YleTeemalla esitettiin 12.12.2020 elokuvataiteen klassikko, Stanley
Kubrickin ohjaama elokuva ”Tohtori Outolempi eli kuinka lakkasin olemasta
huolissani ja opin rakastamaan pommia” (1964), joka on lukuisia kertoja
palkittu ohjaustyö ja löytyy korkealta kaikkien aikojen rankingista. Halusin palauttaa mieleen elokuvan, joten pitkästä
aikaa katsoin sen. Meille kylmän sodan
lapsille Outolempi on jotenkin ”omakohtainen” kokemus. Strangelove-nimen
käännös ”Outolempi” on osuva ja symboloi kylmän sodan aikalaisten hämmentynyttä
suhdetta pommiin. Elokuvaa on kutsuttu poliittiseksi satiiriksi ja mustaksi
komediaelokuvaksi, ja sen keskiössä on kylmän sodan aikainen kauhun tasapaino.
Näkökulma on länsimainen vainoharhaisine kommunisminpelkoineen ja ydinsodan uhkineen.
Elokuvan vaikuttavuus on sidoksissa kuhunkin ajankohtaan, jota
elämme. Tällä hetkellä emme elä lännen/idän, pohjoisen /etelän liennytyksen
aikaa, päinvastoin suurvaltojen kilpailu on kiristynyt. Niinpä elokuvan voisi
odottaa herättävän mielenkiintoa nyt katsottuna.
Muistan elokuvan valmistumisajankohdan ilmapiirin elävästi ja koin pommin konkreettisena
uhkana maailmanrauhalle. Kuuban ja Berliinin kriisit olivat tuoreessa muistissa
vuoden 1964 alussa, jolloin elokuva valmistui. Kauhun tasapainoon oli saatu
vasta yksi lievennys , kun osittainen ydinasekieltosopimus solmittiin elokuvan
valmistumista edeltävänä vuonna.
Näen asian myös niin, että ydinaseiden aikakautta oli tuolloin eletty jo lähes 20 vuotta ja
vasta 60-luvulla oli mahdollista nähdä ja kokea pommi – Outolempi-elokuvan tapaan
- satiirisessa valossa ”pelon pelkona”.
Sterling Haydenin näyttelemällä sotahullulla Yhdysvaltojen
ilmavoimien kenraalilla Jack Ripperillä on useita esikuvia oikeassa elämässä. Yksi
tunnetuimpia on amerikkalainen ilmavoimien kenraali Curtis LeMay, joka tuhosi
vuonna 1945 kaupunkiasutuista Japanissa palopommeilla aikaansaaden totaalista hävitystä,
jota voidaan verrata ainoastaan
ydinpommien pudottamisiin Hiroshimassa ja Nagasakissa . Samainen mies aselajikomentajaksi
ylenneenä olisi käyttänyt ydinpommia myös Kuuban kriisin yhteydessä, lokakuussa
1962, mutta presidentti Kennedy ei suostunut moiseen järjettömyyteen. LeMay
tokaisi 60-luvun puolessavälissä myös, että Vietnam pitäisi pommittaa takaisin
”kivikauteen”.
Ripperiä täydentää sotaintoinen kenraali Buck Turgidson
(George C. Scott), joka on
vainoharhainen äärinationalisti.
Juuri vuodet 1945-1965 edustivat ajanjaksoa, jolloin napinpainamisfobia oli herkimmillään.
Sen jälkeen – pois lukien keskimatkojen ohjusten sijoittamisen Eurooppaan
1980-luvulla vastatoimena Neuvostoliiton SS-20-ohjuksille - ydinsodan vaara on väistynyt taustalle ja (ydin)sodan käynnistymistä on pyritty
onnistuneesti torjuman aseriisunnalla.
Mutta, mutta… juuri näinä aikoina tilanteessa, jossa suurvallat ovat luopumassa keskeisistä ydinaseiden
käyttörajoituksia koskevista sopimuksista,
olemme liikkumassa sodanuhan harmaalle alueelle. Johtuuko tämä siitä,
että suhtautuminen ydinaseisiin on arkipäiväistynyt? Vertaammeko niitä mielikuvissamme tavanomaisiin
aseisiin?
Elokuvan juoni lyhyesti:
Filmissä vainoharhainen, salaliittoteorioiden vallassa elävä
kenraali Ripper saa päähänsä, että kommunistit ovat eliminoimassa amerikkalaisia
myrkyllisellä vedellä . Ripper lähettää ydinpommikonelaivueen pommittamaan
Neuvostoliitoa. Koneet voi kutsua takaisin vain salaisella koodilla, mutta se
on Ripperin hallussa. Maanalaisessa strategiakeskuksessa kokoontuu kirjava
joukko asiantuntijoita ja päättäjiä (ml. presidentti), jotka yrittävät keksiä,
miten saada koodi pois Ripperiltä. Mukana kokouksessa on mukana myös
ydinase-ekspertti tohtori Outolempi ja sotahullu kenraali Buck Turgidson.
Neuvostoliitoon yritetään olla yhteydessä silloin -oikeastikin - upouutta kuumaa
linjaa hyväksikäyttäen.
Salainen koodi tulee saada haltuun epävakaalta
Ripperiltä. Omien joukkojen saartamaksi
jäävä Ripper ampuu itsensä ja salainen koodi
saadaan selville. Lentokoneet kutsutaan takaisin yhtä lukuun ottamatta, johon ei saada yhteyttä. Neuvostoliitolla on
käytössään ”Tuomionpäivänlaite”, joka
tuhoaa maapallon, jos maan kimppuun
hyökätään. Uhka realisoituu. Monien
vaiheiden jälkeen Tuomionpäivän laite putoaa ja tuhoaa maapallon.
Natsieleinen tohtori Outolempi esittää presidentille
pelastussuunnitelman, koska maapallo muuttuu tapahtuneen katastrofin seurauksena
asuinkelvottomaksi 100 vuodeksi. On rakennettava säteilysuojia kaivoskuilujen
pohjalle, joihin sijoitetaan ihmiskunnan
parhaimmisto (”eloonjääneiden ydinjoukko”) tarvittavaksi ajaksi. Lienee turha
sanoa, että käytännössä tuossa
parhaimmistossa on strategiahuoneen väki. Tämä porukka huolehtii kaikista
elämäntarpeista lisääntymistä myöten. Tästäkin synnytetään suurvaltojen
kilpailu: kumpi ehtii perustaa useamman kaivoskuilun säteilysuojineen.
Neuvostoliiton johtoasemasta käytetään nimeä kaivoskuilukuilu (vrt. missile gap)……Ja kilpailu jatkuu siis tuhon
partaalla…..
Elokuvan kuuluisissa loppukuvissa näytetään ydinräjäytyksiä
Vera Lynnin sota-ajan suosikkisävelmän ”We´ll Meet Againin” soidessa taustalla.
Peter Sellersillä on filmissä vaativa kolmoisrooli, johon
sisältyvät Yhdysvaltain presidentin ja tohtori Outolemmen roolit. Tohtori
Outolemmestä minulle tulee mieleen reaalimaailmassa vaikuttanut
futurologi Herman Kahn, aikansa yleisnero, jonka yksi kuningasajatuksista oli, että ydinasesodalla voi olla ja on voittaja. Se
siis ei merkitse kaiken tuhoutumista. Kahnin maine oli suurimmillaan juuri
1960-luvun alussa.
Muita mainioita rooleja ovat Sterling Haydenin ja George C.
Scottin parodioimat kenraalit. Kenraaleilla oli todellakin 1950-luvun puolessa
välissä oikeus painaa nappia, kunnes huomattiin, että tehtävää ei voinut jättää
kenraalien käsiin.
Onko elokuva säilyttänyt vetovoimansa? Sanoisin, että lähestulkoon. Se on sotahulluuden
kuvaus sellaisena kuin se nähtiin 1960-luvun puolessa välissä. Hulluus vain on
pirstoutunut sittemmin lukemattomiksi eri vaihtoehdoiksi, jotka vetävät
puoleensa tarkkaamatonta kulkijaa.
Tohtori Outolemmen habitus puhuttelee yllättävän monia
tänäkin päivänä: nytkin on vaikutusvaltaisilla paikoilla ihmisiä, jotka käyttäytyvät vastuuttomasti, mitään
kaihtamatta.