Jos haetaan laajemmin
taustoja paitsi nykyiseen ulkopoliittiseen keskusteluun, niin myös koko Venäjä-
(ml. Neuvostoliitto ) ja Ruotsi-suhteeseen, kannattaa kuunnella historioitsija
Teemu Keskisarjaa, jolla on totutusti räväkkää sanottavaa aiheesta kuin
aiheesta. Eipähän tarvitse ainakaan pelätä keskustelemattomuutta. Olen itse lukenut useimmat hänen kirjansa ja
todennut, että hän etsii hätkähdyttääkseen uusia näkökulmia vakiintuneeseen historiatulkintaan.
Rajaan tässä näkymän Suomen, Ruotsin ja Venäjän suhteeseen pääosin viime ja sitä
edeltävällä vuosisadalla. Siinä on keskustelun pohjaa aivan riittävästi.
Puheenaihe.fi
-podcastissa nro 316, Historia: Suomi ja Venäjä, Leevi Leivo haastattelee Keskisarjaa
uuden ajan Venäjä- ja Ruotsi-suhdetta harppoen. Heti alkuun Keskisarja ilmoittaa,
ettei ole/käy somessa lainkaan, joka tietysti on virkistävää kuulla historiasta
kiinnostuneen kirjoittajan mielestä, joka vierailee itsekin somessa harvakseltaan
aihepiirejä valikoiden.
Keskisarja
aloittaa nykypäivästä , todeten muunnellun totuuden olevan yhtä lailla luonteenomaista
sekä Venäjälle että länsimaille. Kumpikaan ei ole vapaa subjektiivisen tiedon
esittämisestä. Mutta kumpi heitti ensimmäisen kiven, vai onko muunneltu totuus
/valehtelu tasapuolisesti kummankin osapuolen yhteinen harrastus? Keskisarja itse
suhtautuu tähän asetelmaan ripauksella kyynisyyttä ja inhorealismia.
Keskisarjan inhorealismi
tulee näkyviin, kun hän kieltäytyy
uskomasta länsimaista tiedonvälitystä, jota seuraamalla voisi päätellä, että
Ukraina on voittamaisillaan sodan. Keskisarja siis katsoo sotaa käytävän
tasapäisesti. Tsemppaaminen Ukrainan (tai
Venäjän) puolesta on pahimmillaan itsensä harhauttamista ainakin objektiivisen historiankäsityksen
näkökulmasta.
Historiantutkijana
Keskisarja asettuu puolustamaan ensimmäisen ja toisen maailmansodan sekä Krimin
sodan uutisointia sotakirjeenvaihtajien näkemysten tulkitsemana. Tämä vaatisi
ehkä muutaman kollegahistorioitsijan todistuksen, että käsitys kirjeenvaihtajista
luotettavina tiedonvälittäjinä on oikea. Se tulee kuitenkin selväksi, että some kaikkine rönsyineen ei pysty kuvaamaan
sotatapahtumia totuudenmukaisina vaan länsimaalaisittain värittyneinä.
Julkaistaanko somessa siis uutisia, joita ihmiset haluavat kuulla? Eivätkö
mainoksetkin vaikuta paremmin kuuntelijaan/katsojaan
mieluisia uutisia seuratessa.
Lähteiden määrä
on nykyisin aiempaa suurempi, mutta laatu on heikentynyt! Keskisarja jopa jää kaipaamaan
venäläisten näkemyksiä venäläisten uutisoimina pelkästään sen takia, että
näkemykset tulisivat analysoitavaksi nykyistä paremmin. Mutta johtaisiko tämä totuuden
läpivalaisuun seikkaperäisemmin?
:::::::::::::::::::::::::
Entä suomalaisten
ja ruotsalaisten historiallinen suhtautumistapa toisiinsa? Sen johtopäätöksen
Keskisarja vetää, että suomalaiset eivät tunteneet Ruotsin vallan aikaan
1500-1700-luvulla alemmuutta ruotsalaisia kohtaan, mutta ruotsalaisten mielestä suomalaiset
olivat ”mongoleja” tai ”Pohjolan neekereitä”. Suomessa ei ollut, millä nousta mitäänsanomattomuudesta, jota
edusti elinkeinoista tervan ja turkisten myynti (muita ei oikein ollut).
Pietarin
perustaminen 1703 avasi markkinat Suomen tuotteille itään. Pietari muutti geopoliittista
ja kaupallista ympäristöä peruuttamattomalla tavalla. Ruotsilla oli mahdollisuus
vallata (!) kaupunki heti perustamisen jälkeen, mutta niin ei tapahtunut. Suomella
sen sijaan oli syytä pelätä joutumista Pietarin (seudun) laajenemisen kautta
sotaan. Esimerkkinä voisi pitää vaikka
Isoavihaa, joka melkein tuhosi Suomen 1710-luvulla. Suomi on kuitenkin kerta
toisensa jälkeen osoittanut kykyä selvitä ylivoimaisilta tuntuneista
vaikeuksista. 1800-luvulla Suomi säilytti Ruotsin vallan aikuiset instituutioiden ja hallinnon periaatteet.
Muutoin Suomi ei jäänyt Keskisarjan mukaan mitään velkaa Ruotsille, kun maa siirtyi
Venäjän haltuun. Keskisarja toteaa, että Suomen kirjakieli ei edennyt Mikael
Agricolan ja 1700-luvun välisenä aikana (siis
Ruotsin vallan aikana) juuri mihinkään. Keskisarja viittaa Ruotsin sotien
kautta tapahtuneeseen alistamiseen, jolloin Suomella ei ollut tilaa laajentaa
omaa kulttuuriaan. Myöskään infra ja
teollisuus eivät kehittyneet. Ruotsiko
siis tukahdutti Suomen kasvun, joka puhkesi kukkaan vasta Venäjän
autonomianaikana? Oliko elämä niin auvoista Venäjän valtaan siirtymisen jälkeen?
Koulussa opetettiin toisin, mutta ajatustahan voidaan muuttaa, jos perusteita
on riittävästi. Ja tässä tapauksessa voi hyvinkin olla niin.
Suomalaisuus liikkeenä
pääsi oikeuksiinsa Venäjän vallan aikaan. Sen hallinto sai kehittyä rauhassa
Ruotsin vallan aikana luotujen pohjien avulla. Venäjä ei sitä häirinnyt, vaan
oli päinvastoin tyytyväinen, etteivät separatistiset intohimot päässeet
valtaan. Venäläiset eivät korjanneet instituutioita omilla (ja heikommilla )
rakenteilla. Paradoksaalisesti Venäjän vallan alla toteutettu autonomia oli
Suomen etu. Venäjä ei sitä suurimman osan 1800-lukua häirinnyt (vrt. Puolan
kohtalot). Keskisarja väittää Suomen olleen itsenäisempi autonomian aikana kuin
nyt, kun se on EU:n ”alla”. Jälleen rohkea väite, jossa on totuudensiemen, mutta onko se
läheskään koko totuus?
Suomella oli
oma raha 1860-luvulta lähtien. Suomen ”metallikanta” mahdollisti valuutan
vaihdettavuuden tärkeimpien kauppakumppanien kanssa. Parasta, mitä Venäjällä oli tarjota Suomelle oli rauha,
kun taas Ruotsin vallan aikana Suomelle ei siunaantunut rauhanaikaa edes neljännesvuosisataa
täyteen.
Vasta Venäjän tarjoaman
Pax Russican päättyminen 1800-luvun lopulla
muutti tilanteen ja silloinkin suomalaiset luottivat keisariin autonomian takaajana,
tosin turhaan.
Venäjä ei
lähtenyt 1800-luvulla mukaan samantyyppiseen mertentakaiseen imperialismiin
kuin johtavat länsivallat, tokkopa sillä oli siihen eväitäkään. Venäjä oli
kuitenkin omalla erityisellä tavalla imperialistinen: se alisti reuna-alueillaan maita itselleen. Se
laajentui Kaukoitään, Keski-Aasiaan ja pyrkimystä oli myös Balkanille.
Osa Venäjän imperialismia
oli 1900-luvun vaihteen molemmin puolin sulauttamispolitiikkaa
(yhtenäistämispolitiikkaa), jolla pyrittiin
saamaan ote esimerkiksi Suomesta ja Baltiasta. Se myös johti Venäjän tuhon
tiellä, kun ensimmäinen maailmansota syttyi. Vasta 1900-luvun vaihteessa
toteutui se, mitä sanotaan sortopolitiikaksi
(lainsäädäntöjen yhdenmukaistaminen), jota syyttä suotta pelättiin aiemmin
1800-luvulla. Suomalainen virkakunta pyrittiin sortokaudella korvaamaan
venäläisillä eri kulttuureista tulevilla ja itsevaltaisesti käyttäytyvillä virkamiehillä.
Venäjällä ei ollut
muuta syytä menettelyihinsä kuin kateus Suomen ja Baltian liian vapaille
olosuhteille. Yhtenäistämispolitiikasta (venäläistämispolitiikasta) ärsyyntyneet
pikkuvaltiot aiheuttivat Venäjälle moninkertaisesti ongelmia verrattuna
autonomian ajan seesteiseen vaiheeseen. Siihen saakka venäläiset eivät
kantaneet huolta esimerkiksi fennomaanien ja svekomaanien riidoista Suomessa.
Keskisarjan ja monien
muidenkin mielestä liikemiehet ja kulttuurivaikuttajat eivät olisi halunnet irtaantua
ja itsenäistyä vuonna 1917. Venäjän maa vaikutti liian mahtavalta, mutta toisaalta
ihan vapaasti assosioidenkin Suomen ei
olisi kannattanut pyrkiä itsenäiseksi. Miksi? No, vaikkapa siksi, että samaan aikaan Suomen ulkomaankaupasta
80 prosenttia käytiin alusmaan ja isäntämaan välillä. Sortovuosista vapautuvalla
Suomella ei olisi ollut mitään pelättävää. Maailmansodan kurimus heitti Suomen olosuhteisiin,
joihin liittyi paljon arvaamattomuutta, mm.
itsenäistymispyrkimykset! Monet venäjänkieliset, kuten Mannerheim rohkenivat
odottaa keisarilta, että tämä palauttaa kaiken kuohun jälkeen Suomen autonomian!
Suomen itsenäistyminen
oli Leninin kannalta pakkoratkaisu,
sanoo Keskisarja. Lenin ei sekasorron keskellä hallinnut tilannetta: oli välttämätöntä
tehdä ratkaisu. Kysymys ei siis ollut itsenäisyyden ”lahjoituksesta”.
::::::::::::::::::::
Niistä
valtioista, jotka itsenäistyivät ensimmäisen maailmansodan seurauksena Suomi on
saattanut pärjätä parhaiten.
Oikeusvaltioperiaatteiden
puutteet ja yksityisomistuksen suojan puuttuminen ovat johtaneet Venäjän siellä
nyt nähtävissä olevaan tilanteeseen. Suomessa kehittyneet hallinnon periaatteet
omaksuttiin osin jo 1600-luvulla. Suomen oikeusvaltio oli lähes valmis tultaessa
itsenäistymisen aikoihin. Venäjä taas ei
vieläkään ole oikeusvaltio lännessä omaksuttujen periaatteiden mukaan arvioitaessa.
Ratkaisevimpana asiana Keskisarja pitää Väinö Tannerin maltillisen
vasemmistolinjan voittoa ideologisessa linjanvetotaistelussa. Tämä johti esimerkiksi
siihen, että jo syksyllä 1918 kuntien valtuustot saattoivat toimia lähes häiriöttä.
Suomen
yhteiskuntarakenne osoittautui äärimmäisen joustavaksi, jolloin suurilta
jännitteiltä säästyttiin. Tosin vielä 1930-luvun alussa se asetettiin Lapuan
liikkeen toimesta kyseenalaiseksi, mutta lopputuloksena edustuksellinen demokratia
voitti.
Maareformi ja
torpparivapaus osoittautuivat tärkeiksi virstanpylväiksi omistusoloja ratkottaessa.
Tämän ratkaisun tärkeyttä ei voida aliarvioida tulevia aikoja ajateltaessa. Venäjällä
kehitys johti päinvastaiseen suuntaan maanomistusolojen vinoutuessa. Esimerkiksi
Etelä-Amerikassa taas maat joutuivat suurmaanomistajien omistukseen, joka vaikutti ratkaisevasti yhteiskuntarauhan horjumiseen.
Milloin
venäläinen demokratia oli lähinnä onnistumista? Keskisarja nostaa esille ensimmäistä
maailmansotaa edeltävät vuodet (1910-1913), jolloin Venäjän taloudellinen kasvu
oli huimaa ja rauhanomainen demokratia olisi voinut kehittyä. Sarajevon laukaukset
päättivät lupaavan vaiheen.
Suomettumista
Keskisarja pitää hyvin monisäikeisenä ilmiönä, jota parhaiten on luonnehtinut
Timo Vihavainen teoksessaan ”Kansakunta rähmällään”. Keskisarja näkee suomettumisessa
tiettyä kontroversiaalia myönteisyyttä. Se ei ollut ensi sijassa
ulkopoliittista nöyristelyä, kuten olen itsekin monesti todennut. Suomi kuului
Neuvostoliiton etupiiriin ja suhteen erityinen määrittelijä oli YYA-sopimus.
Suomettumisen vastenmielisimpänä piirteenä Keskisarja pitää Suomen tarpeetonta omaehtoista
myötäilyä. TV:n ja lehdistön itsesensuuri määrittivät käyttäytymistä. ”Neuvostovastaisuutta”
käytettiin leimakirveenä. Itse olen pitänyt suomettumisen vastenmielisimpänä
piirteenä sitä, että suomalaiset itse
käyttivät neuvostosuhteitaan toisia suomalaisia vastaan.
Sen sijaan en
yhdy ”Reporadion” arvosteluun. Oli siinä rähmällään oloakin, mutta oli se myös
radio- ja TV-toiminnan uusiutumisen aikaa, joka usein sivuutetaan kokonaan.
Alpo Rusia en
pidä noiden aikojen totuuden torvena. Hänellä on jäänyt vanha velkojenmaksamislevy päälle, jota hän
toistaa kerta toisensa jälkeen, koska on
joskus kokenut itsekin vääryyttä oikeusjärjestelmän rattaissa. Myös
Keskisarja oli pidättyväinen, kun juontaja pyysi arviota Rusista viitaten
lähteiden vajavaisuuteen.
Keskisarja
puolustaa suomalaisten
”sinisilmäisyyttä” koskien suhdetta nyky-Venäjään. Kunakin aikana eletään
ajassa, voimassa olevien realiteettien vallitessa. Suomalaiset ovat pidättyneet
kostonhimoisesta Neuvostoliiton tuomitsemista silloin, kun siihen 1990-luvun
alussa avautui mahdollisuus. Ryssävihaintoilijoihin hän ei yhdy. Keskisarja on
ensi sijassa historioitsija. Sen takia hän on varovainen arvioidessaan tämän
päivän tapahtumia ja Venäjän toimia.
Keskisarja
puuttuu myös kysymykseen Suomen roolista viime vuosisatojen sotiin. Sen
aikuiset itsevaltiaat tai muuten mahtihenkilöt ovat sotien takana ja Suomi on
yhtenä rattaana isossa koneistossa ilman omaa aktiivista veto-oikeutta.
Keskisarja pelkistää (ja yksinkertaistaa) sanomalla, että suomalaisilla ei ole historiastaan anteeksipyydettävää. Varmaan
näinkin. Kuitenkin maailmansodan melskeissä oli tapahtumia, jotka olisivat
saaneet jäädä toteutumatta, kuten Karjalan keskitysleirit ja Leningradin
saartoon osallistuminen (tosin kiistanalaisesti).
Sotien syitä ja
selityksiä Keskisarja hakee toissijaisesti historiallisesta materialismista ja ensisijaisesti
toisaalta ”suurmiespelistä”, jossa itsevaltiaan tai muutoin mahtihenkilön
tavoitteena on jättää jälki historiaan (”pieni pala kuolemattomuutta”). Viime
mainittuun sisältyy myös Vladimir Putinin sota. Itse olen kyllä myös vahvasti
taloudellisten argumenttien (tulonjakokysymykset, taistelu taloudellisesta
tasa-arvosta, taistelu taloudellisesta vallasta ym.) vaikutusmekanismien
kannalla. Ehkäpä molemmat yhdessä muodostavat sodan perussyyn. Venäjän
suuruuden tavoittelussa on kysymys myös historiaan suuntautuneiden väärien
profeettojen vaikutuksesta.
Keskisarja
toteaa poleemisesti, että oligarkeilla ei ollut mitään valtaa Venäjällä. Valta
oli ja on ilmeisesti tiedustelukoneisoilla, FSB:llä ja sen
rinnakkaisorganisaatioilla sekä armeijalla. Mielenosoitukset ovat menettäneet
merkitystään diktatuureissa. Putinin tärkein rintama on kotirintama, joka hänen
täytyy vakuuttaa päämäärästään.
:::::::::::::::::::::::::::::
Keskisarjan
haastattelu Puheenaihe.fi -podcastissa
täyttää sillä tavoin odotukset, että hän hämmentää jo lukkoon lyödyksi luultuja
totuuksia. Ainakin voidaan sanoa, että
historia elää hänessä.