Amerikan sotesotku

Yhdysvalloissa on meneillään kamppailu Obamacaren kohtalosta. Kymmeniä vuosia - jopa yli sata vuotta – suunniteltu terveydenhuollon uudistamishanke saatiin vihdoin satamaan Barack Obaman presidenttikaudella. Presidentit toisensa perään - Theodore Roosevelt, Harry Truman, Richard Nixon, Clintonit… - olivat epäonnistuneet kukin vuorollaan.

Asiaan kuuluu, että republikaanit vastustivat Obamacarea viimeiseen saakka ja katkerasti. Uudistus toi sairausvakuutuksen piiriin yli 20 miljoonaa pääosin köyhää amerikkalaista. Obamacarella on kansalaisten keskuudessa paljon suurempi suosio kuin poliitikkojen keskuudessa.

Donald Trumpin vaalilupausten keskeisiä teemoja oli Obamacaren kaataminen, josta Trump itse käytti solvaavia nimityksiä. Suurin osa republikaaneista moitti Obamacarea kelvottomaksi hieman Trumpia miedommin sanakääntein, kuitenkin jyrkästi.

Trumpin valinta käynnisti Obaman uudistuksen kaatoyritykset sekasortoisessa ilmapiirissä. Ulkopuolisen on vaikeaa saada selville, mistä kaiken kaikkiaan on kysymys. Vastustettiin keskituloisten nousseita vakuutusmaksuja (tässä demokraatit osin yhtyivät republikaaneihin), mutta kysymys oli muustakin: hanketta vastustettiin ideologisista syistä, pelkästään siitä syystä, että ei haluttu sulkaa Obaman ja demokraattien hattuun ja perinteisestä demokraatit-republikaanit -vastatakkainasettelusta johtuen. Obamacaressa on valuvirheitä, mutta sen kokonaan kaataminen on lähinnä järjetöntä. Jos Hillary Clinton olisi valittu presidentiksi, olisi käyttöön otettu Obaman uudistuksen korjaussarja.

Monivaiheisen tapahtumasarjan jälkeen – jota edelsi sekava republikaanien korvaavan esityksen valmistelu – päädyttiin äänestämään senaatissa. Äänin 50 – 50 päätettiin käynnistää uuden terveydenhuoltojärjestelmän valmistelu – mutta vasta valmistelu. Ratkaisu tapahtui varapresidentti Pencen antaman äänen turvin, ja kun John McCain raahautui vakavasti sairaana senaattiin. Kun oli saatu langan päästä kiinni, jatkettiin vauhdilla.

Seuraavaksi yritettiin lakkauttaa Obamacare ilman korvaavaa järjestelmää kahden vuoden siirtymäajalla. Tämä järjetön ehdotus tyrmättiin senaatissa äänin 55 – 45. Sitten yritettiin korvata jotkin Obamacaren osat uusilla republikaanien valmistelemilla osilla. Tämäkin hylättiin niukasti äänin 51-49. Syyt hylkäämiseen olivat ilmeiset, sillä paikattu versio olisi vienyt sairausvakuutuksen miljoonilta ihmisiltä.

Paul Krugman yrittää kolumnissaan ”The sanctimony and Sin of G.O.P. `Moderates´” (27.7.2017) selittää selkokielellä, mistä vyyhdessä on kysymys. Tapansa mukaan hän on teräväsanainen tekstissään.

Krugman toteaa, että maailmalla puhutaan Donald Trumpin kauheasta politiikasta, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt John McCainin ”kauheus”. Krugman kiinnittää huomiota maltillisena pidetyn McCainin viime hetken ääneen. Äänestyskäyttäytymisellään hän pelasti aikaa jo karille ajautumassa olleelle Trumpcarelle.

Krugman pitää hävettävänä senaatin niukan enemmistön menettelyä, jossa suhtauduttiin välinpitämättömästi miljoonien amerikkalaisten terveyteen. Minunkin mielestäni hinku kaataa Obamacare (vaikka tilalle ei ollut osoittaa mitään korvaavaa järjestelmää) on edesvastuuton. Samaan hävyttömyyteen kuuluu väite, että republikaanien tarkoitus on ensi sijassa saada neuvotteluvaltteja kaupankäymiseen demokraattien kanssa, ei niinkään luoda järkevä terveydenhuoltojärjestelmä. Krugman tuomitsee menettelyn sekä kyynisenä että kaoottisena.

Erityisesti Krugmania suututti McCainen menettely, jossa hän ensin pelasti Trumpcaren jatkon ja sitten ilmoitti, että missään tapauksessa myöskään hänen oman puolueensa, republikaanien vaihtoehto, ei kelpaa. Mistään pikkujutusta ei ole kysymys, terveydenhuolto muodostaa kuudesosan Yhdysvaltain taloudesta. Viimeisessä äänestyksessä (51-49) McCain oli jälleen antamassa ratkaisevan äänen Obamacaren osittain korvaamista vastaan. Vaikka viime mainittu äänestyskäyttäytyminen olikin järkevä, taktikointi ärsyttää suunnattomasti Krugmania ja tämä kaikki tapahtui vielä miehen taholta, jolta on odotettu joltisenkin harkittuja ja järkeviä mielipiteitä.

Toki on useita kongressin jäseniä, jotka ovat jättäneet puolupukaroinnin sikseen ja ajattelevat osavaltionsa väestön kiistatonta etua. He eivät ole antaneet Trumpin ja vanhoillisten republikaanien viedä itseään.

Hämmästyttävintä tässä kaikessa on, että republikaaneilla on ollut seitsemän vuotta aikaa kehitellä toimiva terveydenhuoltouudistus haukkumansa Obamacaren tilalle. Se vain on jäänyt tekemättä.

:::::::::::::::::

Amerikkalainen versio terveydenhuoltouudistuksesta on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka usko demokratiaan horjuu. Republikaaninen puolue on osoittanut edesvastuutonta käytöstä vastustaessaan demokraatteja periaatteessa. Meille pyritään opettamaan, että sotkun ovat aiheuttaneet molemmat osapuolet ”tasapuolisesti”.

Kansanvallan rapautumisessa ollaan pitkällä, kun kampittamisesta on tullut arvovaltakysymys.

Itämeri – Venäjän sisämeri?

Itämeren tilanne on jännittynyt. Yhä suurempia sotaharjoituksia järjestetään. Venäjä pyrkii Itämeren valtiaaksi, sanotaan.

Tässä tilanteessa presidentti Putin vieraili Suomessa.

Ilma oli ja on sakeana spekulaatioita sekä ennen vierailua, sen aikana että sen jälkeen. Heinäkuun uutisköyhyys täyttyi villeillä huhuilla tai arvauksilla siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Milloin Niinistö hymyili väärässä paikassa, milloin hän melkein sanoi EI, milloin Putin unohti onnitella Suomea juhlavuoden kunniaksi. Onhan näitä….

Hanna Smith tapansa mukaan ilmoitti topakasti, että Putin viitatessaan Itämeren alueen neutraaleihin maihin positiivisessa mielessä ei voi tarkoittaa Suomea. Me kun emme ole puolueeton maa vaan sotilaallisesti liittoutumaton maa. Epäilenpä, että Putin käytti termiä nimenomaan Suomesta ja Ruotsista enkä ymmärrä olla loukkaantunut moisesta.

Putinin sanamuoto on tietoisesti valittu ja kuvaa sitä ajattelua, jonka Venäjä haluaisi laajemminkin olevan voimassa. Hanna Smithin lanseeraama Venäjä pyrkii dominoimaan Itämerta. Sillä on omat syynsä tarkoitusperiinsä, veikkaan. Venäjä kokee Itämeren alueen ongelmana nimenomaan Baltian-maiden Nato-jäsenyyden kautta. Vanhastaan Neuvostoliitto-Venäjä on halunnut sulkea väylän Pietariin tarvittaessa ja torjua muiden pyrkimykset estää kulku Pietariin tai Pietarista pois.

Riidassa on kaksi osapuolta Yhdysvallat-johtoinen länsi ja toisaalta Venäjä. Teoreettisesti asiaa voidaan verrata siihen, että venäläisiä sota-aluksia liikkuisi jatkuvasti Meksikon lahdella. Kuuban kriisin aikana (1962) Yhdysvallat veti selvät rajat Neuvostoliiton etenemiselle.

Niinistön ja Putinin tiedotustilaisuudessa molemmat teroittivat, että Itämeren nyt toteutettavat sotaharjoitukset eivät ole suunnattu ketään vastaan. Nyt vain harjoitetaan omaa puolustusta. No, tämä on tietenkin normaalia hyviin tapoihin kuuluvaa supliikkia. Ei siihen voi suhtautua ironisesti.

En mitenkään halua puolustaa Venäjän lentoaseen aiheuttamia vaaratilanteita Itämeren yllä. Se tuntuu olevan herkkä reviiristään ja ”laajentaa” aluevesirajaa Kaliningradin kohdalla. Näyttää olevan niin, että molemmin puolin halutaan kokeilla ärsytyskynnyksen korkeutta. Vahingossa syttyvän konfliktin vaara on ilmeinen. Silti ajattelen niin, että jos jotain tapahtuu, niin asiat ovat neuvottelumekanismin piirissä.

Suomea on kehuttu pragmaattiseksi Venäjä-suhteissaan, jota se onkin. Ei harrasteta ideologista tai periaatteellista vastakkainasettelua, vaan annetaan käytännön tapahtumien ohjata suhteiden kehitystä. Tämä ajattelu poikkeaa Baltian maiden vastaavasta kuin yö ja päivä. Myös Ruotsissa ollaan tarpeettoman usein hermoherkkiä.

Toisaalta Suomen on sanottu kävelevän nuoralla ja tasapainoilevan Venäjän, EU:n ja Yhdysvaltain välillä. Hyvin amerikkalainen mielipide! Onneksi Niinistö heti torjui moisen balanssispekulaation.

Näihin on totuttu. Wall Street Journal esitti, että Helsingin alle on rakennettu maanalainen tunneliverkosto siltä varalta, että Venäjä hyökkää. Hyökkäysuhka todetaan relevantiksi jo Zapad 2017-sotaharjoituksen yhteydessä. Toivottavasti lehden käyttämä lähde ei ole Suomesta. Kun elää ja asuu kaukana kohdemaasta, josta uutisoi, on helppo esittää kaikenlaisia väitteitä. Sen verran voi sanoa, että Venäjän lehdistöllä oli hauskaa referoidessaan näitä juttuja.

Huomaan, että käydyssä keskustelussa - Suomessakin – on viitteitä siitä, että verhottua jehuilua on ilmassa. Haluttaisiin näyttää Venäjälle, että meillä mennään meidän tavoin – ainakin retoriikassa. Ajoittain lähestytään presidentti Niinistönkin pilkallisesti esille ottamaa ajattelua, jossa kilpaillaan, kuka sanoo rumimmin Venäjän aikomuksista tai toimenpiteistä. Jos sota oikeasti syttyisi, niin kuinkahan moni näistä leuhkijoista olisi poistumassa maasta ensimmäisten joukossa? Niin sota, missä olosuhteissa se voisi syttyä? Siihen tarvitaan laaja kansainvälinen konflikti ennen kuin Suomi joutuisi nykyisessä liittoutumattomassa asemassa sodan osapuoleksi. Näille, jotka lietsovat jännitteitä sota tuntuu olevan täysin irrationaalinen käsite. Spekulointi sodan syttymisestä voitaisiin korvata aloitteellisuudella rauhan puolesta. Ja sitähän Suomen puolelta on harjoitettu.

Suomen on tehnyt oikean valinnan, kun on säilyttänyt asevelvollisuusarmeijan. Se on rauhan säilymiseen tähtäävän ulkopolitiikan paras tuki.

Onneksi Niinistö painotti, että kansainvälisissä suhteissa on tapahtumassa myös positiivisia asioita. Ympäristökysymysten lanseeraus oli merkittävä konkreettinen toimi huomion kääntämiseksi pois ikuisista ”jännitteistä”. Tarvitaan siis pragmaattisia aloitteita, joilla muuten takkuavaa yhteistyötä Itämeren valtioiden kesken ja laajemmin pidetään yllä.

Kun lukee Helsingin Sanomia jää vaikutelma, että Venäjälle on näytettävä kaapin paikka. Rautaan tulee vastata raudalla. Erityisesti toimittaja Kari Huhta on valmiina sormi liipaisimella. Jaksan vieläkin ihmetellä, miten sitoutumaton lehti voi olla näin Nato-sitoutunut.

:::::::::::::::::::::::

On vahinko, että Yhdysvaltain presidentiksi valittiin ambivalentti Venäjän ystävä Donald Trump. Vaikuttaa siltä, että demokraattien lisäksi republikaanit joutuvat nyt valvomaan, ettei Trump tee turvallisuutta vaarantavia diilejä suoraan presidentti Putinin kanssa. Vakka kantensa valitsee. Autoritäärisesti hallintoon suhtautuvat valtionpäämiehet hakeutuvat toistensa seuraan.

Tapahtumien kulku ja miten sen nyt näen

Kun ihmisiltä on kysytty, mitä vuosikymmentä he pitävät parhaana kokemistaan, ovat monet vähintään keski-ikäiset vastanneet, että 80-luku täyttää parhaiten kriteerit (Ylen tutkimus). Olen valmis myöntämään, että tuolloin monet niistä tavoitteista, jotka 1960-luvulla oli asetettu, täyttyivät. Oli saavutettu oikea hyvinvointiyhteiskunta. Myös henkilökohtaisesti koin sen niin, sillä työelämä avautui tuolloin jatkuvan laajentumisen näköalana. Silloin ei valitettu sitä, että joudutaan supistamaan toimintaa, vaan sitä, että laajenemista ei tapahtunut riittävästi.

Evan asenteita ja arvoja mitanneen tutkimuksen (Taloustutkimuksen internetpaneeli 14.-30.1. 2014) mukaan 80 prosenttia on sitä mieltä, että on edelleen onni ja etuoikeus olla suomalainen. Vuonna 1984 peräti 90 prosenttia piti suomalaisuutta onnena ja etuoikeutena. Vuosi 1984 oli se Orwellin vuosi…..

Kahdeksankymmentäluvun hyvinvoinnin laajentumiset törmäsivät 1990-luvun lamaan. Muistan itse niin, että 1990-luvun laman kaltaisen ilmiön ei oikeastaan pitänyt olla mahdollinen. Oli tuudittauduttu koko ajan lisääntyvään hyvinvointiin ja elämänlaadun parantumiseen. Erikseen olivat sitten ne, jotka varoittivat siitä että elämme ylivarojen, mutta ne ihmiset olivat pääosin niitä, jotka ennustivat aina, että huonosti tässä käy.

Tietenkään kasinopeli ja kulutusjuhlat eivät koskeneet kuin osaa väestöstä. Suuri osa vakiintuneen työpaikan säilyttäneistä ei tuntenut omakohtaisesti ongelmia, eivätkä tunteneet nekään, jotka hurlumheissa olivat mukana. Krapula tuli vasta 1990-luvulla. Työllisyystilanne olikin erinomainen varsinkin vuosikymmenen lopulla (työttömyys oli kolmen prosentin paikkeilla) . Työpaikat saatiin kuitenkin minun mielestäni aikaan velkarahalla: raksalle pääsi töihin ilman ammattitaitoakin ylikuumenneessa taloudessa. Taloutta kuitenkin rahoitettiin ulkomailta mm. Japanista saaduilla luotoilla: syntyi valtava luottoekspansio.

Ihmiset rakastavat menestystä ja 1980-luku oli pinnalta tarkasteltuna mainio menestystarina. Kahdeksankymmentäluku oli – sellaisena kuin ihmiset sen mieluusti muistavat – eräänlainen tynkävuosikymmen: muistellaan mielellään sen loppuosaa. Se oli kuitenkin vuosikymmen, jolloin mopo karkasi käsistä. Suuri osa elintason noususta oli toki realistisella pohjalla, mutta osa siitä tapahtui kaikkea muuta kuin kestävissä olosuhteissa. Boolimalja kannettiin kahdeksankymmentäluvun juhliin eikä kukaan oikein malttanut riistää sitä pois, kun juhlat olivat parhaimmillaan vuosina 1987-1989. Joku johtavista talouden ammattilaisistamme kertoi varoittaneensa erästä yritysjohtajaa siitä, että nyt mennään liian lujaa. Vastaus oli hyvin tyypillinen: ”mitä sinä ilonpilaaja… annetaan mennä, kun kerrankin menee”.

Hyvät ajat eivät kuitenkaan olleet vielä ohi, sillä bkt:n nopea kasvu vuosina 1994-2007 johti siihen, että Ylen edellä mainitussa tutkimuksessa toiseksi suosituimmaksi vuosikymmeneksi nousi 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen.

Finanssikriisin jälkeinen aika on liian lähellä, jotta voidaan sanoa, onko nyt kysymyksessä paradigman muutos (hukattu vuosikymmen) vai vain tarkentuminen uuteen normaaliin. Mutta muutoshan se on sekin.

::::::::::::::::::

Kun ajattelen itselleni läheistä 1960-lukua, niin minulle tuo vuosikymmen - yleisellä yhteiskunnallisella tasolla, ei henkilökohtaisella tasolla - ”siirtyi” kohtaan 1965-1975 osin sen takia, että olin liian nuori havainnoidakseni yhteiskunnallista kehitystä sitä ennen, mutta osin sen takia että 60-luku sellaisena kuin sen muistan ”jätätti” vähän kalenteriin verrattuna. Oikeastaan vuosikymmen päättyi öljykriisiin 1973.

Usein asia kuvataan niin, että 1960-luvun alkupuoli jatkoi 1950-luvun perinnettä. Henkilökohtaisesti muistan juuri vuodet 1962-1964 voimakkaan elintason nousun vuosina omassa perheessä (siirryttiin viileästä ”ruokakomerosta” jääkaappiin ja lämmityksessä keskuslämmitykseen) ja siksi mieleenpainuvina. TV:n hankkiminen irrotti meidät nuoret radiosta, jota seurattiin enää harvojen pop-ohjelmien lähteenä.

Yleisemmällä tasolla Helsingin nuorisofestivaalit vuonna 1962 (joista minulla ei ole henkilökohtaista muistikuvaa) kuuluivat vielä selvästi vanhaan maailmaan. Ne olivat paljolti itäblogin junailemat festivaalit ja haluttiin unohtaa Suomen porvarilehdistössä. Kuuban ohjuskriisi (lokakuu 1962) ja Neuvostoliiton jättimäisen 57 megatonnin ydinlatauksen räjäyttäminen (lokakuu 1961) Novaja Zemljalla olivat pelon lähteitä, mutta kuitenkin muistikuvissani jotenkin etäisiä. Pelot heijastuivat vanhempien puheista.

Olen yrittänyt koota oheiseen piirrokseen ne muistikuvat ja faktat, jotka liitän tärkeimpinä tapahtumina 1960-lukuun.

Hiirellä kuva suuremmaksi ja selkeämmäksi.

Aika kultaa menneet. Silti uskallan väittää että tulevaisuuteen optimistisesti suhtautunut 1960-luku oli tiedeorientoitunut. Mistä minulle on jäänyt käsitys 1960-luvusta tiedekeskeisenä? Mielestäni tuolloin taikauskon määrä oli läntisessä maailmassa minimissään. Kreationismi, raamatun käsittäminen kirjaimellisesti ja monet muut ajattelutavat asetettiin kyseenalaiseksi. Evoluutioteoria eli voimakasta vahvistumisen aikaa lännessä (osin syynä oli Neuvostoliiton lähettämä Sputnik vuonna 1957 ja ensimmäinen miehitetty avaruuslento vuonna 1961!). Etsittiin totuutta tiedemaailmasta. Monet edistysaskeleet vahvistivat optimismia, esimerkiksi juuri avaruustutkimuksen läpimurrot. Tulevaisuuden tutkimus (futurologia) oli kova sana: haluttiin uskoa jatkuvaan edistykseen ja kehitykseen. Kehityksen nopeutta yliarvioitiin selvästi; sen on myöhempi aika osoittanut. Tuli suvantovaiheita ja raamatun luomiskerotomukseen uskoo kirjaimellisesti kymmenet miljoonat ihmiset tänäkin päivänä. Kehitys noudattelee jossain määrin dialektiikan periaatteita (teesi-antiteesi).

Edistysajatteluun pitää panna aikamoisia varauksia. Miten voitiin olla kehitysuskovaisia, kun maailma eli ydinsodan uhan partaalla (Berliini 1961, Kuuba 1962, Lähi-itä 1967)? Koen asian niin, että tekninen kehitys ja kehityksen odotus mahdollisti murtautumisen ulos sodan varjossa eletyltä 1950-luvulta ja leimasi koko vuosikymmentä.

Ihminen on sitä, mitä odottaa…. Juuri odotus on vallankumousten – myös 1960-luvun arvokumouksen – voima, mutta samalla pettymyksen siemen. Kehitys ei kehittynyt yhä paremman yhteiskunnan suuntaan. Viimeistään 1990-luvun alun lama palautti maan pinnalle. Ehkä kaikkein tiiviimmin kuusikymmentäluku kytketään juuri vanhojen ajattelutapojen murtamiseen. Tapahtui monia paradigman muutoksia samaan aikaan. Olen niitä pyrkinyt erittelemään em. piirroksessa.

Yhteiskunta vasemmistolaistui voimakkaasti. Työmarkkinoille ja yliopistoihin vyöryi ihmisiä, jotka käyttivät joukkovoimaa hyväksi ajaakseen etujaan. Kuuluin itse tähän suurten ikäluokkien yliopistorynnäkköön (aivan samalla tavalla kuuluin 1960-luvun vaihteen keskikouluinvaasioon).

Yhteentörmäys porvarillisen hegemonian kanssa oli väistämätön. Näen asian niin, että nimenomaan porvarillinen hegemonia oli vahvoilla ja vasemmisto haastoi sen eikä päinvastoin niin kuin se usein nähdään. Vastustettiin jähmeää ylhäältä päin ohjattua hallintoa kotimaassa ja suurvaltaimperialismia maailmalla.

Monet nykyiset vihervasemmistolaiset ajatukset voidaan johtaa 1960-luvulta. On selvää, että vanhojen kapinallisten sukupolvien väistyttyä heidän lapsensa ovat jatkaneet siitä, mihin silloin jäätiin ja samalla on tapahtunut vihervasemmistolaisten puolueiden modernisoituminen. Ei teollisuustyöväestö enää sanele vasemmistopuolueiden agendaa.

Mutta myös isänsä ja äitinsä ”kieltäjät” ovat osa tätä päivää. Osa nuoresta sukupolvesta (tai nyt jo keski-ikäisistä) ei halua seurata vasemmistolaisin tunnuksin varustautuen työtä paremman maailman puolesta. HS:n Saska Saarikosken ajattelusta ei voi tunnistaa mitenkään hänen isänsä Pentti Saarikosken ajattelua. Nuorilla (tai 60-lukulaisia nuoremmilla sukupolvilla) on omat agendansa.

Eri sukupolvien ajattelussa näkee helposti ylilyöntejä, joita osa sitten katuu tai kieltää esim. nuoruuden hairahdukset ”varttuessaan ja viisastuessaan”. Hyvin monet pysyvät toki vakaumuksessaan. Panen kuitenkin merkille, että osa esim. 60-luvun radikaalien nykyistä vastustajista (antiteesin esittäjistä) sortuu samalla tavalla ylilyönteihin kuin ”alkuperäiset” radikaalit. Niinpä haukkumasanat sinkoilevat estottomasti ilmassa (kulttuurimarxilaiset….”).

:::::::::::::::::

Kummasta oli enemmän kysymys, vanhan murtumisesta uuden paineessa vai vanhan säilymisestä uuden aiheuttaessa säröjä traditioon. Viime mainittu osoittaisi, että syvällä yhteiskunnassa muutokset tapahtuisivat hitaasti. Hiukan epävarmasti kallistun viime mainitun ensisijaisuuden kannalle.

Voivatko robotit käyttää huumeita?

Hesarissa on muutaman päivän sisällä ollut artikkeleita, joissa on esitelty modernin maailman haasteita tavallisille ihmisille. ”Kuusi yliannostusta aamulla ennen kello kymmentä”, kirkui otsake 16.7.2017. Toisessa otsakkeessa (17.7.2017) todetaan: ”Vievätkö robotit nuorilta työt?”. Periaatteessa näillä otsakkeilla voisi olla yhteys toisiinsa. Ajatus voisi olla, että robotit (automaatio, pitkälle kehitetty tietojenkäsittely) vievät osalta ihmisistä ensin työn ja sitten elämänhallinnan. Tietenkään logiikka ei mene näin yksinkertaisesti.

Mutta nuo artikkelit voivat toimia problematiikan avaajina. Ehkä niiden kautta voidaan päästä syventämään käsitystä läntisen maailman arvoituksista.

Yhdysvaltain keskuspankin FEDin johtaja Janet Yellen kiinnitti huume- ja kipulääkeongelmaan huomiota vastikään - täysin poikkeuksellisesti - tehtäväkuvansa ulkopuolelta. Tämä alleviivaa ongelman suuruutta. On siis pystyttävä määrittämään ongelman laajuus ja laatu sekä pureuduttava syy-yhteyksiin. HS:n artikkeliin sisältyvässä grafiikassa todetaan, että vuonna 2016 Yhdysvalloissa kuoli 59 000-65 000 ihmistä huumeiden yliannostukseen. Vertailun vuoksi liikenneonnettomuuksissa kuoli 54 600 ihmistä niiden ollessa korkeimmillaan vuonna 1972 (nykyisin kuolonuhreja on noin 40 000 vuodessa). Vuonna 2015 kuoli huumeiden yliannostukseen 52 400 ihmistä, joten ongelma on pahentunut nopeasti.

Oleellista on panna merkille, että ongelma ei ole erityisesti mihinkään ikäluokkaan liittyvä erityisongelma, vaan koskee kaikkia ikäryhmiä. Ongelman hahmottomuus tekee sen analysoinnin ja selvittämiskeinojen etsimisen haasteelliseksi.

Merkille pantavaa on, että huumeet eivät enää ole suurkaupungin ghettojen vitsaus, vaan koskevat tavallista keskiluokkaa. HS:n artikkelissa sorrutaan melko selkeään yksinkertaistukseen, kun annetaan erään haastatellun - huumekoukussa olleen, mutta siitä toipuneen - ohjata keskustelu lääkäreiden huolettomaan kipulääkkeiden myöntämiseen: ”Lääkäreistä tuli laillisia huumekauppiaita”. Totta kuitenkin toinen puoli. Länsimainen väärinkäsitetty vapaamielisyys on omalta osaltaan luonut ongelman hyväksyessään lääkityksen heppoisten syiden perusteella. Vaativa potilas saadaan huumekipulääkkeiden avulla hiljaiseksi. Huonosta olosta toipuminen on medikalisoitunut. Vähäiseenkin masennukseen tai pahoinvointiin annetaan kipulääkeresepti.

Taustalla pyörivät suurten lääkefirmojen markkinointikoneistot, joiden kitaan rahaa valuu kiihtyvällä tahdilla. Kaiken pahan ja hyvän alku ja juuri on netti. Nopeutunut ja parantunut tiedonkulku on edistänyt muotihuumeiden leviämistä. Oikeastaan aika tavalla yllättävää on ikiaikaisen heroiinin niin merkittävä osuus nykyisissä ongelmissa. Mutta kyllä vaihtelevien muotien mukana tulevia aineitakin on jatkuvasti tulossa markkinoille.

Avioerot, taloudelliset ongelmat, heikko sosiaaliturva ja ihmisen jättäminen yksin ongelmineen menestyvien ihmisten maailmassa ovat kaikki omalta osaltaan luomassa ahdinkoa. Lienee selvää, että osalle ihmisistä nykyajan haasteet menevät yli käsityskyvyn. Puuttuu runsaasti moderneja apukeinoja, samoin turvaverkot ovat liian harvasilmäisiä.

Jotain selittämättömiä elementtejä huonoon oloon täytyy olla. Ne liittyvät yltäkylläisyyden näkymiseen kaikkialla, osattomuuden kokemiseen ympärillä olevasta vauraudesta, salamannopeasti eteneviin muoti-ilmiöihin, nopean teknologisen kehityksen vaatimiin osaamistaitoihin ja ymmärtämättömyyteen, mitä on tapahtumassa.

Eräs merkittävä seuraamus laajenevasta keskiluokan ahdingosta on yhteiskunnallisten asenteiden koveneminen. Tästä johtunevat artikkelissa mainitut vaatimukset, että kolmen elvytyksen jälkeen huumepotilas pitäisi jättää omilleen.

Ihmiset läntisessä demokratiassa on neuvottomia. Siitä osoituksena jonkin Donald Trumpin valinta presidentiksi ilmentää ihmisten hätähuutoa: tarvitaan mukamas sitä ”suurta Amerikkaa”, joka poistaa henkisen ahdistuksen ja taloudellisen köyhyyden. Tosiasiassa pelastajalla on aivan muut intressit: hän on liikemies, jonka tarkoitus on hyötyä presidentintehtävistä ja vasta toissijaisesti ajatella kansalaisten etua. Kansalaiset ovat harhaanjohtamisen kohderyhmä. Mitä vaikeampaa ihmisten on käsittää nykymaailmaa, sitä herkemmin hairahdutaan petkuttajien lupauksiin.

Teknologiaa tarjotaan avuksi ihmisten kokemiin vastoinkäymisiin. Monesti tästä onkin apua, mutta toisaalta teknologinen kehitys on myös omiaan aiheuttamaan lisää selviytymispaineita. Uusi uljas yhteiskunta on luotu nopealiikkeisille ja -älyisille selviytyjille. Muille tarjotaan halpatyötä tai perustulokokeiluja. Media on täynnä sellaisten ihmisten puheenvuoroja, jotka ovat löytäneet kultakaivoksen. Niukkuuden kanssa taistelevien puheenvuorot ovat harvinaisia. Niitä esitellään, jos niukkaan elantoon liittyy jokin erityinen piirre (tarkoituksellinen köyhyys, elämäntapaoriginellius tai vähällä toimeentulemisen ihanuus).

Niin, vievätkö robotit ihmisiltä työn? Osan vievät ja jotain tuovat tullessaan. Tutkimukset kertovat, että rutiiniluonteiset työt katoavat. Samoin vähenevät käden taitojen tarpeet, mutta myös monet aiemmin laajaa koulutusta vaatineet työt. Toisaalta vaikkapa taidekäsityöt saattavat vahvista asemiaan. Aiemmin korostettiin fiksuutta vaativien töiden säilymistä, nyt niiden pysyminen kyseenalaistetaan ainakin osittain.

Hyviksi ammattialoiksi mainitaan teknologia-ammatit, media-alat, vuorovaikutustaitoa vaativat työt, erikoisasiantuntijatyöt. Luovuuden pitäisi olla kunniassa. Ne muodostavat kuitenkin työkentän kokonaisuudesta aika kapean osan.

Länsimaiden taloudellinen taantuma on luonut trendinomaisesti alenevan kulutuskäyrän. Toki sekin on vain yksi vaihe suhdannekiertoa. Emme tiedä varmasti, mitä toipuva talous tuo tullessaan. Melko varmasti voidaan sanoa, että entisiin kasvulukemiin ei ole paluuta. Niinpä keikutaan nollan tuntumassa aiempaa paljon tiheämmin. Erilaisille epävarmuutta kuvaaville lieveilmiöille löytyy tilausta. Nousun tullessa osalle ihmisistä ei löydy paikkaa, joka kärjistää ongelmia. Keskiluokka on ollut liipaisimella jo pitkään. Huumeongelmakin on keskiluokan ongelma.

Haasteena ei ole pelkästään muutos vaan aivan erityisesti muutoksen nopeus. Tai ehkä ei sittenkään. Muutoshan on hidas, joku voisi sanoa. Ehkä kysymys onkin ensisijaisesti kyvyttömyydestä arvata muutoksen suunta ja haluttomuudesta sopeutua siihen. Epävarmuus ja näköalaton tulevaisuus vahingoittavat ihmisen itseluottamusta.

Eriytymiskehitys (muukin kuin taloudellinen) on luonut ihmisten välille eroja, jotka näkyvät päällepäin. Talouden tasapaino-ongelmien kanssa kärvistelevä valtio osoittaa haluja vetäytyä vastuistaan. Odottelen sitä hetkeä, kun näen ensimmäiset suomalaiset - pitkään aikaan - kerjäämässä rahaa kadunkulmassa.

Artikkelissa ”Vievätkö robotit nuorilta työn?” luodaan oikeaoppisesti toiveikkuutta toteamalla, että nuorten pitäisi uskaltaa unelmoida. Niinhän se on, että vain unelmilla on siivet. Elämään kuuluvat myös pettymykset. Tarvitaan siis sekä korkealle asetettuja toiveita että kykyä käsitellä vastoinkäymisiä. Monet nuoret ovat jo tottuneet siihen, että ”nuoruus” (= vakiintumattomuus) jatkuu ja jatkuu. Vakiintuminen on siirtynyt kauas tulevaisuuteen. Se ei ehkä koskaan tule ulottuville. Perheen perustaminen ja koko olemisen malli, johon suuret ikäluokat tottuivat on muutoksen edessä.

Kaikista keskiluokkaa uhkaavista vaaratekijöistä huolimatta jaksan korostaa koulutuksen, hyvän yleissivistyksen ja uutteruuden merkitystä. Se on paras vakuutus tulevaisuuden varalle. Parempi, jos on valmistunut useampaan kuin yhteen ammattiin. Parempi, jos on herkkyyttä vaihtaa ammattia.

Moderni maailmaa huutaa ratkaisuja. Rohkenen väittää, että yhteiskunnan on otettava selkeitä vastuita tulevaisuudesta. Yhdysvaltojen kehitys on varoittava esimerkki yhteisvastuun puutteesta. Mielestäni kysymys on yhteiskunnallisen kehityksen valuvirheestä. Kansalaiset ovat tunteneet itsensä petetyiksi. Ääripäässä ovat sitten nämä huumeiden uhrit.

Yleisurheilu, rakkauteni

Olin itse yleisurheilussa vain harrastaja. Penkkiurheilu sen sijaan on ollut lähellä sydäntäni aina 1960-luvun alusta asti. Muistan esimerkiksi Pohjola – Balkan ottelun vuodelta 1963. Kuinkahan moni edes kuvittelee, että näin eksoottisten maaryhmien välinen ottelu on joskus käyty. Suomen urheiluliitto teki siitä jopa 31-sivuisen raportin! Maaottelut ovat kaiken kaikkiaan menettäneet merkitystään ja ne on korvattu GP-kisoilla jäniksineen. Suomi-Ruotsi on tässä katsannossa reliikki…..

Edellä mainittu tuli mieleen kun kolmiloikkaaja Simo Lipsanen poisti ennätystilastoista Pertti Pousin Kuortaneen juhannuskisoissa 1968 hyppäämän SE:n 17.00. Olin tiiviisti radion ääressä, kun kyseinen Pousin haamuhyppy näki päivänvalon: Se oli melkein maailmanennätyshyppy, sillä puolalaisen Jozef Szmidtin ME oli 17,03. Samoissa juhannuskisoissa Pousi hyppäsi pituudessa tuloksen 804. Hän oli ensimmäinen hyppääjä maailmassa, joka ylitti kaksi haamurajaa 17.00 ja 800. Vieläkin yhdistelmä on harvinainen. Myöhemmin syksyllä Pousi menetti kuntonsa muistaakseni osin loukkaantumisten takia. Olisi ollut hienoa nähdä Pousi huippukunnossaan Mexico Cityn yläilmoissa käydyissä olympiakisoissa, jossa Szmidtin ennätys meni päreiksi monen miehen voimin. Sen olympialaisen kilpailun jälkeen ME kirjoitettiin 17,39. Ja minä valvoin yötä myöten nuo kisat……

Lipsasen oikeutetusti ylistetyn ennätyksen merkitys on siinä, että juuri, kun on kuviteltu, ettei ”aika mennyt koskaan palaa”, kaveri nimeltä Lipsanen hyppää maailman kärjen tuntumaan.

Missä ovat Suomen yleisurheilun lahjakkuudet laajemmassa mielessä? Vastaan, kuten Pertti Pousi: he ovat muissa lajeissa. Esimerkiksi hyppyvoimaiset ovat koripallossa ja lentopallossa ja muissa palloilulajeissa. Yleisurheilun lahjakkuusreservejä pitääkin hakea muiden lajien parhaista. Topi Raitanen on esimerkki huippusuunnistajasta, joka on tehnyt läpimurron 3000 metrin estejuoksussa. Muiden rikkoutumattomina säilyneiden vanhojen ennätysten osalta ei tarvitse mennä sentään 1960-luvulle, mutta 1970-luvulta on säilynyt vielä Markku Kukkoahon 400 metrin ennätys Münchenin olympiakisoista 45,49. Sillä irtosi kuudes sija loppukilpailussa. Tähän päivään verrattuna tuon aikainen taso varttimailereissa oli hurja: Ossi Karttunen juoksi käsiajanotolla 45,8 (1973) ja sähköllä 45,87 (1974). Viime mainittu on hieman parempi aika. Tästä onkin lyhyt hyppäys yhteen viimeisten 50 vuoden ajan hienoimmista suomalaissaavutuksista ottaen huomioon, että kysymys oli pikajuoksusta. Tarkoitan tietenkin 4x400 metrin viestijoukkuetta Münchenin kisoissa, jossa syntynyt ennätys 3.01,12 on niin kova, että sillä olisi pärjätty vielä 2010-luvun suurkilpailuissa! Legendaarisessa joukkueessa juoksivat Stig Lönnqvist, Ari Salin, Ossi Karttunen ja Markku Kukkoaho. Ei ole näköpiirissä, että suomalainen joukkue pystyisi rikkomaan tuon ennätyksen. Tänä päivänä 47 sekunnin alitus taitaa olla haavetta vain, ja jopa 48 sekunnin alitus tekee tiukkaa. Alan uskoa yleisurheilun vanhoja veteraaneja, jotka puhuivat ratakierroksesta ”miehentappolajina”, koko ajan pitää juosta täysillä.

Münchenin viestijoukkueen tasolle nostaisin erään yksilösuorituksen nimittäin Voitto Hellstenin huikean käsiajanottoajan 46,1 Melbournen olympiakisojen välierissä. Ja se juostiin tiilimurskaradalla.

Entä 1970-luvun alussa hurjastelleen Raimo Vilenin 100 metrin ajat, muistaakseni kolme kertaa 10,1 ja kerran 10,0. Viimemainittu Vuosaaressa juostu haamuaika ei pärjää nykymenijöille. Kaivoin esiin muistilokeroistani, että 10 tasan juoksussa oli epävirallisena ajanottolaitteistona sähköinen ajanotto, joka näytti vain noin 10.40 aikaa…. Samuel Purola ja Samuel Samuelsson kepittävät Vilenin ajat. Suomella on tällä hetkellä koossa saumat kaikkien aikojen pikaviestijoukkueen kokoamiseen.

Tietenkin on muistettava, että vanhimmat ajat on juostu kokonaan toisen tasoisilla radoilla kuin nuo nykysprintterien tempaukset. Toisaalta taas doping-valvonta on nyt aivan eri tasolla kuin sanokamme 1970-luvulla.

Sitten on kuulantyönnön surullisen kuuluisa historia. Tulokset olivat viime vuosisadan viimeisinä vuosikymmeniä verrattomasti parempia kuin tämän päivän tulokset, mutta sitä mukaa kuin 20 metriä muodostui voitetuksi kannaksi tuli doping-tuomioita usealle pukkaajalle. Tuli mieleen, että tuolloinen välinpitämätön suhtautuminen käryihin kertoi jotain ilmapiiristä: katsotaan nyt, miten pitkälle tällä pelillä pärjätään.

Tietenkin menneinä vuosikymmeninä tehtiin tuloksia, jotka - vaikka eivät enää olekaan ennätyksiä - ovat erittäin kilpailukykyisiä tänä päivänä. Ajatellaan vaikka Rainer Steniuksen varhain keväällä 1966 Yhdysvalloissa hyppäämää pituushyppytulosta 816, Tapio Kantasen 3000 metrin esteaikaa 8.12,6 Münchenissä 1972 tai Antti Kalliomäen parhaita suorituksia Lasse Virenistä ja Pekka Vasalasta puhumattakaan.

Naisten puolelta säkenöivänä briljanttina jää historiakirjoihin Mona-Lisa Pursiaisen 200 metrin aika 22,39 (1973). Kotimaisilla juoksijoilla ei ole mitään mahdollisuuksia tällaisiin aikoihin nykyisin. Melko lähelle rankingissa pääsee Riitta Salinin 400 metrin aika 50,14 Rooman EM-kisoissa 1974. Rooman pitkän viestin joukkue oli myös vertaansa vailla. Sinikka Tyynelän ennätysaika 4.06,01 vuodelta 1977 on nykykatsannossa jo selvästi heikompi.

Siinäpä katsaus tosivanhojen rata- ja kenttäennätysten historiaan. Kun monissa urheilulajeissa on totuttu inhimillisen suorituskyvyn rajojen kerta toisensa jälkeen tapahtuvaan rikkomiseen, on yleisurheilussa ennätyskehitys hidastunut huomattavasti 1900-luvun viimevuosikymmeniltä lähtien. Monien mieleen tulee d-alkuinen sana. Monien käsittämättömien ennätysten ajoittuminen 1970- ja 1980-luvulle – enkä nyt viittaa ensisijaisesti Suomalaisiin urheilijoihin – johtuu doping -kulttuurin ”läpimurrosta” ja valvonnan puutteellisuudesta. Tässä katsannossa Uwe Hohnin keihästulos 104,80 (1984) on hullun aikakauden ikuinen muistomerkki.

Kello on lahjomaton. Jos ei aivan poikkeuksellista lahjakkuutta satu löytymään jostakin, niin esimerkiksi 800 ja 1500 metrin juoksijoiden taso kotimaassa ei ole kummoinen verrattuna vanhoihin hyviin aikoihin. Olavit Salonen, Vuorisalo ja Salsola kirmaisivat 1,48:n aikoja, joiden saavuttaminen tekee tiukkaa nykyjuoksijoille. Kahden Olavin maailmanennätysaika 3.40,2 on kivikova mailereillemme. Ja tässä välissä on 60 vuotta!

Robert(o) L. Quercetani totesi vuonna 1965 ilmestyneessä teoksessaan ”Kilpakenttien kuninkaat”, kuinka veltostuneet elämäntavat ovat ”viime aikoina” levinneet Yhdysvalloista Pohjoismaihin. Pidin ilmaisua hieman asenteellisena, kun nuorena poikana kirjaa luin, mutta kuinka oikeassa tämä yleisurheilun guru olikaan!

Viime aikoina on tullut esille monien huippu-urheilijoiden suoranainen köyhyys: tee siinä sitten tuloksia! Raha on se valtti, joka vetää jääkiekon pariin. Ei isojen rahojen tavoittelu yleisurheilussakaan ole mahdottomuus. Onnistumisen mahdollisuudet ovat vain seitin ohuet.

Politiikan katsaus: kenelle jää musta pekka käteen?

Pääministeri Sipilä taisi sanoa, että näitä gallupeja julkaistaan liian tiheään. Ajatus varmaankin oli ja on, että lopussa kiitos seisoo eli hallitusta tullaan lopulta palkitsemaan siitä, että se on tehnyt – nyt tunnustamattomia – hyviä tekoja kansakunnan hyväksi. Voihan se ollakin niin. Tai sitten ei.

Ja media seuraa mielipidetiedustelujen kehityskulkuja kuin urheilukilpailujen tuloslistoja. Sen uutisnälkä on pohjaton. Olemme oppineet, että kansalaistuuliviiri saattaa vaihtaa suuntaa yllätyksellisesti. Toisaalta vakaata poliittista voimaa edustaa esimerkiksi kokoomus, jolla on ollut harvinaisen vakiintunut kannattajapohja viime aikoina. Kokoomus on onnistunut yhdistämään (viher)liberaalin kaupunkipolitiikan ja oppositiohenkisen oikeistosiiven vallantavoittelun sen kannattajien mieltämään sosiaaliliberaaliin yhteiskuntapolitiikkaan. Riittää, kun se toteuttaa nyt hyväksi havaittua politiikkaa. Toisaalta tällä taktiikalla ja strategialla suuret irtiotot ovat epätodennäköisiä. Suomessa suuretkin puolueet ovat vain keskisuuria.

Uuden jännitysmomentin on luonut perussuomalaisten jako kahteen. Molemmat puoliskot ovat varmaankin tyytymättömiä saatuun gallup-kannatukseen. Ennustin aiemmin, että molemmat hieman hyötyvät kaksintaistelutilanteesta, mutta lupaavan alun jälkeen kannatuksen kasvu on molemmilla tyrehtynyt. ”Yhteispersuja” kannattaa viimeisen (HS/Kantar TNS) mielipidetiedustelun mukaan suurin piirtein se sama porukka, joka sillä oli ennen jakoa. Samaa osoittaa Ylen vastikään valmistunut mittaus.

Huomio kiinnittyy Hesarin tutkimuksessa hallituspuolueiden yhteiskannatuksen laskuun 39,9 prosenttiin (Ylellä 37,8 prosenttiin!), joka on hallituksen kannalta todella huolestuttava lukema. Toisaalta edellisissä eduskuntavaaleissa saavutettu vaalitulos on kuin sijoitus politiikan markkinoilla, joka kestää, kunhan sitä ei realisoida, ja vaalit ovat ainoa tapa realisoida olemassa olevan kannatus. Seuraaviin vaaleihin mennessä ”kurssit” saattavat nousta ja sitähän hallituspuolueet odottavat. Nyt tähän ajatteluun on tullut kuitenkin häiriötekijä, kun toinen puoli persuista on hallituksessa ja toinen oppositiossa.

Demokratia on haasteiden edessä, kun puolueet kilpailevat – Erkki Tuomiojaa lainatakseni – markkinaosuuksista asiakysymysten ja ideologioiden väistyessä hiukan taaemmaksi.

Uusimpien kyselyjen mukaan vasemmiston kannatus on vasta nyt oppositioaseman suomassa lievässä nousukierteessä. Vihreiden 15,5 prosentin (16,0), vasemmistoliiton 8,9 prosentin (9,2) ja sdp:n 19,6 prosentin (18,5). Suluissa olevat luvut ovat Ylen vastaavan mittauksen tuoreita tuloksia. Yhteensä vasemmiston kannatus on 44,0 prosenttia (43,7 prosenttia). Kannatus luo painetta hallitukselle sen yrittäessä maltillistaa tai alentaa valtion menojen kasvua. Vihreiden luokittaminen vasemmistoon on toki varauksellista, mutta vahvistunut mielestäni viime aikoina.

Ihmiset eivät näytä ainakaan vielä antavan arvoa talouden viriämiselle. Joko sitä pidetään kansainvälisen talouden nousun mukanaan tuomana kasvuna (eikä hallituksen ansiona) tai sitten – mikä on todennäköisempää – ihmiset ovat edelleen suuttuneita leikkauspolitiikasta, joka vasta nyt realisoituu monen kohdalla. Keinot on koettu vääriksi tai epäoikeudenmukaisiksi, vaikka ne periaatteessa hyväksyttäisiinkin.

Keskusta on joutunut myrskyn silmään. Puolueessa on minun tulkintani mukaan koko ajan ollut oppositio, joka on vaivoin saatu pysymään hiljaa. Puolueiden kannatuskäyriä vertailtaessa nimenomaan vihreiden ja keskustan kannatuksen ”lähentyminen” on hieman yllätyksellistä. Ero on nyt virhemarginaalin sisällä: Hesari: 16,4% vs. 15,5% (Yle: 16,7% vs. 16,0%). Kamppailevatko ne samoista äänestäjistä? Ainakaan persupuolueiden seuraajat (Hesari: ps 6,3 % + ”siniset” 2,5% = 8,5%) eivät ole nakertamassa keskustan kannatusta merkittävällä tavalla. On tapahtunut trendinomainen siirtyminen vasemmalle. Sen pitävyys kuitenkin testataan vasta tulevissa mielipidetiedusteluissa.

Palataan vielä ps:n ja sinisten keskinäiseen kannatusjakaumaan. Varsinkin Ylen tutkimuksen tulos, jossa siniset saivat vain 0,7 prosentin ja perussuomalaiset peräti 8,1 prosentin kannatuksen, on dramaattinen. Käytännössä nyt paljastuu koko populistipuolue perussuomalaisten kannatuksen ydin. Se on vahvasti EU- ja maahanmuuttovastainen ja osa sitä jyrkkää protestia, joka kohdistuu valtaapitäviin vanhoihin puolueisiin kautta Euroopan. Persujen hallitustaival näyttäytyy poliittisena hairahduksena. Persut ovat kaukana hallituksen tavoitteista eikä Soinin hallituskonsensuksen linjalla ollut tosipaikan tullen painoarvoa! Meillä on nyt nähtävissä, minkälainen tulppa poistui, kun Soini pantiin valitsemaan puolensa. Hallituksen linja on ollut pakkovalinta ja täysin keinotekoinen persujen ydinkattajien joukoissa. Persut saivat harvinaisen ”uuden” tilaisuuden palata ”juurilleen” puheenjohtajavalinnan myötä. Puoluekokouksessa tapahtunut vyörytys oli vanhan (ja alkuperäisen) vennamolais-soinilaisen protestin ytimessä.

Historiakirjat selvittäkööt aikanaan soinilaisen vallankumouksen ja vastavallankumouksen logiikan. Juuri nyt näyttää siltä, että suuri kansanjohtaja petti odotukset vielä odotettuakin synkemmin.

::::::::::::::::::

Näyttää siltä, että kaupunkivihreys saa tuulta purjeisiin, kun talous viriää. Vihreitä ei mielletä vahvasti ideologiseksi valinnaksi, mikä vetää puoleensa ”sitoutumattomia”. Suuri osa vihreiden agendasta edellyttää joka tapauksessa lisäresursseja, joita hallituksella ei ole tarjota, mutta vaalit lähestyvät….

Selvää on, että monet keskustaa kannattaneet tavalliset ihmiset ovat olleet leikkauslistojen kohteena. Tulokset ovat nyt nähtävissä.

Sote lienee yksi mielipidejakoja syventävä aihe. Näyttää siltä, että paineet sotesta ja maakuntamallista kaatuvat pääosin keskustan päälle. Maakuntauudistus on räikeästi kepuvetoinen pienine ”keskustalaisine” maakuntineen.

Sdp näyttää hyötyvän persujen sekavasta tilanteesta ja ihmisten epätietoisuudesta, mitä on tapahtumassa. Oikeastaan nyt tapahtunut on ”vanha tarina”: yhtäkkiä suureksi kasvanut puolue on koko ajan nitissyt liitoksissaan erimielisyyksien paineissa ja lopulta revennyt kahtia. Tämän kesän äkkikäännökset eivät todellakaan ole olleet mitään jättiyllätyksiä, vaikka tapahtumien ylle onkin luotu mystisyyden verho. Osin tapahtuu paluuta vanhoihin puolueisiin, joskaan ei kaikkia koskien (vrt. keskusta).

Taistelu politiikan markkinoilla on hyvin pitkälle sitä, kenen käteen jää musta pekka. Se voi jäädä hallituksen (tai sen osan) käteen, jos politiikka ei miellytä kansalaisia tunne- ja/tai asiatasolla tai sitten opposition käteen, jos se ei riittävän selvästi ja uskottavalla tavalla osoita irtiottokykyä hallituksen tavoitteista. Joka tapauksessa hallituksen alun perin loogiseksi järkilinjaksi suunniteltu ja markkinoitu agenda on horjunut liian moneen otteeseen. Sipilälle luomuksen arkkitehtina kannatuksen puute lienee tullut yllätyksenä.

HS:n ja Ylen teettämissä gallupeissa nähtiin jälleen kerran, että Suomessa on minkään puolueen vaikeaa päästä yli 20 prosentin kannatuksen. Tilanne heijastelee kansanvallan haasteita, koska selkeät enemmistöt jäävät puoluekentän hajanaisuuden vuoksi helposti saavuttamatta. Mutta aina tämä järjestelmä autoritäärisen systeemin voittaa mennen tullen!

Seuraavaa hallitusta hahmoteltaessa ei näyttäisi olevan mitään selkeää poliittista pohjaa, sillä puolueiden välillä on ristiin käyvää vääntöä esimerkiksi soten valinnanvapaudesta, yhteiskunnan roolista yleensä ja ammattiyhdistysten asemasta erikseen.

Jotkut ovat järvi-ihmisiä….

Jotkut ovat järvi-ihmisiä ja jotkut meri-ihmisiä. Kuulun ensin mainittuun ryhmään. Eikä ihme, olen syntynyt Kuolimojärvi ikkunanäköalana. Mökki- ja järvinäkymiä olen tallentanut filmille ja digitaalisesti Kuolimolla kymmeniä vuosia.

Niin tai näin olen kuitenkin Helsinki-ihminen. Heinäkuinen lähes hellepäivä Helsingin kohteita kiertäen ja vain ihmisten kesäistä iloa seuraten tuntui hyvältä taas kerran. Helsinki on pieni iso kaupunki, juuri sopiva turistikohteeksi.

Periaatteessa kaupunki on siisti, mutta nyt jostain syystä paperiroskaa oli yllättävän runsaasti. Nyt tarkkana ja siistinä tästä eteenpäin! Kauppatori oli entisellään eli se on hyvä tavaramerkki Helsingille. Paljon ulkomaalaisia ja erityisesti ranskalaisia. Uskon, että viihtyivät.

Joskus tulee kuljettua Helsingin katuja vain ihaillen koristeellisia talojen seiniä. Paljon ulkomailla käyneenä olen pannut merkille Helsingin edun: vanhat keskustan rakennukset eivät ole rapistuneita, mitä näkee monissa muissa pääkaupungeissa. Helsinki on mereltä päin nähtynä edelleen Pohjolan valkea kaupunki hallitsevana elementtinä suurkirkko

Kerran kesässä tulee risteiltyä Helsingin edustan saaristossa, niin tänäkin kesänä. Samalla palautui Suomen historian avainasioita mieleen. Järvi-ihminen tarvitsee tämän merellisen kokemuksen jo tasapainon vuoksi. Tulipa viime kesänä kokeiltua purjeveneenkin merellistä kyytiä Helsingin edustalla.

Vallisaareen tuli tutustuttua viime kesänä. Mukavaa, että Helsingin matkailu kehittyy. Saariston suojaama rannikko mahdollistaa purje- ja moottoriveneilyn leppeissä tuulissa. Valtamerilaivat erottuvat jättiläisinä meren ja taivaan sinisyyttä vasten.

Risteilyn kolme hallitsevaa valtiota ovat Suomi, Venäjä ja Ruotsi. Suomen historia lomittuu naapureiden historian kanssa yhteen kiehtovaksi kokonaisuudeksi. Vaikka näkeehän saaristossa sen, että Suomi on ollut ulommainen puolustusvyöhyke molemmille naapureillemme. Sotaisa historia muistuttaa satojen vuosien epäitsenäisestä ajasta.

Valokuvia tuli räpsittyä puolihajamielisesti, mutta näytteeksi kuitenkin.

Matti Klinge, kansakunnan muisti

Matti Klinge julkaisee hengästyttävään tahtiin muistelmateoksia. Edellinen oli nimeltään ”Anarkisti kravatti kaulassa” (Siltala, 2015). Totesin kirjaa blogissani 10.12.2015 arvioidessani seuraavaa: ”Alun perin hiukan vierastin Klingeä. Hänestä ei tahtonut saada millään otetta. Kuva on muuttunut. Klinge käsittelee asioita höyhenen kevyesti, mutta silti hän on syvää luotaava havainnoitsija. Ja mikäpä siinä, kun sanottavaa on, niin kirjoja ilmestyy tasaisin välein”.

Yhteenvetona totesin lopuksi: ”Jos hieman karrikoiden vetäisin kirjan sisällön yhteen, niin voisin sanoa, että Klinge on siedettävän omahyväinen rakastettavalla tavalla. Hän yhdistää - kuvittelemani - ranskalaisen kepeyden ja sillanpääläisen ympäristöntarkkailun omaelämäkerrallisiksi elementeiksi”.

Juuri ilmestyneen jatko-osan nimi on ”Yliopistoa ja Itämerta. Muistelmia 1982-1990.” (Siltala, 2015). Tyyli on säilynyt suurin piirtein samanlaisena, mutta nyt on siirrytty Klingen kunnioittaman Kekkosen ajasta Koiviston aikaan. Sujuvasti siirtyminen Klingeltä käy. Hän oli Koiviston valitsijamiehenä sekä vuoden 1982 että vuoden 1988 vaaleissa ja oli muutenkin maltillisella tavalla Koiviston miehiä.

Klingestä heijastuu tietynlainen herkkähipiäisyys arvostelulle. Hän tekee valtavasti töitä kirjallisen tuotantonsa eteen ja odottaa kunnioitusta urakkaansa kohtaan ja loukkaantuu, jos ei sitä saa tai arviointi on nihkeää. Erityisesti tämä tulee esille muistelmien jättimäistä ”(Helsingin) Yliopiston historiaa” (kirjoittajina Klinge, Knapas, Leikola, Strömberg) käsittelevässä osassa. Tietysti kokemus on aito ja voi olla perusteltu, mutta ulkopuolisen on vaikea ryhtyä tuomariksi. Joka tapauksessa saamansa vähäisenkin kitkerän kohtelun hän muistaa muistelmissaan!

Hiukan huvittuneena rekisteröin nykypäivän tavan kirjata ylös tekemisiä vaikkapa sähköpostin tai tekstiviestien avulla – moderneimmista viestittelytavoista nyt puhumattakaan - tai ”mietelmien” julkaisemista twitter-viesteinä. Toisessa päässä on ihastuttavalla tavalla vanhanaikaisen Klingen tieteellisellä tarkkuudella tapahtuvaa sattumusten ylösmerkintää ja arkistointia (kirjeet, muistilappuset, lehtileikkeet….), joista hän sitten muistelmateokseensa poimii helmet. Tietysti pitää pitää mielessä, että sähköiset välineet tulivat pikku hiljaa käyttöön vasta Klingen uuden kirjan käsittelemänä ajanjaksona.

Kuinkahan paljon viestittelystämme tänä päivänä hukkuu tietokoneen muistin syövereihin, josta ne sitten putsataan jossain vaiheessa pois. Paradoksaalisesti tekstin, kuvien ym. tuottamisen helppous on johtanut niiden huolettomaan ja huolimattomaan säilyttämiseen jälkipolville.

Uudessa muistelmateoksessaan Klinge on ärtynyt, kun hänen vanhat kamunsa, Ruotsissa tuolloin vaikuttaneet Jörn Donner ja Pentti Saarikoski näkevät Koiviston valtaantulossa suuren vapautuksen hetken, siis Neuvostoliiton kahleista. Klinge näkee parivaljakon olevan Ruotsin asialla, ts. naapurissa on hyvä menekki ajatuksille, joissa Suomi Koiviston myötä vihdoin voi vapautuneesti orientoitua länteen. Klinge taas korostaa jatkuvuutta, ja uudessa presidentissä hän näki nimenomaan tämän puolen. Kyllä Koivisto oli melko varovainen irtiotoissaan Kekkosen ajasta.

Tartun tässä jatkuvuuden teemaan, joka on nähdäkseni koko Klingen historianäkemyksensä ytimessä. Komppaan Klingeä hyvin monissa jatkuvuuteen liittyvissä asioissa, vaikka vierastankin hänen historian argumenttien nimissä perustelemaansa Krimin Venäjään liittämistä. Blogikirjoituksessani 10.12.2015 totesin, että ”Klinge tavoittelee asennoitumisellaan ymmärtääkseni pitkän linjan (1700-luvun lopulta tähän päivään) virstanpylväitä Suomen ja Venäjän suhteisiin, laajempaa kansainvälispoliittista aspektia unohtamatta. Klinge edustaa tavallaan `suhdanteista vapaata´ Venäjä-politikkaa ja tässä suhdanteilla tarkoitetaan vuosien ja jopa vuosikymmenien heilahteluja. Klinge korostaa Venäjän läheisyyden ymmärtämistä, ei pakkona, vaan suvaitsevaisuuden ja myötämielisyyden tilana. Silti Suomella tuli säilyä vahva kansallinen identiteetti”.

Uuden kirjan luvussa ”Paasikiven päiväkirjojen julkaiseminen” kerrotaan Paasikiven postuumisti julkaistujen päiväkirjojen vaiheet.

Kun 25 vuoden karenssiaika oli 1980-luvun puolessa välissä umpeutumassa, otti Paasikiven pojanpoika Juhani Paasikivi yhteyttä Klingeen ja pyysi tätä mukaan päiväkirjojen toimittamistyöhön. Paasikivi oli Klingen henkinen sukulaissielu, sillä Paasikivi ”ajatteli kynällään”.

Päädyttiin ratkaisuun, jossa Matti Klinge yhdessä Yrjö Blomstedtin kanssa toimitti päiväkirjat. Herrojen välillä näkyy olleen runsaasti vääntöä, mutta tulosta syntyi. Päiväkirjoihin sisältyivät vuodet 1944-46 (jolta ajalta Paasikiveltä oli toki muistelmateos), jotka sisälsivät todistusvoimaista tietoa noista kriittisistä ajoista. Päästiinhän päiväkirjojen avulla Paasikiven pään sisään: mitä hän oikeasti ajatteli? Klinge tosin epäilee, että presidentti oli stilisoinut ja ”toimittanut” tekstejä jälkikäteen sovinnaisempaan muotoon.

Julkaisutyötä helpotti, että Paasikiven omintakeisella pikakirjoitustyylillä kirjoitetut päiväkirja-aineistot oli puhtaaksikirjoitettu jo 1950-luvulla. Sen jälkeen tulkintataito onkin ollut harvojen herkkua.

Heinäkuun 17. päivänä vuonna 1985 koitti hetki, jolloin KOP:n tallelokero avattiin ja päiväkirja-aineisto otettiin ulos television ja lehdistön seuratessa. WSOY ryhtyi heti valmistelemaan painatusta. Yksi käsikirjoitusversio vietiin presidentti Koivistolle. Presidentti huolestui ja halusi aineiston vain tutkijoiden käyttöön. Klinge taivutteli presidentin julkaisun taakse. Samana syksynä käynnistyi varsinainen mediarumba, jossa Klingeä juoksutettiin paikasta toiseen kirjan tiimoilta. Mutta senhän Klinge tunsi ansainneensa. Myös päiväkirjojen toinen oikeudenomistaja Juhani Paasikivi, joka oli jo loitontunut Suomesta kauan sitten (asui Ruotsissa) joutui julkisuuden valokeilaan.

Päiväkirjojen ensimmäistä osaa myytiin 50 000 kappaletta ja toista osaa puolet siitä. Entä päiväkirjojen kaiken kattava vaikutus? Mikä se oli? Annetaanpa Klingen vastata: ”Vastaanoton voinee sanoa olleen yleisesti innostunut mutta rauhallinen, lopultakaan päiväkirjat eivät muuttaneet vallinnutta historiakuvaa.” Klinge nimeää julkaisun suomalaiseksi glasnostiksi hiukan ennen Venäjän glasnostia.

Klinge näkee luvussa ”Waltari, Sinuhe, Paasikivi” Mika Waltarin yhteyden Suomen paasikiveläiseen ilmapiiriin heti sodan jälkeen. Hän viittaa erääseen Paasikiven päiväkirjojen julkaisuajankohdan aikaiseen kirjoitukseensa, jossa katsoi, että Waltari auttoi kirjallisessa tuotannossaan suomalaisia ”oppimaan olosuhteisiin alistumisen filosofiaa”, siis vähän paasikiveläisen ajattelun mukaan. Waltari itse teki melkoisen loikan sodan aikaisen propagandistin roolista ”alistujan” rooliin sodan jälkeen. Sinuhen ajatusmaailmassa ”voima vallitsee maailmassa, mutta viisas ottaa sen lukuun ja pysyy kolhittunakin hengissä”. Waltarin tuotannossa – klingeläisittäin arvioituna - Mikael Karvajalka taas edustaa uutta aktiivista Suomea: ”Olen syntynyt kaukaisessa maassa , jonka nimi on Finlandia”. Tällä Klinge viittaa kekkoslaiseen politiikkaan.

Uudelleen Klinge ja Waltari joutuivat tapahtumien keskiöön, kun jälkimmäisen kiistanlaista patsasta suunniteltiin ja työstettiin. Klingellä oli jälleen keskeinen rooli, hän johti muistomerkkivaltuuskuntaa. Uudessa teoksessaan Klinge kuvaa patsashankkeen värikkäitä vaiheita asiaan kuuluvalla analyyttisyydellä.

Edellisessä muistelmateoksessa Klinge kritisoi varovaista Paasikiveä ja vertasi häntä rohkeampina pitämiinsä Mannerheimiin ja Kekkoseen, mutta nyt hän on huomattavan neutraali kohdesankariaan kohtaan. Monien muiden omakseen tuntema Paasikivi on kokenut arvostuksen kohoamisen lähinnä ehkä juuri sen takia, että hän oli varovainen Neuvostoliiton uhkailujen ja viettelysten edessä. Hän oli kuitenkin viimeiseen saakka patriootti. Huomattavan pitkälle Venäjän toimintaa ja tarkoitusperiä ymmärtävänä Klinge kannattaa yleisesti ottaen läheisempää yhteyttä suureen naapuriin.

Paasikiven uuvuttavan raskaat päiväkirjat saattoivat väsyttää monen lukijan, mutta Klinge on jakanut oman teoksensa noin sataan muutaman sivun pituiseen teemaan ja armahtaa siten lukijan. Kirjan voi näin ollen aloittaa monestakin kohtaa lukukokemuksen häiriintymättä. Lopulta Klinge saa lukijan innostumaan paljon suuremmasta luku-urakasta kuin oli alun perin kuvitellutkaan.

Suhtaudun Klingeen arvostavasti. Täytettyään 80 vuotta, hän antoi haastattelun, jossa hän hieman haikeasti, mutta ironisesti totesi, että ”ennen oli sellainen käsite kuin yleissivistys”. Niinpä. Historiaa hän piti yleissivistyksen keskeisenä osana. Onko kysymys katoavasta kansanperinteestä?

Sivistystä emme kaipaa!

Amerikkalainen Pew Research Center tutkii aikamme yhteiskunnallisia ilmiöitä monitahoisesti. Suomessakin on mediassa viitattu sen viimeisimpään tutkimukseen, joka on uutisoitu 10.7.2017 tutkimuslaitoksen kotisivuilla nimellä ”Sharp Partisan Divisions in Views of National Institutions”. Tutkimus on toteutettu kesäkuussa tänä vuonna ja kohderyhmä käsitti 2500 aikuista.

Viimeisimmän tutkimuksen keskiöön on nostettu amerikkalaisten suhtautuminen college- ja yliopisto-opiskeluun. Tulokset ovat hämmentäviä: varsinkin republikaanit suhtautuvat kriittisesti yliopistoihin.

Perustan oheisen kirjoitukseni alkuperäiseen Pew-keskuksen artikkeliin (myöhemmin: Pew). Tutkimuksen lopputulosten tulkinnoista vastaa tämän kirjoittaja.

Tutkimuksen erittelyosassa Pew painottaa republikaanien (republikaanit ja heihin päin kallellaan olevat itsenäiset) ja demokraattien (demokraatit ja heihin päin kallellaan olevat itsenäiset) toisistaan poikkeavia arvioita yliopistoista. Erot ovat huomattavat. Pew toteaa erojen kasvaneen vain vuoden kuluessa eli edelliseen tutkimukseen verrattuna.

Katsotaanpa tarkemmin tuloksia. Mitattaessa eri instituutioiden positiivista/negatiivista vaikutusta kansalaisiin ja kansakunnan tilaan, arvioi 72 prosenttia demokraateista collegeiden ja yliopistojen vaikutuksen positiiviseksi ja 19 prosenttia negatiiviseksi. Voisin välihuomautuksena todeta, että ihme kun niinkin suuri määrä kuin 19 prosenttiakin näki yliopistojen vaikutuksen negatiiviseksi. Tämä ei ole kuitenkaan paljon mitään siihen verrattuna, että republikaaneista peräti 58 prosenttia (viime vuonna 45 prosenttia) koki yliopistojen vaikutuksen kielteisenä ja vain 36 prosenttia myönteisenä. Tämä tulos on jo dramaattinen. Kaikki yhteen (republikaanit ja demokraatit) laskien 55 prosenttia sentään suhtautuu myönteisesti korkeakouluopetukseen, mutta silti jäädään yllättävän alhaisiin lukemiin.

Erityisesti iäkkäämmät republikaanit ovat koulutusta vastaan. Ovatko he pettyneet siihen, että heillä ei ole ylempää koulutusta ja katsovat olevansa (olleensa) häviäjiä yhteiskunnassa tästä syystä? Ovatko he niin katkeroituneita, että mitätöivät koko koulutuksen merkityksen?

Onhan sellaistakin koulutusvastaista ilmapiiriä ollut havaittavissa, että ”kotikoulua” on joillakin oikeistokonservatiivisilla tahoilla pidetty parempana ja turvallisempana kuin koulujärjestelmän koulua.

Koulutuskriittinen muutos on tapahtunut aivan viime aikoina, sillä vielä kaksi vuotta sitten tilanne oli se , että republikaaneista 54 prosenttia katsoi yliopistoilla olevan positiivinen vaikutus yhteiskunnassa (negatiivinen suhtautuminen oli 37 prosentilla silloin vastanneista republikaaneista). Huolestuttavinta on, että nuoret republikaanit, joilla on vielä uskoa koulutuksen voimaan, ovat menettäneet luottamustaan dramaattisesti kahdessa vuodessa.

Yliopistoarvioiden kanssa rinnakkainen tulos saatiin suhtautumisesta uutismediaan. Republikaanit tyrmäsivät tutkimuksessa median myönteisen vaikutuksen yhteiskuntaan ”äänin” 85 prosenttia vastaan 10 prosenttia puolesta. Tämäkin tulos on järisyttävä. Demokraateissa tulos jakautui sentään tasaisesti 46 prosenttia vs. 44 prosenttia, tosin uutismedian tappioksi.

En voi olla näkemättä edellä esitetyssä konservatiivisen ajattelun läpimurron seurauksia: yliopistot koetaan liberaalin ajattelun tyyssijoina. Yliopisto-opetusta ehkä pidetään konservatiivipiireissä turhanaikaisena sijoituksena kansakunnan kannalta. Tietenkin puhumme nyt vai osasta kansalaisia – mutta samalla suuresta osasta kansalaisia.

Edellä esitettyä tukee uskonnon ja kirkkojen kokeminen myönteisinä yhteiskunnallisina ilmiöinä (republikaanit 73 prosenttia puolesta, 14 prosenttia vastaan ja demokraatit 50 prosenttia puolesta, 36 prosenttia vastaan). Positiivisesti suhtautuvien osuus on kasvanut selvästi edelliseen tutkimukseen.

Muista instituutioista kielteinen kuva syntyi pankeista ja rahoituslaitoksista. Sen sijaan ammattiyhdistykset voisivat olla uuden nousun kynnyksellä, siksi vahvasti ne saivat positiivisia puoltoääniä (koko aineistosta 47 prosenttia puolesta, 32 prosenttia vastaan).

Pääosin nämä tulokset heijastavat yhteiskunnan konservatiivista perusvirettä. Kysymys on eräänlaisesta ideologisesta vastaiskusta. On ollut vaikeaa sulattaa liberaalien ajatusten mahtiasemaa tai pikemminkin kuviteltua liberaalien mahtiasemaa.

Kaikki se, mitä olemme kuulleet rehellisyyden ja tosiasioiden kokemisesta (”minusta tuntuu” -rehellisyys vastaan faktarehellisyys, ”vaihtoehtoinen totuus” vastaan perinteinen käsitys totuudesta ja ”totuuden jälkeinen aika” vastaan luottamus kestävään tieteelliseen tietoon) tuntuu heijastuvan läpi tästä tutkimuksesta.

Olemmeko siis yhtäkkiä tilanteessa, jossa kaikki se tiedemaailmaan nojautunut ajattelu, mihin ihmiset ovat luottaneet, on muuttumassa itsensä vastaiseksi? Sivistys onkin salakavala iiliäinen, joka on tunkeutunut ihmisen aivoihin tuoden tullessaan vahingollisia ajatuksia. Faktat korvataan uskomuksilla ja uutiset ovat vain valeuutisia. On tahoja, joiden mielestä kaikki, mikä on perinteistä oikeistokonservatiivista ajattelumallia vastaan on feikkiä, niinkö?

Kuinka paljon tässä on Donald Trumpin vaikutusta? Tuntuu siltä, että vaikka Trumpin merkitystä helposti liioitellaankin, hänen vaikutuksensa on ollut se, että esteet menneestä maailmasta haettujen ihanteiden tieltä ovat murtuneet. Rohjetaan lausua julki kaipuu johonkin kauan sitten kadonneeseen maailmaan. Trumpilainen ajan henki on sellainen, että nyt ei tarvitse olla niin faktoihin ja tieteeseen sidottu kuin aiemmin, vaan todellisuus perustuu omiin tuntemuksiin.

Trump on vanhemman – tappiota kärsineen - sukupolven frustraation tulkki. Silti hänellä ei ole ollut juuri mitään tarjottavaa syrjäytyneille ikäihmisille, pikemminkin päinvastoin.

Yhteenvetona tutkimuksesta voisi todeta, että vastakkainasettelu on lisääntynyt puolueiden välillä, mikä vastaa arkikokemusta. Polarisoituminen on jatkunut itse asiassa pitkään, mutta näyttää edelleen kärjistyvän.

Koulutusvihamielisyys ja polarisoituminen eri ideologia- ja puoluetahojen välillä on Yhdysvaltain tulevaisuuden kannalta huolestuttavaa. Tuntuu siltä, että konservatiiviset tahot pelkäävät liberaalien vaikutteiden tulevan koulujen ja yleensä oppilaitosten kautta. Nyt vallitsee tarve säilyttää vanha perustajaisien (founding fathers) malli, joka sekin lienee kuviteltu.

Voisiko koulutuksen merkityksen vähättelyllä olla jokin järkevä syy? Yksi harvoista asioista, joka tulee mieleen on, että yhteiskunta on ylikoulutettu verrattuna monissa ammateissa vaadittaviin tarpeisiin. Sekään ei tunnu kovin relevantilta selitykseltä. Päinvastoin yleissivistävää ja täsmäkoulutusta tarvitaan lisää.

Voidaan tietysti ajatella, että yliopistotason opetus on liian kirjavaa, tai että se on käytännöllisesti asennoituvien ihmisten kannalta liian teoreettista, mutta tämäkin selitys vaikuttaa epäuskottavalta.

Tuntuu siltä, että sivistystahdon heikkeneminen, epäluulo mediaa kohtaan ja vahva uskonnollisuus kohtaavat monet tämän päivän ilmiöt vahvalla korrelaatiolla. Näitä voisivat olla autoritäärisyyden kasvu ja demokratian rapautuminen.

Luottamus päättäjiin on rapistunut. Poliittinen eliitti on jostakin syystä koettu epäluotettavaksi ja kyvyttömäksi ajamaan kansalaisten asiaa. Osa kritiikistä on perusteltua, mutta osittain kysymyksessä tuntuu olevan ajan henkinen ilmapiiri, jota leimaa epämukavuus ja vikapäiksi koettujen syyllistäminen.

Nurmikonleikkaajan päiväuni

Erään kaverini kanssa pohdin kerran ruohonleikkaajan palkkaamista. Hän onnistukin supliikkimiehenä. Minulta jäi kaveri palkkaamatta. Olen jatkanut vanhaan tyyliin: tasaiset osuudet keräävällä ruohonleikkurilla ja kompostoimalla leikkuutähteen. Ojan reunat sekä pensaisen ym. juurialueet on riivottu trimmerillä. Viikatteen käyttö on jäänyt minimiin.

Muistan, kun 30 vuotta sitten omakotitaloa ostaessani eräs lupaava ehdokas tarjosi taloa plus 700 m2 tonttia. Totesin ajan hengen mukaisesti, että tontti on liian pieni, jolloin vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: ”kyllä se riittävän isolta tuntuu, kun työntelee ruohonleikkuria”.

Miten oikeassa hän olikaan. Nyt kun sekä kotia että mökkiä kiertää nurmikko, olisin kiitollinen, kun olisin tyytynyt pienempään alueeseen.

Kehitys kehittyy. Reilu 10 vuotta sitten markkinoille ilmestyivät robottiruohonleikkurit. Erilaisilla messuilla tutkin ja tarkastelin ihmeellisyyttä. Kuuntelin lievästi epäuskoisena markkinamiesten myyntipuheita. Jotain jekkua siinä piti olla, kun kaikki näytti niin helpolta. Jätin asian moneksi vuodeksi sikseen, mutta sitten päivänä muutamana perheen piirissä kyllästyttiin valitteluuni ainaisista ruohonleikkuuvuoroista ja robotin hankinta tuli kerralla ajankohtaiseksi.

Uudet vempaimet herättävät minussa sekä uteliaisuutta että epäuskoa. Mainosmiesten puheet harvoin vakuuttavat. Kalliita ovat robotit, totesin. Rohkeasti ilmoitin paikkakunnan puutarhakonemyyjälle, että asennan itse reunalangat, eihän kone muuten pysy pilttuussa.

Ei kun asentamaan lankoja (reunalanka ja ohjauslanka, jonka avulla robotti osaa latausasemalle). Pensaat puut piti joko suojata pehmeällä suojalla tai kiertää reunalangalla törmäyksen estämiseksi. Tein työtä käskettyä ja sitten kokeilemaan robottiviritystä. Täytyy sanoa, että kokemukset ovat olleet positiiviset. Suuria virheitä ei ole tullut (kunhan muistaa olla huolellinen lankojen liitoskohtien asennuksessa). Uskollinen robotti ei valita eikä keksi omia oivalluksia puhumattakaan ryhtymisestä kahvitauolle. Kerran robotti pysähtyi johonkin esteeseen ja avasin kansiluukun: kone ilmoitti olevansa ”jumissa”. Autoin robotin pälkähästä ja kaikki jatkui taas ennallaan.

Ihmeellisen tasaista jälkeä syntyy valitulla leikkuuterien korkeussäädöllä. Ruoho pysyy koko ajan tasakorkuisena ja päällekatsojan mieliala korkealla. Sanoisin mainosmiehelle pari lausetta opastukseksi: robotilla nurmikko ei ole koskaan liian pitkä tai lyhyt vaan juuri sopivan tuuhea. Jostakin syystä sammaloituminen on estynyt ja entisetkin ovat kadonneet. Johtuneeko nurmen lyhyydestä vai jatkuvasta lannoittamisesta milliluokkaa olevilla ruohontähteillä, joita ei näe.

Kun ilta-aurinko siivilöi valoa alhaalta viistosti nurmikenttään on vaikutelma epätodellinen: samettimainen pinta jää viimeisenä mieleen ennen kesähämärän laskeutumista . Valitettavasti kesämökin koholle jääneet kivet estävät toistaiseksi ruohonleikkuun robotisoinnin kesäpaikassa.

Robotti voi siis tuoda helpotuksia arjen töihin. Pian - ehkä 10 vuoden päästä - ajamme itseohjautuvilla ja -ajavilla autoilla.

Hjallis Harkimon kesälämpimät

Heinäkuisessa iltalehden kolumnissa Hjallis Harkimo ihmettelee politiikan kummallisuuksia ärtyneeseen sävyyn: ”Ei ymmärrä äänestäjä, enkä ymmärrä minäkään”. Syy purkaukselle taitaa olla monitahoinen. Ehkä Harkimo haluaisi olla ministeri ja pistää asiat poikki ja pinoon. Viimeisin ”ministerikierrätys” oli sellainen, että kukaan ei kiertänyt, kaikki jäivät paikoilleen. Siinä meni tilaisuus. Tai ehkä hänellä on ajanpuutetta. Tylsä heinäkuu! Tai ehkä hän on liikemies, josta koskaan ei tule poliitikkoa. Oman firman johtaminen on aina jotain ihan muuta kuin politiikan johtaminen. Politiikassa kun joutuu ottamaan ison määrän muita tasavertaisia poliitikkoja huomioon.

Miten voisin auttaa Harkimoa, miestä, joka on turhautunut politiikan tekemiseen, kun mitään ei voi oikein yksin päättää? Sitä paitsi hän on eduskunnassa takapenkin miehiä, jolle asioita ei kerrota ensimmäisten joukossa. Harkimosta kyllä näkee, että idearikkautta on, mutta ideat ovat vähän kuin ampuisi summittaisesti haulikolla, harvat niistä lähtevät realisoitumaan.

Kaiken järkevän sotkija on byrokratia. Sääntöyhteiskunta estää ihmisiä ajattelemasta omilla aivoillaan. Harkimolla olisi tarjolla vaihtoehto, hänen omat aivonsa.

Harkimo ottaa kantaa perussuomalaisten ja hallituksen liepeillä vastikään ilmenneiden salaliittoteorioiden todenmukaisuuteen. Ihmiset kyselevät häneltä, mitä ”siellä” oikein tapahtuu. Asioissa on salattuja totuuksia sanovat sekä Harkimo että hänen äänestäjänsä. Minä taas olen sanonut, että prosessissa ei tapahtunut mitään kovin ihmeellistä. Siinä vain tapahtumien aukkokohdat täytettiin salaliittoteorioilla. Monista näytti, että hallitus yritti pysyä pystyssä hinnalla millä hyvänsä, mikä lienee luonnollista, koska luottoa puolueiden välillä vielä on. Hallitusta ei ole 1980-luvun alun jälkeen kaadettu heppoisin perustein, eikä muutenkaan.

Oppositio taas yritti osoittaa menettelyt epäkelvoiksi, saivathan ”siniset” säilytettyä poliittiseen voimaansa nähden ylisuuren ministeriryhmän. Niin minäkin ajattelen, mutta tuskin mahdan asialle mitään. Oikeuskansleri on asettunut hallituksen puolelle. Juridisesti asia meni oikein, mutta poliittisesti jää jotain hampaankoloon. Autoinko Harkimoa? Tuskin.

Kärsimättömänä luonteena Harkimo ei ymmärrä, miksi sotea siirrettiin vuodella eteenpäin. Kyllä hän ymmärtää, jos vähän yrittää: hanke oli menossa kiville. Harkimoa harmittaa selvästi, kun hän ei ole vallan kammareissa – siis etulinjassa – päättämässä asioista. Hän vain kuulee päätöksistä. Harkimo on huutavan ääni korvessa (tai keskellä kaupunkia), mutta huuto ei kanna vallan palatseihin.

Edustuksellinen demokratia siis toimii periaatteella, jossa tasan eivät käy päätöksenteon edellytykset. Näin se valitettavasti on: muodostuu esimerkiksi hallitustriumviraatti, jossa kärkikolmikko keskenään sopii asioista. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja vihitään päätöksille ja hänen tehtäväkseen jätetään junailla asia läpi omassa ryhmässä. Jotkut purnaavat, useimmat jupisevat itsekseen: ”näin ei ainakaan olisi saanut tehdä”.

Kiertäessään maata Harkimolta kysytään kaatuuko hallitus. Vastaus kuuluu: en tiedä. En tiedä minäkään. Tuskin kuitenkaan.

Alkoholilain käsittelytapaa Harkimo vierastaa, koska siitä ollaan tekemässä omantunnonkysymys. Eikö tämä pitäisi viedä eteenpäin hallituksen diktaatilla? Minusta omatunto on hyvä olla mukana alkoholista päätettäessä. Mutta Harkimo ei moista ymmärrä: omantunnon pitäisi olla kahlittu.

Kaikki edellä kuvattu liittyy Harkimon mielessä politiikan uskottavuuteen tai pikemminkin sen puutteeseen. Hänen jakamansa moitteen saavat kuulla yhtälailla hallitus ja oppositio.

”Hallituksen tehtävä on harkita päätöksensä paremmin, tiedottaa yhtenäisemmin ja pitää huolta, että se puhuu yhtenäisellä äänellä. Nyt vaaditaan johtajuutta. Muuten kukaan ei pian jaksa ottaa tätä touhua vakavasti”, toteaa Harkimo närkästyneenä.

Tulkitsen, että Harkimo haluaa selvästi autoritaarisempaa otetta maan johtoon. Ehkäpä mallia pitäisi ottaa Unkarista tai Puolasta, kävihän Trumpkin kehumassa puolalaisia.

Hallituksen oikealla reunalla, jossa Harkimokin viihtyy, haluttaisiin kokoomuksesta uudenlaista versiota. Ongelmana on, että puolueen kannatus on nyt vakaimpien joukossa kaikista puolueista. Oikealle horjahteluun ei ole oikein varaa. Nyt perussuomalaiset on liittynyt kilpailemaan oikeistolaisesti ajattelevien äänistä. Erona on että kokoomus edustaa liberaalia oikeistoa ja persut konservatiivista oikeistoa. Orpon sosiaaliliberaalilinja ei käy Lepomäelle, Koskelle ja Harkimolle, ehkei myöskään Rydmanille. Mutta Häkkänen on menetetty vallan kammareihin.

Veikkaan, että jos Harkimo ei saa näkyvämpää asemaa omassa puolueessaan ja politiikassa yleensä, hän ei asetu enää ehdokkaaksi seuraavissa vaaleissa, siksi turhautuneen oloinen hän on puheissaan.

Bloginkirjoittajan sukupolvipohdintoja

Kirjoittelen tätä kesäasunnollani. Vielä parikymmentä vuotta sitten mökki ajateltiin vapaa-ajanviettopaikkana, jossa (ansio)työkiireet unohdettiin. Nyt eläkeläisen ei tarvitse murehtia työkiireistä, siispä mökistä on muodostunut vaikkapa blogikirjoitusten kirjuuttelupaikka. Samalla työelämässä tai opiskelemassa vielä olevat perheenjäsenet ovat innolla käyttämässä internetyhteyksiä.

Yritän hiljentyä mökkiympäristön otolliseksi luomaan tunnelmaan. Kävelen auringon laskiessa hiljalleen laiturin päähän ja mietin menneitä sukupolvikokemuksena. Nythän on aikaa….

Siitä on melko tarkalleen 57 vuotta, kun isovanhempien maatilalle ilmestyi TV ihmeteltäväksi. Ei ollut kanavaongelmia, kun niitä oli vain yksi. Naapureistakin tultiin katsomaan Bat Mastersonia. Usein kävi niin, että vieraat tulivat avoimesta ulko-ovesta tupaan hiljaisuudessa ja sulkivat TV:n lähtiessään. Talon emäntä oli mennyt nukkumaan hyvissä ajoin. Pitihän herätä aamulypsylle. Turvallisuus oli sisäänrakennettu tähän maailmaan.

Joskus kysyin, milloin sähköt tulivat kylään. Niin, ei siitä ollut kovinkaan kauaa, joskus 1940-luvun lopulla. Miten ihmeessä sitä ennen pärjättiin? Kehitys on kiihtynyt kiihtyvää vauhtia sen jälkeen, kun minäkin pikkupoikana seurasin Rooman olympiakisoja isovanhempieni luona TV:stä. Kotiin televisio ilmestyi vasta useita vuosia myöhemmin. Silloin todellakin TV:n tuijottaminen aloitettiin virityskuvan katselulla.

Tupa oli kaiken keskus ja vaitelias nuorempi isäntä dominoi tätä kaikkeutta, vai oliko se sittenkin emäntä, joka piti meidät kaikki leivässä….. Me naskalit vierittelimme kuulalaakereita tuvan leveillä lattialankuilla kaataaksemme toisen osapuolen tinasotilaita. Vähän varttuneempana luin hohdokkaassa ympäristössä talon vintillä iltaisin Pekka Lipposen seikkailuja ja isännän Jalluja….

Vaikka maatila oli vauraanpuoleinen hankittiin leivän jatkeeksi kalaa. Olin nuotanvedossa mukana, kuten olin heinänteossakin. Ruislyhteet ja -kuhilaat syntyivät itsestään selvinä asioina (isäntä tosin naureskeli, että Pekka se köyttää vasikkaa, kun olin hajareisin lyhteen päällä). Työsuojelumääräykset eivät olleet esteenä, kun olin se viimeinen kaveri navetan vintillä, joka tunki heinää katonrajassa pärekaton naulojen raapiessa päätä ja lämpötilan ollessa tukahduttava. Talon isäntä ei juonut virvoitusjuomia, koska ”kaikki tulee kuitenkin läpi!”

Ikää ei kysytty, kun ajoin heinäseipäitä traktorin lavalla. Palkkioksi saatiin lämpimiä perunapiirakoita (ei mitään riisipiirakoita!). Työtahti oli sekä leppoisa että kova ilman turhanaikaisia valituksia. Vai muistanko väärin? Taisi joskus ottaa koville rengin töihin lähtö. Mutta silloin ei kysytty oliko haluja puurtaa!

Maatila vaikutti silloin lapsuudessa ikuiselta. Nyt kymmeniä vuosia myöhemmin kunnan väkiluku on laskenut parista tuhannesta 700:aan. On enää kuiva puujalkavitsi sanoa, että mökkeilijöiden tullessa väkiluku kunnassa kaksinkertaistuu.

Pappani palveli kuntaa vuosikymmeniä, joukossa hallituksen puheenjohtajan tehtävät pitkälti toistakymmentä vuotta. Kun kunnanjohtajaa ei ollut piti nekin asiat hoitaa….. Jotain juhlallista oli, kun pappa lähti polkupyörällä parhaat päällä kirkolle kokoukseen….

:::::::::::

Jotakin on tapahtunut muistelijan näkökulmasta. Yhtään juhannuskokkoa ei näkynyt tänä juhannuksena. Ihmiset ovat kadonneet johonkin mökkipirtin uumeniin tai jättäneet koko juhannusjuhlan väliin. Mikään ei ole niin kuin ennen (vannoin aina töissä ollessani, etten päästä suustani tuota lausetta).

Voisin vaikka vannoa, että järvi on hiljentynyt. Ehkä se johtuu siitä, että ennen järvestä elettiin. Kajakilla tehdyt tiedusteluretket vahvistavat tuntumaa: ihmiset käyvät mökeillä, mutta ovat siellä aiempaa lyhyempiä jaksoja – siis keskimäärin.

::::::::::::::::::::

Mökkimme sijaistee eri sukupolvien ”risteyskohdassa”. Tuolla, linnuntietä 1,5 kilometrin päässä oli isoisäni karjatila. Harmi, kun metsä on kasvanut niin, että mitään ei enää näy. Tuolla järven toisella puolella vajaan kilometrin päässä on papan poikien, siis enojeni mökit. Kaikki mökit ovat seisseen paikallaan vähintään nelisenkymmentä vuotta. Nyt 92-vuotiaan enoni mökki on lähes 60 vuotta vanha.

Käyn ihmettelemässä 100 vuotta lähestyvän vanhuksen työkykyä. Järviruoko kaatuu viikatteella ja klapeja syntyy. Ihan tosissaan enoni väittää, että järviruokoa ei hänen lapsuudessaan juurikaan nähty. Nyt sitä on joka paikassa. Rehevöityminen on tehnyt tehtävänsä. Järveen ei kuitenkaan tarvitse kemikaaleja pistää, se on edelleen kirkas veden valuttua Salpausselän hiekkaharjujen läpi altaaseensa.

Ikä painaa. Tunnustettava on. Työleiri vaatii yhä kovemman ponnistelun, mutta sukupolvien vastuut ja velvoitteet painavat. Moni varmaankin ihmettelee parhaillaan, miten mökkeily elämänmuotona jakselee sanokaamme 30 vuoden päästä. Silloin monet aktiviteetit kilpailevat työleirin kanssa kilpaa – itse asiassa niin tapahtuu jo nyt. Käykö niin, että valtava kansallisomaisuus lahoaa pikku hiljaa käsiimme?

Onko kuviteltua, että epäkäytännöllisyys on leviävä tauti tee se itse -miesten ja -naisten maassa? Vai luulenko vaan? Vai onko sittenkin vain hyvä asia, että mökkipalvelut ostetaan aiempaa herkemmin mökkitalkkareilta?

:::::::::::::::::

Havahdun ajatuksistani. Aurinko paistaa enää hyvin matalalta. On parasta kääntyä laiturinpään levennykseltä kohti rantaa…. Kylläpäs myrsky onkin pudottanut risuja venetelakan päälle. Täytyypä huomenna siivota……

Demokratian hiekkalinnat sortumisvaarassa

Olen erinäisiä kertoja ottanut huolestuneena kantaa demokratian tilaan meillä ja muualla. Täytyy sanoa, että usko on ollut joissakin tapauksissa kovalla koetuksella. Yhdysvalloissa meillä on presidentti, joka muistuttaa stand up -koomikkoa twiitteineen. Niin, twiitti on lääke ongelmaan, joka on nimeltään ”maailman monimutkaisuus”. Kun ongelmia ei pystytä ratkaisemaan - tai ne ratkaistaan vaihtoehtoisesti hutaisemalla - ratkaistaan asiat viestintää yksinkertaistamalla.

Jokainen jaksaa lukea muutaman rivin pituisen tekstinpätkän. Tämä on kuitenkin vain osa asiaa. Twiittailu on tapa johtaa keskustelua harhapoluille. Tässä Donald Trump on mestari. Laura Saarikoski kirjoitti opportunistisen Näkökulma-kolumnin Hesariin 1.7.2017 ”Trumpin twiittailu toimii täydellisesti”.

Mitä Saarikoski tarkoittaa? No sitä, että silloinkin, kun Trumpiin kohdistuva kritiikki onkin oikein suunnattua ja oikein perusteltua, niin presidentti (huh, miten vaikeaa tätä tehtävänimikettä on käyttää Trumpista) kuittaa asian viittaamalla arvostelijoiden henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, vaikkapa ulkonäköön. Eikä tässä kaikki: toimittajat vastaavat samalla mitalla ja osallistuvat tähän kalabaliikkiin täysillä, jolloin he alentuvat presidentin tasolle. Ja tätä jatkuu ja jatkuu….. Itse asiapohja hukkuu matkan varrella supliikin sekasotkuun…

Trump on käynnistänyt sodan mediaa vastaan, jossa kaikki keinot ovat käytössä, kuten CNN:ää vastaan suunnattu videonpätkä osoittaa.

Presidentti-instituutio on kärsinyt haaksirikon. Pelleily on korvannut asiallisen keskustelun. Avainasia on suuren johtajan herkkähipiäisyys: autoritäärinen luonne ei siedä minkäänlaista poikkipuolista sanaa. Presidentin kaverit ovat avanneet uuden väylän ja uhkailevat toimittajia ja heidän lapsiaan epämiellyttävillä paljastuksilla. Maailman suurin demokratia kohtaa epätasapainoisen narsistisen johtajan….

Sitten tullaan todella vakavaan asiaan: twiittien lukijoista osa – pelkäänpä, että suuri osa – elää täysillä tässä twiittimaailmassa eikä näe siinä mitään omituista. Antaa palaa!

Näyttää siltä, että paljon tärkeämpää kuin etsiä ratkaisuja Washingtonissa, siis kongressissa, on asettaa koko Washingtonin vallankäyttö kyseenalaiseksi: roistoja koko sakki. Eihän tässä muuta ongelmaa ole kuin se, että kansan edustajat (erikseen kirjoitettuna) on valittu sinne vapailla vaaleilla (mitä nyt joukkoon valikoituu vain miljonäärejä). He ovat demokratian turva kaikesta huolimatta. Systeemin viallisuuden arvioinnissa ja korjailussa pitää keskittyä olennaiseen eli lobbauksen ryöstäytymiseen käsistä ja suoranaiseen lahjontaan.

Nyt ollaan joka tapauksessa tilanteessa, jossa presidentti voi käyttää alatyylin ilmaisuja välittämättä tippaakaan sellaisista asioista kuin arvokas käytös tai sivistynyt debatti. Presidentti voi siis vapaasti käyttää nimityksiä ”idiootti”, ”älykääpiö” tai ”hullu”.

Saarikoski yrittää perustella Trumpin käytöstä sillä, että Trumpilla on alemmuuskompleksi, kun hän ei ole rikastunut oikealla tavalla. Katin kontit! Ei demokratiaan tarvitse kuulua kaiken parhaiten päin selittämistä. Presidentin tehtäviin pitäisi olla alkeelliset sisäänpääsytestit. Herkkähipiäiset ja lapselliset älkööt vaivautuko!

Saarikoski on oikeassa, kun huomauttaa että todella tärkeät asiat jäävät liian vähälle huomiolle. Suurin ihme taitaa olla, kun kongressissa saattaa mennä läpi laki, jolla 22 miljoonaa ihmistä jää (uudelleen, vrt. Obamacare) terveydenhoitolain ulkopuolelle. Näihin sisältyvät Trumpia äänestäneet turvaverkkojen läpi pudonneet ihmiset, jotka odottivat presidentiltään vastaantuloa hätäänsä. Paul Krugman kirjoittaa (30.6.2017) New York Timesin kolumnissaan ”Understanding Republican Cruelty” samasta asiasta. Hän ei ymmärrä republikaanien politikkaa, jolla säästetään terveydenhuollosta jättisummia ja varataan säästyneet summat verojen leikkausvaraksi rikkaille.

Krugman on varma, että Trump ei ole lainkaan perillä, mistä hän on päättämässä. Krugman kuvaa meneillään olevaa prosessia painajaiseksi. Kymmenet miljoonat ihmiset voivat pian elää tässä painajaisessa.

Kaiken lisäksi – Krugman kirjoittaa – verohelpotukset lisäävät rikkaiden nettotuloja vain kahdella prosentilla. Muutos on pieni, kun ajatellaan että 40 prosenttia verohelpotuksista ohjataan yli miljoona dollaria tienaaville. Toisella puolella ovat arviot 200 000 estettävissä olevan kuoleman välttämisestä, jos terveydenhoitoleikkauksia ei tehdä.

Demokratian kannalta on hälyttävää, että mielipidetiedustelujen mukaan vain pieni osa kansasta on selvillä, mitä on tapahtumassa.

Parhaiten informoidut rikkaat vastustavat – vastuunsa tuntien - moisia veroleikkauksia: Yksi maailman rikkaimmista miehistä, Warren Buffett on nimennyt kongressissa etenevän lain ”Relief for the Rich Actiksi” (rikkaidenvapauttamislaki).

Republikaanit ovat kuitenkin ajaneet itsensä satimeen. Koko Obaman presidenttikauden jatkunut terveydenhuoltouudistuksen brutaali vastustaminen oli realisoitava paremmaksi laiksi, kun Trump pääsi valtaan. Republikaanit kohtasivat kovan haasteen valtaan päästyään, koska Obamacare teki sen, mitä se oli luvannut. Käsittääkseni Obamacare olisi tarvinnut vain säätöä täyttääkseen hyvän lainsäädännön kriteerit.

Nyt kaivettiin esille Ronald Reagan ja hänen maniansa, jonka mukaan sosiaaliturva laiskistaa jne. Vielä on kokematta vastavaikutus, kun Trumpin kannattajat huomaavat, että republikaanien ohjelma toimii Trumpin valkoiselle työväenluokalle antamia lupauksia vastaan.

Vaikuttaa yhä enemmän siltä, että republikaanit laskevat perinteisen Grand Old Partyn establishmentin ja sitä vastaavan kannattajakunnan varaan. Ja käytännön politiikassa toteutetaan odotettua konservatiivista ohjelmaa: köyhien sosiaaliohjelmat ovat leikkausten kohteena ja rikkaita hellitään veronkevennyksillä.

Krugman ei tiedä, miten terveydenhoidon lainsäädäntöprosessissa käy enkä tiedä minäkään. Mutta nyt paljastuu viimeistään, mitä on republikaaninen todellisuus Trumpin kaudella.

Edellä kuvatussa prosessissa kansanvaltainen järjestelmä on jälleen haasteen edessä. Ei ole epäilyä siitä, etteikö kansalaisten enemmistö olisi Obamacaresta kehitetyn korjatun version kannalla . Nyt on kysymys siitä, miten kansanvaltainen prosessi toteutuu kaiken hässäköinnin keskellä.

Dostojevski – elämää suurempi kolmannen luokan kirjailija! (osa 2)

Oheinen teksti on jatkoa edelliselle blogikirjoitukselleni koskien kirja-arviota esseekokoelmasta ”Dostojevski – kiistaton ja kiistelty”.

Ennakoimattomuuden teemaa osana Dostojevskin kirjailijaminää käsittelee esseessään Tomi Huttunen: ”Idiootin ennakoimaton puhe”. Huttunen konkretisoi ennakoimattomuuden sanan ”yhtäkkiä” esiintymistiheyteen. ”Idiootti” on romaani ennakoimattomuudesta. On jopa laskettu kuinka monta kertaa sana ”vdrug” esiintyy eri kirjoissa. ”Idiootissa” se esiintyy 630 kertaa (505 s.) ja ”Karamazovin veljeksissä” peräti 1165 kertaa (694 s.). Huttunen kuvaa sanan käyttöä monomaaniseksi. Tämä ”yhtäkkisyys” (ennakoimattomuus) voi olla myös Dostojevskin menestyksen salaisuus!

Kristina Rotkirchin esseessä ”Dostojevskin pimeä puoli” kirjoittaja keskittyy pohdiskelemaan Dostojevskin suhdetta juutalaisuuteen. Eräs läheltä kirjailijaa seurannut havainnoija ihmetteli, miksi kiihkeästi sorrettuja puolustava kirjailija suhtautuu niin vihaisesti juutalaisiin.

Dostojevskin henkilöhistoriasta ei löydy erityistä syytä suhtautua kalseasti juutalaisiin. Keisarivallan aikana juutalaiset pyrittiin eristämään. Vankeusaikanaan tapaamastaan juutalaisesta (Isai Fomits) Dostojevski piirtää karrikatyyrin (ahne, tyhmä, kerskailunhaluinen).

Myöhemmin Dostojevskin suhtautuminen muuttuu yksiselitteisesti pahansuovaksi juutalaisia kohtaan. Juutalaisinho kulminoitui suoranaiseksi vihaksi. Kielteinen suhtautuminen muuttui vähitellen ohjelmalliseksi. Tosin kirjailijan suhtautuminen muiden kansakuntien edustajiin oli yleensäkin torjuva. Armon saivat vain slaavilaiset kansat. Euroopassa havaitsemansa kaupallisuuden sijasta hän kaipasi venäläistä ”uhrautuvaista ihmisrakkautta”. Juutalaiset olivat esteenä, koska ”jutkut” uhkasivat venäläistä kansaa.

Mitä konservatiivisemmaksi Dostojevski muuttui ikääntyessään, sitä voimakkaammaksi muuttui juutalaisvastaisuus. Keisaria lähellä oleva äärikonservatiivi Konstantin Pobedonostsev oli hänen suojelijansa. Dostojevski pääsi suojelijansa kautta korkeisiin piireihin ja oli muutoinkin maineensa huipulla. Suhtautuminen juutalaisuuteen oli molemmille herroille yhteinen: kirjailija paheksui, että ”juutalaissakka” oli päässyt pesiytymään mm. Berliiniin.

Dostojevskia voidaan pitää osin sen kuvan propagoijana, mikä juutalaisista luotiin. Toisaalta hän kielsi juutalaisvihansa, mutta pinttynyt ajattelumalli löi heti läpi kun tilaisuus tuli. Juutalaiset olivat hyväksikäyttäjiä, itsekkäitä ja muita alistavia. Juutalaisia vainottiin, mutta he olivat kirjailijan mielestä itse syyllisiä kohtaloonsa.

Kirjailijan juutalaisvieroksunta jatkui uran loppuun saakka: Vielä ”Karamazovin veljeksissä” esitetään karkeita valheita juutalaisten ruokottomuuksista. Rotkirch päätyy johtopäätökseen, että kirjailijan juutalaisvihalle ei löydy yksiselitteistä syytä.

Esseessään ”Kirottu ja siunattu Dostojevski” Torsti Lehtinen lähestyy kirjailijaa uskonnollisten ja elämäntarkoituksellisten teemojen näkökulmasta. Ollaan siis Dostojevskin ajattelun ytimessä. Pietarin katuja ajatuksiinsa vaipuneena kävellessään kirjailija pohti ei enempää eikä vähempää kuin koko ihmiselämän tarkoitusta. Kysymys oli ehkä enemmän etsimisestä kuin löytämisestä.

Väliin tulevana muuttujana Dostojevskilla oli hänen pelihimonsa, joka ”pani hänet toistuvasti pelaamaan leivän lastensa suusta”. Dostojevski korostaa tunnetta yli järjen: ”Järjen tikapuut eivät yllä Jumalan luo. Usko ja intohimo kantavat pitemmälle”. Looginen seuraus tästä oli, että lankeemus ja katumus vuorottelivat kirjailijan elämässä.

Lehtiseen niin kuin moneen muuhunkin tekee vaikutuksen Dostojevskin kunnioittava suhtautuminen laitapuolen kulkijoihin, joka tosin myöhemmässä vaiheessa muuttui rikollisen aineksen ja rikollisuuden syväluotaukseksi. Miksi Jumala loi ihmisen, joka tunsi niin suurta viehtymystä pahaan?

Dostojevskilla oli kaikki edellytykset langeta yksioikoisten mielipiteiden saarnaajaksi, mutta hän vältti vaaran moniäänisellä ja moniarvoisella poetiikalla. Kaikki Dostojevskin henkilöt ovat Lehtisen mukaan kirjailijan alter egoja.

Lehtinen palauttaa hienon esseensä lähtökohtiinsa kiteyttämällä Dostojevskin Jumala-kuvan. Jumalan olemassaolon epäily ei sinänsä ollut hänen prioriteettinsa: ”Hän halusi uskoa ja ajoittain uskoikin, että ihminen, Jumalan kuva, voi saavuttaa Jumalan kaltaisuuden.”

Esseekokoelma on avoin ikkuna sekä niille, jotka eivät ole vielä löytäneet kirjailijaa että niille, jotka haluavat perehtyä Dostojevskin vaikuttimiin kirjojen takana. Esseekokoelman yksittäisiä esseitä tarkastelemalla ja vertaamalla voisi päätellä, että Dostojevski ei parhaalla tavalla avaudu hänen olemustaan tai kirjallista ilmaisuaan yksityiskohtaisesti syynäämällä. Martti Anhava kysyy aiheellisesti esseekokoelman viimeisessä kirjoituksessa ”Todella ehkä”, että ”vahvistiko Dostojevskin taipumus kaoottiseen ja kömmähtelevään ilmaisuun hänen kiinnostustaan sellaiseen ristiriitojen ja sieluntilojen kuvaukseen, joiden yhteydessä ilmaisun rosot eivät niin haitanneet?”

Dostojevski – elämää suurempi kolmannen luokan kirjailija! (osa 1)

”Dostojevski - kiistaton ja kiistelty” (Siltala, 2017) on Martti Anhavan Tomi Huttusen ja Pekka Pesosen toimittama esseekokoelma, jossa kirjoittajina on kymmenkunta Dostojevskin itselleen läheiseksi kokemaa henkilöä. Näkökulmat vaihtelevat kirja-arvioinneista Dostojevskin henkilön monipuoliseen analysointiin.

Teos perustuu maaliskuussa 2015 Helsingin yliopistossa pidettyyn luentosarjaan, jossa suurta kirjailijaa lähestyttiin lämmöllä tai kriittisesti luennoitsijasta riippuen. Suuri kiinnostus luentosarjaa kohtaan synnytti ajatuksen julkaista luennot kirjoituskokoelmana.

Ja tässä on nyt tulos arvioitavana.

Fedor Dostojevskin arvostus on vaihdellut lähes parin sadan vuoden aikana laidasta laitaan. Esseekokoelmassa on nähtävissä ainakin osittain arvostuksen aaltoilut. Keskityn tässä joihinkin esseihin oman kiinnostukseni mukaisesti.

Aiemmin olen arvioinut Dostojevskia hänen henkilöhistoriansa kautta: nuoresta radikaalista tuli vankeustuomion myötä jyrkkä nationalismi, jolle tänäkin päivänä löytyy vastinetta ja vastakaikua. Ajatellaanpa vaikkapa Vladimir Putinin kansallismielisyyttä tai hänen vieroksuvaa suhtautumista läntiseen arvomaailmaan ja kulttuuriin. Myös Dostojevski korosti ylemmyydentuntoisesti venäläistä sielunmaisemaa. Suhtautuminen kristinuskoon oli Dostojevskille eräs vedenjakaja: aivan kuten monet nykyisin Dostojevski näki venäläisten sisäistävän kristinuskon jotenkin jalostuneemmin kuin länsieurooppalaiset kanssasisaret tai -veljet. Ehkä kysymys on perinteen kunnioittamisen deterministisestä ”oikeaoppisuuden” tavoittelusta.

Toisaalta olen pyrkinyt ymmärtäen tutkimaan nimenomaan venäläisen sielunmaiseman näkökulmasta suhtautumista yli rajojen levinneisiin aatteisiin ja uskontoihin. Kysymys on ”venäläisyyden” oppimisprosessista, vaikken sulatakaan putinilaisia politiikkaohjelmia.

Dostojevskin asema on kirjallisuuden historiassa sellainen, että harva edes häveliäästi uskaltaa esittää kriittisen arvion hänen teoksistaan. Tässä esseekokoelmassa ei kuvia kumarrella, vaan tartutaan härkää sarvista ja kriittisesti eritellen käydään läpi suuren taiteilijan kirjailijaolemusta. Eikä suuressa kuvassa ole kysymys tietenkään kirjailijan mitätöimisestä. Näkökulman etsintä alkaa esipuheesta. Siinä pohditaan lyhyesti oliko hän antisemiitti, isovenäläinen chauvinisti vai anteeksiannon apostoli.

Virginia Woolf löysi varmaan yhden katselukulman Dostojevskin sisimpään sanoessaan, että suurta D:tä lukiessamme ”joudumme vasten tahtoamme mukaan, kiepumme, sokaistumme, läkähdymme ja samaan aikaan haltioidumme pyörryttävästi”. Toisaalta käsiteltävään kirjaan sisältyvässä Mika Mihail Pylsyn esseessä ”Elämässä kärsien kuin helvetissä” valitaan näkökulmaksi kirjailija Vladimir Nabokovin hyvin kriittinen asenne kirjailijaan. Välillä jää ihmettelemään Nabokovin vaikuttimia: miksi hän lyö niin siekailemattoman kovaa? Joka tapauksessa hänen mukaansa Dostojevskin kokeminen suurenmoiseksi johtuu monien keskinkertaisten kirjailijoiden ylistävistä vuodatuksista. Nabokov näki Dostojevskin muoti-ilmiönä, jota PITI ylistää. Nabokov suorastaan käynnisti kampanjan Dostojevskin kirjallisen tuotannon yliarvostamista vastaan ollen varmasti tunnetuin Dostojevskin kriitikko.

Nabokovin voi nähdä ylemmyydentoisena makutuomarina. Päästyään vauhtiin Nabokov leimaa Dostojevskin ”kolmannen luokan kirjailijaksi”, sentimentaaliseksi karkeaksi koomikoksi ja surkeaksi lehtimieheksi.

Nabokov piti luentosarjan aiheesta leimaten ihailijoiden kritiikittömän palvonnan itse asiassa ”lukutaidon puutteeksi”. Dostojevski on pikemminkin dramaturgi (näyttämölle sovittaja) kuin kirjailija.

Nabokovin kritiikki on uskomattoman kärkevää, muttei ainutlaatuista. Varsinkin demokraattinen ja yhteiskunnallinen kirjallisuuskritiikki on hyökännyt Dostojevskin kirjailijanlaatua vastaan.

Jotkut kriitikot syyttivät Dostojevskia siitä, että hänellä on viime kädessä vain yksi aihe eli ns. ”venäläinen idea”, ajatus venäläisestä messianismista (johon kyllä itsekin viittasin edellä). Ehkä punainen lanka tälle kritiikille löytyy huomiosta, että Dostojevskin tyyli on väitteen mukaan ”syvälliseksi naamioitu”.

:::::::::::::::::

Ehkä tähän väliin sopii mukaelma eräästä aiemmasta blogikirjoituksestani, joka tarjoaa pohdinnan dostojevskiläisestä ideologiasta:

”TV:ssä meni taannoin Dostojevski-dokumenttisarja. Eräässä kohtauksessa Dostojevski asetetaan Ivan Turgenjevia vastaan. Kun kohteliaisuudet on lausuttu, Dostojevski menee asiaan ja syyttää Turgenjevia länsimielisyydestä, kaiken länsiroskan yliarvostamisesta ja - mikä pahinta - liberalismista. Turgenjev puolestaan oli mennyt niin pitkälle, että oli toivonut Venäjän häviävän sodan lännelle.

Dostojevskilla patrioottisuus oli kaiken ylitsekäyvää. Hän syytti Turgenjevia likipitäen maanpetturuudesta. Hurjimmillaan hän julisti: ”Venäläiset ovat Jumalan valittu kansa!”.

Väittely kahden kirjailijan välillä päättyy kinasteluun omantunnon merkityksestä. Turgenjev korostaa omaatuntoa osana liberalismin olemusta. Dostojevski tyrmää tämän moraalittomana: ”Omatunto ilman Jumalaa on kauhistus”.

Dostojevski elää edelleen tämän päivän Venäjällä mukana – ja varmaan Turgenjevkin. Heidän väittelynsä kaikuu tämän päivän venäläisyydessä korvissamme niin, että ulkopuolisetkin kuulevat.

Dostojevski on kiteyttänyt osaan ajattelustaan eräänlaisen vastustuskulttuurin. Se heijastuu tänäkin päivänä ainakin joidenkin venäläisten ajattelussa.

Mutta mitä vastustetaan? Ajattelun keskiössä on läntiset luotaantyöntävät vaikutteet: mammonismi, amerikkalainen epäkulttuuri, kapitalismin protestanttiperäinen henki. Tätä vasten asettuu ”poliittinen uskonto”, ortodoksia, joka on länsimaisen konsumerismin vastavoima.

Minulle jää vaikutelma, että venäläisyyteen halutaan liittää käsite ”sisäistyneisyys” vastakohtana lännen pinnallisuudelle. Venäläinen ylevyys on jotain sukua sosialismin korkealentoisille tavoitteille – johon sitä sattuneesta syystä ei kuitenkaan haluta verrata enää tänä päivänä.

::::::::::::::::::::

Tämän jälkeen on virkistävää vilkaista, miltä Dostojevski vaikuttaa Kalle Holmbergin näkökulmasta. Kirjaan sisältyvän esseen nimi on ”Epäilyksen evankeliumia Ateneumissa”. Holmberg antautuu Dostojevskin vietäväksi ”matkalle, jolla olen vieläkin” (Kalle Holmberg kuoli hiukan ennen tämän esseekokoelman julkaisemista). Holmberg sisäistää Dostojevskin elämän verraten sitä omaansa: ”Rauta-aika, oma Siperiani”.

Siispä luomaan näytelmää, jonka Holmberg ohjaa, ja joka perustuu Dostojevskin keskeiseen tuotantoon. Elettiin vuotta 1983. Mukana olivat Vesa-Matti Loiri, Esko Salminen, Rea Mauranen…..

Holmberg tajusi dostojevskinsa oikein, kun hän heittäytyi kirjailijan maailmaan holmbergilaisella hillittömyydellä. Ehkä tämä on ainoa oikea (?) tapa reagoida Dostojevskiin.

Holmberg halusi ohjaustyönsä pohjaksi ”tilan, joka resonoi Dostojevskiin”. Tila oli Ateneum tai osa siitä, holvit, käytävät, sokkelot….. Holmbergin näytelmän kohtaukset kulkivat huoneittain. Katsojia sopi kerrallaan reilut nelisenkymmentä.

”Dostojevski on maailman suurin dramaatikko, joka ei ole kirjoittanut ainuttakaan näytelmää (vrt. Nabokovin määritelmään Dostojevskin dramaturgiluonteesta!), toteaa Holmberg. Holmberg tiivistää oman dostojevskinsä – ja arvaan, että monen muunkin – lausahdukseen: ”mitä tahansa voi tapahtua”. Arkisesti sanottuna Holmberg on Dostojevskin kanssa samalla aaltopituudella.

jatkuu….