maanantai 30. syyskuuta 2013

Politiikan värit ovat sekoittuneet

Unto Hämäläinen käsittelee Helsingin Sanomien artikkelissa ”Värillä ei ole enää väliä” 29.9.2013 vasemmiston ja porvariston voimasuhdemuutoksia itsenäisyyden aikana. Tekstiä tukemaan piirretty pylväsdiagrammi havainnollistaa tapahtuneita muutoksia.

Ensin Hämäläinen laskee vasemmiston ja porvariston eduskuntapaikkojen suhteen ja päätyy jakoon 144-56 porvaripuolueiden hyväksi. Sitten hän aivan oikein huomauttaa, että ”varmuuden vuoksi on syytä todeta, että tuo on vitsi, siis vanha vitsi”. Juuri näin.

Haluaisin jatkaa tai täydentää Hämäläisen ajatusta seuraavassa.

Puoluekenttä on kokonaisuudessaan liikkeessä ja on ollut sitä koko itsenäisyyden ajan. Aiemmin vasemmiston ja porvariston railo oli selkeämpi kuin tänään, jonka Hämäläinenkin toteaa. Keskityn seuraavassa enemmän muutoksiin porvaripuolella. Väitteeni on, että meillä ei ole porvaristosta irrallaan olevaa oikeistopuoluetta eduskunnassa. Oikeiston nimikkeellä kulkeva kokoomus on sosialidemokratisoitunut. Joku voi sanoa, että sen vasen reuna on sosialidemokratisoitunut, mutta minä sanon, että puolueen linja ratkaisee ja kokoomus on voimakkaasti niiden ihanteiden kannalla, jotka SDP ja kokoomuspuolue jakavat.

Näin ei ole suinkaan ollut aina. Kokoomus oli patamusta porvaripuolue vielä Jussi Saukkosen aikaan 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa. Sitten tuli Juha Rihtniemi 1960-luvun lopulla, joka modernisoi kokoomuksen ulkoista ilmettä, mutta ei nähdäkseni juurikaan muuttanut politiikan sisältöä. Vasta Holkeri, Suominen ja kumppanit reivasivat politiikan sisältöä hyvinvointiyhteiskuntakelpoiseksi. Nykyisin on jo unohdettu Kookoomuksen vanha oikeistolinja.

Suomen puoluekentästä puuttuu siis oikeistopuolue. Sen asemaa yrittää ottaa Kokoomuksen Nuorten Liitto (KNL). Sen ohjelma on aidosti oikeistolainen. Kokoomus on eräänlainen tandem-puolue, jossa KNL edustaa perinteisiä ja uusia oikeistoarvoja. Emopuolue suhtautuu siihen vieroksuen. Joka tapauksessa Suomen puoluekentässä on KNL:n kokoinen reikä, oikealla on tilaa. Tulevaisuudessa näemme venyyko kokoomus edelleen keskeltä (keskustaoikeistosta tai pikemminkin keskustavasemmistosta ) oikeaan reunaan vai paukkuuko se jostain kohtaa.

Vuosikymmenien varrella (erityisesti 1970-luvulta alkaen) kokoomus on sulauttanut ohjelmaansa sosaaliturvaan ja sosiaalisiin etuihin liittyviä piirteitä. Kaukana takanapäin on vanhan kokoomuksen taistelu ”sosialisointia” vastaan, mikä oli niin ilmeistä vielä 1950- ja 1960-luvulla.

Samaan aikaan vasemmisto on karistanut käytännön politiikasta sosialisointipyrkimykset lähes tyystin. Suurimmalle osalle vasemmistosta kelpaa markkinatalouden ja yhteiskunnan järjestämien palvelujen (lue: nykymallisen sosialismin) yhdistelmä.

Sosialismin sortumisesta johtunut pöly ei ole vielä laskeutunut, joten äärivasemmalla ei ole tilaa. Vasemmistoliitto on siirtynyt useita piiruja keskemmälle. Kun kokoomus on ”vasemmistolaistunut”, on ollut ilmeistä, että kärsijän rooli on jäänyt SDP:lle. Samalla koko puoluekenttä on siirtynyt oikealle.

Kokoomus ja demarit ovat olleet lähellä toisiaan monestakin syystä. Erityisesti vanha aseveliakseli loi polkuja puolueiden väliselle yhteistyölle myös valtakunnan politiikassa. Asetelma oli täysin selvä: sodan jälkeen railo aukesi kommunisteien ja sosiaalidemokraattien väliin sos.demin asettuessa vahvasti skandinaavisen mallin kannalle kommunistien (väitettyjä tai todellisia) kumousajatuksia vastaan. Näin sinivalkoinen sosiaalinen markkinatalous muodosti yhteisen suunnan kahdelle isolle puolueelle. Yhteistyö onnistui 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa, hävisi välillä pitkäksi aikaa Honka-liiton epäonnistumisen jälkeen, mutta nousi uudelleen Holkerin hallitusta (1987) muodostettaessa. Tämän jälkeen ideolgiset erot ovat olleet vaimenemaan päin.

Miksi Suomesta puuttuu oikeistopuolue? Tätä on syytä tarkentaa. Meillä on nimittäin runsaasti oikeistolaisesti ajattelevia ihmisiä. He ovat vain jakautuneet eri puolueisiin. Heitä on kokoomuksessa, Suomen Keskustassa ja perussuomalaisissa ehkä myös RKP:ssä. Skandinaavisen hyvinvointiyhteiskunnan loistavat saavutukset ovat estäneet varsinaisen oikeistopuolueen muodostumisen.

Juuri se, että skandinaavinen malli on saanut kokoomuksen liikkumaan kohti sosialidemokraatteja on luonut pohjan nykyiselle järjestelmälle. Suomen Keskusta on perinteisesti ollut alkiolaisilla linjoilla, siis etujen tasaamisen kannalla. Tästä on muodostunut suomalais-skandinaavinen linja. Tarkemmin sanottuna meillä on käytössä skandinaavisen linjan eräänlainen Suomi-versio.

Viime aikoina tilanne on muuttunut. Väliintulevana muuttujana ovat perussuomalaiset. Puolueessa on paljon erilaisia aineksia hyvin konservatiivisista ja natioanalistisista aineksista aina työväenpuolueeksi ”ilman sosialismia” saakka. Tosiasiassa sosialismia sen perinteisessä muodossa ei edusta Suomessa enää yksikään puolue. Työväenpuolue ilman sosialismia on lähinnä propagandaa. Tämä on sekoittanut entisestään perinteistä vasemmisto-porvaristoasetelmaa (ennen puhuttiin sosialisteista ja ei-sosialisteista).

Perussuomalaisten rooli selviää ehkä lähitulevaisuudessa. Puolueeseen on kasautunut ”nykymenon vastustajia”. Perussuomalaiset ovat tosiasiassa hyvin heterogeenisistä aineksista muodostuva ”vastustuspuolue”, jonka rivit eivät tahdon pysyä kasassa edes oppositiossa saatikka sitten, kun puolue on oikeasti vastuussa valtakunnan politiikasta. Todennäköisesti hallituksen ovesta astuu sisään puolueen eliitti ja takametsien ja takapenkkien miehet jäävät taustalle osoittamaan mieltään.

Varteenotettava vaihtoehto hallitusyhdistelmäksi on keskustan ja vasemmiston ns. punamulta. Sillä on pitkät perinteet eikä sitä ole käytetty aikoihin. Myös Suomen Keskustan ja SDP:n ideologiset erimielisyydet ovat helpostikin sovitettavissa. Keskustalle yhteiskunnan palvelut ovat aina olleet hyvin merkittävä asia.

Viime aikoina ideologinen kamppailu on nostanut päätään myös nykyisen hallituksen sisällä. Se johtuu paljolti siitä, että hyvinvointiyhteiskunta - sen lisäksi, että se on osoittautunut kalliiksi järjestelmäksi talouden iskukykyyn suhteutettuna – on leimattu sosialismin ilmentymäksi. Liian paljon sääntelyä ja byrokratiaa! On siis ikäänkuin palattu ikivanhoihin ilmaisuihin tai ainakin propagandassa yritetään luoda sellaista kuvaa.

Ei ole sattumaa, että kriittinen asenne on noussut esille juuri talouden taantumassa. Se on ollut pikemminkin odotettua historiankin valossa. Kritiikin määrä ja aste riippuu paljolti siitä, millaiseksi talouden pitkän aikavälin tilanne muotoutuu. Jos hyvinvointiyhteiskunta pystytään sopeuttamaan vallitsevaan taloudellisen tilanteeseen - mikä on todennäköistä - ilman suuria vaurioita, ei tapahtune mitään dramaattista.

Jos läntinen talous ajautuu jatkuviin kriiseihin tilanne muuttuu. Varsinkin oikeistosta tulee vahva haaste nykyiselle demokraattiselle järjestelmälle. Historia osoittaa, että kansalaiset liikkuvat oikeisto-vasemmistoakselilla heilurimaisesti sen mukaan, mikä taho tarjoaa houkuttelevimman vaihtoehdon. Populistisen äärinationalismin ja autoritäärisen oikeistopuhurin yhdistelmä on historiassa osoittautunut isoksi riskiksi. Jos oikealla aktivoidutaan, reagoidaan myös vasemmalla. Yleispuolueiden liikkumatila kapenee, mutta poliittisen kentän keskustassa on silti tungosta. Kansanvaltaisen järjestelmän kannattajien on syytä pysytellä valppaina.

Nykyiset nuoret ovat tulevaisuuden päättäjiä. Unto Hämäläinen ennakoi aivan oikein sen tilanteen, jossa nykyisen konsensuksen takuumiehet ja naiset väistyvät. Tilalle tulee uusi sukupolvi, jonka asenteet voivat olla kärjistyneempiä. Silloinkin on tietenkin hyvin vaikeaa päätellä, missä jakolinjat kulkevat. Vanha vasemmisto-porvaristo ulottuvuus tuntuu hieman haetulta. En usko, että sitä sellaisenaan kaivetaan esille muutoin kuin propagandassa.

Historiasta on hyvin vaikea hakea taitekohtaa varsinkin, jos tullaan lähelle sitä aikaa, jota eletään. Kuvittelin, että finansskriisi voisi olla jokin paradigman muutos, mutta nyt näyttää siltä, että ideologinen linja, jonka kukin omaksuu, on paljon vahvempi kuin järjettömän talouspolitiikan tuhoista oppiminen. Jotenkin näyttää siltä, että erot ovat ainakin osin kärjistyneet. Näyttää siltä, että vasemmiston vanha jäykkäniskaisuus (ehdottoman totuuden puolesta saarnaaminen) on vaihtunut oikean laidan kategoriseksi oikeassa olemisen puolustamiseksi. Suomen poliittinen järjestelmä voi polarisoitua amerikalaisen mallin mukaisesti, varsinkin jos konsensus alkaa maistua vanhanaikaiselta. Todellinen kaiken kyseenalaistava ”kunnon rähinä”, voi alkaa saada sijaa poliittisessa kamppailussa. Polarisoitumisen ytimessä ovat kasvavat tuloerot. Niitä mikään puolue ei voi sivuuttaa.

Teollisuus huolena – miksi vasta nyt?

EU-komissio on ilmaissut huolensa teollisuuspolitiikan laiminlyönnistä EU:ssa viime vuosina. Teollisuuden osuus EU:n kokonaistuotannosta on vajonnut viime vuonna 15 prosentin tasolle.

Huoli on perusteltua, mutta miksi vasta nyt? Olen kiinnittänyt teollisuuspolitiikan laiminlyönteihin huomiota noin viiden vuoden ajan. Olen törmännyt siihen, että kaikki vannovat palveluiden nimiin. Tosiasiassa teollinen työpaikka synnyttää useita työpaikkoja palveluihin. Kysymys ei siis ole vastakkainasettelusta.

Ollaan siis selvästi liian myöhään liikkeellä, sillä teollisuutta on menetty Aasiaan jo ainakin 10 viime vuoden ajan. Amerikkalaiset heräsivät tähän ongelmaan jo aiemmin, mutta siellä teollisuuden osuus on ehtinyt vajota lähelle 10 prosenttia kansantuotteesta.

Nyt EU:n tavoitteeksi on asetettu 20 prosenttia BKT:stä vuonna 2020. Suomessa teollisuuden osuus oli laskenut viime vuonna 19 prosenttiin. Meillä tilanne ei siis ole vielä toivoton. Itse asiassa muutamia vuosia sitten Suomi oli yhdessä Etelä-Korean ja Saksan kanssa karkeasti ottaen 23-25 prosentin tasolla – länsimaiden huipputasolla.

EU:n teollisuuden kilpailukyvyn pääongelmiksi nostettiin rahoituksen saatavuus, energian hinta ja tehoton julkinen hallinto. Meillä haasteet ovat hiukan erilaiset. Suomessa julkisen sektorin tehokkuus on joistakin päinvastaisista väitteistä huolimatta EU:n huippuluokkaa, eikä rahoituskaan ole ratkaiseva ongelma. Perinteisesti energian hinta ei Suomessa ole ollut pullonkaula. Mistä Suomessa sitten kiikastaa? EU määrittää Suomen ongelmat oikein: meillä on rakenteellinen ongelma, jota Nokian kännykkävalmistuksen menetys korostaa. Vanhat kivijalat eivät toimi entisellä tavalla ja uusia ei ole tullut riittävästi tilalle. Silti tilanne on kohtuullisen hyvä: meillä on vihdoin lähdetty liikkeelle ”uutta vanhasta” (metsäteollisuus) pohjalta ja uusia nousevia alojakin on. Nykyinen anemia johtuu pääosin Euroopan yleisestä taantumasta.

Miksi siis on herätty vasta nyt? Näen asian niin, että kuviteltiin, että palvelut lyövät lopullisesti läpi ja korvaavat teollisuuden jättämän aukon. Tosiasiassa edes Yhdysvalloissa Hollywoodin ja itc-palvelujen luvatussa maassa näin ei ole käynyt. Vuosien ajan palvelutase oli 150 miljardia ylijäämäinen, mutta kun tavaratase oli 800 miljardia alijäämäinen, oli saldo pahasti punaisella.

Kysymys ei Suomen kannalta ole mistään pikkujutusta. Teollisuuden liikevaihto oli vuonna 2011 yhteensä 125 miljardia euroa, jossa on laskua vuoteen 2007 peräti 18 prosenttia. Toivo lepää pk-yrityksissä, joissa merkittävintä kasvua on 10- 49 henkeä työllistävissä yrityksissä.

Puhuminen ei tietenkään riitä. Asiassa auttaa maltillinen palkankorotustaso ja yhteisöveron reipas alennus, mutta sen lisäksi tarvitaan muita positiivisia toimia ja mielellään EU-tasoisina. Pelkkä tukipolitiikka kuulostaa hiukan vanhentuneelta, vaikka kuulunkin niihin, joiden mielestä hyvin kohdennettua tukea ei pidä väheksyä.

Yksi perusongelmista on, että teollisuus on jo nimenä vanhentunut. Se ei oikein sovi yhteen internet-ajan kanssa, jolloin teollinen toiminta perustuu tietoliikenneyhteyksiin (teollinen internet: esim. koneiden huolto). Nuoret eivät koe omakseen toimialoja, jotka haiskahtavat menneeltä ajalta. Työtä on siis tehtävä ajatusmaailman modernisoimiseksi.

lauantai 28. syyskuuta 2013

Republikaanien sabotaasit jatkuvat Yhdysvalloissa

Yhdysvalloista kantautuu varovaisen myönteisiä viestejä taloudesta, mutta tämän alle peittyy republikaanien häikäilemätön kampanja presidentti Obaman politiikkaa vastaan. Aivan uskomattomalla tavalla kansakuntaa manipuloidaan uskomaan, että hallinto on räjähtänyt Obaman kaudella.

Tosiasiassa budjetin ns. automaattiset menoleikkurit ovat pienentäneet budjettia.

On hyvien tapojen vastaista osoittaa kinassa syyllistä, näinhän sitä sanotaan. Asia pitää ilmaista niin, että mielipiteet ovat polarisoituneet. En hyväksy tätä velttoa ”tasapuolisuutta”. On tunnustettava, että republikaanit ovat menneet hallituksen työn sabotoinnissa äärimmäisyyksiin.

Tässä republikaanien propagandassa ei paljoa paina se, että työttömyys on tullut alas yli 10 prosentista 7,3 prosenttiin.

Ruokakuponkeihin (food stamp) joutui turvautumaan vuonna 2007 26 miljoonaa amerikkalaista. Nyt tuo lukema on 48 miljonnaa (yli 15 prosenttia koko väestöstä). He saavat keskimäärin 135 dollarin kuukausittaisen avustuksen. En lainkaan epäile tarvitsevien määrää. Suuri taantuma on jättänyt pitkät jäljet amerikkalaiseen todellisuuteen. Tuloerot ovat kasvaneet ällistyttävästi edelleen ja erityisesti rikkaiden (ml. ylempi keskiluokka) ja hyvin köyhien määrä on noussut.

Talouden tilanteesta johtuen ruokakuponkiohjelmalla (tai elintarvikekorttiohjelmalla) on pidetty miljoonat ihmiset irti akuutista köyhyydestä. Silti republikaanit haluavat leikata ruokakuponkiohjelmaa. Kauppalehden artikkeli ”Matalapalkkaiset jarruttavat talouskasvua USA:ssa” (27.9.2013) kertoo, mistä on kysymys. Halpatavaraketjujen myynti tökkii nykyiselläkin ruokakuponkiohjelmalla, joten ohjelman leikkaukset tuntuvat täysin sopimattomilta tähän talouden tilanteeseen.

Samaan aikaan maataloustukia (farm subsidies) lisättiin. Tuet lihottivat myös varakkaita republikaanisia viljelijöitä. Osa republikaaneistakin on huolestunut siitä kuvasta, minkä ruokakupounkien leikkaus aiheuttaa konservatiiveille - he pelkäävät, että republikaaneista saa sydämettömän vaikutelman. Aiheesta.

Korkeat food stamp -luvut osoittavat, että ahdingonalaisten amerikkalaisten määrä on edelleen suuri, ja tavallaan suomalaisten asiantuntijoiden ja toimittajien makrotalouden suotuisista näkymistä välittämät tiedot ovat yksipuolisia ja harhaanjohtavia. Tulisi kertoa, miten taantuma kohteli ja kohtelee edelleen tavallisia amerikkalaisia ja köyhiä erityisesti.

Kauppalehden em. artikkeli ei puutu millään tapaa itse ongelman ytimeen eli liian suuriin tuloeroihin, ja syihin syviin tilanteen takana. Ilmeisesti taloustieteelliseen asiantuntemukseen ei kuulu sisällyttää sosiaalisista ongelmista kertomista. Setelielvytys nostaa pörssikurssit pilviin, mutta ei tuo menestystä pienituloisille. FEDin quntative easing on epäsymmetrinen.

Äänekkäillä äärirepublikaaneilla on tukeva ote puolueesta,. He pitävät maltillisempia konservatiiveja panttivankeinaan. Nämä eivät uskalla ryhtyä irtiottoihin järkevämmän linjan puolesta, niinpä ideologinen vyörytys jatkuu.

Republikaaninen kiusanteko ei lopu tähän.

Samaan aikaan on käynnistetty republikaanisen kongressin jäsenen filibuster (viivytyspuheenvuoro) Obaman terveydenhuoltouudistuksen täytäntöönpanon estämiseksi. Kongressi on päätöspohjaisesti hyväksynyt uudistuksen jo kauan sitten.

Viimeinen niitti on velkakaton korottamisen estäminen kuluvana syksynä. Republikaaneille ei riitä, että budjettivaje on alentunut vuoden 2012 1100 miljardista tämän vuoden ennustettuun 670 miljardiin dollariin. Jos verrataan tilannetta parin vuoden takaiseen tilanteeseen, jolloin vaje oli 1300 miljardin dollarin paikeilla, niin nyt vaje on puolitettu.

Velkakattoa on pakko nostaa, sillä vajeet eivät häviä hetkessä, vaikka suunta on oikea. Myös velka tietenkin jatkaa kasvuaan. Yhdysvaltain kokonaisvelka on nyt noin 17 000 miljardia dollaria, joka lukuna on tietenkin iso, mutta suhteutettuna BKT:hen (noin 15 700 mrd dollaria tällä hetkellä), se on kuitenkin hallittavissa. Äärikonservatiivien pelottelukampanja lisälainanoton turmiollisuudesta tehoaa osaan äänestäjistä.

Republikaanien touhussa on nähtävissä jälleen kerran periaatteellinen vastustus kaikkeen, mitä Obama pyrkii tekemään. Tilanne ei ole oleellisesti muuttunut George Bush nuoremman päivistä, vaikka finanssikriisin piti osoittaa uusliberaalien äärikonservativien ohjelman tuhoisuus. Jälleen kerran pitää todeta, kuinka ideologian merkitys ylittää kevyesti rationaalisen ajattelun.

www.historiajatkuu.blospot.fi

torstai 26. syyskuuta 2013

Kuntatyöntekijöiden puolesta - arvon hekin ansaitsevat

Monesti kuulee kuinka tavallisten kansalaisten kesken käydään penkiurheilukilpailua siitä, kuka osaa pilkata parhaiten kuntatyöntekijöitä. Se on laajalle levinnyt harrastus ilman kunnon todisteita.

Kun toimin sivistyspalvelujen päällikkönä ja osastossani oli 230 työntekijää, pitäisi minun tietää jotain asiasta. Pystyin kyllä yksilötasolla osoittamaan työyhteisön mätämunat, sillä ne veivät esimiehen työajasta aivan kohtuuttoman osan, mutta kuinka paljon heitä oli? Sanoisin seitsemän vuoden kokemuksella, että yhden käden sormin laskettava määrä.

Minulle on jäänyt täysin päinvastainen kuva kuntatyöntekijöistä: he ovat ahkeria ja omistautuneita työlleen. Minulla oli vankkumaton kuva läheisteni kollegojen työteliäisyydestä. Nuo maanhiljaiset työmyyrät ovat jälleen ”rakennemuutosten” kourissa, kuten olemme saaneet julkisuudessa kuulla. Ehkä on syytä osoittaa kuntarakenteille ja siellä työskenteleville ihmisille joku myönteinen sana.

Kaikkihan sen tietävät, että kuntatyö on tehotonta, ei tarvitse kuin tulla työpaikalle ja nauttia leivästä, joka on pitkä, mutta kapea. Kuntatyöstä puuttuu kilpailu, siksi siellä ei tarvitse yrittää. Jos yksityiseltä puolelta tulee työntekijä kuntaan, hän tulee jäähdyttelemään tai laiskistuu muista syistä välittömästi. Jos kunnasta mennään töihin yksityiselle, törmää työntekijä aivan toisenlaiseen, työteliääseen kulttuuriin. Tuttua?

Ovatko kuntatyöntekijät katkeria syytöksistä, joita saavat osakseen. Luulisi ärsyttävän, jos saa kuulla olevansa luuseri, joka kuluttaa verorahoja. Asia on päinvastoin: sitä hiljaisemmaksi (seura)kunta käy mitä kovempi on syyttely. Onhan näitä kuultu, on ajattelutapa.

Reijo Vuorento, Kuntaliiton apulaisjohtaja, käytti hienon puheenvuoron kuntatyöstä Helsingin Sanomissa. Tätä on kaivattu. Artikkelin nimi oli ”Kuntien tehottomuus on sitkeä myytti” (HS 26.9.2013).

Ruotsi on taas pitkästä aikaa kaikkien suosikki. Siellä hommat osataan tehdä paremmin kuin meillä. Vuorento tuo esille joitakin asioita, jotka naapurimaa hoitaa meitä sutjakkaammin. Ruotsissa ”työvoimasta viitisen prosenttia enemmän on nimenomaan kuntapalveluissa, ja määrä kasvaa”. Lähes yksinomaan tästä syystä Ruotsin työllisyysaste on korkeampi kuin meillä (69 prosenttia vs. 76 prosenttia). Osin tästä syystä Ruotsin kestävyysvaje on olematon tai vähäinen.

Veroaste Ruosissa on 3,5 prosenttia korkeampi kuin meillä. Puheet siitä kuinka verot tappavat työteliäisyyden ovat vähäisempiä kuin meillä. Kuntatalous on ollut ennätyksellisen ylijäämäinen. Ruotsin velkaantumisaste on muistaakseni mitättömät 32 prosenttia BKT:stä. Tämä kaikki siitä huolimatta, että Ruotsilla on ”ylisuuri” kuntasektori.

Meille on iskostunut mieliin väitteet kuntien heikosta tuottavuudesta. Vuorento tuo aivan oikein esille, että kuntien työntekijöiden määrä on suunnilleen sama kuin kuin 20 vuotta sitten. Sitä ei ole julkisuudessa kuitenkaan kytketty yhteen valtavasti kasvaneen tehtävämäärän ja velvoitteiden kanssa, mikä aihe on viime aikoina ollut esillä ja josta itsekin juuri kirjoitin blogikirjoituksen. Mitä tuottavuuslaskelmat oikein kertovat, jos ne eivät paljasta tuottavuuden nousua edellä mainituista syistä?

Pari vuotta sitten ilmestyi muistaakseni hollantilaisten tekemä vertailu Euroopan eri maiden julkisten sektoreiden välillä. Tulos: Suomi oli ykkösenä.

Vuorennolla on hieno esimerkki tuottavuusvertailun vaikeudesta: ”Kun iäkkään ihmisen toimintakyky heikkenee, hän tarvitsee lisää hoivaa. Kun tuotos eli asiakas pysyy samana, tuottavuus alenee. Näin laskien tuottavuus alenee kaikkialla, missä ikääntyminen kiihtyy”. Oikein.

Ne vaikeudet, joihin olemme ajautuneet eivät johdu kuntatyön kalleudesta eikä suuresta työntekijämäärästä. Myöskään meidän nykyinen eläkejärjestelmämme ei ole susi, kaukana siitä (vrt. juuri kirjoittamani blogikirjoitus).

Suurin osa ongelmistamme johtuu kansainvälisistä suhdanteista ja globalisaation haasteista, jotka ovat kohdanneet kaikkia länsimaita. Meillä on omat ongelmamme valmistamiemme vientituotteiden kanssa. Teemme pääosin investointituotteita, jotka tuovat rahaa maahan vasta, kun talouden sykli on merkittävästi kääntynyt plusmerkkiseksi. Emme osaa valmistaa kuluttajatuotteita riittävän edullisesti. Olemme päästäneet modernin tehdasteollisuutemme heikkoon happeen. Tarvitsemme Pekka Lundmarkin esillä pitämän teollisen internetin läpimurron. Työllisyysasteemme on liian alhainen, selvä se. Sopisiko tähän yhtenä osana Ruotsin malli?

Me, jotka olemme viivähtäneet leikkauspöydällä operoitavana, huomaamme olevamme kotona ennen kuin itsekään sitä tajuamme. Monilta osin – kuten Vuorento tuo esille – meidän julkinen sektorimme on huipputehokas.

Aikanaan haukutun peruskoulun arvostelu on hiljentynyt sitä mukaa kuin pisasuoritukset ovat parantuneet. Meillä on haastemme sitä ei voi kieltää, mutta pärjätty on.

Ikävää, jos mittarit osoittavat, että tuottavuus on epätyydyttävä, mutta onko liikaa pyydetty, jos mittareitakin voisi joskus kalibroida. Vertailukohteeksi eivät sovi konepajat.

Jos päätöksentekomme on hidasta johtuu se yhdeltä osin omaksumastamme demokraattisesta järjestelmästä. Voimme tietysti kokeilla autoritäärisempiä järjestelmiä. Ne voivat tietyiltä osin olla tehokkaampia, mutta rusinoiden mukana seuraa koko pulla, joka sekin on syötävä halusimmepa tai emme.

Kuntatyössä on haasteita. Meillä on ”turhia” tehtäviä ja velvoitteita, tietty, meidän tietojärjestelmämme eivät tahdo tuoda sitä tehokkuutta, jota niiltä odotamme, meillä on ylhäältä alas sektoroitunut järjestelmä, jossa reviirirajat ovat turhan jyrkkiä ja meillä on harvaanasuttu maa, jossa palveluita on pakko hajauttaa, mutta kokonaisuus on edelleen hanskassa kohtuullisesti.

Joskus tuntuu siltä, että meidän kunnanjohtajamme voisivat irtaantua teknisestä työnantajan roolista ja kehua aiheesta kuntatyöntekijöitä, joiden omakin käsitys työstään tuntuu joskus kaipaavan pönkitystä. Onko tämä liikaa vaadittu?

Taistelu eläkeuudistuksesta

Vanhuuseläkkeen ikärajan nostamisesta on noussut suuri kysymys. Mitä enemmän olen asiaan perehtynyt sitä pienemmältä muutostarve vaikuttaa. Mistä oikein on kysymys? Minusta näyttää, että sellaiset ihmiset puhuvat järjestelmän muutostarpeesta, joilla ei ole tarpeeksi tietoa nykyisen järjestelmän todellisista vaikutuksista tuleviin eläkkeelle jäämisiin. Kysymys on siis perehtymisen puutteesta.

Toinen taho joka puhuu suuresta muutostaprpeesta on EK ja sitä lähellä olevat piirit, joilla on oma etu valvottavana: he haluavat varmistaa, että työvoimaa on tulevaisuudessa ”yli oman tarpeen”. Kysymys on varmuuden maksimoinnista. Tosiasiassa selvitysten mukaan työnantajien halu palkata ikääntyviä on todella alhaisella tasolla. Päinvastoin irtisanomistilanteissa iäkkäät työntekijät halutaan ensimmäisenä ulos. Olisi ehkä syytä kiinnittää enemmän huomiota työantajiin asenteisiin kuin eläkkeellesiirtymisikään, jotta ikärasismi ei olisi nykyisen kaltainen.

Vuoden 2005 eläkeuudistuksen pelkistetyt elementit ovat 1) eläkekarttuma ja 2) elinaikakerroin. Eläkekarttumalla pyritään kannustamaan ihmisiä jäämään eläkkeelle ikähaitarin 63-68 vuotta mahdollisimman myöhäisessä vaiheessa. Elinaikakerroin perustuu elinajan odotteeseen ja sen tarkoitus on jarruttaa eläkekertymää, niin että on varaa maksaa tulevat eläkkeet, vaikka elinaika pitenee.

Nykyisen eläkejärjestelmän loistava oivallus on, että samalla, kun se jarruttaa eläkkeiden määrää siten, ettei eläkekertymä karkaa maksajien resurssien ulkopuolelle, se kannustaa ihmisiä - eläkkeelle siirtymistä myöhentämällä - saavuttamaan hyväksyttävän eläketason.

Nykyisen järjestelmän ongelma on, että se toimii hyvin! Useilla eri tahoilla ei ole malttia odottaa nykyisen järjestelmän vaikutusten arviointia. Kun on kuitenkin kova hinku muuttaa järjestelmää jo näin lyhyellä ajalla (eläkeuudistusten väli: 2005-2017), olisi pidettävä huolta, ettei uudella järjestelmällä pilata vanhan hyviä puolia.

Väärä oletus on myös se, että kuvitellaan eläkemaksujen nousevan rajusti, jos järjestelmää ei muuteta. Tämäkin on enemmän luuloa kuin tietoa. Eläketurvakeskuksen laskelmat osoittavat maksujen (työntekijät, työnantajat) korotuspaineen olevan minimaalinen nykyisellä järjestelmällä.

Nykyinen järjestelmä on mielestäni ”ajattelevan ihmisen järjestelmä”. Järjestelmä on jo ohjannut myöhentämään eläkkeelle siirtymistä.

Jaakko Kiander viittaa Kanava-lehden (Suomalaisen Suomen 680. numero) artikkelissa ”Eläkkeelle jäämisen ikä nousee kepillä ja porkkanalla” Suomen eläkejärjestelmän arviointiin osallistuneen Nicholas Barrin mielipiteeseen, kun tämä – empiiriseen tietoon viitaten – sanoi, että selkeät ikärajat ovat tehokkaampi ohjauskeino kuin taloudelliset kannustimet. Nykyisen järjestelmän ydin on nimenomaan taloudellisissa kannustimissa. Mutta jos ihmiset eivät jaksa perehtyä asiaan, he valitsevat mieluummin ”normin”. Ja tämä viimeksi mainittu tarkoittaa, että eläkeikärajan siirto 63 vuodesta myöhemmäksi – esimerkiksi 65 vuoteen - on ymmärrettävämpää kuin hyötylaskelmat.

Mutta jos ihmisiltä – olipa kysymys työnantajista tai työntekijöistä - kysytään konkreettisesti haluavatko he eläkeiän nostoa 63 vuodesta 65 vuoteen, he kokevat ajatuksen epämiellyttäväksi. Terve.

Jos annetaan periksi ja todetaan, että muutostarvetta on (eikä ole jaksua odotella nykyjärjestelmän realisoitumista), olisi pystyttävä huomioimaan uuden järjestelmän vaikutukset vanhaan ennenkuin mullistuksia aletaan tehdä. On siis vaara, että ihmisten halutessa selkeää eläkkeelle siirtymisen vuosinormia, tehtäisiin tyhjäksi nykyisen järjestelmän elinaikakertoimeen perustuva kannustinvaikutus.

Kiander arvelee Kanava-lehden artikkelissaan, että päädytään järjestelmään, jossa vanhuuseläkkeen alaikäraja nousee asteittain esim. 1-2 kuukautta vuodessa, jolloin se seuraisi kaavamaisesti elinajan ( nousevaa) odotetta. Tässäkin järjestelmässä on se ongelma, että se saattaa tehdä tyhjäksi nykyiset karttumat ja elinaikakertoimen. Ainakin niihin kohdistuu muutospaine.

Oma lukunsa on ihmisten elinikähaitarin kasvu. Kuollaan 65 vuotiaina tai 95 vuotiaina ja taitaa olla niin, että tämä väli vain kasvaa. Raskaissa töissä ei voida noudattaa samaa eläkkeellesiirtymisajankohtaa kuin kevyemmissä töissä. Edellä esitetty kuukausittainen muutos alaikärajaan ei huomioisi raskaiden töiden vaatimaa inhimillistä veroa.

Tilastokeskuksen tutkimuspäällikkö Anna-Maija Lehto tuo keskusteluun uuden mielenkiintoisen näkökohdan kun hän muistuttaa, että raskaat työt vähenevät Suomessa koko ajan. Ihmiset jaksavat kevyemmissä töissä pidempään. Nykyinen järjestelmä toimii sen suuntaisesti, että ihmisten työssäkäynti voi jatkua pidempään. Eri asia on, että kansantalouden kannalta teollisuustyön katoaminen ei ole mitenkään toivottava asia.

Tuleeko paljon puhuttu työvoimapula Suomeen? Sitäkään ei ole näköpiirissä, jos Suomen työllisyys kasvaa 5-6 prosenttiyksiköllä. Pohjoismaissa jo saavutettu taso riittäisi meilläkin työvoimapulan välttämiseen. Suomen työllisyysasteesta, 69 prosenttia, on vielä matkaa Ruotsin työllisyysasteeseen joka on 76 prosenttia. Jaakko Kiander tuo Helsingin sanomien artikkelissa ”Suurten ikäluokkien kato ei mullistakaan työelämää” (HS 19.8.2013) esille varteenotettava argumentin: nuorten ikäluokkien työllisyysaste pitäisi nostaa 70 prosenttiin. Kysymys ei siis ole tässäkään eläkkeellesiirtymisongelmasta. Kuntaliiton Reijo Vuorennon artikkelissa ”Kuntien tehottomuus on sitkeä myytti” (HS 26.9.2013) tuodaan esille tosiasia, jonka pitäisi painua jokaisen tajuntaan: Ruotsin työvoimasta on viisi prosenttia enemmän kuntasektorilla kuin meillä. Siis kaksi avainasiaa: nuorten työllisyysaste ja kuntatyön positiivinen merkitys!

Kiander esittää ratkaisuksi nykyjärjestelmää mukaillen, ”että varsinaiseksi tai tavoite-eläkeiäksi tulisi se eläkeikä, joka riittää kompensoimaan elinaikakertoimen vaikutuksen” samalla, kun ”nykyinen 63 vuoden alaikäraja voitaisiin säilyttää toistaiseksi eräänlaisena varhennetun eläkkeen ikärajana”. Kuulostaa toimivalta ratkaisulta, sehän huomioisi raskaan työn raatajat.

Tuntuisi luontevalta, että voimassa olevaa eläkejärjestelmää muokattaisiin tulevaisuuden haasteisiin sopivaksi, eikä sitä lähdettäisi kaavamaisesti muuttamaan uudeksi uljaaksi ”eläkkeellesiirtymisarvaukseksi”.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

535 tehtävää, 974 velvoitetta

Nyt sitten päivän puheenaihe on valtiovarainministeriön laskemien tehtävien ja velvoitteiden lukumäärä, jolla meitä kansalaisia kiusataan. Siispä harventamaan niitä!

Suurin into vallitsee niiden ihmisten keskuudessa, jotka ovat jo pitkän aikaa olleet sitä mieltä, että byrokratia on rehottanut aivan liian kauan.

Kovasti veikkaillaan jo, mikä on jäljelle jäävien tehtävien määrä, 446 vai ehkä 398?

Veikkaanpa, että supistaminen ei onnistu kovin helposti, sillä sännökset, tehtävät ja velvoitteet ovat toistaan riippuvia. Puuttumalla yhteen kohtaan tehtäväviidakkoa puututaan lukuisaan määrään muita.

Yleisesti taidetaan olettaa, että päällimmäiset (viimeksi tulleet) tehtävät puretaan ensimmäisinä. Entä jos palvelurakennelmasta joudutaan ottamaan sittenkin tiiliä pois alemmista kerroksista? Huojutetaanko koko rakennelmaa?

Suosittua on leimata byrokratia syylliseksi taloudellisiin ongelmiimme. Hallintoa ei kuitenkaan ole niin paljon, että sitä karsimalla voitaisin kuitata ongelmat; tarvitaan suoria palveluleikkauksia ja niiden osalta mielipiteet jakautuvat. Ainakin aluksi ollaan sitä mieltä, että kokonaisia palveluja voidaan hylätä, mutta jossain vaiheessa järki voittaa ja turvaudutaan juustohöyläleikkauksiin (joiltakin osin juustokirvesleikkauksiin).

Byrokratia määritetään normaalisti virkavaltaisuudeksi; siinä on sävy, että hallinnointia on liikaa. Tosiasiassa useimmiten on kysymys siitä, että byrokratialla huolehditaan demokratian pelisäännöistä eli palvelujen saannin tasapuolisuudesta. Onhan kysymys verovaroin tuotetuista palveluista, jotka periaatteessa kuuluvat kaikille.

Kuvitellaan voitavan leikata pienet palvelut pois tieltä, mutta tosiasiassa on pakko puuttua myös merkittäviin peruspalveluihin, terveys- ja sosiaalitoimeen sekä opetukseen, että saadaan riittävä määrä vaikuttavuutta.

Eduskunnassa on jo saatu esimaksua siitä, mitä seuraa, kun yritetetään puuttua pyhinä pidettyihin palveluihin: vastustus on ankaraa. Aina astutaan jonkun varpaille.

Mikä voisi olla rakentava tapa edetä? Itse aloittaisin vähäpätöisen tuntuisesta asiasta eli kelpoisuusvaatimuksista; niiden tulisi joustaa paljon nykyistä enemmän. Soveltuvuutta ”viereiseen tehtävään” pitäisi kouluttaa itse työpaikoilla. Kun joka tapauksessa useita kymmeniä tuhansia viranhaltijoita siirtyy eläkkeelle kuntapalveluista pitäisi irtisanomisia välttää ja vähentää väkeä eläkepoistuman kautta. Tämä ei onnistu, jos kelposuusvaatimukset ovat nykyiset.

Tehtävien ”ohentamisen” pitäisi tapahtua samaan aikaan kompetenssivaatimusten väljentämisen ja eläkkeellesiirtymisten kanssa. Tästä palapelistä voi tulla ylittämätön haaste.

Kunnan palvelut ovat sektoroituneet. Sektorirajojen ylittämistä on tapahtunut, mutta aivan liian vähäisessä määrin. Varsinkin sosiaalitoimen ja opetustoimen tehtävissä yhteensovittamiseen on mahdollisuuksia.

Jos kelpoisuutta väljennetään heikkeneekö palvelujen laatu? Se vaara on tietenkin otettava huomioon ja varauduttava tuleviin muutoksiin hyvissä ajoin. Sopeuttamisen pitäisi tapahtua pitkän ajan, mieluiten koko nelivuotisen vaalikauden aikana.

Tärkeää olisi myös löytää kannustimet, jotta kuntatyöntekijät voisivat motivoitua muutoksiin. Muutokset ovat vaikeita, koska monet työntekijät ovat asennoituneet pysyvänsä tehtävässään eläkeikään saakka.

Koko ajan on tunne, että säästöjen valmistelut etenevät hitaasti tai jäävät viime tippaan.

Viime kädessä on mietittävä, millaisen hyvinvointivaltion haluamme. Onko se tasapainoinen hyvinvointiyhteiskunta 2.0 vai repaleinen tilkkutäkki, joka on tulevien ongelmien lähde?

Mikä olisi uuden hyvinvointiyhteiskunta 2.0:n keskeinen kriteeri? Nostaisin avainasiaksi universaalit palvelut eli kaikille kuuluisivat - tulotasosta riippumatta - lapsilisät, päivähoito, koulutus jne. Moni haluaa tuloporrastusta. Hyvinvointivaltio menettää jotain omintaan, jos universaaleista palveluista luovutaan. Laajan keskiluokan kokonaisuudessaan tulee saada hyötyä hyvinvointivaltioista, jotta se voi tuntea kuuluvansa siihen. Ja jotta se maksaisi siitä veroillaan leijonanosan.

Meillä on runsaaasti ihmisiä, jotka haluavat vapauttaa meidät hyvinvointivaltion kahleista. Kaiken yläpuolella on maaginen yksilönvapauden tavoittelu. Mikä on tämä yksilönvapaus, jonka nimiin niin kerkeästi vannotaan? Mielestäni pelkästään yksilönvapauden nimiin vannominen on irrationaalista. Yksilönvapaus on teoreettinen arvo ilman sidosta vastuuseen. Vapaus, valvonta ja sääntely muodostavat kokonaisuuden, jonka osia ei voi irrottaa toisistaan.

Ehkä jotkut haluavat palauttaa 1980-luvun kuplatalouden vapaan, voitoriemuisen ja itseriittoisesti ajattelevan ihmisen, joka kuvittelee itsensä yhteiskunnasta riippumattomaksi. Samantien uusi ilmapiiri voidaan laajentaa lähes kaikkia koskevaksi.

tiistai 24. syyskuuta 2013

MOT ja Mannerheim

Nyt näyttää vallitsevan varsinainen marsalkka Mannerheimin uran uudelleenarvioinnin aika. Itse keskityn tässä vain MOT-ohjelman (23.9.2013) antamaan kuvaan vuoden 1944 ratkaisevista taisteluista. Keskiössä on tietenkin venäläisten läpimurto kannaksella 9-10.6. 1944.

Ensiksi puutun siihen tapaan, jolla asioita MOTissa käsiteltiin. Päämajan strategiset virheet esitellään ikäänkuin näistä asioista ei olisi ollut tietoa aiemmin. Pidän tätä hämmästyttävänä. Kymmenet eri lähteet todistavat kritiikistä, joka kohdistui toimenpiteisiin Kannaksella ja Itä-Karjalassa keväällä 1944.

En tietenkään ole sotahistorioitsija, ja joku voisi sanoa, että ei kannata puuttua tähän asiaan. Esitän - kerta kiellon päälle - seuraavassa osittain poikkeavan näkemyksen MOTissa kerrottuun nähden.

Lähtökohtani on talvisota. Luin huolellisesti aikanaan kirjan ”Puna-armeija Stalinin tentissä. Talvisodan jälkipuinti Kremlissä 14.-17.4.1940”, jossa käsiteltiin Neuvostoliiton sotilasjohdon toimenpiteitä talvisodassa. Tarkastelu on kriittinen, mutta mielestäni hyvin asiallinen. Itse Stalin johti palautetilaisuutta, jos näin moderni käsite sallitaan.

Tuosta arviointitilaisuudesta minulle jäi tulikirjaimin mieleen Stalinin johtopäätös: suomalaisia vastaan olisi pitänyt kohdistaa murhaava tykistötuli sodan loppuvaiheessa. Olen varma, että tämä ratkaisu – tai pikemminkin ratkaisun puute Talvisodassa – oli Stalinilla mielessään, kun hän kohdisti infernaalisen tykistökeskityksen suomalaisten pääasemaan. Tykistökeskitystä tukivat meri- ja ilmavoimat. Oli mahdotonta puolustautua, koska maa puolustajien alla nousi ja laski holtittomasti murhaavan tykistötulen vaikutuksesta.

Olen kyllä käynyt syntymäkotikuntani sankarihautausmaalla katsomassa, mitä tapahtui 9-10.6.1944. Nuo päivämäärät ovat todella monessa kivessä.....

Mutta oliko virhe, että Kannaksella ei ollut tuossa vaiheessa – siis 9.-10.6.1944 – enemmän sotilaita?

Yhdyn täysin niihin, jotka pitävät päämajan menettelyä strategisena virheenä keväällä 1944. Olen käsittänyt, että vanhaa marsalkkaa ei haluttu vaivata hermostuttavilla asioilla. Se on vain osatotuus. Päämajoitusmestari Airon virhe numero yksi oli juuri se, että hän ei informoinut Mannerheimia riittävävästi. Virhe numero kaksi oli Airon kuuluisa viilipyttymäisyys. Häntä on aina pidetty rauhallisuuden perikuvana. Hermojen pitävyys onkin tärkeää sodassa, mutta juuri tuolloin olisi tarvittu nopeampaa reagointia, kuin mihin Airo pystyi.

Aivan oikein on myös tuotu esille, että Mannerheim ei johtanut sotaa kollegiaalisesti, siis eri aselajien johtavat kenraalit saman pöydän ääressä, vaan kunkin kenraalin kanssa erikseen keskustellen. Tätä ei voi pitää nykyaikaisen – silloisen – sodanjohdon kannalta järkevänä.Tottakai valmisteluvaiheen jälkeen viimekätinen päätös olisi ollut kaikissa tapauksissa ylipäälliköllä.

Täydennysjoukkoja ei tuotu Kannakselle riittävällä ripeydellä. Pitää paikkansa, mutta onko tämä koko totuus? On totta, että joukkojen siirroissa viivyteltiin. Mutta toisaalta oma käsitykseni on aivan selvä: mitkään täydennykset eivät olisi pysäyttäneet neuvostojoukkoja suurhyökkäyksen käynnistyessä.

On mielestäni jotenkin hämmentävää, että väitetään Suomen menetysten kasvaneen, kun joukkojen siirroissa viivyteltiin. Mitenkähän on? Tappiot olisivat olleet todella suuret, jos joukot olisivat ehtineet pääasemaan. Samoja vereksiä joukkoja tarvittiin myöhemmin Vuosalmessa ja Tali-Ihantalassa, kun Neuvostoliiton joukot olivat ratkaisemassa lopullisesti sotaa edukseen. VKT-linja kesti pääosin ja maan miehitykseltä säästyttiin.

Jälkiviisaus on kaikkein viheliäisin viisauden muoto. Mannerheim teki selviä virheitä. Hänen sotilasstrateginen osaamisensa ei ollut ajan tasalla. Mutta sodan lopputulos on kuitenkin se, joka ratkaisee kaiken.

Johtiko Mannerheim sotaa täysin yksinvaltiaasti? Väite esitettiin MOTissa. Tästäkin esitän oman kritiikkini. Mielestäni varsinkin Airo pystyi vaikuttamaan Mannerheimin mielipiteisiin ja useissa tapauksissa jopa kääntämään ylipäällikön pään.

MOTin loppuosassa lainattiin jalkaväenkenraalin, jatkosodan aikaisen yleisesikunnan päällikön Erik Heinrichsin muistelmia. Heinrichs totesi, että sodan loppuvaiheesta pitäisi tehdä analyyttinen, puolueeton tutkimus. Perusteltua on, että Heinrichsin sanoihin tartutaan. Mutta muuttuuko mikään oleellinen siitä, mitä nyt tiedetään? Yksityiskohdat voivat tarkentua, mutta merkittäviin uusiin totuuksiin en jaksa uskoa.

Edellä esittämälläni haluan torjua sen näkemyksen, että kritiikkiä Mannerheimin menettelyjä kohtaan ei olisi esitetty sodan lopuvaiheessa ja historioitsijoiden taholta vuosikymmenien ajan. Jo tavallisilta etulinjan rivisotilailta kuului huolestuneita huomioita, kun neuvostoliittolaiset rakensivat kaivantoja kohti Suomen asemia pääaseman edessä. Hyökkäystä valmisteltiin ilmiselvästi.

Oma näkemykseni on, että samaan tahtiin kuin Mannerhemin sotilasstrategiset taidot ja kyvyt heikkenivät hänen valtiomiestaitonsa kohenivat. Tarkoitan tässä nyt Suomen olemassaolon kannalta suuria kysymyksiä, itsenäisenä säilymistä ja itsekunnioituksen säilyttämistä.

Kun Mannerheimiin kohdistuvaan kritiikkiin lisätään Juhani Suomen pahansuovat arvioinnit, alkaa olla kysymys pyrkimyksestä marsalkan uudelleenarviointiin.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Pitkät jäähyväiset työväenluokalle ja hyvinvointiyhteiskunnalle

Minulla on meneillään Matti Kurjensaari revival. En tiedä, mistä johtuu, mutta tahdon aina silloin tällöin perehtyä jonkin henkilön ajatuksiin systemaattisesti. Erityisesti historian miestä kiinnostaa ajattelu ennen ja ajattelu nyt. Mikä on muuttunut vai onko mikään?

Luin pitkän tauon jälkeen uudelleen Matti Kurjensaaren kirjan ”Jäähyväiset 50-luvulle” (julk. vuonna 1960), joka varsin edustavasti kuvaa Kurjensaaren ajattelua. Kirjan kannen sisäsivun mainoksessa Arvo Turtiainen kuvaa Kurjensaarta mielestäni oivaltavasti: ”... suomalainen kompassineula, ilmapuntari, tarpeen vaatiessa jopa omatunto”.

Tavoitteeni on kuvata sirpalemaisesti suomalaisen työväenluokan kokemuksia Kurjensaaren kautta ja projisoida tuota aikaa tämän päivän muuttuneisiin olosuhteisiin. Kurjensaari näki hyvin työväenliikeen ominaispiirteet työnsä kautta, sillä hän oli sosialidemokraattisen opposition Päivän Sanomat -lehden päätoimittaja 1957-1959.

Kurjensaari tunsi itsenä liberaaliksi, ulkopuoliseksi tarkkailijaksi lehtityössäänkin, joten on varmaan syytä luodata hänen ajatuksiaan ”ulkopuolisena” työväenluokan peilinä.

Sodan jälkeen vasemmistoa ei voinut käsitellä yhtenä kokonaisuutena niin kuin tänä päivänä usein tehdään. Vasemmiston sisällä taisteltiin Suomen kohtalosta, jossa sosiaalidemokraatit asettuivat skandinaavisen hyvinvointivaltion kannalle SKDL:n – ainakin väitettyjä - kumouksellisia voimia vastaan. Myös sosialidemokraattien sisäinen erimielisyys johti jakaantumiseen (skogilaiset toisaalla, tannerilaiset ja leskisläiset toisaalla) ja tässä taistossa Kurjensaari oli osapuoli, vaikka ei olisi halunnutkaan.

Kurjensaari kuvaa työväen katoavaa kulttuuria jo tuolloin hyvin havainnollisesti: ennen olivat tarinakerhot, joissa turistiin, väiteltiin, jutusteltiin, etsittiin onnea..... Nyt tilalle ovat tulleet ”työmaakokoukset, kiinteä järjestötoiminta, joukkotiedotusvälineiden tarjoama kevyempi viihteen muoto”. Kurjensaari pohtii: ”...olisiko kohonnut elintaso nostanut ne (tarinakerhot) parempiin ravintoloihin....? Ja vielä: ”Vai johtuisiko se (vapaamuotoisten tapaamisten loppuminen) siitä, että työväenliikkeen luonnekin on muuttunut? On epäkiitollista pohtia ja ottaa kiinteää kantaa, kun tilanne jo seuraavana päivänä saattaa vaihtua ... aivan odottamatta”. Niinpä niin. Ehkä tässä on idut tämän päivän näkökulmaan: ihmisten mielenkiinto on hajonnut kymmeniin erilaisiin kohteisiin, edessä avautuu tapahtumien taivaanranta, globaali päätöksenteko heittää ihmisiä kuin lastua laineilla, kun käynnistetään kolossaaliset irtisanomiset. Kohtalokkaista päätöksistä saadaan kuulla, kun ne on jo aika päivää sitten märehditty isommissa kammareisssa.

Työväen perinteinen edunvalvonta on joukkoliikkeen varassa. Kurjensaari kuvaa tuolloin ajankohtaisen ilmiön, siirtotyömaiden näkökulmasta työväen joukkoliikettä: Siirtotyömaat ”ovat muodostuneet työväen radikalisoitumisen tehokkaiksi keskuspaikoiksi. Siellä missä on suuria miesjoukkoja koolla ja perheistään erillään, ollaan poliittisesti katsoen huomattavasti toimintavalmiimpia kuin kotioloissa”. Tämä on avainasia, kun mietitään, miten vaikeaa on tänä päivänä synnyttää vanhaa työväen henkeä. Ei ole enää vastaavia tilaisuuksia. Suurten tehtaiden aika on käymässä vähiin ja juuri siellä olivat ennen vanhaan koolla työväen sankarit. Tähän päivään siirrettynä työväen henki voisi tarkoittaa facebook- tai twitter- kohtaamisia. Mutta ovatko tehdastyöläiset omimmillaan netin käyttäjinä? Netti on kuitenkin joukkoliikkeen nykyaikainen muoto, jonka Barack Obama kehitti vaalikampanjoissaan huippuunsa.

Kurjensaari lainaa Emile Zolaa kuvatessaan työväen sosiaalista nousua keskiluokkaan irti omasta elinpiiristään ja sitä kautta irti myös korkealentoisista aatteista. Zola kirjoittaa: lakkoilevien kaivostyöläisten johtaja ”halusi antaa noille ihmisille korkeampia näkymiä, nostaa heidät keskiluokan …. maailmaan. Mutta kuinka kauan se kestäisikään!” Vähitellen johtaja unohti ”huolensa, joka alituisesti oli pakottanut hänet kuvittelemaan itseään heidän asemaansa; sen sijaan hän alkoi tuntea, kuinka hänessä heräsi ajatuksia ja kuvitelmia sen yhteiskuntaluokan piiristä, jota hän tähän saakka oli halveksinut ja jota vastaan taistellut”. Ja tämä tapahtui jo 1800-luvulla!

Määrittelisin vasemmistolle jälkikäteisesti kaksi tehtävää 1950-luvun näkökulmasta: työväenluokan etujen ajamisen ja hyvinvointiyhteiskunnan pystyttämisen. Edellä kuvattu kaivostyöläisten johtaja kohtasi edellisen haasteen varsin konkreetisesti. Hän oli itse nousemassa luokastaan pois ja niin olivat vähitellen hänen toverinsakin. Ei siis ollut enää, minkä puolesta taistella. Vasemmisto on pystynyt pitämään osan kannatuksestaan hyvinvointiyhteiskunnan tavoitteiden puolesta kamppaillessaan. Nyt näyttää malja täyttyneen tämänkin osalta. Monista kansalaisista aivan huokuu halu ”pienentää valtiota”, lue: supistaa julkista sektoria ja sen palveluja.

Vasemmistolle voisi mielestäni jäädä jäljelle – ja jääkin - ”dynaamisen konservatismin” (Kokoomuksen 1960-luvun iskulause!) nimissä taistelu hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen puolesta. Konservatismi tarkoittaa, että vanha hyvä skandinaavinen rakenne on vielä arvossaan ja dynaaminen sitä, että hyvinvointiyhteiskuntaa pitää nykyaikaistaa, uudistaa.

Mistä tässä kaikessa on ollut kyse muutamien kymmenien vuosien ajanjaksolla? Tietenkin suuresta onnistumisesta. Paitsi että päästiin eroon siirtotyömaista, kohennettiin myös ratkaisevalla tavalla työväen elinehtoja ja toimeentuloa. Onko onnistuminen sitä, että tekee itsensä tarpeettomaksi? Kuulostaa liian yksinkertaiselta.

Nyt keskiluokkaistuneen työväen äänistä taistelevat kaikki puolueet oikeistoa myöten. Puolueet haluavat ”työväen presidentin” ja olla ”työväenpuolue ilman sosialismia”.

Moni on sitä mieltä, että hyvinvointipalveluja ajaessamme olemme ylittäneet käytettävissä olevat resurssimme. Kun suomalaisen teollisuustyöntekijän tuntipalkka on eräiden arvioiden mukaan kolmanneksi korkein Euroopassa (Tilastokeskus: Hyvinvointikatsaus 1/2013), ollaan tilanteessa, jossa palkkojen nousua on pakko hillitä ja sama koskee hyvinvointipalvelujen lisäämistä.

Niin, minkä puolesta taistellaan?

Taistelu omien etujen puolesta on osin korvattu taisteluksi muiden saamia etuja vastaan. Nykyaikainen globaalitalous mahdollistaa itsekkäät irtiotot. Mikään ei ole niinkuin ennen, kun vanhaan kunnianarvoisaan ”20 perheeseen” kuuluva Casimir Ehrnrooth, 82 käryää veroparatiisista.

Meille on kertynyt valtavasti uusia haasteita entisten tilalle. Kiihkeästi tavoiteltu hyvinvointiyhteiskunta ei ole tuonut odotettua onnea. Järjestäytyneet työntekijät ovat saaneet osansa hyvinvointiyhteiskunnan pahoinvoinnista. Nykyajan siirtotyömaita ovat kaupunkien työpaikat, joihin ihmiset muurahaisten tavoin vilistävät lähiöistä kymmenien neliökilometrien alueelta. Ei siinä aatteita ehdi ajatella.

Globaalin talouden, finanssikriisin ja omien rakenneongelmien edessä ollaan ymmällä. Tuloerot suurenevat. Köyhät ovat uusköyhiä, jotka sinnittelevät liian kalliissa asunnoissaan ja yrittävät löytää elämisen edellytykset. Ovatko demarit oikeasti heidän tukenaan? Toista oli ennen. Kurjensaari: ”Ajankuva on muotia seuraava, eau de colognelta tuoksuva, valkokauluksinen sosialidemokraatti, jolla on osakehuoneisto, huvila, auto ja purjevene”. Voi ihmetellä, miten sosialidemokraattien kannatus pysyi pitkään Kalevi Sorsan mainitsemassa ”rautaisessa 25 prosentissa”, kun jo 1950-luvun lopulla oli tällaista. No, ehkä kysymys oli työväenjohtajista.... mutta pian yllä oleva oli mahdollista tavalliselle paperityöntekijälle.

Vai onko niin raadollista, että kannatti pysyä toistaiseksi puolueessa joka - vähävaraisten asiaa edistäessään – ajoi näin menestyksekkäästi vähän parempituloistenkin kannattajiensa etuja? Ei siis kannattanut vaihtaa esimerkiksi Kokoomukseen, joka olisi henkisesti ja materiaalisesti vastannut em. tulotason mukaista porvarillista maailmankuvaa. Tämä valintatilanne konkretisoitui vasta paljon myöhemmin – ehkä vasta nyt. Vasemmiston hyvin toimeentulevat työläiset ovat vasta viime vuosina hoksaneet ne puolueet ja kansanedustajat, jotka torjuvat kilpailun työpaikoista, so. toimivat maahanmuuttokielteisesti. Vaikea tähän väliin on tunkea maailmoja syleilevää aatetta.

Entä kuka kantaa kokonaisvastuun? Kurjensaari: ”Entisessä sääty-yhteiskunnassa ylemmät luokat katsoivat olevansa valtiosta vastuussa ja puolustivat sen voimaa, valtaa ja kunniaa. Hyökkääjinä, murtajina ja altakaivajina toimivat alemmat ja nousevat kerrokset. Kehitys on johtanut siihen, että suurin piirtein kaikki eturyhmät ovat saaneet otteen valtiosta, mutta jokainen niin vähän, ettei tunne olevansa siitä vastuussa”. Kävikö tässä niin, että valtio on toiminut lypsylehmänä erilaisille vaatimuksille vuosikymmenien ajan ilman, että kukaan oikeastaan kantaa viimekätistä vastuuta sen toimintakyvystä? Olemmeko nyt vihdoin saavuttaneet rajat, joita ei voi ylittää?

Kurjensaari näki läheltä häikäilemättömän poliittisen pelin ikävimmät puolet. Hänen asenteensa poliitikkoihin on kyyninen: ”Kaikki he ovat turvanneet oman henkilökohtaisen ja perheensä toimeentulon; kaikki järjestään äärimmäisestä oikeistosta äärimmmäiseen vasemmistoon. Tässä valossa politiikka on vain hauskaa ja jännittävää leikkiä, ajanvietettä.... Se on vain pelihimon korkeampi muoto”.

Matti Kurjensaari sai potkut päätoimittajan tehtävistä 1950-luvun viimeisinä päivinä.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Yksi vai kaksi finanssikriisiä?

Eräissä arvioissa on nähty finanssikriisin sitkeä jatkokertomus omana erillisenä kriisinään. Tarkoitan nyt Euroopan ns. eurokriisiä. On totta, että eurokriisi on alkanut elää omaa elämäänsä ainakin näennäisesti irrallaan alkuperäisestä finanssikriisistä. Pääosin ongelma johtuu euroalueen rakenteellisista ongelmista. Mutta asia ei ole aivan selvä. Myös Yhdysvalloissa puhutaan rakenteiden ongelmista, jonka takia työttömyys tulee hitaasti alas ja pitkäaikaistyöttömyys erityisen hitaasti. Onko mahdollisesti siis kysymys sittenkin yhdestä ja samasta kriisistä?

Merkittävin syy euroalueen uusiutuviin ongelmiin on Etelä-Euroopan heikko kilpailukyky osana yhtenäistä euroaluetta. Tilanteesta selviytyminen edellyttäisi devalvaatiomahdollisuutta, jota ei ole. Asiaa on yritetty korjata sisäisellä devalvaatiolla. Tämä puolustaisi erilliskriisiteemaa.

Yksi tarkastelunäkökulma voisi olla taloutta kuvaava käyrä. Se muistuttaa ”matalaa” kaksoisveetä välillä 2008-2013. Vuoden 2009 pudotuksen jälkeen noustiin vuosina 2010-2011, mutta sitten on ollut jälleen alavirettä. Mistä tämä kuvio johtuu? Ainakin yhtenä varteenotettavana selityksenä pidän liian aikaista talouden kiristämistä sen jälkeen, kun ensimmäiset merkit talouden piristymisestä ilmaantuivat.

Vaikka Yhdysvalloissa nähdään valoa taloudessa, niin Ben Bernanke on hyvin varovainen. Quantitative easing jatkuu eikä arvopaperien osto-ohjelmaa ole pienennetty. Mistä moinen johtuu? Pidän pääsyynä sitä, että Bernanke on 1930-luvun laman asiantuntija ja hänen oppinsa tulevat osittain tuon laman käsittelystä.

1930-luvun laman kehitys muodosti kaksoisveekuvion siten, että laman saavuttaessa pohjan 1933, käynnistetiin elvytystoimet ja työllisyystyöt. Talouden kääntyessä nousuun vaadittiin Rooseveltia lopettamaan elvytys maan velkaantumisen nimissä. Näin tehtiinkin ja seurauksena talous syöksyi uudelleen 1937 pohjamutiin. Sitten käynnistyi nousu, jota toinen maailmansota kiihdytti.

Euroopassa on kummasteltu, kun talous ei ole muodostanut normaalia suhdannekäyrää ”nousu-lasku-nousu”, vaan kaksoisveekuvion ”nousu-lasku-nousu-lasku...” . Yksi syy tähän voisi olla se, että eurokriisi on sittenkin yhtä ja samaa kriisiä vuonna 2008 käynnistyneen finanssikriisin kanssa. Kriisi vain vaimeni hetkeksi 2010-2011, kunnes austerity-politiikka kavensi talouden liikkumavaraa ja käynnistyi uusi lasku 2012-2013. Tässä ajattelussa austerity kuvastaa samanlaista kiristävää talouden toimenpideohjelmaa, joka johti USA:ssa vuonna 1937 uuteen lamaan.

Silmiinpistävää on Ben Bernanken menettely, jossa hän ikäänkuin ylivarovasti välttää rahan pumppaamisen (arvopaperien osto-ohjelman) hidastamista. Näen tämän nimenomaan 1930-luvun oppien seuraamisena. Talouden lievää ylävirettä ei haluta tuhota hätäisillä toimilla.

Yhdysvalloissa FEDin osto-ohjelma on johtanut pörssikurssien villiin nousuun. Pörssistä ei näytetä kannettavan huolta. Jälleen on nähtävissä kehitys, jossa suuren rahamäärän ilmaantuminen markkinoille aiheuttaa kuplamaisen ilmiön ”johonkin” osaan taloutta. Nyt pörssikurssit ovat lihoneet mielestäni epäilyttävän korkealle tasolle. Taidan kuulua vähemmistöön, kun pidän kehitystä arveluttavana. Bernanken mielestä talouden orastavan heiveröisen nousun tukeminen on viisaampaa kuin pelätä pörssikurssien karkaamista käsistä.

FEDin ilmoitettu päämäärä, eli että pankin ohjauskorkoa nostetaan vasta, kun työttömyys on painunut 6,5 prosenttiin, on todella haasteellinen (tällä hetkellä työttömyys on 7,3 prosenttia). Siihen voi mennä aikaa. Onko tämä järkevää? ”Uusi normaali” työttömyyden taso on jotain muuta kuin perinteinen 5-6 prosenttia, se on korkeampi. Mutta asia ei ole näin yksinkertainen: Yhdysvaltain työmarkkinoilta on poistunut talouden alavireisyyden takia väkeä, joka ei näy työttömyystilastoissa. Inflaatio ei siis hevillä uhkaa, vaikka työttömyys painuukin 6,5 prosenttiin. Työvoimareservejä löytyy työmarkkinoilta vetäytyneistä.

Summasummarum, onko meillä siis yksi ja sama finanssikriisi meneillään vai kaksi erillistä kriisiä?

Edellä kuvatun mukaan ainakin pääosin on kysymys symmetrisesti yhdestä ja samasta viisi vuotta jatkuneesta kriisistä sekä USA:ssa että Euroopassa. Eurokriisi on rakentunut Euroopan sisäisistä syistä alkuperäisen finanssikriisin rinnalle, mutta ei ole korvannut alkuperäistä kriisiä.

lauantai 21. syyskuuta 2013

Ei yksin Lehman Brothers

On kulunut viisi vuotta Lehman Brothers -investointipankin kaatumisesta. Aika yleisesti todetaan nykyisin, että finanssikriisi käynnistyi tuosta päivästä, 15.9.2008. Päivää on ”juhlittu” näyttävästi. Jotkut antavat koko finanssikriisille nimen Lehman Brothers -kriisi.

Näen kriisin syntyprosessi hiukan toisella tavalla. Alkuperäinen syy, Yhdysvaltain asuntokupla saavutti huippunsa jo syyskesällä 2006. Sen jälkeen hinnat tulivat alas rajusti. Sijoittajatahot olivat pahasti sitoutuneet ylihinnoiteltuihin asuntohin ja niitä varten otettuihin lainoihin. Ajanjakso vuodesta 2006 vuoteen 2008 oli kriisiytymisen aikaa. Lehman Brothersin ajautuminen yrityssaneeraukseen oli looginen seuraus - dramaattisin seuraus - tapahtuneesta kehityksestä. Kriisin käynnistymisen syynä en sitä pidä.

FEDin pääjohtaja Ben Bernanke puhui yhdessä vaiheessa, että finansskriisin syy oli eksoottisissa rahoitustuotteissa eikä asuntojen hintakuplassa. Minusta tämä haiskahtaa selittelyltä, sillä asuntojen hinnat, niitä varten otetut lainat ja niistä kehitetyt rahoitustuotteet ovat yhtä kokonaisuutta.

Joka tapauksessa kriisi muhi syksyn 2006 ja syksyn 2008 välisen ajan koko ajan pahentuen. Se että vuoden 2008 syksyllä rupesi rytisemään oli lähinnä väistämätöntä johtuen useita vuosia jatkuneesta holtittomuudesta asuntomarkkinoilla.

Ehkä on syytä kerrata, mitä tapahtui. Kriisi oli mielestäni hyvin pitkälle ideologinen ja omistajuuskäsitteeseen liittyvä. George Bush nuorempi kieltäytyi kaventamasta tuloeroja 2000-luvun alussa; hän päinvastoin suurensi niitä suurituloisten verohelpotusten kautta. Sen sijaan hän pyrki laajentamaan omistusasumista eli luomaan edellytykset amerikkalaiselle unelmalle. Näennäisesti hieno päämäärä, mutta johti katastrofaalisiin seurauksiin.

Kohderyhmänä olivat köyhät valkoiset sekä latinot ja mustat. Tavoitteena oli hankkia 5 miljoonalle kotitaloudelle kohtuuhintaiset asunnot vuoteen 2010 mennessä (American Dream Downpayment Act, joulukuu 2003). Apuun otettiin asuntorahoittajat Fannnie Mae ja Freddie Mac. Ainoa mahdollisuus päästä kiinni amerikkalaiseen unelmaan Bushin menetelmällä oli lainan ottaminen asuntoa varten. Lainan ottamista tuettiin liittovaltion taholta. Seurasi tunnettu tapahtumaketju, kun aivan varattomat ihmiset ottivat lainaa ja kompastuivat takaisinmaksuongelmaan. Lainat olivat muotoa 2+28 vuotta. Ensimmäiset kaksi vuotta olivat todella edullisia, sitten rävähtivät päälle kovat korot. Ryntäys asuntomarkkinoille aiheutti hintojen tähtitieteellisen nousun. Vastaavasti lainat suurenivat. Asuntojen hintojen nousun piti olla ikuista, jolloin mahdollinen maksukyvyttömyys voitiin kuitata asunnon myynnillä. Tosiasissa Case-Shillerin asuntohintaindeksi osoittaa, että asuntojen reaalihinnat eivät olleet juuri nousseet kymmeniin vuosiin Yhdysvalloissa. Ei, ennen kuin käynnistyi finanssikriisiä edeltänyt järjetön hintaralli.

Kaikki olivat mukana samassa järjettömässä pelissä. Jos pankit olisivat pitäneet lainat taseessaan takaisinmaksuun saakka, olisi kriisi silti puhjennut, mutta se olisi ollut paljon pienimuotoisempi ja paikallisempi. Luottotappiot olisivat kaataneet tusinoittain yksittäisiä pankkeja. Tosiasiassa pankit möivät lainat perustamilleen säätelyn ulkopuolisille varjopankeille, jotka arvopaperistivat lainat eli panivat vahingon kiertämään. Juuri tähän vaiheeseen liittyvät eksoottiset rahoitustuotteet, jotka Ben Bernanken mielestä olivat kriisin ydinsyy. Lainat paketoitiin CDO-tuotteiksi ja myytiin markkinoilla sijoittajille, joiden näkökulmasta sijoitus oli houkutteleva; tarjosihan malli 2+28 vuotta toimiessaan hienon tuoton pitkälle ajanjaksolle.

Tässä ei ole kuitenkaan läheskään kaikki: Strukturoidut CDO-tuotteet, muodostuivat valtavasta määrästä erilaisia lainatuotteita siivutettuna erilaisen riskin omaaviin arvopaperipaketteihin. Kun pankit itsekin epäilivät tuotteiden kestävyyttä, ne vakuutettiin. Vakuutetuista myrkyllisistä asuntolaina-arvopareista muodostui uusi CDS-johdannaispommi. Arvopaperistetut vakuutustuotteet levisivät ympäri maailmaa, kuten CDO-tuotteetkin.

Luottoluokittajien rooli oli aivan ratkaiseva. Ne tekivät aivan liian kiinteää yhteistyötä pankkien kanssa, jolloin riippumattomuus menetettiin. Sijoittajia huijattiin aivan liian suurella AAA-luokitettujen arvopaperien määrällä. Katastrofin elementit olivat valmiit.

Edellä esitettyyn viitaten on mielestäni harhaanjohtavaa perustella kriisin käynnistymistä Lehman Brothersin konkurssilla. Samassa yhteydessä kaatuivat Fannie Mae, Freddie Mac ja maailman suurin vakuutusyhtiö AIG liittovaltion syliin (CDS-luottovakuutusjohdannaiset!). Kaikki suuret investointipankit muutettiin liikepankeiksi. Merril Lynch joutui Bank of Americalle, Bear Stearns JP Morganille. Muut eli Morgan Stanley ja Goldman Sachs muuttuivat itsenäisiksi liikepankeiksi. Asuntolainahulluus tuhosi monet perinteiset asuntorahoittajat kuten Washington Mutualin (joutui JP Morgan Chaselle), Wachovian (joutui Wells Fargolle) ja Countrywiden (joutui Bank of Americalle). Tuhot ulottuivat kotitalouksiin talletussuojan puutteiden vuoksi (vuonna 2007 peräti 40 prosenttia tavallisista säästötileistä oli vailla talletussuojaa).

Tässäkin yhteydessä haluaisin korostaa, miten vahingollista oli Glass-Steagall Actin kumoaminen vuonna 1999. Purku mahdollisti finanssitavaratalot: rahat menivät taas ”sekaisin”, kuten 1920-luvulla. Glass-Steagall eli vuoden 1933 pankkilaki nimenomaan irroitti talletuspankkitoiminnan investointipankkitoiminnasta. Laki oli tehokkaasti estänyt yli 60 vuoden ajan ihmisten talletusten käytön pankkien riskisijoituksiin.

Kauppalehti toteaa 20.9.2013 artikkelissaan ”Lehman ei hevillä unohdu”, että ”Lehmanin kaatumista on pidetty avaintapahtumana, joka johti koko maailmantalouden kriisiytymiseen”. Kriisi kaatui päälle tosiasiassa lukuisista eri syistä. Kriisi olisi ollut samantyyppinen, vaikka Lehman Brothers olisi ostettu pois, kuten muutkin investointipankit. Kuplan synnyttämät myrkyt oli jo jaettu maailmalla syksyyn 2008 mennessä. Alkoi aiheutuneiden tuhojen selvittely, joka jatkuu vieläkin.

Tähän saumaan ottaisin omat käsitteeni eli ideologian ja omistajuuden kriisin tapahtumien selittäjänä. Bushin ja Cato-instituutin ideoiman omistajuusyhteiskunnan (Ownership society) keskeisenä osana oli kodinomistajuus (Home ownership). Tavoitteena oli kytkeä 2000-luvun alusta lähtien amerikkalaiset köyhät amerikkalaisen unelman kautta omistajaluokkaan. Siirtyihän luotu asunto-omistus perinnön kautta seuraavalle sukupolvelle.

Vaihtoehtona olisi ollut tuloerojen kaventamisen pitkä tie, jolla pienituloiset vähitellen olisi kytketty asunnonomistajuuteen (valkoisten amerikkalaisten asunnonomistajuus oli ennen finanssikriisiä 75 prosentin tasolla, kun latinoilla ja mustilla se oli 50 prosentin tasolla). Republikaani Bushille tämä tie oli jo ideologisesti syistä mahdoton.

Omistajuuden roolia suurena mullistusten selittäjänä viimeisten 100 vuoden aikana ei ole jostakin syystä haluttu analysoida. Sosialistinen maailma kaatui yhdeltä osin kollektiivisen omistajuuden vaatimukseen. Kollektiivisen omistajuuden äärimuoto on pakkokollektivisointi, jota sitäkin kokeiltiin Neuvostoliitossa. Sellaista käsitettä ei voi muodostaa kuin ”pakkoyksityisomistajuus”, mutta jotain pakonomaista tähän uusliberaalien suureen ajatukseen omistajuusyhteiskunnasta sisältyi.

Amerikkalaista mallia sovellettiin myös Euroopassa, erityisesti Irlannissa ja Espanjassa yhtä tuhoisin seurauksin. Lievempänä omistajuuden ylikorostuneisuus on nähtävissä monissa muissa maissa, mm. Suomessa. Houkuttelevia vaihtoehtoja omistajuudelle ei ole kuitenkaan ollut riittävästi.

Jätän tässä käsittelyn ulkopuolelle globalisoitumisen kiistämättömät vaikutukset (mm. Kiinan valtavista valuuttavarannoista virtasi varoja kriisin sytykkeiksi) länsimaiden talouteen.

Finanssikriisillä on siis syvät juuret. Vuoden 2008 syksyn dramaattisia tapahtumia ei voi irrottaa kriisin vähittäisen kypsymisen syistä. Leimaamalla kriisi Lehman Brothersin nimiin päästään tietysti irti syvällisemmistä katastrofin syiden erittelyistä, mutta se ei liene järkevää.

torstai 19. syyskuuta 2013

Olavi Paavolainen pimeyden ytimessä

Tämä on tarina Matti Kurjensaaresta ja Olavi Paavolaisesta. Edellinen on ihailemani kirjailija, esseisti ja aikansa tulkki ja paljon muuta ja jälkimmäinen kirjailija, näkijä, snobi ja paljon muuta....

Herrat olivat keskenään ystäviä ja sielunveljiä. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että Kurjensaari (1907-1988) elettyään paljon pidempään kuin Paavolainen (1903-1964) kirjotti tästä kirjan ”Loistava Olavi Paavolainen”. Taisi olla niin, että Paavolainen vielä eläessään kertoi lähimmilleen, etteivät antaisi Kurjensaaren kirjoittaa hänen elämäkertaansa. Tähän ei kannata takertua, onpahan osoitus, että Kurjensaari oli intiimin lähellä Paavolaista. Turhaan Paavolainen pelkäsi. ”Loistava Olavi Paavolainen” on kirjoitettu hyvällä maulla ollen samalla yksi tukipilareista Paavolaisen legendassa.

Matti Kurjensaari oli 1930-luvulla liberaalin Nykypäivä-lehden päätoimittaja. Onneksemme Kurjensaari kirjoitti vuonna 1962 kirjan ”30-luvun vihainen nuori mies”, jossa on hänen pääkirjoituksiaan (?) lehdestä. Luin kirjan nyt ensimmäisen kerran. Kirja paljastaa, miten upea esseisti hän oli jo tuolloin.

Yksi kirjan kirjoituksista (joka on päivätty 15.12.1936) koski Olavi Paavolaisen tunnettua matkaa natsi-Saksaan, Travemündeen ja Nürnbergin puoluepäiville vuonna 1936. Paavolainen kirjoitti matkastaan erään Suomen kirjallisuushistorian loistavimmista matkakertomuksista ”Kolmannen valtakunnan vieraana”, jonka luin aikanaan suurella mielenkiinnolla. Kurjensaaren Nykypäivä-lehteen kirjoittaman esseen nimi on paljon puhuva: ”Onko Paavolainen kääntynyt natsiksi?” Sitä referoin ja kommentoin seuraavassa.

Paavolainen etsi koko elämänsä ajan suurta innoitusta, ja kun se lopullisesti sammui joskus 1960-luvun alkuvuosina, hän menetti elämänhalunsa. Kurjensaaren mukaan Paavolainen oli yksi niistä, joka koki – kuten Kurjensaarikin – 1930-luvun taantumuksen harmauden tavattoman raskaasti. Mentyään Hitlerin Saksaan Paavolainen löysi innoituksen uudelleen.

Totta on, että Paavolainen hurmioitui natsien Nürnbergin puoluekokousspektaakkelista. Koko infernaalinen valotykitys oli viimeisen päälle suunniteltu. Goebbels, Leni Riefenstahl ja tietenkin päätähti, lähes jumalaksi ylennetty Adolf Hitler, pääsivät näyttämään parastaan.

Paavolaisen ihastuminen natsien propagandanäytökseen oli ”ennen muuta uskonasia”, kuten Kurjensaari kirjoittaa. Sitten hän jatkaa: ”Paavolainen aivan oikein huomauttaa, että meidän aikamme ei ole epäuskonnollinen, mutta se on syvästi epäkristillinen”. Paavolainen lumoutuu ”natsilaisuuden pakanallisesta uskonnollisuudesta”. Nürnbergissä tämä kiistanalainen persoona – kulttuuriliberaali tai kulttuuriradikaali – menettää kriittisyytensä ja lankeaa epärationaaliseen ”koristeelliseen rituaaliin” mielestäni jotenkin samaan tyyliin kuin Kivennavan Vienolassa runoilijatovereidensa kanssa 1920-luvulla.

Kurjensaari pohtii samoja asioita kuin minäkin, kun hän luki kirjan: retkahtaako Paavolainen myös sisällöllisesti natsiaatteeseen? Lopullista totuutta ei taida löytyä, mutta rajat Paavolainen asetti: hän suhtautui kielteisesti rotuoppiin ja kansalliskiihkoon. Pinnalta katsottuna hän näyttää langenneen natsilaisuuteen, mutta mielestäni kysymys on sittenkin enemmän esteettisestä kokemuksesta. Paavolainen oli aina ollut esteetikko ja nyt hän löysi toiveidensa täyttymyksen: ”`Sininen valonheittäjätemppeli´ ulottui 14 kilometrin korkeuteen, stratosfääriin saakka”!

Sitten tulee ehkä oivaltavinta Kurjensaarta: ”`Kolmannen valtakunnan vieraana´ on syvimmältä innoitukseltaan oikeistolainen …... mutta en voi kuvitella, että tämä kiireesti kääntynyt epäilijä jaksaa kovin kauan seurata lyhytviiksisen mestarinsa julistusta”.

Kurjensaari, joka suhtautui luotaantyöntävästi natsismiin, kiitti Paavolaista siitä, että hän antoi sitaateissaan enemmän aineksia natsivastaisuudelle kuin mikään muu informaatio: ”Paavolainen antaa tahtomattaan sellaisen kuvan Kolmannesta valtakunnasta, että siitä kääntyy inhoten pois”.

Kaiken lukemansa ja kokemansa jälkeen Kurjensaari summaa: ”Luottamus Führeriin ja hänen Saksaansa on taikauskoa, sokeutta ja taantumusta”.

Paavolainen jatkoi pakanallisuuden teemaansa 1930-luvun lopulla Etelä-Amerikkaan suuntautuneella matkallaan, josta hän myös kirjoitti kirjan ”Lähtö ja loitsu”.

Kun Paavolainen matkasi Neuvostoliittoon juuri toisen maailmansodan alla, hänen vierailunsa keskeytyi lähestyvän sodan jännittyneessä ilmapiirissä. Minulla on sellainen käsitys, että Paavolainen olisi ilmestymättömässä kirjassaan tarkastellut Neuvostoliittoakin sen omista edellyksistä käsin – sitoutumattomasti - sen kuvan kautta, jonka Paavolainen oli sisäistänyt matkallaan. Tähän viittaa hänen varsin objektiivinen esitelmänsä aiheesta Suomen armeijan johtaville tiedustelu-upseereille sodan jo käynnistyttyä.

------------------------------------------

Olen arvioinut useita kertoja oikeistoilmiöitä näissä blogikirjoituksissa. En edes vihjaa, että oppeja haettaisiin tänä päivänä natsi-Saksasta, mutta ajattelu on jyrkentynyt ja suvaitsemattomuuden tartuntavaara on ilmeinen. Oikeistoaatteen ilmenemismuodoissa on samoja piirteitä kuin 1930-luvun Suomessa.

Ehkä tähän sopii pieni välähdys siitä, mitä tuolloin saattoi tapahtua.

Esseessään ”Espanjalaista luutunsoittoa” (Nykypäivä 31.7.1936) Kurjensaari kuvaa episodia eräässä ravintolassa Helsingissä. Sisään astuu nuorten aikuisten seurue, josta erottuu pitkähkö tyttö, joka tekee natsitervehdyksen. Seurue sijoittuu keskelle salia ikään kuin halliten sitä. Kurjensaari jatkaa: ”Pitkän tytön silmät olivat jatkuvasti arjalaisessa hurmiossa, katse leimahteli hakaristejä ja silloin tällöin hän ojensi kätensä ja huusi: Heil, johon joku seurueesta vastasi: Heil, der Führer! Illemmalla tyttö kehui kuuluvasti, ettei hän koskaan ollut tavannut näin hauskoja ihmisiä.....

Paavolaista olisi mahdotonta sijoittaa nykyiseen puoluekenttään, koska hän vaelsi elämänsä aikana oikealta hyvin pitkälle vasemmalle. Parhaimmillaan hän oli kulttuuriradikaalina keulakuvana. Vai sulkisiko hän tänä päivänä koko puoluekentän ulkopuolelleen ja hakisi innoituksen lähteensä aivan muualta?

Wahlroos: kerran ideologi, aina ideologi

Kirjoitin aikanaan viisi blogikirjoitusta Björn Wahlroosin kirjasta ”Markkinat ja demokratia” Käsittelytapani oli kriittinen enkä oikeastaan ole muuttanut mielipidettäni hänestä parin viimeisen vuoden aikana.

Nyt Anu Kantola arvioi Wahlroosia Tuomo Pietiläisen & tutkivan työryhmän kirjan ”Wahlroos. Epävirallinen elämäkerta” näkökulmasta Hesarissa 18.9.2013 artikkelissa ”Kotoinen kapinallinen”. En ole toistaiseksi lukenut kirjaa. Keskitynkin tässä vain Anu Kantolan oivaltavan arvioinnin herättämiin ajatuksiin. Vertaan hänen käsityksiään omiini.

Ehkä kaikkein oleellisin Kantolan esille ottamista asioista on Wahlroosin suhde nykyaikaisiin markkinatalouden teorioihin ja käytäntöihin. Kantola toteaa: ”Wahlroos esiintyy mielellään kansainvälisen finanssitalouden säihkyvänä huippuna ja uusien ajatusurien aukojana. Sellaisena hän ehdottomasti edustaisi jotakin uutta suomalaisessa yhteiskunnassa”. Kantolan mukaan kuva tästä murenee kirjaa lukiessa. Olen aiemman lukukokemuksen ja Wahlroosin uran seuraamisen näkökulmasta päätynyt samalle kannalle. Hän on hyvin suomalainen hahmo.

Mielestäni Wahlroosin ajattelussa on kaksi keskeistä tendenssiä. Hänen ehdotuksensa koskien nykyaikaisen yhteiskunnan muutoksia antavat kuvan ihmisestä, joka on irtaantunut tavallisen ihmisen arjesta. Toinen merkittävä seikka on, että hän on jättänyt tietonsa päivittämättä niistä päivistä, kun hän opiskeli Yhdysvalloissa. Chicagon opit ovat jääneet päälle ilman, että niihin olisi tarvinnut koskea. Tässä on mielenkiintoinen yhtymäkohta hänen aiempaan elämänvaiheeseensa, jolloin hän vannoi Marxin nimiin. Silloinkin oppeja haettiin menneiltä vuosikymmeniltä.

Kirjassaan ”Markkinat ja demokratia” hän pyrkii asemoimaan kantansa historialliseen kontekstiin. Todistelu on kovin valikoivaa; ainakaan minun mielestäni hänen historiantulkintansa ei täytä objetiivisuutta tavoittelevan historiankirjoituksen normeja.

Kantolan analyysi Wahlroosin varallisuuden lähteestä eli Mandatum-kaupat valtion kanssa luovat eriskummallisen kuvan miehestä, joka esiintyy kansainvälisenä businessmiehenä, mutta jonka varallisuuden lähtökohdat ovat Suomen valtiossa. Toki en halua mitenkään vähätellä hänen menestymistään pankkimaailmassa viimeisten kymmenen vuoden aikana. Yleensäkään en haluaisi johtaa keskustelua Wahlroosista hänen kiistämättömään menestymiseensä liike-elämässä, vaan hänen mielipiteisiinsä ja vaikutukseensa laajemmin suomalaisessa yhteiskunnassa.

Mielenkiintoinen on Kantolan vertailu toisaalta venäläisiin uusrikkaisiin ja toisaalta Warren Buffettiin ja George Sorosiin. Viime mainitut ovat nousseet eräänlaisiksi rikkaiden omaksitunnoksi. Elämää on myös oman äveriäisyyden ulkopuolella. Jossain lehtijutussa Wahlroos lähinnä halveksi Buffettin mielipiteitä progressiivisen verotuksen kiristämisen välttämättömyydestä todetetssaan, että kuka tahansa voi harjoittaa hyväntekeväisyystoimintaa auttaakseen ihmisiä, kadottaen kokonaan Buffettin ajatuksen yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tavoittelusta.

Mitä tulee venäläisiin uusrikkaisiin, niin kieltämättä joitakin yhtymäkohtia on. Kysymys on valtion toimenpiteiden ja yksityistämisten keskinäisestä suhteesta, jossa kerkeimmät pääsivät nettoamaan Venäjän kansallisvarallisuudesta huomattavia summia. Päättäjiltä (Jeltsin) katosi 1990-luvun jälkipuoliskolla kokonaisnäkemys. Wahlroosin toimintaan ei liity kuitenkaan mitään rikollista, joten suora vertaaminen uusrikkaisiin ei ole reilua.

Buffetin itseironisen luonnehdinnan mukaan hänen kaltaisensa ihmiset ovat voittaneet uusimman version luokkasodasta. Wahlroos on lähestynyt kumousta sen molemmista pääsuunnista, ideologisesta vasemmistosta ja ideologisesta oikeistosta käsin. Onko niin, että kun on ollut kerran ideologi on aina ideologi? Vertailumahdollisuus amerikalaiseen uusliberalismin (aiemmin uusmarxilaisuuden) guruun Irving Kristoliin on ilmeinen.

Miksi Wahlroos saa kannattajia? Ykkössyy on varmaan se, että monet pitävät hänen kykyrakennettaan poikkeuksellisena. Toiseksi arvelisin ihailun johtuvan asemasta: hän on esikuva, koska on niin vaikutusvaltainen ihminen. Kolmas syy voisi olla, että pienissä Suomen seurapiireissä johtavassa asemassa olevan valta kasvaa helposti sfääreihin: asemaan tulee ylimääräistä hohtoa, jota ei voi selittää faktisesti muutoin kuin alistumiseen taipuvaisen alamaisuuden näkökulmasta. Rannanjärveläinen asenne, ”kukaan ei ole mitään”, alkaa horjua, kun kohdataan poikkeuksellinen hahmo. Sama piirre on nähtävissä esimerkiksi suhteessa Kekkoseen.

Itse edustaisin näkemystä, jossa henkilöä eritellään sellaisenaan, ajatuksineen tekoineen päivineen. Mitään perusoletusta ei ole, teot ja ajatukset ratkaisevat.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Professorit ovat oikealla asialla, mutta….

Professorit Matti Pohjola ja Antti Hautamäki toteavat Ulkopolitiikkalehden tuoreessa artikkelissa, että Suomen talouden ongelmat eivät johdu korkeasta kustannustasosta, vaan suomalaisten tuottamista vääristä tuotteista.

Olen useissa tämän blogin kirjoituksissa tuonut esille saman huolen. Olen myös törmännyt jossain vaiheessa asiantuntijamielipiteeseen, että tuotevalikoimamme ei ole merkittävä asia menestymättömyyden syynä. Kiitokset siis professoreille esille tulosta.

On syytä todeta heti alkuun, että uutiskynnys ylittyy helposti, kun esittää radikaalin ja yksipuolisen väitteen. Tästä on osin kysymys myös Pohjolan ja Hautamäen kohdalla. Paitsi, että he ovat oikeassa, he myös kärjistävät mielipiteensä.

Toki menestykseen tarvitaan oikeat tuotteet, mutta myös järkevä hinta, osaava markkinointi, laadukas työnjälki ja innovatiivinen johto ovat tähdellisiä. Siinäpä viisi menestyksen perusargumenttia.Näyttää siltä, että uutiskynnys ylittyy, kun nostaa radikaalisti esille aina yhden edellä mainituista menestystekijöistä.

Merkittävä fakta on, että meidän tuotantorepertuaaristamme puuttuvat innovatiiviset kuluttajatuotteet. Onko suomalaisessa insinöörikoulutuksessa laiminlyöty kehitettävien tuotteiden kuluttajanäkökulma? Olen ymmärtänyt, että suomalaiset ovat parhaimmillaan pakettiauton kokoisten tuotteiden rakentelussa. Näin ei ole ollut aina, myös meillä on onnistuttu tuottamaan menestyviä kuluttajatuotteita.

Tapaus Nokia nousee tässäkin yhteydessä huomionarvoiseksi esimerkiksi. Matkapuhelin on ollut kuluttajatuotteiden kuningas jo ainakin 10 vuotta. Ja juuri tässä meillä onnistuttiin. Vieläkin Nokian nousu yhdeksi maailman kaikkein kovimmista brändeistä on likipitäen uskomatonta. Rivakka alku ja hyvä onni olivat tietenkin apuna arvokkaan tuoteosaamisen lisäksi. Matkapuhelimen merkitys valtavana hittinä globaalisti kuitenkin lopulta johti siihen, että saimme vastaamme huippuosaajien joukon maailmanlaajuisesti. Ottaen huomioon, että matkapuhelimien parissa työskentelee osa maailman parhaista insinööreistä, ei voinut olla jättimäinen yllätys, että kävi miten kävi. Ei siis kannata hirttäytyä Nokian kännyköihin, vaan pohtia avoimesti tulevia menestymismahdollisuuksia.

Otan myös esille erään mielestäni kovimmista asioista, joka liittyy Suomen kilpailukykyyn. Me olemme nimittäin valinneet menestyksemme kivijalaksi erittäin kovan ”lajin” kansainvälisesti katsottuna. Tarkoitan tällä, että skandinaavisen hyvinvointiyhteiskunnan ylläpito vaatii jatkuvaa uusiutumista (mm. innovatiivisia tuotteita) ja jatkuvaa palkkatason nostoa. Palkkausta olemme pystyneet nostamaan lähelle Euroopan huippua. On mielestäni harhaanjohtavaa vähätellä tuotteiden hinnan merkitystä. Hyvinvointiyhteiskunnan ylläpito vaatii korkeaa palkkatasoa (ja korkeaa verotustasoa) ja samalla sitä, että valmistamamme vaativat tuotteet menevät kaupaksi korkeista kustannuksista huolimatta. Pitäisikö tavoitteissa hellittää? Oman kantani olen sanonut monta kertaa: ei pitäisi! Tässä sitä sitten ollaan.

Kansainvälinen taantuma on paljastanut heikot kohtamme kilpailukyvyssä ja osoittanut, että meidän mahdollisuuteemme päästä huipulle (mitä hyvinvointiyhteiskunnan ylläpito vaatii) ovat yhtä haasteelliset kuin päästä huipulle urheilussa - kaikkein kilpailluimmissa lajeissa - globaalilla tasolla.

Uusien tuotteiden innovoimiseen tarvitaan yhteiskunnan rahaa. Virhesijoitustenkin uhalla elinkeinotukia on jatkettava. Yksityinen raha ei missään tapauksessa riitä. Nopeat ja ketterät pk-yritykset voisivat olla uuden menestyksen avaintekijöitä.

Uusi ongelmamme liittyy siihen, että aiemmat menestystoimialamme ovat haasteiden edessä. Paperiteollisuus on hitaasti hiipuva teollisuustoimiala. Muita heikentyviä aloja ovat mm. laivanrakennus vain jonkin mainitakseni. Kuitenkin UPM:n bioneste- ja biokaasutuotteet voivat olla uuden menestyksen airut.

Suomessa on totuttu menestymään kansallisilla innovaatioilla. Uusi huikea näkymä avautuu kansainvälisen yhteistyön kautta. Suppea kielialue ei ole valttimme. Tarvitaan siis osaajia muualta Suomeen ja meiltä muualle. Mutta olemmeko henkisesti valmiita muutokseen? Emme tarvitsisi korostunutta muukalaisvihaa tulevan kehityksen kyytipojaksi.

Keskiluokan nousu ja….

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen selvityksen mukaan vuosina 1995-2008 keskipalkkaisten ammattien työvoimaosuus laski reilulla kymmenellä prosentilla. Etla ennustaa, että meneillään oleva taantuma on edelleen kiihdyttänyt kehitystä. Tähän on helppo uskoa, koska irtisanomiset ja yrityssaneeraukset ovat kohdistuneet kohtuuhyväpalkkaisiin palvelu- ja teollisuusammatteihin.

Mutta mistä keskiluokan nousu oikein alkoi? Lennart Schön antaa kirjassaan ”Maailman taloushistoria” keskiluokan noususta elävän ja todentuntuisen kuvan. Keskiluokan nousu ajoittuu 1700-luvun lopulle ja 1800-luvun alkuun. Englannissa, päinvastoin kuin Ranskassa, suurehkon osan kokonaistuloista sai keskiluokka. Kysymys on kyvystä ansaita ja kyvystä kuluttaa. Nämä kulkevat käsikädessä.

Nyt voimme pohtia, miksi suunta on kääntynyt päinvastaiseksi: keskiluokka pienenee. Vattin tutkimuksessa viitataan ilmiön kansainväliseen luonteeseen. Kun olen erityisesti pyrkinyt selvittämään Yhdysvaltain keskiluokan kutistumisen syitä, käyn sitä läpi seuraavassa.

Teollisuustyön kilpailukyky alkoi heiketä Yhdysvalloissa jo 1980-luvulla. Kaukana takanapäin tuntuivat olevan 1950-luvun kultaiset päivät. Silloin syntyi perheidylli, jossa mies kävi ansiotyössä ja vaimo hoiti kodin elintason noustessa yhdenkin työssäkävijän taloudessa nopeasti. Elintason nousua eivät hidastaneet suuret syntyvien ikäluokat (Babyboomers 1946-1964).

Kahdeksankymmentäluvulta alkanut kehitys johti keskiluokan palkkatason reaaliseen pysähtymiseen ja jopa alenemiseen. Kehitykselle on monta syytä: aasialainen (tuolloin erityisesti japanilainen) kilpailu koetteli kovin amerikkalaisten teollisuustyöpaikkojen kestävyyttä ja automaattinen tietojenkäsittely puri tehokkaasti hyväpalkkaisiin rutiinitehtäviin. Viimeisten 30 vuoden aikana kehitys on voimistunut. Osa kotitalouksista nousi palkkatasossa ylöspäin mutta paljon suurempi osa jämähti paikoilleen tai taantui.

Teollisuustuotteiden valmistus siirtyi yhä laajemmin Kauko-Itään samaan aikaan, kun teollisuuden osuus BKT:stä putosi USA:ssa lähelle 10 prosenttia. Koneet ja hyvätuloinen keskiluokka irtautuivat toisistaan. US Steel ei työllistänyt enää 400 000 työntekijää, vaan vaivaiset 50 000 työntekijää. Teollisuus loi aikanaan myös runsaasti hyväpalkkaisia palveluelinkeinojen työpaikkoja, jotka nekin luonnollista syistä vähenivät. Sen sijaan syntyi valtava määrä pienipalkkaisia palveluelinkeinojen työpaikkoja. Wall Mart ei työllistänyt ketään vuonna 1961, mutta nyt työntekijämäärä on 1,6 miljoonaa. Keskipalkka lienee noin 10 dollaria tunnilta.

Sijoittajien kannalta teollisuusyritykset eivät olleet enää ainakaan pääosin hyviä sijoituskohteita. Ne muuttuivat huonotuottoisiksi ja korvautuivat rahamarkkinasijoituksilla. Tapahtui kapitalismin rahallistumisilmiö (financialization). Teollisuuden muuttuminen epäseksikkääksi ei ollut omiaan vankistamaan keskiluokan asemaa: tapahtui päinvastainen ilmiö.

Keskiluokan heikkeneminen on yhteydessä tuloerojen kasvuun. Erityisesti 1980-luvulta alkaen ilmenneet talouden kuplat nostivat joidenkin ansiotasoa räjähdysmäisesti samaan aikaan, kun tosilla palkat taantuivat.

Kotitaloudet kehittivät lukuisia erilaisia tapoja pyrkiessään säilyttämään elintasonsa. Kolme keskeistä tapaa olivat seuraavat: aviopuolison (vaimon) siirtyminen työelämään, pidemmät työpäivät ja velkaantuminen. Yhdysvallat oli vielä 1950-luvulla melko patriarkaalinen yhteiskunta, niinpä tilanteen muuttuessa naisille löytyi työmarkkinoilta tilaa. Työpäivää pidentämällä (tai ottamalla toinen työ) pyrittiin säilyttämään ansiotaso edes ennallaan.

Amerikkalainen työkeskeisyys ei siis johdu pelkästään intensiivisestä suhtautumisesta työhön, vaan halusta pelastaa elintaso. Vasta näiden ilmiöiden jälkeen turvauduttiin velkaan. Kuplatalouden muuttuminen velkataloudeksi on monissa yhteyksissä kaluttu luu, joten en siihen tässä yhteydessä puutu.

Onko Suomessa tapahtumassa sama kehitys kuin Yhdysvalloissa? Varmaankin, ainakin osittain. Kaikilta osin vertailu ei toimi. Meillä molemmat aviopuolisot ovat jo usein töissä. Työaikojen pidentäminen on vaikeaa, koska meillä on vahva ammattiyhdistysliike. Yhdysvalloissa palkat joustavat helpommin alaspäin, Suomessa jähmeämmät palkat johtavat irtisanomisiin. Suomessa hyvinvointiyhteiskunnan kunnianhimoisemmat tavoitteet pitää kiinni hyvistä työpaikoista kaatavat yrityksiä, jotka eivät pysty vastaamaan kansainväliseen kilpailuun.

Suuri taantuma kuitenkin rokotti pahasti myös amerikkalaisia työmarkkinoita: pitkäaikaistyöttömyys on moninkertaistunut.

Suomalaiset ovat sen sijaan jäljitelleet amerikkalaisia velkaantumisessa. Me lähestymme amerikkalaista tasoa, joka heillä oli vuonna 2008 (velka keskimäärin yli 130 prosenttia käytettävissä olevista tuloista). Olisiko nyt aika ruveta seuraamaan amerikkalaisia, jotka ovat ruvennet maksamaan velkojaan pois?

Miten tästä eteenpäin? Näyttää siltä, että seuraamme amerikkalaisten esimerkkiä. Keskituloiset ovat hyvivointiyhteiskunnan selkäranka, kovin suurta pudotusta ei voi sallia. Julkisten palvelujen verovaroin tapahtuva kustantaminen (veronmaksumoraali) saattaa heikentyä keskiluokan pienentyessä.

Paras tapa taistella amerikkalaista kehityssuuntaa vastaan on olla toistamatta samoja virheitä. Valitettavasti teollisuuden siirtymistä Aasiaan on tapahtunut jo tovin ja kehitys jatkunee. En usko kehityksen kääntämisessä mihinkään jippoon, siis sellaiseen malliin, että sijoitetaan miljarditolkulla rahaa biotalouteen, niin kyllä se siitä…. Ainoa varma etenemistapa on luoda uusia kilpailukykyisiä tuotteita kohtuullisella hinnalla. Valtiovallan on tuettava tätä kehitystä omilla toimillaan. Moderniin internetiin perustuvaan teollisuuteen ja siihen liittyviin palveluihin on syytä panostaa laaja-alaisesti kaikin liikenevin voimavaroin.

Yhdysvalloissa tapahtunut ilmiö, jossa teollisuutta on palannut takaisin Amerikan mantereelle, on lohdullinen, joskin vielä heiveröinen kehityssuunta. Onneksi Kiinan palkkataso ”tulee vastaan”. Meidän ei tarvitse Suomessa ehkä käydä pohjamudissa, ennen kuin käänne tapahtuu. Myönnän, että tähän sisältyy aimo annos toiveikasta ajattelua.

Ollin uudet oppivuodet

Olen painottanut koulutuksen merkitystä yhteiskunnallisten ongelmien ja haasteiden (ml. kestävyysvaje) ratkaisijana. Johtopäätös on itsestään selvän tuntuinen. Sitä se ei kuitenkaan ole. Meillä on viime aikoina pohdittu palkkatason merkitystä ongemien ratkaisijana. Alempi palkkataso työn teettämisen välineenä on saavuttanut suosioita. On siis lähdetty siitä, että maksamalla pienempää palkkaa saadaan monet aiemmin kannattamattomana pidetyt työt kannattaviksi.

Olen edustanut toisenlaista painotusta. Pidän koulutuksen tehostamista parhaana vakuutuksena työttömyyttä vastaan. Heikosti kannattavat rutiinityöt voidaan hoitaa jatkossakin pääosin itsepalveluna. On turha haikailla sen perään, että tehdään itsepalvelutöistä uudelleen palkallisia. Kyselyissä on vahvistunut käsitys, jonka mukaan työnantajille on tärkeämpää saada osaavaa työvoimaa käyvällä hinnalla kuin osaamattomuutta halvalla.

Näin puolukka-aikaan voidaan sanoa, että metsämarjojen poiminta voi olla ammatti thaimaalaisille (tosin heillekin hyvin komplisoidusti), mutta oman maan kansalaisille se on lähinnä hyödyllistä kotitarvetyötä tai harrastusta.Tämä edellä oleva on johdanto lyhyeen historiakatsaukseen koulutuksen merkityksestä. Seuraavassa lainaamani numeeriset tiedot ovat Lennart Schönin teoksesta ”Maailman taloushistoria”.

Miksi Yhdysvallat sai niin mahtavan aseman 1800- ja 1900-luvulla maailmantaloudessa? Yhdysvallat panosti aivan eri tavalla koulutukseen itsenäistymisensä jälkeen kuin Euroopan maat. Paitsi, että perusopetus toimi jo 1800-luvun alussa, käynnistettiin maassa toisen asteen koulutus jo 1900-luvun alussa (pl. mustat). Lukio tarjosi maksuttoman jatkokoulutuksen, josta nousi kansakunnalle varsinainen kilpailuvaltti.

Lukio oli välttämätön silta korkeakouluopintoihin. Ratkaisevat päätökset tehtiin toisen teollisen vallankumouksen yhteydessä: amerikkalaisten kouluvuosien määrä lisääntyi keskimäärin 8 vuodesta 14 vuoteen.

Vuoden 1950 tienoilla miltei 80 prosenttia 15-19-vuotiaista amerikkalaista nuorista oli täysipäiväisesti mukana yleisessä toisen asteen koulutuksessa. Euroopassa oltiin paljon alemmalla tasolla. Jopa Skandinavian maissa vain reilut 30 prosenttia ikäluokasta kävi toisen asteen koulua täysipäiväisesti (muualla Euroopassa oltiin vain 10-20 prosentin tasolla). Skandinavian maiden tilannetta kohensivat hieman tekniset koulut, joissa kävi 10 prosenttia ikäluokasta. Luvut paljastavat sen, että hyvinvointiyhteiskunnan ytimessä, Skandinavian maissa, oltiin varsin myöhään liikkeellä koulutuksen kehittämisessä.

Yhdysvalloissa siis tarjottiin laajempi ja pidempi yleissivistävä koulutus, kun taas Euroopassa keskityttiin ammatilliseen koulutukseen. Ero on selvä: amerikkalaisille tarjoutui mahdollisuus erittäin laajaan kirjoon erilaisia ammatteja ilman varhaista sitoutumista spesifiin työhön.

Koulutuserot kahden mantereen välillä kasvoivat suuriksi: Schön kärjistää: "Yhdysvalloissa yleisellä koulutuksella pyrittiin tasa-arvoon. Euroopassa taas koulutettiin eliittejä”.

Mutta mitä tapahtui tämän jälkeen? Eurooppa on kuronut amerikkalaisten etumatkan umpeen ja mennyt osittain ohi. Ratkaiseva vuosikymmen oli 1970-luku: Yhdysvalloissa koulutuksen laajeneminen pysähtyi, kun taas muualla kehittyneesä maailmassa päästiin vauhtiin. Yhdysvalloissa on tapahtunut polarisoitumisilmiö, jossa tähtiluokan yliopisto-opetuksen ja muun koulutuksen välillä on syvä juopa.

Omakohtaisena kokemuksena voin kertoa, että menin aikanaan kannatusyhdistyksen varaiseen yksityiseen oppikouluun, joka muuttui koulunkäynnin aikana kuntaomisteiseksi ”yhteiskouluksi” ja sen jälkeen osallistuin valtavaan suurten ikäluokkien rynnäkköön yliopistoihin 1970-luvun vaihteessa. Nämäkin kokemukset vahvistavat, kuinka lyhyessä ajassa (vajaat 15 vuotta) koulutus tehostui Suomessa.

Tänä päivänä tilanne on se, että Yhdysvalloissa viimeksi työmarkkinoille tullut sukupolvi on heikommin koulutettu kuin edellinen. Suomessa liukunemme samaan suuntaan. Länsimainen koulutusjärjestelmä on haasteiden edessä. Idän tiikerien menestys on luonut paineita kehittää koulujärjestelmää. Monissa Länsi-Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa kannetaan huolta opetuksen tasosta, syystäkin.

Eteläkorealaisille, taiwanilaisille ja kiinalaisille (ja jo aiemmin japanilaisille) koulutus on ollut motivaation ja korkeamman elintason lähde. On nähtävissä, että jotkin Kauko-Idän maat menevät pisa-menestyjä Suomen ohi lähiaikoina – ehkä jo tänä vuonna.

Ehkä länsimaissa koulutus on muuttunut liian itsestäänselvyydeksi, eräänlaiseksi rutiininomaiseksi pakkopullaksi. Näin Suomessakin. Koulutuksen metodeihin tulisi löytää uusi draivi, muutoin jäämme polkemaan paikoillemme eikä kestävyysvajeista selvitä kunnialla.

Miksi pitäisi tehdä muutoksia, kun kerran menee hyvin? Juuri siistä syystä. On parasta aloittaa muutokset vahvalta pohjalta eikä jäädä odottelemaan järjestelmän murentumista. Jos oppilaat ovat ahdistuneita, johtuuko se kodista, vanhemmista vai oppilaista? Entä jos se johtuu koulusta itsestään?

Sivistyksen ytimessä on suorakaiteen muotoinen luokka. Oppilaat ahdetaan käytännön järjestelysyistä - elämälle vieraisiin - kasarmimaisiin olosuhteisiin..... Epäreilua arvostelua? Ehkä, sillä tiedän, että koulu on tullut ulos seinistään, mutta väitän samalla, ettei lainkaan riittävästi. Tarvitaanko lukiota rakennuksena? Eikö suurimman osan opetuksesta voisi järjestää netin kautta?

Tämä on teoriaa. Kun itse aikoinani menin sivistysjohtajana lukion opettajien eteen puhumaan tulevista, käynnistinkö vallankumouksen? Minulla oli täysin päinvastainen ongelma: piti rauhoittaa loistavia pedagogeja (tämä ei ole vinoilua), että ei tässä mitään dramaattista ole tapahtumassa.....

Kysymys on käsittääkseni yleissivistävän ja erikoiskoulutuksen välisestä suhteesta. Niitä optimaalisesti lomittamalla päästään nykyistä parempaan tulokseen. Koulutus on hirvittävän haasteen edessä, kun ympärillä oleva maailma on kukon askeleen edellä koulutusympäristöämme! Saatamme joutua oikeasti – joidenkin jo ennakoimaan - tilanteeseen, että oppilaitoksissa vietetty aika on osalle porukkaa jonninjoutavaa ajanhukkaa.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Juhani Suomi kirjoittaa Suomen historiaa uudelleen

Juhani Suomi on jatkanut kirjoittamistaan suurmiehistämme. Laajan Kekkosen elämäkerran lisäksi hän on kirjoittanut Koivistosta ja nyt myös Mannerheimista. En yritäkään valaista Suomen tuotantoa kokonaisvaltaisesti. Aion lähestyä Juhani Suomea hänen mielestäni todistettavan asenteellisuuden kautta.

Juhani Suomi oli Kekkosesta kertoessaan Kekkosen perheen asialla. Hänestä tuli eräänlainen perheen virallinen hovihistorioitsija. Monille hän on yleensäkin Kekkosen virallisen elämäkerran kirjoittaja. Minun on tavattoman vaikeaa nähdä Suomen Kekkoskuvassa objektiivista lähestymistapaa. Useissa tämän blogin kirjoituksissa olen toivonut uutta kriittistä arviota Kekkosesta. Olen jopa ollut sitä mieltä, että tässä ei onnistuta ennen kuin ne, jotka elivät Kekkosen vaikutuksen alla – ”jotka saivat Kekkosen kädestä” - ovat poistuneet keskuudestamme.

Sitten Suomi keskittyi Mauno Koivistoon. Jouduin lopettamaan kesken Suomen Koivisto-kirjojen lukemisen, koska asenteellisuus oli niin silmiinpistävää. Aivan huikean näkymän Juhani Suomen sielunmaisemaan avaavat Koivisto-kirjojen valokuvat. Ne antavat nimittäin kuvan kirjoittajasta, joka inhoaa kohdettaan.

Suomi ei voi mitenkään antaa Koivistolle anteeksi sitä, että Koivisto ei eronnut syksyllä 1981 ”maan isän” tahdon mukaisesti. Suomi sivaltaa kynällään koston jälkikäteen. Menettely on niin alhainen, että se on minusta vastenmielinen.

Sorrunko nyt yliampumiseen? Se jääköön jokaisen arvioitavaksi. Oma tulkintani Suomen kirjoittelusta on seuraava: hänellä on pakottava tarve nostaa Kekkonen kaikkea ympäröivää maailmaa korkeammalle tasolle. Hänen kilpailijansa valtiomiessarjassa joutuvat Suomen aliarvioinnin kohteeksi ehkä Paasikiveä lukuunottamatta. Sanon suoraan, että tämä on luotaantyöntävää lähihistorian systemaattista rakentelua Juhani Suomen haluaman kuvan mukaiseksi.

Asettaakseen Kekkosen jalustalle ja ankkuroidakseen hänet Suomen lähihistoriaan hän suuntaa manipulointinsa sekä Kekkosen jälkeiseen aikaan että sitä edeltäneeseen aikaan. Nyt on sitten Mannerheimin vuoro. Suomi haluaa uudessa kirjassaan osoittaa Mannerheimille kaapin paikan Suomen historian henkilögalleriassa.

Ennen kuin menen lähemmin Suomen kirjoitteluun pyrin valaisemaan omaa näkemystäni Suomen marsalkasta. Kuvani Mannerheimista on paitsi arvostava, niin myös kriittinen.

Minusta Mannerheim on saanut kymmenien hänestä kirjottavien henkilöiden taholta osakseen sellaista suitsutusta, että tämä ei mitenkään voi antaa realistista kuvaa suurmiehestä nimeltä Mannerheim. Ståhlbergiläisen demokratian näkökulmasta Mannerheim ei ollut demokraattinen hahmo, tosin kukaan ei ole sellaista kuvaa hänestä antanutkaan. Mannerheimin uran pimeitä kohtia olivat hänen pyrkimyksensä diktaattoriksi ensin vuonna 1919 ja sitten vuonna 1921. Likaisen työn tekivät ns. aktivistit, jotka kuitenkin epäonnistuivat tehtävässään. Vastassa olivat demokratian tukipilarit K.J. Ståhlberg ja Heikki Ritavuori.

Toinen pimeä kohta oli Mannerheimin menettely Lapuan liikkeen aikaan, kun hän jälleen pyrki sekasortoista tilannetta hyväksikäyttäen näkyvään asemaan. Nyt hänellä oli käsikassaranaan kenraali Hannes Ignatius. Jälleen Mannerheim joutui pettymään. Svinhufvud torjui vallankaappausyrityksen taitavasti. Näin Suomi vältti itäeurooppalaisten mallien mukaisen autoritäärisyyden ja demokratian vastaisen kohtalon.

Tietenkin voidaan kohdistaa kritiikkiä Mannerheimin tietämättömyyteen todellisesta tilanteesta jatkosodan kriittisinä hetkinä keväällä 1944 ja erityisesti Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alla kesäkuun alussa 1944. Mannerheimiltä aivan ilmeisesti pimitettiin tietoa. Vanhaa miestä ei saanut pelotella. Toinen asia on sitten, että Suomen kiistattomasti riittämätön varustautuminen Neuvostoliiton hyökkäykseen ei ollut sittenkään ratkaisevaa sodan lopputuloksen kannalta. Suurhyökkäyksen ruhjova voima oli niin suuri, että hyökkäystä ei minun tulkintani mukaan olisi pystytty pysäyttämään millään vastatoimilla. Tappiot olisivat olleet liian suuret. Vereksiä joukkoja tarvittiin kesä-heinäkuun 1944 ratkaisevissa taisteluissa.

On selvää, että Mannerheimista on pyritty rakentamaan ylivertainen myytti. Myytin muovaamiseen ovat osallistuneet lukemattomat henkilöt. Tähän rakenteluun en halua osallistua. On helppoa muodostaa Mannerheimista pelokkaan, vanhan ja hauraan miehen muotokuva vuosien 1944-1946 perusteella. Silloin jää suuresta kuvasta huomioimatta Mannerheimin realistisuuden taju. Suurina menestyksen hetkinä vuonna 1941 hän käyttäytyi korskeasti, mutta hahmotti Suomen aseman tappiotilanteessa 1944 oivallisesti. Hänen kirjeensä Hitlerille Suomen irtautuessa lopullisesti Saksasta on mestarillinen: Saksa säilyy tappiossakin, mutta Suomi voidaan pyyhkäistä maailmankartalta suursodan tuoksinassa.

Juhani Suomi on taitava manipuloija. Hän tarkastelee kohdettaan äärimmäisen yksityiskohtaisesti ja antaa itsestään monelle satunnaiselle lukijalle kuvan suuresta ammattitaidosta. En epäile hänen teknistä ammattitaitoaan, mutta edellä mainituissa elämäkerroissa hän käyttää ammattitaitoaan asenteellisesti, siis historian kuvaa tarkoitushakuisesti muokaten.

Moni on pannut merkille Suomen Kekkoskirjoista saman kuin minäkin. Faktojen ja niistä muodostetun kuvan perusteella Suomi vetää täysin erilaiset johtopäätökset kuin kirjojen lukija. Pahempaa on, että tainnuttavassa yksityiskohtien tulvassa valikointi lähteissä on usein yksipuolista. En epäile, etteivätkö kuvaukset olisi oikeita, mutta sen asetan kyseenalaiseksi, että kuvausvalikoima olisi tasapuolinen kohteen kannalta.

Oma lukunsa ovat pienet ikävänsävyiset, nälvivät anekdootit ja juorutiedot, jotka Suomi haluaa nostaa esille Mannerheimista. Ne eivät anna kuvaa suuria kokonaisuuksia hallitsevasta historioitsijasta, vaan pedantista tapahtumien kirjaajasta. Sävy yksityiskohdissa on johdatteleva ja kokonaisuuden kannalta väärä ja yksipuolinen.

Juhani Suomen organisoima kuva Suomen lähihistoriasta on jollain tapaa ainutlaatuinen. Hän rakentaa systemaattisesti myyttiä Kekkosesta jälkipolville tavalla, joka ei täytä ainakaan minun objektiivisen historiankirjoituksen vaatimuksia. Silloinkin kun hän kirjoittaa Koivistosta ja Mannerheimista hän kuvaa Kekkosta. Kekkosen kuningastie historiaan vaatii raivaamaan tieltä vähäpätöisemmät hahmot.

Kekkosen ja Mannerheimin viimeiset vuodet muistuttavat toisiaan. Molemmat kokivat vanhenevan valtiomiehen tuskalliset vaiheet, kun voimien heikkeneminen esti täysipainoisen osallistumisen politiikkaan, vaikka haluja olikin. Muuttuva ajan henki ajoi molempien yli. Hyvin suuri osa niistä seikoista, jotka Suomi ottaa esille vanhenevasta Mannerheimista, sopivat myös Kekkoseen.

Historia jatkuu – myös Suomen historia. Paasikiven, Kekkosen, Koiviston ja Mannerheimin suurmiesasema muovautuu edelleen. Se muuttuu myös suhteessa esimerkiksi sellaisiin valtiomiehiin kuin Ståhlberg, Ryti ja Tanner.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Objektiivisuus on vanhanaikaista

Meille, jotka olemme vannoneet objektiivisuuden tavoittelun (siis tavoittelun!) nimiin on ollut vaikeaa sopeutua yhä pidemmälle vietyyn kohderyhmäajatteluun esimerkiksi uutisoinnissa. Itse asiassa kohderyhmistä on edetty jo viestien personointiin henkilötasolle saakka. Paljastamme itsestämme yhä uusia piirteitä nettiin, kauppiaille, kaikille. Tarjottavat palvelut ja tuotteet voidaan räätälöidä yhä paremmin henkilökohtaiseen tarpeeseen. Antti Isokangas kärjistää Mikro PC-lehdessä 8/2013: ”Palvelun personointi on käytännössä sitä, että mennään vasemmalta ohi Pravdasta ja oikeammalle kuin Fox News”.

Olen näkevinäni, että subjektiivisuuden rinnalle on nostettu ”uusi objektiivisuus”. Paul Krugman käytti tästä ilmaisua ”balance cult”, jonka voisi kääntää vaikka ”tasapuolisuuskultiksi”. Krugman kehittää esimerkin tasapuolisuuskultista: TV:stä tulee dokumentti, jossa pohditaan maapallon muotoa. Tunnin dokumentti jaetaan siten, että puolet ohjelmaan haastatelluista väittää maapalloa litteäksi ja puolet palloksi. Tärkeintä on juontajan lopussa tekemä yhteenveto, ja se kuuluu näin: ”maapallon muodosta on erilaisia käsityksiä”. Tämä edustaa hyperkorrektia – itse asiassa naurettavaa – käsitystä tasapuolisuudesta. Miksi näin tehdään? Ilmeisesti ketään ei saisi loukata. Uudella tasapuolisuudella pyritään tietenkin säilyttämään vaikka epätoivon vimmalla katsojakunta kanavan omistajien haluamalla ”riittävällä” tasolla. Täytyyhän mainoksille saada katsojia.

Esimerkki kuvaa jotain muutakin. Mielestäni se ilmentää yhä suurempaa eriytymistä katsojakunnassa. Kaikkia yritetään palvella. Helppoa se ei ole, sillä yksi kanava ei siihen kilpailuun tahdo pystyä vastaamaan. Asia hoituu lukemattomilla erilaisilla kanavilla, mutta yhden kanavan ongelma jää. Kanavakohtaiset katsojamäärät ovat romahtaneet niistä ajoista, jolloin Yhdysvalloissa oli kolme suurta yleiskanavaa NBC, CBS ja ABC tai Suomessa 2-3 kanavaa. Niinpä monet kanavat ovat profiloituneet kannattajakuntansa mukaisesti. Kuuluisin esimerkki on äärikonservatiivinen Fox-TV. Suomessa profiloituminen on hankalampaa katsojakunnan pienen koon takia.

”Tasapuolisuus” voidaan hoidella kätevästi myös siten, että haastatellaan kahta täysin eri mieltä asiasta olevaa henkilöä. Antti Isokangas kertoo (MikroPC 8/2013) esimerkin, jossa TV-kanavan ”keskusteluun” kutsutaan kaksi äärilaidan mielipiteitä esittävää henkilöä. Meille, jotka vierailemme amerikkalaisilla TV-kanavilla tämä on tuttua. Haastattelija saa tuskin suunvuoroa, kun haastateltavat käyvän toistensa kimppuun. Keskustelu saattaa yltyä lopulta huutomyrskyksi. Asiaan kuuluu, että kokoavaa yhteenvetoa ei juuri harrasteta, sehän voisi pilata koko ajatuksen, että ”asiasta on erilaisia näkemyksiä”.

Olemme siis siirtyneet useiden rinnakkaisten totuuksien maailmaan, joita ei yritetäkään sulauttaa yhteen jonkin naurettavaksi koetun objektiivisuuden nimissä.

Mihin tämä voisi johtaa? Itse asiassa meillä on jo esimerkkejä, mikä voisi olla seuraava askel. Amerikkalaisen teekutsuliikkeen yksi tunnuslause on ”there is nothing to know”, ei ole mitään, mitä tarvitsisi tietää. Tässä mallissa on siis edetty niin pitkälle, että perehtyminen on naiivia ja mielipiteet syntyvät tässä ja nyt ikään kuin intuitiosta. Koko käsite ”tieto” (puhumattakaan objektiivisesta tiedosta) on muuttunut itseään muita parempina pitävien snobistien puuhailuksi. Otetaanpa esimerkki. Viittasin eräässä aiemmassa blogikirjoituksessani amerikkalaiseen erittäin tunnettuun kansanedustajaan Rand Pauliin, joka ehdotti vastikään, että Yhdysvaltain keskuspankin uudeksi johtajaksi on nimettävä maineikas taloustieteilijä Milton Friedman. Tässä on kuitenkin force majeure: Friedman kuoli vuonna 2006. Oliko tämä mauton vitsi? Vielä pahempaa. Hän oli tietämättömyydessään tosissaan.

Vielä pidemmälle viety suunta (joka liittyy kyllä edellä esitettyyn) on äärimmäisen subjektiivisen tiedon levittäminen. Kauppalehden toimittaja Olli Herrala, toimiessaan lehden New Yorkin kirjeenvaihtajana, yritti tuoda Suomeen Fox-tyyppisen äärikonservatiivien maailmankuvansa luomalla eräänlaisen Herrala-tavaramerkin kolumneissaan. Kaikki se tieto, joka sotii omaa ajattelua vastaan pistetään sivuun.

USA:ssa on syntynyt netin ”valheenpaljastuskanavia”, joita tosin niitäkin on alettu epäillä puolueellisuudesta. Netistä löytyvät kaikki mahdolliset ”totuudet”. Nyt pitäisi vielä oppia valitsemaan suurimmat totuudet.

Samaan aikaan olen ollut havaitsevinani yleissivistyksen rapautumisen. Tämä voi johtua infoähkystä, ei kerta kaikkiaan jakseta seurata tapahtumia, sattumuksia ympärillämme.

Niukkenevat koulujen resurssit heikentävät aivan perusasioidenkin opettamista. Vastuuta siirtyy yhä enemmän oppilaille itselleen. Hyvä näin, mutta monet hellittävät eivätkä enää yritäkään pysyä kärryillä. Jääkö koulun tehtäväksi siis lopulta opettaa ihmisiä hankkimaan tietoa? Uhkaako osaamisen räikeä polarisoituminen meitä?

Yleissivistyksen puutteen yksi ongelma on, että kaikenlainen tiedon puoskarointi menee helpommin läpi. Tiedon hankinnassa tai tiedon vastaanotossa kritiikin pitäisi kuitenkin kuulua kansalaistaitoihin. Myös mielipiteen vaihtaminen käy kätevästi, koska joka tuutista tulee ”vaihtoehtoista” tietoa. Laihdutusohjelmaa voi periaatteessa vaihtaa joka päivä.

Yksi tapa sivuuttaa reaalimaailma on niin sanottujen tosi-tv-ohjelmien seuraaminen. Varjomaailmalla voi kätevästi korvata todellisen elämän tylsyyden. Samalla tosi-tv kannustaa passiivisuuteen, kun ei tarvitse välttämättä etsiä omaan elämään haasteita.

Jos siis katsoja/kuulija/lukijakunta on joka tapauksessa pirstoutunut, kannattaako kaikkia edes yrittää palvella. Vähemmällä vaivalla selviää, kun palvelee ”omia”. Tämä ajattelu vie vähätkin mahdollisuudet pyrkimyksistä tuottaa tietoa objektiivisuuteen pyrkien.

Oliko tämä edellä kirjoittamani juttu nyt sitten tasapuolinen? Entä olivatko faktat kohdallaan? Vai oliko se setämäinen, opettajamainen? No, ainakin se oli besserwissermäinen, tiedetäänhän nämä. Kaikki mielipiteet ovat yhtä oikeita. Vanhat postmodernistit varmaan kääntyvät haudassaan, jos tai kun pilven lonkareen takaa ajattelevat tämän päivän faktojen ja mielipiteiden ilotulitusta. Kyllä suuret kertomukset ovat muuttuneet tosipieniksi.