Olen viitannut useissa yhteyksissä demokratian toimivuuteen Suomessa. Tarkastelen tässä aihetta median ja lehtimiesvastuun näkökulmasta.
Meillä on syytä olla ylpeitä siitä, että tuoreessa kansainvälisessä vertailussa suomalaiset tunsivat uutiset kaikkien luotettavimmiksi 37 meihin rinnastettavan maan vertailussa. Toisaalta jos kansainvälinen vertailu pudotetaan pois joudumme omissa kriittisissä arvioissamme tyytymään paljon vaatimattomampaan tulokseen: parissakin tuoreessa tutkimuksessa lähes puolet vastaajista koki median tuottavan yksipuolista tietoa. Merkittävä uutinen on, että vastaajien mielestä media liioittelee mielipide-eroja. Tätä mieltä on yli puolet vastaajista.
Näin kai se on. Silmiinpistävää on, miten uutiset on myytävä kansalaisille kirkuvilla, provosoivilla otsakkeilla. Huomaan itsekin olevani liipaisimella, kun pohdin otsakointia näissä kirjoituksissa: repäisenkö rehvakkaasti vai tyydynkö tylsään asiaotsakkeeseen.
Helsingin Sanomissa oli hyvä asiaa kosketteleva pääkirjoitus 28.6.2018: ”Rohkea journalismi tukee demokratiaa”. Siinä todettiin, että ”journalistien tehtävä on huolehtia siitä, että eri väestöryhmät tulevat kuulluksi myös tiedonvälityksessä”. Tämä vahvistetaan vielä toteamalla, että ”journalismi ei voi olla eliitin puhetta eliitille”.
On luultavaa, että osa kansalaisista kokee asian juuri niin, että eliitti saa mediatilaa kohtuuttomasti. Ehkä juuri tämä seikka rapauttaa vanhaa ylpeydenaihettamme, luottamusyhteiskuntaamme, joka on saanut niin mairittelevia arvioita kansainvälisissä vertailuissa.
Ehkä oleellisin osa Helsingin Sanomien pääkirjoitusta on loppuosan toteamus, että ”yhteiskunnan polarisoitumisen myötä pieni osa kansalaisista on siirtynyt mielipiteissään joko liberaaliin tai konservatiiviseen ääripäähän”. Kirjoituksessa kiinnitetään huomiota siihen, että eliitti saa kohtuuttomasti huomiota suhteessa maltillisiin kansalaisryhmiin, vaikka viime mainittu muodostaa enemmistön. Eri asia on sitten ovatko nämä kovaääniset nettirummuttajat eliittiä vai vain ihmisiä, jotka pitävät kovaa melua itsestään.
Joka tapauksessa pieni suuntaan tai toiseen ahdasmielinen vähemmistö käy myös toimittajien kimppuun, toimien samaan suuntaan niiden kanssa, jotka haluavat rajoittaa demokratian perusedellytystä, sananvapautta.
:::::::::::::::::
Hesarin em. pääkirjoituksessa ei kiinnitetä huomiota valtaeliittien asemaan (mielipide-eliittien mielipiteisiin kyllä!) Suomessa muutoin kuin yleisellä tasolla. Eliittejä voidaan tarkastella myös irrallaan kansalaisten jakautumisesta enemmän tai vähemmän polarisoituneisiin ryhmiin.
Professori Ilkka Ruostetsaari on tutkimuksessaan ”Vallan sisäpiirissä” (Vastapaino, 2014) tutkinut mm. joukkotiedotuseliittejä (kolme eri tutkimuskertaa 1991, 2001 ja 2011). Eliitit Ruostetsaari on jakanut seitsemään ryhmään: politiikka, hallinto, elinkeinoelämä, järjestöt, joukkotiedotus, tiede ja kulttuuri. Ruostetsaaren mukaan kokoomuksen kannatus on vahvistunut eri valtaeliittien erittelyssä eniten juuri joukkotiedotuseliitissä, jossa sen osuus on noussut tutkimusjaksolla peräti 21 prosentista 50 prosenttiin. Kokoomuksen asema joukkotiedotuseliitissä ei ole voinut olla heijastumatta poliittiseen kannatukseen, jonka se ylittää yli kaksinkertaisesti. Kuinka uskottavaa on, että oikeistolaistunut joukkotiedotuseliitti pitää huolta siitä, että ”eri väestöryhmät tulevat kuulluksi myös tiedotusvälineissä”? Tärkeää on, että yksittäiset journalistit kommenttipalstoillaan pyrkivät pitämään huolta myös niiden äänistä, jotka eivät tahdo muutoin kuulua. Sen he ovat velkaa sananvapauden alttarille.
Sitoutumattomuus on taikasana jonka taakse voi mennä vaikka kuinka vahvoin ideologisin sitein varustautunut taho. Helsingin yliopiston tutkija Isak Vento toteaa Hesarin eräässä aiemmassa (22.4.2018) haastattelussa, että ”oikeistoliberaaleille on …. tyypillistä, että he eivät tunnista omien ajatustensa ideologisuutta”.
:::::::::::::::::::::::
Ruostetsaaren tutkimus paljastaa, kuinka epäsuhta poliittisessa vaikutusvallassa ja näkyvyydessä joukkotiedotusvälineissä aiheuttaa ärsyyntymistä mediassa ja erityisesti nettipalstoilla. Ruostetsaaren mukaan vihreiden kannatus kulttuurieliitissä (vuonna 2011 peräti 30 prosentin osuus) on ollut puolueen eduskuntavaalikannatusta selvästi vahvempaa, joka on ärsyttänyt erityisesti perussuomalaisia, joilla ei ole lainkaan kannatusta kulttuurieliitissä!
Ruostetsaaren tutkimus osoittaa kuinka toisaalta vaikutusvaltavaje ja toisaalta ylimitoitettu vaikutusvalta herättävät polarisaation kautta ärtymystä kansalaisissa ja heitä edustavissa poliitikoissa.
On helppo yhtyä Hesarin pääkirjoituksen lopputoteamukseen, että moniääninen yhteiskunnallinen keskustelu on toimivan demokratian edellytys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti