmärryksellä Putinin lausuntoihin Venäjän puuttumattomuudesta vaaleihin. On katsottu, että hän antautui Putinille ja antoi väärän todistuksen tapahtuneesta. Nyttemmin Trump on ankaran painostuksen seurauksena joutunut myöntämään, että tuli osittain puhuttua ohi suun. Sinänsä harvinainen tunnustus.

Trump on saanut vastaansa sekä demokraatit että valtavirran republikaanipoliitikkoja. Trumpin ymmärtäjät koostuvat oikean reunan populisteista.

Trumpin yllä leijuu epäusko hänen patrioottisuudestaan. Kaikki hänessä on valjastettu henkilökohtaisen menestyksen alttarille. Oman edun hän mieltää myös valtion eduksi.

Polarisaatio Yhdysvaltain sisällä ei laantunut eikä laannu kokouksen seurauksena vaan saa siitä jopa uutta vauhtia. Osaa poliitikoista ja median edustajista näytti kiusaavan, kun Trump ei uhitellut Putinille. Minusta tämä alkaa haiskahtaa eltaantuneelta, vaikka itsekin suhtaudun Trumpiin hyvin kriittisesti.

::::::::::::::::::::

Itse asiassa valtionpäämiehillä oli Helsingissä mukavat oltavat valmistella suhteiden parantamista verrattuna mutapainiin kotimaassa, jonka kohteena Trump erityisesti on ollut.

Minkälaista maailmankuvaa nämä kaksi miestä heijastavat? Putin on systemaattinen, oman maailmakuvansa puolustaja, jonka sisällä hän tuo esille omaa ehdotonta oikeassa olemistaan: lännessä asiat tehdään väärin, itä on silta Putinin kunnioittamasta aidosta (mitä se sitten tarkoittaakaan) kristillisyydestä tähän päivään.

Trumpin menettelyjä eriteltäessä tulee ensinnä mieleen periksi antaminen: häntä ei voi selittää. Jotakin voidaan kuitenkin sanoa. Hän esiintyy aina yleisölle, joko se on kotimaan kannattajakunta tai sitten jokin ulkoinen taho. Näistä paljon tärkeämpi on kotimainen ikioma kuulijakunta, koska se sallii niin paljon epäjohdonmukaisuutta.

Pahimmillaan Trumpin käytöksessä on kysymys kiukuttelusta, kun karkkipäivänä karkki jää saamatta. Presidentti on parodinen hahmo, jonka seurassa muut johtajat joutuvat teeskentelemään ymmärtävänsä presidentin käytöstä.

Vastapuoli joutuu pidättymään sovittelevaan rooliin, jotta suuren johtajan herkkähipiäistä luonnetta ei loukata. Putinin ”arvaamattomuus” on Trumpin eliksiirin rinnalla haaleaa voikukkateetä. Putinin ongelma on toisaalla. Hän on omilla puheillaan ja toimillaan aiheuttanut tilanteen, jossa hän ei vaikuta luotettavalta niissäkään tilanteessa, joissa hän on rehellinen.

::::::::::::::::

Mitä vaatii onnistuminen huippukokouksissa?

Tuloksia tällaisista huippukokouksista on odotettavissa vasta, kun valmistelut on kunnolla suoritettu ja edeltävissä virkamiestason neuvotteluissa on jotain selkeästi sovittu. Nyt kysymys oli lähinnä lähtölaukaus jollekin tulevalle, jota voisi parhaassakin tapauksessa sanoa hentoiseksi edistykseksi suurvaltojen suhteissa.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Turvallisuus kauppatavarana

Euroopan turvallisuusjärjestelmä luotiin toisen maailmansodan aikana ja heti sen jälkeen pidetyissä suurvaltojen konferensseissa. Erityisesti Jaltan kokous oli ratkaiseva Euroopan turvallisuusjärjestelmän kannalta.

Perustettiin Nato ja Varsovan liitto, joiden avulla betonoitiin Euroopan kahtiajakautuminen. Sodan seurauksena yksinkertaisesti kaksi voittajatahoa päättivät Euroopan kohtalosta. Vain muutamat maat jäivät uuden bipolaarisen turvallisuusjärjestelmän ulkopuolelle (Ruotsi, Itävalta, Sveitsi, Irlanti ja varauksin Suomi). Niilläkin oli monenlaisia siteitä luotuun turvallisuusjärjestelmään. Suomen ”irrallisuutta” jouduttiin täydentämään YYA-sopimuksen rajoitteilla.

Sittemmin itäinen osa etupiiriä on osittain purkautunut läntisen turvallisuusjärjestelmän säilyessä ja laajentuessa. Tämä "epätasapaino" tai "epäsymmetrisyys" - ainakin Venäjän mielestä - on nykyjänneitteiden perimmäisiä syitä.

Yhdysvallat oli ja on oleellinen osa lännen turvallisuusjärjestelmää.

Itse asiassa Yhdysvaltain osallistuminen Euroopan puolustamiseen ei ole ollut itsestään selvä asia historiassa kuin korkeintaan toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Ensimmäiseen maailmansotaan USA lähti vasta Saksan dramaattisen provosoinnin seurauksena. Sama toistui toisessa maailmansodassa, jossa tilanteen ratkaisi japanilaisten hyökkäys Pearl Harboriin. Saksan ja Japanin keskinäinen sopimus liitti ne yhteiseksi viholliseksi Yhdysvalloille.

Oma lukunsa on Englannin ja Yhdysvaltain suhde, joka toimikoon Yhdysvaltain ja Länsi-Euroopan suhteiden kuvajaisena. Yhdysvalloissa on suhtauduttu pitkin historiaa kriittisesti tai kielteisesti brittiläistä kolonialismia kohtaan. Yhdysvallat ei tuntenut häpyä arvostelustaan, vaikka korvasi itse perinteisen siirtomaavaihtoehdon ”tukikohtaimperialismillaan” (1960-luvulla Yhdysvalloilla oli 1000 tukikohtaa ympäri maailmaa ja vieläkin sillä on noin 700 tukikohtaa).

Missään tapauksessa Englannin ja Yhdysvaltojen suhteissa kysymys ei ole ollut ystävällisistä ja ongelmattomista suhteista. Molemmin puolin on tunnettu epäluuloa. Yhdysvallat kuristi Englantia 1940-luvun lopulla vaatimalla sitä maksamaan jättimäiset velat, jotka aiheutuivat Yhdysvaltain tuesta toisessa maailmansodassa. Kysymys oli Englantia uhanneesta lähes konkurssimaisesta tilanteesta. Sopimus syntyi vasta tiukkojen neuvottelujen jälkeen. Englanti puolestaan ei osallistunut Vietnamin sotaan joukkoja lähettämällä, joka hiersi maiden välejä pitkään.

Päälle päin haasteista näkyi vain osa. Ongelmat lakaistiin pääosin maton alle. Ei siis mitään täysin uutta auringon alla, jos ajatellaan nykypäivää osana historian jatkumoa.

:::::::::::::::::

Tilanne on ainakin näennäisesti muuttunut Donald Trumpin virkaan astumisen seurauksena. Paitsi että meillä on yhdistelmä USA – Kiina – Venäjä - Eurooppa, niin nyt mukana on vanha mantere hankalana komponenttina lännen keskinäisessä kanssakäymisessä. Välillä on tullut mieleen, että Venäjä, Kiina ja Eurooppa (EU) ovat monimutkaisessa keskinäisessä suhteessa, jossa USA ja EU ovat sotkeneet keskinäiset suhteensa. Valtapeli ja keskinäinen kyräily eivät ole pysyneet taustalla, kuten kylmän sodan päivinä useimmiten tapahtui, vaan koko problematiikka on levällään ja kaikkien nähtävänä.

Yksi selkeä lähtökohta on Trumpin diilipohjainen asenne yhteistyöhön. Kaupankäynti poliittisissa asioissa - kaupan lisäksi – on oudoksuttava tilanne, johon on jouduttu. Selkeä aloitteentekijä on Yhdysvallat, joka näkee poliittiset suhteet nollasummapelinä. Vaivoin aikaansaadut maailmankaupan rakenteet on asetettu kyseenalaiseksi. Nato on kyllä tärkeä, mutta vain välillisen asemansa - jäsenvaltioiden asemahdin kasvattajana - takia.

Kaupankäyntitapoihin kuuluu liikaa pyytäminen, jotta saataisiin loppupelissä riittävän isot myönnytykset vastapuolelta. Kaupankäynnin moraaliset aspektit ovat sivuasia. Sekä Trump että Putin yrittävät indoktrinoida kansainväliseen poliittiseen kanssakäymiseen ”uusvanhoja” menettelytapoja, mukaan lukien kiristyksen.

Poliittiseen kanssakäymiseen kuuluu ”paljo puhuminen”: tärkeintä, että pidetään media lämpimänä. Suuri osa julkisuudessa markkinoiduista ulkopoliittisista vihaisista puheista on tarkoitettu kotimaan kulutukseen. Johtajan pitää olla luja. Ns. asiantuntijat unohtavat tämän ja lähtevät mukaan suurvaltajohtajien propagandaan, osin myydäkseen omia ”asiantuntijapalvelujaan”, osin uskoen itsekin puheisiin. Presidentti Niinistö on nähdäkseni tunnistanut parhaiden veroisesti propagandapuheista läpi kumisevan tyhjyyden.

Ideologisia näkökohtia ei voida sivuuttaa, vaikka sosialismin ja kapitalismin vastakkainasettelu on lakannut. Nyt taustalla vaikuttavina elementteinä ovat liberaalit demokratiat eri versioineen ja autoritaariset valtiot eri versioineen. Eri suuntaukset ovat loitontuneet henkisesti toisistaan, joka on ollut omiaan sekoittamaan kansainvälistä suhdeverkostoa.

:::::::::::::::

Olen joskus protestoinut sitä vastaan, että vuotta 1989 (tai 1990-luvun vaihdetta) on pidetty vuoteen 1815 (tai vuoteen 1914) verrattavana paradigman muutoksena. Ideologinen vastakkainasettelu oli kyllä ilmeinen sodanjälkeisinä vuosikymmeninä, mutta samaan aikaan taustalla vallitsi suurvaltasuhteiden perinteinen jännitteinen ristiriita ensimmäisen maailmansodan alustilanteen mukaisesti.

Uuden vuosituhannen koittaessa suurvaltadominanssi on eriytynyt useaksi eri hegemonia-asetelmaa tavoittelevaksi valtapiiriksi länsi-itä -asetelman sijaan. Tämä kansainvälisten suhteiden muunnelma, ei paradigman muutos.

Kylmän sodan asetelma oli lopulta aika selkeä. John Foster Dulles paheksui puolueettomia maita 1950-luvun lopulla sanoen niiden olevan ”moraalittomia”. Viesti oli selvä: jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan. Nyt meillä on Donald Trumpin johtama Yhdysvallat julistamassa ”maakohtaisesti” (kahdenvälisesti) samantyyppistä sanomaa. Sinun on valittava puolesi. Ei ole näyttöä vilpittömästä pyrkimyksestä lännen keskinäiseen yhteistyöhön, vaikka Nato toimii siteenä maiden välissä.

Nyt Trump on kytkenyt kaupan ja turvallisuuden tiukasti toisiinsa ja tehnyt niistä kaupankäynnin välineen. Sillä onko neuvottelukumppani nykyinen tai entinen ystävä vai vihollinen ei ole merkitystä. Kauppa se on, joka kannattaa!

Uudet kombinaatiot maiden välillä voivat muodostua ilman ideologisia painotuksia. On jouduttu tilanteisiin, jossa vanhat liitot ovat hauraita rakenteita. Niiden yli kävellään mennen tullen hetkellisten tai määräaikaisten etujen saavuttamiksesi.

Trumpin suunnittelematon ”mitä sylki suuhun tuo” -puhe on saanut jotkut väittämään, että kaikki on tarkoin suunniteltua. Näin todennäköisesti väitetään myös Trumpin taholta. Tosiasiassa sähläyspolitiikka sotkee pasmat lopullisesti kansainvälisen politiikan toimijoiden kesken.

Arvaamattomuus ja sumuinen tulevaisuuden näkymä ovat nykyajan kansainvälisten suhteiden elementtejä, joiden kanssa näköjään on tultava toimeen. Ei todellakaan kadehdittava tilanne.

Tässä tilanteessa Suomen sotilaallinen liittoutumattomuus vaikuttaa perustellulta ratkaisulta. Kansainvälinen (poliittinen ja sotilaallinen) järjestelmä vaikuttaa ennen näkemättömän hauraalta ja horjuvalta. Olisi lyhytnäköistä sitoa itseämme kiinteästi olemassa oleviin rakenteisiin.

perjantai 13. heinäkuuta 2018

Urheilumies Kekkosesta hienovaraisesti

Kalle Virtapohja on kirjoittanut Kekkos-historiaan yhden näkökulman lisää. Virtapohjan kirjassa ”Kekkonen urheilumiehenä” (Docendo, 2018) tarkastellaan Kekkosen uraa sekä urheilijana että urheilupoliitikkona.

Kirjassa tehdään interventioita poliittisen uran puolelle, mutta tuskinpa kokonaiskuvaa voidaan luoda, jos urheilupoliitikko Kekkosta ja poliitikko Kekkosta ei käsitellä yhdessä. Kirjoittaja kertoo asettaneensa teokselleen kolme päätavoitetta: 1) Kekkonen urheilumiehenä, 2) Urheiluharrastuksen vaikutus poliitikon uraan ja 3) Poliitikon uran heijastumat urheilujohtajan uraan.

Kirjalla on sikäli tilausta, että esimerkiksi Juhani Suomi rajasi urheiluun liittyvät asiat omien teostensa teemojen ulkopuolelle. Tosin Ari Uino on käsitellyt kirjoissaan saman tyyppisiä aiheita kuin Virtapohja.

Virtapohja käsittelee Kekkostaan silkkihansikkain. Kekkosen opportunismin hän sivuuttaa toteamalla, että ”hän vaihtoi poliittisten suhdanteiden mukaan myös toimintatapojaan ja mielipiteitään”.

Keskityn tässä Kekkosen urheilu-uran kaareen aktiiviurheilijasta kuntourheilijaan ja jätän tällä kertaa väliin urheilupoliitikon roolin. Rajaan siis huomattavan osan kirjan sisällöstä tämän kirjoituksen ulkopuolelle.

Kekkosesta tehtiin jossakin kirja-arviossa ”poikkeuksellisen lahjakas” urheilija. Lahjakas hän toki oli, mutta ehkä kirjan eräs väliotsake ”Kajaanin nopein juoksija” tasapainottaa arviota Kekkosesta urheilijana. Hän oli kansallisen tason yleisurheilija, joka saavutti huomattavan osan voitoistaan piirikunnallisissa kilpailuissa.

Urho Kekkonen oli monipuolinen urheilija, mutta ei kuitenkaan ryhtynyt tosissaan kymmenottelijaksi. Ehkä puutteita voimalajeissa oli liikaa. Kekkonen oli hyvä pikajuoksussa (ennätys satasella 11,0) ja hypyissä, erityisesti korkeushypyssä.

Normaalien vauhdinotolla tapahtuvien urheilulajien lisäksi Kekkonen harrasti myös vauhdittomia hyppyjä eli pituushyppyä, kolmiloikkaa ja korkeushyppyä. Näissä lajeissa ei kilpailla suurissa kansainvälisissä kisoissa tai Kalevan kisoissa.

Kansalliselle huipulle hän ylsi korkeushypyssä voittaen Suomen mestaruuden vuonna 1924 tuloksella 185, joka jäi Kekkosen ennätykseksi. Tuloksen hän teki SM-kisoissa Pariisin olympiakisojen jälkeen. Tuloksella 185 olisi hellinnyt lippu olympiakisoihin, mutta varsinaisessa karsintakilpailussa aiemmin kesällä hän jäi 180:een, joten olympiamatka jäi haaveeksi. Jonkinlaista perspektiiviä Kekkosen tulostasoon antaa kansainvälinen vertailu: maailmaennätys oli Pariisin vuonna 203 cm ja olympiakisoissa samana vuonna mitalit irtosivat tuloksilla 192-198.

Myöhempinä vuosina (1925-1928) hän ylsi tuloksiin 178-180, mutta ei onnistunut sivuamaan tai parantamaan ennätystään. SM-kisoissa hän oli yhteensä kolme kertaa mitaleilla.

Kekkonen oli myös ahkera lehtimies kirjoittaen mm. pakinoita Suomen Urheilulehteen. Kirjassa on lainattu erästä kirjoitusta, joka saattaa kertoa Kekkosesta ja suhteesta huipulle pääsyyn. Hän nimittäin kehitteli itselleen ja muille vaatimusta ”kylmiltään urheilusta”: harjoittelu ja valmentautuminen voitaisiin kieltää kokonaan! Oliko tämä pakinoitsijan sarkasmia? Joka tapauksessa ehdotus oli epäkäytännöllinen. Herää kysymys Kekkosen omasta suhteesta huippu-urheiluun. Kun huipulle pääsy tuntui vaikealta, alensiko hän ”rimaa” sekä itselleen että muille. Virtapohja jatkaa ajatusta kylmiltään urheilusta siten, että kunnianhimoinen Kekkonen ei itse asiassa yrittänytkään huipulle kaksikymmentäluvun jälkipuoliskolla. Uskokoon ken voi!

::::::::::

Ikääntyessään Kekkonen kiinnitti yhä enemmän huomiota kuntoliikuntaan ja halusi toimia esimerkkinä kansalaisille kunnon ylläpidon eduista. Talvisin Kekkosen rakkaus oli hiihto, kilometrejä kertyi vanhemmitenkin ahkeran kansanhiihtoharrastajan veroisesti. Liikunta oli ”kansalaishyve”.

Puheissaan Kekkonen puuttui myös liikunta-asioissa ongelmakohtiin. Virtapohja pitää Jyväskylässä pidettyä ”Sporttipuhetta” (1971) Kekkosen tärkeimpänä kuntoilupuheena. Siinä hän moitti urheilujärjestöjen työtä vanhanaikaiseksi saaden asiaansa puolustavat urheilujohtajat kiivaasti puolustamaan työtään. Kansainvälistä olympiakomiteaa hän syytti demokratiavajeesta, joka epäilemättä piti paikkansa.

Kekkosen hiihtourakoista tuli legendaarisia ja ne paisuivat loppua kohden eikä liioittelulta voitu välttyä. Virtapohjan teoksen kuvaukset hiihtorupeamista ja oheisohjelmista ovat monilukuisia ja antavat varmaan kiksejä hiihtoentusiasteille. Vuosittain hiihtoa kertyi lähes 1000 kilometriä keskimäärin.

Kekkosen 75-vuotispäivän kunniaksi keksittiin UKK-hiihto. Presidentin esimerkkiä seuraten - STT:n mukaan – peräti 1,4 miljoonaa suomalaista lähti suksille. Tempaus tapahtui 29.2.1976.

Tunnetuksi tuli käsite ”perässähiihtäjät”, jolla kuvattiin hieman ironiseen sävyyn Kekkosen monentasoista hiihtoseuruetta. Näön heiketessä kahdeksankymppinen Kekkonen tarvitsi edessähiihtäjän, jottei tapahtuisi ennalta arvaamattomia vahinkoja.

Itse koin Kekkosen veljeilyn erilaisissa (hiihto- ym.) riennoissa esimerkiksi suurlähettiläs Vladimir Stepanovin kanssa mauttomaksi ellei peräti arveluttavaksi: näytti siltä, että Kekkonen oli parempaa pataa KGB-taustaisen suurlähettilään kuin omien kenraaliensa kanssa. Huumoria piti viljellä ja ryypätä ohessa, lasiinsylkijöitä vieroksuttiin. Vladimir Stepanov oli kuitenkin Suomensyöjä, jota torjumaan tarvittiin juuri näitä kenraaleja (Lauri Sutela), joille illanvietossa naureskeltiin.

”Tamminiemen pesänjakajat” -kirjassa puhuttiin Kekkosen kilometreistä, ne kun tuppasivat lyhentymään viimeisinä vuosina. Kilpailuhenkinen presidentti halusi pitää kiinni hiihtosuorituksistaan, muiden tehtäväksi jäi kai laskea kilometrien määrä. Myös uusia lajeja nousi kokeiltavaksi. Monipuolisesta liikunnan harrastamisesta huolimatta golf ei - alun kiinnostuksen jälkeen – ottanut tulta.

Presidentti Kekkonen vihki Peurungan kuntoutuskeskuksen käyttöön Laukaassa 17.3.1975. Keskuksen kuuluisin testattava oli presidentti itse. Melkein käsitteeksi on muodostunut presidentin kunnon testaaminen, jossa tulokseksi saatiin alle 40-vuotiaan kunto 73 vuotiaalle miehelle. Tieto levisi kulovalkean tavoin, vaikka liikuntafysiologi kiisti, että tuloksia voidaan tulkita ilmoitetulla tavalla. Tarpeeksi toistettuna väärästäkin tiedosta tulee fakta.

Sylvi Kekkosen poismenon jälkeen kuntoilu sai pakkomielteenomaisia piirteitä. Ymmärrettävästi illat ja päivät Tamminiemessä saattoivat muodostus yksinäisiksi.

Kekkos-kirjaa on vaikeaa kirjoittaa ilman viittauksia kalastukseen, joka oli presidentille paljon tärkeämpi laji kuin metsästys. Metsästys liittyi usein virkamatkoihin.

Kilpailuhenkisyys on kalastuksessakin kaiken a ja o. Kalastusreissuilla mukana olleet joutuivat jeesaamaan Kekkosta, jotta tämä sai suurimman kalan. Viktor Vladimirovkin jouti järjestelemään fuskua, jotta Kekkonen ei jäisi kalansaaliissa kakkoseksi. Kukaan ei halunnut nähdä huonotuulista Kekkosta.

Kaikkein kuuluisin kalastusretki tehtiin Islantiin vuonna 1981 presidentin ollessa aivan liian huonossa kunnossa voidakseen harjoittaa mieliharrastustaan. Matka tuli tunnetuksi, kun esimerkiksi Helsingin Sanomien johto määräsi, että totuutta ei saanut kertoa eli sitä, että matkalla ei kalastettu ollenkaan. Kekkonen halusi pois Islannista.

Metsästysretket kuuluivat miltei itsestäänselvyyksiä valtiovierailujen ohjelmiin. Keväällä 1971 Kekkosen - sittemmin perättömäksi osoittautunut – karhunmetsästys Ruotsissa herätti keskustelua, kun nuori kansanedustaja Pertti Salolainen arvosteli arvosteli luontokappaleiden verottamista. Karhunkaato sai elämää suuremmat mittasuhteet, kun Kekkonen reagoi montaa eri väylää pitkin Salolaisen moitteisiin. Salolaiselle sekä vitsailtiin, että annettiin opetus ”hyvien tapojen merkityksestä”, kun puhutaan presidentin tekemisistä. Presidentti osoitti lähinnä pikkumaisuutensa jatkamalla asiaa yli kohtuuden rajojen. Juuri tällaiset tarpeettomat episodit olivat johtamassa ajan mittaan Kekosen nostamiseen arvostelun yläpuoliseksi henkilöksi.

Virtapohja on hiihtäjäpresidenttiä kuvatessaan ihaileva ja kritiikitön, ikään kuin kirjoitustyö olisi tehty tilaustyönä. Kritiikit annetaan sivulauseissa huomaamatta tai sitten kommentointi jätetään kokonaan pois. Kirjoitustyylissä pyritään keveyteen ja letkeyteen. Moni sattumus selitetään huumorilla parhain päin. Itse olisin toivonut enemmän särmää kuvauksiin. Nyt kirja jää keskivertoelämäkerran tasolle.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Tekoälyä oman älyn jatkeeksi

Tekoäly on päivän käsite. Siitä on syntynyt ihmelääke melkein mihin tahansa haasteeseen. Mutta ovatko odotukset jälleen kerran viritetty liian korkealle tasolle niin kuin monen muunkin uuden ilmiön kohdalla.

Tekoälyraportteja suolletaan nyt ulos liukuhihnalta. Osmo Soininvaaran johtaman ja työ- ja elinkeinoministeriön työryhmän vastikään julkaistu raportti on nimeltään ”Tekoälyajan työ”. Siinä keskitytään työn ja yhteiskunnan muutokseen.

Business Finland käynnisti tammikuussa 2018 200 miljoonan euron ohjelman tekoälyn ja alustatalouden hyödyntämiseksi liiketoiminnassa, jossa yksi avainteemoista on ”oppivat käyttöliiyttymät”. Vielä on monia muitakin työstöpyrintöjä. Keskityn tässä itsekin tekoälyn tuoman muutoksen yhteiskunnallisiin vaikutuksiin.

::::::::::::::

Paljon on puhuttu nykytyön katoamisesta ja uuden työn tulosta ”vanhan” tilalle. Soininvaaran raportin mukaan 15 prosenttia työpaikoista voi kadota vuoteen 2030 mennessä (McKinsey). Samaan aikaan tarvitaan valtava määrä koulutusta, jotta työntekijöiden taidot riittävät työn muuttuessa ”älykkäämmäksi”. Koulutustarve läpäisee suuren osan kansalaisista.

Tuleva työ vaatii ihmiseltä enemmän kuin nykyinen, koska tekoäly ja ihminen yhdessä ovat enemmän kuin nykyinen vaativakin työ. Tekoäly mullistaa terveydenhoitoa, kauppaa ja vaikkapa autonvalmistajien suunnittelemia autoja.

Puhutaan esimerkinomaisesti vaikkapa autoilusta. Soininvaara ennakoi robottiautoilun tuloa parin kolmen vuoden päähän. Epäilen, että silloin ei olla vielä kovin pitkällä. Aluksi turvallisuus on huolenaiheena, mutta myöhemmin mitä ilmeisimmin autoilun turvallisuutta voidaan automaation avulla lisätä. Autoilu muuttunee myös mukavammaksi, josta nykyiset mukautuvat vakionopeudensäätimet ja niiden ympärille rakentuvat auton automaattiset havaintokeinot tarjoavat esimakua.

Kehitys kehittyy nopeasti. Pankkipalveluissa eteneminen robotisaation suuntaan on nopeaa: tekoäly on oikeudenmukaisempi myöntämään lainoja kuin ihminen.

Soininvaara on hyvin optimistinen: ”maailmasta tulee paremmin toimiva”. Hän maalaa kuvaa maailmasta, jossa ihmiset ovat nykyistä joutilaampia. Koneet tekevät työt, eivätkä pidä taukoja. Mutta haluavatko läheskään kaikki ihmiset olla joutilaita?

Negatiivisena piirteenä uudessa uljaassa maailmassa on kontrollin kasvun mahdollisuus. Tarvitaan siis kontrollin kontrolloimista. Myös kansakunnan ikääntymisen tulisi olla tekoälyn soveltamisen fokuksessa. Miten huomioidaan vanhusten palvelutarpeet, jos työtä keventävät toimet kohdistuvat valtaosin aktiiviväestöön? Kuka pitää ikäihmisten puolta. Aavistuksia tulevasta yritin valaista muutaman viikon takaisessa blogissani, jossa teemani oli pankkimaailman ylijäämäihmiset. Pankkipalveluissa ei pitäisi unohtaa puolustuskyvyttömiä tai muutoin vajavaisin mahdollisuuksin toimivia. Yhteiskunnallisen polarisaation uhka on ilmeinen.

Monet ovat ennakoineet, että tekoälylle käy, kuten sähkölle aikanaan, eli ei pystytty arvioimana, mihin kaikkeen sähköä voidaan käyttää.

::::::::::::

Johtava tutkija Eveliina Saari toteaa T&Y -lehden tuoreessa kolumnissa ”Tekoäly tulee – pitäisikö meidän olla innoissamme?” , että tekoälyn soveltaminen leviää jokaiselle elämän alueelle. Saari kiinnittää huomiota siihen, että järjestelmien tulee saada valtavasti tietoa meistä ihmisistä, jotta niiden avulla voidaan toteuttaa tekoäly-yhteiskunta.

Saari toppuuttelee tutkimustuloksiin viitaten, että ”työn muutos ei ole yhtä nopea kuin teknologiset mahdollisuudet antavat ymmärtää”: työ ei katoa vaan muuttuu asteittain.

Yksi keskeisistä yhteiskunnallisista muutoksista, mitä on pohdittu liittyy matalan osaamistason ja huippuosaamistason tehtäviin. Työelämä ei polarisoidu, jos onnistutaan kouluttamaan keskitason osaajia tekoälyosaajiksi tai huippuammattilaisiksi ”ratkomaan ongelmia, joihin sovellukset eivät pysty”.

Eveliina Saari varoittaa, että mikäli nuorten työllistyminen jää digitaalisten alustojen tarjoamien keikkatöiden varaan, ”murtuu edellisen sukupolven käsitys työn tekemisestä”. Voidaan myös kysyä tuleeko digipalvelujen käyttötaidoista yhteiskuntaan osallistumisen edellytys. Saari vastaa myöntävästi.

Tarvitaan koodareita, mutta tarvitaan myös käyttöliittymäasiantuntijoita, ihmismielen arvoituksen pohtijoita.

:::::::::::::

Seurattuani läheltä nykymuotoisen ict-alan kehitystä useiden vuosikymmenien ajan (itse asiassa omassa työssäni otin käyttöön mikrotietokoneet vuodesta 1984 lähtien: Olivetti M24SP/Intel 8086), herää useita kysymyksiä vallitsevasta kehityksestä. Olin mukana työelämän digitalisoitumisen ensimmäisessä aallossa, joka alkoi 1980-luvulla ja kiihtyi sitten 1990-luvulla. Sen jälkeinen tasannevaihe on nyt muuttumassa uudeksi digiloikaksi, ainakin näin kuvitellaan.

Paraniko työn tuottavuus? Varmasti, mutta samalla myös työtä luotiin lisää (jotta sitä jälleen voitiin nopeuttaa automaattisen tietojenkäsittelyn avulla). Kalkkeerit ja sihteerin työt konekirjoitusvaiheineen poistuivat nopeasti ja tilalle tuli tekstinkäsittely, josta muotoutui, ei delegoinnin, vaan johdon oman työn väline.

Tekoäly saavuttaa ihmiset todennäköisesti hyvin eritahtisesti. Syntyy tietovajeita ja kaikkien mukana pitäminen muodostuu isoksi haasteeksi, jota optimistisissa tulevaisuuden arvioissa ei pystytä huomioimaan.

Itse asiassa yksilölliset erot, erot meidän ihmisten välillä paljastuvat uuden tekoälytekniikan koko kansakunnan läpäisevän ”kokeilun” seurauksena repivämmin kuin millään muulla tavalla. Tekoäly-yhteiskunnassa oman älyn käytön merkitys kasvaa ennenkuulumattomiin mittoihin.

Etenemmekö nopeimpien tahdissa? Huolehdimmeko kaikkien pysymisestä mukana? Minkälaiseksi muodostuu inhimillinen vuorovaikutus? Mahdollisuudet positiiviseen kehitykseen ovat niin suuret, että vain ihmisen oma ahne käyttäytyminen voi pilata sen.

:::::::::::

Soininvaaran työryhmä kiinnittää huomiota oleelliseen asiaan, kun puhuu uuden teknologian murroksen erilaisuudesta vanhoihin teknologiamurroksiin verrattuna. Aiemmin nimittäin matalapalkkainen työ korvautui kehittyneemmällä työllä (emme puhu enää sekatyömiehistä, sillä koneet ovat korvanneet tämän työntekijäryhmän) ja töistä tuli yhä useammin ”sisäsiistejä”. Nyt osa keskiluokasta ainakin Yhdysvaltain kaltaisessa polarisoituneessa yhteiskunnassa on vaarassa pudota sekä palkoissa että työtehtävissä alemmaksi. Osa tietysti – mutta pienempi osa – nousee asiantuntijatehtäviin.

On myös todettava, että johtavassa tai huippuasiantuntijatyössä nyt toimivat ihmiset eivät ole suojassa uuden teknologian korvaavuudelta. Uusi teknologia siis puree kaikkiin ihmisryhmiin, joka tekee tulevaisuuden arvioinnista vaikeaa. Kuitenkin voitaneen sanoa, että hyvä koulutus ja sitä seuraavat edistyneet työt sopeuttavat parhaiten tekoälymullistuksiin.

Soininvaaran ryhmän puolitosissaan esittämä toteamus , että jatkossa oppivelvollisuus jatkuu ainakin 65 ikävuoteen pitää paikkansa. Menisin vieläkin pidemmälle: tosiasia on, että itseopiskelen enemmän tällä hetkellä – yli 65 vuotiaana – kuin koskaan aiemmin.

Tulevaisuus on täällä nyt.

Tätä kirjoitettaessa katselen tulevaisuuden airuena pihalla parhaillaan pyörivää ruohonleikkuurobottia, uskollista palvelijaa, joka väsyessään käy itse lataamassa itsensä.

maanantai 9. heinäkuuta 2018

Journalismin vastuusta ja politiikan vaikutusvaltavajeista

Olen viitannut useissa yhteyksissä demokratian toimivuuteen Suomessa. Tarkastelen tässä aihetta median ja lehtimiesvastuun näkökulmasta.

Meillä on syytä olla ylpeitä siitä, että tuoreessa kansainvälisessä vertailussa suomalaiset tunsivat uutiset kaikkien luotettavimmiksi 37 meihin rinnastettavan maan vertailussa. Toisaalta jos kansainvälinen vertailu pudotetaan pois joudumme omissa kriittisissä arvioissamme tyytymään paljon vaatimattomampaan tulokseen: parissakin tuoreessa tutkimuksessa lähes puolet vastaajista koki median tuottavan yksipuolista tietoa. Merkittävä uutinen on, että vastaajien mielestä media liioittelee mielipide-eroja. Tätä mieltä on yli puolet vastaajista.

Näin kai se on. Silmiinpistävää on, miten uutiset on myytävä kansalaisille kirkuvilla, provosoivilla otsakkeilla. Huomaan itsekin olevani liipaisimella, kun pohdin otsakointia näissä kirjoituksissa: repäisenkö rehvakkaasti vai tyydynkö tylsään asiaotsakkeeseen.

Helsingin Sanomissa oli hyvä asiaa kosketteleva pääkirjoitus 28.6.2018: ”Rohkea journalismi tukee demokratiaa”. Siinä todettiin, että ”journalistien tehtävä on huolehtia siitä, että eri väestöryhmät tulevat kuulluksi myös tiedonvälityksessä”. Tämä vahvistetaan vielä toteamalla, että ”journalismi ei voi olla eliitin puhetta eliitille”.

On luultavaa, että osa kansalaisista kokee asian juuri niin, että eliitti saa mediatilaa kohtuuttomasti. Ehkä juuri tämä seikka rapauttaa vanhaa ylpeydenaihettamme, luottamusyhteiskuntaamme, joka on saanut niin mairittelevia arvioita kansainvälisissä vertailuissa.

Ehkä oleellisin osa Helsingin Sanomien pääkirjoitusta on loppuosan toteamus, että ”yhteiskunnan polarisoitumisen myötä pieni osa kansalaisista on siirtynyt mielipiteissään joko liberaaliin tai konservatiiviseen ääripäähän”. Kirjoituksessa kiinnitetään huomiota siihen, että eliitti saa kohtuuttomasti huomiota suhteessa maltillisiin kansalaisryhmiin, vaikka viime mainittu muodostaa enemmistön. Eri asia on sitten ovatko nämä kovaääniset nettirummuttajat eliittiä vai vain ihmisiä, jotka pitävät kovaa melua itsestään.

Joka tapauksessa pieni suuntaan tai toiseen ahdasmielinen vähemmistö käy myös toimittajien kimppuun, toimien samaan suuntaan niiden kanssa, jotka haluavat rajoittaa demokratian perusedellytystä, sananvapautta.

:::::::::::::::::

Hesarin em. pääkirjoituksessa ei kiinnitetä huomiota valtaeliittien asemaan (mielipide-eliittien mielipiteisiin kyllä!) Suomessa muutoin kuin yleisellä tasolla. Eliittejä voidaan tarkastella myös irrallaan kansalaisten jakautumisesta enemmän tai vähemmän polarisoituneisiin ryhmiin.

Professori Ilkka Ruostetsaari on tutkimuksessaan ”Vallan sisäpiirissä” (Vastapaino, 2014) tutkinut mm. joukkotiedotuseliittejä (kolme eri tutkimuskertaa 1991, 2001 ja 2011). Eliitit Ruostetsaari on jakanut seitsemään ryhmään: politiikka, hallinto, elinkeinoelämä, järjestöt, joukkotiedotus, tiede ja kulttuuri. Ruostetsaaren mukaan kokoomuksen kannatus on vahvistunut eri valtaeliittien erittelyssä eniten juuri joukkotiedotuseliitissä, jossa sen osuus on noussut tutkimusjaksolla peräti 21 prosentista 50 prosenttiin. Kokoomuksen asema joukkotiedotuseliitissä ei ole voinut olla heijastumatta poliittiseen kannatukseen, jonka se ylittää yli kaksinkertaisesti. Kuinka uskottavaa on, että oikeistolaistunut joukkotiedotuseliitti pitää huolta siitä, että ”eri väestöryhmät tulevat kuulluksi myös tiedotusvälineissä”? Tärkeää on, että yksittäiset journalistit kommenttipalstoillaan pyrkivät pitämään huolta myös niiden äänistä, jotka eivät tahdo muutoin kuulua. Sen he ovat velkaa sananvapauden alttarille.

Sitoutumattomuus on taikasana jonka taakse voi mennä vaikka kuinka vahvoin ideologisin sitein varustautunut taho. Helsingin yliopiston tutkija Isak Vento toteaa Hesarin eräässä aiemmassa (22.4.2018) haastattelussa, että ”oikeistoliberaaleille on …. tyypillistä, että he eivät tunnista omien ajatustensa ideologisuutta”.

:::::::::::::::::::::::

Ruostetsaaren tutkimus paljastaa, kuinka epäsuhta poliittisessa vaikutusvallassa ja näkyvyydessä joukkotiedotusvälineissä aiheuttaa ärsyyntymistä mediassa ja erityisesti nettipalstoilla. Ruostetsaaren mukaan vihreiden kannatus kulttuurieliitissä (vuonna 2011 peräti 30 prosentin osuus) on ollut puolueen eduskuntavaalikannatusta selvästi vahvempaa, joka on ärsyttänyt erityisesti perussuomalaisia, joilla ei ole lainkaan kannatusta kulttuurieliitissä!

Ruostetsaaren tutkimus osoittaa kuinka toisaalta vaikutusvaltavaje ja toisaalta ylimitoitettu vaikutusvalta herättävät polarisaation kautta ärtymystä kansalaisissa ja heitä edustavissa poliitikoissa.

On helppo yhtyä Hesarin pääkirjoituksen lopputoteamukseen, että moniääninen yhteiskunnallinen keskustelu on toimivan demokratian edellytys.

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Feminismi ja taistolaisuus

Me too -kampanjan oheisilmiönä on noussut esille suvaitsevaisuuden tai pikemminkin suvaitsemattomuuden teema. Hyvin monet – mukaan lukien minä - ovat aiheellisesti iloinneet kampanjasta, sillä se on nostanut esille kauan kätketyn seksuaalisen häirinnän yleisyyden ilmiönä.

Kuten niin monesti aiemminkin tunteita pintaan nostattava keskustelu on rönsyillyt kauas alkuperäisestä tematiikasta. Yksi esille nousseista kysymyksistä on kosketellut ylilyöntejä, joita keskustelu on nostattanut esille. En siis käsittele tässä itse me too -kampanjan sisältöjä vaan aihepiiristä kummunnutta keskustelua.

Aina ajan tasalla olevat ruotsalaiset ovat myös hereillä ja Ruotsin lehdistökomitea PON antoi #metoo-uutisoinnista langettavia päätöksiä maan merkittävimmille sanomalehdille. Komitean mukaan median syytöksissä seksuaalisesta häirinnästä on liian hatarat perustelut.

Kirjailija Pirkko Saisio on tunnettuna toisinajattelijana asettunut mielipiteissään myös hieman vinoon asentoon valtavirran mielipiteisiin nähden. Hän on pyrkinyt ymmärtämään syytettyjen penkille asetettuja julkisuuden henkilöitä asettumatta silti millään tapaa me too -kampanjaa vastaan.

Debatin käynnistäneessä Nykypäivä-lehden haastattelussa Saisio korostaa, että kampanjan taustalla on tärkeä asia: ”Seksuaaliseen häirintään on puututtava ja eri yhteyksissä paljastuneen ilmiön laajuuden ei pitäisi yllättää ketään – paitsi ehkä miehiä”. Saisio kiinnittää myös huomiota siihen, että eri asioista syytettyjä ihmisiä ( kuten Törhönen ja Louhimies) niputetaan samaan yhteyteen. Molempia osapuolia ymmärtävillä kannanotoillaan Saisio tuli sohaisseeksi muurahaispesää.

Tästä hermostui vapaa toimittaja Leena Virtanen, joka HS:n kulttuurisivujen Näkökulma-palstalla (”Feminismin ja taistolaisuuden eroista”, 3.7.2018) asetti kyseenalaiseksi Saision näkemykset.

Virtanen laajentaa problematiikan ”Saision sukupolven” ongelmaksi. Virtasen mukaan Saision sukupolvi tekee toistuvasti saman virheen, ”jos se vertaa vertaa 2010-luvun ja some-ajan aktivismia omaan nuoruuteensa”. Tällä Virtanen viittaa Saision Nykypäivä-lehdessä esittämään väitteeseen, että feministisessä liikkeessä on samoja piirteitä kuin taistolaisuudessa.

Mielestäni perustavaa laatua oleva virhe on tehdä Saisiosta koko sukupolven edustaja. Muutoinkin Virtanen lyö kiveen hakatun leiman Saisioon taistolaisuuden muistomerkkinä. Näin tehdessään hän sortuu samaan virheeseen kuin ne, jotka lyövät elinikäisen leiman jonkun joskus nuoruudessa tekemille tai ajattelemille väärin/oikein arvioinneille.

Vastineessaan Saisio (HS 4.7.2018: ”Toteutuuko #metoossa yksilön oikeusturva?”) toteaa närkästyneenä, että ”Leena Virtanen muistaa mainita, etten vastusta #metoo -kampanjaa, mutta väittää minun silti valinneen puoleni ollessani huolissani Aku Louhimiehen kohtalosta”. Valita puolensa! Siinä se on. Vanha taistolainen prinsiippi: jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan”.

Saisio perustelee näkemyksiään toteamalla, että hän on huolissaan ”toteutuuko kampanjassa yksilön oikeusturva ja inhimillinen kohtelu”. Saisio sanoo tuntevansa myötätuntoa ”samaan aikaan sekä julkisuudessa Louhimiehen metodeista avautuneita naisia kuin Louhimiestäkin kohtaan”.

Virtasta ärsyttää, että hänen yleväksi kokemansa me too -kampanja edes ajatuksellisesti yhdistetään hänen historian roskakoriin luokittelemaansa taistolaisuuteen.

::::::::::::::::

Omasta opiskeluajastani palautui mieleen muistot kiihkeästä poliittisen aktivismin ajasta 1970-luvun alusta. Torjuin ilman muuta taistolaisen jyrkkyyden ja suvaitsemattomuuden, mutta elin silti sovussa sattumalta valikoituneiden taistolaisten kämppäkavereideni kanssa. Kysyin kerran yhdeltä heistä, mistä hän juttelee erään oikeistolaiseksi mieltämäni kaverinsa kanssa, kun poliittiset näkemykset eivät käy yksiin. Hän vastasi fiksusti: ”puhumme muista asioista”.

Tätä metodia voisi suositella niille monille, jotka ovat hakanneet kiveen historiakäsityksensä. Muutoin meidän täytyy alistua Arvo Salon leukailevaan sloganiin ”kaikki suvaitsemattomat ihmiset pitäisi ampua”.

Tämän tyyppinen keskustelu on sinänsä tärkeää käydä, koska se luo uusia ulottuvuuksia usein yksioikoisiin julkisiin mielenilmaisuihin.

torstai 5. heinäkuuta 2018

Penkkiurheilijan havaintoja jalkapallon MM-kisoista

Elämme parhaillaan jalkapallon MM-kisojen huumaa….

Ensimmäiset hämärät muistikuvat minulla on vuoden 1962 MM-kisoista. Pele oli kisojen suuri sankari ja Brasilia uusi vuoden 1958 mestaruutensa.

Vuoden 1966 ja 1970 kisoissa penkkiurheilijan intoni oli korkeimmillaan. Senkin jälkeen olen seurannut EM- ja MM-kisoja enemmän tai vähemmän intensiivisesti.

Jalkapallon on muuttunut 50 vuodessa ”totaalisemmaksi” : kenttä on täyttynyt pitkistä jaloista ja käsistä (!). Pelaajien nopeus on kasvanut silmissä. Erikoistilanteiden merkitys maalien synnyssä on lisääntynyt ja syy voi olla juuri tuossa kentän ”täyttymisessä”. Normaaleja pelitilannemaaleja on yhä vaikeampi saada aikaan. En usko, että jalkapallon etu on erikoistilanteista syntyvien maalien jatkuva lisääntyminen.

Jostakin syystä pelataan usein ”nolla nollaa” tai ”yhtä nollaa”. Vastustajan puolustus yritetään murtaa yleensä hitailla hyökkäyksillä. Peli on junnaavaa, mutta ehkäpä tässä on näköharhaa mukana. Joku toinen voi nähdä asiat toisella tapaa. Brasilia on käyttänyt ehkä innokkaimmin nopeita vastahyökkäyksiä, joissa pallo yritetään pelata vastustajan puolustusmuurin taakse.

Tilastollinen termi ”packing” kuvaa, miten hyvin joukkue on onnistunut vastustajien puolustuksen ohituksissa. Kysymys on siis vastustajan ohitettujen pelaajien suhteesta oman joukkueen ohitettuihin pelaajiin. Tästä tullee pysyvä tilastomenetelmä pelien analysointiin.

Positiivisena asiana on sanottava, että henkilökohtainen taituruus on kasvanut. Messin ja Ronaldon kaltaisia pelaajia on vaikeaa verrata menneiden aikojen Peleen, mutta ainakin vikkelyys, reagointikyky ja irtiotot vastustajasta herättävät taituruudessaan huomiota tänä päivänä. Samalla, kun peli on muuttunut kollektiivisemmaksi erottuvat huiput yhä selkeämmin joukosta. Parhaiten kehitys tule esille seurajoukkueiden pelissä. Niiden merkitys on kasvanut ja perinteisten maaottelujen merkitys vähentynyt. MM-kisat ja EM-kisat ovat sitten erikseen.

Minua jalkapallo kiinnostaa tänä päivänä enemmänkin yhteiskunnallisena ilmiönä. Fani-kuluttuuri on toki muuttunut vuosikymmenien kuluessa. Välillä näytti, että jalkapallolla oli yhteiskunnallisen pahoinvoinnin purkautumiskanavana suuri merkitys. Nyt tilanne on tasaantunut.

::::::::::::::

Huippujalkapalloilijat pelaavat hurjien paineiden alla. Onko heillä henkisiä valmiuksia kohdata heihin asetetut paineet? Fanit ja media kokevat onnistumiset ja epäonnistumiset äärimmäisen tunnevaltaisesti. Sirkus ja markkinat pelaajien ympärillä ovat kasvaneet mielettömästi. Pelaajien palkkiot ovat karanneet sfääreihin. Koko bisnes on kasvanut ja kasvu on sallinut esimerkiksi palkkioiden ylilyönnit.

Onko jalkapallo saanut elämää suuremman merkityksen? Joskus tuntuu siltä, että se on joidenkin osalta tärkein asia elämässä. Ehkä se on positiivisesti ajatellen varaventtiili liikojen höyryjen päästämiseksi pois omasta päästä. Huonoimmillaan peli on kansallismielisyyden kärjistäjä.

Aggressiot valmentajia ja pelaajia kohtaan ovat nettivyörytyksessä säälimättömiä. Tässä mielessä on syytä huoleen. Otetaanko jalkapallo kuoleman vakavasti?

Pelien loistokkuutta alentavat tietyt sivuilmiöt kuten rangaistusten kalastelu, joka ilmenee tekaistuina kieriskelyinä muka loukkaantumisen seurauksena (Neymar ottelussa Meksiko-Brasilia!). Monesti on vaikeaa erottaa todellisia loukkaantumisia teeskennellyistä. Samoin rangaistusalueen rajojen sisällä tapahtuva nojailu vastustajaan siinä toivossa, että ”noja” häviää ja voi näyttävästi kaatua antavat pelistä epärehellisen kuvan. Pelissä on korostunut rankkarien ja vaparien kalastelu, vaikka ei siitä oltu vapaita 1960-luvullakaan.

Useimmat katsojat odottavat ennakkoon suurimpien taitureiden näytöksiä kisoissa. Pelattaessa maailman parhaita vastaan liikkumatila on kuitenkin vähissä ja urotekoihin ei avaudu sellaisia mahdollisuuksia kuin seurajoukkuepeleissä keskinkertaisempia vastustajia kohtaan. Tulee myös mieleen, että esimerkiksi Messiä ei peluuteta oikein vai onko niin, että seurajoukkuepeleissä hänelle rakennetaan pelaajaverkosto, joka ruokkii taituria systemaattisesti. Maajoukkueessa on kilpailevia taitureita omassa joukkueessa.

Videotuomarin käyttö on mielestäni askel eteenpäin kohtuullisesti käytettynä. Pelitilanteiden nopeus on tehnyt välttämättömäksi teknologian käyttöönoton Tekniikan kehittyminen on mahdollistanut maali- ym. tilanteiden paremman tarkistamisen. Konservatiivisessa jalkapallossa uusi tekniikka on otettu käyttöön kovin myöhään. Pelin pitenemistä ei voi käyttää tekosyynä videokuvauksen vastustamiseen, sillä otteluissa tapahtuu joka tapauksessa loukkaantumisten ym. syiden takia runsaasti viivästymiä. Nyt esille tulleet tulkinnanvaraisuudet johtuvat pääosin siitä, että ihminen – ei kuvaustekniikka - viime kädessä toimii tuomarina. Esimerkkinä voisi tässä käyttää käsivirhettä, jotka tuomitaan mielestäni rikkeeksi aivan liian helposti. Nopeat tilanteet aiheuttavat tahattomia virheitä tiheään. Kädellä tulisi olla selvästi palloa ”ohjaava” vaikutus, jotta esimerkiksi rangaistuslaukaus voitaisiin tuomita. Kysymys ei siis ole videokameran kuvasta vaan tuomariston tulkinnasta.

Seuraava uudistus voisi olla jatkoajan pelaaminen pienennetyillä kokoonpanoilla jääkiekon tapaan, jotta ratkaisut saataisiin aikaan pelaamalla. Epäilen, että lajin vanhoilliset päättäjät eivät hevillä lähde tähän mukaan.

Nyt pelattavissa kisoissa on herättänyt huomiota useimpien pelien tasaisuus. Tasokas jalkapallo-osaaminen on levinnyt laajalle ja etukäteen selviä otteluja on yhä vähemmän. Päinvastoin kisoissa on syntynyt odottamattomia yllätyksiä, kuten Saksan putoaminen. Kaiken kaikkiaan uskon, että näissäkin kisoissa suurin voittaja on jalkapallo.

Kisat ovat tätä kirjoitettaessa vaiheessa, jossa kahdeksan joukkuetta on vielä mukana.

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Pirua maalataan taas seinälle

Donald Trump ja Vladimir Putin kohtaavat kaupankäynnin merkeissä Helsingissä. Useat ns. asiantuntijat ovat jo ottaneet kantaa neuvottelujen lopputulemaan.

Joku ehti pelästyä sitä, että Suomi antaa itsestään kuvan puolueettomana maana, kun se on asettanut itsensä suurvaltojen puoleenväliin. Taisi olla UPIn Matti Pesu. Suomalainen kauhukuva: meidät julistetaan oman tahtomme vastaisesti puolueettomaksi. Hirvittävää! Eivätkö ne ymmärrä, että Suomi on Natoon päin kallellaan oleva sotilaallisesti liittoumaton maa?! Maailmankirjat ovat sekaisin.

Missä viipyvät Juhani Suomen ja Paavo Väyrysen kommentit?

Ulkopoliittiset analyytikot ovat jo lausuneet tuomion odottamistaan päätöksistä: Trump myy diilin osana Krimin venäläisille. Pidemmälle menee se analyytikko, jonka mukaan koko Eurooppa on kaupan. Eurooppa nimittäin suomettuu neuvottelujen tuloksena (tosi kivaa, että tätä sana ei ole unohdettu!). Suomettumisesta ei olekaan puhuttu aikoihin.

Tähän kannattaa kiinnittää enemmänkin huomiota. Amerikkalainen ”asiantuntija” Max Boot on sanonut Kauppalehden mukaan seuraavaa: "On täysin tilanteeseen sopivaa, että Trump-Putin-tapaaminen järjestetään Helsingissä. Sisukas Suomi, joka oli taistellut puna-armeijaa vastaan vuonna 1940, omaksui jälkeenpäin puolivasallin aseman. Maa säilyi markkinataloutena ja demokratiana, mutta solmi ystävyyssopimuksen Neuvostoliiton kanssa myöntyen sen vaatimuksiin ja jopa suvereniteetistaan, jottei ärsyttäisi naapurin karhua. Trump vaikuttaa alistaneen Yhdysvaltain ulkopolitiikan Kremlin käskyille".

Jälleen tuo sama alistuneen, kaiken menettäneen ”asioita tuntevan tahon” surkuttelu omasta kohtalosta. Samalla käytetään tilaisuutta hyväksi oikomalla historiaa surutta amerikkalaisella suurpiirteisyydellä.

Suomi kasvaa aivan silmissä näissä tapaamisissa Suomen maaperällä. Suomi joko hyötyy hyvässä tai pahassa. Samalla Suomi symboloi kurjaa kohtaloa, joka odottaa länttä: pahalle annetaan ensin pikkusormi ja lopulta viedään koko käsi.

Viimeinen naula vapaan lännen arkkuun on miehitysjoukkojen vetäminen Saksasta. Se sinetöi koko vanhan mantereen suomettumisen. Trump on ihmeellinen kapistus: hänen piti olla kunnon republikaani, mutta sen sijaan hän käyttäytyykin edesvastuuttomasti. Ja tällä miehellä on hallussaan iso nappi!

Amerikkalaiset konservatiivit ja mahdollisesti myös demokraattien haukat ovat turhautuneet, kun eivät saa päättää Yhdysvaltain politiikasta. Päättääkö siitä faktisesti kukaan? Trumpia pelätään, kummeksutaan, ihaillaan ja vierastetaan aina sen mukaan, kuka esittää arvion. Trump taas on jo etukäteen päättänyt, että tapaaminen on ”fantastinen” tai vaihtoehtoisesti ”ehdottoman fantastinen”.

Jukka Tarkka ja Carl Bildt puhkuvat voimatonta protestiaan, maalaten oikeistohenkisen pelon vallassa pirun seinälle. Trumpin edesvastuuton käytös luo edellytykset loppumattomalle spekulaatiolle. Jukka Tarkan kyyninen voimattomuus on tyypillistä tämän suunnan ajattelulle: ”Joudumme ehkä näkemään, miten kaiken kokenut ruhtinas nöyryyttää omahyväisen nousukkaan”.

Suo siellä, vetelä täällä. Kaikki sanat tuntuvat ylimitoitetuilta. Tärkeää on päästä sanomaan, jotta avautuisi edes pieni mahdollisuus sanoa jälkikäteen: mitä minä sanoin.

Ei siis auta muu kuin yrittää maalata piru pois seinältä, mitä olen tässä yrittänyt tehdäkin.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Esa-Pekka Salonen ja ylenpalttinen järjettömyys

Jokin aika sitten tarkastelin demokratian kriisiä lähinnä Barack Obaman itsekritiikin kautta. Hän heitti varjon itsensä noudattaman liberaalin demokratian järkevyyden ylle.

Totesin tuolloin, että Obaman esille nostama seikka ei ole mitenkään poikkeuksellinen tai uusi, hän nimittäin heitti retorisen epäilyn, että harjoitettu ”kosmopoliitti globalismi” oli virhe. Ei, ei hän periaatteistaan ole luopumassa, mutta älykkäänä ihmisenä pyrki analysoimaan, miksi valta vaihtui hänen jälkeensä Valkoisessa talossa liberaalista demokratiasta autoritaariseen konservatismiin.

Monet eri seikat vahvistavat käsitystä, että lukuisissa maissa liberaaliin demokratiaan skeptisesti suhtautuvien populistien näkökulmasta kysymys on kansalaisten tuntemasta oikeutetusta ärtymyksestä ja jopa vihasta liberaalin demokratian ”petosta” kohtaan . Mikä tuo petos sitten voisi olla? Määrittelin tuolloisessa kirjoituksessani tapahtuneen niin, että liberaali demokratia on - väitteiden mukaan - hylännyt kansakunnan perusduunarit, priorisoinut etnisiä vähemmistöjä ja tukenut sukupuolisia vähemmistöjä, antanut feminismin dominoida ja tukeutunut vapaamielisiin ”kaiken salliviin” ideologioihin jättäen perinteisiä arvoja kunnioittavat kriitikot oman onnensa nojaan. Tässä onkin yksi johtolangoista: liberaalit ovat vähätelleet konservatiivisesti ja autoritaarisesti ajattelevia ihmisiä aiheuttaen - edelleen väitteen mukaan - kansakunnalle vahinkoa. Isänmaallisuus on koettu liberalismin kriitikoiden taholta väheksytyksi. Tämä on ollut omiaan nostattamaan nationalistisia liikkeitä.

Mainion intervention aiheeseen tekee Esa-Pekka Salonen HS:n haastattelussa 60-vuotispäiviensä kynnyksellä (HS: ”Suomessa uskotaan yhä järkeen”, 26.6.2018). Salonen Yhdysvalloissa pitkään asuneena kohdistaa kritiikkinsä Trumpin Yhdysvaltoja kohtaan ja haikailee – kuten minäkin – kadonneen demokratian ”järkiperäisen ajattelun” perään. Hän menee niinkin pitkälle, että sanoo, ettei ”jenkeissä politiikka ole edes sekoilua”, vaan ”johdonmukaista rationaalisen järkiperäisen ajattelun halveksimista ja tietoista tuhoamista”. Ajattelussa on perää.

Salonen korostaa, että kysymys ei ole mistään massiivisesta siirtymästä järjenvastaisuuteen, vaan yksilötasolla mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut: ”Yhdysvallat ei ole monoliitti”.

Kritiikkiä liberaalia demokratiaa kohtaan Salonen kohdistaa samoista syistä kuin Obamakin. Ei ole pystytty ratkaisemaan pudokkaiden ongelmia (ei tosin pysty Trumpkaan). Kysymys on mielestäni likipitäen ratkaisemattomasta ongelmasta, jossa globalisaatiota ja paikallisen tason muuttumattomuutta ei ole pystytty sovittamaan yhteen. Seuraus: ”Syrjäytyjät ja väliinputoajat ovat potentiaalinen poliittinen voima”.

Demokraattinen puolue olisi voinut voittaa presidentinvaalit poliittisen linjan viilauksella, mutta itse syrjäytyneiden ongelman häivyttäminen lienee mahdoton tehtävä.

Skandinavian maat Salonen näkee virkistävänä poikkeuksena, sillä ”niillä on vielä jotakin järkeä tässä hommassa”. Aivan oikein Salonen irrottaa populistisen politikoinnin todellisista yhteiskunnallisista haasteista kuten sotesta. Viime mainitun hoidossa noudatetaan ”rationaalista argumentointia”, jossa voidaan toki sallia ”emotionaalinen komponentti”.

Yritän tähän loppuun vielä koota, mistä trumpilaisten ja hänen hengenheimolaistensa ”järjettömyys” koostuu.

-Väärinymmärretty isänmaallisuus.

-Spontaanit epäjohdonmukaiset kannanotot (usein tviittejä).

-Kansainvälisten suhteiden näkeminen yksipuolisesti bisneksen näkökulmasta (nollasummapeli, monenkeskisyyden hyljeksiminen).

-Narsistinen suhde päätöksentekoon - vain omia päätöksiä arvostetaan.

-Huumorintajuttomuus.

-Itsekritiikin täydellinen puuttuminen.

Vielä viimeinen sana Saloselle: ”Rationaalisuus on hauraampi periaate kuin mitä luulimme”.