torstai 31. joulukuuta 2020

Stanley Kubrickin tohtori Outolemmellä on meille asiaa

 

 

YleTeemalla esitettiin 12.12.2020 elokuvataiteen klassikko, Stanley Kubrickin ohjaama elokuva ”Tohtori Outolempi eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia” (1964), joka on lukuisia kertoja palkittu ohjaustyö ja löytyy korkealta kaikkien aikojen rankingista.  Halusin palauttaa mieleen elokuvan, joten pitkästä aikaa katsoin sen.  Meille kylmän sodan lapsille Outolempi on jotenkin ”omakohtainen” kokemus. Strangelove-nimen käännös ”Outolempi” on osuva ja symboloi kylmän sodan aikalaisten hämmentynyttä suhdetta pommiin. Elokuvaa on kutsuttu poliittiseksi satiiriksi ja mustaksi komediaelokuvaksi, ja sen keskiössä on kylmän sodan aikainen kauhun tasapaino. Näkökulma on länsimainen vainoharhaisine kommunisminpelkoineen ja ydinsodan uhkineen.

Elokuvan vaikuttavuus on sidoksissa kuhunkin ajankohtaan, jota elämme. Tällä hetkellä emme elä lännen/idän, pohjoisen /etelän liennytyksen aikaa, päinvastoin suurvaltojen kilpailu on kiristynyt. Niinpä elokuvan voisi odottaa herättävän mielenkiintoa nyt katsottuna.

Muistan elokuvan valmistumisajankohdan  ilmapiirin elävästi ja koin pommin konkreettisena uhkana maailmanrauhalle. Kuuban ja Berliinin kriisit olivat tuoreessa muistissa vuoden 1964 alussa, jolloin elokuva valmistui. Kauhun tasapainoon oli saatu vasta yksi lievennys , kun osittainen ydinasekieltosopimus solmittiin elokuvan valmistumista edeltävänä vuonna.

Näen asian myös niin, että ydinaseiden aikakautta  oli tuolloin eletty jo lähes 20 vuotta ja vasta 60-luvulla oli mahdollista nähdä ja kokea pommi – Outolempi-elokuvan tapaan - satiirisessa valossa ”pelon pelkona”.  

Sterling Haydenin näyttelemällä sotahullulla Yhdysvaltojen ilmavoimien kenraalilla Jack Ripperillä  on useita esikuvia oikeassa elämässä. Yksi tunnetuimpia on amerikkalainen ilmavoimien kenraali Curtis LeMay, joka tuhosi vuonna 1945 kaupunkiasutuista Japanissa palopommeilla aikaansaaden totaalista hävitystä,  jota voidaan verrata ainoastaan ydinpommien pudottamisiin Hiroshimassa ja Nagasakissa . Samainen mies aselajikomentajaksi ylenneenä olisi käyttänyt ydinpommia myös Kuuban kriisin yhteydessä, lokakuussa 1962, mutta presidentti Kennedy ei suostunut moiseen järjettömyyteen. LeMay tokaisi 60-luvun puolessavälissä myös, että Vietnam pitäisi pommittaa takaisin ”kivikauteen”.

Ripperiä täydentää sotaintoinen kenraali Buck Turgidson (George C. Scott), joka  on vainoharhainen äärinationalisti.

Juuri vuodet 1945-1965 edustivat ajanjaksoa,  jolloin napinpainamisfobia oli herkimmillään. Sen jälkeen – pois lukien keskimatkojen ohjusten sijoittamisen Eurooppaan 1980-luvulla vastatoimena Neuvostoliiton SS-20-ohjuksille  -  ydinsodan vaara on väistynyt taustalle  ja (ydin)sodan käynnistymistä on pyritty onnistuneesti torjuman aseriisunnalla.

Mutta, mutta… juuri näinä aikoina tilanteessa,  jossa suurvallat ovat luopumassa keskeisistä ydinaseiden käyttörajoituksia koskevista sopimuksista,  olemme liikkumassa sodanuhan harmaalle alueelle. Johtuuko tämä siitä, että suhtautuminen ydinaseisiin on arkipäiväistynyt?  Vertaammeko niitä mielikuvissamme tavanomaisiin aseisiin?

Elokuvan juoni lyhyesti:

Filmissä vainoharhainen, salaliittoteorioiden vallassa elävä kenraali Ripper saa päähänsä, että kommunistit ovat eliminoimassa amerikkalaisia myrkyllisellä vedellä . Ripper lähettää ydinpommikonelaivueen pommittamaan Neuvostoliitoa. Koneet voi kutsua takaisin vain salaisella koodilla, mutta se on Ripperin hallussa. Maanalaisessa strategiakeskuksessa kokoontuu kirjava joukko asiantuntijoita ja päättäjiä (ml. presidentti), jotka yrittävät keksiä, miten saada koodi pois Ripperiltä. Mukana kokouksessa on mukana myös ydinase-ekspertti tohtori Outolempi ja sotahullu kenraali Buck Turgidson. Neuvostoliitoon yritetään olla yhteydessä silloin -oikeastikin - upouutta kuumaa linjaa hyväksikäyttäen.

Salainen koodi tulee saada haltuun epävakaalta Ripperiltä.  Omien joukkojen saartamaksi jäävä  Ripper ampuu itsensä ja salainen koodi saadaan selville. Lentokoneet kutsutaan takaisin yhtä lukuun ottamatta,  johon ei saada yhteyttä. Neuvostoliitolla on käytössään ”Tuomionpäivänlaite”,  joka tuhoaa maapallon,  jos maan kimppuun hyökätään. Uhka realisoituu.  Monien vaiheiden jälkeen Tuomionpäivän laite putoaa ja tuhoaa maapallon.

Natsieleinen tohtori Outolempi esittää presidentille pelastussuunnitelman, koska maapallo muuttuu tapahtuneen katastrofin seurauksena asuinkelvottomaksi 100 vuodeksi. On rakennettava säteilysuojia kaivoskuilujen pohjalle,  joihin sijoitetaan ihmiskunnan parhaimmisto (”eloonjääneiden ydinjoukko”) tarvittavaksi ajaksi. Lienee turha sanoa, että  käytännössä tuossa parhaimmistossa on strategiahuoneen väki. Tämä porukka huolehtii kaikista elämäntarpeista lisääntymistä myöten. Tästäkin synnytetään suurvaltojen kilpailu: kumpi ehtii perustaa useamman kaivoskuilun säteilysuojineen. Neuvostoliiton johtoasemasta käytetään nimeä kaivoskuilukuilu (vrt.  missile gap)……Ja kilpailu jatkuu siis tuhon partaalla…..

Elokuvan kuuluisissa loppukuvissa näytetään ydinräjäytyksiä Vera Lynnin sota-ajan suosikkisävelmän ”We´ll Meet Againin” soidessa taustalla.

Peter Sellersillä on filmissä vaativa kolmoisrooli, johon sisältyvät Yhdysvaltain presidentin ja tohtori Outolemmen roolit. Tohtori Outolemmestä minulle tulee mieleen reaalimaailmassa  vaikuttanut  futurologi Herman  Kahn,  aikansa yleisnero,  jonka yksi kuningasajatuksista oli,  että ydinasesodalla voi olla ja on voittaja. Se siis ei merkitse kaiken tuhoutumista. Kahnin maine oli suurimmillaan juuri 1960-luvun alussa.

Muita mainioita rooleja ovat Sterling Haydenin ja George C. Scottin parodioimat kenraalit. Kenraaleilla oli todellakin 1950-luvun puolessa välissä oikeus painaa nappia, kunnes huomattiin, että tehtävää ei voinut jättää kenraalien käsiin.

Onko elokuva säilyttänyt vetovoimansa?  Sanoisin, että lähestulkoon. Se on sotahulluuden kuvaus sellaisena kuin se nähtiin 1960-luvun puolessa välissä. Hulluus vain on pirstoutunut sittemmin lukemattomiksi eri vaihtoehdoiksi, jotka vetävät puoleensa tarkkaamatonta kulkijaa.

Tohtori Outolemmen habitus puhuttelee yllättävän monia tänäkin päivänä: nytkin on vaikutusvaltaisilla paikoilla ihmisiä,  jotka käyttäytyvät vastuuttomasti, mitään kaihtamatta.

maanantai 28. joulukuuta 2020

Ei punavihreä eikä porvariblokki


 

Meillä on julkisuudessa totuttu ajattelemaan, että poliittinen kenttä jakautuu punavihreään ja porvariblokkiin. Monet kiusaantuvat,  jos eivät saa olemassa olevia käytäntöjä sullottua tähän sabluunaan. Tietenkin tällainen ajattelu on kaavamaista. Jakoperuste voidaan asettaa monella tavalla kyseenalaiseksi.  Päälähteenä käytän viimeisintä puolueiden kannatusjakaumaa eli Hesarin Kantar TNS:ltä tilaamaa gallupia joulukuussa 2020. Tarvittaessa viittaan puoluekannatuksen historiaan.

Tarkastelu tapahtuu eduskuntavaalien näkökulmasta.

Perusta on varmaan ennallaan: puoluekenttä jakautuu kahdeksi poliittisideologiseksi päävaihtoehdoksi vasemmisto-liberaaliksi ja  oikeisto-konservatiiviseksi. Siksi kannattaa tarkastella erityisesti näitä perusjakoja ”häiritseviä” poikkeuksia. Suurin muutos puoluekentässä viimevuosien aikana on ollut perusuomalaisten nousu pienpuolueesta -  10 prosentin kannatuksen kautta -  (meikäläisittäin) suureksi puolueeksi. Samaan aikaan perussuomalaisissa ollut työväenluokkainen painotus on hävinnyt jonnekin taustalle,  jollei peräti kokonaan kadonnut ja tilalle on tullut konservatiivinen ja oikeistolainen painotus.

Kun meiltä on puuttunut selkeä oikeistopuolue,  on perussuomalaiset ottanut oikeistolaisuudesta soveliaat osat ja integroinut ne kannatuspohjaan. Samaan aikana konservatiivinen pohjavire on vahvistunut perussuomalaisen puoluekuvan kokonaisuudessa. Puolue on pyrkinyt tekemään itsestään hallituskelpoista. Kuitenkin kärjekkäät ulostulot ja yhden teeman ylikorostaminen (maahanmuuttopolitiikka) ovat vaikeuttamassa hallitukseen pääsyä. Sen valtiksi jää vastaansanomattoman nopea kasvu gallupeissa. Tosipaikan tullen  perussuomalaisiin kohdistuu  epäilyksiä lähinnä sen hallitusohjelmaan sitoutumisen näkökulmasta.

Kokoomus on vuosien saatossa suuntautunut liberaaliksi porvaripuolueeksi tai keskustaoikeistolaiseksi puolueeksi, joka on kaukana  1960-luvun kokoomuslaisesta oikeistovyörytyksestä. Nyt perussuomalaiset ovat täyttämässä valtatyhjiötä oikealla ja kokoomukselle on tullut kiire tukkia aukkoa. ”Rasitteena” muutokselle on liberaalin ajattelun vahvuus puolueessa. Välillä on tuntunut siltä,  että kokoomus on ollut tasaisine kannatuksineen kuin herran kukkarossa. Se on eniten voinut luottaa siihen, että vakiokannattajat pitävät sen pinnalla. Nyt tilanne on muuttumassa.  Kokoomuksessa on populismitartunnan piirteitä.

Kaksikamppailussa perusuomalaiset ovat olleet viime aikoina vahvoilla. Kokoomuksen kannatus on ollut laskevalla käyrällä. Se on oikeistopuolueen maineessa ilman vahvaa oikeistoideologiaa. En ihmettelisi,  jos kokoomus tunnustelisi ilmanalaa keskustavasemmalla, kun oikealla siirtyminen – niin kuin epäilen – ei ole helppoa.

:::::::::::::
Vasemmalla vallitsee jonkinasteinen kevytversio sdp:n hegemoniasta. Vasemmistoliitto ei lupaavista asetelmista  (puheenjohtajalla on moderni  liberaali katsanto) huolimatta ole sittenkään jaksanut irtautua 8-9 prosentin kannatuksesta  10 prosentin vaiheilla oleviin lukemiin.

Sdp on hyötynyt valtavasti suositusta puheenjohtajastaan. Juuri tällaista johtajaa sdp on hakenut, se on helppo myöntää jälkeen päin. Sdp on suurimpana  puolueena jatkuvan luupin alla ja hyökkäykset opposition taholta ovat voimistuneet viime kuukausina koronan vastaisen taistelun ”normalisoituessa”. Toistaiseksi puheenjohtajan tefloni on kestänyt. Sdp:n etu on, että se voi rohkealla politiikalla uudistaa  monia asioita esimerkiksi työelämässä ilman,  että vasemmalta uhkaa kovin suuri vaara. Juuri näitä muutosvaateita sdp on oppositiossa ollessaan vastustanut!

Vihreistä on totuttu ajattelemaan,  että se on vakiinnuttanut kannatuksensa 12-15 prosentin välille,  ja jos johonkin suuntaan käy vire,  niin ylöspäin. Vihreillä oli monien sympatia,  jotka eivät halunneet sitoutua ”vanhoihin ” puolueisiin ja vanhoihin ideologioihin. Kaikki ei ole mennyt niin kuin on ajateltu. Vihreistä on tullut ongelma itselleen. Al-Holin tapaus on selvä rasite ja vain ajan kanssa vihreät vapautuu tästä painolastista. Voitaneen sanoa, että vihreät al-Holin tapauksessa vaikeuttivat asemaansa ryhtymällä politisoimaan perustuslakivaliokunnan toimintaa. On tosin helppo nähdä, kuinka kevyen tuntuisesti vihreistä ehti kasvaa piikki sekä hallituspuolue keskustan että molempien isojen oppositiopuolueiden  nahkaan. Puhtaasti tarkoitushakuisestiko inho vihreitä on kohtaan on kasvanut aivan sfääreihin?

Toki vihreiden politiikan painottuminen ilmastokysymyksiin on ollut punainen vaate sekä perusuomaisille että keskustalle.  Puoluekentän toimijat etsivät  heikointa lenkkiä ja iskevät sen  kannatuspohjaan.  Nyt on vihreiden vuoro joutua piinapenkkiin. Sen kannatus on lähes puolittunut vuoden 2017 gallupkannatuksen huipusta  (17,5 prosenttia) nykyiseen  gallupkannatukseen (9,9 prosenttia). Sivumennen sanottuna vanhan viholaisen , perussuomalaisten kannatus oli tuolloin 7,0 prosenttia….

:::::::::::::::::::::::::::

Suomen keskustan tempoilu on sitten oma lukunsa. Puolue on jakautunut ”sipiläläisiin” liike-elämän etuja ajavaan siipeen ja sitten punamullan kannattajiin. Välillä tuntuu, että puolue ei itse tiedosta,  onko se hallituksessa vai oppositiossa. Tämä tekee puolueesta arvaamattoman yhteistyökumppanin missä tahansa kombinaatiossa.

Puolue kuuluu yleisellä tasolla povariblokkiin, mutta toisaalta puolueessa vaikuttaa kääriäisläinen sovitteleva punamultahenki.

Pääsyy puolueen tempoiluun on kannatuksen romahtaminen samantyyppisetsi kuin vihreillä. Omassa katsannossani puolueen meno Sipilän ”leikkaa puuduttamatta” -linjalle oli suuri virhe. Nyt sen vanhat kannattajat hakevat turvaa perussuomalaisista, joka ei kuulosta lupaavalta. Keskustan vanhat kannattajat eivät ole häipyneet mihinkään, puolueen olisi vain osattava kaivaa  heidät esille.

Nyt keskusta hyökkää hallituskumppaneitaan vastaan hätiköidyn tuntuisesti aiheuttaen levottomuutta yhteisten asioiden hoidossa. Al-Holin tapauksessa  -  Haavistoa vastaan - on paljon tätä liioittelevaa aggressiivisuutta,  jolla puolue yrittää koota rivejä kokoon ja saada kannatuksen vihdoin nousuun. Epäilen valitun linjan toimivuutta.

::::::::::::::::::::::::

Puolueiden kannatuskäyrien  suunnat eivät noudattele melko normaalia oppositio- hallitus -asetelmaa, jossa hallituspuolueet ovat alenevalla kannatuskäyrällä ja oppositio nousevalla käyrällä. Pikemminkin kannatusluvut käyvät ristiin syistä,  joita on hiukan vaikea  hahmottaa.

Väittäisin edellä esitettyyn viitaten, että median suosima blokkiajattelu ei ole meillä todellisuutta, se on lähinnä propaganda-ase,  jolla yksinkertaistetaan  poliittisia asetelmia.

Kyky rakentaa positiivisessa mielessä  utopioita on haalistunut sekä oikealla, keskellä että vasemmalla. Jäljelle jää teknokraattinen vaihtoehdottomuus. Tuloksena on häkki, jossa puolueet säntäilevät nollasummapeliä pelaten paremman kannatuksen toivossa  -  ja jonkun toisen  puolueen  kustannuksella.

Jos jotain poliittista olemassa olevaa näkymää haluaa tarkemmin määrittää, niin mieleen tulee oikeistokonservatismin ja liberaalidemokratian polarisoitunut  yhteentörmäys,  jonka suhteen puolueet ovat asemoineet itsensä, kuitenkin niin, että  liberaali demokratia on edelleen hegemoninen linnake.  Haasteen tarjoaa lähinnä perussuomalaisista muodostuva konservatiivinen vaihtoehto. Kysymys on monille maailman muuttumisen tai muuttamisen  tarpeellisuudesta: osa haluaa tietoisesti  muuttaa maailmaa, osa pysäyttää epämukavaksi kokemansa kehityksen.                                                                                                                                                                                                                                                                                                       

perjantai 25. joulukuuta 2020

Anders Tegnell ja kuninkaan uudet vaatteet

 

 

Hans Christian Andersenin sadussa kaksi kulkuria huijaa keisaria myymällä tälle vaatteita,  jotka näkyvät heidän väitteensä mukaan vain älymystölle. Keisari ihastuu, koska nyt hänellä on mahdollisuus erottaa viisaat tyhmyreistä. Kykenemättömät virkamiehet voitiin siirtää syrjään.

Saatuaan runsaskätisen palkkion vaatturit ryhtyivät työhönsä eli myivät tyhjää keisarille. Keisari ei tietenkään itsekään nähnyt vaatteita, mutta päätti vaieta,  koska muutoinhan hän paljastuisi tyhmyriksi. Niin menettelivät  myös kuninkaan virkamiehet nolaantumisen pelossa.

Vasta kaupungilla kuninkaan johtaman hienon kulkueen marssiessa laahuksineen kansalaisten ohitse muuan pikkupoika huutaa, ettei keisarilla ole vaatteita. Kulkueen katselijat alkavat tämän jälkeen kuiskutella keskenään lopulta yltyen huutamaan, ettei keisarilla ole vaatteita. 

Mutta keisari kieltäytyy myöntämästä tosiasioita ja jatkaa muka laahuksensa kantamista palvelijoidensa avulla.

:::::::::::::::::::::::

Koronavirusta arvioidessani tuli mieleen Andersenin satu ja koronaepidemian tulo vieraaksi Ruotsin valtakuntaan – ja  valtionepidemiologi  Anders Tegnellin valtakuntaan.

Ruotsalaiset kehittivät käänteisen version Andersenin sadusta, kun se  sadun ”pikkupoika” olikin oikeassa elämässä kuningas Kaarle XVI Kustaa. Hän paljasti, että suurella asiantuntijalla Anders Tegnellillä ei ollutkaan tarjota mitään teorioidensa vastineeksi. Valtionepidemiologilla ei ollut vaatteita päällänsä. Terve. Kun kuningas Kaarle Kustaa kiinnitti tähän suureen epäkohtaan huomion,  Tegnell menetteli kuin keisari sadussa: hänen oli mahdotonta myöntää olleensa ja olevansa väärässä. Sitä paitsi lähes 60 prosenttia -  sanoo 60 prosenttia  -  Ruotsin  kansalaisista näkee huippuasiantuntijansa edelleen upeasti juhlavaatteisiin puettuna, siis uskottavana. Ei edes kuningas pysty horjuttamaan heidän luottamustaan eksperttiinsä. Tai no, merkkejä täyskäännöksestä on ilmassa.

Lopetetaan satuilu tähän ja ihmetellään,  mikä saa kansalaiset ja päättäjät niin sokeasti luottamaan valtionepidemiologiin. Onko ruotsalainen yhteiskunta – ja Tegnell sen samaistumistarvetta herättävänä  asiantuntijana  -  kasvanut niin vaikuttavaksi, että tavallisen terveesti ajattelevan kansalaisen ei auta muu kuin alistua ylivoimaisen  auktoriteetin edessä. Yksilöiden toisinajattelulle ei tahdo löytyä sijaa kuin satunnaisesti. Toista on Suomessa,  jossa vallitsee rannanjärveläinen henki: kukaan ei ole mitään.

Joka tapauksessa kuningas Kaarle Kustaan esille tulo oli hurraahuutojen arvoinen teko. Hän ei kysynyt oliko tämä soveliasta kuninkaalle. Kuningas toimi  totuuden  perälautana. Kaarle Kustaa ja johtavat viranhaltijat avustivat maan hallitusta ottamaan oman vastuunsa tapahtumista. Tapahtui väistämätön: Tegnell joutui antamaan periksi, mutta pitää edelleen kiinni arvovaltansa rippeistä.  Käytännössä Ruotsi vasta nyt rajoittaa kansalaistensa liikkumista tavalla,  johon Euroopassa on pitkään totuttu. Jopa kasvomaskisuositus tulee käyttöön rajoitetusti.

Aiempi linja oli tegnelliläisen  tieteen sanelema, mutta loppupäätelmä on,  että tieteellinen katsanto taipuu  elävän elämän määrittämien olosuhderajoitusten puitteissa.

Mutta vielä on ratkaisematta, mikä saa Tegnellin noudattamaan niin ehdottomasti luomiaan sääntöjä. Minulle tulee mieleen kiveen hakattu  teoria, jonka Tegnell on kehittänyt päässään eikä voi antaa siitä periksi, ei enää. Vastaväitteistä huolimatta tuon teorian perusperiaate on laumasuoja. Varsinkin keväällä Tegnell painotti perusteluissaan laumasuojaa, mutta sen julma puoli (laumasuojaan liittyy paljon varaumia)  on, että kokeilun kohde on ihminen ja niillä laumasuojan kattavuuksilla,  jotka nyt ovat olleet toteutettavissa  - ilman rokottamisen suomaa apua - tartunnan saaneiden ja menehtyneiden määrä on ollut ennenkuulumattoman korkea.

Kevään jälkeen Tegnell on tehnyt virheitä virheen perään. Kiinni pitäminen yksipuolisista omista teorioista on heikentänyt Tegnellin asemaa johtavana guruna. Epidemian toinen aalto on kylvänyt tuhoa. Hänen selityksensä kuulostavat yhä ontommilta.

Ruotsin laumasuojaperiaate on joka tapauksessa järkyttävä tapa hoitaa epidemiaa. Tuntuu jotenkin hätkähdyttävältä,  että kansankoti Ruotsin humaanina (?) pidetty ajattelutapa näyttää tappavan ihmisiä kuin kärpäsiä. Tietenkään kaikkea tapahtunutta ei pystytä vielä näkemään ja vasta ehkä parin vuoden päästä on yhteenvetojen aika.

Vanhusten kohtelua on vaikea selittää muulla tavoin kuin, että he muodostavat raskashintaisen kansakunnan reservin, josta ei ole kannettu erityistä huolta.

Ruotsalainen,  ennakkoon taudin kehityksen tunnistava ylpeä katsanto vietti hetken riemujuhliaan, mutta joutui sitten tyrmistyksekseen havaitsemaan, ettei maa enää ole johtotähti, jota muut seuraavat ihaillen ja kadehtien. Ruotsi ei enää monessakaan suhteessa ole se säällisen käytöksen ja oikeudenmukaisuuden mittari,  johon muiden pitää luottaa.

Tämän kaiken keskelle on murtautumassa puolueeton interventio, rokottaminen, joka tasapuolistaa  eri maiden välillä taistelun epidemiaa vastaan. Mutta sitä ennen ja sen rinnalla tarvitaan toimenpiteitä.  Niinpä Ruotsin hallituksella on työn alla laki, joka antaisi hallitukselle määräajaksi oikeuden sulkea kauppoja, yksityisiä museoita ja rangaistuksen uhalla myös rajata yhteen paikkaan kerääntyneiden ihmisten määrää.

Ruotsi yrittää palata kaidalle tielle, jonka muut ovat sen puolesta ensin valinneet.

 

tiistai 22. joulukuuta 2020

Hiski Haukkala: Suomi suuressa geopoliittisessa pelissä

 

 

Hiski Haukkala on kansainvälisen politiikan professori Tampereen yliopistossa. Hän on kirjoittanut teoksen ”Suuren pelin paluu. Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa” (Otava, 2020). Haukkala luo tiiviin katsauksen suurvaltakilpailuun, vallitsevaan vastakkainasetteluun, sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestelmän haurastumiseen, finanssikriiseihin ja taloudellisen,  poliittisen ja sotilaallisen vallan siirtymiin.

Olen aiemmin pannut merkille, että oma ajatteluni on lähellä Haukkalan pohdintoja. Siksikin on kiinnostavaa kuulla, missä nyt ollaan menossa kansainvälisen tilanteen keskellä.  Haukkala  lisää kiireesti, että mullistuksia ei toki tapahdu ensimmäistä kertaa historiassa, pikemminkin niitä tapahtuu epätasaisin välein jatkuvasti. Erona aikaisempaan hän näkee muutoksen nopeuden ja laajuuden.

Haukkala ei liity Suomen kohtalon valittajien pitkään jonoon vaan hyvänä uutisena kertoo, että ”Suomen asema ei ole ollut koskaan niin hyvä kuin nyt”,  ja jatkaa: ”Suomi on vahva, vauras ja vakaa”.

Kirja sopisi monenkin blogikirjoituksen aiheeksi. Keskityn seuraavassa  Suomen ja Venäjän ”vaikeaan” suhteeseen, josta kertoo erityisesti kirjan viides luku. Tuon myös oman   kantani esille.

Hyvin suuri yksimielisyys vallinnee siitä, että Venäjän asema alueellisena suurvaltana on vahvistunut viime vuosina, sama koskee sen asemaa maailmanlaajuisesti.  Tapahtunut on ollut mahdollista osin sen takia,  että Euroopan ja Yhdysvaltain asema on rapautunut.

Aluksi on syytä korjata lännessä syntyneet väärät käsitykset Venäjän asemasta kylmän sodan päättymisen jälkeen. Venäjä ei omaksunut roolimalliaan tuontitavarana. Niinpä Venäjä ei alistunut lännen sille petaamaan eristettyyn ja marginaaliseen asemaan. Se on murtautunut ulos sille suunnitellusta häkistä. Enemmän kuin Venäjän rakenteellisesta vahvuudesta on ollut kysymys häikäilemättömästä aggressiivisuudesta, jolla Venäjä on hankkinut itselleen tilaa toimia.  Vastapainoksi Venäjällä on paljon heikkouksia: talous toimii yksipuolisesti luonnonvaroihin perustuen ja sen yhteiskuntajärjestelmässä on paljon hauraita piirteitä. Viimeksi koronaepidemian hoito on osoittautunut valtavaksi haasteeksi.

Venäjä on kuitenkin sitkeä eikä tule sortumaan, vaikka se joidenkin toive onkin.

Suomen asemaan Venäjällä on ollut aina vahva vaikutus. Neuvostoliiton jälkeen sen ote on kuitenkin kirvonnut. Maailmanpolitiikassa  Suomi toimii  Euroopan, Venäjän,  Yhdysvaltain ja Kiinan muodostamassa kehikossa,  joka vakauttaa ja  jakaa toimintamahdollisuuksia ja samalla estää yksipuoliset riippuvuudet. Jonkin verran Venäjän valtapyyteet ovat heikentäneet Eurooppaa ml. Suomen asemaa. Venäjän tunnettu pyrkimys luoda etupiirejä varsinkin Itäiseen Eurooppaan on omalta osaltaan vaikuttanut Suomen asemaan.

Haukkala toteaa, että Venäjää ei kannata demonisoida ja on siinä oikeassa. Venäjä ajattelee talvi- ja jatkosodan tapaan Suomea kokonaisuuden osana, kun taas Suomi joutuu ajatteleman ensi sijassa kahdenvälisiä suhteita. Suhde on epätasapainoinen jo senkin takia, että kokoero on niin valtava. Suomi on historiassa  harvoin ollut uhka Venäjälle yksinään. Sen sijaan Suomi on täyttänyt Venäjän turvallisuusajattelussa tilan yhtenä jonkin Venäjä-vastaisen liittouman jäsenenä.  Tällaisena Venäjä tulkitsee Suomen kokoaan vaarallisemmaksi kriisin syntyessä. Suomi on osaltaan Venäjällä tunnetun viholliskuvitelman ja vainoharhaisuuden (vrt. George F. Kennanin profetia ja) kohde.

Haukkala ottaa esimerkiksi toisen maailmansodan aaton. Suomi joutui 1930-luvun lopulla Neuvostoliiton epäluulojen kohteeksi. Epäilyn varjo Suomen aikomuksista eli useita vuosia:  Suomi pyrki Saksan vanaveteen tulevassa sodassa. Toisaalta oma  käsitykseni on,  että Neuvostoliiton epäily  oli itseään toteuttava skenaario: se toteutuu, mikä on koko ajan koettu uhkana.  Toisaalta eri intressiryhmät Suomessa ajoivat tukeutumista suurvaltaan, ja se oli yleensä Saksa. Julkisuudessa kuulutettiin Suomen olevan puolueeton. Neuvostoliitto ei ottanut vakavasti Suomen vakuutteluja.

Sama tilanne Suomella on edessään myös jatkossa: se tulee olemaan osa  jotain löyhää kokonaisuutta, josta käsin se operoi. Kysymys aktualisoituu,  jos joudutaan tilanteeseen,  jossa apua tarvitaan. Onko silloin vaihtoehtoja?

Suomen ja Venäjän keskinäiset suhteet ovat historian valossa olleet moninaiset. Ne ovat vaihdelleet, mutta yhteen summaten Haukkala toteaa, että suomalaiset ja venäläiset ovat nykyään toistensa parhaita (!) naapureita.  Maiden välisiä suhteita symboloi presidenttien tiivis yhteistyö ja tapaamisten runsaus.

Paasikivi näki liian  tiiviissä yhteistyössä vaaransa, mutta nykyisin asiaa ei nähdä ongelmallisena. Tänä päivänä Suomen ja Venäjän keskinäistä  suhdetta ei nähdä erityissuhteena, pikemminkin suhde on normalisoitunut. Neuvostoliiton aikaiseen erityissuhteeseen liittyi myös isoja ongelmia, sillä ajoittain venäläiset tulivat iholle agendoineen. Suomen ja Venäjän suhteet määrittyvät jatkossa ainakin osittain Venäjän laajempien länsisuhteiden ohjailemana.

Krimin valtaus 2014  käynnisti ongelmallisen  vaiheen Venäjän suhteissa länteen. Krimin miehitys ja Ukraina ovat järkyttäneet alueen turvallisuusympäristöä  ja ovat yhteydessä muualla harjoitettuun melko häikäilemättömään politiikkaan. Epäilemättä Venäjä politiikan perusprinsiippinä on etupiirien muodostaminen strategisesti tärkeille alueille.

Venäjän toimista aiheutui epäjärjestystä, jota se käytti hyväkseen omiin tarkoitusperiinsä. Haukkala on oikeassa epäillessään, että Venäjän tarkoitusperät eivät alun perin olleet selkeät. Tilaisuus teki varkaan. Ruokahalu kasvoi syödessä. Tätä problematiikkaa Haukkala pyrkii avaamaan. Vanhassa Kennanin määrittämässä hengessä Venäjä epäili länttä ja erityisesti Yhdysvaltoja  aggressioista ja reagoi ennalta ehkäisevästi näihin pelkoihin. Venäjä siis katsoi reagointinsa olevan puolustuksellista!  Arvioidessaan olevansa takamatkalla perinteisessä sodankäynnissä se käynnisti hybridisodankäynnin tasoittaakseen eroa länteen.

Edellä olevaa on vaikeaa sijoittaa läntiseen logiikkaan, jonka mukaan Venäjä on saanut kylmän sodan jälkeen hyvät eväät toteuttaa uudistuspolitiikkaa jopa lännen avulla. Läntinen malli alkoi kuitenkin epäilyttää Putinia. Tullaan oleelliseen asiaan: Venäjä ei halua, että Eurooppa tuputtaa sille liberalismiaan ja demokratiaansa. Ja sama pätee muihinkin maihin: demokratia ei Venäjän ajattelun mukaan ole vientitavaraa. Putin kokee monissa länsimaissa tapahtuneen moraalisten arvojen liudentumisen huonona suuntana. Hän vierastaa kansallisten perinteiden hukkaamista ja näkee – ehkä osin todenperäisesti – monien maiden kääntäneen ”liian liberaalin ajattelun” takaisin perinteisten arvojen kannalle. Konservatismia hän pitää vastalääkkeenä kaaokselle ja ajautumiselle ”alkukantaiseen tilaan”.

Edellä esitetyn perusteella juopa Venäjän ja lännen välillä on suuri. Mitä hajanaisempi länsi on sitä paremmat mahdollisuudet Venäjällä on toteuttaa strategiaansa lähinnä hybridisodankäynnin menetelmin. Informaatiovaikuttaminen tai informaatiosota on kaikenaikaista, ei siis esimerkiksi vain joitakin  vaaleja koskevaa. Venäjän kiinnostus vaikuttamismielessä kohdistuu ensi sijassa niihin maihin,  joissa sillä on eniten voitettavaa. Suomi ei tässä suhteessa ole mikään kärkimaa. Itse asiassa lähes jokaisten kotimaisten  vaalien alla synnytetään meilläkin Venäjän puuttumisväitteitä, jotka sitten osoittautuivat paikkansapitämättömiksi. Paniikkireaktioihin ei siis ole aihetta. Olisin toivonut, että Haukkala olisi kiinnittänyt tähän liioiteltuun ”vaikuttamisodotukseen” enemmän huomiota. Olisin toivonut myös selvää kannanottoa Venäjän vaikuttamisen määrään . Minusta tuntuu, että puuttuminen on yhä vaikeampaa. Häiriöihin osataan varautua.

Venäjän välittömän uhan Haukkala hylkää suoralta kädeltä. Tullaan jälleen kysymykseen,  jossa vaara kasvaa,  jos Suomi on mukana sellaisessa liittoumassa tai vastaavassa, jossa uhka kohdistuu Venäjään. Haukkala pohtii myös vaikutusta,  jos Suomi varustautuisi varmuuden vuoksi hampaisiin saakka, mutta hylkää vaihtoehdon välittömästi, koska se lisäisi Venäjän sotilaallista kiinnostusta oman luoteisrajansa puolustamista kohtaan. 

Mitä tulee Suomen asevoimiin, ovat ne hyvässä kunnossa varustetason osalta.  Niin on asianlaita myös sotilaiden määrän ja laadun osalta. Myös kyberkyvykkyydet ovat  kilpailukykyisellä tasolla.

Haukkalan mukaan Venäjä on viestinyt Suomelle ja Ruotsille (poliittisen ja sotilaallisen) muuttumattomuuden puolesta:  ”Älkää liikkuko, älkää muuttuko – ja älkää etenkään liittykö Natoon”. Tätä vahvistaa se, että Venäjän voimannäytöt ja ilmatilarikkomukset ovat jääneet loppujen lopuksi vähiin.  Tosin puolustusministeri  Kaikkonen  totesi  itsenäisyyspäivänä 2020 – monen kannattamana -  turvallisuustilanteen heikentyneen vuoden 2014 jälkeen.

Monet läntiset asiantuntijat taas viestivät, että Venäjällä ei ole mitään pelättävää Naton taholta: Venäjä itse on omilla aggressiivisilla toimillaan luonut sen Naton, jota se sanoo nyt pelkäävänsä. Tällaiset todistelut eivät riitä Venäjälle: Nato säilyy Venäjän suurimpana uhkana. Venäjä ei kuitenkaan kiirehdi sotilaallisia toimia.  Se ryhtyy niihin  vasta,  kun muilla  keinoilla tie on tukossa.

Haukkala tuntuu ymmärtävän jossain määrin venäläisten Nato-pelkoa.

Suomen ei pidä tehdä omilla toimillaan itsestään uhkaa Venäjälle. Haukkalan kanta ei jätä jossitteluille varaa: Natoon liittyminen  laukaisisi maiden välille kriisin.

Suomessa on kaksi ryhmää,  joilla on voimassa Natosta peruskanta.  Toisen ryhmän kanta on,  että Natoon on liityttävä ja toisen kanta,  että liittyminen torjutaan ja optioistakin pitäisi luopua. Haukkalan kanta on,  että Nato-optiot tulee säilyttää. Hän hakee siis kolmatta tietä ratkaista turvallisuushaasteet: otetaan huomioon Venäjän turvallisuusintressit ja varjellaan omaa turvallisuutta. Tämä vastaa suurin piirtein Suomen nykyistä linjaa. Ruotsilla oli oma länteen päin kallellaan oleva linjansa kylmän sodan aikana eikä nytkään oikeastaan synny epäselvyyttä, mistä Ruotsi hakee turvaa suurimmalla hädän hetkellä. Tätä täydentäisi (?) Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyö, jonka merkitys kasvanee.

Nato on  jatkuvassa suurempien tai pienempien sisäisten kriisien tilassa, joka Suomen ja Ruotsin on otettava huomioon tukea hakiessaan. Kehen voi luottaa?  Sitten on vielä Naton turvatakuut. Haukkala sanoo,  ettei niitä tule vähätellä mutta lisää, että ne sisältävät riskin, että ”eivät tiukan paikan tullen toteudu”. Haukkalan  mielestä raadollisimmillaan Nato tarjoaa kriisin syttyessä seminaarin Brysselissä. Donald Trumpin tempoileva ulkopolitiikka ei ole ollut omiaan lupaamaan vakaata tulevaisuutta sotilasliitolle. Olen itse kiinnittänyt monta kertaa huomiota ”turvatakuiden” epävarmuuteen viitaten siihen, kuinka heterogeeninen Nato poliittisesti  on.

Haukkala puhuu kaksoisstrategiasta, joka tarkoittaa, että (1) Suomi pitää kiinni suvereniteetistaan ja kansainvälisestä liikkumatilasta  torjuen täten vieraan ”penetraation”. Suomi saa siis olla tässä mielessä ”hankala” kumppani. Haukkala viittaa historioitsija Osmo Jussilaan,  joka totesi, että Venäjä hyökkää – silloin kun hyökkää - heikkojen ja hajoamassa olevia naapureidensa kimppuun. Tärkeä huomio!

Kaksoisstrategian toinen osa pitää sisällään (2) hyvien suhteiden ylläpitopyrkimyksen, mutta sen pitää sisältää sanhelinän sijasta jotain konkreettista: pitää olla jotain, mitä ”myydä” Venäjälle. Tämä on haasteellinen  rasti, sillä  strategian ulottuvuuksia on joskus vaikeaa hahmottaa. Ajatellaanpa vaikka energiavaroja tai energiatoimituksia kaikissa muodoissaan. Kääntyvätkö ne yhteistyökohteina eduksi vai haitaksi Suomelle?

::::::::::::::::::::::::::::

Haukkala on optimistinen Suomen turvallisuusintressien täyttymisen suhteen, vaikka ei olla lähelläkään ihannetta. Viime sijassa Suomen liikkumatila määräytyy lännen ja idän suhteiden muodostamasta turvallisuuskehikosta käsin.

Kokonaisuutena Hiski Haukkala ansaitsee kiitoksen selkeistä kannanotoista esimerkiksi Natoa koskien. Kirja voisi sopia tiivistetyksi  käsi- ja/tai oppikirjaksi kansainvälisistä suhteista ja Suomen asemasta niissä.

 

 

 

lauantai 19. joulukuuta 2020

Tapaus Haavisto ja poliittisen kulttuurin rapautuminen

 

 

Tapaus Pekka Haavisto ja al-Hol herättänyt valtavaa huomiota mediassa ja kansalaisten  keskuudessa. Mutta mistä pohjimmiltaan oli kysymys? Ajattelin esittää omat kommenttini - ja arveluni - tapahtumasarjasta.

Ensin lyhyt kertaus tapaus al-Holiin liittyen:

Eduskunnan perustuslakivaliokunta ei esittänyt syytteen nostamista ulkoministeri Pekka Haavistoa  vastaan tämän vuodentakaisesta menettelystä al-Holin leirin suomalaisten kotiuttamispyrkimyksissä. Valiokunnan puheenjohtaja Johanna Ojala-Niemelä  totesi valiokunnan loppupäätelmänä, ettei edellytyksiä syytteen nostamiselle ole.  Haaviston menettely tämän pyrkiessä siirtämään konsulipäällikkö Pasi Tuominen toisiin tehtäviin oli kuitenkin hallintolain ja ulkoasiainhallintolain vastaista ja siten moitittavaa.

Se, ettei järeämpiin toimenpiteisiin ryhdytty Pekka Haavistoa vastaan on herättänyt pahaa  verta. Viime kädessä – Haaviston selvittyä tulkinnan mukaan aivan liian vähällä  – olisi Haavistolta haluttu nöyrä anteeksipyyntö ja muutoinkin synnintuntoista käyttäytymistä. Yleisellä tasolla Haavisto toki osoitti katumusta.

Jotkut ovat iloinneet: Kokoomuksen Kalle Jokisen mukaan nyt on osoitettu, että hänen ja yhdeksän muun kansanedustajan tekemä Haavisto-muistutus oli aiheellinen.

Yksityiskohdat häipyvät vuoden takaisista asioista nopeasti,  mutta itse panin merkille, että kannanotot al-Holista olivat tuolloin hyvin kärkeviä ja tulehduttivat poliitikkojen välejä. Oltiin repivissä erimielisyyksissä.

Miksi Haavisto toimi niin kuin toimi? Keskusrikospoliisin kuulusteluissa konsulipäällikkö  Tuominen totesi, että Haavisto joutui UM:n virkamieskunnan ja silloisen pääministerin Antti Rinteen  toiveiden ja odotusten väliin.  Ministerin alkuperäinen ajatus oli Tuomisen mukaan se, että paikan päälle matkustettaisiin haastattelemaan suomalaisia  naisia ja selvitettäisiin kurdiviranomaisilta, minkälaista tietoa heillä näistä henkilöistä on. Haavisto hermostui, kun hänelle kerrottiin, että al-Holin leiriin matkustaminen ei ole ulkoministeriön turvallisuuskulttuurin mukaan mahdollista.

Haavisto näytti kärsivän arvovaltatappion. Tuloksena osa Tuomisen al-Holin tehtävistä siirrettiin Haaviston valitsemalle erityisedustajalle. Kaiken lisäksi Haavisto päätti siirtää Tuomisen luottamuspulan vuoksi toisiin tehtäviin. Ilmeisesti Tuominen kuuli uudesta tehtävänannosta vasta viiveellä. Asian tultua julki Haavisto joutui perääntymään päättämästään siirrosta.

Haaviston siirtomenettely tuomittiin siis perustuslakivaliokunnassa ”moitittavana” lainvastaiseksi ja hän on sen johdosta joutunut  poliittiseen kiirastuleen.

Varsinainen soppa asiasta kehkeytyi,  kun vihreiden kansanedustajat puuttuivat asiaan yrittäen vaikuttaa Haaviston perustuslakivaliokunnalta saamaan moitteeseen sen sanamuodon lieventämiseksi. Vaikuttamisyritys vuodetiin julkisuuteen ja  iso revohka oli valmis.

Epävirallisen poliittisen vaikuttamisen lisäksi vihreät myös jättivät vastalauseen valiokunnan päätökseen.

Perustuslakivaliokunnan luonne on pyritty pitämään ehdottomasti puoluepoliittisen vaikuttamisen ulkopuolella. Ja nyt tehtiin vihreiden taholta juuri kiellettyä eli poliittista vaikuttamista. Menettelytapa oli jo yrityksenä naiivi.

Koko perustuslakivaliokunnan rooli asettuu kyseenalaiseksi, jos politisoituminen ja politikointi jatkuu tällaisena. Tarvitaan siis ryhtiliikettä. Tuskinpa kuitenkaan koko järjestelmää kannattaa muuttaa tapahtuneen perusteella.

Helsingin Sanomat kirjoitti 17.12.2020 – viitaten perustuslakivaliokunnassa tapahtuneeseen - että ”poliittinen kulttuuri ei pysy terveenä eivätkä instituutiot toimintakykyisinä, ellei pelisääntöjä, käytöstapoja ja poliittisia vastustajia kunnioiteta”.

Tästähän Haaviston tapauksessa oli kysymys.

::::::::::::::::::::::::

Koko tiedotus- ja salassapitokuluttuuri on saanut uusia piirteitä. Tilanne on muuttunut somekulttuurin lyötyä läpi. Nyt puolueiden takapenkkiläisten jupinat pääsevät julkisuuteen aiempaa helpommin. Se saattaa olla demokratian toimivuuden kannalta toisaalta hyväkin asia, mutta toisaalta johtaa helposti ylilyönteihin. Uuden toimintakulttuurin esimerkkinä nostaisin esille aina kärsimättömän protestoijan, Mikko Kärnän. Hän on brändännyt itsensä  omintakeisesti yhteiskunnan omaksitunnoksi.

Keskustan aggressiivisuus Haavisto/al-Hol –tapauksessa on silmiinpistävää eikä se johdu pelkästään Haaviston sopimattomasta menettelystä.  Puolueessa kipunoi vahvasti, jonka tulkitsen gallup-kannatuksen heikkoudesta johtuvaksi. Tuntuu siltä, että keskusta yrittää nostaa profiiliaan kohdistamalla murhaavaa kritiikkiä vihreisiin:  ”Meillä olisi erottu”, kuuluu kommentti Haavistosta.

Puolue on jakaantunut sipiläläisiin ja punamullan kannattajiin, joista ensin mainitut protestoivat omalla tavallaan nykyistä punaviherhallitusyhteistyötä vastaan. Vihreät on tässä syntipukin roolissa, muutoin en ymmärrä keskustan ylireagointia al-Holin/Haaviston tapauksessa. Keskusta sekä uhkaa hallituksen kaatamisella että ilmoittautuu hallituksen pelastajaksi. Keinot käyvät vähiin kun hallituskumppanien ministereitäkään ei voi jatkuvasti  potkia ulos hallituksesta jo uskottavuudenkin takia.

Viittaan siihen, mitä olen aiemmin kirjoittanut:  keskustan tulisi panostaa hyvään yhteistyöhön hallituksen sisällä ja lopettaa itsekeskeinen politikointi epämukavuusalueella. Tällä hallituksella on edellytykset edetä aikaansaavasti monissakin  hankkeissa, kuten olemme monien yllätykseksi nähneet. Voimassa oleva  hallituskokoonpano voi edetä vaikeissa  työllisyys- ja työmarkkinakysymyksissä paremmin kuin vaihtoehdot.

Keskustan kenttä vaatii,  että Haavisto vetäisi itse johtopäätökset. Puolueen  johto ei halua kaataa hallitusta, sillä uusissa  vaaleissa ei kunniankukko laula keskustalle. Mutta Haavisto ei lähde mihinkään.

 Suomi näyttää saaneen tartunnan meitä vähemmän demokraattisista maista ja demokratian häiriötekijät tuntuvat lisääntyvän. Pääsyy muutokseen  huonompaa suuntaan on puolueiden välinen kilpailu, joka on saanut raadollisia piirteitä.

Näin etäämpää katsottuna ainakin minulle jää kuva poliittisten puolueiden kärsimättömästä  paniikista. Nyt jos koskaan tulisi sivuttaa hätäilijöiden hulluudet ja rauhoittaa tilanne. Sillä hallituskriisin paikka ei todellakaan ole juuri nyt keskellä koronan aaltoja.

 

keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Tavallisesti luotettavat lähteet kertovat….

 

 

Otsakkeen mukainen lausahdus on ollut huonossa huudossa viimeiset neljä vuotta. Totuin siihen joskus kymmeniä vuosia sitten radion uutisissa. Nyt tiedon heikko laatu tuntuu joskus oletukselta. Olisi helppoa kiinnittää asia Yhdysvaltain presidenttiin Donald Trumpiin. Nimittäin jo vuonna 2016 nousivat sellaiset käsitteet uutisointiin kuin ”Vaihtoehtoinen totuus” ja ”Totuudenjälkeinen maailma (tai aika)”. Molemmat viittaavat  siihen,  että uutisointia ja faktatietoa olisi kohdannut jonkinlainen laadullinen heikkeneminen.  Käsite disruptio on tässä yhteydessä ehkä hiukan kaukaa haettu, mutta jonkinlaisesta luottamusta herättävän tiedon murenemisesta on kysymys.

Someviestintä on ollut omiaan vaikuttamaan rapauttavsti faktoihin. Koko tiedotuskenttä on mullistuksessa. Aiempi rakenne on murtunut ja ”kaikista” on tullut tiedottajia. Tässä ympäristössä  propagandan tekijät ovat nähneet tilaisuutensa.

Uutistenlukijat esitetään usein luotettavan tiedon takuutahoina. Apu-lehdessä 50/2020 haastateltiin 80-vuotiasta ex-uutisankkuria Arvi Lindiä. Hän oli aikoinaan luotettavan tiedonvälityksen perikuva. Usein unohdetaan (ja tämä on varmaankin sukupolvikysymys), että Yleisradion ensimmäinen pitkäaikainen uutisankkuri oli Heikki Kahila, Lindin edeltäjä.

Sen aikaiset pääuutistenlukijat (en muista, että ankkuri-nimeä olisi käytetty tuolloin Suomessa) olivat jäykkiä ja virallisenoloisia ja hyvä näin, mutta nykyisin sellaisella habituksella ei enää menestytä.

Unohdetaan helposti, että uutisvälitys on kehittynyt tavattomasti  Lindin ja Kahilan päivistä. Yksi ei ole muuttunut: useimmat pitävät totena sitä, mitä Matti Rönkä sanoo.

::::::::::::::::::::::::::::::

Tiedonvälityksen  luotettavuudesta puhuttaessa ei voida sivuttaa ilmiötä nimeltä populismi. Myös populismin nousu  on ollut viimeisen neljän vuoden asia.

Populismia sinänsä on ollut ja sitä on tutkittu jo 1960-luvulta lähtien (esimerkiksi agraaripopulismi elinkeinorakennekysymyksenä), mutta sen tulo politiikan keskiöön on 2010-luvun  asia.

Onko populismin leviäminen  ollut syy tai edellytys perinteisen tiedonvälityksen haurastumiseen vai ovatko molemmat edenneet omia teitään?

Yksi populismin johtavista tutkijoista, Juha Herkman määrittää populismin seuraavasti: ”Populismi on poliittisen itsemäärittelyn affektiivinen prosessi, jossa rakennetaan vastakkainasettelu kahden kuvitellun ryhmittymän, väärinymmärretyn kansan ja sitä uhkaavien ryhmien (eliitit, maahanmuuttajat tai muut vähemmistöt) välille. Itsemäärittelyssä käytetään ajankohdan poliittisiin vaatimuksiin sopivia ideologisesti ja moraalisesti latautuneita merkitsijöitä.”

Määrittelyssä ”vastakkainasettelu” on avainsana ja puhtaan/väärinymmärretyn kansan vastapoolina on ”kansaa” uhkaava voima, olipa se sitten eliitti tai jokin muu ryhmä.

Populismi purkautuu tiedonvälityksen kautta mielipiteenvaihdon eturintamaan, mutta se on myös kaikkialla rehottavan polarisaation lähde,  kuten Herkmanin määritelmä osoittaa. Tästä rakentuu monimutkaisia kysymyksiä kuten esimerkiksi Donald Trumpin rooli toisaalta itse eliitin jäsenenä, ja toisaalta myös poliittisen eliitin  vastustajana.

Donald Trump rakensi menestyksensä luultavasti alun perinkin ristiriitaisuuksien varaan. Se takasi kiinnostuksen pysyvyyden. Tästä tullaan tiedonvälitysilmiöön nimeltä Donald Trump. Trumpin mielestä hänen ympäristönsä täyttyy häneen itseensä kohdistuvista valemedioiden valeuutisista. Tosiasiassa hän itse jakaa mielipidebulkkia, joka on totuudenvastaista, puolueellista tai valikoivaa.

Yltynyt faktojen vääristely synnytti nopeasti faktantarkistajien vastavoiman, jonka merkitystä ei ole syytä aliarvioida, mutta ei myöskään liioitella. Saattaa olla, että eri ihmiset lukevat faktojen vääristäjien tekstejä ja eri ihmiset faktantarkistajien tekstejä. Nämä ryhmät eivät löydä toisiaan. Faktojen vääristäjien rumputulessa faktantarkistajat eivät ole vahvoilla, vaikka yrittävätkin parhaansa. ”Uutisen” ensimmäinen lanseeraaja on aina vahvoilla.

En tiedä onko käsitykseni subjektiivinen tai olenko naiivi,  mutta muistan oman kouluaikani faktojen kunnioituksen aikakautena. Oleellista on, että oli olemassa tunnustettu objektiivinen totuus,  jota kohti edettiin parhaan mukaan. Tällainen ajattelu on kaukana siitä muutaman vuoden takaisesta  hokemasta,  että jokaisella on oma totuutensa,  jota voidaan puolustaa oikeutetusti  siinä kuin mitä faktaa tahansa. Somekulttuurin yhdistäminen  edellä kuvattuun totuuden ”subjektivisoitumiseen” asettaa kuulijan/lukijan hankalan haasteen eteen.

Vakava asia on, että tiedon suhteellistamista tai disinformaatiota käytetään osana demokratian rapauttamista, joka on hiipien levinnyt nyt myös Länsi-Euroopan maiden keskustelukulttuuriin ja päätöksentekoon puhumattakaan autoritaarisista demokratioista. Samaan nippuun kuuluu oikeusvaltion horjuttaminen. Nyt on edetty niin pitkälle,  että joudutaan testaamaan kestääkö demokratia Donald Trumpin:  ”Jos minä en voita, näette romahduksen, jollaista ette ole aiemmin nähneet”. Onneksi Twitter on herännyt ja rajoittanut räikeimpien valheellisten viestien näkyvyyttä.

Tyypillistä oikean reunan populisteille on asenne: omia kannatetaan loppuun saakka, right or wrong! Kaikki totuudet ja epätotuudet menettävät merkityksensä,  kun valtion päämiehen (esim. Trump)  ja hänen kannattajiensa suhdetta mietitään. Vallitsee miltei uskonnollinen kultti: johtajalta voi joskus lipsua,  mutta periaatteessa hän on aina oikeassa.

Demokratiavaje on tukittavissa kohtuullisella aikavälillä,  jos kansalaiset itsekriittisesti välttävät sitoutumista populistisimpiin ja epädemokraattisimpiin tavoitteisiin. Tästä ei kuitenkaan ole mitään takeita.

Yhdysvaltain polarisoituneesta ilmapiiristä on ollut toki jotain hyötyäkin liberaalille medialle. Lehtien levikit ovat hyötyneet Trumpin aggressiivisuudesta, vastareaktioille on ollut tilaus. En kuitenkaan yhtyisi niihin jotka katsovat, että viestinnän asiallistuminen -  Trumpin jälkeeen - johtaisi median tylsyyteen. Sitä paitsi polarisaatio ei tule poistumaan ainakaan lähiaikoina.

Haittana vastakkainasettelusta on ollut keskustelupuheenvuorojen jyrkentyminen. Paine saattaa olla kova kantaaottavuuden suuntaan ihan tavallisilla kansalaisilla. Pilkallisuudella vielä terävöitetään verbaalista ilotulitusta. Henkilösuhteet ovat kovalla koetuksella.

Yksi varteenotettava muutos aiempaan on politiikan, uutisten ja historian viihteellistyminen. Kun sekalaista tietoa on paljon tarjolla (myös misinformaatiota) houkuttelee se ryhtymään heppoisin eväin ”asiantuntijaksi”. Faktoista ei niin väliksi, kunhan tarinaa piisaa.

Salaliittoteorioiden rehottaminen on yksi nykyisen mediailmapiirin ilmenemismuodoista. Houkuttelevan alustan tarjoaa koronan kaltainen pandemia, josta todellisten asiantuntijoidenkin mielipiteet  käyvät ristiin. Pandemia pakotti ottamaan faktat faktoina, mutta pian aina taustalla kytevät salaliittoteoriat tai katteeton epäluulo saivat vallan.  Rokotefobia on saanut huolestuttavat  mittasuhteet. Joku totesi oivallisesti, että salaliittoentusiasteilla  on aina tarina puolellaan. Viranomaiset joutuvat tyytymään varoittaviin faktoihin.

Mediakenttä on pirstoutunut monenlaisiin ja monentasoisiin julkaisuihin, joista joihinkin kannattaa kiinnittää varoituslappu. Mikään ei ole niin houkuttelevaa kuin haastaa valtamedia (vrt. vastamedia). Monet pienen levikin vastamedian  julkaisut harrastavat valtamedian kyseenalaistamista. Niillä on siihen oikeus, mutta samalla kannattaa kysyä, millä asialla ne ovat.  Ainoa todellinen vastakeino mis- ja disinformaatiota vastaan on hyvä yleissivistys, mutta se vaatii kovaa elinikäistä tiedonhankintaa ja kriittistä mieltä.

 

 

 

sunnuntai 13. joulukuuta 2020

Lopun alku vai alun loppu

 


Aloitetaan lopusta. Kaiken kalabaliikin Yhdysvaltain presidentin vaalien tiimoilta pitäisi olla ohitse 20.1.2021. Silloin järjestetään virkaanastumisseremoniat.

Sitä ennen on selvittävä vaikeutetusta kuviosta.

HS:n mainio toimittaja Pekka Mykkänen on kirjoittanut Hesariin jälleen yhden hyvän artikkelin, jonka nimi on osuvasti ”Republikaanit ovat yhä polvillaan Trumpin edessä” (9.12.2020).  Demokratian ruumiinavaus jatkuu. Artikkeli kokonaisuudessaan on vavahduttava, vaikka  siinä on paljon jo aiemmin muissa tiedotusvälineissä ollutta tietoa.  Onpahan koottu yhteen trumpismin  mielettömyyksiä. Artikkelin viimeisen kappaleen viesti on häkellyttävä: ”On ollut ihme, miten vähän väkivaltaa Yhdysvalloissa on vaalien yhteydessä nähty. Ja ihme olisi sekin, ellei Trumpin sota maansa demokratiaa vastaan päättyisi tavalla tai toisella tragediaan”. Miten helppoa (ja tuskallista) tähän on yhtyä!

Miten päästä pälkähästä ennen kuin ajaudutaan umpikujaan? Tässä blogikirjoituksessa tarkastellaan amerikkalaisen demokratian sairauskertomusta presidentinvaalien muodostaman kumouksellisuutta uhkuvan näkymän kautta.

Kirjoitukseni pontimena on tilanne,  jonka kuvaamisessa tahtovat sanat loppua kesken.  On vaikeaa ylittää karkeudessa  Donald Trumpin kielenkäyttöä. Mikä siis olisi enemmän kuin  Trumpin väkivaltaan rohkaisevat tölväisyt?  Jäljelle jää vain väkivallan konkreettinen käyttö. Olen torjunut jossakin vaiheessa  sisäisen rettelöinnin mahdollisuuden. En ole siitä enää yhtä varma.

Mikä on välittömästi seuraava vaihe tässä saagassa?

No, viime viikkojen tapahtumilla on selvä yhteys  Georgiassa tammikuun alussa pidettäviin kongressin vaalien toiseen kierrokseen,  jossa valitaan osavaltion kaksi senaattoria. Tilanne on tulenarka, enkä kaihda sanoa,  että toivon demokraattien voittavan nuo kaksi paikkaa Se johtaisi senaatin voimasuhteissa 50 – 50 tasapeliin. Tällöin varapresidentti Kamala Harrisin ääni ratkaisee senaatin tulevissa äänestyksissä tasatuloksen sattuessa. Ja tämä taas merkitsisi oletusarvoisesti samalla demokraattien kannan voittoa. Toisaalta, jos paikat jakautuvat 50 - 50,  niin mikä on seuraus?  Tulos olisi ankara takaisku republikaaneille. Väkivaltaisia mellakoita? Valtavasti on ladattu odotuksia tammikuun suden hetkeen.

Miten vaikeata tämä onkaan? Georgian äänet piti laskea kolmeen kertaan Trumpin ja kumppanien vaatimuksesta. Uusintalaskennat eivät odotetusti muuttaneet tulosta. Eikä muutosta tapahdu muuallakaan. Peli on pelattu: tulokset on vahvistettu kaikissa osavaltioissa,  ml. niissä, joissa oli tiukkaa.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Palataan ajassa hetkeksi taaksepäin. Voiko presidentistä käyttää nimeä ”patologinen valehtelija”? Elettiin vuoden 2016 alkupuolta ja pohdin tätä asiaa erään blogikirjoitukseni yhteydessä. Väistin ongelman ja käytin jotain kiertoilmaisua.

Nyt ovat sekä kierto- että suorat ilmaisut vähissä. Vaalien jälkiselvittelyt ovat johtaneet uskomattomaan tilanteeseen, jossa  istuva presidentti on osoittautunut erittäin huonoksi häviäjäksi. Ja tämä on lievästi sanottu.

Esimerkkejä: 

Vaalivirkailijoita on uhkailtu ja presidentti on osallistunut uhkailuun. Tuloksia on pyritty räikeästi manipuloimaan. Väkivallan toteutukset puuttuvat, mutta suunnitelmia on olemassa. Toistaiseksi on tyydytty epätoivoisiin yrityksiin kaataa muka vaalivilpin avulla presidentinvaalin tulos.

Puoleltatoista tuhannelta amerikkalaisasianajajalta lähti avoin kirje, jossa tuomitaan Trumpin kampanjan lakimiesten toimet vaalituloksen kyseenalaistamiseksi.

Republikaanien kongressiedustajat pelaavat korkeilla panoksilla. Pekka Mykkänen erittelee  tarkoitusperät seikkaperäisesti. Trumpilla on aidosti kova kannatus kentällä, mutta silti kongressiedustajat pelaavat ambivalenttia peliä, jossa Trumpia kritisoidaan julkisuudelta salassa, mutta kaikelle kansalle  republikaaniedustajat välttävät Trumpin arvostelemista äänestäjien koston pelossa. Washíngton Post julkaisi kyselyn, johon  pyydettiin kommentteja kaikilta kongressin republikaanien 249 edustajalta. Näistä vain 26 myönsi Bidenin voittaneen vaalit, kahden mielestä Trump voitti ja peräti 221 kieltäytyi vastaamasta tai jätti kantansa epämääräiseksi. Viime mainittu luku kuvaa sitä,  kuinka vaikeana ja uskaliaana edustajat  pitävät selkeän vaalituloksen  myöntämistä. Pelko ohjaa edustajien käytöstä, Trumpin pelko ja äänestäjien pelko. Myös Georgian vaalien läheisyys aiheuttaa päänvaivaa monille, kuten edellä todettiin.

Monille republikaanien  edustajalle  Trumpin toiminnan hyväksyminen  käy omantunnon päälle. Rohkeimmat ovat luopunet lopputuloksen pitkittämisestä ja tunnustaneet todellisen voittajan, mutta niinhän se on, että kun kaikki keinot on kokeiltu ja mikään ei auta, niin viimeisenä keinona yritetään selviytyä rehellisyydellä!

On syntynyt käsitys, että Trump ajaa vain omaa etuaan, mutta on samalla sitonut republikaanisen puolueen itseensä kanssa niin perusteellisesti,  että puolueen kongressiedustajien suuri enemmistö ei uskalla sanoutua irti Trumpin harjoittamista perättömyyksistä.

Trumpin alaiset – itsenäisesti ajattelevat -  virkamiehet joutuvat teeskentelemään, että Trumpin aloitteissa on jotain järkeä. Kun alempiin oikeusistuimiin vetoaminen ei ole johtanut tulokseen, on hän kääntynyt nyt korkeimman oikeuden puoleen yhtä laihoin tuloksin. Trumpin toimintaa voisi kutsua jatkuvan kumouksen taktiikaksi (strategia-nimi on tälle avuttomalle touhulle aivan liian kunnioittava).

Lopetetaanpa siihen, mistä aloitettiin: Joe Bidenin virkaanastujaiset ovat 20.1.2021 ja sitä ei Trumpin kiusanteko muuta. 

 

 

 

torstai 10. joulukuuta 2020

Yhdysvaltain sydänmaiden kapina, osa 2

 

 

Teollisuustyöpaikkojen Ruotsila toteaa alkanen kadota jo 1970-luvulla. Silloin teollisuustyöpaikkoja oli vajaa neljännes työpaikoista, mutta 2000-luvun alussa enää vain 9 prosenttia. Samalla teollisuuden palkat putosivat dramaattisesti,  joka merkitsi amerikkalaisen keskiluokan köyhtymistä.

Ruotsila ei lainkaan mainitse sitä tosiasiaa, että teollisuuden työpaikat vähenivät kaikkialla länsimaissa. Yhdysvallat otti ensimmäisenä vastaan työpaikkojen kilpailun Itä-Aasian maiden kanssa ja ehkä rajummin kuin muut , mutta missään tapauksessa se ei kärsinyt työpaikkojen menetyksestä yksin. Heikko sosiaaliturvan taso jyrkensi keskiluokan alamäkeä verrattuna Länsi-Eurooppaan.

Niin, Ruotsila on vakuuttunut siitä, että vuoden 2016 vaalikampanjan  yhteydessä Hillary Clinton lähestyi  sydänmaiden väkeä väärin perustein tarjoten heille heidän inhoamiaan etuisuusohjelmia ja  tulonsiirtoja,  kun olisi  pitänyt  tarjota nationalismia (ml. tuontirajoitukset, epäsuotuisten kauppasopimusten vaihtaminen parempiin ja suhtautuminen kriittisesti ympäristönsuojelumääräyksiin) sekä kulttuurista ja arvokonservatismia, kuten Trump omien keskilännen vierailujensa yhteydessä. Mutta tietenkin Clinton vierasti näitä teemoja. Kaiken lisäksi Clinton sortui ruostevyöhykkeellä vaalikampanjansa pahimpaan virheeseen suhtautuessaan alentuvasti yleisöönsä,  jonka maailmankatsomus taisi poiketa melkoisesti Clintonin omasta. 

Ruotsila edustaa oikeistonäkemystä myös finanssikriisiä koskevan elvytyspaketin suhteen. Hän kauhistelee paketin suuruutta tuskin mainiten, että syynä oli  finanssikriisin seurauksena  talouden romahtamisuhka. Autoyhtiöiden liittovaltioon sitomisella ei ollut tarkoituksena sosialisointi vaan autoteollisuuden väliaikainen pelastamisohjelma. Juuri elvytyspaketin seurauksena USA:n talous kääntyi nousuun ja sen mukana työllisyys. Kun kehutaan Trumpin työllisyysasteen hyvää kehitystä unohdetaan,  että kehitys sai lähes lineaarisesti etenevän vahvan alun jo Obaman aikana. Tämän Ruotsila toki ohuesti myöntää.

Jotta Ruotsilan ajattelu avautuisi tarkemmalla tasolla,  tarvittaisiin konservatismin eri muotojen uuskonservatismin, paleokonservatismin ja libertarismin määrittelyä. Sivuutan ne kuitenkin tässä yhteydessä.

Ruotsilan moittiessa demokraattihallintoja holtittomasta velkaantumisesta (esim. finanssikriisin elvytysratkaisujen aikaan),  kannattaa ottaa rinnalla esille Trumpin saavutukset, kun hän on tehnyt kuuluisia diilejään sopimuskumppanien kanssa. Trumpin tarkoitus lienee parantaa kauppatasetta sopimuksillaan, mutta näin ei ole käynyt. Liittovaltion kauppataseen alijäämä oli ennätykselliset 67,1 miljardia dollaria elokuussa 2020, joka on korkein lukema sitten vuoden 2006 elokuun.

Liittovaltion velka on kiivennyt Trumpin kaudella ennätyskorkealle. Elokuuhun 2020 mennessä velkaa oli kertynyt 20 830 miljardia dollaria. Kun tähän lisätään hallituksen sisäinen (intragovernmental) velka 5 880 miljardia dollaria päädytään 26 700  miljardiin dollariin. Velan sadan prosentin bkt-osuus paukkuu kirkkaasti säpäleiksi. Mukana ovat toki elvytyksen nimissä otetut koronavelat kaiken muun päälle.

::::::::::::::::::::::

Amerikan sydänmaiden kansalaisilla (käytän tätä Ruotsilan ilmaisua myös jatkossa) Ruotsila tarkoittaa mm.  kristillisiä konservatiiveja, libertaareja, paleoita ja jopa erilaisia äärioikeistolaisia ryhmittymiä. Ruotsilan mukaan sydänmaalaiset, jotka ovat koulutukseltaan korkeintaan  high school -tasoa, ovat maahanmuuttokielteisiä,  ideologialtaan oikeistolaisia ja tietenkin Trumpia äänestäviä.   Poliittisena ykkösvastustajanaan nämä ryhmät pitivät 2010-luvulle tultaessa Barack Obamaa liberaaleine tavoitteineen.

On selvää, että Obama ärsytti sydänmaiden kansalaisia  etnis-rodullisia vähemmistöjä huomioivalla politiikallaan.  Obama sai itse kärsiä tekaistuista syytöksistä, siis siitä, että hän olisi syntynyt Yhdysvaltain ulkopuolella eikä siten olisi ollut ”presidenttikelpoinen”.

Sydänmaiden tavallisten ihmisten tunnoista noussut teekutsuliike oli Obaman päävastustaja tämän presidenttikaudella. Ensimmäiset teekutsuliikkeen organisoimat mielenosoitukset järjestettiin  keväällä 2009 Obaman juuri aloitettua presidentin tehtävissä.

Teekutsuliike keräsi siipiensä suojaan libertaarit,  paleot, kristillisen oikeiston ruohonjuuritason ja myös Alt-Rightiin kuuluvia. Ruotsila katsoo heidän olleen pääosin verokapinallisia ja sosiaaliselta asemaltaan keskiluokkaisia. Teekutsuliike oli myös naisten liike (40 prosenttia mukana olleista). Kaiken kaikkiaan kysymyksessä oli nähdäkseni hyvin tyypillinen  oikeistokonservatiivinen ryhmittymä. Yhtälailla teekutsuliikkeen jäsenet olivat eliitinvastaisia, he halusivat olla riippumattomia valtiovallasta eli yhdellä sanalla sanottuna ”sydänmaalaisia”. Tavoiteltiin kuviteltua ”menetettyä” Amerikkaa, joka on monikulttuurisuutta vastaan olematta varsinaisesti rasistinen. Tunnuslauseeksi voisi sopia ”omillaan toimeentulijat”, mitä se  sitten tarkoittaakin. Järjestelmänvastaisuus tässä yhteydessä tarkoitti vieraantumista valtiosidonnaisuudesta. Minusta teekutsuliike tarkoittaa yhteiskunnallista vapauden haavetta ilman syvällistä ohjelmallista  konkretiaa. Samalla halutaan muistuttaa amerikkalaisuuden menneistä loiston päivistä, 1950-luvusta, 1960-luvusta……

Kuvaavaa on,  että teekutsulaiset eivät ole saaneet vahvaa asemaa kongressissa, vaikka kansanliikkeenä ovat menestyneet.

Lähestyttäessä vuoden 2016 presidentinvaaleja polarisoituivat asemat siten, että ”teekutsuliikkeen piiristä” nousi ehdokkaaksi  Donald Trump (republikaanien presidenttiehdokas) ja vastustajaksi profiloitui Hillary Clinton (demokraattien presidenttiehdokas). Samalla yleinen polarisoituminen jakoi kansakuntaa yhä jyrkemmin.

Välillä tuntui,  että vähintään yhtä paljon  kuin oli kysymys Trumpin suosiosta omiensa keskuudessa, oli kysymys  Clintonin kohdistuvasta vihareaktiosta. On vaikea löytää poliitikkoa,  joka olisi ollut niin epäoikeudenmukaisesti vieroksuttu ja samalla niin syytön niihin rikkomuksiin, joista Clintonia syytettiin.

Ruotsilan mukaan ”juuri Trump osoittautui sydänmaiden tuntojen täydellisimmäksi sanoittajaksi”. Trumpin epäortodoksinen tyyli näytti aluksi olevan vähäisempi ongelma kuin hänen agendansa politiikassa. Presidenttikauden (2016-2020) loppuun saakka Trumpin koleerinen hahmo ei kuitenkaan kantanut. Hän osoittautui huonoksi häviäjäksi ja poltti tukun siltoja lähiympäristöönsä syyttelemällä katteettomasti vaaliorganisaatioita ”petoksesta”, oikeammin sarjapetoksesta. Vaalitappio osoitti  viimeistään, että konservatiivien hegemonia ei ole suuressa lännessä mitenkään kirkossa kuulutettua, vaikka Ruotsila kirjassaan antaa ymmärtää,  että konservatismi on milteipä oletus amerikkalaisessa politiikassa.

Sivuutan Trumpin presidenttikauden vaalilupausten historian,  koska minulla on aiheesta oma kirjoitus, ”Trumpin vaalilupaukset 2016-2020”. Sen sijaan pohdin muutamalla lauseella Trumpin jättämää perintöä.

Ensinnäkin on todettava,  että vaikka sydänmaiden trumpilaiset menettivät virallisen edusmiehensä vaalitappiossa, he luultavasti takertuvat puolijumalaansa vielä pitkään. Trumpista itsestään on kiinni minkälaiseen asemaan populistina ja konservatiivina hän pyrkii jatkossa.

Ruotsilalla on selviä vaikeuksia irrottaa kannattamansa konservatiivinen – voisi sanoa myös trumpilainen -  suunta äärioikeistolaisesta Alt-Rightista (”vaihtoehtoinen oikeisto”). Ensin mainittu harjoittaa ”kylttiväkivaltaa” ja jälkimmäinen katujen väkivaltaa. Usein olen itsekin kokenut, että ero näiden kahden välillä on määritystehtävänä haaste. Ruotsila luonnollisesti painottaa eron periaatteellisuutta yrittäen korostaa  kannattamansa konservatismin muodon ja sisällön normaaliutta. Kovin usein suuntaukset sekoittuvat keskenään koskien esimerkiksi vihapuheita, taikauskoa, salaliittopohjaista radikalismia ja piilorasistisia pyrkimyksiä.

Trump on osa yleisempää populistista liikettä vahvistettuna trumpilaisilla erityispiirteillä, jossa demokratia on lähinnä välttämätön paha. Jää nähtäväksi millaisen leiman Trump lyö jälkipolvien politiikkaan. Trump itse piti huolen siitä,  että hänen jälkimaineensa – muiden kuin vannoutuneimpien kannattajien keskuudessa - on hutera johtuen Trumpin viimeisten huuteluiden (sarja)petospuheista vaalien jälkeen, jolloin hän paljasti olevansa huono häviäjä. Monille liberaaleille piirtyy kuva Trumpista karrikatyyrinä, paitsi niille, joille  hänen demokratiaa halventava tyylinsä on liikaa kaikissa tapauksissa.

:::::::::::::::::::::::::

Entä millainen vaikutelma suuressa kuvassa jää ajanjaksosta 2016-2020? Ruotsilan käsityksistä välittyy kuva monien kokemasta epäluottamuksesta demokratiaa kohtaan.  Ruotsilakin tuntuu antavan epäluottamukselle  ambivalentisti hyväksynnän, koska ei aseta kyseenalaiseksi vaalituloksia kyseenalaistavien tahojen menettelyä. Onko kysymys ensimmäisestä kerrasta länsimaiden historiassa, kun pitkään demokratian  pelisääntöjen mukaan toiminut  valtio  asettaa kyseenalaiseksi vaaleilla valitun instituution  - vaikkapa presidentin – aseman ja/tai päätöksenteon? Toimintaperiaate on hämmentävä: ensin pidetään vaalit ja sitten astuu peliin jokin taho,  joka väittää, että sillä on epävirallinen, mutta vaikuttava ”veto-oikeus” tulokseen iät ja ajat.

Onko siis jotenkin torjuttavaa,  jos (liberaali) poliitikko yrittää valistaa äänestäjää moderneihin lähestymistapoihin,  ja irti vanhoista tottumuksista (ajatuksista, tekniikoista)? Tuontirajoituksilla ja tulleilla voidaan suojella omaa teollisuutta (jonka Ruotsila ja hänen sydänmaalaisensa näkevät hyväksyttävänä), mutta pidemmän päälle  omaa tuotantoa on pystyttävä kehittämään ja sen on oltava kilpailukykyistä. Yhtään parempi menettely ei ole pyrkimys säilyttää kilpailukyky  yhteiskunnan tukiin perustuvalla tuotannolla (jota Ruotsila paheksuu).

Demokraattinen päätöksenteko vahingoittuu,  kun eri päätöksentekoelimet USA:n kongressissa äänestävät  ristiin niin, että tehokas ja selkeä päätöksenteko kärsii. Päätöksentekoa haittaa kohtalokkaalla tavalla mielipiteiden polarisoituminen tiettyjen (uskonnollis)ideologisten periaatteiden taakse. Polarisoituminen pahimmillaan on sitä, että kansakunnan eri väestönosien kannat eivät tunnu sopivan saman päätöksentekojärjestelmän sisälle (vrt. USA).

Kuitenkin konservatiivien kannalta pelottavimmaksi yhteiskunnalliseksi muutokseksi Ruotsila nimeää Yhdysvaltain demografisen kehityksen: valkoinen enemmistö menetetään vuoteen 2050 mennessä.

 

 

 

 

 

tiistai 8. joulukuuta 2020

Yhdysvaltain sydänmaiden kapina, osa 1

 

 

Markku Ruotsila on Yhdysvaltain ja Ison-Britannian historian dosentti Tampereen yliopistossa ja Pohjois-Amerikan kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa ja lisäksi yksi häpeämättömän konservatiivisen historiantulkinnan johtotähdistä. Hän tunnustautuu republikaaniksi ja lienee lähinnä Yhdysvaltain kristillisen oikeiston asialla. Ruotsila on kirjoittanut teoksen ”Sydänmaiden kapina” (Gaudeamus, 2018), jolla hän tarkoittaa etenkin Yhdysvaltain keskilännen osavaltioissa asuvien ihmisten synnyttämää vastalausetta liberaalia elämänmuotoa vastaan. Ruotsilan kirjan huomionarvoinen merkitys on siinä, että se kertoo toisen tarinan – jota itse en jaa - Yhdysvaltain lähimenneisyydestä.  Käsittelen tässä vain osaa kirjan teemoista lähinnä oman kiinnostukseni pohjalta.

Ruotsilan näkemys tulee esille jo kansitekstissä. Logiikka kulkee niin, että New Deal 1930-luvulla synnytti Yhdysvaltain modernin konservatiivisen liikkeen ja 1960- ja 70-luvun radikalismi tuotti uusoikeiston (tai uuskonservatismin hiukan lievemmän) kapinan, joka ulottuu aina Barack Obamaan saakka. Tekstissä on tiettyyn rajaan saakka vinha perä, mutta Ruotsila yksinkertaistaa liiaksi historian kulkua oman kristilliskonservatiivisen ideologiansa suuntaisesti.  

Tähän ideologioiden kamppailuun liittyy oleellisella tavalla 2000-luvun amerikkalainen polarisaatio, kansakunnan kahtiajakautuneisuus.

Ruotsilan kirjan ideologinen asenteellisuus tulee esille esimerkiksi seuraavassa lauseessa: ”Kysymys on Obaman ja demokraattien harjoittamasta politiikasta enemmän kuin etnisistä ja sukupuolisista ennakkoluuloista tai taloudellisesta ahdingosta”. Tämä johdattelee kirjan kirjoittajan lausumaan tuomion, jonka mukaan Obama politiikallaan synnytti vastareaktion ja kapinan, ”ja hyvin suuren sellaisen”. En kiistä, etteikö Obama olisi synnyttänyt ”Yes We Can” -liikkeen kautta konservatiivisen ajattelun  vastavoiman, mutta eikö Obamalla ja hänen tukijoillaan  ollut syynsä rohkaistua taisteleman esimerkiksi terveydenhoidon vinoumia ja räikeitä puutteita vastaan? Ruotsila pätkii historiaa haluamansa kokoisiin pätkiin,  jotka sitten palvelevat hänen näkemyksiään. Yhtä hyvin hän olisi mielestäni voinut nostaa esille sekä valkoisen että värillisen väestönosan vastenmielisyyden George W. Bushin finanssikriisiin johtaneeseen uusliberalistiseen talouspolitiikkaan. Eli kyllä Obaman politiikalla oli seurauksensa (Ruotsilan mukaan seurauksena oli ilmiö nimeltä Donald Trump),  mutta yhtä lailla Obaman kahta kautta edelsi  talouspolitiikka, joka kohteli kaltoin köyhiä ja jonka vastaliikkeenä musta väestönosa kohotti profiiliaan Obaman johdolla.  Yritän tässä sanoa , että historian syy- ja seuraussuhteet ovat mutkikkaampia kuin mitä Ruotsila kirjassaan esittää. Hänen näkökulmansa on yksipuolisesti oikeistokonservatiivinen.

Keskityn tässä arviossa kirjan lukuun ”Trump ja sydänmaiden kapina”, jonka katson olevan teoksen parasta ja erittelevintä antia. Tässä luvussa keskitytään Yhdysvaltojen syrjäseutujen (sydänmaiden) ihmisten pahoinvointiin, josta pyrin tarjoamaan myös oman käsitykseni. Donald Trump kuvataan kirjassa pätevimmäksi tämän yhteiskunnallisen tilan oivaltajaksi. Barack Obamaa ja Hillary Clintonia Ruotsila syyttää sokeiksi, kun he eivät ymmärtäneet todellista yhteiskunnallisen muutoksen voimaa. Ruotsila näkee asian niin , että Obama ja Clinton tajusivat kyllä ongelman ytimen ja muuttivat omaa ja puolueensa linjaa oikean suuntaan - sydänmaiden ihmisiä ymmärtäväksi -  mutta eivät  vieneet tekemisiään loppuun saakka.

Mutta ymmärsikö Trump syvällisesti  osattomien problematiikan vai pyrkikö hän vain maksimoimaan kannatuksensa ilman sen suurempia yhteiskunnallisten olosuhteiden  oivalluksia? 

Ruotsila ihmettelee, miksi Obama ei ottanut opiksi edellisten liberaalien kausien (Rooseveltin New Deal ja 1960- ja 70-lukujen radikalismi)  kokemuksista. Ruotsilan mukaan Obama sisäisti ihmisten ajattelun ennen presidenttikausiaan,  mutta ”demokraatit eivät tajunneet, kuinka jälkiteollisten yhteiskuntien ihmiset kaipasivat elämäänsä tarkoituksen tunnetta ja varmuutta siitä, että joku välittää heistä ja kuuntelee heitä”. Kaikesta tästä voi päätellä, että kansalaisten  enemmistö oli ajattelultaan konservatiivista ja pohjasi vakaumuksensa  ”juutalais-kristilliseen perintöön”. Demokraatit eivät Ruotsilan melestä menesty vaaleissa,  jos he eivät omaksu oikeanlaista ”moraalikäsitysten koodistoa”. Vasemmistoon taipuvaisten demokraattien taival on kivinen äänestäjien vanhoillisuus huomioiden.

Käytännössä Obama ajoi hyvin liberaalia linjaa astuttuaan presidentin  tehtävään, josta Ruotsila päättelee hänen toteuttaneen liian liberaalia politiikkaa ottaen huomioon keskivertoamerikkalaisen  ajattelun.

Trumpin tappio vuoden 2020 vaaleissa (johon saakka kirjan käsittelemät teemat eivät yllä ) kertoo tarinan toisen puolen.  Donald Trump menetti vuoden 2020 vaaleissa ruostevyöhykkeen tärkeät vaa`ankieliosavaltiot Pennsylvanian, Wisconsinin ja Michiganin, vaikka niiden problematiikkaa hänen nimenomaan piti  ymmärtää. Trump ei pystynyt pitämään kannatustaan riittävän korkealla tasolla säilyttääkseen em.  alueiden valitsijamiesenemmistön puolellaan. Joe Biden – voittaessaan kokonaisäänimäärissä kuudella miljoonalla äänellä Trumpin -  taas oivalsi demokraattina jotkut ruostevyöhykkeen ja koko liittovaltion realiteetit  kilpailijaansa paremmin.

Se, mikä Ruotsilan kirjassa vaikutti loogiselta, ei sitä lopulta olekaan. Pääpuolueiden kannatus voi vaihdella eikä republikaaneilla ole mitään taikakalua teollisuustyöväen tai sydänmaiden äänien yksinoikeuden hallintaan,  ei lähellekään.

George W. Bushin presidenttikaudella maata koetteli finanssikriisi, jonka voittamiseksi Barack Obama omalla presidenttikaudellaan käynnisti massiivisia toimenpiteitä.  Obaman toimenpiteet sisälsivät sellaisia merkittäviä valtiollisia interventioita talouselämään, joita oikeisto jyrkästi vastusti.  Ruotsilan vastaus näihin toimenpiteisiin sisältää -  oman  tulkintani mukaan -  paitsi oikeiston kielteisen reaktion niin myös Ruotsilan  oman mielipiteen,  jonka hän ilmaisee hänelle ominaisella oikeistokonservatismia sympatisoivalla  tavalla.

Ruotsila toteaa,  että finanssikriisin 2008 laukaisi asuntokuplan puhkeaminen, joka ”juontui aiempien demokraattipresidenttien aikanaan1970- ja 1990-luvuilla tekemiin päätöksiin pakottaa liittovaltiolle alisteiset asuntoluototuslaitokset tarjoamaan …… ns. subprime-korkoja  tiedetysti takaisinmaksukyvyttömille vähävaraisille”. Oma käsitykseni poikkeaa tästä olennaisesti. Seuraavassa oma arvioni finanssikriisin synnystä:

Lähden liikkeelle 2000-luvun alussa suosiossa olleesta  omistajuusyhteiskuntakäsitteestä. Sen periaatteet muotoili  oikeistolainen Cato-instituutti. Caton keskeiset prinsiipit olivat seuraavat:

-jokaisella ihmisellä on valta oman terveytensä hoitoon

-vanhemmilla on valta omien lastensa koulunkäyntiin

-jokaisella työntekijällä on vastuu omista eläkesäästöistään

Valta (kontrolli) on tässä suorassa yhteydessä omistukseen. Jokaisella on siis omistusoikeus edellä mainittuihin asioihin. Nämä periaatteet muodostavat ”ownership societyn”, omistajuusyhteiskunnan ytimen.

Alun perin omistajuusyhteiskunnan käsitteen kehitti ilmeisesti - yllätysyllätys - George Bush nuorempi. Hänen osaltaan asia ei ollut vain ideologinen, vaan hän lähti toteuttamaan sitä konkreettisesti uusliberaalissa hengessä. Kun varsinaiset omistajuusyhteiskunnan sloganit (kts. edellä!) olivat vaikeasti toteutettavissa  keskittyi Bush yhteen osaan omistajuutta, nimittäin kodinomistajuuteen (home ownership). Bush määritteli tavoitteensa vuosien 2002 ja 2004 välillä. Tuloksena oli varsinainen sokerikuorrutettu laki nimeltä American Dream Downpayment Act (2003). Sen tavoitteena oli aikaansaada omistusasunto 5,5 miljoonalle latinolle tai mustalle vuoteen 2010 mennessä. Laki oli tarkoitettu tasaamaan valkoisen enemmistön ja värillisen vähemmistön omistajuuseroja. Laissa mm. käsirahan osuutta pienennettiin huomattavasti ja lain toteutukseen sidottiin Fannie Mae ja Freddien Mac, kaksi puolijulkista asuntorahoittajaa. Ajatus oli kaunis, mutta täysin toimimaton. En väitä, että finanssikriisi olisi ollut pelkästään tämän lain seurausta, mutta Bush loi kehikon myöhemmälle tuhoisalle kehitykselle. Mikä meni pieleen ?  Tosiasia on, että ne ihmiset, jotka pistivät nimensä subprime-lainapapereihin joko eivät osanneet lukea tai ainakaan eivät ymmärtäneet lukemaansa. Se onkin mielenkiintoinen asia, mikä on syy puutteelliseen lukutaitoon. Perusopetuksen laiminlyönnit ovat silmiinpistävät. Sosiaalinen koheesio on Yhdysvalloissa heikentynyt voimakkaasti viime vuosikymmeninä eli juuri se ajatus, ”rags to richies”, jonka piti olla kantava yhteiskuntapoliittinen voima Yhdysvalloissa.

Finanssikriisin lähtökohtia on siis haettava republikaanien  (ei demokraattien) kunnianhimoisesta – velanottoon perustuvasta ja omistajuuden kaikkivoipaistavasta omistajuusyhteiskuntaohjelmasta. Sosiaalisesta asuntotuotannosta ei ollut kysymys vaan asunnonomistajuuden kautta amerikkalaisten tekemisestä kunnon kapitalisteiksi ja republikaanien kannattajiksi. Pyrintö sortui  yltiöpäisyydessään maksamattomien asuntovelkojen kaatumiseen köyhien ja keskituloisten päälle.

(Jatkuu osassa 2)