keskiviikko 30. syyskuuta 2020

Trump vs. Biden: ensimmäinen väittely

 


 

Donald Trumpin ja Joe Bidenin ensimmäinen TV-väittely on juuri päättynyt varhain 30.9. 2020 aamulla ja hämmentyneenä lasken muistiinpanojani varten varaamani kynän kädestäni. Vai oliko tässä mitään  hämmentävää: kilpalaulanta oli sitä,  mitä odotettiin. Vaaliväittelyn puheenjohtajalla,  Fox Newsin uutisankkurilla Chris Wallacella oli suuria vaikeuksia pitää Clevelandissa käyty ”väittely” (tai retorinen tappelu) hallinnassa. Puheenjohtaja joutui toimimaan myös taistelun erotuomarina ja teki sen huonolla menestyksellä.  Oliko hän valmistautunut otteluun? Tietenkin,  mutta silti tilanne karkasi käsistä.

Käsittelyssä oli kuusi teemaa, joista kumpikin ehdokkaista sai pitää kahden minuutin  alustuspuheenvuoron. Sen jälkeen oli tarkoitus käydä keskustelua,  mutta sananvaihto meni päälle puhumiseksi.

Kumpi ehdokkaista kantoi suuremman vastuun hulabaloon synnyttämisestä? Ehdottomasti Trump. Hän oli alusta lähtien päättänyt ottaa puhetilan  haltuunsa, mutta ei niinkään retoriikalla vaan päälle huutamalla. Trump käyttäytyi kuin katugangsteri eikä Biden edes yrittänyt vastata samalla mitalla,  ja niillä kerroilla kun hän lähti päällehuutamiseen,  lavalle jäi kaikumaan Trumpin paasaus.

Trumpin osalta väittely eteni suurin piirtein niin, että puheenjohtaja kysyi kysymyksensä ja sitten Trump vastasi  kysymykseen, johon hän halusi vastata.

Trumpin käyminen kierroksilla oli odotettu ”yllätys”. Hän ei edes yrittänyt hillitä itseään. Hän oli tutunoloisesti aggressiivinen öykkäri, jonka paraatilaji on mutapaini. Välillä Biden taivasteli näkyvästi Trumpin käytöstä ja hiljeni mielenosoituksellisesti ”luovuttaen” estradin turhautuneena  Trumpille. Puheenjohtajalla oli suuria vaikeuksia saada Trump pysymään puheenvuoroprotokollassa. Välillä tuli mieleen, että Trump kävi kahden rintaman sotaa sekä puheenjohtajaa että Joe Bidenia vastaan. Pystyikö Wallace  tämän kaiken keskellä puolueettomuuteen?” Ei pystynyt,  hän joutui antamaan (lue: luovuttamaan) Trumpille puheenvuoroja (tai  päällepäsmäröintivuoroja) selvästi enemmän kun Bidenille. Eri asia on sitten, kuka olisi pystynyt selviämään puheenjohtajan tehtävistä kunnialla tässä tilanteessa.

Trumpilla ei tunnu olevan kuin yksi taktiikka. Hän on kuin nyrkkeilijä,  jonka ainoa tapa menestyä on  silmitön hyökkäys vastustajan kimppuun. Trump käytti väittelyssä tapansa mukaan toistoa ja retorisia aasinsiltoja pelatakseen itselleen miettimisaikaa ja päästäkseen seuraavaan lauseeseen. Vaalinäkymä on pahaenteinen. Väittelyssä kävi ilmi,  ettei Trump tappion kärsiessään myönnä hevillä häviötä.

Biden pyrki puhumaan suoraan TV-katsojille, joka oli hyvä veto, koska Trump oli epäkypsä debatoija, joka ei ota katsekontaktia.  Trump puhui kilpailijastaan ”Joena” ja  Biden  Trumpista ”hänenä”. Trump lähinnä pyrki päälle puhumalla estämään Bidenin argumentoinnin. Kohteliaisuuspisteitä ei väittelystä kannata jakaa, mutta Bidenin kotikasvatus piti ylivoimaisesti paremmin.

Bidenin lievä änkytys tuli kyllä esille, ja vastustajat voivat sen nostaa julkisuuteen, mutta minun mielestäni Biden puhui ennakko-odotuksiin nähden sujuvasti. Epäilen,  että Biden saa paljon myötätuntoääniä esiintymisestään. Ainakin aluksi hän yritti pitäytyä laatimassaan vaalitilaisuuden ennakkosuunnitelmassa. Joissakin tilanteissa Biden selvästi kyllästyi Trumpin  päällepuhumiseen ja keskeytti oman puhevuoronsa.

Biden oli varmaankin miettinyt taustaryhmänsä kanssa, minkälaisia nimityksiä hän saattoi käyttää Trumpista. Niinpä mukana oli neutraalimmasta päästä vaikkapa ”valehtelija”. Bidenin kannattaa pitää mielessä , että hänellä on tässä rääväsuukilpailussa  vain menetettävää,  sillä hän on varsin pidetty poliitikko.

Koko väittelytilaisuus oli  voimakkaasti propagandasävyinen. ”Asia edellä”-agenda kärsi väittelyssä suurimman tappion, vaikka puheenjohtaja toista yritti. Toki asiaakin saatiin keskustelijoiden itse aiheuttaman häiritsevän metakan läpi kuuluville ja siitä pyrin seuraavassa luomaan yhteenvedon.

Kaikki teemat johtivat jyrkkiin erimielisyyksiin väittelijöiden välillä. En havainnut yhtäkään aihetta,  josta olisi oltu edes sinne päin samaa mieltä. Ylen Aamu-TV:ssä käytettiin ilmaisua, että molemmat toivat identiteettisanomaa (rotu, sukupuoli, ilmasto ym.) julki. Ehkä näinkin, mutta joka tapauksessa kumpikin profiloitui taustajoukkojensa mukaisesti jyrkästi toisistaan  poikkeaviksi vaihtoehdoiksi.

Korkeimman oikeuden jäsenten valinnasta ja seuraamuksista käytiin tiukka keskustelu. Tavan mukaan keskustelu rönsyili, mutta päällimmäiseksi jäi Trumpin halu käyttää tuomarinimitystä hyväkseen. Päätös  on juuri näinä aikoina kääntymässä hänen hyväkseen (äänet korkeimmassa oikeudessa 6-3 republikaanien hyväksi, jos puoluekannoista pidetään kiinni). Biden edusti odotetusti  kantaa,  jonka  mukaan vaalit tuli käydä ensin ja vasta sitten nimetä  korkeimman oikeuden puuttuva jäsen. Toinen kiistan aihe on Obamacare,  jonka kaatamiseen Trump pyrkii korkeimman oikeuden em. jäsenkirjon kautta. Aiheen käsittelyn yhteydessä korona tietenkin nousi myös esille, koska  se kytkettiin Obamacareen. Biden on voimakas Obamacaren kannattaja.

Koronapandemia oli tietenkin yhtenä aiheena. Tässä,  kuten muissakin aiheissa Biden korosti, että Trumpilta puuttuu ”plan”, suunnitelma viitaten trumpilaiseen improvisointiin. Rokotteen käyttöönotosta osapuolilla oli odotetusti täysin poikkeava kanta: Trumpin aikataulu oli pikainen,  kun taas Biden korosti rokotteen luotettavuutta ennen  kuin se päästetään markkinoille mahdollisesti kesällä 2021.

Talouden hoidossa Trumpilla on etunaan ennen koronaa vallinnut talouden myötätuuli alhaisine työttömyyksineen. Biden korosti talouden aneemisuutta koronakriisin aikana. Hän syytti Trumpia mitääntekemättömyydestä koronaepidemian aikana.

Trump sai niskoilleen syytökset veroista, joita hän Bidenin mukaan on maksanut vähemmän kuin koulunopettaja.

Rotukysymyksestä saatiin täysin odotettu väittelyn tulos, kun Biden asettui sovittelevuuden kannattajaksi ja syytti presidenttiä rotuvihasta ja  Trump puolusti valkoisten näkökulmaa. Biden puolusti tässä,  kuten muissakin asioissa sopua eri osapuolien välillä.

Sama erimielisyys vallitsee ilmastokysymyksessä. Asetelmassa talous vastaan ympäristö Trump asettui talouden toimivuuden kannalle, kun taas Biden asettui puolustamaan taistelua puhtaamman ilmaston puolesta. Hän sanoi Yhdysvaltojen liittyvän uudelleen Pariisin sopimukseen, jos hänet valitaan presidentiksi.

Bidenin selvä viesti oli,  että ÄÄNESTÄKÄÄ! Tämä on nähtävissä niin, että Bidenin kannattaa tähdätä selvään ääntenenemmistöön voidakseen välttää loputtomat spekulaatiot ja tuloksen riitauttamisen. Postiäänet olivat odotetusti kiivailun keskiössä. Trump ei selkeästi luvannut hyväksyä vaalien tulosta, kun taas Bidenille kelpaa tulos niin kuin se on.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Aamuyöllä nähtiin näytelmä,  jota ei toivoisi demokratiassa näkevänsä. On liian laimeaa puhua polarisoitumisesta, pitää puhua vastakkainasettelusta verissä päin, jonka sovittamisessa demokratian pelisääntöihin on valtava määrä tekemätöntä työtä.  

PS

Väittelyn kommentoijat (Yle, HS) ovat ottaneet omituisen kyynisen näkökulman väittelyyn. Väittely on haluttu mitätöidä, joka on hätävarjelun liioittelua. Se oli kaikesta huolimatta hyödyllinen ja avasi näkymän USA:n poliittiseen ilmapiiriin juuri nyt.

Toinen ärsyttävä seikka oli jälkiarvostelujen "tasapuolisuussyndrooma", joka ilmenee esim. sillä tavalla, että Trumpin aggressiot laskettiin myös Bidenin synneiksi. 

tiistai 29. syyskuuta 2020

Demokratian vastahyökkäys

 


Hesari ja Kanava-lehti käsittelevät demokratiaa uhkaavia voimia ja sen itsepuolustusta tuoreissa artikkeleissa. Olen pitänyt aihetta esillä näissä kirjoituksissa vuosien ajan. Siksi on hyödyllistä avata muiden käsityksiä ja verrata omiini.      

Demokratia on ollut vastatuulessa viime vuosina monissa osin maapalloa. Siksi on ollut ilahduttavaa havaita että autoritarismin vastaliikkeitäkin on noussut puolustamaan kansanvaltaista järjestelmää. Ihmisen mielikuvitus on loihtinut käyttöön myös järjestelmiä,  jotka ovat puoliksi itsevaltaisia ja puoliksi demokraattisia. Ainakin niillä on pyritty luomaan käsitys, että ne täyttävät niukasti demokratian tunnusmerkit.

Hesarin Heikki Aittokoski luo 20.9.2020 artikkelissaan historiakatsauksen demokratian vaiheisiin professori David Stasavagen tuoreen kirjan  ”The Decline and Rise of Democracy” avulla. Hyvä, että otsakkeessa mainitut sanat ”rappeutuminen”  ja ”nousu” ovat tässä järjestyksessä! Viittaan tässä yhteydessä vain ohuesti Aittokosken artikkeliin. Pääviesti on, että demokratia ei ole niin tuore tulokas hallitsemisen markkinoilla kuin usein luullaan. Sitä on menneinä vuosisatoina tai jopa vuosituhansina kokeiltu siinä kuin itsevaltiuden eri muotoja. Historian oppikirjat tahtovat käsitellä aiheitaan sankarihallitsijoiden kautta, jotka usein olivat itsevaltiaita. Siksi kuvamme painottuu diktaattorivetoisiin järjestelmiin.

Stasavagen mukaan demokratia on ollut laajalle levinnyttä historian saatossa jopa aivan sen varhaisvaiheissa. Siksi voisimme perustella itsellemme,  että nykyisin välillä vyörytykseltä kuulostavat demokratian kumoamispyrkimykset  ovat saaneet tehokkaita vastavoimia nyt ja varhemmin. Demokratiatyyppisiä rakenteita löytyy hyvin yllättäviltä tahoilta,  kuten 1500-luvun Meksikosta ja vielä sitä paljon kauempaa Mesopotamiasta vain muutaman mainitakseni. Stasavage erottaakin varhaisen ja modernin demokratian toisistaan.

Moderni demokratia on edeltäjiään huomattavasti monimutkaisempi rakenne. Se alkoi kehittyä hitaasti viimeisten parin kolmen vuosisadan aikana. Monet kokeilut epäonnistuivat. Stasavage toteaa, että ”sivilisaation paradoksi on siinä, että edistys mahdollistaa itsevaltiuden tehokkaamman toiminnan”!  Eli demokratiaan on sisälle rakennettu sen vastavoima, koska demokratia itsessään tukee sivilisaation kehittymistä. Nykypäivän esimerkkinä tulee mieleen Kiina.

Mutta kumpi vaihtoehdoista pääsee niskan päälle ?  Järjestelmä pysyvyyden ytimenä Stasavage pitää sitä,  kumpi kahdesta hallintovaihtoehdosta on saanut hallintobyrokratian toimimaan tehokkaammin aikaisemmin.

Euroopan moderni demokratiakehitys 1900-luvulla eteni useammassa aallossa, ensimmäinen pysähtyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen,  toinen aalto seurasi toisen maailmansodan jälkeen ja kolmas vuoden 1989 jälkeen. Viime mainittu on osoittanut haurauden merkkejä, joka osoittaa,  että demokratia on haasteiden edessä. Kuitenkin moderneissa demokratioissa elävien määrä on Stasavagen mukaan koko ajan – mutta portaittain – lisääntynyt. Tämä osoittaa,  että demokratian itsepuolustus on toiminut. Eri asia on,  täyttävätkö kaikki demokratioiksi luetut valtiot kansanvallan kriteerit. Tuskinpa.

Aittokoski lainaa Stasavagea,  joka sanoo: ”Ei pidä vain kysyä kestääkö demokratia. Meidän täytyy myös kysyä, olemmeko tyytyväisiä  siihen demokratiaan, joka kestää.

:::::::::::::::::::::::::::

Kanavalehden numerossa 6/2020 demokratian itsepuolustusta käsittelee dosentti  Aarne Mattila artikkelissa  ”Demokratian pitää taas ryhmittyä itsepuolustukseen”. Hän käsittelee demokratiaa sekä kansainvälisinä että kansallisina rakenteina.  Yksi nykymaailman ratkaisemattomia kysymyksiä on suurten kansainvälisten organisaatioiden (YK, Maailmanpankki, IMF, WHO …..) huono sopeutuminen nykymaailman toimintaperiaatteisiin. Mattila sanoo niiden rakentuneen erilaiseen maailmaan,  kuin missä nyt eletään ja on tietenkin tässä oikeassa. Hiukan yllättäen Mattila sanoo EU:n olevan näistä sopeutumiskelpoisin. Pandemia osoitti,  että EU:ssa kukin valtio keskittyi aluksi hoitamaan tautia kansallisvaltion puitteissa, kunnes havaitsi yhteistoiminnan mahdollisuudet. Pandemian lisäksi yhteistyötä vaativat ilmastonmuutos, muuttoliikkeet ja pakolaisongelma ja monet muut asiat. Käytännössä näissä asioissa on kuitenkin korostunut kansallisvaltioiden tekemä työ. 

Teknologinen kehitys ja siihen kiinteästi perustuva talous ovat myös demokratialle epävakautta tuovia paradigman muutoksia.  Globalisoitumisen myötä koko maailma kietoutuu teknologiseen muutokseen. Vauraus ja epävakaus lisääntyvät samaan aikaan. Erityisesti aiemmin niin mahtava keskiluokka on nyt putoamisvaarassa johtuen aiemmin voimassa olleen teollisen tuotantomuodon massakäytöstä, joka sisälsi kokoaikaisia pysyviksi ajateltuja työsuhteita.

Työvoiman käyttö  pirstoutui ja muuntui, kun laajamittainen tietokoneistuminen tapahtui ja tietokoneet liitettiin verkkoon. Työsuhteet muuttuivat osittain kokoaikaisista osa-aikaisiksi.  Samaan aikaan tuotanto kansainvälistyi.  Mattila vertaa järistystä Karl Marxin näkemään teolliseen ja kapitalistiseen tuotantomuotoon siirtymiseen.

Keskiluokan aseman muutoksen lisäksi murros synnyttää superrikkaita, hyväpalkkaisia asiantuntijoita ja valtavan määrän pienipalkkaisia palvelualan työpaikkoja. Työ muuttuu epävakaaksi. Alhaisen tuottavuuden palvelusektori on niin laaja, että se alentaa potentiaalista kokonaistuottavuuden tasoa dramaattisesti.

”Vanhassa järjestelmässä  työmarkkinamekanismi rakentui teollisuusyhteiskunnan homogeenisten työntekijäryhmien pohjalle”, kuten Mattila toteaa. Myös toimihenkilöt ja virkamiehet tulivat soveltuvin osin saman järjestelmän piiriin. Työmarkkinamekanismi on haasteiden edessä,  kun toimialat ja osaamistarpeet muuttuvat heterogeenisemmiksi. Paine työsuhteiden joustavoittamiseen kasvaa. Työantajien ja työntekijöiden etujen yhteensovittaminen nousee keskiöön.

Kaikki edellä esitetty aiheuttaa painetta muuttaa työ- ja  sosiaalilainsäädäntöä vastaamaan muuttuneita olosuhteita  työpaikoilla. Työnantajien näkökulmasta työstä maksettavaa palkkaa ei saisi kuormittaa  kohtuuttomilla kustannuksilla ja työntekijöiden puolelta pyritään välttämään työsuhteeseen hiipiviä palkanalennusmekanismeja.

Viisikymmentä-  ja kuusikymmentäluvuilla luoduissa järjestelmissä työttömyys-, työkyvyttömyys- ja eläketurva sidottiin työsuhteeseen. Työnantaja otti kontolleen merkittäviä vastuita. Oletuksen oli, että työsuhteet pysyivät vakaina. Työnmurrostilanteessa etuja koskeva työsuhdekytkös heikkenee vähitellen. Valtion rooli on keskeinen, koska sille lankeaa monien työsuhteeseen liittyvien  kytkösten  kustantaminen. Niitä ei enää  kilpailusyistä haluttaisi  sisällyttää yritysten palkkauskustannuksiin.

Pääoman globaalit liikkeet tuovat omat haasteensa, koska suuryritysten menettelyt aiheuttavat veropohjaan vaikeasti paikattavia aukkoja eikä ole helppoa päästä kansainvälisiin sopimuksiin verotuksen tasosta. Valtiot hankkivat verotuksellisia kilpailuetuja omaan maahan sijoittuville yrityksille.

Uudet työnteon muodot aiheuttavat paineita joustavoittaa työaikoja ja työsuhteen ehtoja. Muun muassa etätyö on sattuneesta syystä tullut osaksi työsuhdetta entistä laajemmin.

:::::::::::::::::::::::::::::::::..

Mitä seuraamuksia tällä kaikella on demokratian toteutumiseen? Mattila esittää liberaalidemokratioiden toimintamekanismien joustavoittamisen vaihtoehtona melko suoraviivaisesti autoritaarista järjestelmää ”Kiinan tapaan”. Toiseksi vaihtoehdoksi Mattila esittää Venäjän, Turkin ja Unkarin malleja. Molemmissa järjestelmävaihtoehdoissa jyrkät muutokset näyttävät olevan kivuttomammin toteutettavissa kuin liberaaleissa demokratioissa. Monissa autoritaarisissa järjestelmissä  on rakennettu nipin napin päivänvalon kestävä  ”demokraattinen kate” kansakunnan halujen ja toiveiden päälle.

Kysymys on siitä,  pystyykö autoritaarisen järjestelmän suoraviivaisuus ja tehokkuus peittämään järjestelmään väkisinkin sisältyvät kansanvallan puutteet ja hyväksyvätkö kansalaiset demokratiavajeet. Näyttää siltä, että järjestelmistä hyötyjät ovat autoritaaristen systeemien puolella ja niiden takia häviävät ovat oppositiossa. Luonnollisesti on ihmisiä,  jotka myös periaatesyistä vastustavat demokratiarajoitteita ja heitä saattaa olla lisääntyvässä määrin, kun autoritaarisista käytännön toimista saadaan näyttöä.

Tietenkin on kysymys myös esimerkiksi EU:hun kuulumisen typpisistä sitoumuksista. Kuinka kauan läntiset liberaalit demokratiat sietävät järjestelmärikkureita ja hyväksikäyttäjiä?  Rahanjakomekanismeihin sisältyy mahdollisuus painostaa tottelemattomia demokraattisten prosessien vahvistamiseen, mutta EU:n yhtenäisen kannan läpivienti voi tuottaa kohtuuttomia vaikeuksia. Se lienee kuitenkin välttämätöntä ajan mittaan.

:::::::::::::::::::::::::::.

Liberaali demokratia menestyy rauhallisissa olosuhteissa. Sen päämääriin kuuluu tai tulisi kuulua sovintoon perustuvat ratkaisut. Tämä on pienten,  mutta lukuisten muutosten tie, jossa tarvitaan kärsivällisyyttä. Tosiasiassa muutosten hitaus,  ja aikakauteen sisäänrakennettu kärsimättömyys lyövät toisiaan korville.

Selvää on, että edellä Mattilan kuvaamat työelämän ja sosiaalisten linkitysten muutostarpeet ovat ilmeiset. Uudessa järjestelmässä (jos järjestelmästä voidaan puhua) tulee olla kaksi lähestymistapaa, kansallinen ja kansainvälinen (johtuen yleisestä globalisoitumisesta ja valtavista pääomamarkkinoista). Käyttöön otettavan järjestelmän tulee perustua poliittiseen päätökseen, työmarkkinajärjestöt eivät siihen pysty.

Kenellä on rohkeutta avata näkymä tulevaisuuteen? Ammattiyhdistyliike käy viivytystaistelua, mihin sillä työntekijäpuolen edunvalvojana on täysi oikeus. Mutta missä on muutosrohkeus? Työnantajapuolen  tulisi myös tajuta suuret linjat,  ja kompromissivalmiutta tulisi olla nykyistä huomattavasti enemmän.

Tuskin koskaan päästään tilanteeseen, jossa demokratian muutostrendejä pystytään ennakoiman likikään täysmääräisesti, siispä on tyydyttävä mahdollisimman joustavaan, mutta samalla joutuisaan reagointiin.

 

lauantai 26. syyskuuta 2020

Ja vaalien tulos on.....

 

 

Kanava-lehden 6/2020  artikkelissa ”Myrskyisät vaalit ovat USA:n demokratian tulikoe” ministeri, diplomaatti ja suurlähettiläs Jaakko Iloniemi pohdiskelee Yhdysvaltain presidentinvaalien lopputulosta skeptisten ennakko-odotusten vallassa. Ratkeavatko vaalien tulokset säädetyssä ajassa,  ja miten käy,  jos vaaleissa ajaudutaan sekasortoiseen tilanteeseen?

Iloniemi käsittelee aihetta onnistuneesti irrallaan päivän politiikan tilanteista  keskittyen laajempiin yhteiskunnallisiin seurausvaikutuksiin. Vertaan hänen kantojaan omiini oheisessa kirjoituksessa.

Iloniemi viittaa mielenkiintoiseen New York Timesin otsikkoon elokuun 2020 viimeiseltä viikolta: ”Facebook valmistautuu sen varalta, että Trump kiistää vaalituloksen”. Facebook siis valmistautuu vastatoimiin. Näin pitkälle on siis edetty, että jo etukäteen spekuloidaan vaalien lopputuloksen manipuloinnilla. Tästä teemastahan on muunnelma, jonka mukaan Trump yrittäisi leimata postin kautta tapahtuvan äänestyksen mitättömäksi – omaksi edukseen.

Yhdysvaltain vanhentunut, monimutkainen ja epäselvä vaalijärjestelmä on omiaan tarjoamaan mahdollisuuden laskea tuloksia lähes loputtomiin.

Trump on tullut kuuluisaksi ulkopoliittisista manöövereistään. Aiheita on piisannut: kauppasopimusten riitauttaminen lukuisten eri tahojen kanssa, pelaaminen Saksa ja Iso-Britannia -suhteilla, irtautuminen Pariisin ilmastosopimuksesta, ollako vai eikö olla -leikki Nato-jäsenten kanssa, kauppasota Kiinan kanssa, Venäjä-kähminnät jne.  Iloniemi aivan oikein kuitenkin korostaa, että Yhdysvaltain vaalien alla ulkopolitiikka on toisen tai kolmannen luokan asia.

Iloniemi vastaa myös monia askarruttaneeseen kysymykseen, miksi joka toinen amerikkalainen on valmis äänestämään Trumpia kaiken nähdyn jälkeen. Koska Iloniemi on toiminut Suomen suurlähettiläänä Yhdysvalloissa,  hänellä oletetaan olevan muita parempaa tietoa arvoituksen ratkaisusta. Iloniemen vastaus kuuluu: ”Trumpin kannattajat elävät suurelta osin aivan eri maailmassa kuin mistä tiedotusvälineet meille kertovat”. Kannattajilla on omat lehtensä, televisionsa ja internetsivut……. Ne antavat Trumpista aivan toisenlaisen kuvan kuin mitä itse havainnoimme Euroopasta käsin. Useimmat eurooppalaiset samaistuvat niihin valveutuneisiin amerikkalaisiin, jotka seuraavat intensiivisesti laatumediaa ja suhtautuvat kriittisesti Trumpiin.

Kansakunnan polarisoitumisen kuvauksena Iloniemen erittely on pätevä, mutta mikä juurisyy on aiheuttanut jakautumisen? Tätä on tärkeää analysoida,  koska kysymys on demokratian perusteita järisyttävästä mullistuksesta. Jollakin tapaa vallankäytön paradigman muutos liittyy keskiluokan aseman muutokseen. Valtava joukko ihmisiä ei ole saavuttanut sitä elintasoa, jota ehdittiin pitää Yhdysvalloissa jo saavutettuna etuna. Tulotaso on jämähtänyt paikalleen tai taantunut. Vain osa keskiluokkaisista ihmisistä on noussut elintasoportaita ylöspäin. Trumpin verohelpotukset ovat saaneet vastakaikua juuri näissä tulotasossa taantuneissa ihmisissä. 

Häviölle jääneet entiset keskiluokan ihmiset purkavat mielipahaansa poliittisiin protesteihin, jotka kohdistuvat perinteisiin puolueisiin ja niiden valta-asemaan. Trump on tarjonnut puolueista riippumatonta pelastussanomaa, joka on tehonnut osaan kansalaisista, mutta jonka katteettomuus  on turhauttanut niitä,  joita lupaukset eivät ole tavoittaneet.

Taloudellisesti ja ideologisesti Trumpin päämääriin sitoutuneet ihmiset ovat järkähtämättömiä: he eivät hevillä luovu pinttymistään. Niinpä presidentin disinformaatio ja tempoileva käytös eivät hetkuta tosikannattajia mihinkään suuntaan.

:::::::::::::::::::::

Trump saavutti menestystä taloudenhoidossa kolmena ensimmäisenä presidenttivuotenaan. Kasvu- ja työttömyyslukemat näyttivät jatkavan Obaman kauden positiivisia kehitystrendejä, mutta sitten tuli korona, jota Trump ei selvästikään ottanut kovin vakavasti.  Hän jopa sivuutti sen agendaltaan ohimenevänä häiriötekijänä vähätellen koko ongelmaa. Näytti siltä, ettei hän halunnut kuulla huonoja uutisia. Työttömyysaste nousi finanssikriisin aikaiselle tasolle ja sen yli. Presidentin heikko valmistautuminen koronaepidemian järkyttävään  leviämiseen Yhdysvalloissa on sittemmin johtanut – kun totuus on paljastunut - valheellisiin jälkikäteisselityksiin, kuinka hyvin muka presidentti on hoitanut tehtävänsä.

Trumpin koronaan suhtautumista on ohjannut toisen presidenttikauden tavoittelu. Mikään ei ole saanut asettua esteeksi Trumpin presidenttitiellä. Syylliseksi koko epidemiaan Trump leimaa Kiinan hänelle ominaiseen yksinkertaistavaan tapaan. Kannattajat luultavasti uskovat tähän sumutukseen.

Trumpin kunnianhimo ulottuu paljon totuttujen rajojen tuolle puolen. Presidentin jopa epäillään valmistelevan vallankaappausta, jos häntä ei valita vaalien kautta. Asiaan kuuluu pelottelu kauheuksilla, joita Yhdysvallat kokee,  jos presidentin nimi ei jatkossa ole Donald Trump. Jää vaikutelma, että vastustajan on saatava reilu äänten enemmistö (mukaan lukien ns. vaa´ankieliosavaltiot), jos halutaan säästyä raa´alta vaalien jälkeiseltä valtataistelulta. Suoraan sanottuna kysymys on demokratian asettamisesta kyseenalaiseksi.

Monessa suhteessa Trumpin demokraattinen vastustaja on istuvan presidentin vastakohta, joka taas on syntynyt kultalusikka suussa. Joe Bidenilla on ollut rankkoja vastoinkäymisiä perhepiirissä, jotka voivat vaikuttaa taustalla ihmisten äänestyskäyttäytymiseen. Hän ei ole rikas,  kuten ovat lähes kaikki senaattorit. Bidenin on ollut helppoa julkaista varallisuustietonsa päinvastoin kuin Trumpin, jonka  henkilöhistoria tuntuu täyttyvän epämääräisillä peittely-yrityksillä.

Biden on pitänyt tärkeällä sijalla Trumpille kiusallista rotukysymystä. Hän on julistanut sanomaa eri väestöryhmien tasa-arvon puolesta. Rotuteema on noussut lähes keskeiseksi teemaksi presidentinvaalien ennakkoasetelmissa.

Ulkopolitiikassa Bidenia odottaa rankka savotta, niin paljon istuva presidentti on tuhonnut kansainvälisen yhteistyön perustaa. Kysymys ei ole pelkästään vaalilupauksista lupausten vuoksi, oikeastikin Bidenilla on sauma tervehdyttää suhteita liittolaisiin ja vastustajiin. Bidenin lehtikirjoitus (Foreign Affairs) ”Amerikan on jälleen johdettava” poikkeaa Trumpin iskulauseesta ”Let´s Make America Great Again” oleellisella tavalla. Biden menee mukaan kansainväliseen yhteistyöhön haluten ottaa siinä johtoaseman, kun taas Trump on kaikessa asettanut Yhdysvaltain edun muiden yläpuolelle, vaikka siitä aiheutuisi loppukädessä vahinkoa Yhdysvaltain asemalle.

Biden liittää kansainvälisen yhteistyön demokratian puolesta taisteluun, koska viime aikoina demokratia on joutunut puolustuskannalle. Biden puhuu demokratian uhanalaisuudesta. Kiina-suhde on Bidenillekin ongelma. Kysymys on paitsi kaupasta niin myös taistelusta suurimman suurvallan asemasta. Taistelu teknologisesta edelläkävijyydestä  sanelee suhteen luonteen hyvin pitkälle.

Bidenin kohdalla voidaan puhua laskelmoidusta liittoutumisesta,  kun hän saattoi omat edut yhteen varapresidenttinsä Kamala Harrisin kanssa. Epäilemättä rotu-, tasa-arvo- ja vähemmistökysymykset olivat kriittisiä tekijöitä valinnassa.  Harris merkitsee kuitenkin enemmänkin: hänen asemansa varapresidenttinä voi realisoitua presidentin viraksi nelivuotisjakson aikana  (jos valinta kohdistuu Biden-Harris -yhdistelmään),  koska Bidenin terveys saattaa horjua.

Taistelu presidenttiydestä kulminoituu TV-väittelyihin. Niissä Trumpilla on ennakkosuosikin asema. Biden on päästänyt joissakin tilanteissa sammakkoja suustaan, joita vastustajat ovat käyttäneet hyväkseen leimaamalla Bidenin seniiliksi. Ero Bideniin on lähinnä sinä, että Trumpin ”sammakot” ovat olleet tarkoituksellisia ja omalle väelle tarkoitettuja.

Presidentinvaaleissa on kysymys myös senaatin ja edustajainhuoneen valinnoista. Edustajainhuone säilynee demokraateilla, mutta senaatin tilanne on avoin. Bidenille olisi tärkeää saada koko kongressi taakseen, jotta hänen ajamansa muutokset astuisivat voimaan.

::::::::::::::::::::

Joe Biden tekisi suuren palveluksen demokratialle, jos asettaisi tavoitteekseen – valinnan kohdistuessa häneen - yksinkertaisesti presidentin tehtävien normalisoinnin. Trumpin kausi on ollut presidentin tehtävien arvokkuuden mitätöimistä ja pahimmillaan tehtävien halveksuntaa.

Presidentinvaaleissa äänestetään henkilöä, mutta juuri nyt tuntuu siltä,  että osalle äänestäjistä äänestys koskee politiikan suuntaa ehdokkaiden ollessa vain kyltteinä valitsemilleen politiikan suunnille. Tällä tarkoitan, että suuri osa äänestäjistä sivuuttaa henkilön yhdentekevänä (jopa rasitteena), kunhan tämän  edustama ideologia edustaa  niitä arvoja, joita äänestäjä kannattaa.

 

 

keskiviikko 23. syyskuuta 2020

Koronan vaarallisuutta on liioiteltu?

 

Koronaepidemia on keskuudessamme, on ollut jo yli puoli vuotta. Arvioita sen vaikutuksista esitetään jatkuvasti. Nettiaikakaudella -  kuten olen useasti todennut -  asiantuntijuuden määrä ja laatu vaihtelevat laidasta laitaan. Kaikki tulee viestivälineistä läpi. Niinpä on syytä säilyttää pää kylmänä vastaanotettaessa eri alojen asiantuntijoiden arvioita koronaepidemian vakavuudesta.

Mieluummin kuuntelen kyllä THL:n arvioita koronasta kuin joidenkin varsinkin kansainvälisten ”asiantuntijatahojen” arvuutteluja, miten tässä käy.

Jotkut ottavat rohkeasti etunojaa arvioissaan. Kanava-lehdessä  6/2020 artikkelissa ”Miksi olen koronaskeptikko” vapaa kirjoittaja ja tutkija  Olli Tammilehto nostaa epäilyn koko koronaepidemian vakavuuden ylle. Koronauutisten tulva jopa ärsyttää kirjoittajaa. Syynä ärtymykseen on,  että lehdet Tammilehdon mielestä johtavat tavallista ihmistä harhaan. Tammilehto: ”Muualta hankkimani tiedon valossa vallitseva koronapuhe (liioittelussaan) on järjetöntä”. Meniköhän THL:n asiantuntijoilta  nyt luu kurkkuun?

Tammilehto väittää, että suuren lääketieteen ja epidemiologian tutkijajoukon mielestä ”koronan torjuntatoimet tappavat enemmän ihmisiä kuin itse virus”. Tästä ei vallitse konsensusta, päinvastoin tällaiset mielipiteet jäävät vähemmistöön. Konsensuksen puute tuskin estää näkemästä, että vallitseva käsitys on,  että korona on globaalisti erittäin vaarallinen pandemia.

Tammilehto rajaa huomionsa kohteeksi pelkästään koronan aiheuttamat kuolemantapaukset. Korona on kuitenkin vienyt teho-osastolle valtavan määrän ihmisiä,  jotka ovat pelastuneet hyvän hoidon ansiosta. Eivätkö tehohoito-osaston potilaat olekaan taudin vaarallisuutta kuvaavia tapauksia? Vaarallisuutta voidaan arvioida myös lukuisten sairaalahoitoon joutuneiden tartunnansaaneiden näkökulmasta.  Jotta pelastettaisiin  ihmishenkiä,  on ollut välttämätöntä eristää ihmisiä,  joka sekin on nähtävä taudin vaarallisuuden osoituksena.

Tammilehto jättää kokonaan käsittelemättä taudin uhrien kärsimykset,  jotka todistettavasti ovat olleet todella ankaria vakavemmissa tapauksissa. Mihin nämä tapaukset ovat unohtuneet kuvattaessa taudin vaarallisuutta?

Vielä:  jos Suomessa on (tätä kirjoitettaessa)  kuollut 339 ihmistä ja Ruotsissa 5865 ihmistä,  oikeuttako tämä määrittämään, että uhreja on vain vähän. Tartunnan saaneita on Suomessa virallisesti yli 8900 (Ruotsissa lähes 90 000), joka kertoo massiivisesta epidemiasta. Se,  että heitä ei ole Suomessa enemmän johtuu suurelta osin kunnolla hoidetuista tiukoista rajoitustoimenpiteistä.

Tammilehto perustelee viruksen vaarattomuutta sillä,  että sen tappokyky on pienempi kuin epidemian ”alussa luultiin”. Luojan kiitos, jos näin oli, mutta ei tällä perusteella voi väittää virusta jotenkin vähemmän vaaralliseksi. Jos siis viruksen tappokyky on osoittautunut odotuksia pienemmäksi, niin voidaanko sillä perusteella vähätellä aiheutuneita henkilökohtaisia, alueellisia tai kansakuntakohtaisia katastrofeja. Viruksen vaarattomuutta ei voida myöskään perustella sillä, että suuri osa tartunnansaaneista on oireettomia. He ovat potentiaalisia tartuttajia.

Vielä pidemmälle Tammilehto menee käsitellessään vanhusten kohtaloa. Hän perustelee viruksen tehottomuutta sillä,  että sen uhriksi on joutunut pääosin ikäihmisiä. Onko siis niin,  että (perussairaiden) vanhusten kuolemat ovat vähemmän merkitseviä,  kunhan tauti ei leviä valtaväestöön kohtalokkain seurauksin: ”Miten tautia, joka tappaa lähinnä vain heikoimpia ihmisiä voidaan pitää niin vakavana, että nyt nähdyt mullistukset (tarkoittaa kai ehkäisevien toimenpiteiden laajuutta) olisivat oikeutettuja?”

Kuulostaa epäinhimilliseltä (joskin jossain määrin ”ruotsalaiselta”) ajattelulta. Onko siis vanhuksen hengenmeno,  jolla on perussairaus jotenkin helpommin hyväksyttävissä? Ja juuri kun päästiin eroon toistuvista vanhuskuolemista laitoshoidossa sekä Ruotsissa että Suomessa -  ankarien ponnistelujen jälkeen.  Jopa Ruotsin tunteettoman tuntuinen koronaylipappi Tegnell on lausunut syytöksiä laiminlyönneistä  vanhusten hoidossa.

Koronan vaikutukset vaihtelevat. Viime aikoina tartunnan saaneet ovat kuuluneet useimmiten nuoriin ikäluokkiin, kun taas ikäihmisten tartunnat ovat vähentyneet ehkä vanhusten lisääntyneen varovaisuuden ansiosta. Toki vieläkin on vaara, että nuoret tartuttavat taudin riskiryhmiin. Tulevien tapahtumien ennakointi on osoittautunut vaikeaksi. Senkin takia en lähtisi Tammilehdon tapaan lausuman suoraviivaisia arvioita jatkokehityksestä. Se lohduttava puoli  tarttuvuuden  painottumisesta nuoriin  ikäluokkiin  on ollut,  että kuolemantapaukset ja sairauden vakavat  muodot ovat vähentyneet, vaikka tartuntoja on ollut runsaasti.

Tammilehto asettaa kyseenalaiseksi myös itse koronakuolemat, siis sen, että läheskään kaikki ilmoitetut kuolemat olisivat koronan aiheuttamia. Epäilemättä koronan tiliin on pantu maailmalla muihin sairauksiin kuolleita. On sitä paitsi iso rajanveto-ongelma,  mihin  potilas kuolee,  kun hänellä on sekä perussairaus että koronatartunta. Väitän, että yhtä lailla on niitä maita (Venäjä, Brasilia…..), joiden ilmoitettu kuolleisuus koronaan on aivan alakantissa. Jotkut valtiot kokevat nimittäin häpeänä sen, että koronan uhreja on paljon, onhan se osoitus hoidon tason heikkouksista tai kyvyttömyydestä torjua epidemia. Siispä pistetään potilaan kuolema jonkin muun sairauden piikkiin. Tammilehto sortuu saivarteluun pohtiessaan näitä ongelmanasetteluja pelkästään osoittaakseen,  että koronan vaikutuksia liioitellaan.

Tätä kirjoitettaessa epidemia on taas voimistunut. Uutissivut ovat täynnä koronaskuuppeja. On melko toissijaista pohtia onko kysymys toisesta  aallosta vai vain uusista erillisistä tartuntaryppäistä, tauti joka tauksessa levittää tuhoaan. Espanjan tauti kiersi maapalloa ainakin neljässä aallossa, joista  kolmas aalto oli  pahin Helsingissä, Lapissa taas neljäs aalto. Taistelu rokotteen käyttöönoton ja koronan paluukierron välillä jatkuu. Sitä ennen taistelussa virusta vastaan ei pidä hoiperrella väheksymällä epidemian laajuutta.

Meneillään oleva ”toinen aalto” (käytän paremman puutteessa tätä ilmaisua) osoittaa, että kysymys on vakavasta kansanterveydellisestä ongelmasta,  joka voidaan kyllä mitätöidä tilastolukujen ja erilaisten niistä johdettujen spekulaatioiden taakse, mutta en usko,  että vähättelyyn on mitään aihetta.

Tammilehto yrittää teoretisoida Italian räjähdysmäisesti levinneillä tautitapauksilla väittäen,  että näiden takana oli muitakin  kuin koronasta johtuvia syitä (väestön ikärakenne, terveydenhoitojärjestelmän heikkoudet). Tammilehto pelottelee muiden sairauksien hoitamatta jättämisellä,  kun korona on vienyt kaiken kapasiteetin. Tälläkin asialla voidaan spekuloida.  Suomessa on kysymys ensisijaisetsi hoitovajeesta,  jota organisoidusti pyritään kuromaan kiinni. En vähättele ongelmaa,  mutta viivästyksillä spekuloinnilla saadaan vain suuria otsakkeita aikaiseksi.

Mitä tulee yhteiskunnan sulkemistoimien seurauksiin viruksen torjuntataistelun yhteydessä, niin kiistämättömiä ongelmia on aiheutunut, koska yritystoiminta on vahingoittunut,  mutta en osaa sanoa,  miten näin iso tapahtumasarja olisi saatu hoidettua ilman massiivisia toimenpiteitä. Ruotsia on pidetty esimerkkinä ihmisten vapaaehtoisuuteen perustuvasta viruksen torjunnan onnistumisesta, mutta siellä on aivan vastaavat bruttokansantuotteen alenemisluvut kuin muuallakin.

Tammilehto esittää tapahtuneen ”hulluuden” (koronan vaikutuksen yliarvioinnin) syyksi hallitusten epäpätevyyden tai sitten ”lääketeollisen kompleksin ” korruption. Lääkäreiden sidoksista esim. rokotteita tuottaviin lääkeyhtiöihin on spekuloitu alvariinsa. En yritä väittää, etteikö näitä yhteyksiä olisi jopa tuhkatiheään, mutta tästä on rohkeaa vetää johtopäätöstä,  jossa koronan hoito tarkoitushakuisesti laiminlyötäisiin.

Tammilehto uppoaa ikiaikaiseen salaliittoteoria-ansaan, jossa kaikki tiet vievät salaliittojen  syövereihin: ”Jos kaikki edellä kerrottu on totta, miten tällaista hulluutta voi yleensä esiintyä”. Niinpä niin, jos siis ”kaikki” (Tammilehdon kertoma tai toistama) on totta, tähän ”kaikkeen” pitäisi liittää vähintään kritiikki ja itsekritiikki, jotta edes lähestyttäisiin tieteellistä totuutta.

THL:n arvio koronan vaarallisuudesta ei ole muuttunut, vaikka taudin lievät muodot ovatkin yleistyneet vaikeampien kustannuksella.  Monin paikoin Euroopassa kiristetään uudelleen koronarajoituksia. Tämä tie voi meilläkin olla edessä.

PS

Oheisen tekstin kirjoittamisen jälkeen on vahvistunut käsitys, että koronassa edetään toiseen aaltoon. Meillä ja muualla ollaan palauttamassa matkustusrajoitteita ja suojaustoimenpiteitä. Tartuntaluvut ovat hälyttävässä kasvussa……

 

 

 

sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Francis Fukuyama ja identiteettipolitiikka vs. liberaali demokratia

 


Wikipedia määrittää identiteettipolitiikan seuraavasti: Identiteettipolitiikka on poliittisen ryhmän muodostamista rodunsukupuolenetnisen ryhmänseksuaalisuuden tai muun vastaavan ominaisuuden mukaan, ei poliittisen ideologian tai taloudellisten etujen perusteella.

Francis Fukuyama  kirjoitti  vuonna 2018 kirjan,  jonka nimi kuuluu ytimekkäästi ”Identiteetti” (Antti Immosen suomennos,  2020). Alaotsakkeena on ”Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka”. Alkuperäisen teoksen nimi on ”Identity:  The Demand for Dignity and the Politics of Resentment”. Alaotsakkeella viitataan identiteettiä korostavien tahojen kokemaan arvostusvajeeseen ja siitä johtuvaan kateuteen, jotka sitten yhdessä synnyttävät identiteetti-ilmiöitä. Teoksellaan Fukuyama osallistuu identiteettipolitiikasta käytyyn/käytävään keskusteluun.



Identiteetti-teoksen voidaan sanoa olevan osa Fukuyaman itsekriittistä arviota omista kirjallisista töistään, kirjoittihan hän vuonna 1992 teoksen ”Historian loppu ja viimeinen ihminen”, jossa hän vannoi – Moskova-johtoisen sosialismin raunioilla -  liberaalin demokratian nimiin taistelussa tulevaisuuden yhteiskuntajärjestelmien paremmuudesta. Palaan tähän asetelmaan hiukan myöhemmin tässä kirjoituksessa.

Uudella vuosituhannella liberaali demokratia on kärsinyt tappioita ja vastaavasti autoritaariset vallanpitäjät ovat saavuttaneet menestystä. Autoritarismi nojaa hyvin vahvasti identiteettipolitiikkaan. Voitaneen siis objektiivisesti todeta, että Fukuyama on 1990-luvun vaihteen arvioissaan ainakin osin erehtynyt: liberaalin demokratian kilpailijana autoritaarisuus (lue: identiteettipolitiikka) on saavuttanut kiistatonta menestystä.

Identiteettipolitiikassa kysymys ei ole uudesta asiasta, vaan jo useamman vuoden valokeilassa olleesta polttavasta aiheesta. Ajankohtaisimmillaan aihe oli Fukuyaman Identiteetti-kirjan ilmestymisen aikoihin, mutta ei toki ole menettänyt merkitystään 2020-luvulle tultaessa.

Identiteettipolitiikan nousussa oli kysymys siitä, että osin politiikan ulkopuolelta, osin sen sisältä tulleet (uudet) voimat järisyttivät liberaalidemokratian perustuksia. Hyvin usein kysymys oli populistisista voimista, jotka hakivat paikkaa auringossa omilla teemoillaan. Avainasia identiteettipolitiikan kannattajien mielestä  oli ja on yhteyden rakentaminen suoraan kansaan ja kansalaisiin sen vastapainoksi,  että perinteisen liberaalin demokratian katsottiin etääntyneen tavallisista kansalaisista. Myös identiteettipolitiikan innokkaat kannattajat polarisoivat kansalaismielipidettä,  sillä noudatettua populistista politiikkaa määritti usein kansallismielisyys, joka loitonsi (ääri)nationalismin vastustajia identiteettipolitiikan harjoittajista.

On mielenkiintoista palauttaa mieleen Fukuyaman pari vuotta vanhat ”Identiteetti”-kirjassa esittämät arviot ja verrata niitä tämän päivän vallitseviin näkemyksiin identiteettipolitiikasta.

Olen itsekin kirjoittanut näissä blogikirjoituksissa identiteettipolitiikasta. Esimerkiksi 26.10.2018  kirjoituksessa ”Populismista ja antipopulismista” pohdiskelin asiaa seuraavasti: ”Onko sinänsä arvokas liberaali ajattelu tunkenut liian ärsyttävästi läpi? Onko itsetyytyväinen liberaalidemokratia muodostunut joillekin järjestelmän negatiivisten piirteiden ilmiasuksi? Onko demokraattinen edistys kääntynyt itseään vastaan? Ovatko liberaalirattaiden kärryiltä pudonneet tulleet vihaisiksi ja pyrkivät nyt kääntämään kärryjen suunnan?”

Ja vielä samassa yhteydessä:

”Ettei siis tulla (koskien identiteettivajeesta kärsiviä) nähdyksi? Ettei siis tulla ymmärretyksi? Ettei siis tulla kunnioitetuksi? Nämä ovat hankalia kysymyksiä ihmiselle – kuten tämän kirjoittajalle – joka on ehkä hiukan naiivisti kuvittelut liberaalidemokratian pysyvän vahvana läntisissä demokratioissa.”

:::::::::::::::::::::

”Identiteetti”-kirjan kirjoittamisen katalysaattoriksi Francis Fukuyama nimeää itsensä Donald Trumpin. Trump näytti tarjoavan aluksi vaihtoehdon - vahvan johtajan mallin – poliittisten puolueiden monia turhauttavan kilpailun sijaan. Vahvan johtajan  tavoitteellisena  haaveena näytti olevan pyrkimys yhdistää kansa. Trump on ollut kuitenkin kaukana vahvasta kansan yhdistäjästä. Hänestä ei ole siihen ollut, päinvastoin hän on lietsonut eripuraa.  Ehkä lähelle tätä kansanyhdistämispäämäärää pääsi Franklin Delano Roosevelt vuoden 1932 jälkeen. Rooseveltin ”New Deal -aikaa” kesti kaksi sukupolvea.

Fukuyaman ei ole tarvinnut tarkistaa kriittistä  käsitystään Trumpista. Mitä hän sanoi tarkalleen ottaen kirjassaan vuonna 2018?  ”Luonteen osalta oli vaikeaa kuvitella yksilöä, joka olisi  soveltunut häntä vähemmän Yhdysvaltojen presidentiksi”. Ja edelleen: ”Häneltä puuttuivat kaikki suuren johtajan hyveet – perusrehellisyys, luotettavauus, pätevä arvostelukyky ja omistautuminen julkisille asioille sekä ominaisuuksia luotsaava moraalitaju”.

Identiteettipolitiikan näkökulmasta Trump on – konservatiivi Fukuyaman pettymykseksi - mitä selvin populistinen nationalisti. Fukuyama murehtii paitsi autoritaarisesti hallittujen maiden kasvua (Kiina, Venäjä, Filippiinit, Unkari, Puola jne.) niin myös kahden liberaalin demokratian, USA:n ja Englannin (brexit) kääntymistä pois liberalismista kohti nationalismia.

Fukuyama torjuu yksioikoiset mielipiteet koskien ”Historian loppua”. Ensinnäkään hän ei ollut kirjaa kirjoittaessaan niin jyrkkä mielipiteissään,  kuin mitä jälkikäteen on haluttu sanoa. Hän jätti lukuisia varauksia liberaalin demokratian voittoa koskien. Fukuyama oikoo  arvostelijoidensa käsityksiä seuraavasti:  ensinnäkin ”sanalla  `loppu´ ei tarkoitettu ”Historian loppu -teoksessa” `päättymistä´ vaan `kohdetta´ tai `päämäärää´”, toisaalta hän huomauttaa, että alkuperäisen esseen otsakkeen perästä on jäänyt huomiotta siinä oleva kysymysmerkki. Selittelyä?  Ehkäpä, mutta ainakin voidaan sanoa, että Fukuyama on totuuden epäilijä ja etsijä. Toiseksi Fukuyama auliisti myöntää,  että hänen alkuperäinen arvionsa tulevaisuuden kehityksestä on vähintäänkin liioiteltu. Liberaali demokratia ei ole ollut läheskään niin lyömätön vaihtoehto kuin Fukuyama luuli. Hän on parannellut useissa teoksissa arvioitaan vanhoista näkemyksistään, ja jatkaa niiden uudelleenarviointia ”Identiteetissä”.

Oikoessaan arvioita ”Historian lopussa” esittämistään hän luo tilaa uusille arvioille liberaalista demokratiasta luopuneiden maiden identiteettipolitiikasta.  Fukuyaman teksti kiertyy lopulta aina Friedrich Hegelin ajattelun ympärille: Hegelille ainoa järkiperäinen ratkaisu on halu tulla tunnustetuksi, joka  tapahtuu jokaisen ihmisen universaalin arvon tunnustamisen kautta. Juuri tämä on liberaalin demokratian haaste: sen on pystyttävä liberaalin demokratian keinoin (”nykyistä universaalimmilla tavoilla”) luomaan edellytykset tulla tunnustetuksi. Muutoin joudumme kärsimään vastentahtoisesta identiteettipolitiikasta, josta on syntynyt vaihtoehto liberaalille demokratialle.

Identiteettikäsitykset eivät ole vain vaihtoehto liberaalille demokratialle vaan kulttuurirajat ylittävä välttämättömyys, joka kertoo halusta tulla tunnustetuksi. Sama koskee arvokkuuden vaatimusta. Juuri tämän takia haaste liberaalille demokratialle on niin suuri: identiteettipolitiikalla on syynsä! Ajatellaanpa vaikka Ranskan suuren vallankumouksen tavoitteita!

Liberaali demokratia perustuu mm. tasa-arvoon ja valinnanvapauksiin. Valitettavasti näitä on alettu pitää itsestäänselvyyksinä demokratioissa. Rutinoituminen saattaa johtaa joidenkin mielestä demokratian yhdentekevyyteen.

Identiteettipolitiikka synnyttää itse dynamiikkansa,  koska kaikki (etniset, sukupuoleen perustuvat jne.) ihmiset muodostavat ryhmiä,  joilla on uhriksi joutumisen kokemus,  ja joilla on tarve identiteettiin. Modernisaatiossa ”kaikki” identiteetin vaihtoehdot ovat läsnä! Juuri tämä yhteiskunnan piirre – jatkuvasti muuttuva maailma - saattaa tehdä jotkut yksilöt ja ryhmät onnettomiksi: haikaillaan ”vanhaa hyvän ajan” yhteisöllisyyttä. Juuri näitä ihmisiä identiteettipoliitikot käyttävät hyväkseen: teitä on petetty, seuratkaa meitä!

Tunnetuin tällainen modernisaatio on globalisaatio, tai sitä lähempänä EU: kansallisvaltiovaltio luhistuu, epäonnistuu, kuuluu viesti! Mikä siis apuun ahdistuksessa?  Vastaus voisi olla,  että ihmisillä on monia henkisesti helpottavia vaihtoehtoisia identiteettejä (sukupuoli, työpaikka, rotu, koulutus, kansallisuus…..) ahtaampien identiteettien sijasta. On myös mahdollisuus luoda laajempia ja yhdistävämpiä identiteettejä. Parhaassa tapauksessa eri asioita positiivisella tavalla yhdistellen luottamus liberaaliin demokratiaan kansalaisten keskuudessa  lisääntyy.

Vasemmalla ja oikealla on eräitä kipupisteitä,  jotka identiteettikeskustelussa kannattaa tuoda esille: monikulttuurisuuden korostamisella helposti vähätellään maahanmuuttajien kansalliseen kulttuuriin integroimisen merkitystä. Assimiloituminen ei ole monissa tapauksissa käytännössä onnistunut. Populistisessa oikeistossa  taas haikaillaan taaksepäin sellaisen kansallisen kulttuurin perään, jota ei ole enää olemassa.

EU:ta koskevaan identiteettikeskusteluun Fukuyama hakee ratkaisuja,  jotka tuntuvat hiukan irrallisilta ja teoreettisilta. Fukuyama itsekin on skeptinen 28 jäsenmaan yhteisten liberaaleja demokratioita ja identiteettejä koskevien menettelyjen suhteen. Usko tuntuu horjuvan.

Maahanmuutto on elimellinen osa identiteettikeskustelua. Fukuyaman väitteen mukaan oikeisto pyrkii lakkauttamaan maahanmuuton kokonaan ja vasemmisto vaatii rajoittamatonta velvollisuutta ottaa siirtolaisia vastaan. Nämä argumentit eivät ainakaan Euroopan liberaaleissa demokratioissa pidä  paikkaansa. Kaiken kaikkiaan  Fukuyaman konservatiivinen näkemys suosii amerikkalaista näkökulmaa.

Fukuyama ottaa kantaa Barack Obaman Affordable Care Actin  (ACA) puolesta. ACA:n vastustajat yrittävät lavastaa sen identiteettikysymykseksi (musta presidentti auttaa muita mustia). Tosiasiassa monet hyötyjät ovat maaseudulla asuvia köyhiä valkoisia. Identiteettipolitiikka on vaikeuttanut ACA:n kaltaisten hankkeiden läpimenoa.

Lopuksi Fukuyama tarttuu oleelliseen muutokseen ideologisissa ja poliittisissa voimasuhteissa,  kun hän toteaa, että ”vanhaa valtaa” edustavat keskusta-vasemmisto- ja keskusta-oikeistopuolueet ja uutta  identiteettikysymyksistä nousevat puolueet. Ollaan haasteiden edessä.  Ristiriidat uusien ja vanhojen poliittisten voimien kesken ovat usein jyrkempiä kuin ”vanhojen puolueiden” aikaan.

Internetin läpimurto kaikkine seuraamuksineen on hyödyttänyt enemmän populistisia tahoja kuin perinteisiä puolueita. Some on suosinut identiteettiryhmiä. Tämä on näkynyt erityisesti autoritaarisesti johdettujen  maiden kansannousuissa, mutta myös oikeistolaisten identiteettiä korostavien tahojen toiminnassa demokratioissa. Some on pirstonut identiteettiryhmiä pienempiin osiin ja mahdollistanut väärän ja valheellisen tiedon levittämisen  ennenkuulumattomalla tavalla. On syntynyt lukuisa määrä  lisää identiteettiryhmiä.

Fukuyama päättää kirjansa arvioon ja ennustukseen, että ”nykyinen maailmamme liikkuu samanaikaisesti kohti vastakkaisia dystopioita: yhtäältä kohti hyperkeskittymistä ja toisaalta kohti loputonta sirpaloitumista”.

torstai 17. syyskuuta 2020

Dokumenttielokuva Alvar Aallosta

 


 

Parhaillaan elokuvateattereissa menee dokumenttielokuva Alvar Aallosta (1898-1976) nimeltään osuvasti pelkästään ”Aalto”. Ohjaus on Virpi Suutarin. Sen ”pääosissa” ovat Alvar, Aino ja Elissa Aalto. Kävin katsomassa dokumentin kotipaikkakuntani uudessa hienossa  elokuvateatterissa  Cine Mäntsälässä.  En ole arkkitehtuurin tuntija, mutta olen toki kiinnostunut eri aikakausien arkkitehtuurisuuntauksista. TV:stä tulleet dokumentit Frank Lloyd Wrightistä ja isä ja poika Saarisesta ovat olleet innokkaan seurantani kohteita. Alvar Aalto -dokumentista muodostan mielikuvia dokumenttiin pohjautuen.

Nyt nähdyn dokumentin tähti on tietenkin Alvar Aalto. Uudessa elokuvassa korostuvat joskus aiemmin ehkä turhan vähälle huomiolle jääneet Aallolle läheisten naisten ”osasuoritukset”. Tällainen on  Alvarin ensimmäisen vaimon Ainon rooli miehensä rinnalla (toista vaimoa Elissaa unohtamatta). Tämä näkökulma avautuu kirjeiden muodossa,  jotka tekijöillä ovat olleet käytössä. Puolisoiden kirjesuhde on leikkisä, kiusoitteleva ja eroottinen. Aino aina silloin tällöin valittelee Alvarin ulkoisen viehätysvoiman vaikutusta vastakkaiseen sukupuoleen. Samalla Aino selvästikin tasapainotti boheemin Alvarin riehakkuutta. Alvar Aalto taas selvästi nautti roolistaan muiden seurassa. Mutta kuva kyllä täydentyy yltäkylläisillä keskinäisen rakkauden osoituksilla.

Aino Aalto ei ollut pelkästään muusa vaan ammattitaitoinen huonekalusuunnittelija. Hyöty molemmin puolin oli huomattava. Alvarin ja Ainon suhde kuvataan paitsi rakkaussuhteena niin myös tehokkaana työsuhteena. Ilmeisesti he täydensivät toisiaan jollain liki optimaalisella tavalla. Jää miettineeksi uhrautuiko Aino miehensä puolesta tukiessaan pyyteettömästi puolisoaan?  Ainon varhainen kuolema (1949) ei pysäyttänyt Alvarin luovuutta, mutta jonkin ison täyttämättä jääneen aukon Ainon poismeno jätti. Uusi puoliso Elissa oli hänkin toki läheinen mestariarkkitehdille varsinkin,  kun Aalto pyrki muovailemaan hänestä Ainon ulkonäköä myöten.

Ainon vaikutusta huonekalujen suunnittelussa ja valmistamisessa ja miehensä tukemisessa  ei voi aliarvioida. Niistä tuli Alvar aallon töiden yksi kivijalka. Teknisesti Aalto käytti huonekalujensa ”taivutetun puun” menetelmissä hyväkseen alansa huipun, Otto Korhosen apua.  Korhonen oli kullanarvoinen kuolemaansa 1935 saakka.

Aallon arkkitehtuurin kansainvälisen läpimurron kannalta näyttely New Yorkin modernin taiteen museossa MoMassa vuonna 1938 oli äärimmäisen tärkeä. Tästä Aallon maine Yhdysvalloissa kasvoi koko 1940-luvun ajan ja sen jälkeen.

Aalto teki uransa aikana valtavan määrän arkkitehtonisia merkkirakennuksia varhaisvaiheen töistä, Paimion parantolasta, Muuramen kirkosta ja Viipurin kirjastosta lähtien.  Dokumentissa kuvataan useat Aallon suunnittelemat keskeiset rakennukset. Tekijöiden kamera viipyy rakennuksissa kiitettävän kauan,  jolloin vapaudutaan nonstop-tyyppisestä hyppelehtimisestä. Aallon tärkeimpiä töitä ovat mm. Villa Mairea, Helsingin Finlandia-talo, Kulttuuritalo, Kansaneläkelaitoksen päätoimitalo, Rovaniemen asemakaava, Jyväskylän yliopiston päärakennus, Säynätsalon kunnantalo, Seinäjoen Aaltokeskus, Espoon Otaniemen päärakennus. Suomen jälleenrakentamisessa Aallon rooli kannattaa huomioida.  Aalto suunnitteli myös ulkomaille arkkitehtonisia merkkirakennuksia.

Elokuvassa käytetään kertojina kymmeniä pääosin kansainvälisiä (mutta myös kotimaisia) Aallon töiden tuntijoita, jotka kritiikittömässä ylistävyydessäänkin monipuolistavat Aallosta syntyvää kuva.  Aalto kuvataan eloisana maailmanmiehenä varsinkin sitten,  kun hän on saanut kokemusta menestyvänä arkkitehtinä. Persoonan merkitystä Aallon  menestyksessä ei voi liioitella.  

Aalto tutustui jo varhain vallitseviin suuntauksiin, mm. Walter Gropiuksen perustamaan Bauhausin uuden arkkitehtuurin suunnittelukouluun. Aallon töissä on nähtävissä kiistattoman selvästi vaikutteet uudesta arkkitehtuurista, joskin hän itse kielsi vaikutuksen kategorisesti väittäessään,  ettei tuntenut Hugo Gropiuksen arkkitehtuuria.

Aallon vaikutus levisi rakennustaiteen ulkopuolelle yhteistyökumppanien avulla.  Alvar Aallon, Aino Aallon sekä Maire Gullichsenin (o.s. Ahlström) ja Nils-Gustav Hahlin perustama Artek oli mukana lanseeraamassa maailmalle pohjoismaisen muotoilun käsitettä.

Monille suomalaisillekin elokuva on ensimmäinen selkeä kertaus hieman hapertuneesta Alvar Aallon kuvasta. Hänestä on ehtinyt muodostua kiiltokuvamainen ikoni. Dokumentissa hänessä nähdään ihminen loistavine ominaisuuksineen ja puutteineen.

Aallon elinaikana kuvattu filmimateriaali on dokumentin tärkeää kuva-aineistoa ja kertoo vauraasta elämäntavasta hulppeine veneineen. Tämän kaiken hän oli ansainnut lahjakkuudellaan ja kovalla työllä. Aallon arkkitehtitoimisto oli pitkään pieni huone. Vasta menestyksen myötä hän siirtyi isoihin monen kollegan työtiloihin. Silloin hän pystyi myös delegoimaan töitään ja saattoi itse keskittyä töidensä hahmotteluun ja työpaikan hengen luomiseen.

Aalto ehti kokea myös nuoren arkkitehtipolven ”vierastamissuhteen”. Häntä alettiin pitää 1960-luvun radikalismin päivinä ”dinosauruksena”, joka oli pakko ottaa huomioon,  mutta jonka vaikutusta vastaan taisteltiin.  Ärtymys Aaltoa kohtaan johtui hänen töidensä  väitetystä keskittymisestä näyttäviin pankkipalatsikohteisiin,  joka ei sopinut silloiseen vasemmistosuuntaukseen. Aalto tuskin halusi murtautua ulos konservatiivisesta habituksesta, joka oli hänelle luontaista.

Dokumentissa ihmetelläänkin kuinka Aallon maine – samaan aikaan,  kun arvostelu kotimaassa lisääntyi – kasvoi kansainvälisesti uusiin sfääreihin.

Alvar Aalto ei ollut lasiinsylkijä. Vanhemmiten Aallon runsas alkoholin käyttö kääntyi häntä vastaan,  kun se loppuvaiheessa häiritsi työntekoa ja aiheutti jonkin työn menettämisenkin. Molemmat Alvarin vaimot Aino ja Elissa (avioliitto 1952) yrittivät hillitä alkoholinkäyttöä.  Dokumentissa näistä vaiheista kerrotaan hienovaraisesti,  mutta tosiasiapohjaisesti.

Dokumentti on tasalaatuinen kokonaisuus, ihaileva, mutta tarkasti elämänkulkua seuraileva ja sopivasti analyyttinen kertomus arkkitehtuurin suurnimestä. Ulkomaisten arvioijien ylistävät arviot  kertovat näkökulmasta,  joka meiltä suomalaisilta saattaa unohtua,  kun kriittisesti tarkastelemme suurmiehiämme.

Alvar Aalto kuoli Helsingissä vuonna 1976. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäen juurelle

 

maanantai 14. syyskuuta 2020

Rautalankavallankumous

 


Jari Moberg on kirjoittanut teoksen ”Sadoin sähkökitaroin”. Alaotsakkeena on ”Suomalaisen rautalankamusiikin historia”. Mobergin kirja on eräänlainen rautalangan käsikirja, josta löytyvät musiikin keskeiset sisällöt ja kehityskulut. Kaiken kaikkiaan on erinomainen asia,  että monien rautalanka-ajan muusikoiden vielä eläessä on saatu tällainen kirja aikaiseksi. Itse rautalankakausi, sen kulta-aika, kesti vain hetken 60-luvun alussa, mutta Moberg on käsitellyt aihetta laajalti esihistorioineen ja nykyaikaan ulottuvine elvytyksineen. Keskityn ohessa kaikkein kuumimman ajan rautalankavillitykseen, jonka koin itse ollessani vähän toisella kymmenellä. Mobergin kirjasta näkyy tietty viimeistelemättömyys pienine  virheineen, mutta pääasia eli historian kirjaaminen onnistuu riittävällä tarkkuudella.



Kirja on täynnä valtavan kokoisia mustavalko- ja värikuvia, joita vaivaa paikoin suttuisuus, mutta ne ajanevat tarkoituksensa. Ja olihan musiikkikin oli vakavan harrastamisen  ja ammattimaisen soittamisen välimailla.

Heräsin itse populaarimusiikkiin joskus vuonna 1962, kuten olen eräässä aiemmassa blogikirjoituksessa todennut. Aihetta on käsitelty tai sivuttu monissa aiemmissakin kirjoissa. Olen näissä blogikirjoituksissani käsitellyt rautalankamusiikkia viimeksi vuonna 2013.  Silloin arvioin  Arto Vilkon kirjaa ”Emmaa etsimässä” (Back to the Sixties ry). Tuon kauden monet ohittavat kuriositeettina suomalaisen kevyen musiikin historiassa. Mutta onko siihen aihetta? Vuonna 1962 elettiin tämän musiikkilajin nousun aikaa ja listoille rautalanka ilmestyi vuoden 1963 puolella. Sitten tulikin vastaan Beatles ja lauletun pop-musiikin kausi vuoden 1963 syksyllä. Rautalanka menestyi hetken britti-invaasion vanavedessä,  mutta kaiken kaikkiaan kukoistuskausi jäi todella lyhyeksi.

Minua kiinnostaa erityisesti historiaprosessien alkuvaiheet, mistä kaikki oikein alkoi? Tässä mielessä ”Sadoin sähkökitaroin” antaa vastauksia kysymyksiini ja  täyttää odotukset. Rautalankamusiikkiin sisältyi jotain erityistä: se oli hyvin nuorten soittajien musiikkia hyvin nuorille. Soittajavirtuoosien alut ottivat hetkeksi  tilaa ammattilaisilta…..

Käsityötunneilla eräät luokkakaverini tekivät itse sähkökitaransa. Buumi oli siis melkoinen. Radion vähäinen nuorisomusiikin tarjonta oli selkeä puute, mutta harvoista vaihtoehdoista valikoitui suosikikseni Ruotsista kopioitu ”Kahdeksan kärjessä”,  jota seurasin intensiivisesti vuosina 1962-63. Moberg tekee melkoisen palveluksen musiikin historiasta kiinnostuneelle julkaisemalla rautalankakauden Kahdeksan kärjessä -listat aikaväliltä 1/1963-12/1963, joiltakin osin ensimmäistä kertaa.  Kaikkien aikojen rautalankaklassikko, The Soundsin  ”Emma” ilmestyi listalle helmikuussa 1963 (siitä lisää myöhemmin). Listat olivat tuona vuonna sekoitus rautalankaa ja versioita viihdeklassikoista  sekä ajan alkuperäisistä ja käännösiskelmistä. Rautalankakappaleista erottuvat  ”Emman”  ohella The Strangersin mainio ”Kolme kitaraa”, The Soundsin ”Kulkuri” (oma silloinen suosikkini) ja The Esquiresin ”Juokse sinä humma”. Mutta oli paljon muitakin. Punaisena lankana kappalevirran läpi kulki Ruotsista tuotu muoti-ilmiö, kansanlaulujen tai vanhojen iskelmien uudet sähkökitarasovitukset.

The Soundsin hieno ”Mandschurian Beat” oli kova hitti Japanissa, jonka sähkökitarahistoriaan Moberg perehdyttää kirjassa tarkoin. Japanilaiset innostuivat kitaramusiikista hieman myöhässä,  mutta omaksuivat sen sitten ”tautina”. Väitetään, että Mandschurian Beatia myytiin Japanissa vähintään satoja tuhansia kappaleita ellei peräti miljoona kappaletta. Amerikkalainen rautalankayhtye The Ventures  teki tästä musiikista Japanissa jotain erityistä. Hetken aikaa Soundsin pojilla oli mahdollisuus läpimurtoon Japanissa , mutta poikien vanhemmat estivät 15-vuotiaiden nuorukaisten koulun keskeyttämisen.

Mistä sähkökitaravillitys käynnistyi? En perkaa tässä sähkökitaran historiaa, vaan keskityn rautalankakeskeiseen musisointiin. Välittömät vaikutteet tulivat Ruotsista. Ruotsalaiset yhtyeet menestyivät jo vuonna 1962 toimien mallina suomalaisille.  Niinpä Suomessa vastaanottavimpia olivat suomenruotsalaisten perheiden noin 15-vuotiaat nuoret. En ole tästä aivan  varma, mutta ainakin yhtyeiden jäsenten nimet ovat kovin ruotsalaisvoittoisia. Se oli sen ajan kansainvälistymistä!

Ruotsalaiset Spotnicks, Adventurers ja Violents menestyivät myös manner-Euroopassa.

Kaikki ovat yhtä mieltä siitä,  että The Ventures  (”Walk Don´t Run”) ja The Shadows (”Apache”) ovat rautalankamusiikin isä ja äiti. Molemmat mainitut  kappaleet ovat  vuodelta 1960 käynnistäen koko buumin. Shadows oli varsinainen hittitehdas Englannissa. Soundsin pojat löysivät varhain varsinkin Venturesin. Moberg väittää, että ensimmäisen suomalaisen rautalankakappaleen kitaroi kuitenkin ikoninen studiomuusikko Heikki Laurila vuonna 1961.

Rautalankamusiikin läpimurtoa edisti samanaikainen twistinvaasio,  joka sopi hyvin rautalangan pariksi.

On jännittävää seurata rautalangan läpimurtoa. Kirja antaa tähän hyvät eväät. Sähkökitaramusiikista kiinnostuttiin, koska tiedonvälitys TV:n myötä parani noina vuosina huomattavasti. Kuunneltiin paljon ulkomaisia radioasemia. Oli myös aktiivisia levyjen keräilijöitä;  kuunteleminen jaettiin ystäväpiirissä. 

Musiikin tekemisen haasteet olivat kokonaan oma juttunsa. Oli vaikeuksia saada kitaroita, vahvistimia, kaikulaitteita, rumpuja….. Ja sitten oli vielä hintarasite. Erikoisasemassa olivat Strangersin Jussi Itkosen kaltaiset entusiastit, jotka vanhempiensa avustuksella kävivät hakemasta välineet Englannista. Mutta ei briteiltäkään saanut kaupasta soittimia noin vain. Myös Englannissa olivat päällä toisen maailmansodan jäljiltä tuontirajoitukset. Stratocasterit  piti koota englantilaisilla tehtailla tuontiosista. Rahaliikenne oli oma lukunsa, reitti avautui Ruotsin kautta ja sitten piti ohittaa vielä tulli…... Ei ihme,  että osa harrastelijoista vuoli itse kitaransa puukäsitöissä.

Polkua tähteyteen tasoitti Soundsin osalta poikien aiempi viulunsoiton opiskelu. Kitarat saatiin joululahjoiksi vuonna 1961.

Kaiken kaikkiaan sähkökitarasoiton pioneerityöstä jää upea kuva. Soittajat vaihtuivat yhtyeissä tiheään, mutta tulostakin syntyi. Pian Sounds, Strangers ja Scaffolds ja monet muut esiintyivät mm. koulujen konvissa. Ensimmäinen suomalainen rautalankabändi, joka pääsi levyttämään oli The Savages (1962). Muita pidemmällä oli kuitenkin The Strangers, jolla oli oikeat esiintymisasut, ja joka pääsi esiintymään TV:ssä ja tekemään elokuvamusiikkia (”Vaarallista vapautta”). The Strangers kuitenkin missasi varhaisen vaiheen levytysmahdollisuudet, johtotähdeksi nousi Peter Ekmanin, Bobi Söderblomin, Henrik Granön ja Johnny Liebkindin The Sounds.  Vielä vuoden 1962 puolella seurasi TV-esiintyminen ja isoja keikkoja…. ja paljon treenaamista.

Uusia bändejä syntyi tuhkatiheään. Edellä mainittujen The Savagen ja The  Scaffoldsin lisäksi tunnetuimpia olivat The Esquires (Raittisen veljekset, Bergströmin veljekset), The Blazers,  The Avengers, The Destroyers….  Yhtyeiden varustetaso parani vuoden 1962 kuluessa ja edelleen vuonna 1963. Fender Stratocaster ei ollut enää harvinaisuus.

Pohjoismaiset kitarabändivieraat piristivät vierailuillaan. Erityisesti tanskalainen The Clifters ihastutti soittotaidollaan. Mutta osasivat suomalaisetkin: The Sounds oli vuodenvaihteessa 1962/63 aivan valmis bändi ottamaan levytyshaasteita vastaan. ”Emma” odotti tekijäänsä….  Kappaleen harjoittaminen esityskuntoon tapahtui Peter Ekmanin vanhempien mökillä joululomalla 1962:  ”Soittolaitteet  vietiin hevosella (!)  jään yli ja alkuun vain lämmitettiin mökkiä”.  ”Emma” julkaistiin tammikuussa 1963, tarkasta päivästä kiistellään edelleen. ”Emman” äänitysten yhteydessä valmistuivat myös ”Mandschurian Beat”, ”Golden Earrings”  ja ”Night Run”.

Moberg ylistää ”Emman” rautalankaversion rakennetta, varsinkin sen alkua ja loppua,  joihin on saatu vetävä ”koukku” mukaan. Johnny Liebkind osoittautui oivaksi sovittajaksi. ”Emmasta” tuli Kahdeksan kärjessä -menestyksen jälkeen kaikenlaisten listojen ykköshitti, joka möi 20 000 kappaletta. Moberg analysoi ”Emman”  juurta jaksaen kirjassaan. Soundsin menestys johti bändibuumiin. Kaikki levy-yhtiöt halusivat päästä palaselle.

”Emma” on myös symboli tangon – joka eli tuohon aikaan nousuhuumaa - ja rautalankamusiikin kaksintaistelulle listoilla 1962-1964.  Molemmat taisivat nousta ja hiipua tällä ajanjaksolla…..

Musiikillisesti vuosi 1963 oli rautalangan juhlaa. Ilmestyiväthän silloin mm.  The Strangersin ”Kolme kitaraa” ja The Soundsin ”Kulkuri”. Kolme kitaraa meni Kahdeksan kärjessä -ykköseksi pitkäksi aikaa ja Kulkuri oli varsinainen kestohitti.

Vuoden 1963 kesä oli  rautalankakeikkojen kesä.  The Sounds  ja monet muut olivat huippukysyttyjä. Strangers poikkesi muista ja lähti peräti Euroopan-rundille esiintyen mm. Rivieralla ja ilmeisen  hyvällä menestyksellä!  Mutta koulu kutsui syksyllä!

Myös levyjä julkaistiin kesällä 1963  runsaasti, mm.  Soundsilta ilmestyi single ”Muurari”/”Yksinäinen kitara”. Yksinäinen kitara on oikeasti ”Olen kuullut on kaupunki tuolla”. Monet pitävät sitä Soundsin parhaana biisinä.

Syksyllä 1963 rautalangan menestys levymyyntilistoilla jatkui laajalla rintamalla, vaikka uuden viehätys jo haalistui. Samoihin aikoihin kitarakokoonpanot eivät tahtoneet pysyä kasassa. Esimerkiksi Sounds koki isoja miehistönmuutoksia (Bobi Söderblomin lähtiessä Raittisen veljekset tulivat sisään) syksyllä 1963. Samalla rautalangan osuus väheni yhtyeen ohjelmistossa merkittävästi. Laulettu pop nousi suosioon. Johnny Liebkind julkaisi ensimmäisen oman singlen,  ”Hymyhuulet”.

Siirtyminen rautalankabändeistä laulubändeihin tapahtui asteittain vuoden 1964 aikana loppua kohti kiihtyen. Ajoittain laulettuakin materiaalia kutsuttiin ”rautalangaksi” tai ”kitaramusiikiksi” ja kaikenlaisia yhtyeitä ”rautalankabändeiksi”. Olen tässä kirjoituksessa rajannut puhdasoppisesti laulubändit käsittelyn ulkopuolelle.

Rautalangan suosio ei katkennut yhtäkkisesti, se hiipui hiljalleen. Yksi kappale kuitenkin joudutti rautalangan menestyksen heikkenemistä: Beatlesin ykköshitti Suomessa ”Twist And Shout” marraskuussa 1963 sai bändit etsimään laulusolisteja kokoonpanoihin. Yksi aikakausi alkoi olla ohi, mutta rautalanka ei kadonnut mihinkään vuosikymmeniin. Sillä on edelleen kuulijakuntansa  ja oma lukunsa ovat 2000-luvun lauletun popin kitaristit, jotka ammensivat ja ammentavat voimaa 60-luvun kitarasaundeista.

Kuusikymmentäluvun kitaramusiikki alkaa olla hyvin dokumentoitu. Jari Mobergin kirja on arvokas osa tätä työtä samoin kuin 10-osainen levysarja, johon on taltioitu kaikki 60-luvun rautalankalevytykset. Levysarjan ovat koonneet Hannu Nyberg, Olle Salo ja Jari Moberg.

 

 

perjantai 11. syyskuuta 2020

Black Lives Matter – Kenen kadut? Meidän kadut.



Docventuresissa näytettiin 7.9.2020 dokumentti ”Whose Streets? We Will Not Go Quietly” (2017), joka kuvaa Black Lives Matter -liikkeen syntyä. Dokumentin suuri arvo on siinä, että se menee tapahtumien keskelle, suoraan kadulle ihmisten pariin. Katselijassa ja kokijassa syntyy läsnäolon tuntu, mutta myös ahdistus kadun lakien ja rasismin seurauksena.
Dokumenttielokuva kuvaa tapahtumia köyhässä ja suurelta osin mustien asuttamassa Fergusonin kaupungissa  (joka kuuluu  Saint Louisin metropolialueeseen) sen jälkeen,  kun valkoihoinen poliisikonstaapeli Darren Wilson ampui mustaihoisen nuorukaisen Michael Brownin 9.8.2014.
Tapahtumat käynnistyivät tupakkavarkaudesta. Michael Brownin varkaus jäi valvontakameran nauhalle. Vähän myöhemmin konstaapeli Darren Wilson havaitsi  kadulla kaksi miestä,  jotka kävelivät keskellä ajoväylää. Miehet eivät totelleet poliisin kehotusta siirtyä jalkakäytävälle. Poliisi yhdisti miesten käsissä olevat pikkusikarit ilmoitettuun tupakkavarkauteen ja päätti puuttua asiaan. Wilsonin ja Brownin välille syntyy käsikähmä,  kun poliisi yrittää pidättää Brownin. Wilson ei saa pidäteltyä isokokoista Brownia, joka lyö poliisia. Jouduttuaan alakynteen poliisi tarttuu pistooliinsa ja sekavan tilanteen jälkeen ampuu  Brownia useita kertoja. Brown on siinä vaiheessa loitontunut autosta muutaman  kymmenen metrin päähän. Kuuden luodin todetaan osuneen Browniin aiheuttaen kuoleman.
Sekava tilanne jatkui ampumisen jälkeen. Tapahtumia kuvanneeseen  kameraan tallentuvat välittömästi ampumisen jälkeiset  tapahtumat. Nopeasti syntyi käsitys,  että poliisi oli ampunut aseetonta Brownia. Paikalle kiirehtinyt surmatun äiti kertoi, että ruumis oli kadulla useita tunteja. Ulkopuoliselle tarkkailijalle jää kuva,  että tilanne kaupungissa oli ollut räjähdysherkkä jo pitkään ennen dramaattista tapahtumasarjaa. Väkivallanteot ovat olleet arkipäivää kaupungissa.
Dokumentti käynnistyy varsinaisesti lyhyillä niiden ihmisten haastattelukatkelmilla, joilla on merkittävä rooli dokumentissa tapahtumien kommentoijina. Nämä ihmiset kuvaavat olleensa arkisissa askareissaan kuka missäkin ampumisen tapahtumahetkillä. Yhtäkkiä he ovat käynnistyvän historiallisen draaman todistajia  ja tapahtumiin osallistujia.
Syntyy spontaani ”kädet ylös” -liike myötätunnon osoituksena aseettomalle Brownille. Brownin tavoin ihmisjoukot ovat aseettomia. Joukossa ihmiset kadottavat pelkonsa, vaikka poliisien rintama lähestyy heitä. Pyrkimys on järjestää rauhanomainen mielenosoitus.  Toisin käy: särjetään ikkunoita, poltetaan myymälöitä, ammutaan  kyynelkaasuammuksia,  tuodaan kansalliskaarti paikalle, ammutaan kumiluoteja – ja lopulta  tilanne karkaa käsistä. Ulkopuolinen tarkkailija vetää helposti johtopäätöksen,  jossa ylilyönnit molemmin puolin johtavat konfliktiin. Amerikkalaiselle yhteiskunnalle tyypillinen polarisoitumisilmiö näkyy kauttaaltaan tapahtumakuvauksessa.
”Kädet ylhäällä, älkää ampuko” -mielenosoittajat sekoittuvat järjestyshäiriöiden tahallisiin aiheuttajiin. Mielenosoituksen organisaattorit yrittävät pitää tapahtumat järkevissä käsissä, mutta tehtävä on lähes mahdoton.  Poliisi menettää tilanteen hallinnan ja levottomuudet jatkuvat päivä toisensa jälkeen. Dokumentin kuvakerronta  paljastaa myös TV-yhtiöiden valitseman raadollisen lähestymistavan:  keskiössä ovat hävityksen äänet ja kuvat. Sen sijaan tapahtumien logiikka jää sivuun. Fergusoniin julistetaan hätätila ja ulkonaliikkumiskielto.
Häiriönaiheuttajia uhkaa  pitkäaikainen sulkeminen vankilaan. Kovat rangaistukset  ovat osa amerikkalaista kulttuuria.
Kesken katujen epäjärjestystä saattaa kuulla huudon ”poliiseista on päästävä eroon”.  Aivan oikein, poliisin roolista käydään vakavaa keskustelua laajemmaltikin Yhdysvalloissa . Ovatko he omiaan luomaan konflikteja omilla väkivaltaisilla toimenpiteillään,  ja koska virkamerkki houkuttelee rettelöijiä käymään kimppuun? Poliisi symboloi järjestyksenpitäjän väkivaltaa, siksi sitä pidetään vihollisena. Mielenosoittajien  loppuarvio on tyly: poliisi on epäonnistunut instituutiona. Muutos parempaan voisi  tapahtua muuttamalla poliisin tehtäviä ennalta ehkäisevään suuntaan. Poliisi nykyisillä toimillaan  vaatii  tavallisia ihmisiä valitsemaan puolensa. Se polarisoi kansakuntaa.
Dokumentin suvantokohdassa kuvataan autoajelulla käytyä mustien miehien välistä keskustelua. Aivan arkisesti käydään läpi sakkolappuja ja  tuomioita, joita on kertynyt vino pino. Viesti on selvä, ne kuuluvat normaaliin elämään.
Väliin dokumentissa kuvataan mielenosoitusten keskeisten organisaattoreiden perhe-elämää, lasten saattamista kouluun ja pyrkimystä pitää yllä arkista elämänrytmiä. Toisella puolella on näiden samojen tiedostavien mustien protestoijien halu pitää oikeuksistaan kiinni kadulla.
Mielenkiintoisena kommenttina eräs haastatelluista toteaa,  että hän ”kiistää koko normaaliuden idean”. Se on dokumentin yksi keskeisistä oivalluksista.  Mistä kiikastaa?  Tuntuu siltä,  että Yhdysvalloista saa varsinkin nykyisen presidentin aikana hakemalla hakea normaalielämän suuntaviivoja. Siksi tiedostavien rauhanomaisten mielenosoittajien pyrkimys taistella normaalien arjen käytäntöjen puolesta on kunnioitettavaa. 
Lokakuussa 2014 Darren Wilsonin  vapauttaminen Mike Brownin surmasyytteistä käynnisti levottomuudet uudelleen.
Kaikkialta maasta kerääntyi vapauttamispäätöksen vastustajia Fergusoniin. Nähtiin ”Ferguson -liikkeen” tai ”Mike Brown -liikkeen” syntyminen, jotka taas toimivat katalysaattorina -  muiden traagisten tapahtuminen kanssa  -  ”Black Lives Matter -liikkeelle”.
Jälleen toistui pääsanomana ”kädet ylös” ja ”älkää ampuko” -huudot. Joukkokokouksissa tapahtui kummia: vanhanmallisten kannustuskokousten alkaessa kuului protestoijien ääni: ”antakaa nuorten puhua!” Mikään ei ole,  kuten ennen: valta halutaan nyt niille,  jotka ottavat riskejä omalla aktiivisuudellaan katuviidakossa eikä juhlapuhujille.
Yhtä lailla  arvostelua saivat osakseen ”rasismia vastustavat filosofit”,  jotka toimivat kirjoituspöytänsä ääressä, mutta joita ei näy siellä,  missä varsinainen action tapahtuu….. Taidanpa tuntea sielunveljeyttä näitä filosofeja kohtaan.
Kun kaikki sitten oli ohi Fergusonissa,  purettiin mielenosoitusten jäljet,  vaikka itse aktivistit olisivat halunneet tehdä mielenosoituspaikoista muistopaikkoja. Apean tunnelman vallitessa tapahtui purku niiden harmiksi,  jotka joutuvat jäämään asumaan paikkakunnalle muistojensa kanssa.
Vielä huonommin kävi niille,  jotka saivat tuomion: vuokra-asuntoon ei ollut asiaa ja muutoinkin elämä vaikeutui varsinkin perheellisten osalta.
Katu on klassinen paikka kumoukselliselle toiminnalle. Iskulauseet toistuvat:  ”Kenen kadut?  Meidän kadut”.  ”Vihollinen on poliisi, välillämme ei ole puskuria”. Oikeuslaitoskin  on poliisin puolella.
Hätkähdyttävä oli mielenosoittajien kerta toisensa jälkeen huutama iskulause ”Kommunistisesta manifestista”: ”Meillä (proletaarilla) ei ole muuta menetettävää kuin kahleemme”. Olisi mielenkiintoista tietää tunnistavatko mielenosoittajat alkuperäisen lähteen ja mikä on tietoinen kytkentä marxilaisuuteen.
Minkä perinnön mielenosoittajat jättivät kouluikäisille lapsilleen,  jotka joutuivat kestämään vanhempiensa poissa olon kotoa? Isien ja äitien ahdistusta lisäsi mahdollinen tuomio laittomuuksista, joka eristäisi heidät lapsistaan.
Voittona muutoksen vaatijoille oli Fergusonin johdon ja poliisijohdon joutuminen sivuun ja poliisin rasismikytkentöjen tutkimisen käynnistäminen. Poliisi-instituution  kompromettoimisella saattaa olla laajoja koko Yhdysvaltoja koskevia seurauksia
Fergusonista käynnistynyt ”Black Lives Matter -liike” on saanut runsaasti kaikupohjaa koko läntisessä maailmassa. Rasismin vastainen työ on saanut tuekseen arvoisensa globaalitason solidaarisuuden.
”Whose Streets?” ei liene tarkoitettu ensisijaisesti objektiiviseksi tapahtumakuvaukseksi,  vaan sen ansiot ovat rasismin kuvauksen intensiivisyydessä. Rasismin ja antirasismin kiihkeyden kokemisessa dokumentti tarjoaa aitiopaikan kadulta ja kadun viereltä  ilman ulkopuolisia analyyseja. Analyysit välittyvät kadulla toimivien  puheenvuoroista.  Filosofointi jää sitten meikälaisen kaltaiselle kotisohvalla pohtijalle.