torstai 27. helmikuuta 2014

Mustasta vallasta vihreään valtaan?

Ruotsin TV oli koonnut vuosilta 1967-1975 välähdyksiä USA:n mustien kansalaisoikeusliikkeestä, Black Powerista ja mustien elinolosuhteita käsittelevistä vanhoista uutis- ym. filmeistä yhdeksi 1,5 tunnin dokumentiksi. Dokumentin nimi on ”Black Power Mixtape 1967-1975”. Ohjelma on kiinnostava, joskin hajanainen, eikä se tekijöiden mukaan ollut tarkoitettukaan tuon ajanjakson kattavaksi historiadokumentiksi. Ohjelma on vuodelta 2011. Lähden liikkeelle dokumentin lopusta ja palaan sitten alkuun kytkien nämä palat yhteen. Ehkä tämä kontrasti tuo esille historian kulun parhaiten. Noudatan siis hiphop-musiikin periaatetta, jossa miksataan eri elementtejä yhteen!

Ohjelmassa mennyttä aikaa kommentoivat nykyiset afroamerikkalaiset kulttuurivaikuttajat, mutta myös Harry Belafonte ja Angela Davis, jotka itse olivat osa kuvattua historiaa.

Eräs haastateltava toteaa, että Black Power on tänään (2010-2011) mustaihoisten instituutioiden luomista. Erityisesti hän painottaa instituutioista business-ulottuvuutta. Afroamerikkalaiset ovat perustaneet runsaasti uusia yrityksiä. Musta onkin vaihtunut ”vihreäksi” (green back dollars). Toiseksi hän näki liikkeen muuttuneen kulttuurinationalistiseksi. Huippuna hän piti Malcolm X:n perinnettä. Kolmanneksi hän nostaa taistelun perinteen, joka tänä päivänä ilmenee hiphop kulttuurissa ja neljäs osa koostuu homojen oikeuksien liikkeestä ja feminismiulottuvuudesta.

Mitä tämä on? On haastavaa eritellä näin monista eri elementeistä koostuvaa kokonaisuutta. Yritän kuitenkin. Se, että musta liike on muuttunut vihreäksi ei yllätä, koska maailma on muutoinkin finansialisoitunut. Mustien yritteliäisyys saa varmasti useimpien kannatuksen. Kovien haasteiden edessä sen sijaan on esim. Obaman ”obamacare”, joka edustaa yksilöllisten pyrkimysten sijasta ”vanhanaikaista” kollektiivista vastuuta kansakunnan elinolosuhteiden parantamisesta.

Kulttuurinationalismi Malcolm X:n esimerkin valottamana tarkoittanee mustien historian, sen taistelijoiden ja marttyyrien esiin nostamista, koska - Angela Davisin sanoin - jokainen mielenosoitus tai taistelu mustien oikeuksien puolesta, silloinkin kun taistelijat joutuvat vankilaan tai heidät surmataan, aiheuttaa positiivisen murroksen vanhaan ajatteluun.

Samaan aihemaailmaan liittyy ”taisteluperinne”, joka nyt ilmenee hiphop-kulttuurissa. Mutta tarkoittaako tämä sitä, että taisteluperinne on viihteellistetty? Onko vastakkainasettelu laimennettu musiikin keinoin? Valitettavasti dokumentissa ei otettu selkeästi kantaa uusiin rotusyrjinnän muotoihin, jotka ovat pulpahtaneet esille Barack Obaman presidenttiyden myötä. Tämän ajattelun mukaan rasismi ei ole kadonnut mihinkään, vaan on ollut julkisuudelta piilossa muutamia vuosikymmeniä, mutta on nyt nostamassa päätään, kun äärioikeisto on niin isoääninen.

Homojen oikeudet ja feminismi liittyvät käsittääkseni yleismaailmallisiin pyrkimyksiin nostaa nämä asiat esille, vaikka en kielläkään näiden teemojen liittymistä myös spesifisti mustaan liikkeeseen.

Entä tuo ajanjakso 1967-1975, mistä se kertoo ja mitä siitä on jäljellä? Ajat ovat todella muuttuneet. Dokumentin ensimmäinen käsiteltävä vuosi (1967) on mustien liikkeen ja nimenomaan sen militantin osion nousun aikaa. Laajentaisin tämän vaiheen käsittämään vuodet 1966-1968.

Kansalaisoikeusliikkeen saavutukset 1960-luvulla ovat sellaisenaan valtava edistysaskel sanokaamme 1950-luvun rotusortoympäristöön. Ei ole ensimmäinen kerta historiassa, kun yhteiskunnallinen uudistus saa seurannaisvaikutuksena aikaan jotain odottamatonta. Mustien kansalaisoikeuksien laajentaminen ajoi liikkeelle ne tahot, joille uudistukset eivät riittäneet. Syntyi Black Power -liike 1960-luvun puolessa välissä. Radikaaleimmillaan liike (erityisesti Nation of Islam) erotti valkoisen Amerikan mustasta Amerikasta.

Black Powerin äärimmäinen organisoitunut muoto oli Mustat pantterit -puolue, joka oli militantti ryhmittymä. Se aseisti jäseniään.

Ehkä kuva panttereista on kuitenkin yksipuolinen. Dokumentin perusteella puolue pyrki tukemaan köyhiä mustia monella tavalla, mm. vaate- ja ruokahuollon avulla. Kouluihin järjestettiin ilmaisia aterioita. Itse asiassa nämä tavoitteet on kirjattu puolueen kymmenkohtaiseen ohjelmaan. Liike oli niin vaarallinen sosiaalisessa työssään, että FBI:n johtaja J. Edgar Hoover totesi, että ”ilmaiset kouluaamiaiset ovat USA:n suurin sisäinen uhka”.

Mustien panttereiden johtavia hahmoja olivat Huey P. Newton, Eldridge Cleaver, Bobby Seale ja Stokely Carmichael. Viime mainittu lämpeni hitaasti väkivallalle, mutta toisaalta hän esittää dokumentissa analyyttisesti syyn, miksi mustia panttereita hänen mielestään tarvittiin: Martin Luther King perusti liikkeensä kristilliseen sääliin (että valkoisilla on omatunto) ja odotukseen, että sitä kautta syntyy myötätunto mustia kohtaan ja elinolot saadaan paremmiksi. Carmichaelin mukaan Kingin työ oli monilta osin myönteistä, mutta ei toiminut yhdessä suhteessa: ihmisiltä puuttui omatunto!

Edgar Hooverin tarkoitus oli johtajien pidättämisen avulla tuhota Mustat pantterit puolueena. Tässä hän onnistui, joskin myös lainsäädäntötyöllä (Johnsonin kansalaisoikeuslainsäädäntö) oli suuri merkitys. Rasismi väheni dramaattisesti ja tasa-arvoisempi yhteiskunta söi Mustien pantterien kannatusta. Black Powerin menestys liittyi oleellisilta osiltaan Vietnamin sotaan. Arvonnoissa palvelukseenastumismääräys osui kummallisen usein värillisiin. Kun sota lopulta päättyi, vaikutti tämä myös Black Powerin kannatukseen vääjäämättä.

Vietnamilla oli demoralisoiva vaikutus mustiin sodan jälkeenkin: Vietnamissa opitut huumausainetottumukset tuhosivat monen elämän vielä sodan päättymisen jälkeen. Vietnamista palasi hylkiöitä, jotka eivät saaneet sankarikohtelua hävityn sodan jälkeen.

Seitsemänkymmentäluvun puoleenväliin mennessä Black Power oli vain varjo entisestään. Stokely Carmichael lähti maanpakoon Guineaan FBI:n painostamana. Eldridge Cleaver päätyi monivuotisen maanpaon jälkeen republikaaniksi! Bobby Seale elää edelleen ja on kaiken jälkeen seestynyt amerikkalaisen yhteiskunnan osaksi. Huey Newton, puolueen perustaja yhdessä Sealen kanssa, ammuttiin Oaklandissa vuonna 1989.

Tietenkään ongelmat eivät ole poistuneet. Äärioikeiston nousun myötä rasismi nostaa päätään. Mitkä olisivat nykypäivää ja 50 vuoden takaisia aikoja yhdistävät piirteet?

Angela Davis, joka ei kuulunut puolueeseen, on monessa mielessä kaikkein vaikuttavin persoona Black Powerin henkilögalleriassa. Kärsittyään 18 kuukauden vankeustuomion hänestä on tullut mustien liikkeen kantavia voimia. Ohjelmassa haastateltuna hän on perustelee vahvasti väkivaltakulttuurin syntyä: kun valkoinen yhteiskunta oli monella tasolla väkivaltainen mustia kohtaan, vastasi osa mustista siihen samalla mitalla. Itse asiassa jo puolueen ohjelmassa määritellään mustien taistelu itsepuolustukseksi. Davis jatkaa edelleen yhteiskunnallisena aktivistina ja feministinä.

Kun ruotsalaisista tekijöistä on kysymys, on nostettava esille aikanaan paljon huomiota herättänyt ruotsalaisten amerikanvastaisuus. Se henkilöityi tietenkin Olof Palmeen. Konflikti johti dramaattisimmillaan diplomaattisuhteiden katkeamiseen, kun Palme vertasi USA:n Hanoi-pommituksia natsien verilöylyihin. Olen jossakin aiemmassa blogikirjoituksessa hämmästellyt Ruotsin viime aikojen kääntymystä Yhdysvaltain talutusnuoraan, jolla silläkin tosin on pitkä historia. On vaikea arvostella Palmea muutoin kuin huonoista sanavalinnoista ja diplomaattisista epäkohteliaisuuksista. Itse asiasta, eli Vietnamin sodasta hänen kantansa olivat perusteltuja.

Dokumentissa tuodaan esille mielenkiintoinen näkemys rasismista: itse asiassa kysymys ei ole rotusorrosta, vaan ratkaisevaa on puuttuva tietämys. Tietämättömyys ruokkii antipatioita ja rasistia näkemyksiä. Köyhyyttä kieltäydytään näkemästä. Näin palataan monen muunkin asian ydinkysymykseen: kun sivistys pettää sorrutaan alhaisiin asenteisiin. Kysymys on kulttuuriin iskostuneesta rasistisesta rakenteesta.

Ohjelmassa haastateltu vierotusklinikan johtaja osui varmaan oikeaan, kun hän totesi, että nykyisessä yksilöllistyneessä kulttuurissa on vaikea saada aikaan minkäänlaista sitoutumista yhteiseen asiaan, vaikkapa elinolojen parantamisohjelmaan. Edes 500 ihmisen saaminen jonkin asian taakse (jos kysymys ei ole rahasta) on vaikeaa. Yhteisöllinen ajattelu on modernissa yhteiskunnassa kärsinyt ratkaisevia tappioita. Black Powerin taakse ryhmittyminen tänään vaikuttaa mahdottomalta.

Ohjelman lopussa palataan Harlemiin, josta on syntynyt käsitys elpyvänä kaupunginosana loft-asuntoineen. Kuva on romantisoitu. Edelleen huumeet ovat vahva vaikutin mustien elämänolosuhteiden taustalla. Ohjelmassa esitetään jopa väite, että huumausaneita levitetään tarkoituksella, jotta kumoushenkisyys saadaan turrutettua.

Ei voi välttyä ajatukselta, että tämän päivän rasismi on osin uudentyyppistä. Uutta symboloi Barack Obama. Hän on pitkään jatkuneen kehityksen symboli, jossa koulutettu afroamerikkalainen on saanut kaikkein korkeimman viran. Kansalaisoikeusliikkeen menestys on ollut aiheuttamassa ilmiötä nimeltä White Backlash, valkoinen vastaisku. Hyvin monien valkoisten on kertakaikkisen mahdotonta hyväksyä, että afroamerikkalainen on saanut vallan miltei pyhäksi koetussa Valkoisessa talossa.

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Tarvitsemmeko tsekkausnetin?

Mikä on tsekkausnetti? Se on faktatietojen vartija. Se ei puutu ensisijaisesti mielipiteisiin, mutta tarttuu vääriin tai vääristeltyihin faktatietoihin. Yhdysvalloissa on tallaisia faktatietojen vartijoita (esim. check.org), jotka vahtivat, että esimerkiksi poliitikkojen puheissa ei käytetä virheellisiä tietoja oman asian ajamiseen. Myönnän heti, että Suomessa tällaisen välineen käyttöönotto on kulttuurillemme vierasta. Meillä on iskostunut ajatus sisäänrakennetusta rehellisyydestä ja laajasta yleissivistyksestä. Mutta onko rehellisyyskulttuurikin vesittynyt?

Yhdysvaltain poliittisesti ja ideologisesti polarisoituneessa ympäristössä on taipumus käyttää tietoa omaksi hyväksi olosuhteissa, joissa tiedotusvälineetkin ovat jakautuneet kahtia, liberaaleihin ja konservatiiveihin. Tilanne on muodostunut aivan räikeäksi, mutta jääköön tällä kertaa käsittelystä sivuun.

Meillä Suomessa Tommi Uschanov on lähtenyt ristiretkelle vääriä faktoja vastaan, mikä on kiitettävää, mutta tarvitsisimmeko lisäksi laajemman foorumin asian tiimoilta?

Miten vääriä tietoja voidaan tuottaa? Mahdollisuuksia on lukemattomia. Ensinnäkin on tarkoitushakuisen väärän tiedon tuottaminen. Silloin yleensä ajetaan omaa asiaa niin kiihkeästi, että välineeksi käy melkein mikä tahansa disinformaatio.

Toiseksi väärän tiedon markkinaksi nostaisin ympäristön, joka perustuu tietämättömyyteen ja perehtymättömyyteen. Tämä on yleissivistyskysymys ja juuri se on alkanut horjahdella, kuten olen yrittänyt näissä blogikirjoituksissa tuoda esille. Suomalaiset ovat perinteisesti olleet tietokilpailukansaa, mutta viime aikoina kisailu on kohdistunut aivan erityyppisiin asioihin. ”Tupla tai kuitti” ei tehoa tänään.

Kolmantena nostaisin esiin hieman hankalammin määriteltävän asian, eli jonkin mielipiteen nostamisen esille painotetusti ”faktana”. Esimerkki: ”Ronald Reagan voitti kylmän sodan”. Tämä ei ole varsinaisesti virhe, se on mielipide. Kun joku asiantuntija sanoo tämän mielipiteen ja jokin toinen keksii saman, niin kolmas jo vahvistaa asian. Tästä ei olekaan pitkä matka trendinomaiseen tietoon, jossa kylmän sodan voittaja julistetaan yleisesti hyväksytyksi tosiasiaksi, vaikka päätelmä olisi hyvin kyseenalainen (niin kuin se esimerkiksi minun mielestäni on). Mielidepelkistykset viedään äärimmäisen pitkälle: moniulotteinen finanssikriisi ei ole enää finanssikriisi, se on ”Lehman Brothers -kriisi”.

Otetaan vielä vähän hankalampi esimerkki. Viime aikoina on faktana toitotettu, että Suomen julkinen sektori muodostaa 58 prosenttia bkt:stä. Onhan se vahvasti tulkiten näinkin, mutta ei riitä tosiasia-argumentoinnin pohjaksi. Edes presidentti selkärankaseminaarissa ei viitsinyt eritellä, mitä tuo prosenttilukema pitää sisällään, hän vain toisti sen, minkä valtiovarainministeriö päästi julkisuuteen.

Mikä tässä esimerkissä on oleellisinta? Sekö, että ei viitsitty kertoa, mistä prosenttiluku muodostuu? Ei sittenkään, vaan se, että kaiken talouden anemian keskellä piti löytää syyllinen talouden alakuloon. Siihen sopi julkinen sektori tuon prosenttiluvun avulla. Asia esiteltiin kauhistuneena: ”katsokaa, mihin mahdottomiin mittoihin meidän julkiset palvelumme ovat kasvaneet!”

Edes sitä ei viitsitty tuoda esille, että talouden taantumassa julkisen sektorin koko kasvaa luonnollisista syistä, puhumattakaan, että olisi eritelty tuon 58 prosentin sisältöä.

Entä vastareaktio? Se on ollut vaimea. Meillä on sellainen tyyli, että viranomaiset hyvin laiskasti reagoivat virheellisiin, vääristyneisiin tai tulkinnallisiin tietoihin muutoin kuin ääripakosta. Onhan se tietysti niin, että jos näihin lähtisi vastaamaan, ei muuta ehtisi tehdäkään. Juuri sen takia tarvittaisiin organisoitu vastaelementti väärän tai harhaanjohtavan tiedon levittäjiä vastaan.

Miten asiasta olisi pitänyt kertoa? Esimerkiksi sillä tavalla kuin Tilastokeskuksen Tieto&trendit -lehden (helmikuu 2014) tuoreessa artikkelissa ”Julkiset menot kasvoivat suhteessa bkt:hen”. Artikkelissa todetaan, että Suomen julkisen sektorin koosta on esitetty suhteettoman suuria ja harhaanjohtavia arvioita. Niinpä palvelut (julkisen sektorin arvonlisäys) muodostavat noin 19 prosenttia bkt:stä ja työllisten määrä julkisella sektorilla on noin 24 prosenttia kansantalouden kokonaismäärästä. Ja tästä voi sitten jatkaa kohti tarkempaa erittelyä….

Tämän blogin kirjoittaja joutuisi tietenkin itsekin alistumaan tsekkauksen kohteeksi ja hyvä näin. Tarvitsemme moniarvoista tietoa, mutta sen on kestettävä kriittinen faktatarkastelu.

Tsekkausnetti on tietenkin ajatuskoe. Sen toteuttaminen vaatisi monien käytännön ongelmien ratkaisua.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Muhammad Ali muistikuvissani

Teemalta tuli ”Muhammad Alin oikeustaistelut” -dokumentti 22.2.2014. Se herätti paljon ajatuksia ja muistoja, joita tässä läpivalaisen. Dokumentti oli hyvätasoinen, ja seurailen sen osviittoja lähinnä faktatiedon tarjoajana, arviot Alista ovat omiani. Oikeustaistelut -nimi on liian kapea-alainen tälle dokumentille. Alin uraa seurataan kokonaisuutena, mutta selvästi hänen uskonnollista ja poliittista suuntautumistaan painottaen. Cassius Clay, sittemmin Muhammad Ali oli kouluaikojeni suuria urheilusankareita. Seurasin silloin herpaantumatta useita eri urheilulajeja mukaan lukien raskaansarjan nyrkkeily.

Minulle ja serkulleni Markulle hän oli ennen kaikkea nyrkkeilijä. En missään tapauksessa tiedostanut hänen olevan mustan rodun esitaistelija vuonna 1964, jolloin hän voitti maailmanmestaruuden. Hän oli huippunyrkkeilijä, jonka suun monet koulukaverini olisivat halunneet tukkia. Meidän arvioissamme hän liittyi ketjuun Ingemar Johansson-Floyd Patterson, joiden otteluja seurasimme noin kymmenenvuotiaina.

Seurasimme hämmentyneinä Clayn verbaalishow´ta. ”Olen suurin ja kaunein” oli hänen mottonsa. Kun häntä yritettiin haastatella hän puhui päälle, koska ei arvostanut valkoisia haastattelijoitaan ja koska nämä Clayn mielestä aliarvioivat häntä älyllisesti.

Sitten kehässä tuli vastaan synkkä Sonny Liston, joka oli tyrmännyt Floyd Pattersonin kahteen otteeseen ensimmäisessä erässä. Liston tuntui täysin lyömättömältä. Sitä suurempi oli yllätys, kun Clay voitti hänet kahdessa perättäisessä ottelussa. Juuri tuohon aikaan ammattinyrkkeily varsinkin raskaassa sarjassa oli huonossa huudossa mm. mafiakytkentöjen vuoksi. Otteluja epäiltiin järjestetyiksi. Tähän saumaan tuli Clayn läpimurto huipulle eikä hänen maineensa suurisuuna ainakaan parantanut tilannetta.

Oliko ”Louisvillen suurisuu” (The Louisville Lip) noina 1960-luvun alkuvuosina tiedostava mustan rodun esitaistelija? Dokumentti paljastaa yhteydet kansalaisoikeusliikkeeseen ja mustiin muslimeihin alkaneiksi jo vuonna 1962. Silloin hän tapasi mustien muslimien suurhahmot Elijah Muhammadin ja Malcolm X:n. Tosin varhainen herääminen todellisuuteen tapahtui ehkä jo silloin, kun hän palasi Rooman olympiakisoista vuonna 1960 kultamitali kaulassa, ja alkuhuuman mentyä ohi havaitsi olevansa ”vain” rotunsa edustaja, jota syrjittiin kaupoissa, ravintoloissa, julkisilla paikoilla. Kultamitali lensi jokeen.

Sonny Listonia vastaan käymänsä ensimmäisen ottelun jälkeen hän piut paut välitti haastattelijoista, vaan vaati kehässä paikalle Sam Cookea, kansalaisoikeusliikkeen hymnin (A Change Is Gonna Come) luojaa. Tässä tilanteessa hän jo tunnusti selvästi velkansa mustien liikkeelle.

Epäily kuitenkin eli: oliko hän vain showpelle, jonka suun lopulta tukkisi joku nyrkkeilijä? Tätä pohdittiin tuohon aikaan. Todellisuus paljastui pian. Kuusikymmentäluvun alkuvuosina hän kerrytti raivoa, jonka sitten 1960-luvun puolessa välissä purki itsestään ulos. Clay liittyi mustiin muslimeihin (Nation of Islam) ja luopui ”orjanimestään” Cassius Clay pian Liston-ottelujen jälkeen. Monet hänen vastustajansa (Floyd Patterson, Ernie Terrel….) eivät hyväksyneet nimenmuutosta, vaan nimittivät häntä edelleen Clayksi, joka sai Alin raivoihinsa.

Miksi Clay liittyi mustiin muslimeihin? Merkittävä syy oli, että monet mustat pitivät kristinuskon lähestymistapaa orjuutta ylläpitävänä. Mustat muslimit omaksuivat johtajiensa mallin mukaan paljon radikaalimman linjan. On selvää, että tämä johti ristiriitoihin syvän kristillisen näkemyksen kanssa, minkä kansalaisoikeusliike Martin Luther Kingin johdolla omaksui varhain.

Mustat muslimit käsittivät mustat ”kansakunnaksi kansakunnan sisällä” ja ristiriidan valkoisten ja mustien välillä sovittamattomaksi. Ristiriita syntyi myös uran alussa Clayn tueksi muodostetun rahoittajaryhmän kanssa. Liikemiesten ryhmä joutui nielemään Clayn uskonnollis-poliittisen suuntautumisen. Samaan aikaan Clayn henkilökohtaisen uskonnollisen ja poliittisen heräämisen rinnalla Yhdysvallat juuttui Vietnamin sotaan yhä syvemmälle. Enemmistö amerikkalaisista kannatti aluksi (ehkä vuoteen 1967 saakka) sotaa inhoamaansa kommunismia vastaan, mutta tuuli kääntyi ja sodan johtajat ajautuivat satimeen: Vietnamissa oli satojatuhansia amerikkalaisia samaan aikaan, kun sodan kannatus romahti.

Sodalla oli järisyttävä vaikutus Alin elämään. Pian tuli Alin vuoro saapua kutsuntoihin. Ali kieltäytyi astumasta armeijan palvelukseen vedoten uskontoonsa ja Vietnamin sodan vastustukseensa. Seurasi prosessi, jota Suomessakin seurattiin tarkasti. En muista, minkä kannan itse omaksuin tapahtumasarjaan, eikä aikakelloa voi kääntää takaisin päin.

Alin tunnuslauseeksi muodostui iskulause ”minulla ei ole mitään Vietkongia vastaan”. Alille ei sopinut kevennetty palvelu ilman asetta: kysymys oli periaatteesta. Vastustaessaan kaikilta osin Vietnamin sotaa Ali tuhosi edellytyksensä jatkaa nyrkkeilijänä toistaiseksi. Hän elätti itseään mustien muslimien saarnaajana.

Tässä ei ole mahdollista käydä syvällisemmin läpi 1960-luvun amerikkalaisen yhteiskunnan ristiriitoja ja kansakuntaa repivää taistelua ”hyvän ja pahan välillä”. Ali pyrki sovittamaan näkemyksensä Martin Luther Kingin rauhanomaisemman ja militantin Mustat pantterit -puolueen aseellisen toiminnan välillä. Ristiriitojen paineissa ei vältytty uhreilta. Malcolm X suuntautui ensin pois mustista muslimeista, mutta ei toisaalta ollut valmis väkivaltaiseen mustien liikkeeseen: hän sai maksaa tästä hengellään, kun väkivaltaisempi siipi katsoi hänen pettäneen liikkeen. Martin Luther King joutui salamurhaajan uhriksi lähinnä sekopääksi luonnehdittavan James Earl Rayn toimesta. Kingin murha räjäytti ilmoille suurkaupunkien väkivaltaisuudet: Black Power militantissa muodossaan näytti pääsevän voitolle. Paljastui, että King oli toiminut pidäkkeenä väkivallalle ja hänen murhansa avasi padot aggressiolle. Mustat katsoivat kollektiivisesti tulleensa valkoisten salaliiton uhriksi. Kingin rauhanomainen ratkaisu siirrettiin joksikin aikaa potentiaalisten ratkaisuvaihtoehtojen ulkopuolelle. Tilanne nähdäkseni riistäytyi heikkojen johtajien käsistä, eikä ollut pysäytettävissä.

Kun lopulta kaikki oli ohi, tapahtui kuitenkin muutos, jossa Kingin sanoma pääsi voitolle. Ei voitu ajatella, että repivä riita ja katujen väkivalta voisi jatkua loputtomiin. Lyndon B. Johnsonin kansalaisoikeuslait ja sota köyhyyttä vastaan käynnistivät uuden aikakauden. Alkoi kehitys, jolla oli dramaattiset vaikutukset amerikkalaiseen yhteiskuntaan 1980-luvulle tultaessa: mustat valkoiset ja keltaiset sopivat kaikki samoihin ravintoloihin ja samoihin TV:n sarjafilmeihin!

Alin - kaiken tämän rinnalla - tapahtunut taistelu Vietnamin epäsuosittua sotaa vastaan loi otollisen tilaisuuden hänen vapauttamiselleen (viiden vuoden tuomio, jota hän tosin ei kärsinyt). Korkeimmassa oikeudessa ”keksittiin” uskomaton tekninen temppu, jolla Alin vapauttamiselle luotiin edellytykset.

Kolmen ja puolen vuoden tauon jälkeen (1967-1970) Alin nyrkkeilyura jatkui aina seitsemänkymmentäluvun lopulle saakka. Ali voitti kaikilla rintamilla: hän voitti nyrkkeilyssä kolme kertaa maailmanmestaruuden (1964, 1974,1978), Vietnamin sota kääntyi itseään vastaan ja kansalaisoikeusliike eteni ja voitti. Yksi osa Alin kiveen hakattua legendaa on ottelu George Foremania vastaan vuonna 1974. Ottelu käytiin dramaattisissa olosuhteissa keskellä Afrikan viidakkoa, Kinshasassa. Mikä uskomaton lavastus kahden mustan miehen taistelulle!

Itse asiassa tilanne oli hyvin samalainen kuin ennen Liston-otteluja. Sonny Liston oli kohdellut kaltoin kehässä mestari Floyd Pattersonia ennen Clay-otteluja. Foreman oli murskannut Alin vanhan taistelukumppanin Joe Frazierin listonmaiseen tyyliin. Ali oli selvästi altavastaaja ennen ottelua ja myös ottelun aikana. Ajoittain näytti siltä, että Ali oli köysiin valunut hiekkasäkki, joka kuitenkin osasi käyttää jotenkin vanhaa taktiikkaansa, jossa hän köysissä ollen veti päätään taaksepäin, kun vastustaja moukaroi kaksin käsin ulottumatta kunnolla kohteeseen. Sitten tapahtui kuin elokuvissa: hätää kärsimässä oleva sankari nousee köysistä ja suuntaa iskusarjan vastustajaan. Voittamaton Foreman rojahtaa kanveesiin. Täydellinen vanhan ajan sankaritarina!

Alin tunnusmerkkejä olivat nopeus kehässä ja supliikki kehän ulkopuolella. Joskus häijyimmillään hän yhdisti nämä asiat – mielestäni vastenmielisellä tavalla - kehässä ja kohteli kaltoin verbaalisti vastustajaansa.

Ali ei ole eikä ole ollut helppo ihminen. Hänen luonteenpiirteissään on julmuuden elementti, jota hän ei pystynyt kätkemään, ehkei halunnutkaan. Nämä ovat asioita, joita ei dokumenteissa kerrota. Hän oli iskukykyisimmillään ollessaan aina henkisellä barrikaadilla, valmiina puolustamaan oikeiksi kokemiaan asioita.

Alilla oli kyky menestyä väittelyissä. Aluksi puheet olivat lähinnä rimpsu mainoslauseita ja itse sepitettyjä runoja, mutta, kun tieto ja kokemus kasvoivat hän pystyi taistelemaan tasapäisesti kokeneiden toimittajien monesti aggressiivisessa sanallisessa ilotulituksessa. Vaikka nyrkkeilykehissä on nähty älykköjä, ei oikeastaan kukaan toinen ole pystynyt esittämään sellaista verbaalista teatteria kuin Ali kehän ulkopuolella. Ei Ali ollut Martin Luther King, eikä hän ollut Malcolm X. Heidän yhteiskunnallinen ja poliittinen kokemuksensa olivat ylivertaisia, mutta Ali pystyi yhdistämään erilaisia elementtejä urallaan ja elämässään jotka nostivat hänet eräässä vaiheessa ehkä maailman tunnetuimmaksi ihmiseksi. Maine levisi läntisestä maailmasta Aasian ja arabimaailman kautta tundroille ja Afrikan viidakoihin saakka, mihin tahansa.

Amerikkalaiset rakastavat tällaisia ilmiöitä. Ali oli suurisuu, jonka toivottiin saavan turpiinsa, hän oli Vietnamin sodan raukkamainen aseistakieltäytyjä ja hän oli mustan rodun epäilyksen alainen pappi, mutta kaikki voi muuttua ja kaikki muuttui. Hänestä tuli kansallissankari. Hän käänsi kaikki asiat vuosien varrella edukseen yhtä lukuun ottamatta. Hän sairastui Parkinsonin tautiin, joka on pysäyttänyt sekä supliikin että fyysisen liikkeen, mutta ei ajatuksen voimaa.

Ei voi ajatella suurempaa kunnianosoitusta kuin Atlantan kisojen olympiatulen sytyttäminen vuonna 1996, mutta sekin kunnia lankesi Alille. Vanha tutiseva Parkinson-potilas siinä taisteli korkeimman kilvoittelun ja paremman maailman symbolina. Viimeistään nyt hän sai ansaitun arvostuksen olympialaisesta kultamitalistaan.

Edes 9/11 ei riisunut Alilta sädekehää. Hänen mustaa muslimiuttaan ei sotkettu arabimaailman fundamentalismiin, päinvastoin hän käänsi tilanteen edukseen toteamalla, että oikea muslimi ei tartu aseeseen. Kukaan ei voi väittää, etteikö hän olisi itse toiminut esimerkkinä - vanhana aseistakieltäytyjänä – panemalla oman asemansa, uransa ja koko elämänsä vaakalaudalle.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Herravihassa

Tällä hetkellä suosituin harrastus – olympialaisten katselun lisäksi – on hallituksen haukkuminen. Siitä on tullut kansanhupia. Siitä on muodostunut kansalaisia yhteen sitova liike. Pitäisikö minunkin lähteä tähän liikkeeseen mukaan? Muutoin kyllä, mutta omatunto ei jotenkin salli.

Suosittu slogan on, että hallitus on liian laajapohjainen. Sillä tarkoitetaan, että hallituksessa on edustettuna politiikan kirjo, joka ulottuu äärestä ääreen. Ideologista vastakkainasettelua onkin, mutta ei läheskään niin paljon kuin sitä teeskennellään olevan.

Poliittiset suunnat ovat samankaltaistuneet, mutta asia joka unohdetaan usein on, että niin ovat ihmisten tahtotilatkin. Yhteisenä tavoitteena on ollut, että kansalaisilla on suurin piirtein kohtuullinen elintaso ja elämisen taso. Se on suurin piirtein saavutettu, joskin nyt on uudelleen tapahtumassa repeämistä, mutta siitä hiukan myöhemmin.

Mistä johtuu, että kansalaiset tarvitsevat yhteisen ”vihollisen”? Yksi vastaus on että poliitikoista on tullut kulutustavaraa. Johtavat poliitikot kuluvat puhki muutamassa vuodessa, koska käyttö on niin rankkaa.

Ihmettelin naivisti, kun Matti Vanhanen joutui omituisen henkisen pahoinpitelyn kohteeksi. En yritä väittää, etteikö hän itse olisi ollut synnyttämässä itseensä kohdistuvia antipatioita, mutta lopputulema meni aivan järjettömäksi. Hän kului pois politiikasta.

Samaa ihmettelin aikanaan, kun Harri Holkeriin kohdistui silmitön vimma. Hän edusti jotain muutosta, mitä monet ihmiset eivät missään tapauksessa voineet hyväksyä. Kuitenkin muutokset kehittyneessä yhteiskunnassa ovat varsin maltillisia.

Erkki Liikanen on esimerkki ihmisestä, jota jotkut keskustelupalstojen ihmiset rakastavat vihata. Monesti on tullut mieleen, että Liikasen täytyy olla tosi kyvykäs, muutoin häntä ei moitittaisi niin kyvyttömäksi.

Kun arvostellaan nykyistä hallitusta verrataan sitä johonkin toiseen hallitukseen, jota kukaan ei ole muodostanut. Uutta tilannetta ei oikeastaan voi konkretisoida, koska tuleva hallitus sisältää yhden tai todennäköisesti useita nykyisen hallituksen puolueita. Mutta niin kauan, kun meillä ei ole ”sitä” hallitusta voimme kohdistaa kaiken raivon nykyiseen.

Mitä suurimmalla todennäköisyydellä, mikä tahansa hallitus joutuu äärimmäisen koville nykyisten ongelmien edessä (joita vielä mediassa paisutellaan). Suuri osa asioista, jotka nyt ovat pöydällä, olivat esillä jo edellisten hallitusten esityslistoilla. Ja edellisissä hallituksissa oli edustettuna koko poliittinen kirjo.

Historiakatsannossa pahimmasta on toki päästy irti: meillä ei ole enää Italian tautia (hallitus/vuosi), niin kuin oli ensimmäiset 50 vuotta itsenäistymisestä lähtien. Kekkosen jälkeen päästiin normaaliparlamentarismiin, jolloin hallitus on saanut istua koko nelivuotiskauden säännönmukaisesti. Hallitusta on rangaistu vasta vaaleissa eli säädetyssä järjestyksessä.

Nyt tarvitsisimme vielä pitkäjänteisempää ajattelua. Ei tarvita yksityiskohtaista tekojen listaa kahdeksaksi vuodeksi eteenpäin, mutta tietyt reunaehdot täytyisi luoda pari vaalikautta eteenpäin. Muutoksen voimakkuus vaatii sitä. Kyllä politiikalle silti jää tilaa yllin kyllin.

Yhdeksänkymmentäluvun lamasta selviytyminen ja kiivas talouden kasvu sen jälkeen ovat peittäneet muutoksen tarpeen, jonka ei itse asiassa tarvitse olla pitkälle aikajänteelle levitettynä dramaattinen.

Muutos on tuleva! Mikä muutos? On selvästi nähtävissä, että globalisaatio ja teknologinen kehitys muuttavat - ja ovat jo muuttaneet - kansallisvaltion demokratiaa ja hyvinvointiajattelua. Nykykehitykseen sisältyy paine erojen kasvamiseen ja kasvattamiseen ihmisten välillä ja jotkut tietoisesti jopa toivovat sitä.

Samaan aikaan meillä on yhteinen ideologinen paine omillaan pärjäämisestä. Sitä vaatii muodikas yksilöllistymisen trendi. Omillaan pärjääminen tarvitsee kuitenkin tuekseen ”edellytysten luonnin”. Kuka parhaiten osaa perustella tämän? Ihmisille on tärkeää, että heillä on tunne, että he selviävät omillaan. Käytännössä asia on aivan toisin, yhteiskunnallista tukea nimenomaan tarvitaan.

Moniarvoinen politiikka on tärkeää. Ketä me muutoin moittisimme pahasta olostamme? Maailmalla näkyy runsaasti ”vaihtoehtoja”. Ne ulottuvat epäkohdista vaikenemisesta poliittisen epävakauden kautta katujen mielenosoitusdemokratiaan.

torstai 20. helmikuuta 2014

Kuuban ohjuskriisi: miehet, jotka pelastivat maailman

TV1:stä tuli 19.2.2014 todella mielenkiintoinen dokumentti ”Mies, joka pelasti maailman”. Dokumentti tarkasteli Kuuban kriisiä neuvostoliittolaisen sukellusveneen miehistön ja erityisesti sen upseerin Vasili Arhipovin toimenpiteiden näkökulmasta. Arhipov ei antanut lupaa käyttää ydinlatauksella varustettua torpedoa ratkaisevalla hetkellä, kun aluksen päällikkö olisi halunnut laukaista sen. Dokumentissa arvioidaan amerikkalaisten ja venäläisten suulla, että Arhipov oli ”tärkein ydinsodan estäjä” Kuuban kriisissä.

Dokumentissa annetaan ymmärtää, että aluksella oli todellakin itsenäinen päätösvalta laukaista torpedo. On vaikeaa sanoa oliko dokumentissa ylidramatisointia vai oliko sen tarina prikulleen totta. En halua asettaa tässä kyseenalaiseksi dokumentin lähteitä, mutta Kuuban kriisistä on muitakin näkemyksiä. Yritän seuraavassa luodata tapahtumia niin kuin olen ne itse ymmärtänyt.

Kuuban kriisi 16.10-28.10. 1962 oli ehkä kylmän sodan kaikkein vaarallisin tapahtumasarja. Kolmas maailmansota oli lähempänä kuin koskaan, ehkäpä lopulta napin painalluksen päässä.

Kuuban kriisissä oli toki muitakin sankareita kuin Arhipov. Mielenkiintoista on tarkastella asiaa erilaisten tahojen näkemysten ja sankaruuden valossa. Elokuvassa ”Kolmetoista päivää” (v. 2000) sankariksi nostettiin melko tuntematon Kennedyn avustaja Kenneth O´ Donnell. Hänen roolinsa on todellisuudessa asetettu kyseenalaiseksi monen miehen voimin, mm. Robert McNamara ja Theodore Sorensen ovat hämmästelleet sankarin viittaa O´ Donnelin yllä. Viittaisi siihen, että elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja ovat halunneet hätkäyttää valitsemalla odottamattoman tahon ykköshahmoksi. Sivumennen kannattaa panna merkille, että Kevin Costner näytteli elokuvassa O´ Donnellia ja hänellä oli pääosarooli myös elokuvassa ”JFK”, joka käsitteli Kennedyn murhaa. Kummankin elokuvan faktapohja on heiveröisellä pohjalla. Näitä elokuvien historiasuodatuksia kannattaa aina tarkastella tiukalla kriittisyydellä.

Ketkä sitten olivat Kuuban kriisin todellisia sankareita? Minusta pelastajan rooliin sopii moni henkilö, mikä on täysin ymmärrettävää, koska kyse oli monimutkaisesta vyyhdestä, jota ei yksi ihminen ratkaise. Varsinkin amerikkalaisilla on tapana kaventaa pelastajan/sankarin rooli missä tahansa draamassa yksinäisen tähden ratsastajalle, mikä tietysti sopii suurelle yleisölle, koska juoni pelkistyy.

John F. Kennedyä ei voida ohittaa pelastajakeskustelussa. Hänen merkittävin panoksensa oli rauhallisuuden säilyttäminen kenraalien ja muiden verenhimoisten tahojen painostuksessa. Kennedy pohti kriisiä eri näkökulmista johtoryhmän avulla: hän kokosi asiantuntijoita tuekseen ja teki päätökset heidän konsultointinsa pohjalta. Yhdysvaltain puolustusministeri Robert McNamara tarjosi hyvän selkänojan Kennedylle. Hänestä lisää tuonnempana.

Toiseksi VIP-henkilöksi nostaisin Robert Kennedyn, joka kävi ratkaisevat neuvottelut Neuvostoliiton Washingtonin suurlähettilään Anatoli Dobryninin kanssa. Neuvostoliitto valitsi juuri Dobryninin vastapariksi amerikkalaisille, ja tämä tuotti hyvä tuloksen.

Lisäksi nostaisin esiin muutamia yllätyshahmoja. Yksi näistä oli Yhdysvaltain entinen Neuvostoliiton suurlähettiläs Tommy Thompson. Kun Nikita Hrustsev lähetti kriisin kaikkein kuumimpina hetkinä kaksi sähkettä, ensimmäisen perjantaina 26.10. ja toisen lauantaina 27.10., Robert McNamara epäili, että jälkimmäinen kirje (hard message) oli lähetetty humalassa tai äärimmäisen hermojännityksen vallassa. Kirje oli täynnä uhkaavia sävyjä. Ensimmäinen viesti (soft message) oli selvästi sovittelevampi. Amerikkalaisilla oli ongelma: mitä pitäisi vastata ja mihin?

Pysäytyskuva dokumentista "Fog of War": Robert McNamara: Olimme näin lähellä ydinsotaa

Presidentti Kennedy näytti näkevän molemmat kirjeet sotaa uhkaavina eikä eritellyt niitä. Juuri tässä vaiheessa nousi esille Tommy Thompson ja ilmoitti rohkeasti olevansa eri mieltä presidentin kanssa ja kehotti vastaamaan ensimmäiseen kirjeeseen – ja vain ensimmäiseen kirjeeseen! Thompson perusteli kantaansa oivaltavasti sillä, että Hrustsev on liemessä Moskovassa ja hänen täytyi kääntää kriisi – jonka hän on itse käynnistänyt – sellaiseksi, että Neuvostoliitto pelastaa Kuuban amerikkalaiselta aggressiolta! Robert McNamara ymmärsi, mistä oli kysymys: hänestä itsestään kertovassa loistavassa dokumentissa ”Fog of War” hän tulkitsee tapauksen opetuksena, joka perustuu lauseeseen ”Empathize with your enemy”, asetu vihollisesi asemaan.

Yhdeksi sankariksi nostaisin kaikesta huolimatta Nikita Hrustsevin. Vaikka venäläisistä lähteistä on vaikeaa saada selkoa, epäilen vahvasti, että Neuvostoliitossa oli Yhdysvaltain tapaan haukkoja, jotka olisivat halunneet sodan käynnistyvän. Hrustsev sai käännettyä kriisin niin päin, että amerikkalaisten piti vetää juuri asennetut Neuvostoliittoa vastaan kohdistetut ohjukset pois Turkista, jotta Neuvostoliitto vastaavasti menettelisi Kuubassa. Amerikkalaiset suostuivat tähän, kunhan Turkki hoidettaisiin julkisuudelta piilossa. Tästä menettelystä sovittiin Robert Kennedyn ja Anatoli Dobryninin välityksellä.

Ketkä sitten olivat kriisin antisankareita. Nostaisin esille kaksi henkilöä: Fidel Castron ja kenraali Curtis LeMayn. Fidel Castro vaati Hrustsevia ”iskemään ensin”, vaikka tiesi saattavansa oman kansakuntansa kuolemanvaaraan. Robert McNamara tapasi Castron vuonna 1992, kolmekymmentä vuotta kriisin jälkeen eikä ollut uskoa korviaan, kun Castro ilmoitti, että ”minä suosittelin Hrustseville ydinohjusten käyttöä”.

Castro on helppo tuomita vastuuntunnottomaksi sodanlietsojaksi. Eisenhower, Kennedy ja myöhemmin Johnson olivat kuitenkin yrittäneet murhauttaa Castron, ja CIA Eisenhowerin ja Kennedyn hyväksymänä yritti maihinnousua Kuubaan Sikojen lahdella vuonna 1961, mutta ovatko nämä asiat yhteismitallisia?

Kylmän sodan historiassa on useita sotahulluja kenraaleja. Yksi näistä oli Curtis LeMay, Kuuban kriisin aikaan Yhdysvaltain ilmavoimien komentaja. Hänen oli vaikeaa pidätellä kiukkuaan, kun Kennedy yritti sovitella kriisiä rauhanomaisesti. Kriisin lauettua Kennedy käytti kriisiryhmässä tunnetun puheenvuoronsa, jossa hän totesi, että Yhdysvallat on kriisin voittaja, mutta samalla toivoi, ettei kukaan rehentelisi voitolla. Tähän LeMay täräytti raivostuneena pöydän toiselta puolen: “Vai voitettiin! Helkkari, me hävittiin tämä. Meidän olisi pitänyt pyyhkäistä heidät jäljettömiin!”. Tämä on kylmän sodan retoriikkaa, jota kuvasi ironiseen tyyliin Stanley Kubrick elokuvassaan Tri Outolempi, jonka kenraali Ripperin hahmossa on paljon LeMayn piirteitä.

Mikä ohjasi LeMayn käytöstä Kuuban kriisissä? Mielestäni hän yksinkertaisti sodan logiikan. Kun hän tunsi, että USA:lla oli juuri tuolloin ydinase-arsenaalissa ylivoima hän katsoi, että se velvoitti käyttämään tuota ylivoimaa. Piti siis käyttää tilaisuus hyödyksi ja nujertaa vihollinen ”lopullisesti”. Kun näin ei menetelty, hän turhautui. Kennedy taas näki Neuvostoliiton pystyvän iskemään varsin suvereenisti Berliiniin kostoksi ja sitä kautta sytyttämään kolmannen maailmansodan.

McNamara on oikeassa, kun hän sanoi Fog of Warissa, että tällaisissa kriiseissä ”järki ei pelasta meitä”. Tarvitaan jotain suurempaa. Mitä se on? Ehkä tarvitaan juuri toisen asemaan asettumista ja lahjomatonta moraalia sekä korkeaa eettistä vakaumusta, muutoin joudutaan sotapelien hirviömäiseen kierteeseen.

Minulla olisi kuitenkin ollut kysymys McNamaralle, jos hän olisi vielä keskuudessamme. Toisessa maailmansodassa hän laski amerikkalaisten pommikoneiden optimaalisia lentokorkeuksia, jotta Japanin pommituksilla olisi ollut mahdollisimman suuri tuhovaikutus. Silloin hänen esimiehensä oli Curtis LeMay! LeMayn johtamissa palopommein tapahtuneissa pommituksissa kuoli satoja tuhansia japanilaisia eli enemmän kuin kahdella ydinpommilla yhteensä. LeMay aivan oikein totesi, että jos sota olisi päättynyt toisin, olisi hänet tuomittu sotarikollisena. Silloin McNamara toimi esimiehensä käskyjen mukaisesti, mutta hyväksyi nuo käskyt. Kuuban kriisissä osat vaihtuivat, McNamara oli nyt esimies, mutta he olivat eri puolella itse kriisin ratkaisun suhteen.

Kun ajattelen McNamaran kaltaista ihmistä, jonka kliininen äly hakee vertaistaan, niin Japanin - eikä myöskään Vietnamin sodan - pommitusten perusteena voida pitää ”järjen käyttöä”. Sitä pitää perustella jollakin muulla, mutta millä? Osaselitys on, että haluttiin nopeuttaa sodan päättymistä. Kostonhimo Japanin aiheuttamista tappioista saattaa kuitenkin jäädä ainoaksi perusteeksi. Vietnamissa oli näennäisesti kysymys dominoteoriasta, joka ei koskaan toiminut käytännössä. Mutta ehkä viimeinen kyyninen sana on LeMaylla: toiminnan hyväksyttävyys riippuu siitä, kuka voittaa sodan.

Länsi voitti kylmän sodan. Ehkä Kuuban kriisin dokumentit kirjoitetaan tästä syystä niin kuin ne ovat nyt meidän luettavissamme. Tarinat kertovat, että sankareita oli molemmin puolin. Ehkä lopulta vain yksilöiden oikea-aikaiset esilletulot estivät suursodan syttymisen.

Kylmän sodan vainoharhainen maailma oli järjen ulottumattomissa. Hyvällä onnella siitä kuitenkin selvittiin ilman suuren luokan katastrofia. Kun nyt on havaittavissa merkkejä uudesta kylmästä sodasta, joka saa ehkä kybersodan luonteen, on syytä palauttaa mieliin, mihin varustelun loputon kierre saattaa johtaa.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

tiistai 18. helmikuuta 2014

Ei se paha velka, vaan hyvä kasvu….

Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston edustajat ovat viime aikoina muuttaneet suhtautumistaan velkaan ja kasvuun siihen verrattuna, mitä mieltä ne ovat olleet muutamien viime vuosikymmenien aikana. Tarkoitan tällä sitä, että tarpeeton ja tuhoisa vyönkiristys on heitetty romukoppaan ja on alettu ymmärtää, että liiallisilla talouden kiristyksillä voidaan tukahduttaa kasvu.

Nyt (helmikuu 2014) IMF julistaa työpaperissaan IMF Working Paper: ”Debt and Growth: Is There a Magic Threshold?”, että ”mitään maagista velkarajaa ei ole”, ts. ei voida mitenkään väittää, että ylitettäessä tietty velan prosenttiosuus bkt:stä talouskasvu tukahtuisi ja jouduttaisiin itseään toteuttavaan velkakierteeseen. Sen sijaan voi tapahtua toisin päin eli hidas talouskasvu voi johtaa valtionvelan kasvuun. Niinpä talouspolitiikan prioriteettina tulisi olla pakonomaisen velan vähentämisen (so. kurjistamispolitiikan) sijasta kasvuun panostaminen.

Kenneth Rogoffin ja Carmen Reinhartin kuuluisan excel-virheen paljastuminen selvitti tätä problematiikkaa itse asiassa jo aikapäiviä sitten. Eksaktisti sanottuna Rogoffin ja Reinhartin väite kuului, että jos velka ylittää 90 prosenttia bkt:stä seuraa siitä kasvun heikkeneminen ja velan ja velkasuhteen kumuloiva kehitys. Tämä osoittautui laskuvirheeksi. Kun siis tämä erikoistapaus, ”90 prosentin sääntö”, on osoitettu jo aiemmin vääräksi, niin nyt IMF:n tutkijat ovat yleistäneet säännön koskemaan myös muita mahdollisia prosenttirajoja. Ei ole mitään rajoja!

Kuva on Rogoffin ja Reinhartin mainion klassikkoteoksen "This Time Is Different kannesta.

Kiusallinen tämä havainto on esimerkiksi Olli Rehnille, koska hän on viitannut aiemmin (ennen virheen paljastumista) 90 prosentin sääntöön. Nyt häneltä häviävät kaikki muutkin rajat horisonttiin. Käytännössä kuitenkin älytöntä, sanokaamme 300 tai 500 prosentin velkaantumissuhdetta, on mahdotonta hyväksyä. Millään myöhemmällä talouskasvulla ei voida tällaista velkasuhdetta kuitata. Mutta tämä on tietenkin ääriesimerkki.

IMF:n tutkijat korostavat, että velan trendi (kehityssuunta) on yhtä tärkeä, jos ei tärkeämpi kuin velan taso. Niinpä tutkijat päätyvät kannelle, jossa ”maat, joilla on korkea velka, mutta laskeva velan suunta, voivat kasvaa yhtä nopeasti kuin velattomammat maat”.

Muutos IMF:n ajattelussa on merkittävä. Mutta niin ovat muuttuneet ajatkin. Velkaantumisesta on tullut kehittyneiden maiden kroonisen tuntuinen ongelma. Mistä tiedämme, ettei ole käynyt niin, että IMF on tehnyt vain välttämättömyydestä hyveen? Toisin sanoen, jos lännessä on velkaannuttu massiivisesti, niin IMF vain myötäilee tapahtunutta kehitystä ja muuttelee ajattelutapaansa tapahtuneiden tosiasioiden mukaiseksi, kun se ei oikein voi muutakaan tehdä. No, tämä näkemys on liian kyyninen. Lähempänä on ajatus, että IMF on tullut vihdoinkin järkiinsä.

Kuitenkin IMF:n tutkimuksessa on joitakin asioita, joihin ainakin minä haluaisin puuttua. IMF toteaa mm. että Japanin valtionvelka kasvoi 133 prosentista vuonna 1943 jopa 204 prosenttiin vuonna 1944. Vastaavasti Englannin ja Yhdysvaltain velkaantumissuhteet olivat toisen maailmansodan kustannuksista johtuen jättimäiset.

Tässä on minusta villakoiran ydin: miten talous kasvaa tästä eteenpäin? Toisen maailmansodan jälkeisessä kasvubuumissa velat hävisivät jäljettömiin. Näin tapahtui myös Suomessa, jossa 1950-luvun lopulla velka oli vaivaiset 10 prosenttia bkt:stä. Oikeastaan kautta koko läntisen maailman voidaan puhua toisen maailmansodan jälkeisitä kultaisista vuosikymmenistä. Mutta mistä tiedämme, että nykyisessä globalisaation vaiheessa kehittyneillä mailla riittää kasvupotentiaalia veloista selviytymiseen, kun kehittyvät maat haalivat kasvusta merkittävän osan?

Juuri tämä kohta on IMF:n arvioissa spekulatiivisinta. He arvioivat velka- ja kasvutrendejä historiasta käsin, mutta jatkuuko kehitys lineaarisesti myös tulevaisuudessa? Onko jo nyt nähtävissä merkkejä paradigman muutoksesta?

Olen eräässä aiemmassa blogikirjoituksessa hahmotellut Suomen talouteen ”vanhan normaalin” aikavyöhykettä ja ”uuden normaalin” tulevaisuutta. Tässä vanha normaali edustaa ajanjaksoa 1994-2007 (kasvu keskimäärin lähes neljä prosenttia) ja uusi vuoden 2008 jälkeistä aikaa (kasvu ehkä 1-3 prosenttia 2010-luvulla). Jos tämä ajattelu siirretään hiukan laajempiin puitteisin niin kehittyneissä maissa vanha normaali kattaa ajanjakson 1940-luvulta 1970-luvulle (ja osin finanssikriisiin saakka) ja uusi normaali ajanjakson 1980-luvulta eteenpäin, mutta kuitenkin painottuen finanssikriisin jälkeiseen aikaan. Tässä tarkastelussa vanhan ja uuden ”päällekkäisajanjakso” 1980-luvulta 2000-luvun puoleenväliin edustaa ”siirtymävaihetta”, jossa esiintyi monia muutosta enteileviä piirteitä (finansialisoituminen, suuret tuloerot, talouden kuplailmiöiden tiheys, internet-teknologian läpimurto, voimakas globalisoituminen jne.).

Tietenkin uusi normaali on spekulaatiota. Mutta velasta käytävään keskusteluun tällä on aika ratkaiseva merkitys. Voimmeko luottaa, että velkaantumiskauden jälkeen seuraa uusi ”vanhojen hyvien aikojen nousu” vai siirrymmekö uuden normaalin - minun oletukseni mukaiseen - aneemiseen kasvuun kehittyneissä maissa? Tuskin kukaan tietää. Jos kasvu jää vaatimattomaksi, käyvät kumuloituneet velat rasitteeksi. On tapahtunut ikään kuin pysyvähkö siirtymä velkavetoisen talouden suuntaan.

Historiallisesti tässä ei ole ihmeellistä. Satojen ja tuhansien vuosien aikana on talouden voimasuhteissa tapahtunut lukemattomia painopistemuutoksia idän ja lännen, pohjoisen ja etelän välillä. Uskoisin kuitenkin, että useimmat ovat sitä mieltä, että kasvu kuitenkin jatkuu, mutta heiveröisempänä, kuin mihin on totuttu.

Toisen maailmansodan jälkeisiin kultaisiin vuosikymmeniin verrattuna erottavina tekijöinä (1980-luvulta eteenpäin) ovat nimenomaan tuloerojen kasvu, tuotannollisen toiminnan hiipuminen ja rahamarkkinoiden vapauttaminen. Nyt on puututtu kaikkein räikeimpiin rahamarkkinoiden ylilyönteihin (ja puuttuminen jatkuu). Kehitys on kesken, siksi on vaikeaa arvioida päästäänkö lähellekään vanhaa normaalia lähivuosina.

IMF:n arvio on siis historiasidonnainen. Periaatteessa pidän IMF:n linjaa oikeana. Vasta tulevaisuus näyttää odotammeko liikaa velat siivoavalta kasvulta. Ja viime kädessä IMFkin on varovainen: se varoittaa, että senkään laajaan aineistoon perustuvat velka/kasvu -skenaariot eivät takaa ehdotonta korkean velan ja hyvän kasvun kausaliteettia.

Entä Suomessa? Ongelmamme ei selvästikään ole velan suhteellinen osuus tällä hetkellä, vaikka siitäkin on luotu kauhukuvia. Velan suhteellinen osuus (alle 60 %) on vaatimaton läntisen maailman mittasuhteessa. Meidän ongelmamme on - viitaten IMF:n edellä esitettyyn skenaarioon – sortuminen mahdollisesti liian kireään talouspolitiikkaan, ylimitoitettuihin säästöihin ja veronkorotuksiin eli siis velkakehityksen äkkipysäytykseen.

Odotusarvoni on, että uuden normaalinkin aikana talouskasvua on jonkin verran, mutta samaan aikaan palkkakehitystä ja julkisen talouden menokehitystä on selvästi maltillistettava. Olisi löydettävä sopiva kompromissi uuden ja vanhan väliltä.

Jotkut haluavat käsittää suhdeluvun 60 prosenttia absoluuttisluontoisena (”velkakehitys on katkaistava”). Siitä ei ole kysymys. Tällä velkatasolla on tärkeintä pysäyttää suhteellinen velkaantuminen jollakin aikavälillä. Velkaantuminen absoluuttisin luvuin voi kasvaa tulevina vuosina jonkin verran, kunhan se ei ylitä bruttokansantuotteen kasvua. Kahden prosentin kasvu 200 miljardin bkt:hen tekee 4 miljardia euroa bkt:hen lisää.

Oikeastaan avainasia on, miten lisävelka jaetaan investointina tulevaan kasvuun ja toisaalta verotulovajeiden kattamiseen palvelujen säilyttämiseksi. Jos sijoitetaan painotetusti investointeihin joudutaan sopeuttamaan palvelutuotantoa enemmän.

Meitä uhataan korkomenojen kasvulla. En kuitenkaan näe tämänkään perusteella tarvetta paniikkitoimenpiteisiin.

IMF:n linjantarkistus on tärkeä osviitta tuleville talouspoliittisille päätöksille.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Työvoimamaaottelu Ruotsi vastaan Suomi

TV:n ajankohtaisohjelmassa A-studio: Talk: ”Töissä tappiin asti” käytiin 12.2.2014 keskustelua erityisesti ikääntyvien työllistymisestä. Keskustelu oli monilta osin paikallaan ja siinä tuli esille useita hyviä näkökohtia.

Jokin kuitenkin jäi mietityttämään. Ehkä tällaisessa keskustelussa pitää olla poliittisesti tai muuten korrekti. Epäsuosittuja ajatuksia ei voi oikein esittää. Pitää siis puhua yleisesti hyväksyttyjä asioita.

Mitä oikein tarkoitan?

Aloitetaan jostakin. Kun ohjelmassa puhuttiin ikääntyvien tai kenen tahansa työllistymisestä, niin keskustelun ulkopuolelle rajattiin kaksi isoa syytä: globalisaatio ja teknologinen kehitys (viime mainittuun viitattiin aivan muutamalla lauseella). Kun keskustelu hetkeksi keskittyi näihin asioihin, tuli puheenjohtajalle kiire ilmoittaa, että kiireesti helikopteriperspektiivistä alas ja juttelemaan ruohonjuuritasolla. Ymmärrän toki, että keskustelua pitää yrittää rajata, jotta se pysyisi edes jotenkin hanskassa, mutta silloin on vaara, että oleelliset asiat sivuutetaan kokonaan.

Oma kantani on seuraava: globalisaatio ja teknologinen kehitys (ja näihin sopeutumattomuus) aiheuttavat työllisyys/työttömyysproblematiikasta ehkä 80 prosenttia, mukaan lukien ikääntyvien työttömyys. Jäljelle jäävä keskustelualue muodostuu sitten niistä asioista, jotka olivat esillä A-studion keskustelussa. Ja näitä olivat seuraavat:

-työhyvinvointi (itse asiassa koko elämän hyvinvointi, kuten eräs keskustelija totesi).

-ikärasismi (Suomessa heitetään työelämästä ulos ensimmäisenä ikääntyneet).

-ei arvosteta kokemusta (jopa 40-50-vuotiaat ovat liian vanhoja, hiljainen tieto häviää työpaikoilta).

-eläkeiän alarajan nostaminen 63 vuodesta (toisaalta lähellekään tätä ei ole päästy todellisissa eläkkeellesiirtymisissä).

-eläkeiän ylärajan nostaminen 68 vuodesta.

-työttömät turhautuvat, kun ei edes kutsuta haastatteluun (vuokrafirmasta välitetty viesti ohjelmassa: työantajat ilmoittavat jo etukäteen, ettei alle 50- tai 40-vuotiaita kannata tarjota tilaajalle).

-”jokainen lakiesitys on turha” (byrokratia jyllää, kaikki aika menee paperien pyörittelyyn).

-yrityksen perustaminen eli itsensä työllistäminen on liian vaikeaa, liikaa kontrollia (Liian vaikeaa? Meillä perustetaan yli 30 000 yritystä vuositasolla!).

-omasta terveydestä ei pidetä huolta (alkoholiongelmaisia hyssytellään, ollaan liian lihavia, omasta kunnosta ei pidetä huolta).

-työkyvyttömyyseläkkeellä on 200 000 henkeä (2012), joista 76 000 mielenterveyssyistä.

-huono johtaminen.

Tässä ehkä pääosa keskustelussa esille tuoduista teemoista. Mielestäni kaikkien näiden yläpuolella on siis kansakunnan yritysten ja julkisen sektorin kilpailukyky juuri noilla kahdella keskeisellä alueella eli globalisaatiossa ja teknologisessa kehityksessä.

Jos sivuutetaan ”helikopteriperspektiivi” ja keskustellaan em. ruohonjuuritason ongelmista, niin purnaan monista A-studiossa esille otetuista asioista. Tapani ei ole ollut ottaa muita maita Suomen malliksi, koska nämä maat vaihtelevat: ollaan milloin millekin valtiolle kateellisia. Teen nyt poikkeuksen. Tarkastelen Ruotsin parempaa työllisyysastetta (Ruotsi n. 74 prosenttia, Suomi 69 prosenttia). Tuo ero työllistettyinä on noin 200 000 henkeä. Se selittää valtaosan Suomen heikommasta tilanteesta. Työttömyydessä Suomen ja Ruotsin ero vain hiuksen hieno.

A-studion keskustelussa vastustettiin yksimielisesti Ruotsin periaatetta, että ”ensimmäisenä lähtee viimeksi tullut”. Ruotsissa siis suositaan vahvasti kokeneita työntekijöitä.

Keskustelussa käytettiin kyllä korkealentoisia puheenvuoroja työhyvinvoinnista ja hyvästä johtamisesta ja kauhisteltiin, kuinka meillä ikääntyneet lähtevät ensimmäisenä. Mutta silti Ruotsin malli ei kelpaa. Katsottiin, että Ruotsissa ikärasismi kohdistuu nuoriin, josta ei suinkaan ole kysymys. Ruotsin mallissa pyritään tasapainottamaan eri ikäryhmien osuuksia, ei painamaan nuoria alas. Nuoria tulee joka tapauksessa työmarkkinoille. Ruotsin käytäntöä pidetään liian kontrolloivana ja sehän on monille se kaikkein pahin asia: liikaa pykäliä! Entä, jos asioita tarkastellaan tulosten kannalta ja unohdetaan ideologiat ja korkealentoiset, teoreettiset haihattelut?

Ruotsissa 55-64-vuotiailla on yli 10 prosenttia parempi työllisyys kuin Suomessa, johon on varmaan monia muitakin syitä kuin tuo ”ensimmäisenä lähtee viimeksi tullut” -ikäpykälä. Joka tapauksessa en lähtisi tyrmäämään Ruotsin mallia suoralta kädeltä.

Ruotsissa julkisen sektorin osuus työllistyneistä vuonna 2011 oli noin 26 prosenttia (Suomessa 22-23 prosenttia). Olisiko tässä osviitta tulevaisuuteen? Ei käy, sanovat arvostelijat, koska Suomessa ”julkisen sektorin osuus bkt:stä on jo nyt 58 prosenttia”. Tämä on harhaanjohtavaa tietoa. Tosiasiassa julkisyhteisöjen arvonlisäys, so. julkisten palvelujen palkkamenojen osuus on noin 19 prosenttia meidän bruttokansantuotteestamme. Asioita sotketaan keskenään.

Avainasia on mielestäni, että julkisella sektorilla on kyky - ja toivottavasti myös halu - työllistää työmarkkinoilta muutoin syrjäytyviä. Yksityiseltä sektorilta on vaikeaa löytää vetoapua työttömyysongelmaan taantumassa. Yritykset haluavat kuitenkin palkata parhaat päältä. Kun talous kääntyy nousuun löytyy työpaikkoja tietenkin paremmin myös yksityiseltä sektorilta.

Käteen jää siis Ruotsin malli, jossa työllistytään julkiselle sektorille meitä huomattavasti laajemmin ja työpaikoista meitä paljon suurempi osuus on osa-aikaisia. Käsitän niin, että Ruotsissa julkinen sektori toimii korostuneesti joustoelementtinä kansantaloudessa.

Näiden mielestäni varsin konkreettisten asioiden lisäksi en lainkaan vähättele A-studion keskustelussa esitettyjä ehdotuksia.

Mutta vielä asian ytimestä eli kansakunnan selviytymisestä. Meidän on löydettävä keinot tunkeutua globaalien ja teknologiahaasteiden kärkeen. Suuri osa edellä esitetyistä ongelmista katoaa, kun menestystä saadaan teknologialäpimurroista ja globaalit markkinat avautuvat tuotteillemme ja palveluillemme nykyistä paremmin.

Mielestäni Suomessa on tunnistettu oikeat asiat. Nyt tarvitaan onnistumisia käytännössä.

PS/18.2.2014

Sitran hankkeen "Impact investing" tarkoitus on tuoda yksityistä rahaa esimerkiksi työttömyyden vähentämiseen. Tämä olisi uusi lähestymistapa työllisyyskeskusteluun ja voisi laajentaa esittämääni julkisen sektorin roolia. Seurataan hankkeen etenemistä.

lauantai 15. helmikuuta 2014

Mafian, Yhdysvaltojen ja sosialismin Kuuba

TV1:stä tuli Kuubaa käsittelevä keskinkertainen dokumentti ”Historia: Kuuba - mafian paratiisi” 12.2. 2014. Se kuljetti meidät läpi 1900-luvun alkupuolen kohti vallankumousta 1950-luvun lopulla. Dokumentti oli vahvasti kuubalaisen tulkinnan värjäämä, joten siihen on suhtauduttava tietyllä varauksella. Riveiltä ja rivien välistä kuitenkin paljastui kuubalainen todellisuus viimeisen sadan vuoden ajalta kohtuullisella luotettavuudella.

Pääasiat käsiteltiin oikein. Mafian, CIA:n ja Yhdysvaltain hallituksen yhteistyö Kuuban säilyttämiseksi uskollisena lännelle ja kapitalismille oli dokumentin läpi kulkeva punainen lanka. Kuuba oli kuitenkin paljon muutakin. Siitä tuli eräänlainen rikollisvaltio, jonka kautta kuljetettiin huumausaineita ja jonka pankkien kautta pestiin Yhdysvaloissa tienattuja rikollisia rahoja. Kaikkein tunnetuinta toimintaa olivat kuitenkin rikollisten pyörittämät kasinot. Räikeimmästä päästä oli luonnehdinta Kuubasta ”amerikkalaisten satamabordellina”. Valitettavasti tähän sisältyy suuri totuus.

Fulgencia Batista nousi valtaan vuonna 1952 demokraattisin ja vallankumouksellisin tunnuksin. Näistä ei jäänyt mitään jäljelle, niin korruptoitunut Batista oli. Hän liittyy yhtenä osana Karibian meren väkivaltaisten diktaattorien ketjuun, jossa muut olivat Rafael Trujillo ja Francois Duvalier. Kasinoiden tuotot jakautuivat diktaattori Batistan, mafian sekä heidän liittolaistensa eli kuubalaisen eliitin kesken. Oliko Mafialla todella aikomus perustaa Kuubaan ”rikollisvaltio”? Ehkäpä johtopäätös on liioiteltu. Siitä dokumenttiin saatiin kuitenkin sensaatiota tavoitteleva juoni. Ilman rikollisvaltioleimaakin Kuuban tapahtumat hakevat vertaistaan.

Kuuba varsinkin 1950-luvulla jää esimerkiksi rikollisuuden, laillisen liiketoiminnan ja imperialismin epäpyhästä kolminaisuudesta.

Kuubassa menestyi kaikki uhkapelin muodot hevosista kukkotappeluihin ja kulta- ja timanttikauppaan saakka. Prostituoituja dokumentissa esitettiin olleen 100 000. Samaan aikaan kansa kärsi nälkää. Päävientituotteet sokeri ja tupakka olivat amerikkalaisten suuryritysten hallussa. Viljelmien työntekijät elivät epäinhimillisissä olosuhteissa. USA tuki korruptoitunutta yläluokkaa, joka puolestaan harjoitti yhteistoimintaa Mafian kanssa.

Vähitellen opiskelijat ja kansalaiset nousivat vastarintaan turmeltunutta Batistaa vastaan. Tämä taas johti opposition vastaiseen terroriin, jossa laskettiin kuolleen 20 000 ihmistä. Vuonna 1953 tapahtui Fidel Castron ensimmäinen kumousyritys. Se epäonnistui, mutta samalla Castrosta tuli opposition symboli ja hänen suosionsa kasvoi. Vuonna 1958 uusi yritys tuottikin tulosta. Suuri osa kansalaista oli kypsynyt diktatuuriin ja siirtyi vapaasta tahdostaan Castron puolelle. Batista pakeni maasta ja Mafia menetti kasinonsa ja koko kukoistaneen rikollistoimintansa.

Castro kansallisti amerikkalaisten omaisuuden ja suoritettiin maareformi. Aluksi amerikkalaisille oli epäselvää, missä tarkoituksessa Castro otti vallan haltuunsa. Itse asiassa Castroon suhtauduttiin neutraalilla odotuksella. Amerikkalaiset itsekin olivat saaneet Batistasta tarpeekseen ja tervehtivät Castroa vapauttajana. Vain vuoden sisällä Castro ilmoitti Kuuban kuuluvan sosialistiseen leiriin ja amerikkalaisten vastavallankumoukselliset yritykset käynnistyivät. Kuubalaisten pakolaisten ja CIA:n yhteistyönä suoritettu Sikojen lahden maihinnousu epäonnistui surkeasti keväällä 1961. Castroa ei vastustettu Kuubassa niin kuin vastavallankumoukselliset odottivat, päinvastoin Castron suosio kasvoi.

Todistettavasti CIA yritti murhata Castron yhteistoiminnassa mafian kanssa lukuisia kertoja varsinkin Kennedyn aikana. Kuuban kriisi vei maailman ydinsodan partaalle vuoden 1962 lokakuussa, mutta Castro selvisi tästäkin haasteesta.

Mitä sanoisin dokumentista? Siinä oli valittu keskushenkilöksi mafian ja Yhdysvaltain osuutta Kuuban 1950-luvun alennustilaan tutkinut kuubalainen, mutta amerikkalaisilla tutkijoilla oli myös sijansa dokumentissa. Kaiken kaikkiaan dokumentti oli hiukan sekava kokonaisuus ja varsinkin loppupuolella asioiden läpi harpottiin faktoja yksinkertaistaen.

Mafian osalta - ilmeisesti puutteellisista tiedoista johtuen - esitettiin arvailuja ja ”tietoja”, joita on esitetty muissa yhteyksissä toisenlaisin tulkinnoin. Tärkeää olisi ollut hahmottaa Meyer Lanskyn ohella viimeisen suuren mafiapomon Santo Traficanten osuutta kasinojen omistajana ja hänen osallisuuttaan Castron murhayrityksiin. Kennedyn murhaa ei sentään sekoitettu tähän dokumenttiin.

Kaiken kaikkiaan dokumentti esitti surullisen kuvan 1950-luvun amerikkalaisen kapitalismin korruptoituneimmasta ja turmeltuneimmasta puolesta. ”Vapautta” puolustanut Yhdysvallat sorti tavallisia kuubalaisia yhteistyössä diktatuurin ja rikollisjärjestön kanssa. Enää näin räikeä menettely ei tietenkään onnistuisi, sen verran tiukka on median kritiikki. Mutta onhan meillä Guantanamo…..

Entä Kuuba vallankumouksen jälkeen? Moni sanoo tähän: suo siellä, vetelä täällä. Kuuba on edelleen köyhä maa, mutta suuri syy siihen on amerikkalaisten mielestäni täysin järjetön ja aiheeton kauppasaarto. Se ei hyödytä enää ketään. Kuubasta ei ole vallankumouksen lähteeksi, eikä se muutenkaan uhkaa millään tavalla Yhdysvaltoja. Kylmän sodan kauhukuvat hulluista napinpainajista ovat kaukana takana päin.

Kuuba on pitänyt kiinni sosialismistaan ja kohdellut kaltoin toisinajattelijoita omassa maassaan. Suuret joukot ovat paenneet Floridaan, ainakin ne, joilla oli paljon menetettävää. Osa pakolaisista on hakenut kiistatonta oikeutta parempaan elämään pohjoisesta naapurista. Tämä on tahra, josta Kuuba ei pääse eroon.

Ehkä päällimmäiseksi tunteeksi jää surumielisyys siitä, miksi tällainen historia on ollut mahdollinen viimeisen 100 vuoden ajan. Ikuiseksi arvoitukseksi jää minkälaisen valtion Castro olisi voinut kehittää Kuubasta, jos sosialismin sovellusta olisi voitu kehittää ”vapaasti” Kuubassa. Nyt meillä on nähtävänä korkealaatuinen kuubalainen lääketiede ja koko kansan lukutaito, mutta joissakin länsimaissa totuttuun hyvinvointiin Kuuballa ei ole ollut mitään mahdollisuutta. Kuubasta on kehittynyt yksi sosialismin harvoista ulkomuseoista.

Sosialismiin orientoituneet kuubalaiset voisivat sanoa tähän, että ei ole ollut tarkoitustakaan sortua länsimaiseen hapatukseen. Castro taisi joskus finanssikriisin ollessa pahimmillaan sanoa jotenkin niin, että ennen Kuuba oli koko maailman kasino, nyt koko Kuuban ulkopuolinen maailma on kasino.

Amerikkalaiset halusivat Kuubasta paratiisisaaren omiin itsekkäisiin tarkoituksiinsa, rikolliset halusivat ainakin teoriassa oikean rikollisvaltion ja Fidel Castro sosialistisen mallivaltion. Historia on joskus niin selittämätön, niin absurdi, että ainakin minulta loppuvat keinot sen erittelemiseen.

Ehkä siihen tarvitaan Luis Aguilen laulun sanoja kaipuusta Kuubaan: ”Cuando sali de Cuba” tai Jose Martin ”virallista” sanoitusta Guantanamerasta.

torstai 13. helmikuuta 2014

Mieleltään haavoittuneet

”Murtuneet mielet” -teos perustuu Ville Kivimäen väitöskirjaan ”Battled Nerves: Finnish Soldiers´ War Experience, Trauma, and Military Psychiatry, 1941- 44”, joka käsittelee talvi- ja varsinkin jatkosodassa koettuja psyyken murtumisia. Sotaa ei ole juurikaan käsitelty Suomessa tästä näkökulmasta. Siksi teos on tärkeää tutkimusta vähän puhutusta aiheesta.

On selvää, että sodan aikana ja sen jälkeen pyrittiin vaikenemaan vähemmän sankarillista tapahtumista, vaikka hermojen menetykset olivat tuiki tavallisia ja koskivat tuhansia sotilaita. Liioin sotilaiden henkisiä murtumisia ei voi pitää yllättävinä, niin koville rintamamiehet joutuivat.

Selvästikään Suomen armeija ei ollut varautunut psyykkisesti vaurioituneiden tulvaan. Erityisen paljon tapauksia tuli ilmi hyökkäyssodan aikana syksyllä 1941 ja sodan loppuvaiheessa kesällä 1944. Tämä on ymmärrettävää, koska hyökkääjän tappiot hyvin puolustautuvaa, sitkeää vihollista vastaan nousevat tunnetusti korkealle. Isot tappiot (8000 miestä ) elokuussa 1941 koettelivat miesten kestävyyttä.

Samoin kesäkuussa 1944 Neuvostoliiton infernaalinen suurhyökkäys osoittautui lamaannuttavaksi kokemukseksi monelle sotilaalle.

Kirjassa tarkastellaan kiintoisasti psyykkisen romahtamisen syitä. On helppoa ymmärtää, että kun on kokenut kerran tai pari läheltä piti tilanteen, psyyke kuormittuu. Monien psyykkisesti järkkyneiden taustalla oli talvisodassa koettu haavoittuminen ja vaikka tuo haavoittuminen ei välittömästi aiheuttanutkaan psyykkistä reaktiota jäi se kaivertamaan mieleen ja uuden järkytyksen tullessa jatkosodassa johti psyyken murtumiseen.

Minusta tämä on hyvin oireellinen ja terävä havainto: ihmisen psyyke toimii ikään kuin viiveellä. Muistikuvat haavoittumisesta ja siihen johtaneesta tilanteesta palaavat mieleen ja lamaannuttavat toimintakyvyn. Yhtä analyyttinen havainto on, että jollain toisella sotilaalla vastaavaa reaktiota ei tapahdu. Psyyken toimintamekanismi vaihtelee tavattomasti.

Yleensäkin kirjasta syntyy käsitys, että sodan jatkuminen ”loputtomiin” söi miestä. Tavallaan katkeamispiste odotti ajankohtaa, jolloin mitta oli täynnä. Monissa tapauksissa esimerkiksi kranaatin räjähtäminen lähellä – vaikkapa aiheuttaessaan hetkellisen tajunnan menetyksen - saattoi toimia laukaisevana tekijänä psyyken romahtamiseen. Kun mieli järkkyy perusteellisesti ei se parane sillä, että mies palautetaan etulinjaan. Näin kuitenkin usein meneteltiin varsinkin sodan alussa, ennen kuin kokemus kasvoi.

Oma lukunsa ovat rajatapaukset, jossa poistuminen rivistä tapahtui hetkellisesti tai hermojen pettäminen oli tilapäistä laadultaan. Näissä tapauksissa mies pyrittiin palauttamaan takasin joukko-osastoihin.

Kaiken kaikkiaan lääketieteen taso ei ollut läheskään riittävä arviomaan miesten henkistä kuntoa. Tapahtui karkeita virheitä, joissa taistelukyvytön mies palautetiin rintamalle ilman riittäviä perusteita.

Monet järkkyneet toimivat avustavissa tehtävissä tai palautettiin kotikuntaansa, koska sielläkin oli erilaisia tehtäviä tarjolla. Kirjassa tarkastellaan runsain esimerkkitapauksin hermonsa menettäneitä eli ns. ”tärähtäneitä”. Tämä tuo kliiniseen kerrontaan verrattuna toden tunnun sattuneisiin tapauksiin.

Oli toki muitakin tilanteita, joissa sodan jatkaminen monen mielestä ei ollut perusteltua. Sadat miehet kieltäytyivät jatkamasta, kun vanha raja ylitettiin ja alkoi huonosti miehille perusteltu valloitussota Saksan aseiden rinnalla.

Psyyken ongelmat, karkuruus eri syistä ja sotaväsymys yhtyivät monessa tapauksessa oireyhtymäksi, jota ei pystytty selvittämään. Keinot, joita sovellettiin olivat yksioikoisia ja summittaisia. Rintamalääkäreillä ei ollut tarvittavaa psykiatrista osaamista. Nuoret upseerit ymmärsivät usein paremmin tavallisten sotilaiden tilaa. On ymmärrettävää, että upseerin tai aliupseerin näkökulmasta sotilas, josta ei ollut hyötyä tai joka oli jopa itselleen tai tovereilleen vaaraksi pitikin saattaa pois rintamalta.

Mutta eivät ainoastaan suuria miestappioita aiheuttaneet hyökkäyssodan vaiheet olleet psyykkisesti vaikeita. Myös jäytävä asemasota jatkuessaan vuosia (1941 vuoden lopulta pitkälle vuoteen 1944) aiheutti runsaasti – itse asiassa hyvin runsaasti – psyyken kuormitusta ja romahduksia. Kirjassa pannaan merkille aivan oikein, että psyykkiset vammat tulivat monesti esille uuvuttavassa asemasodan mitään tekemättömyydessä.

Tuon ajan psykiatrit etsivät syitä henkisiin häiriöihin välittömästi edeltävistä tapahtumista. Ihmisen psyyke toimii paljon pidemmällä aikajänteellä kokemuksia taltioivasti. Oma lukunsa ovat sodan jälkeen mielenterveyden vaurioista kärsineet miehet, joka jos mikä osoittaa, että sodan jäljet ovat pitkät.

Hyvin tuhoisaa moraalille ja henkiselle kunnolle oli sotaväsymys. Psyykettä rasitti jatkuva loppumattomalta tuntuva rintamalla olo. Pettymykset ja turhautumiset ahdistivat monien mieltä niin, että itsemurhat lisääntyivät aina kevääseen 1944 saakka.

Psyyken ongelmat rasittivat yleensä enemmän vanhempia ikäluokkia kuin nuoria, joilla ei ollut vielä perhettä. Vanhempia vaivasi huoli perheen pärjäämisestä ja miten sitten kävisi, jos rintamalta ei palata.

Sodan kuluessa toki opittiin oikeita toimintatapoja. Niinpä vaikeasti sairastuneita ei viety sodan kestäessä enää lähelle rintamaa edes avustaviin tehtäviin, vaan työyksiköitä perustettiin kauas rintaman taakse.

Monista periaatteista jouduttiin kuitenkin luopumaan sodan loppuvaiheessa, kun sodan uhrimäärä nousi. Rintamalle jouduttiin palauttamaan myös puolikuntoisia sotilaita.

Ville Kivimäki käsittelee kymmenillä sivuilla suomalaisen sotapsykiatrian tilaa ja luonnetta. Psykiatreihin oli iskostunut lähinnä saksalaisten vaikutuksesta halu leimata sodan aiheuttamat psyyken vammat ”sielusyntyisiksi”, ts. ei fyysisiksi. Tällä pyrittiin todistamaan, että psyyken vammat osoittivat henkilön olevan heikkohermoinen (henkiseltä rakenteeltaan heikko) tai ”vähä-älyinen”. Vain harva tapaus, mikä ei näkynyt fyysisenä haavoittumisena, oli kelvollinen selitys rintamalta poistumiseen. Fyysinen aivovamma oli kunniallinen sotavamma! Psykiatrisia potilaita piti välttää nimeämästä sotainvalideiksi.

Kaiken kaikkiaan suomalaisesta sotapsykiatriasta syntyy jokseenkin vastenmielinen kuva. Hoitokeinot olivat kokeellisia, rankkoja ja epäeettisiä. Käytössä olivat ns. shokkihoidot. Insuliini-, Cardiazol- ja sähköshokit muodostivat keskeisen shokkihoitovalikoiman (kohdistettiin useisiin tuhansiin potilaisiin). Jää vaikutelma, että tavoitteena oli ensi sijassa potilaiden henkisen vastarinnan nujertaminen.

”Murtuneet mielet” tarjoaa monipuolisen erittelyn psyykeen ongelmista ja niiden käsittelystä sodan aikana myös lääketieteen ulkopuolelta. Rivisotilaiden keskinäisistä henkisten paineiden käsittelystä annetaan valaiseva kuva. Miesten rintamatoveruuden ja henkisen kestokyvyn yhteys näyttää dramaattisen selvältä. Joukkuehenki sodassa koettuna antaa varmaan osviittoja sille, mihin toimiva joukkuepelaaminen yrityselämässä tai urheilussakin perustuu.

Kirjan lopussa on tiivistetysti käyty läpi sodan aikana käytössä olleet diagnoosit. Jokainen voi lukemansa perusteella päätellä, millä tasolla diagnoosit tuohon aikaan olivat. Ja paljon diagnosoituja olikin: jatkosodan aikana 15 700 sotilasta joutui psykiatriseen hoitoon.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Ainutlaatuinen kansakunta?

Yhdysvaltain historiaa tarkasteltaessa ei voida ohittaa käsitettä ekseptionalismi (exceptionalism). Termi voidaan kääntää poikkeuksellisuudeksi, mutta ehkä on parempi puhua ainutlaatuisuudesta (uniqueness).

Tässä termillä tarkoitetaan jonkin kansakunnan ainutlaatuisuutta muihin kansakuntiin nähden. Olen käsitellyt osin tätä aihetta arvioidessani Arthur Goldwagin kirjaa ”The New Hate”. Silloin lähestymiskulmana olivat vihapuheet Yhdysvalloissa. Ja toden totta puhuminen ainutlaatuisuudesta johtaa helposti vihapuheisin ainutlaatuisuuden kyseenalaistavia kohtaan. Eihän ainutlaatuisuutta kannattava voi hyväksyä ketään tai mitään rinnalleen. Perustan faktat Peter Beinartin artikkeliin tuoreessa Atlantic-aikakauslehdessä. Johtopäätökset ovat omiani.

Historiassa on esimerkkejä ainulaatuisina itseään pitäneistä kansakunnista. Näitä ovat olleet esimerkiksi Saksa ja Japani. Tuorein esimerkki on Yhdysvallat, tosin senkin ainulaatuisuuden historia ulottuu kansakunnan perustajaisiin saakka. Alexis de Tocqueville määritti jo 1800-luvulla amerikkalaisuuden joksikin poikkeavaksi kirjassaan ”Demokratia Amerikassa”.

Ketkä sitten edelleen tänä päivänä pitävät Yhdysvaltoja ainulaatuisena tai ainakin taistelevat sen puolesta, että se pysyisi ainutlaatuisena? Kyllä näiden ajatusten kannattajat löytyvät Yhdysvaltain konservatiivisista piireistä. Mitä enemmän oikealla ollaan sitä kiivaammaksi käy ekseptionalismin puolustus. Käsitteet, joita käytetään tuntuvat eurooppalaisesta vastenmielisen omahyväisiltä: ”kaikkien aikojen suurenmoisin kansakunta”, ”maailman valo”. Nimitykset kuulostavat lähinnä parodialta, niin yliampuvia ne ovat. Mieleen tulevat myös jotkut diktatuurit….. Mutta monelle oikean reunan amerikkalaiselle, joka sana on totta.

Ekseptionalismin attribuutteina nykyinen konservatismi käyttää Beinertin mukaan kolmea määritettä: usko organisoituun uskonnollisuuteen, usko, että Amerikalla on erityinen tehtävä vapauden sanoman levittämisessä koko maailmalle ja usko luokattomaan yhteiskuntaan, missä hallituksen valta on rajoitettu, ja jossa vallitsee vapaa yrittäjyys.

Nämä arvot eivät kuitenkaan enää merkitse monille nuorille amerikkalaisille samaa kuin vanhemmille sukupolville. Suoraan sanoen monet alle 30-vuotiaat kokevat ne eurooppalaisten tavoin väljähtäneiksi muistoiksi Amerikan suurilta päiviltä.

Amerikkalaisen ainoalaatuisuuden nimiin vannovat konservatiivit ovat pistäneet käsitteen hapertumisen Barack Obaman piikkiin. Beinart aivan oikein torjuu tämän väitteen helposti.

Obamaa syytetään sekularismin tukemisesta. Hänen puheitaan seurataan pilkuntarkasti. Kun Obama sanoi eräässä puheessaan, että amerikkalaisuuteen sisältyy ainoalaatuisuuden oletus, olisi hän saanut synninpäästön, jos olisi lopettanut tähän, mutta kun hän lisäsi – vilpitön kun oli – että niin ajattelevat myös britit ja espanjalaiset, hän latisti ainutlaatuisuuden käsitteen jokakansan oikeudeksi. Se oli liikaa: Obamalta olisi haluttu kieltää koko käsitteen käyttö.

Beinart osoittaa konkreettisesti, miten tilanne on muuttunut. Niiden amerikkalaisten määrä, jotka kieltävät uskonnollisen henkilökohtaisen kytköksen on noussut vuoden 1972 viidestä prosentista tämän hetken 20 prosenttiin. Alle 30-vuotiailla tuo asenne on nykyisin joka kolmannella. Varsinkin nuorten amerikkalaisten kanta on lähestynyt eurooppalaisten vastaavaa. Beinart tosin selittää, että kysymys ei ole ensisijaisesti uskonnon vastaisuudesta, vaan kirkon vastaisuudesta.

Sitten Beinart viittaa hyvin oireelliseen asiaan nykyajan Yhdysvalloissa. Kun ennen suhtautuminen uskontoon ei erotellut liberaaleja ja konservatiiveja, on tilanne kääntynyt sellaiseksi, että uskonnollinen oikeisto (Religious Right) on ominut uskonnollisen oikeamielisyyden sanoman itselleen. Äärioikeisto on jopa pyrkinyt kieltämään liberaaleilta uskonnollisen viiteyhteyden.

Amerikkalaisen polarisoitumisen eräs haara on selvästikin uskontoon liittyvää perua.

Toinen äärimmäisen tärkeä Yhdysvaltain rooli konservatiivien mielestä on ihmisarvon ja inhimillisen vapauden puolustaminen kaikkialla maailmassa. Tämän mielipiteen mukaan Yhdysvallat taistelee maailmassa vallitsevaa pahaa vastaan. Pahan vastustamisessa Yhdysvallat ei tarvitse muiden lupaa. Kysymys on siis periaatteellisesta ”pahan” vastustamisesta, ei pelkästään ”pahan valtakunnista”, kuten Neuvostoliitto, Irak, Pohjois-Korea jne.

Tämä globaali ekseptionalistinen tehtävä ei käy suurelle osalle amerikkalaisista nuorista, ei enää. Nuoret haluavat, että liittolaisten mielipiteet otetaan huomioon, vaikka jouduttaisiinkin kompromisseihin. Myös YK:n roolia haluttaisiin korostaa. Konservatiivien mielestä Yhdysvalloilla ei ole mitään anteeksipyydettävää: Right or Wrong, My Country! Konservatiiveille nuorten empiminen ja suoranainen kielteisyys Yhdysvaltain erinomaisuutta korostavaa asemaa kohtaan on turhauttavaa.

Yksi syy muuttuneisiin asenteisiin on latinojen määrän kasvu suhteessa kantaväestöön. Nuorille latinoille yltiöisänmaallisuus on vierasta. George Bush nuoremman aggressiiviset kannat olivat myös vastenmielisiä monille nuorille amerikkalaisille. Myös Amerikan asemaa koskevissa kysymyksissä Obaman syyttely on harhaanjohtavaa. Nuoret ovat jo ennen Obaman presidenttiyttä omaksuneet kriittisiä kantoja Yhdysvaltojen kaikkivoipaisuutta kohtaan.

Kolmas konservatiivien korostama asia on luokka-ajattelun merkityksettömyys Yhdysvalloissa. Sitä, ettei Yhdysvallat omaksunut sosialismia pidetään amerikkalaisen elämänmuodon ansiona: amerikkalaiset nuoret eivät jääneet vauraudessa vanhempiensa tasolle, vaan pyrkivät ja onnistuivat pääsemään parempaan (proletariaatti rikastui, vallankumous estyi!). Konservatiivit pitävät Yhdysvaltoja sosiaalisen liikkuvuuden mallimaana.

Nyt on pystytty osoittamaan, että amerikkalaisten väitetty pystyvyys sosiaaliseen nousuun on nykyisessä tilanteessa myytti (johon tosin moni vanhemman polven amerikkalainen yhä uskoo). Nuoret ovat Yhdysvalloissakin omaksuneet eurooppalaista ajatusmaailmaa: keskiluokkainen elämäntapa ei ole enää itsestään selvä (ei ole ollut sitä pitkään aikaan), sosiaalinen nousu on vaikeutunut. Nuoret ovat keskimäärin vähemmän koulutettuja kuin edellinen sukupolvi. Monet amerikkalaiset nuoret haluaisivat yhteiskunnan laajempaa panosta palvelujen tuottamisessa. Konservatiivit taas sysäävät itselleen vastenmielisen yhteiskunnan roolin kasvattamisen Obaman vastuulle (terveydenhuoltouudistus!). Jälleen näytöt ovat vähissä.

Sosiaalisten luokkien väliset erot ovat kasvaneet USA:ssa. Rikkaat ovat rikastuneet ja keskiluokka on köyhtynyt. Tätä ei voi kieltää kukaan, niin räikeitä ovat faktat. Kehitys alkoi Reaganin kaudella ja jatkui George Bush nuoremman kaudella. Muutokset tapahtuivat suurelta osin veropolitiikan keinoin: rikkaiden veroprosentteja pudotettiin dramaattisesti. Toki teknologinen kehitys ja globalisaatio ovat myös lisänneet tuloeroja.

Ei ihme, että poliittinen taistelu Yhdysvalloissa on kiertynyt osittain käsitteen luokkataistelu (class warfare) ympärille.

Yhteenvetona voisi sanoa, että ideologia (Beinert tosin puhuu politiikasta) määrittää konservatiivien ja äärikonservatiivien suhtautumisen edellä mainittuihin kolmeen arvoon. Nuoret kokevat nämä oikeistoideologiset asenteet vastenmielisiksi.

Monet amerikkalaiset pitävät käsitykseni mukaan hurskasteluna monen konservatiivin oikeamielisinä kokemia arvoja, kuten muiden opastamista kohti amerikkalaistyyppistä vapautta. Myöskään amerikkalainen kaksinaismoralismi ei herätä luottamusta nuorten keskuudessa. Miten opettaa muita, kun oma uskottavuus horjahtelee.

Eurooppalaisen mielestä moinen kansallisen ainutlaatuisuuden ylistys voi toimia vanhalla mantereella vain joissakin äärioikeiston marginaaliryhmissä, jotka ovat usein – omasta mielestään - isänmaan asialla. Näiden marginaaliryhmien kritiikki kohdistuu nykyajan poliittisen järjestelmän väitettyä mädäntyneisyyttä vastaan. Ääriryhmien uskottavuus on kuitenkin ollut vähissä ehkä aivan viime aikoja lukuun ottamatta.

Onko Suomessa koskaan ollut edellä kuvatun kaltaista ekseptionalismia?

En oikein jaksa uskoa, että Suomessa ajateltaisiin Suomea vertaansa vailla olevana kansakuntana, ja hyvä niin. Korkeintaan 1920-luvulla ja 1930-luvun ja 1940-luvun alussa saattoi esiintyä yltiöpäistä äärinationalistista ”ekseptionalismia”, so. korostetiin Suomen erinomaisuutta ulkoista vihollista vastaan sotaisin ääri-ilmauksin.

Tarvitsemme kuitenkin tänä päivänä kansakunnan parhaita piirteitä selviytyäksemme päälle kaatuvista haasteista. Mitkä olisivat meidän vahvuutemme tulevissa globaaleissa selviytymistaisteluissa?

Minä ajattelisin seuraavia ”suomalaisuuksia” (mutta en ainutlaatuisuuksia):

1) Luokka-ajattelun puuttuminen, laaja kaikki kansanryhmät läpäisevä sivistystyö ja sosiaalinen koheesio.

2) Sitkeys, sisu ja periksiantamattomuus positiivisessa mielessä.

3) Käytännöllinen, yksilöistä lähtevä terve järki ja kekseliäisyys.

Vai teenkö saman arviointivirheen kuin vanhoilliset amerikkalaiset?

PS

Amerikkalaisen konservatismin olemuksesta ja ulottuvuuksista lisää blogikuvassani ”Movement Conservatism kuvana”.

maanantai 10. helmikuuta 2014

Vallankumoukselliset hyveet

Blogikirjoituksessaan ”Hyve, järki ja politiikka” (2.2.2014) Timo Vihavainen pohtii ansiokkaasti hyvän ja pahan problematiikkaa. Perehtyneisyys paistaa silmään, niin monipuolisista lähteistä syntyy hänen analyysinsä.

Kaksi lähestymistapaa nousee muiden yläpuolelle, toinen on Ranskan suuren vallankumouksen jalot opit ja lokakuun vallankumouksen uusi yhteiskunta. Seuraavassa myötäilen Vihavaisen kantoja, mutta samalla tuon oman näkökulmani tähän kiintoisaan aiheeseen.

Määrittelen itse hyveet tässä yhteydessä yhteiskunnalliseksi tasa-arvoksi, oikeudenmukaisuudeksi ja onnellisuuden tavoitteluksi.

Miksi hyveitä tavoittelevat tahot ovat suurissa yhteiskunnallisissa mullistuksissa epäonnistuneet niin pahasti kuin on tapahtunut? Sitähän sanotaan, että vallankumous syö omat lapsensa. On mukavaa puhua ihanteellisen yhteiskunnan periaatteiden puolesta. Kokonaan toinen juttu on toteuttaa ne.

Ranskan vallankumouksen sekasortoon johtanut kehitys ”korjattiin” Napoleonin diktatuurilla. Ranskan Napoleonin jälkeinen historia on täynnä horjumista demokratian eri muotojen ja kuningasvallan välillä (ei De Gaullekaan ollut mikään demokraatti).

Vihavainen toteaa oivaltavasti, että ”länsimaiden viimeinen massiivinen yritys ihmisen muuttamiseksi hyveelliseksi tehtiin bolsevikkien toimesta”. Vihavainen mainitsee sosialismin sisällä viimeisen pyrinnön alkaneen vuonna 1961, mutta ei siitäkään jäänyt käteen muuta kuin Hrustsevin suuret puheet ja lupaukset. Sosialistinen Neuvostoliitto kesti kokonaisuudessaan kuitenkin hämmentävät 70 vuotta.

Moni leimaa sosialismin kestämisen pelkästään pakkovalan symboliksi. Itse en ihan näin halpaa selitystä hyväksyisi. Pikemminkin oli kysymys toiveiden tai ihanteiden ylläpidosta käsittämättömän pitkään. Jonoja kauppojen edessä voitiin sietää, kun lopullinen tavoite, kommunistinen yhteiskunta siinsi taivaanrannassa . Uhrauksien määrä, mikä vaadittiin, ei käsittääkseni olisi onnistunut missään niin pitkään kuin Neuvostoliitossa, sillä venäläiset pystyvät kärsimysten keskellä uskomattomiin saavutuksiin (Napoleon Venäjällä, natsi-saksa Venäjällä!).

Moni älykkö on nähnyt sosialismissa tasapainoisen yhteiskunnan siemenen. Kirjoitin tästä vastikään pohtiessani, miksi Einstein kannatti sodan jälkeen sosialismia. Hänen tapaansa ajattelevia tiedemiehiä oli useita. Sosialismissa viehätti käsittääkseni sen periaatteellinen pyrkimys ”yhteiskuntakoneeksi”, jossa kapitalistisen maailman taloudelliset ja yhteiskunnalliset epävakaudet oli - niin kuin kuviteltiin - suljettu yhteiskunnallisen kehityksen ulkopuolelle.

Se mikä syntyi sosialismin romahtamisen ja bipolaarisen maailmankuvan jälkeen oli Francis Fukujaman mukaan eräänlainen ”normaali tila” eli liberaali demokratia. Voisiko sitä sanoa tavoiteltujen hyveiden kompromissiksi? Se onkin osoittautunut (toistaiseksi) kestävämmäksi kuin kilpailevat järjestelmät. Sen suuri etu on, että se voidaan määritellä niin väljästi, että ulos jäävät vain muutamat kymmenet valtiot.

Olen kriittisesti arvioinut Fukujaman ajatusta liberaalista demokratiasta ”lopullisena voittajana”. Historian lopun keskellä meidän on ”siedettävä” Venäjän ja Kiinan autoritäärisiä järjestelmiä arabimaista ja edellä mainituista epäonnistuneista valtioista puhumattakaan. Historia jatkuu.

Kysymys on tietenkin yhteiskunnan ja yksilön etujen yhteensovittamisesta. Miten vaikeaa onkaan saada ihmiset käyttäytymään siten, että yhteiskunnan hyveellinen etu toimii. Vihavainen toteaa, että Neuvostoliitossa ihmiset piti pakottaa käyttäytymään yhteiskunnan edun mukaisesti, koska se oli heidän oma etunsa, kuten uskottiin.

Jo Ranskan jakobiineilla oli sama ongelma: miten saada kansa ymmärtämään omaa todellista etuaan. Koetettiin erottaa jyrkästi toisistaan ”hyve” ja toisaalta ”pahe”. Aivan oikein Vihavainen kiinnittää huomion pyrkimykseen löytää ”oikea kansa”, siis ”hyveiden kansa” , joka piti siivilöidä esiin isosta massasta, jossa oli valtavasti erilaisia mielipiteitä.

Kun ei ollut riittävästi hyveellisiä kansalaisia täytyi kansalaisten joukosta hakea puhdasotsaisimmat ja pyrkiä rakentamaan tuleva yhteiskunta heidän varaansa. Tosiasiassa vallankumouksen voittajat kävivät sekä Ranskassa että Venäjällä sisäisen taistelun, jossa jyvät erotettiin akanoista. Mutta ei voittajista ollut hyveellisen elämän esikuviksi.

Sekä Ranskassa, että Venäjällä vanha luutunut yhteiskuntamalli kohtasi uudet ihanteet. Kontrasti oli aivan liian jyrkkä. Vuosikymmeninä ennen vallankumousta oli jäänyt niin paljon tekemättä….

Sekä Ranskassa että Venäjällä pyrittiin hyveiden problematiikka ratkaisemaan järjen avulla. Vihavainen toteaa: ”Avaimena utopiaan oli järjen saattaminen kunniaan ja luopuminen irrationaalisista konventioista, jotka yhä vallitsivat ihmisten käyttäytymistä lyijynraskaina, kuten Marx olisi sanonut”. Paradoksaalisesti pyrkimys järjen käyttöön hyveiden muodostamisen perusteena ei johtanut mihinkään järkevään.

Mutta jäihän meille Ranskan vallankumouksesta vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Jollakin hyvin korkealla ja ylevällä taholla ne ohjaavat edelleen meidän käyttäytymistämme.

Eikö meillä Skandinaviassa olekin ollut tarpeeksi aikaa harjoitella ja hioa hyveitä, joita olemme tavoitelleet? Tosin Suomessa käytiin katkera sisällissota, jossa voittaja pyrki aluksi edustamaan jaloja hyveitä, joiden piti tulla kaikkien yhteiseksi omaisuudeksi. No, vuosikymmenien kuluessa särmät ovat hioutuneet ja onni on ainakin osittain näyttänyt tulevan yhteisesti jaettavaksi.

Moni sivuuttaa Ranskan ja Venäjän vallankumoukset kollektiivisina harhoina. Yksilöt ja yksilöiden ihanteet ratkaisevat. Onkohan ihan näin? Uusliberaalien mukaan, kun jokainen tavoittelee omaa parastaan, seuraa siitä kaikkien hyvä. Ei se tietenkään näin mene: jokaisen oma paras on hyvin subjektiivinen asia. Finanssikriisin aikana monen rahoitusalalla työskennelleen oma hyvä muodostui pohjattomaksi ahneudeksi eikä lainkaan ”kaikkien eduksi”.

Näistä asioista puhuttaessa on helppoa antaa kyynisyydelle valta. Inhorealistinen ajattelu menee jotenkin niin, että se, mikä tapahtuu, tapahtuu. Miksi haikailla hyveiden perään? Mutta toisaalta, kuka viihtyisi illuusiottomassa maailmassa?

Näihin aikoihin asti demokratia ja hyvinvointiyhteiskunta ovat toimineet hyveiden myllynä, joka on tuottanut huomattavalle joukolle tyydytystä. Taantumien ja lamojen aikana - globaalien paineiden puristuksessa - on vanhat totuudet jouduttu kyseenalaistamaan.

Tarvitaanko uusi hyveiden kompromissi, jolla voidaan kohdata tuleva maailma?

lauantai 8. helmikuuta 2014

Pihapiirin lintuja helmikuussa 2014

On aika käydä läpi lintulaudan vieraat tänä talvena. Talitinttien lukumäärä on suhteessa muihin lintuihin ylivoimainen. Alkutalvesta juuri muita ei näkynytkään. Vasta nyt parin viikon sisällä on ilmaantunut muita vieraita.

Käpytikka on vain piipahtanut ruokintapöntöllä. Muita harvinaisempia on mustarastas. Aivan viime päivinä on paikalle ilmaantunut keltasirkku, jopa melkoisena parvena.

Keltasirkku kuvattuna ikkunan läpi

Arka närhi on jo hyvin tavanomainen, samoin fasaani. Silloin tällöin ruokintapaikalla vierailee myös harakka.

Mutta missä ovat viime talven mukavat pikkulinnut, urpiaiset ja kuusitiaiset? Jopa sinitiaiset puuttuvat. Samoin punatulkku on ollut tänä talvena hyvin harvoin näkyvillä. Mistä moinen johtuu? Veikkaisin, että talven edetessä lajivalikoima suurenee.

Isommat linnut (närhet, fasaanit) ovat täysin talitinttien pudottamien auringonkukan siemenien varassa. Olen silloin tällöin puhdistanut omenapuun alusen tautien välttämiseksi. Myös punatulkut ja keltasirkut syövät maasta.

Kauralyhde ei ole niin suuri suksee kuin kuvittelin. Jos talitintti saa auringonkukan siemeniä, ei se juurikaan mene lyhteelle. Ilokseni nyt ilmestyneet keltasirkut ovat joukolla lyhteen kimpussa.

Seurataan tilannetta.

perjantai 7. helmikuuta 2014

Nikita Hrustsev suuressa lännessä

TV:stä tuli dokumentti (”Historia: Hrustsev Amerikassa”, 5.2.2014) Nikita Hrustsevin vierailusta Yhdysvaltoihin syyskuussa 1959. Vierailu ei ollut itse suurvaltasuhteiden kehittämisen kanalta mitenkään merkittävä. Kymmenpäiväisen vierailun päätösvaiheessa käydyt neuvottelut epäonnistuivat, mutta ei niiltä paljon odotettukaan. Vierailua voidaan analysoida molemminpuolisen propagandan näyttämönä. Käytän dokumenttia vain taustana omille ajatuksilleni.

Vierailua oli edeltänyt Richard Nixonin vierailu Moskovassa heinäkuussa 1959, jossa pidettyyn näyttelyyn oli pystytetty moderni amerikkalainen keittiö osoittamaan amerikkalaisten edistyksellisyyttä: seurasi kuuluisa ”keittiöväittely” Hrustsevin ja Nixonin välillä…

Nyt Hrustsevia kuljetettiin rannikolta rannikolle. Amerikkalaiset halusivat nähdä omin silmin miehen, jonka nimeä he eivät osanneet kirjoittaa oikein. Olihan se suuri tapaus: johtava kommunisti vieraili johtavassa kapitalistisessa maassa. Dokumentti keskittyi itse vierailuun konkreettisesti. Muutama sana on syytä lausua siitä ympäristöstä ja ilmapiiristä, joka tuolloin vallitsi.

Kommunismi oli pahinta, mitä vauraat amerikkalaiset saattoivat kuvitella 1950-luvun perhe- ja uskontokeskeisen elämänmuodon ympäröimänä. Mccarthyismi oli takana päin, mutta kommunismihysteria eli edelleen. Parituhatjäsenisen kommunistisen puolueen annettiin toimia Yhdysvalloissa kuriositeettina. Puolue oli läpeensä FBI:n soluttama.

Suurvaltojen suhteet eivät olleet edistyneet Stalinin jälkeisen ”suojasään” (1950-luvun puoliväli) jälkeen. Molemmilla valtioilla oli tarve rakentaa suurvaltakuvaa. Siihen vaiheeseen ei kuulunut sopuilu vastapuolen kanssa muutoin kuin propagandamielessä. Molemmat supervallat tarvitsivat vihollisen . Vuonna 1959 oltiin vielä kaukana aseistariisunnan alkamisesta. Välissä maailma vietiin ydinsodan partaalle Berliinissä ja Kuubassa. Aseistariisunnassa edettiin näiden varoittavien esimerkkien jouduttamana vuonna 1963.

Neuvostoliitto oli seurannut Yhdysvaltoja ripeästi atomi- ja vetypommien koeräjäytyksissä. Avaruuden valloituksessa Neuvostoliitto otti johtoaseman. Sputnik vuoden 1957 syksyllä sai minutkin pikkupoikana tiirailemaan taivaalle. Amerikkalaiset se sai suunniltaan järkytyksestä. Tajuttiin, että jos raketti lentää avaruuteen voi se yhtä hyvin saavuttaa ydinasekuormassa Yhdysvallat. Neuvostoliitto säilyi avaruuskilpailussa johdossa useita vuosia Juri Gagarinista (1961) ensimmäiseen avaruuskävelyyn (Aleksei Leonov) ja ensimmäiseen naiskosmonauttiin (Valentina Tereskova) saakka 1960-luvun puolivälissä.

Muistan hyvin nuo kilpailuhenkiset vuodet: seurasin Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain yleisurheilumaaotteluja, jotka olivat tuolloin suuri tapahtuma: kapitalismi ja sosialismi siinä ottivat yhteen. Maailmanennätyksiä kaatui roppakaupalla. Kilpailu ulottui kaikille elämänalueille.

Amerikkalaiset seurasivat herra K:ta (alkukirjain englanninkielisestä kirjoitusasusta) aluksi eräänlaisena kummajaisena. Samalla hän oli jotenkin pelottava hahmo. Olihan amerikkalaisille opetettu opetusfilmeissä, miten syöksytään pulpetin alle, kun hälytyssireenit alkavat soida kommunistien ydinasehyökkäyksen käynnistyttyä.

Kasvot vakavina amerikkalaiset ottivat vastaan iloisen ja vilkuttelevan valtionpäämiehen katujen varsilla. Amerikkalaiset eivät oikein tienneet, miten tähän mieheen piti suhtautua. Varmaan koettiin kylmän sodan propagandamyllyssä tarvetta vetää matalaa profiilia: intoa ei ainakaan päällepäin sopinut näyttää.

Itse vierailu oli täynnä erilaisia välikohtauksia: puolin ja toisin käyttäydyttiin loukkaavasti, valtavat tiedotusvälineiden armeijat parveilivat herra K:n ympärillä ruokakaupassa, maatilalla, milloin missäkin.

Hrustsevista on sanottu, että hän käyttäytyi (yleensäkin) moukkamaisesti, toisaalta hän oli ovela ja taitava poliitikko, joka halutessaan varasti shown. Kun Hrustsevia loukattiin, hän unohti kaikki diplomaattiset kohteliaisuussäännöt ja iski samalla mitalla takaisin. Herra K pystyi huomattavaan verbaaliseen pisteliäisyyteen ja sai amerikkalaiset ymmälle.

Hrustsevin näytelty tai todellinen suuttumus, kun häntä ei päästetty Disneylandiin johti kohtelun paranemiseen vierailun loppupuolella: Hrustsev pääsi vihdoin puristamaan tavallisten amerikkalaisten käsiä katujen reunamilla. Hän tuli, näki ja voitti. Amerikkalaisten epäluulot sulivat ja Hrustsev nautti tilanteesta.

Hrustsev oli merkillinen mies, hyvin impulsiivinen. Hän oli joko aidosti raivoissaan saamastaan kohtelusta tai sitten hyvä näyttelijä. Tämä ukrainalainen ehkä vain antoi tunteiden näkyä paljon helpommin kuin kukaan odotti. Nykyaikaisen diplomatian historiassa Hrustsev jää mieliimme eräänlaisena reliikkinä kylmän sodan tempoilevilta päiviltä.

Jälkikäteen voi sanoa, että minkäänlainen edistyminen vierailulla itse asiakysymyksissä ei voinut tulla kysymykseen. USA:n ulkoministerinä toimi kylmän sodan soturi (Cold War Warrior) John Foster Dulles, jolta ei liiennyt mitään positiivista Neuvostoliitosta. Eisenhower taas oli Dullesin ulkopoliittisen kokemuksen varassa liki täysin. Mieleen on jäänyt lausahdus opiskeluajoiltani: Eisenhower ei pystynyt presidenttinä ”työllistämään älyllisiä voimavarojaan”… Mukavuudenhaluisena miehenä hän pelaili mielellään golfia purkkiin työhuoneessaan….

Paradoksaalista oli, miten molempien mahtavien valtionpäämiesten liikkumavara oli pieni. Sotateollinen kompleksi (Military Industrial Complex) poliittisine lobbauskoneistoineen piti molempia otteessaan. Tämä ei todellakaan ollut yhteiskuntajärjestelmäkysymys. Kannattaa muistaa, mitä Eisenhower sanoi jäähyväispuheessaan 17.1.1961. Hän nimenomaan varoitti demokratiaa uhkaavasta sotateollisesta kompleksista. Ja Eisenhower tarkoitti kotimaansa sotilasteollisia tahoja!

Vierailun loppuvaiheessa Washingtonissa tapahtuneet neuvottelut kauppasuhteiden kehittämisestä, aseistariisunnasta ja Berliinistä eivät onnistuneet lainkaan.

Voivatko suurvaltojen suhteet parantua pelkästään tällaisen vierailun synnyttämän sydämellisyyden avulla, sillä kyllä vierailuun sisältyi riittävästi ystävällismielisiä hetkiä? Olisi kiehtovaa kuvitella niin. Inhorealisti sanoo tähän heti, että se oli toiveajattelua. Tosiasiassa edellä mainitut poliittis-sotilaalliset koneistot eivät olisi sallineet etenemistä rauhankysymyksissä.

Vierailun synnyttämä positiivinen henki romahti vapunpäivänä 1960, kun venäläiset ampuivat alas U2-vakoilukoneen Neuvostoliiton yläpuolella. Hrustsev peruutti Eisenhowerin vastavierailun Neuvostoliittoon.

Kylmä sota jatkui viimaisena.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Tohtori Tuho ja muut asiantuntijat

Mikä se on se asiantuntija? Onko se sellainen, joka katselee korkeasta tornista alas ja heittelee 10 sentin kolikoita sieltä alas?

Sitä tuntee itsensä Havukka-ahon ajattelijan nykyversioksi, kun miettii asiantuntijoiden mielipiteitä vaikkapa meidän velkaantumisestamme. Joku maalaa pirun seinälle ja joku toinen taas antaa armon käydä oikeudesta: meidän valtiollamme ei ole mitään hätää.

Julkisuudessa käyty keskustelu kiteytyy muutamiin avainlauseisiin. Yhden mukaan meidän on pysäytettävä velkasuhteen kasvu nykyiselleen, toisen mukaan meidän on käännettävä velkasuhteemme laskuun, kolmannen mukaan meidän on käännettävä euromääräinen velka laskuun ja neljännen mukaan meidän ei tarvitse hötkyillä, vaan sen sijaan on kaikin tavoin vältettävä äkkinäisiä päätöksiä velkaantumisestamme.

Yhdessä ääripäässä on taloustieteen professori Turusta, Matti Viren, jonka mukaan olemme tuhon tiellä. Hän on kotimainen ”Tohtori Tuho”. Toisessa päässä meillä on keynesiläisiksi tunnistamiani taloustieteilijöitä kuten Aalto-yliopiston professori Pertti Haaparanta ja professori Matti Tuomala Tampereen yliopistosta. Omalla spesifillä tarkkailupaikalla asioita seuraa Danske Bankin neuvonantaja Lauri Uotila omine lähestymistapoineen. Hieman yllättäen myös Aktia pankin pääekonomisti Timo Tyrväinen näkee tuho- ja leikkauskeskustelun hyvin negatiivisena.

Meillä puhutaan asiantuntijoista ikään kuin he olisivat iso yhtenäinen joukko, eränlainen Delfoin oraakkeliporukka, joka lausuu viisaita kansalaisten ihmeteltäväksi. Tosiasiassa kannattaa panna merkille, kuka puhuu ja sitten keskittyä kuuntelemaan, mitä asiaa hänellä on. Jokaisella on oma suhteellisen helposti tunnistettava ajattelutapansa.

Oma lukunsa on talouden tilasta uutisointi.

Otetaan tähän esimerkki Kauppalehden tuoreesta uutisoinnista. Etusivulla otsake kirkuu ”Velka ampaisee huippulukuihin” (onhan lehteä myytävä), sisäsivun otsake samasta asiasta kuuluu: ”Velka kasvaa ja verotus kiristyy” (lehti on jo myyty, neutraali otsake riittää) ja otsakkeen alla Lauri Uotila pilaa koko hyvän uutisen toteamalla, että ”Suomi on kokonaisuudessaan jokseenkin velaton kansantalous”. Terve.

Voitaisiin tehdä niin, että joka toisena päivänä maailmanlopun ennustaja repii otsakkeet ja joka toisena päivänä toisen laidan asiantuntija passaa, että ”eihän tässä ole mitään hätää”. Lukijat voisivat joka toinen päivä kauhistua ja joka toinen päivä henkäistä helpotuksesta.

Mutta mennnään asiaan. Yritetään saada jotain tolkkua tähän…

Otetaan pohjaksi Matti Virenin haastattelulausunnot Kauppalehdestä (4.2.2014): ”Koska julkisten menojen bkt-suhde on näin korkea, Suomea ei pitäisi kutsua markkinataloudeksi” ja jatkaa vähän myöhemmin samassa haastattelussa: ”Mielestäni Suomi on siirtymätalous vähän samaan tapaan kuin itäblokin maat kaksi vuosikymmentä sitten”.

Onko Viren tosissaan vai pelotteleeko hän vain saadakseen talouspolitiikassa aikaan haluamiaan muutoksia ? Pyrki hän kumpaan tahansa vaihtoehtoon, en pidä tällaista uhkailua asiallisena saati järkevänä.

Lauri Uotila toteaa puolestaan samaisessa Kauppalehden haastattelussa mm.: ”Valtiolla on huomattavia rahoitussaamisia, vaikka velka on noussut”. Velkasuhteesta hän toteaa, että suhdeluku oli 1990-luvun loppupuolella yli 20 prosenttiyksikköä nykyistä korkeammalla tasolla. Edelleen hän toteaa: ”Velka ei ole lähelläkään huolestuttavia lukemia”. Uotila huomauttaa, että velkaa ei pidä maksaa takaisin, vaan ”sitä on ylläpidettävä” (jolloin velan bkt-suhde luonnollisesti alenee).

Lopputulemana Uotila ohjeistaa vielä: ”Paniikkiratkaisuihin ja hirveän raskaisiin leikkauksiin ei näissä oloissa ole syytä”.

Tässä on monilta osin kysymys keynesiläisten ja antikeynesiläisten välisestä ristiriidasta. Yhtä hyvin voi eroa tulkita käsitteen austerity näkökulmasta. Toiset vastustavat henkeen ja vereen kurjistamissäästämistä (sisältää myös julkisten palvelujen leikkaukset) ja sitten on himoleikkaajat, jotka haluaisivat leikata julkista taloutta raskaalla kädellä mahdollisimman pikaisesti. Suurin osa taloustieteilijöistä sijoittuu tietenkin ääripäiden väliin.

En kaihda pistää omaa lusikkani tähän soppaan. Vaikka olenkin eri linjoilla asuntovelkahuolistamme Lauri Uotilan kanssa, on hän mielestäni oikeilla linjoilla koskien julkista velkaa. Julkista velkaa ja kotitalouksien velkaa ei pidä rinnastaa keskenään.

En ymmärrä, miksi meidän joillakin taloustieteilijöillämme on paniikki päällä. Tekemällä yksioikoisia leikkausratkaisuja murramme mahdollisuudet tervehtyvään talouteen. Ymmärrän tässä hyvin sekä Urpilaista että Kataista. Molemmat ovat juuri nyt hyvin varovaisia sanomisissaan. On syytä välttää ylireagointia, jolla mahdollisesti tyritään orastava kasvu.

Toki suhtaudun varauksella Uotilan jatkuvasti esillä pitämiin kansantalouden makrosuhteisiin (velat ja saatavat ovat yhtä suuret). Ei saatavia voi muuttaa järkevästi rahaksi kuin optimaalisissa olosuhteissa.

Odotan myös mielenkiinnolla aineettomien erien (aineettomat investoinnit) laskemista mukaan bruttokansantuotteeseen tänä keväänä, jos olen oikein ymmärtänyt. Ainakin periaatteessa Skandinavian maiden korkeiden innovaatiopanosten pitäisi nostaa bkt:tä ja alentaa velan suhdetta. Pian olemme tässä asiassa viisaampia.

Austerity-miehet (sillä miehiä he pääosin ovat) ovat hirttäneet meidät AAA-loukkuun (siitä putoamista pidetään kauhistuttavana, jota se ei ole), 60 prosentin velka/bkt -loukkuun (joka ei ole hätkähdyttävä Euroopan mittakaavassa eikä laajemminkaan), budjettivajeloukkuun (joka on suhdannesyistä siedettävä tässä tilanteessa) sekä suurten summien loukkuun (esimerkiksi valtion velan 100 mrd euron määrä, joka ei ole hätkähdyttävä).

Talouden asiantuntijoiden käyttäytyminen nostattaa kulmakarvoja sikälikin, että taannoin oltiin tavattoman huolestuneita, että hallitus pyrkii pitämään ohjelmastaan kiinni ”vaikka siltä on pudonnut pohja pois”. Nyt kun on esitetty hallituksen taholta varaumia sen suhteen kannattaako kolmen mrd lisäsäästöjä tunkea ahtaisiin aikataulurakoihin, niin austerity-miesten taholta vaaditaan jyrkkään äänensävyyn pysyttäytymään alkuperäisissä hallituksen ja VM:n säästöaikatauluissa.

Presidentti Niinistö lausui valtiopäivien avajaisissa huolensa Suomen velkaantumisesta, mikä on täysin ymmärrettävää. Puheen jälkeisessä haastattelussa hän meni hiukan pidemmälle. Minulle ei tarkkaan selvinnyt, mitä hän tarkoitti huolellaan velkavastuun siirrosta. Hallituksen tehtävänä on jaksottaa menosäästöt ja tulolisäykset tuleville vuosille. Jos presidentin tarkoituksena oli kiirehtiä säästöjä, niin en usko, että hänen asiantuntemuksensa riittää näin konkreettiseen tarkasteluun.

Emme mielestäni ansaitse Tohtori tuhon pelotteluennusteita, joita heitellään asiantuntijatornista alas. Tarvitaan viileää, paniikitonta analyysiä taloutemme tilasta ja järkevästi asetettuja maltillisia sopeutustavoitteita, jotta viriävää talouden piristymistä ei tuhota alkuunsa.

www.historiajatkuu.blogspot.fi