”Nato-Suomen” innokkaimmat puolestapuhujat/osa 1

 

 

 Olen seurannut tätä kirjoittaessani meneillään olevaa presidentinvaalikampanjaa erityisesti yhden asian näkökulmasta: miten sitoutuneita ehdokkaat ovat Natoon ja  länsimaihin. Tulos: kaikki presidentinvaaleihin  osallistuneet yhdeksän kandidaattia (numerot 2-10) vannoivat Nato-liittosuhteen nimeen. Mitäpä muuta kantaa he - realistisesti ajatellen – voisivat edustaa. Ovathan kaikki keskeiset instituutiot  ja kansalaisryhmät Suomessa kallistuneet vuoden 2022 keväästä lähtien Naton kannalle. Tähän tarvittiin sokkihoito Venäjän hyökkäyksen muodossa.  Kansalaisten mielipiteen kääntyminen keväällä 2022 Nato-kriittisyydestä Nato-myönteisyydeksi vauhditti vastaavaa päättäjien mielipiteiden muuttumista ja lujittumista. Silti presidentti Niinistö - tulkintani mukaan - epäröi aiheellisesti ratkaisevan askeleen ottamista sotilaallisen liittoutumisen suuntaan. Presidentti sisäisti perusteellisesti eksistentiaalisen vastuunsa. Tavallisen kansalaisen suhtautumisessa yllätti Natoon ”retkahtamisen” ja pidättyvän Natoon suhtautumisen välisen eron ohuus.

Hämmästyttää,  että yksikään presidentinvaalien ehdokkaista ei tuntunut jättävän mitään varaumia sotilaalliseen ”lännettymiseen”. Jos vaaliväittelyissä asiasta jotain kysyttiin, ei yksikään lausunut poikkipuolista tai epäilevää sanaa. Ilmeisesti kanta on käsitettävä paljon ihailluksi horjumattomuudeksi. Mielestäni tämä kaikki edustaa yksimielisyyden (hätä)varjelun ja Venäjän pelon sekoitusta.

Onko joidenkin vaatimaa B-suunnitelmaa olemassa, jos länsisuuntautumisessa jokin osa-alue menee myttyyn? Ei nähtävästi ole. Entä jokin edes hentoinen varauma valitun linjan pettäessä. Ei, sellaista ei ole näköpiirissä. Jos tarkastellaan historiaa muutamia vuosikymmeniä taaksepäin, vallitsi samanlainen lähes rikkumaton  yksimielisyys suhteessa Neuvostoliittoon ja YYA-sopimukseen. Silloin ei ollut vaihtoehtoa. Katsottiin aiheelliseksi vannoa ystävällisten suhteiden nimiin ja torjua poikkipuoliset mielipiteet neuvostovastaisina. Kenraaliemme ”punainen viiva” oli kyllä vedetty: Neuvostoliitto olisi 1970-luvulla halunnut armeijoiden välistä ”esikuntayhteistyötä” (lue: sotaharjoituksia), mutta Suomi sanoi ei, ja se sanottiin lopulta selkeästi venäläisillekin.

Ehkä kysymys nyt on siitä, että varauksettomalla sotilaallisella länsisuuntautumisella yritetään laskelmoida varman päälle. Ajan henki on nyt sellainen, että  sotilaallisiin suhteisiin on kiveen hakattuna myönteinen asennoituminen länteen, jota ei haluta kyseenalaistaa missään olosuhteissa.

Juuri nyt, viimeisimpänä, on meneillään neuvottelut USA:n kanssa kahdenvälisten suhteiden kiinteyttämiseksi sopimusteitse (DCA). Se on jälleen yksi uskonvahvistus oman puolustuksen tukena, mutta samalla se sitoo Suomen osaksi Yhdysvaltain arktisen alueen puolustusta. Jää nähtäväksi,  painottuuko  Suomen puolustus – ainakin aluksi -  DCA-aikakaudella omien voimavarojen varaan vai lähdetäänkö heti rakentamaan liittouman joukkojen kanssa yhteistä puolustusta.

:::::::::::::::::::::::::::::.

Onko tämä kaikki lännettyminen tarpeetonta hyväuskoisuutta vai peräti naiiviutta? Pyrin seuraavassa laajasti erittelemään Alexander Stubbin ja Jussi Halla-ahon (josta enemmän osassa 2) länteen kiinnittymisen luonnetta ja syvyyttä. Muista ehdokkaista korostetusti länteen sitoutunut on ainakin Mika Aaltola.

Hämmentävää on ollut seurata Alexander Stubbin julistusta lännen (etenkin amerikkalaisten) ylivoimaisista vahvuuksista. Alexander Stubb esittelee mielellään Suomen varustautumista ja aseistusta  antaen ymmärtää, että Venäjä tuskin hyökkää Suomen kimppuun johtuen USA:n ja Naton aseistuksen ylivoimasta. Tämä on liian optimistinen visio. Hyväuskoisuus ei ole eduksi tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa.

Venäjä on juuri osoittanut iskuvoimansa Ukrainassa, eikä se aio hevillä antaa periksi, kuten ei antanut tappion uhkaamana toisessa maailmansodassakaan. Ukrainan sotaa käydään näköjään siten, että ensimmäisen kalustokerran tuhouduttua pitää olla valmis uuteen varustelukierrokseen pärjätäkseen. Venäjän pelko ei ole viisauden alku, mutta sitä ei myöskään ole uhoaminen amerikkalaisten aseilla sen enempää kuin omillakaan.

Optimismia on nyt siis ilmassa. Stubb suhtautuu globaaleiden hallinnon rakenteiden kykyyn ratkaista konflikteja liian toiveikkaasti (Nato, YK, EU, ETYK….). Muistaakseni joku joskus sanoi, että Henry Kissingerin paksuissa muistelmissa ei mainittu ETYKiä kertaakaan….

Stubbin luottamus USA:han tuntuu olevan betoninluja. USA:n halua puolustaa Eurooppaa ei voida pitää tällä hetkellä varmana. Päinvastoin Donald Trump - jos hänet valitaan presidentiksi - tuntuu suurelliselta ja ailahtelevalta kumppanilta. Voiko hänen varaansa laskea mitään? Jotkut tosiaan arvioivat  niin, että mies puhuu suulla suuremmalla vetäytymisistä/ekspansioista ym. eikä sitten kuitenkaan toteuta aikomuksiaan. Tämä on heiveröinen peruste faktoille. Kyllä hän toteuttaisi aikomuksensa ainakin johonkin mittaan saakka, mutta järkeen perustuva vastustus Yhdysvaltain kongressissa on niin vaikuttava voima, että hän joutuu antamaan periksi hulluimmista ilmaan piirretyistä aikomuksistaan.

::::::::::::::::::::::::::

Vaikka Putin edustaa tiettyä ennustettavuutta, säilyy Venäjän käytös kirkkaasti arvoituksellisuuden puolella.  Mikä on Venäjän todellinen vaikutusvalta? Putin puhuu rajattomasta Venäjästä tosiasiana tai vitsinä kuulijakunnan mukaan. Epäilemättä hän pyrkii jonkinasteiseen putinilaiseen maailmanjärjestykseen, jota pönkittävät hänen ympärillään häärivät ”asiantuntijat”. Tärkein mittapuu ja kilpailija on Yhdysvallat, joka pitää saavuttaa, tai jonka saavutukset pitää ylittää. Olen toista mieltä niiden kanssa, jotka näkevät Putinin vallanhimon ehtymättömänä. Venäjän perustuslaissa on kohta, jossa  todetaan - tavoitteiden tultua saavutetuiksi – että seuraavana päämääränä on rauhanomaisen rinnakkainelon prosessin käynnistäminen lännen kanssa. Miten saada Venäjä kylläiseksi ilman, että uhrataan yhtään suvereenia valtiota Putinin taivaita tavoittelevalle alttarille?

Keskusteltaessa valtioiden välisistä asioista ja kansalaisten kanssakäymisistä joudutaan ottamaan huomioon kunkin maan lainsäädäntö ja kulttuuri, ja kuinka ne eroavat toisistaan. Esimerkiksi Venäjän ja Skandinavian maiden etujen yhteensovittaminen kanssakäymisen sujuvoittamiseksi voi olla jopa mahdoton tehtävä. Liberaalia demokratiaa ja autoritaarista ajattelutapaa on vaikeaa sovittaa samaan kehikkoon.

Eurooppalaisia on moitittu siitä, että he heristävät sormeaan kehittyvistä maista tulevalle ihmiselle, ikään kuin asettuen kumppanin yläpuolelle. Mutta entä, jos joku eurooppalainen pyrkii yhteistoimintaan Venäjän kaltaisen autoritaarisen valtion kanssa? Heristävä sormi ei tietenkään käy. Sellainen henkilö tuomitaan rikkurina, tai siitä, että hän pyrkii ymmärtämään autoritaarisen valtion johtajaa. Mikä sitten on oikein? No, vaaditaan, että pitää selkein sanoin tuomita autoritaarisesti käyttäytyvän ihmisen tekemiset ja sanomiset. Harva asettaa tämän kyseenalaiseksi, en myöskään minä. Miten siis liberaalin demokratian omaksunut sopuisa ihminen voi olla missään hedelmällisessä kanssakäymisessä toisen osapuolen kanssa rauhaa rakentaakseen? Jos yrittää, ympäristö viimeistään tuomitsee.

Parempaan elämään: optimistista tulevaisuuden odotusta

 

Jari Tervon dokumenttisarjan ”Kun Suomi muuttui – levottomat ajat 1961-1981”,  jaksossa 4/10  ”Unelmat paremmasta elämästä 1967-1969” perehdytään välähdyksenomaisesti taikasanaan muovi (polyesterimuovi) ja uuteen arkkitehtuuriin, jossa  Alvar Aalto oli kaikkien huulilla. Muovista hiukan myöhemmin lisää, mutta uusi arkkitehtuuri ulotti jälkensä Helsingistä Rovaniemelle. Miksi Rovaniemelle? Siksi kai, että Tervo haluaa painottaa ”koko Suomea” dokumenttisarjassaan. Joku toinen voisi keskittyä pelkästään Helsinkiin. Ja tietenkin Rovaniemi ilmensi kaikkea modernia, olihan se rakennettu sodan jäljiltä aivan uusiksi.

Rovaniemestä haluttiin tehdä ”Joulupukin maa”. Vuonna 1952 valmistunut Helsingin lentoasema (Helsinki-Vantaa 1977) ja seuraavalla vuosikymmenellä upouusi lentokone, Super Caravelle, viitoittivat tien uuteen ja parempaan. Muistan, kuinka koululaisena Super Caravelle - Suomen ensimmäinen suihkukone - oli kuin uusi maailma, mitä se tietysti kohtuuden nimissä olikin. Ja Rovaniemelle tuli Suomen toiseksi vilkkain lentokenttä     (rakentui 1940-luvulta 1970-luvulle ja siitä eteenpäin), joka ohjasi Lapin matkailua.

Samaan aikaan toisaalla…..

Omavaraistaloudesta siirryttiin kiireen kaupalla uusiin teollisesti valmistettuihin tuotteisiin. Isoisäni ja hänen poikansa tilan tuottama maito ja maitotili Etelä-Suomen sydänmailla alkoi kuulostaa eksoottiselta: maito jäähdytettiin talvella Kuolimo-järvestä louhittujen ja sahajauhoon – sulamisen estämiseksi - upotettujen kuution muotoisten jäälohkareiden avulla, joita sitten serkkuni ja minä heinätöiden ohella louhimme rautakangella ja hakulla pienemmiksi kimpaleiksi, sopiviksi maidon jäähdytysaltaaseen…….mutta pian ilmestyi tilalle uusi tehokkaampi jäähdytysmuoto, hiilihappojää… Vaivalloisesta jään rahtaamisesta saatettiin luopua…. Mietin, meniköhän tuo edellä kuvattu prosessi aivan oikein...siitä on sentään 60 vuotta. Ja maitotonkan numero ehti jo unohtua, se oli tietenkin 1544.

Elintarviketeollisuus tuotti uusia tuotteita  kiihtyvään tahtiin, pakasteet ilmestyivät kauppojen pakastealtaisiin. Anttilan kuvasto oli kaikkien tiedossa, myyntiluetteloista tarvitsi vain valita. Tavarakuljetukset joustavoituivat ja sujuvoituivat. Valmisvaatteet täyttivät kauppojen hyllyt. Marimekko näytti muodin suunnan, vapauduttiin vanhoista kaavamaisuuksista (korsetit!). Armi Ratia oli uudenaikaisen naisen malli.   

Avainkäsitteeksi muodostui kulutus, jonka pidemmälle tuhlailevuuteen ja näyttämishaluun viittaava versio oli kerskakulutus. Tämä oli mahdollista, kun nettotulot nousivat reippaasti. Voitiin puhua itsensä toteuttamisesta kulutuksen avulla. Voimaan tullut 40 tunnin työviikko mahdollisti kulutuksen aivan eri malliin kuin ennen.

Autojen hintojen maltillistuessa voitiin vaihtaa vanha Moskvitsh Volvo Amazoniin, joka kiilasi itsensä kolmen myydyimmän auton kärkeen. Teollinen massatuotanto alensi hintoja ja tällöin lähiöihin muuttajat  saivat kalusteet jo suhteellisen huokeasti.

Muovi oli kaikkien ulottuvilla. Se oli hyvin monikäyttöistä ja huokeaa. Kun sen yhdisti teräkseen, syntyi suomalaista huippudesignia. Muovin kestävyys oli tärkeä ominaisuus, mutta senkin voitti muovi kertakäyttömahdollisuudellaan. Muovi koettiin käytännöllisenä materiaalina, josta tehdyn esineen saattoi heittää pois ilman suurempia tunnontuskia. Tänä päivänä muovin käytön tuhlailevaisuus herättää lähinnä huonoa omaatuntoa.

Muistan elävästi kaupunkikulttuurin ja maaseudun yhteentörmäyksen, kun Ruotsiin muuttaneet isäntäväen tutut saapuivat isolla Volvollaan kesälomalla Suomeen ja poikkesivat poutaiselle, aurinkoiselle heinäpellolle. Vieraista ilkikurisin meni muka lepäilemään heinäseivästä vasten ja virkkoi kieli poskessa : ”ei se jaksa sataa!” Herja otettiin vastaan sopuisasti.

Teollisuusmiehet valittivat edelleen Suomen jälkeenjääneisyydestä. Perustettiin useita yliopistoja, mutta se ei riittänyt, vaikka korkeakouluopiskelijoiden määrä kolminkertaistui 1960-luvulla. Peruskoulu-uudistus kirjattiin lakiin vuonna 1968. Uudistuksen tärkein funktio oli tasa-arvon lisääminen, kaikki osaamisen ja oppimisen reservit oli saatava käyttöön. Tärkeää oli, että oppilaitosverkko saatiin palvelemaan elinkeinorakenteen muutosta.

Maaseutu ei enää pystynyt elättämään pientilallisen väestön suurta määrää. Seurasi maaltapako. Ihmiset lähtivät etsimään parempia elinmahdollisuuksia, parempaa elintasoa. Kaupungissa odotti asuntopula. Suuri joukko lähti Ruotsiin. Monet asiat olivat siellä paljon paremmin kuin Suomessa: työpaikat, asunnot, palkat…

Saab ja Volvo saivat hyviä työntekijöitä Suomesta. Muuttajien määrä oli suunnattoman suuri, peräti 40 000 lähti parhaana vuonna 1970. Suomeen jäivät mm. sodan nujertamat ”puliukot”, joita tapasi vielä 1970-luvulla eduskuntatalon lähettyviltä, kunnes alkoholistit alkoivat vähentyä ja loppuivat luonnollisista syistä kokonaan. Hyvinvointiyhteiskunnan toimivuuden kannalta oli tärkeää purkaa näitä ns. ”toiseuksia”. Dramaattisin epäonnistuminen nähtiin joulukuussa 1967, kun 40  puliukkoa kuoli ankariin pakkasiin. Nyt alettiin puhua huonon omantunnon saattelemana rappioalkoholisteista. Perustettiin ”Marraskuun liike”, jonka menestyksekkäin tempaus oli  itsenäisyyspäivän juhlan järjestäminen asunnottomille alkoholisteille. Jotkut paheksuivat tilaisuutta. Ainakin yksi tilaisuuden isistä, Ilkka Taipale, on edelleen muistuttamassa tapahtuneesta. Taipale: yksinäiset ovat yhteiskunnassa pohjalla.

Sosiaalinen omatunto heräsi laajemminkin. Dokumentti toteaa aiheellisesti, että kuusikymmentäluvun loppu oli toisinajattelun, kyseenalaistamisen ja protestien aikaa. Aika oli yhden asian liikkeiden kukoistuksen aikaa. Yhteiskunta koettiin epäoikeudenmukaisena.

Tapahtumien ja sananvapauden salliminen oli terveen yhteiskunnan moniäänisyyden ja moniarvoisuuden merkki.

Poliittisen protestin airut oli Veikko Vennamon puolue SMP, jonka läpimurto tapahtui 1970-luvun ja erityisesti presidentinvaalien yhteydessä, joka koettiin protestiksi myös Urho Kekkosta kohtaan. Vennamon sloganit olivat kantavalla pohjalla. Osa niistä kohdistui yleisradioon: ”Yleisradio ei saa olla revonpesä”.

Loukkaantuneena Urho Kekkonen ilmoitti vuoden 1968 vaalien yhteydessä,  ettei asetu enää ehdolle seuraavissa presidentinvaaleissa. Kekkonen inhosi populisti Vennamoa.

Reporadio pyrki olemaan osa tuon ajan aktiivista yhteiskunnallista toimintaa, josta oikeisto ärtyi Revolle: Yleisradiota haukuttiin ”Reporadioksi”. Ikävästi myös Revon johdolla toteutetut TV:n ajankohtaiset kantaaottavat, mutta moniääniset keskusteluohjelmat ja ohjelmatyypit, kuten mm. ns. Kuuden päivän sodan (1967) uutta luova asiantuntijapaneeli hukkuivat yleiseen Revon vastaiseen kakofoniaan.

”Euroopan hullu vuosi 1968” sivuutetaan Tervon dokumentissa pikapikaa niin kuin monet politiikkasisältöiset dramaattisetkin tapahtumat koko ohjelmasarjassa. Tarkoituksellinen rajaus aineiston runsaudenpulan takia?

Mirja Pyykön valinta Tervon dokumenttisarjan kansainvälisten kriisien tulkitsijaksi ja kommentoijaksi herättää kysymyksiä, mutta ehkä on perusteltavissa arvokkailla kommentilla, että liian suuri osuus Ylen 1960-luvun lopun tarjonnasta tuomittiin perustellun yhteiskuntakriittisyyden sijasta ”kommunistiseksi”, sen sitä olematta. Meiltä puuttuu edelleen laaja ja asiantunteva analyysi noiden päivien aikaan sidotuista taustoista ja ohjelmista.

TV-lupien määrä oli noussut vuosikymmenen alun 10 000 luvasta lähes miljoonaan vuosikymmenen lopulla. TV:stä oli tullut yhä suurempi vaikuttaja ihmisten kiinnostuksen suuntaajana. TV otettiin huomioon esimerkiksi kaikessa kodin sisutussuunnittelussa.

Syntyi uusia sensaatioita kuten ”Jatkoaika, jossa toteutettiin Late Night Showta suuren maailman nokkelaan sanailutyyliin.  Ohjelmatyyppi eli sen mukaan, miten sanavalmiita tai fiksuja vieraat olivat (Tabe Slioor”!). Hymy-lehden levikki nousi 1960-luvulla puoleen miljoonan ja lukijoita oli vielä paljon hurjempi määrä. Hymy edusti uutta sensaatiolinjaa, jota ei ollut nähtävissä vaikkapa perhelehdissä, kuten Avussa ja Seurassa, joissa haastattelutkin tehtiin haasteltavan ehdoilla. Hymyssä taas oli alun perinkin tarkoituksena repiä haastateltavista irti jotain, mitä muut eivät uskaltaneet tai halunneet kertoa. Mihin tällaisen tyylin menestys perustui? Tirkistelyn haluun, eräs alan mies vastaa. Tämän tyylin isäksi mainitaan usein Hymyn etevä kirjoittaja Veikko Ennala. Parhaat kirjoittajat ja kuvaajat tekivät tuolloinkin taidetta työsuorituksillaan.

Olen palauttanut mieleeni noita aikoja antikvariaateista ostamieni lehtien avulla. Miten viattomia 1950-luvun ja osin 1960-luvun perhelehtien jutut ovatkaan! Lehtien kyselypalstoilla ujot hyvin kasvatetut tytöt ja pojat, miehet ja naiset kysyivät iskelmätähtien harrastuksista tai ihannepituudesta ja painosta. Mutta muutos oli tapahtuva, muutos oli tuleva…

::::::::::::::::::::::::::

Kuitenkin vuosikymmen oli leimallisesti nuorten, ajateltiin sitten Pariisia 1968, Vietnamin sodan vastaista liikettä, hippi(e)liikettä, undergroundia, kulutustottumusten muutosta, yleistä radikalisoitumista tai Vanhan valtausta, mutta uusi sankari oli yllättäen ainakin aikuistuneissa piireissä Mauno Koivisto, joka syrjäytti Kekkosen jokaihmisen ihanteena.  Vuosikymmenen avainkäsite oli odotus, joka miellettiin tulevaisuuteen kohdistuvan optimismin ilmaukseksi.

 

Oppia ikä kaikki

 

Olen ihaillut Timo Vihavaisen asiantuntemusta Venäjän historiasta ja nykypäivästä. Hän kirjoittaa muun muassa Kanava-lehteen kolumnia, jotka aina luen. Samaa on sanottava hänen blogistaan, johon tämä suomalaisen konservatismin Grand Old Man kirjoittaa esseen muutaman päivän välein. En lue itseäni konservatiiviksi, päinvastoin pikemminkin liberaaliksi, mutta aina sitä oppii uusia asioita ja saahan ainakin opponointia omia käsityksiäni vasten, vaikken harrastakaan toisten kirjoittamien blogikirjoitusten kommentointia.

Venäjän historia on professorin ”leipälaji”. Olen toki sitä itsekin harrastanut. Joudun takamatkalle Vihavaiseen nähden jo siitä syystä, etten – päinvastoin kuin Vihavainen – hallitse Venäjän kieltä.

Yhdeksi oppimiskerraksi luen tapauksen eräänä kesäisenä pyhäpäivänä isoisäni maatilalla,  jossa minä – opiskelijanuorukainen - olin tavan mukaan heinätöissä. Otin puheeksi tupakäräjillä silloin ajankohtaisen TV-teatterin upean näytelmäkokonaisuuden ”Sodan ja rauhan miehet”. Kuinka ollakaan tulin maininneeksi, että Paasikivi ja Mannerheim olisivat olleet talvisodan alla – rauhan säilyttääkseen – valmiit tiettyihin alueluovutuksiin yli sen, minkä Suomen poliittisen johdon konsensus – ja tuvan väki – oli  valmis hyväksymään. Tuvan lattiaa mittaillen pudottelin teesejäni huomaamatta, että olin ajautunut miinakenttään itseäni vielä kovempien patrioottien leiriin, joka tarjosi paljon hurjistuneemman puheryöpyn,  kuin mihin mikään Neuvostoliiton taholta  tuleva painostus pystyy. Tuvan pitkillä penkeillä nimittäin istuivat sellaiset sodan veteraanit, ettei vertoa taida löytyä. Jouduin pakittamaan lievässä paniikissa, kuitenkin heitellen perääntyessäni vielä omasta mielestäni tärkeitä argumentteja. Turhaan. Ajauduin perusteellisesti alakynteen ja vetäydyin kesäiseen pihapiirin muka jotain toimittaakseni. Opin, ettei pidä valita vastustajaksi täysin ylivoimaista tahoa, joka ei anna tuumaakaan periksi omista oikeudenmukaisiksi tuntemistaan kannoista.  Sen koommin asiaan ei palattu. Lisäsin hiljaisesti tämänkin tapauksen kantapään kautta opittujen muistojen keltaiseen kansioon.

:::::::::::::::::::::::::::

Timo Vihavainen tarttuu kolumnissaan ”Suuri informaatiosulku” Kanavalehdessä  1/2024 Venäjän talouden, politiikan ja yhteiskuntapolitiikan yllätyksellisyyteen. Venäjällä on ollut taipumusta yllättää useammin kuin kerran talouden toipumisella mitä jyrkimmistä alasajoista. Esimerkiksi hän ottaa  Venäjän kansalaissotaa seuranneen sotakommunismin jälkeisen tuhoisan tilan, josta toivuttiin  vuosikymmenien sijasta seitsemässä vuodessa.  Toiseksi esimerkiksi hän nostaa Neuvostoliiton romahduksen, johon korjaus tuli vain 10 vuodessa. Viimeksi on ollut kysymys Ukrainan sodan johdosta langetetuista talouspakotteista, joita tähän mennessä on ehditty toteuttaa 10 vuotta ilman, että niillä olisi  ollut odotettuja dramaattisia vaikutuksia. Venäjä päinvastoin on onnistunut irtautumaan lännen taloudesta ja pyrkii kasvattaman talouttaan omin voimin. Venäjän kyky tuottaa länsimaiden kanssa kilpailevaa tuotantoa on useilla aloilla heikko. Niinpä Putin on oivaltanut, että tässä tilanteessa voidaan yrittää valmistaa omavarisuuden nimissä niitä tuotteita, joita on tuotu aiemmin muualta.

Pakotteiden seuraamukset ovat olleet osin arvaamattomia. Sekin on monessa tapauksessa jäänyt epäselväksi, kumpaa pakotteet rankaisevat enemmän, pakotteiden asettajaa vai pakotteiden kohdetta.

Myös kyky uusintaa sotilaskalustoa on merkille pantavan tehokasta. Venäjä tuntuu onnistuvan siinä paremmin kuin länsi tuessaan Ukrainalle. Minulle tulee mieleen Hitlerin vuodatus Mannerheimin 75-vuotisiyntymäpäivillä vuonna 1942, joilla Hitler ylpeili venäläisten panssarivoimien tuhoamisella, mutta myönsi sitten, että Venäjän panssarikalustoa uusitaan hämmästyttävällä nopeudella.

Venäjän iskukyvystä on vaikea saada selvää. Se tuntuu kärsivän suunnattomia tappioita, mutta sen sitkeys on vertaansa vailla. Vihavainen lainaa Bismarckia, joka sanoi: Venäjä ei ole koskaan niin vahva kuin pelätään  eikä koskaan niin heikko kuin toivotaan.

Putinin tahtotila kumpuaa 1990-luvun nöyryytyksistä, joiden yli hän ei tunnu pääsevän eikä sitä edes yritä. Toisaalta Venäjän ylemmyydentunto muita kansoja kohtaan ei ole mikään uusi asia. Venäjän keisari Nikolai I (1825-1855) teetätti oikein virallisen päätöksen, jossa julistettiin Venäjä kulttuurisesti muita kansoja ylempiarvoiseksi. Ilmankos Nikolai I on yksi Putinin suosikeista historiassa.

Venäjän yksi vahvuus on suuri kotimarkkina ja luonnonvarojen runsaus.  Leväperäisesti hyödynnettynäkin ne näyttävät riittävän sotataloudelle.

Länsimaat eivät ole löytäneet sujuvan yhteistoiminnan avaimia. Sama hajanaisuus tulee esille Naton ja EU:n osalta. Yhteensovitettujen päätösten aikaan saaminen kestää luvattoman kauan. Lisäksi jollain tapaa Venäjän asemaan asettuvat nousevat taloudet tukevat Venäjää.

Edes Putinin joskus heikoksi arvioitu asema ei näytä tosiasiassa horjumisen merkkejä ainakaan toistaiseksi. Yhdenmukaistettu kansan mielipide toimii riittävässä laajuudessa eikä opposition voimaan voi luottaa oikein missään asiassa. Niinpä Putin on voinut levollisin mielin kääntää Venäjän hyökkäyksenkin puolustukselliseksi toimenpiteeksi. 

Oivaltavasti Vihavainen toteaa Neuvostoliiton yhdessä Itä-Euroopan maiden johdon kanssa pystyttäneen rautaesiripun maailmasodan jälkeen. Nyt sitä yrittävät pystyttää länsivallat! Länsivaltojen muuri pysäyttää sekä tiedon että tavaran kulun.

Putinin puheissa on vilahtanut ”rajattoman Venäjän” tavoite, mitä hän sillä sitten tarkoittaneekaan. Onko se rajatonta venäläisen kulttuurin  levittämistä vaiko vain vitsi? Vitsiltä ei kuulosta tuore rajattomuuden sovellus, kun Putin kehottaa keräämään Venäjän (myös vanhan Venäjän) ja Neuvostoliiton aikaisen maan rajojen ulkopuolella sijaistevan omaisuuden Venäjän haltuun. Miten pitkälle Putin on valmis tämän ”rajattomuuden” kanssa menemään? Kovin vakavasti Putinin ukaasia eivät ns. asiantuntijat tunnu ottavan.

Putinin nimissä puhutaan uudesta putinilaisesta maailmanjärjestyksestä. Se edellinen, sosialismin nimissä tapahtunut ekspansio torjuttiin tai se pikemminkin hukkui omaan  mahdottomuuteensa. Nyt yritetään toisen kerran luoda vastinpari läntiselle (lue: USA:n johtamalle) maailmanjärjestykselle. Tavoitteena on luoda tasavertainen maailmanjärjestys ja sitten julistaa voimaan perustuslaissa mainittu ”hruštševilainen” rauhanomaisen rinnakkainelon  periaate, mutta vasta sitten, kun maailmanjärjestykselle asetettu tavoite on saavutettu.

Kävipä itse sodassa miten tahansa on länsivalloilla syytä itsetutkiskeluun. Mikä on johtanut väärinarviointeihin? Joskus kuunnellessani esimerkiksi presidenttiehdokas Stubbia tulevat mieleen naiivit julistukset hohdokkaista länsivalloista ilman sisältöä. Presidentti Niinistö on parikin kertaa kehottanut ”välttämään sotadramatiikkaa” ja ”tohisemista sota-asioista” puhumattakaan viittauksista ”Nato-Suomeen”. Pelkääkö presidentti? Ei suinkaan, kysymys on turhanaikaisen kotimaisen sotakiihkoilun tuomitsemisesta. 

::::::::::::::::::::::::::

Niin, mitä opimme tästä sekavasta tietoryppäästä? Nykyaikaisen uuden tai uudistuvan tiedon kirjon omaksumisesta tulee ähky, koska vanha sääntösidonnaisuus on haurastunut. Koko ajan tulee tietoa sääntösidonnaisuudesta irrottautumisesta.

Jos rauhan rakentamiseen käytettäisiin yhtä paljon voimavaroja kuin sotaan valmistautumiseen, olisimme rauhantiellä pitkällä.

Tanssitaan!

 

 

Jari Tervon dokumenttisarjan ”Kun Suomi muuttui – levottomat ajat 1961-1981”,  jaksossa 2/10  ”Uusia tansseja 1963-1964” perehdytään 1960-luvun yhteiskunnallisiin  liikkeisiin ja ilmiöihin. Tällä kertaa lähestymistapa ja itse aiheetkin ovat ainakin näennäisesti keveämmästä päästä. Osana kevennystä tekijät käyttävät oivallisesti  Kari Suomalaisen pilapiirroksia kunkin ajankohdan teräväänkin luonnehdintaan.

Koska olin tuossa vaiheessa juuri ”oikeassa” iässä käsittelen dokumenttisarjan tekijöiden Vilkon ja Tervon teemoja omakohtaisten kokemusteni kautta. Voin silti tunnustaa, että seurasin tapahtumarikasta aikaa useissa tapauksissa hiukan kauempaa ikään kuin tarkkailijana ja tallensin mieleeni sellaisia näkökulmia, jotka eivät välttämättä monia kiinnostaneet. Varsinainen  bilehile en ollut, mitä nyt koulun konventeissa tuli käytyä. Otin sitten takaisin missaamani railakkaat vuodet opiskeluaikana, varsinkin ensimmäisenä lukuvuotena, kunnes järki voitti….

::::::::::::::::::::::::::::

Twist-tanssin yhteiskunnallinen merkitys on avautunut minulle vasta myöhempien aikojen kiinnostuksen kohteideni myötä. Olin vuosina 1961-62 aivan liian nuori voidakseni ottaa osaa tähän twist-ilmiöön. Vasta twistin toinen aalto ”limbo(-rock)” herätti laajempaa kuhinaa oppikoulunuorisossa. USA:ssa twist oli ”suuri pieni asia”. Mielenkiintoisen näkymän tähän nuorten, nuorten aikuisten ja lopulta kaikenikäisten ihmisten vapauden ja estottomuuden näyttämiseen toi vuonna 1961 eläköityneen presidentti Dwight D. Eisenhowerin haastattelulausunto, jossa hän patakonservatiivina tuomitsee twistin perusteellisesti. Chubby Checkerin  ”The Twist” oli juuri lyönyt läpi ja herättänyt maanlaajuista ihastusta ja pahennusta. Jossakin vaiheessa kaikki tuntuivat tanssivan sitä. Eisenhower totesi vuoden 1962 alussa: ”En vastusta twistiä sellaisenaan (siis tanssina). Mutta (mielestäni) se edustaa jonkinlaista muutosta meidän arvoihimme. Mitä on tapahtunut meidän käsityksillemme kauneudesta, siveellisyydestä ja moraalistamme?” Kun ”herra Twist” eli Chubby Checker kommentoi presidentin lausumaa sanomalla, että ”ei tarvitse olla suuri tanssija twistatakseen. Tarvitsee vain osata muutama askel, omata hiukan mielikuvitusta ja olet bonjannut sen”, on meillä tikun nokassa molemmat twistin olemukseen vaikuttavat tekijät: Suomessa tanssissa oli kysymys vetävästä, mutta harmittomasta viihteestä, mutta Yhdysvalloissa jotkut olivat näkevinään twistissä moraalista rappeutumista suhteessa vaikkapa neuvostoliittolaiseen kuriin ja järjestykseen. Valtameren takana twist – alun perin nuorisovillityksenä, tanssina ja rock and rollin seuraajaksi syntyneenä - ensimmäistä kertaa läpäisi kaikki kansankerrokset USA:ssa. ”The Twist” valtasi Billboardin Hot 100 -listan ykköspaikan lähes ennenkuulumattomasti kahteen kertaan 1960 ja 1962,  ja se säilyi vuosikymmeniä koko listan suosituimpana kappaleena.

Mikä tehoaa twistissä edelleenkin?  Sanoisin , että aistillisuus, kehollisuus ja vaarallisuuden tuntu!

Twist-ajan suosituinta musiikkia Suomessa oli rautalanka. Uusia yhtyeitä syntyi kuin sieniä sateella. Niiden vaikutus oli yleensä lyhytaikainen,  kuten koko musiikin. Rautalanka-aikaa kesti vain vuoden verran, jos sitäkään. Esittäjät olivat hämmästyttävän nuoria jopa 15 vuotiaita. Tuolta ajalta voidaan rekisteröidä tangolaulajien ja kitarayhtyeiden kamppailu Suomen suosituimmasta musiikista. Suomessa vallitsi tangobuumi 1963-1966.

Useimmat pop-artistit tyytyivät cover-versioihin ulkomaisista hiteistä. Vasta 1970-luvulla alkoi muutostrendi, joka korosti musiikin omaa tekemistä. Heikki Harma näytti tässä mallia.

Suomessa lättähattujen  jengikulttuuri kaveripiireineen  ”lösseineen” ja ”notkumisineen” vaihtui 1960-luvulla beatlemanian myötä luonteeltaan organisoidun fanikulttuurin suuntaan bändimusiikin noustessa keskiöön rock and roll -artistien ja iskelmien sijasta. Beatlemaniaa vierastettiin Suomessa aluksi ”jeejee”-musiikkina (Humppa-Veikot!), mutta muutamassa vuodessa erityisesti  McCartneyn ”Yesterdayn” suunnattomasta suosiosta johtuen arvostelun kärki taittui. Beatlet kelpasivat kaikille. Miedosta kapinasta vastasi The Rolling Stones, jonka kymmeniä vuosia kestänyt ura jatkuu edelleen.

Beatlesin suunnattoman suosion (läpimurto USA:ssa keväällä 1964)  sanottiin vieneen ajatukset pois Kennedyn murhasta (joka tapahtui marraskuussa 1963) aiheutuneesta frustraatiosta ja siten tyynnyttäneen tunnevyöryä.

Moni muistaa,  miten tai missä kuuli Beatlesia ensimmäisen kerran. Minulla se tapahtui konkreettisesti myöhään illalla marraskuussa 1963, kun jääkiekkokaukalossa luistellessani ämyreistä tuli täysillä ”Twist and Shout”.

Uuden ajan tunnusmerkkinä olivat pitkät tukat. Beatlesin vastakohta olivat siistit, lyhyttukkaiset suomalaiset. Luokanvalvojamme - yksi lyhyttukkaisista -tarttui niskavilloihini kesken oppitunnin antaen ymmärtää, että liian pitkä on.

Tosiasia on,  että pop-musiikkia kuunteli 60-luvulla suosikkimusiikkinaan vain noin 10 prosenttia kansalaisista. Myös klassinen musiikki oli marginaalissa. Tavallinen iskelmä oli voimissaan tanssilavakulttuurissa. Vanhalla tanssimusiikilla oli vankkumattomat kannattajat silläkin. Tärkeää oli laulaa suomenkielellä, josta nyt uudella vuosituhannella on liiankin tehokkaasti päästy irti.

Eläväisen kuvan tuosta ajasta antaa Danny eli Ilkka Lipsanen, jota Harri Orvomaa (Orvomaa käytti Dannysta nimeä Daaniel) yritti usuttaa laulamaan käännösiskelmän, mutta teki tempun antamalla Dannylle – joka halusi laulaa rokkia - levytettäväksi rokiksi nimeämänsä kappaleen nimeltä ”Kauan” (Petula Clarkin Downtown), joka on lähinnä kaupunkiballadi, eikä missään tapauksessa rockia. Siitä kappaleesta kuitenkin käynnistyi Dannyn vertaansa vailla oleva tähteys.

Rock and Roll löi läpi Suomessa oikeasti vasta Rauli Badding Somerjoen tulkitsemana 1970-luvulla.

Vielä yksi muistikuva: Englannissa LP-levyt maksoivat 60-luvun lopulla huomattavasti vähemmän kuin Suomessa. Älppäreitä siis kannatti jopa yksityishenkilön tilata kotiin. Tuumasta toimeen. Menin KOPin pankinjohtajan puheille ja ehdotin valuuttakauppaa. Petyin, kun pankinjohtaja ei edes alustavasti ollut kiinnostunut levyn hankinnasta: ”liian vaikeaa”. Poistuin pankista nolona ainakin kolmen pankkivirkailijan  säälivien katseiden saattelemana.

:::::::::::::::::::::::::::::

Sosiologiasta tuli yksi 1960-luvun muotitieteistä. Tutkittiin - mitäpä muuta kuin – sitä, mistä hyvinvointi sai käyttövoimansa. Samalla opiskeluajat pitenivät yhteiskunta-analyysin voittaessa alaa. 1960-luku oli opinnollisuuden ja sosiaalisten lainsäädäntöhankkeiden kehittämisen kulta-aikaa. Perustettiin yliopistoja ja säädettiin sosiaalilainsäädäntöä. Opinnot rahoitettiin pääosin opintolainalla. Seitsemänkymmentäluvulle tultaessa takaisinmaksua helpotti melkoisesti pahimmillaan lähes 20 prosenttiin noussut inflaatio, joka söi tehokkaasti rahan arvoa.

Vaikka optimismi voitti alaa, tiedemiehet ja poliitikot moittivat Suomen ”jälkeenjääneisyyttä” verrattuna muihin Skandinavian maihin. Piti juosta kovempaa, että saavutti muita. Mauno Koivisto yritti todistaa, että meillä meni kuitenkin hyvin ja odotukset olivat korkealla tulevaisuutta ajatellen: Suomi oli jo hyvinvointivaltio.

Suomen kulttuurielämä pyrki menestymään myös kansainvälistymällä. Menestys oli varsin hyvä  taiteenteon eri alueilla ja arkkitehtuurissa. Elokuvataide pyrki ja onnistui pääsemään irti vanhahtavasta rillumareikulttuurista, joka oli varsinkin 1950-luvulla voimissaan. Minäkin kävin usein katsomassa Pekka Puupää -elokuvia paikallisessa ”elokuvateatterissa”. Niiden aika oli ohi tultaessa 1960-luvulle. Elokuvataide nosti  tasoaan kuusikymmentäluvulla, joskin näyttelijälakko vaimensi onnistumista.

Paremmaksi kaikki muuttuu, hyväksi ei milloinkaan

 

 

Istutaan ruokailemassa keittiön pöydän ääressä. Talon nuori isäntä vilkaisee silloin tällöin  keittiön ikkunasta läheltä taloa viistävälle maantielle, jossa harvahkoon tahtiin kulkee autoja pölisyttäen soratietä. En tiedä, miksi sinne tielle piti vilkuilla: ehkä siellä meni nykyaika ja tulevaisuus, jotka herättivät uteliaisuutta?

Oltiin siis heinätöissä isoisäni ja hänen poikansa maatilalla. Elettiin 1960-lukua. Tila oli vauras lapsen silmin katsottuna. Autokin oli: navetan edessä seisoi tuliterä Toyota Corona. Sen vieressä oli isännän ylpeys, David Brown, jonka ratissa sekosin kerran perusteellisesti yrittäessäni saada ”isompaa silmään”. Hevonen, ”Hele” eli vielä. Se oli reservissä, koska sitä tarvittiin talvella metsätöissä.

Talon murrosikäinen poika sai joskus kohdata tyytymättömän ja kärsimättömän nuoren isännän turhautuneen ilmeen, kun jälkikasvu epäonnistui  traktorin kukkuroillaan heiniä olevan  peräkärryn pakittamisessa siltaa myöten ylös navetan vintille. Sanaakaan ei sanottu, kuski vain vaihtui. Se oli sen ajan koulutusta. Piti osata kertanäytöstä.

::::::::::::::::::::::::

Aloittelen juuri Jari Tervon uusimman 10-osaisen dokumenttisarjan ”Kun Suomi muuttui – levottomat ajat 1961-1881” katselua. Kirjoitukseni johdanto oli osa kokemuksesta maalaistalon töistä vanhaan hyvään aikaan  1960-luvun vaihteesta. Oltiin viisikymmentä- ja kuusikymmentäluvun rajapinnassa, vaikkei eroa kannata liioitella minään paradigman muutoksena. Aikakauden kokeneena varaan itselleni mahdollisuuden ajan virtausten kommentointiin.

 Jari Tervon 10-osaisen sarjan 1/10 osan nimi on ”Uuden ajan ihmeet”. Arvioin ja osin referoin kaikkia noita 10 osaa.

Tervon käsikirjoittajana jatkaa Marjo Vilkko kuten monissa aiemmissa dokumenttisarjoissa. Ennen kuin menen itse Tervon sarjan arviointiin, palautan mieleen omat kokemukseni ja käsitykseni 1960-luvusta. Olen joskus sanonut itseäni kuusikymmentälukulaiseksi ja pysyn väitteessäni. Minulle 60-luku oli optimistisen odotuksen vuosikymmen ydinsodan uhkineen kaikkineen.

Tässä omat takaumani kuuskytluvun kauan soivasta bluesista pienin muutoksin omaan alkuperäiseen tekstiin. Kyseinen blogikirjoitukseni on vuodelta 2016.:

”Tarkastelin optimismin vaihteluja ja odotuksia taannoin Tommy Uschanovin kirjan ”Hätä on tarpeen” innostamana. Lähtökohta sekä kirjassa että blogikirjoituksessani oli, että ihmisten odotukset länsimassa olivat paljon optimistisempia 1960-luvulla kuin nykyisin. En mene tässä tarkemmin blogikirjoitukseni ”Kadonneen optimismin jäljillä” (11.11.2015) sisältöön, mutta ”vuoden 1965 optimismi” on jopa omissa muistikuvissani silmiinpistävä (ei siis niin, että vuosi 1965 olisi ollut poikkeuksellisen onnellinen, vaan siksi, että tulevaisuuteen suuntautuvat odotukset olivat tuolloin valoisat). Oli toivuttu viimeisistäkin sodan kurimuksen seuraamuksista, ihmiset halusivat elää positiivisessa tulevaisuuden odotuksessa, edistysuskon kannustamina. Tiede näytti olevan täynnä mahdollisuuksia. Vain suurvaltojen kauhun tasapaino loi varjon odotuksen päälle. Muistan 1960-luvun muodikkaan hokeman, jossa elintasossa katsottiin saavutetun jo riittävä taso, piti keskittyä ”elämänlaadun” nostamiseen. No, ihan niin eivät asiat menneet. Kyllä raha ratkaisi siitäkin eteenpäin.

Myös Tervon käyttämät asiantuntijat allekirjoittavat  tuon ajan optimismin ja edistysuskon hengen: maailman voi muuttaa paremmaksi.

Muutama hetki voidaan tietysti käyttää sen pohtimiseen, miksi optimististen odotusten elementit olivat 1960-luvulla niin vahvoja. Muutama raadollinen ajatus tulee mieleen, ensimmäisenä se, että silloin oli mitä jakaa. Kansakunta vaurastui niin, että voitiin irtautua 1950-luvun ”otsasi hiessä pitää sinun raataman” -todellisuudesta. Ja todellakin kyllä suurimman osaa kansasta piti viisikymmentäluvulla ja osin 60-luvulla rehkiä leipänsä eteen kuutena päivänä viikossa, jotta irtautuminen varsinaisesta köyhyydestä oli mahdollisista.

Konkreettisena esimerkkinä otan esille Helsingin Sanomien juttusarjan, jossa lainataan katkelmia lehden 50 vuoden takaisista uutisista. Tarkalleen 12.11.1965 uutisoitiin, että ensimmäistä kertaa Helsingin kaupungin budjetti ylitti miljardin silloisen markan rajan. Sitten tulee oleellinen tieto: ”Summa on 17,6 prosenttia suurempi kuluvan vuoden talousarvion loppusummaa, joka on 912,2 miljoonaa markkaa”. Vain kaikkein piheimmät saattoivat epäillä, että nyt pistetään liikaa rahaa kaupungin rakentamiseen ja kaupunkilaisten hyvinvointiin. Monien patoutuneet toiveet täyttyivät. Toisaalta myös omat palkkatulot kasvoivat ja loivat suuria tulevaisuuden odotuksia.”

Pohdin myös, miksi odotukset ovat nykyisin usein pessimismin läpitunkemia. Vähän myöhemmin samassa kirjoituksessa todetaan:

”Paradoksaalista on, että keinot maailman parantamiseksi ovat ehkä paremmat kuin koskaan. Ne ovat vain loitontuneet tavallisen ihmisen käsityskyvyn ulkopuolelle. Voimattomuus heijastuu pessimistisinä tulevaisuuden odotuksina. Ryhdikkyyttä nähdään monilla osa-alueilla (ilmaston muutostalkoot, huoli ympäristöstä, eteneminen vaikkapa lääketieteessä ja tiedonvälityksessä), joka luo toivoa optimistisemmasta tulevaisuudesta.

Monista eri syistä meidän pitäisi olla edistysuskoisia. Ajatellaanpa vaikka liikennekuolemien määrää: 1970-luvun vaihteessa kuolemia oli noin 1150 ja autojen määrä oli noin 750 000, nyt kuolemia on vuosittain noin 250 ja autojen määrä on lähes 3 000 000 (50 vuotta sitten oli todellakin syytä kehitysuskoon, koska luvut saattoivat vain parantua).

Ihminen ei kuitenkaan ajattele tilastollista kehitystä. Hänestä on tärkeää, miltä tuntuu ja mikä on henkilökohtainen näkyvyys tulevaisuuteen. Mitä ennakoimattomammalta tulevaisuus tuntuu, sen pahempi. Näkymä kansallisvaltion selkeyteen on hämärtynyt muun muassa globalisaation takia. Kiinnittyminen työn kautta yhteiskuntaan on myös höltynyt. Työpaikkojen saanti on esimerkiksi vaikeasti ennakoitavissa. Toista oli hyvinvointiyhteiskunnan alkuvaiheissa, jolloin kehitys näytti lineaariselta ja rahaa riitti.

Onko optimismi oikeistolaista? Vaikea sanoa, sillä oikeiston optimismi liittyy jollain tavalla itse itsensä arvottamiseen eteenpäin ja ylöspäin. Oikeiston moderni traumaattinen pessimismi kumpuaa ”ylikuormitetusta” valtiosta. Maailma pelkistyy oikeiston ajatuksissa yövartijavaltioksi, jossa jokainen on oman onnensa seppä. Samaan aikaan oikeiston pessimismiä ruokkii ”maailmankirjojen meno sekaisin”. Vallitsee yleinen rauhattomuus pakolaisongelmineen. Erityisesti konservatiiviset oikeistolaiset ovat varmaankin tunteneet turvallisuudentunteensa heikentyneen. Pessimistiseksi kääntyy oikeistonkin näkemys.

Toisaalta voidaan sanoa, että vasemmiston ja oikeiston kannatus heilahtelee hallituskausittain. Käännytään aina ”sen toisen tahon” puoleen, jotta asiat jotenkin muuttuisivat paremmiksi. Useissa tapauksissa on valittu kolmas vaihtoehto, populistinen kaiken lupaaja pelastajaksi, johon sitten petytään samalla tavalla kuin perinteisen oikeistoon ja vasemmistoon.

Monet kaipaavat päättäväistä tahoa (poliittista johtoa, auktoriteettia, mitä tahansa), joka löisi nyrkin pöytään, mutta kuinka moni vaikkapa Puolassa tai Unkarissa oikeasti haluaa demokraattisten oikeuksiensa pilkkaamista?”

::::::::::::::::::::::::::

Tieteen ja tekniikan edistysaskeleet sivuuttamatta DNA:ta ja avaruuden valloitusta (Juri  Gagarinin vierailu Suomessa vuonna 1961 oli valtava menestys) löivät leimansa tuon ajan edistykseen ydinpommin kehitystä unohtamatta. Muistan omakohtaisesti, kun eräänä aamuna lokakuussa 1961 kävelin rivakasti kouluun ja kohtasin koulutoverini,  jotka olivat kuulleet edellisenä iltana  – kuten minäkin - Neuvostoliiton jättimäisestä 50 megatonnin ydinkokeesta Novaja Zemljalla (nykyisen käsityksen mukaan se oli 57 megatonnin pommi). Sieltä ne tulevat, tiesivät pojat kertoa. Heittäydyin pikkuaikuiseksi ja rauhoittelin: ”Sehän on vain ydinpommikoe”, jonka jälkeen sainkin kuulla ”meneväni ensimmäisenä”, kun sota alkaa.

Tervon dokumentissa tuodaan vahvasti esille tuon ajan uuden rakentamisen suuri volyymi elementtituotantoineen ja samalla vanhan ja arvokkaan hyljeksiminen ja purkaminen osana modernin palvontaa. Rakentamista ja purkamista ohjasi liikenteen kehitys. Samaan aikaan käynnistyi valtava julkinen rakentaminen sen  yhteiskunnallisen mallin mukaisesti, joka Suomeen oli valittu.

Yksinkertaisetkin työt koneellistettiin. Niinpä heinäseipäiden peltomaahan kiinnityksessä siirryttiin rautakankityöstä traktoriavusteiseen seiväskairalla poraamiseen. Kulkemiseen käytettiin vähäisen autokannan vuoksi mopoa ja polkupyörää (papan 70-vuotislahja!), jolla mm. isoisäni meni hoitamaan kunnallisia luottamustehtäviään Suomenniemen kirkonkylälle.

Suurvaltojen kilpailu kulminoitui Berliinissä 1961 Checkpoint Charliella, Kuubassa 1962 ja Vietnamissa sodan eskaloituessa vuodesta 1964 lähtien. Suurvaltapolitiikka ulottui Suomeen bipolaarisen kilpailun seurauksena noottikriisissä 1962. Koko suurvaltakampailu sivuutettiin dokumentissa lyhyesti ilmeisesti aivan tietoisesti. Niinpä Kekkosen rooli noottikriisissä jää sekin käsittelemättä.

Kuusikymmentäluvulla Suomessa käynnistettiin koulutuksen ekspansio. Ensin oppikoululaisten määrä räjähti 1960-luvun vaihteessa ja sitten 70-luvun vaihteessa purkautui yliopistoihin.  Satuin olemaan mukana molemmissa ryntäyksissä.

Näihin aikoihin Suomen oli tehtävä lopullinen ratkaisu yhteiskuntapolitiikan suunnasta. Vaihtoehtoina olivat  pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta (Ruotsi) tai anglo-amerikkalainen liberaali järjestelmä. Pekka Kuusen ”60-luvun sosiaalipolitiikka” -kirjan viitoittamana valittiin ensin mainittu väylä.

Suomi suuntautui 1960-luvulla taloudellisesti (EFTA) selvästi länteen itäisen vaihtoehdon kustannuksella. Se merkitsi mm. autojen ostojen suuntautumista läntisille markkinoille, vaikka Neuvostoliiton tuonti olikin suurta. Autokulttuurin uutuuden viehätys aiheutti liikenneturvallisuuden hitaan kehityksen huomion kiinnittyessä auton teho- ym. ominaisuuksiin. Vasta 1970-luvlla asiaan kiinnitettiin enemmän huomiota silloinkin hitaasti kiiruhtaen. Liikenteessä kuolleiden määrä ehti nousta 1970-luvun alussa pitkälti toiselle tuhannelle, kuten edellä todettiin ennen käännöstä liikenneturmissa. Meille kotiin hankittiin auto vasta vuonna 1964, Opel Kadettia käytettiin  mm. kesäisillä retkillä.

Elinkeinorakenteen muutos kiihtyi vasta 1970-luvulla. Siihen saakka Suomi oli viljelijöiden maa. Pienviljelijöitä oli1960-luvun alussa  300 000. Se aiheutti suuria ongelmia 1960-luvun lopulta lähtien. Tilat olivat pienuutensa takia elinkelvottomia. Alkoi valtava muuttoaalto Ruotsiin ja Etelä-Suomeen. Maatalous muodostui  aikapommiksi ylituotannon takia.

Perinteinen perhemalli,  jossa oli yksi palkansaaja vaimojen jäädessä kotiin, jatkui pitkään. Vasta kun naisten työssäkäynti yleistyi 1960-luvulta 1970-luvulle siirryttäessä ja erilaisten yhteiskunnallisten etuuksien parantuessa, Suomi toteutti pohjoismaisen mallin.

Jostakin syystä dokumenttisarjan tekijät eivät huomioi TV:n valtavaa merkitystä riittävästi yhteiskunnan muutosten katalysaattorina. TV oli Etelä-Suomen näyteikkuna. Se muutti koko yhdessäolon kulttuurin ja oikeastaan käynnisti samalla yksilöllistymiskehityksen.

Elintason kasvu, naisten työelämään siirtyminen, tieverkoston laajeneminen, henkilöautojen määrän lisääntyminen ja TV-lupien räjähdysmäinen kasvu tultaessa 1970-luvulle olivat suuria paradigman muutoksia suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kuusikymmentäluvun alku oli vielä osittain viisikymmentäluvun jatketta elämänmuodon osalta, mutta muutos oli tuleva….

 

 

 

 

Aika sopia, aika sotia – Suomi strategisessa polttopisteessä

 

Suomi on niin pieni maa, ettei tänne sovi kuin yksi totuus kerrallaan. Sanonta on kulunut, mutta siinä voi olla vinha perä. Tällä tarkoitan, että jonkun keksiessä hyvän selityksen jollekin tapahtumasarjalle aletaan sitä toistaa, kunnes siitä tule kaikkien totuus. Muut lähestymiskulmat jäävät paitsioon. Olen näissä kirjoituksissa yrittänyt pitää yllä kilpailevia totuuksia. Nytkin yritän.

Puhutaan päätöksestä liittyä Natoon. Presidentti Niinistö tulkintani mukaan empi keväällä 2022 Natoon liittymistä ja empi vielä hetken senkin jälkeen, kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainan kimppuun. 

Ymmärsin niin, että Niinistö näki vastuunsa sodasta ja rauhasta olevan paljon suurempi kuin kenenkään toisen päättävässä asemassa olevan poliitikon. Näinhän sen pitää ollakin,  ainakin periaatteessa.

Niinistölle jopa irvailtiin, että hän oli viimeinen, joka muutti kantansa Natoon. Entä jos hän olisi säilyttänyt epäilijän asenteensa?

:::::::::::::::::::::

Olen oikeastaan yllättynyt, miten nopeasti Ruotsi käänsi kelkkansa ja asetti tavoitteekseen irtautumisen sotilaallisesta liittoutumattomuudesta. Yli 200 rauhan vuotta eivät opettaneet mitään. Ja me suomalaiset ylpeilimme sillä, että kannanmuutos oli Suomen ansiota.

Juuri päättyneessä Sälenin turvallisuuskonferenssissa puhalsivat  kokonaan toiset tuulet. Sotapeli avattiin konferenssissa, josta uutisoidessaan lehdet maalasivat sodanuhkan  kaikkien tietoisuuteen. Venäjänpelko sai aikaan aivan hysteerisen ilmapiirin. Ihmiset riensivät varaamaan säilykkeitä pahimman varalle.

Mutta kyllä tosiasiatiedotkin antavat masentavan kuvan kansainvälisen jännityksen lisääntymisestä. 

Ranskan sisäasioista vastaava EU-komissaari Thierry Breton kertoi juuri, mitä hän oli saanut tietoonsa Maailman talousforumissa Davosissa vuonna 2020. Trump kertoi tuolloin -  USA:n edellisten presidentinvaalien alla - ilmoitusasiana Ursula von der Leyenille tavoitteistaan seuraavaa: USA ei tule Euroopan tueksi sodan yllättäessä: ”emme ikinä tule tukemaan teitä”, töksäytti Trump. Nato julistettiin saman tien kuolleeksi ja kuopatuksi. Trump väitti Saksan olevan velkaa USA:lle 400 miljardia. Kaikki tämä tapahtuisi -  näin Trump väitti - jos hänestä  tulisi Yhdysvaltain presidentti (joka siis ei toteutunut neljä vuotta sitten). Tietenkin Trumpin puheissa oli hänelle ominaista vastuutonta retoriikkaa, mutta kun lausunnot yleensäkin ovat ailahtelevia,  ei Trumpiin kohdistuva huoli ole aiheeton.

Trumpin epäsuosio alkaa olla sääntö myös eurooppalaisten tahojen arvioissa. Putin ja Trump jakavat jossakin suhteessa kärkisijan paheksunnan määrässä. Mitä enemmän meillä on tällaisia johtajia, sitä suuremmalla syyllä voimme epäillä vakan löytävän kantensa.

:::::::::::::::::::::::::::

Thierry Breton on esittänyt 100 mrd puolustusrahastoa Euroopalle tavoitteenaan Euroopan saaminen omilleen puolustusmenojen osalta.

Samaan aikaan Volodymyr Zelensky käy ikiomaa sotaansa Ukrainan sodan rinnalla. Hän käy taistelua länsivaltojen johtomiesten  sydämistä saadakseen resurssit riittämään. Zelensky yrittää yksinkertaisesti saada länsimaat sodan jatkamisen maksajiksi.

Zelenskyllä on viesti, jota hän mielellään levittää: seuraavaksi Putinin potentiaalisina uhreina ovat vuorossa  Moldovia, Baltian maat, Puola  ja kenties Suomi. Huolestuttavat tiedot eivät ole jääneet vaille vastakaikua. Mielipidetiedustelun tulos: 50 prosenttia suomalaisista on sitä mieltä, että sotaan on varauduttava. lähivuosina.

Hämmentävää on, miten Putinin julistukset ovat toistaiseksi toteutuneet. Lähtökohtana on hänen  maailmanjärjestyksensä (Putin World Order). Se heijastele Putin katkeruutta Neuvostoliiton hajoamisesta. Mutta oliko putinismia jo ennen Putinia?  Boris Jeltsinillä oli  keskustelu Bill Clintonin kanssa 1990-luvun lopulla, jossa Jeltsin esitti, että Eurooppa kuuluu Venäjälle. Uskokoon ken voi! Vanha väsynyt Jeltsin!

Kiistaa käydään nyt siitä, mihin Putin suuntaa katseensa, jos Ukrainassa saadaan menestystä ja resursseja vapautuu. Suomi on tavallaan vahvoilla,  koska ei missään vaiheessa tinkinyt armeijansa miesvahvuudesta ja iskukyvystä, kun taas monet Euroopan maat, kuten Saksa ja Ruotsi tekivät niin. Vannomatta kuitenkin paras.

Ruotsin puolustusvoimien komentaja Micael Byden on todennut ”olevan mahdollista, että Venäjä hyökkää Baltiaan, Suomeen ja Ruotsiin. Toisaalta monet ns. asiantuntijat ja poliitikot uskottelevat, että Venäjä ei uskalla hyökätä ”Nato-Suomen” kimppuun. Jälleen sanon: vannomatta paras. Venäjällä on taipumusta tiukoille joutuessaan venyä. Niinpä nytkin hämmästyttää sen talouden selviäminen -  toistaiseksi - hurjista uhrauksista meneillään olevaan sotaan. Öljyn tuotannossa lyödään jopa ennätyksiä. Toisaalta on niitä, joiden mukaan Suomella (ja muilla mailla ) on 2 - 5 vuotta aikaa valmistautua sotaan. Se olisi aika, joka Venäjältä menee, kun se rakentaa aseellista voimaa Suomen vastaiselle rajalle.

Vuosi 2024 ei lupaa hyvää Ukrainan kannalta. Lännessä vanhat varastot ovat tyhjentyneet aseista ja uusia investointeja ei hevin tehdä, ei ainakaan riittävässä määrin. Lännen apu suorastaan romahti viime vuonna. Sen sijaan Venäjä uusii kalustoaan kiivaassa tahdissa. Kysymys on siis ”kalustosukupolvista”. Merkkejä talouden romahduksesta ei ole ainakaan  vielä nähtävissä, vaikka ns. asiantuntijat sillä jatkuvasti spekuloivat.

::::::::::::::::::::::::

Palaan kysymykseen Miksi Suomella oli niin kiire Natoon vuosien melko vakaan kehityksen jälkeen. Vastaus on  tietenkin, että Venäjä hyökkäsi Ukrainan kimppuun ja osoitti sillä törkeän ahneutensa, joka voitiin suunnata myös muita maita vastaan. Suomen eturintama on Ukrainassa.

Kun Suomi liittyi Natoon, Lavrov ja Putin kilvan  todistivat, etteivät he ymmärtäneet, miksi Suomi teki tämän liikkeen, vaikkei ”sitä uhannut mikään”. Useimmat tuomitsivat ja tuomitsevat edelleen herrojen vakuuttelun bluffiksi. Yhtä puutuu ja sen myötä kaikkea: luottamusta. Ehdotonta totuutta tuskin voidaan tässäkään asiassa löytää. Ainakin  voidaan sanoa, että Suomi olisi todennäköisesti voinut edelleen panostaa kumppanuuteen USA:n kanssa ilman kostoksi tarkoitettuja ilkeyksiä rajoillamme tai kyberkiusantekoa. Naton jäseneksi liittyminen ei ollut kiinni yhdestä ainoasta momentumista, vaikka niinkin on haluttu väittää. Ruotsin liittymisprosessikin on kestänyt jo vuoden. Joka tapauksessa Nato-portti olisi ollut auki myös kevään 2022 jälkeen. Venäjän kannalta USA:n kanssa solmittu DCA-sopimus oli varsinainen ”kuolemansuudelma”, koska se on kahdenvälinen ja rakentuu Natoon taustavoimana pitäytymiseen.

Näihin sopimuksiin sisältyy sisäänrakennettuja isoja ongelmia. Naton viidettä artiklaa ei ole tosielämässä testattu. Eripurainen Naton jäsenkenttä ei hevillä saa yhteispäätöstä aikaiseksi, koska kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti osallistumisesta avustusprojekteihin. DCA-sopimuksen USA on tehnyt 20 maan  kanssa. Se on äärettömän vaativa velvoite jopa USA:n kaltaiselle suurvallalle. Miksi DCA-sopimus koettiin välttämättömäksi? Onko se osoitus siitä, ettei Naton viidenteen artiklaan viime kädessä luoteta

:::::::::::::::::::::::::::

Yhdysvaltalainen imperialismi poikkeaa venäläisestä ja kiinalaisesta imperialismista samoin kuin vanhojen siirtomaavaltojen kolonialismista.  DCA on rakennettu amerikkalaisen ”tukikohtaimperialismin” päälle, sen kuosiin (huom. kahdenvälisten DCA-sopimusten tukikohtapainotteisuus esim. Suomessa). Yhdysvaltain tukikohtien laajuudesta on vaikeaa saada tarkkaa kuvaa, mutta 2000-luvun ensimmäisinä vuosina sillä oli noin 700 tukikohtaa (+ 6000 tukikohtaa USA:ssa) ympäri maailmaa.

Tukikohtien määrään on syytä suhtautua varauksella, mutta pikemminkin siitä syystä, että niiden määrää on aliarvioitu kuin yliarvioitu. Samoin on syytä panna merkille, että  Yhdysvalloille tukikohtien lisääminen Pohjolaan edustaa jatkumoa päinvastoin kuin Ruotsille, Suomelle ja Tanskalle.

Näenkin DCA-sopimuksen ensi sijaisesti geopoliittisena voimatekijänä, joka sitoo Suomeen, Ruotsiin ja Tanskaan levitettynä - tukikohtaverkoston avulla - pohjoisen pallonpuoliskon alueet ja merenpohjan yhdeksi osaksi Pax Americanaa. Venäjä näkee tämän ehkä kaikkein suurimpana vaarana itselleen. Siksi sillä on erittäin vahva aseistus arktisella alueella. Molemmin puolin ollaan hampaisiin saakka aseistautuneita. Suomi on strategisesti suurvaltojen temmellyskentän polttopisteessä pohjoisessa.

Mieltäni on jäänyt vaivaamaan, kumpi on todennäköisempää, sekö että amerikkalaiset DCA-tukikohdat vetävät puoleensa vihollista, vai se, että tukikohtien tarjoama suoja on omiaan torjumaan vihollisen pyrkimykset voitollisesti.

Onko Suomi Natoon ja DCA:han mennessään ymmärtänyt sitoumuksensa kattavasti? Vaihtoehtoja tarkasteltaessa Suomen tulisi joka tapauksessa huolehtia puolustuksen 2 prosentin bkt-osuudesta. Kumppanuus Yhdysvaltain kanssa, pitkälle viety  aselajiyhteistyö  Ruotsin (ja muiden Pohjoismaiden) kanssa toimisivat puolustuksen pohjaratkaisuna. Periaatteena tulisi olla  mahdollisimman vahvat puolustusvoimat mahdollisimman pienellä ulkoisten suhteiden rasituksella.

::::::::::::::::::::::::

Donald Trump on yksinään voimakeskus maailmanpolitiikassa. Viimeksi Trumpin potentiaalista valtaa  määritti Euroopan keskuspankin puheenjohtaja Christine Lagarde (HS 13.1.2024), joka varoitti, että Trumpin mahdollinen valinta Yhdysvaltojen presidentiksi on ”selvä uhka” Euroopalle. On täysin poikkeuksellista, että keskuspankin pääjohtaja ottaa  kantaa tällä tavalla poliittiseen henkilöön. Trumpin paluu Valkoiseen taloon johtaisi Lagarden mielestä vastakkainasetteluun Euroopan kanssa monella tapaa (kauppapolitiikka, ilmaston muutoksen torjunta, sotilasliitto Naton tukeminen). Olemmeko siis Trumpin arvomaailman mukaisen kuvitteellisen ”diilin” varassa?

Lagarden jyrähdys on harvinaisen selvä kannanotto talouspolitiikan huipulta.

Euroopan ja lähialueiden olosuhteet alkavat muistuttaa tilannetta vanhaan huonoon aikaan, jolloin osapuolet kilpavarustelua edistämällä ja liittosuhteita ketjuttamalla ajautuvat lopulta konfliktiin keskenään. Sota ei syty vahingossa,  mutta jos jousi kiristetään äärimmilleen sodan mahdollisuudet lisääntyvät. Onko meidän jälleen kerran todettava vanhan tyhmyyden toistuminen: euforinen into sotaan nujertaa rauhan kyyhkyjen flegmaattisuuden?

Euroopan reunalla – edessä itä, takana länsi; ”varjelen vartija sitä”

 

Käsittelen seuraavassa toisaalta Suomen ja Venäjän (Neuvostoliiton) ja toisaalta Suomen ja Yhdysvaltain välistä  sotilaallista kanssakäymistä. Käytän kahta esimerkkiä ja yritän vetää niistä  yhteenvedonomaisesti  johtopäätökset. Kolmanneksi tarkastelen asiaa professori Heikki Patomäen analyysin ja kannanottojen perusteella toisinajattelijan näkökulmasta.

Neuvostoliiton osalta käsittelen asiaa sen luoteisrajan turvaamisen kannalta ns. Andrushkevitshin tapauksen (1972-1973) avulla.

Yhdysvaltain osalta tarkastelen asiaa Naton ja juurisolmitun DCA-sopimuksen näkökulmasta.

Tarkoitus on tarkastella asiaa symmetrisesti molempien suurvaltojen osalta ,vaikka se onkin vertailtavuuden puutteiden kannalta erittäin vaikea tehtävä. Valitut tapaukset sijoittuvat historiaan eri ajankohtiin. Asian tarkastelu on nostettava hyvin yleiselle  tasolle, jotta vertailtavuus toimisi.

 

1)      Neuvostoliiton yritys soveltaa YYA-sopimusta luoteisrajansa turvaamiseksi

Vuonna 1972 Neuvostoliiton silloinen sotilasasiamies V.A. Andrushkevitsh veti erään Helsingin suurlähetystössä pidetyn tilaisuuden jälkeen sivuun Suomen armeijan yleisesikunnan päällikön kenraaliluutnantti Paavo Junttilan ja ehdotti alustavasti Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyötä Neuvostoliiton luoteisrajan turvaamiseksi. Junttila käsitti asian niin, että puolustusvastuu siirtyisi Pohjois-Suomessa Neuvostoliitolle. Andrushkevitsh esiintyi ikään kuin omissa nimissään, mutta kyllä hän oli ylempiensä asialla. Hän suoritti tiedustelua vähän samaan tapaan kuin Boris Jartsev vuonna 1938.

Kekkonen ohjeisti Junttilan käymään neuvotteluja Andrushkevitshin kanssa kahden kesken. Neuvottelu tapahtui huhtikuussa 1972. Andrushkevitsh selosti, että Suomen kohdalla oli Neuvostoliiton puolustuksessa aukko. Aukon takana, selosti Andrushkevitsh, sijaitsivat Neuvostoliiton strategisesti tärkeät alueet Leningrad ja Muurmansk. Muilta osin Varsovan liiton maat, Neuvostoliiton avulla, toimivat puolustusmuurina. Tästä kertoo mm. Matti Lukkari kirjassaan "Lauri Sutela. Puolustusvoimien komentaja".

YYA-sopimuksen mukaan Suomen tuli pyytää apua Neuvostoliitolta, jos Suomi ei yksin kykene torjumaan vihollista. Andrushkevitsh oli sitä mieltä, että Suomi ei kykene selviytymään yksin tehtävästä. Neuvostoliitto halusi varmuuden, että sen strategiset alueet tulevat turvatuksi. Kaikki käydyt keskustelut pidettiin tiukasti salassa. Vain neljä miestä oli selvillä neuvotteluista: Kekkonen, silloinen puolustusvoimien komentaja Kaarlo Leinonen, silloinen pääesikunnan päällikkö Lauri Sutela ja Junttila.

Kysymys oli lopulta itsenäisen puolustuksen uskottavuudesta. Keskustelut venyivät vuoden 1973 puolelle. Puolustusvoimien komentaja vaihtui Lauri Sutelan ottaessa tehtävät vastaan. Junttila seurasi häntä pääesikunnan päällikkönä.

Andrushkevitshin toimeksiantajat pohtivat – molempien sotilasliittojen voimassa ollessa – voiko Suomi antaa turvallisuustakuita, ettei sen alueen kautta hyökätä,  ja mikä on sen itsenäisen puolustuksen uskottavuus.

Andrushkevitshin aikaan potentiaalinen, mutta ei toivottu yhteistyökumppani (pois lukien asehankinnat) oli Neuvostoliitto. Kekkosen ja kenraalien välillä oli - vaikka yhteistyö muutoin sujuikin erinomaisesti - yhteistyökumppanuuden suhteen sävyero. Olen käsittänyt niin, että Kekkonen olisi taktisista syistä halunnut olla aloitteellisempi Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyökumppanuudessa, mutta kenraalit olivat paljon varovaisempia.

Venäjän strategiset alueet ovat tänä päivänä täsmälleen samat kuin tuolloin 1970-luvulla. YYA-sopimusta ei ole, mutta Pietari - Kaliningrad ja Kuolan niemimaan alue muodostavat Venäjän puolustuksellisen linjan  luoteessa.

On selvää, että arktisen alueen merkitys on kasvanut ilmaston lämpenemisen takia. Samaan tahtiin kasvaa kiinnostus arktisen alueen luonnonvarojen hyödyntämistä kohtaan. Myös Naton toimet Norjassa ja sen pohjoispuolisilla alueilla ovat johtaneet reagointiin Venäjän puolelta ja päinvastoin.

Yhteenvetona voisi sanoa, että Venäjän luoteisrajaintressi ei ole hävinnyt mihinkään, se on realiteetti, joka pitää hyväksyä. Siihen liittyvät Venäjän taloudelliset ja sotilaalliset intressit pohjoisella Jäämerellä, jossa toimii myös Nato. Toinen tärkeä funktio on Pietarin turvallisuuden varmistaminen.

Lauri Sutela sanoi irti yhteistyöpyrinnöt Andrushkevitshin aloitteisiin liittyen vedoten siihen, että Suomen sotilaallisista valmiuksista oli jo saatu riittävästi tietoa. Neuvostoliitossa oltiin pettyneitä ja ehkä yllättyneitäkin Suomen yhteistyöhaluttomuudesta. Seitsemänkymmentäluvun lopulla Neuvostoliitto kohdisti Suomeen painostusta (mm. ns. sotaharjoitusepisodi), mutta pyrki etenemään suostuttelemalla eikä tosiasiassa halunnut konfliktia. Edetään ”herrasmiespohjalta” niin kuin Junttila sen sanoi korkeille neuvostomarsalkoille ja -kenraaleille vieraillessaan Moskovassa.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

 

2)      Suomen ja Yhdysvaltain puolustusyhteistyö vs. Venäjä

Suomen ja Yhdysvaltojen välillä on neuvoteltu kahdenvälinen puolustusyhteistyösopimus (DCA-sopimus). Sopimuksen tavoitteena on sujuvoittaa Suomen ja Yhdysvaltojen yhteistoimintaa kaikissa turvallisuustilanteissa. Sopimuksen tarkoituksena vahvistaa Suomen turvallisuutta ja edesauttaa Nato-jäsenyyden velvoitteiden toimeenpanoa.

Yhdysvaltojen ja Suomen välillä solmittu DCA-sopimus käsittelee muun muassa joukkojen maahantuloon, puolustusmateriaalin varastointiin, rikosoikeudelliseen toimivaltaan sekä verotukseen liittyviä käytännön kysymyksiä. Sopimuksessa sovitaan alueista, joille Suomen ja Yhdysvaltojen yhteistyö ja yhteistoiminta ensisijaisesti keskittyisivät. Alueet on sisällytetty sopimuksen liitteeseen. DCA-sopimus antaa Yhdysvalloille jatkossa mahdollisuuden hyödyntää kongressin rahoitusta mahdollisiin infrastruktuuri-investointeihin Suomessa.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Monet, kuten minä ovat olleet epäileviä Naton kyvystä toimia riittävän yksimielisesti (idän ja lännen välisen) konfliktin uhatessa nyt, kun ollaan sotilasliiton jäseniä. Rakoilun oireet ovat todennettavissa, vaikka akuuttia kriisiä ei olekaan välittömästi näköpiirissä. Eivät ainoastaan Itä-Euroopan (Nato)maat aiheuta huolta, vaan myös Yhdysvaltain sisäinen eripura, joka näyttää vakavalta lähestyttäessä seuraavia presidentinvaaleja.

Suomen ja Venäjän päättäjät ovat tilanteen huomioon ottaen valmistautuneet Naton hajanaisuuteen suunnittelemalla Yhdysvaltain kanssa keskinäisen kahdenvälisen puolustusyhteistyösopimuksen, joka pitää hyväksyä Suomen eduskunnassa 2/3 enemmistöllä tullakseen voimaan. DCA:lla Yhdysvallat antaa Suomelle ikään kuin maakohtaisen avustustakuun kriisin tai sodanuhan varalta. Nato vaikuttaa nyt hyvin löyhältä rakenteelta. On epäselvää, pystyykö Nato kantamaan vastuun artikla viiden vaatimustasosta. Kaikki vakuuttelut liittymisneuvottelujen yhteydessä Naton ja sen viidennen artiklan pystyvyydestä tuntuvat nyt liioittelulta. Onko meidät houkuteltu mukaan Natoon käyttäen hyväksi todentamattomia lupauksia?

Samantyyppiset DCA-sopimukset Yhdysvallat on tehnyt tai tekemässä myös muiden Pohjoismaiden kanssa.

Jos olen oikein käsittänyt, Yhdysvallat saa mahdollisuudet perustaa tukikohtia, siirtää joukkoja Suomen alueella ja järjestää muutoinkin puolustuksensa alueellamme.

Sitä mukaa,  kun Yhdysvaltojen oikeudet operoida Suomen alueella kasvavat, kapenee Suomen suvereniteetti, näin oletan. Ainakaan retoriikassa tätä ei valtioiden kesken myönnetä. Katsoisin DCA-sopimusjärjestelyn luonteen YYA-sopimuksen kanssa rinnakkaisilmiöksi sillä oleellisella erolla, että enemmistö  suomalaisista hyväksyy yhteistyön USA:n kanssa, kun taas yhteistyö Neuvostoliiton kanssa oli turvallisuuspolitiikassa vastentahtoista tai välttelevää, ja nyttemmin Neuvostoliiton muututtua Venäjäksi tietenkin mahdotonta.

YYA-sopimusta kannatti parhaimmillaan 90 prosenttia kansalaisista ja Natoa nykyisellään yli 80 prosenttia. Tosiasiassa YYA-sopimus oli poliittinen välttämättömyys, josta tehtiin hyve sopuisien suhteiden säilyttämiseksi. Voi olla, että Yhdysvaltain kanssa tehtävä DCA-sopimus on hyve, joka koetaan useimpien suomalaisten mielestä välttämättömyydeksi.

Koko turvallisuuden problematiikka kulminoituu kysymykseen, kuinka tulenaraksi itäraja muotoutuu tulevien väistämättömien kansainvälisten kriisien keskellä. Entä Yhdysvaltojen luotettavuus sopimuskumppanina tosipaikan tullen? Yhdysvaltain vetäytyminen ”monroelaiseen” eristäytyneisyyteen voi luoda turvallisuuskadon. MAGA-filosofia luo ensiaskeleet suureen eristäytymiseen. Keskustelua Suomen suvereniteetista ei ole käyty kovinkaan syvällisesti, koska suuri enemmistö suomalaisista kokee USA-suhteet nimenomaan suvereniteettia vahvistavaksi ja takaavaksi eikä uhaksi.

Vaikka nyt kuvittelisimme, että vallitsee hermeettinen rauhantila, olisi tärkeää käydä syvällinen periaatteellinen keskustelu Suomen suvereniteetista (esim. oman alueen puolustamisen rajoista) eikä vain sivuuttaa kysymys itsestään selvyytenä. Kysymys on ensisijaisesti kansanedustajien tiedonsaannista. Huonoimmassa tapauksessa vallitseva tilanne testataan vasta tositilanteessa. Vielä askarruttaa yksi kysymys: onko DCA-sopimus rakennettu sen varaan, mitä USA:n mahti on ollut vai sen varaan, mitä se on mahdollisesti pienenevässä roolissa tulevaisuudessa. Nämä voivat olla kaksi eri asiaa.

Entä onko Venäjä muuttumassa siitä Venäjästä, jonka tunnemme (tai luulemme tuntevamme)? Venäjä on ottanut etäisyyttä Neuvostoliiton aikaan aivan viime vuosiin saakka, mutta nyt varsinkin ulkomaiset kommentaattorit  näkevät Venäjän ”valtionpuolueen”, Yhtenäisen Venäjän omaksuvan piirteitä NKP:stä tai sen traditiosta. Putinin viittaukset Neuvostoliiton romahdukseen 1900-luvun suurimpana geopoliittisena katastrofina vahvistavat hänen haluaan palauttaa neuvostoimperiumi ainakin joiltakin osin.  Kysymys on myös etupiireistä, joista Putin pyrki pääsemään yhteistyöhön USA:n kanssa. Putin todennäköisesti katsoo etupiirien palauttamisen palvelevan Venäjän puolustusta. Venäjä pyrkinee päämääräänsä ”jakamisperiaatteella”, USA:ta ei estetä muodostamasta omaa etupiiriään.

Mihin Venäjä pyrkii konkreettisesti tulevaisuudessa? Sen voisi kuvitella  pyrkivän Suomea koskien supistuvan suvereniteetin malliin. Tämä voisi ilmetä käytännössä ensin Suomen suvereniteetin häirintänä (josta on jo näyttöä), sitten loukkaamisena ja lopulta pyrkimyksenä suvereniteetin rajoittamiseen.

Andrushkevitsh pyrki suvereniteetin rajoittamiseen täkynään puolustuksellinen yhteistyö. Suomalaiset – aikansa Neuvostoliiton ehdotusta tutkittuaan – hylkäsivät yhteistyövaihtoehdon.

Yhdysvaltain kannalta  Suomi on tulevaisuudessa osa  lännen globaalia turvallisuusstrategiaa ja vastaa osasta resurssitarpeita etenkin arktisella alueella.

Presidentti Niinistö suhtautui vieroksuen käsitteisiin Nato-Suomi ja Nato-presidentti ja niin minäkin vanhana Nato-kriitikkona. Suomi ei sentään ole myynyt sieluaan Natolle. Sotilaallinen liittoutumattomuus on niin lähellä menneisyydessä, että tunnen vieläkin lukkarinrakkautta sitä kohtaan.

 

3)      Opposition mielipide

Helsingin yliopiston professori Heikki Patomäki on Ukrainaa koskevien vakiintuneiden mielipidelinjojen opponoija.  Hän asettaa kyseenalaiseksi yhdessä vaiheessa lähes rikkumattomana pidetyn  mielipiteen, että Ukraina voittaa sodan. Patomäki pitää selvänä, että  Britannia ja Yhdysvallat olivat samalla kannalla Venäjän hyökkäyksen alkaessa, siis että Ukraina on vahvoilla sodassa. Nythän lukuisat eri kannat ovat  eriytyneet  ja voittajaveikkaukset ovat ristiriidassa keskenään, mutta Patomäki näkee sodassa Ukrainan tappion.

(Sodan aattoon liittyy monenlaisia spekulaatioita rauhanmahdollisuuksista. Mikään niistä ei vaikuta uskottavalta. Kysymys on siitä, mihin johtolankaan tartutaan, ja mille annetaan painoarvo).

Patomäki on huolestunut Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskusteluilmapiiristä, joka muistuttaa tilannetta, jossa valtakuntaan mahtuu vain yksi totuus kerrallaan.

Seuraavassa esittelen kannat, joissa Patomäki opponoi useimpia läntisiä asiantuntijoita vastaan.

-Ukrainan pitäisi sitoutua pysymään Naton ulkopuolella, muutoin ei ole rauhanedellytyksiä. Samaa Patomäki suosittaisi Suomelle, jos se olisi vielä mahdollista.

-Patomäki myös ymmärtää niitä, jotka haluaisivat neuvotella Putinin kanssa.

-Venäjän valtaamat alueet tulisi alistaa YK:n hallintaan.

-Vallitsee käsitys, että Venäjän asevoimat ovat osoittaneet kyvyttömyyttä käydä menestyksekästä sotaa. Tämä ei pidä paikkaansa, sanoo Patomäki.

-Patomäki ei ole yksin mielipiteineen, vaan tutkijoiden joukossa on kompromissien suosioita. Silti sanon, että Patomäen mielipiteistä heijastuu toiveajattelua.

Moniarvoiseen yhteiskuntaan kuulunee keskustelumahdollisuus myös kriittisistä ulko- ja turvallisuuspoliittisista näkemyksistä. Arvioin, että Venäjän ja Suomen suhteita eivät rasita ensisijaisesti Venäjään kohdistuvat taloudelliset  pakotteet ja aseellinen tuki Ukrainalle, vaan Natoon liittyminen ja sitä tukeva Yhdysvaltain ja Suomen välinen DCA-sopimus.

Patomäki  näkee Ukrainan pyrkimyksen sitoutua Natoon Ukrainan ja Venäjän sodaksi kärjistyneiden välien perussyynä. Venäjä torjuu kategorisesti Ukrainan ja Naton välisen sopimuksen.

Venäjä aiheutti 22.2.2023 Ukrainan kimppuun käymällä suomalaisissa reaktion, joka johti Nato-sopimukseen. Natoon sitoutuminen on niin laajaa ja perinpohjaista, että Patomäen toive irtautua Nato-sopimuksesta on toiveunta.

Euroopassa on runsaasti tahoja (erityisesti äärioikealla ja äärivasemmalla), jotka kaikesta tapahtuneesta huolimatta haluavat tiiviimpiä suhteita Venäjään. Mielipiteen saama suosio jatkossa riippuu ääriliikkeiden saamasta vaalimenestyksestä.

Putinia on miltei mahdotonta sijoittaa mihinkään rauhaan johtavaan sapluunan. Päinvastaisia tarkoitusperiä on sen  sijaan helppo löytää. Esimerkiksi Putin asettama maailmanjärjestys on yksin sellainen este, että useat Patomäen  ehdotukset kuulostavat siihen nähden epärealistisilta.

Muutoksen aikaansaaminen nykyiseen pattitilanteeseen edellyttää useiden tahojen tavoitteiden samansuuntaisuutta, joka on valtava haaste.