Politiikan katsaus: kenelle jää musta pekka käteen?

Pääministeri Sipilä taisi sanoa, että näitä gallupeja julkaistaan liian tiheään. Ajatus varmaankin oli ja on, että lopussa kiitos seisoo eli hallitusta tullaan lopulta palkitsemaan siitä, että se on tehnyt – nyt tunnustamattomia – hyviä tekoja kansakunnan hyväksi. Voihan se ollakin niin. Tai sitten ei.

Ja media seuraa mielipidetiedustelujen kehityskulkuja kuin urheilukilpailujen tuloslistoja. Sen uutisnälkä on pohjaton. Olemme oppineet, että kansalaistuuliviiri saattaa vaihtaa suuntaa yllätyksellisesti. Toisaalta vakaata poliittista voimaa edustaa esimerkiksi kokoomus, jolla on ollut harvinaisen vakiintunut kannattajapohja viime aikoina. Kokoomus on onnistunut yhdistämään (viher)liberaalin kaupunkipolitiikan ja oppositiohenkisen oikeistosiiven vallantavoittelun sen kannattajien mieltämään sosiaaliliberaaliin yhteiskuntapolitiikkaan. Riittää, kun se toteuttaa nyt hyväksi havaittua politiikkaa. Toisaalta tällä taktiikalla ja strategialla suuret irtiotot ovat epätodennäköisiä. Suomessa suuretkin puolueet ovat vain keskisuuria.

Uuden jännitysmomentin on luonut perussuomalaisten jako kahteen. Molemmat puoliskot ovat varmaankin tyytymättömiä saatuun gallup-kannatukseen. Ennustin aiemmin, että molemmat hieman hyötyvät kaksintaistelutilanteesta, mutta lupaavan alun jälkeen kannatuksen kasvu on molemmilla tyrehtynyt. ”Yhteispersuja” kannattaa viimeisen (HS/Kantar TNS) mielipidetiedustelun mukaan suurin piirtein se sama porukka, joka sillä oli ennen jakoa. Samaa osoittaa Ylen vastikään valmistunut mittaus.

Huomio kiinnittyy Hesarin tutkimuksessa hallituspuolueiden yhteiskannatuksen laskuun 39,9 prosenttiin (Ylellä 37,8 prosenttiin!), joka on hallituksen kannalta todella huolestuttava lukema. Toisaalta edellisissä eduskuntavaaleissa saavutettu vaalitulos on kuin sijoitus politiikan markkinoilla, joka kestää, kunhan sitä ei realisoida, ja vaalit ovat ainoa tapa realisoida olemassa olevan kannatus. Seuraaviin vaaleihin mennessä ”kurssit” saattavat nousta ja sitähän hallituspuolueet odottavat. Nyt tähän ajatteluun on tullut kuitenkin häiriötekijä, kun toinen puoli persuista on hallituksessa ja toinen oppositiossa.

Demokratia on haasteiden edessä, kun puolueet kilpailevat – Erkki Tuomiojaa lainatakseni – markkinaosuuksista asiakysymysten ja ideologioiden väistyessä hiukan taaemmaksi.

Uusimpien kyselyjen mukaan vasemmiston kannatus on vasta nyt oppositioaseman suomassa lievässä nousukierteessä. Vihreiden 15,5 prosentin (16,0), vasemmistoliiton 8,9 prosentin (9,2) ja sdp:n 19,6 prosentin (18,5). Suluissa olevat luvut ovat Ylen vastaavan mittauksen tuoreita tuloksia. Yhteensä vasemmiston kannatus on 44,0 prosenttia (43,7 prosenttia). Kannatus luo painetta hallitukselle sen yrittäessä maltillistaa tai alentaa valtion menojen kasvua. Vihreiden luokittaminen vasemmistoon on toki varauksellista, mutta vahvistunut mielestäni viime aikoina.

Ihmiset eivät näytä ainakaan vielä antavan arvoa talouden viriämiselle. Joko sitä pidetään kansainvälisen talouden nousun mukanaan tuomana kasvuna (eikä hallituksen ansiona) tai sitten – mikä on todennäköisempää – ihmiset ovat edelleen suuttuneita leikkauspolitiikasta, joka vasta nyt realisoituu monen kohdalla. Keinot on koettu vääriksi tai epäoikeudenmukaisiksi, vaikka ne periaatteessa hyväksyttäisiinkin.

Keskusta on joutunut myrskyn silmään. Puolueessa on minun tulkintani mukaan koko ajan ollut oppositio, joka on vaivoin saatu pysymään hiljaa. Puolueiden kannatuskäyriä vertailtaessa nimenomaan vihreiden ja keskustan kannatuksen ”lähentyminen” on hieman yllätyksellistä. Ero on nyt virhemarginaalin sisällä: Hesari: 16,4% vs. 15,5% (Yle: 16,7% vs. 16,0%). Kamppailevatko ne samoista äänestäjistä? Ainakaan persupuolueiden seuraajat (Hesari: ps 6,3 % + ”siniset” 2,5% = 8,5%) eivät ole nakertamassa keskustan kannatusta merkittävällä tavalla. On tapahtunut trendinomainen siirtyminen vasemmalle. Sen pitävyys kuitenkin testataan vasta tulevissa mielipidetiedusteluissa.

Palataan vielä ps:n ja sinisten keskinäiseen kannatusjakaumaan. Varsinkin Ylen tutkimuksen tulos, jossa siniset saivat vain 0,7 prosentin ja perussuomalaiset peräti 8,1 prosentin kannatuksen, on dramaattinen. Käytännössä nyt paljastuu koko populistipuolue perussuomalaisten kannatuksen ydin. Se on vahvasti EU- ja maahanmuuttovastainen ja osa sitä jyrkkää protestia, joka kohdistuu valtaapitäviin vanhoihin puolueisiin kautta Euroopan. Persujen hallitustaival näyttäytyy poliittisena hairahduksena. Persut ovat kaukana hallituksen tavoitteista eikä Soinin hallituskonsensuksen linjalla ollut tosipaikan tullen painoarvoa! Meillä on nyt nähtävissä, minkälainen tulppa poistui, kun Soini pantiin valitsemaan puolensa. Hallituksen linja on ollut pakkovalinta ja täysin keinotekoinen persujen ydinkattajien joukoissa. Persut saivat harvinaisen ”uuden” tilaisuuden palata ”juurilleen” puheenjohtajavalinnan myötä. Puoluekokouksessa tapahtunut vyörytys oli vanhan (ja alkuperäisen) vennamolais-soinilaisen protestin ytimessä.

Historiakirjat selvittäkööt aikanaan soinilaisen vallankumouksen ja vastavallankumouksen logiikan. Juuri nyt näyttää siltä, että suuri kansanjohtaja petti odotukset vielä odotettuakin synkemmin.

::::::::::::::::::

Näyttää siltä, että kaupunkivihreys saa tuulta purjeisiin, kun talous viriää. Vihreitä ei mielletä vahvasti ideologiseksi valinnaksi, mikä vetää puoleensa ”sitoutumattomia”. Suuri osa vihreiden agendasta edellyttää joka tapauksessa lisäresursseja, joita hallituksella ei ole tarjota, mutta vaalit lähestyvät….

Selvää on, että monet keskustaa kannattaneet tavalliset ihmiset ovat olleet leikkauslistojen kohteena. Tulokset ovat nyt nähtävissä.

Sote lienee yksi mielipidejakoja syventävä aihe. Näyttää siltä, että paineet sotesta ja maakuntamallista kaatuvat pääosin keskustan päälle. Maakuntauudistus on räikeästi kepuvetoinen pienine ”keskustalaisine” maakuntineen.

Sdp näyttää hyötyvän persujen sekavasta tilanteesta ja ihmisten epätietoisuudesta, mitä on tapahtumassa. Oikeastaan nyt tapahtunut on ”vanha tarina”: yhtäkkiä suureksi kasvanut puolue on koko ajan nitissyt liitoksissaan erimielisyyksien paineissa ja lopulta revennyt kahtia. Tämän kesän äkkikäännökset eivät todellakaan ole olleet mitään jättiyllätyksiä, vaikka tapahtumien ylle onkin luotu mystisyyden verho. Osin tapahtuu paluuta vanhoihin puolueisiin, joskaan ei kaikkia koskien (vrt. keskusta).

Taistelu politiikan markkinoilla on hyvin pitkälle sitä, kenen käteen jää musta pekka. Se voi jäädä hallituksen (tai sen osan) käteen, jos politiikka ei miellytä kansalaisia tunne- ja/tai asiatasolla tai sitten opposition käteen, jos se ei riittävän selvästi ja uskottavalla tavalla osoita irtiottokykyä hallituksen tavoitteista. Joka tapauksessa hallituksen alun perin loogiseksi järkilinjaksi suunniteltu ja markkinoitu agenda on horjunut liian moneen otteeseen. Sipilälle luomuksen arkkitehtina kannatuksen puute lienee tullut yllätyksenä.

HS:n ja Ylen teettämissä gallupeissa nähtiin jälleen kerran, että Suomessa on minkään puolueen vaikeaa päästä yli 20 prosentin kannatuksen. Tilanne heijastelee kansanvallan haasteita, koska selkeät enemmistöt jäävät puoluekentän hajanaisuuden vuoksi helposti saavuttamatta. Mutta aina tämä järjestelmä autoritäärisen systeemin voittaa mennen tullen!

Seuraavaa hallitusta hahmoteltaessa ei näyttäisi olevan mitään selkeää poliittista pohjaa, sillä puolueiden välillä on ristiin käyvää vääntöä esimerkiksi soten valinnanvapaudesta, yhteiskunnan roolista yleensä ja ammattiyhdistysten asemasta erikseen.