keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Tarvitaanko puoluetta nimeltä SDP?

Olen useissa tämän blogin kirjoituksissa pohtinut oikeiston ja kokoomuspuolueen suuntaa ja tavoitteita. EU-vaalien jälkeen on syytä pohtia, mihin sosiaalidemokraatit ovat hävittäneet entisen mahtipuolueen voimansa.

Sosiaalidemokraatit kärsivät EU-parlamenttivaaleissa rökäletappion. On selvää, että SDP:lle on suuri merkitys, onko vaalien äänestysprosentti 40 vai 70. Toisaalta vasemmistoliiton iso voitto vastaavissa olosuhteissa nostaa entisestään sen voiton arvoa. Matalalla äänestysprosentillakin vasemmistoliitto nosti kannatuksensa 9,3 prosenttiin (+ 3,4 %). Timo Soini ja Paavo Arhinmäki iskivät rajusti yhteen ennen EU- vaaleja tavoitteena liikkuvat duunariäänestäjät.

On todettu, että demareilta puuttuivat EU-vaaleissa valovoimaiset tähdet, jotka olisivat keränneet ääniä myös muita puolueita normaalisti kannattavilta. SDP:llä on selkeä tyyppipula. Toista oli ennen, mutta palataan siihen…..

Selvää on, että kansakunnan elintason nostotalkoissa 1900-luvun alussa sosiaalidemokraateilla oli erittäin suuri merkitys. Sotien jälkeen SDP asettui selvästi skandinaavisen hyvinvointiyhteiskunnan kannalle kommunisteja vastaan. Tästä taistelusta demarit selvisivät voittajina. Niinpä puolueesta tuli mahtitekijä suomalaisen yhteiskuntaan, joskaan ei toki Ruotsin demarien luokkaa.

Sitkeä puolueriita repi demareita 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa, mutta vuoden 1966 vaaleissa demarit olivat kypsiä menestymään. Siitä eteenpäin demarit monesti onnistuivat saavuttamaan Kalevi Sorsan mainitseman ”rautaisen 25 prosentin” tason. Vielä niin myöhään kuin 1995 demarit saavuttivat veret seisauttavan vaalivoiton, 28,25 prosentin kannatuksella eduskuntavaaleissa. Paikkoja se sai 63 (+15). Mutta sittemmin kannatus on hiipunut.

Vuoden 1995 tuloksesta se ei voi enää edes haaveilla. Jotakin on tapahtunut.

Yksi selitys, mitä on tarjottu kuuluu näin: demarit ovat tehtävänsä tehneet ja saavat mennä. Totta on, että Forssan 1903 tavoitteet on käytännössä saavutettu ja demareista on tullut konservatiivinen, säilyttävä puolue. Suomi on muuttunut sosiaalidemokraattiseksi. Toisaalta Ruotsin demarit ovat edelleen iskussa. On jotakin sellaista, mikä erottaa puolueveljet toisistaan lahden itäisellä ja läntisellä puolella.

Yksi tällainen seikka on, että Ruotsin demarit ja maltillinen kokoomus eivät yleisen käsityksen mukaan voi olla samassa hallituksessa. Ne ovat ikään kuin poliittisen kentän vastakkaisia napoja, jotka karttavat toisiaan. Tämä on todiste siitä, että Ruotsin olosuhteissa poliittisten suuntausten välillä on selvästi erottavia tekijöitä, kun taas Suomessa oikeisto ja vasemmisto näyttävä sopivan samaan hallitukseen kerta toisensa jälkeen.

Sosiaalidemokraattien tilanne Suomessa juuri nyt muistuttaa kokoomuksen tilannetta 1950- ja 1960-luvulla. Kokoomuspuolue oli jähmettynyt vanhoihin taisteluasetelmiin, vastusti yhteiskunnan uudistamista ja näki ympärillään punaisen vaaran. Puolue vapautui vasta sitten, kun se ryhtyi keskusta-oikeistolaiseksi puolueeksi. Itse asiassa tämäkin on liian kaavamaisesti sanottu. Käytännössä – hitaasti mutta varmasti – kokoomus hyväksyi sosiaalisen markkinatalouden ja hyvinvointiyhteiskunnan periaatteet.

Tietenkään asia ei ole näin yksinkertainen. Kokoomusta ei käytännössä päästetty hallitukseen vaalituloksesta riippumatta ajanjaksona, joka ulottui 1960-luvun puolesta välistä vuoteen 1987 syistä, jotka olivat sekä sisä- että ulkopoliittisia.

Kuusikymmentäluvun vasemmistotrendi nosti SDP:n johtopaikoille kyvykkäitä henkilöitä ja erityisesti korostaisin virkamiesten roolia. Demareilla oli mahtava määrä asiantuntemusta valmistelevissa virkamiestehtävissä. On selvää, että poliittisten lahjakkuuksien määrä SDP:ssä oli 1960- ja 1970-luvulla huomattava. Demarius on tänään ristiriitainen trendi. Se on duunariutta, palvelualojen pieniä palkkoja, sivistyneistöä ja Erkki Tuomiojan kaltaisia intellektuelleja, jotka ovat ikään kuin jäänne loiston päiviltä.

Demareiden kuva on harmaa, massasta erottumaton ja lisäksi siihen projisoidaan paljon valtionhoitajapuolueen vanhoja syntejä. Uutta säväyttävää ideologiaa ei ole näennäisaatteettomassa (lue: todellisuudessa oikeistoideologisessa) ympäristössä pystytty luomaan.

Samaan aikaan Timo Soini kehitti ”työväenpuolue ilman sosialismia” -sloganinsa, ja se tehosi.

Toisaalta Vasemmistoliitto on esimerkki vasemmistolaisesta puolueesta, joka on noussut kohtuulliseen asemaan selkeälinjaisella ohjelmalla. Onnekseen puolue irtautui hallituksesta ajallisesti juuri oikeassa kohtaa. Hallitus ei ajanut puolueen ohjelman mukaista politiikkaa ja hallituksessa roikkumiselle pantiin piste.

Amerikkalaistyyppinen puoluekentän teräväreunaisuus ja polarisoituminen häämöttää meilläkin taustalla. Puoluekenttä myös pirstoutuu ja täydentyy erilaisilla pienryhmillä. Myös tässä maailmassa SDP joutuu asemoimaan itsensä niin kuin muutkin puolueet.

Jos tarkastellaan pidemmällä aikavälillä Suomen historiaa, on nähtävissä austerity-linjan (niukkuuslinjan) pitkä perinne. Jopa Väinö Tanner oli tämän suuntauksen selvä edustaja: ensin oli tienattava rahat, vasta sitten voitiin laajentaa yhteiskunnan palveluja. Kuitenkin demarit onnistuivat kampeamaan austerity-miesten välistä ja sivuitse omat hyvinvointiyhteiskunta-ajatuksensa läpi.

Finanssi- ja EU-kriisin seurauksena Jutta Urpilainen omaksui keskivertodemariutta tiukemman linjan valtiontalouteen. Hänestä syntyi kuva austerity-linjan takuunaisena. Se oli vastuunkantoa, se oli leikkauksia ja veronkorotuksia, se oli kylmää kamreeriajattelua. Ulospäin se ei näyttänyt kovin työväenhenkiseltä….

Hedelmät tästä politiikasta on poiminut kokoomus, tosin sekin aika ahtaassa raossa.

Politiikka on lukuja ja faktoja, mutta on se myös tunnetta. Tunteillaanpa vähän. Asetelma oli tämä: kaksi johtavaa hallituspuoluetta ”kantoivat vastuuta” (lainausmerkeillä tai ilman) eli leikkasivat menoja, nostivat veroja ja investoivat kasvuun. Leikkauspolitiikan jarruttelijana toimi SDP, mutta lopulta hyväksyttiin kompromissi. Lopputulos: toinen päähallituspuolue palkittiin EU-vaaleissa hyvällä tuloksella, toista rangaistiin rökäletappiolla. Bonuksena toisen päähallituspuolueen johtaja saa korkean EU-viran, ja toinen meni vaihtoon.

Mutta oliko muuta oikeastaan odotettavissa? Kokoomuksen keskeinen kannattajakunta oli valmiiksi leikkausten puolella, SDP:llä valmiiksi leikkauksia vastaan. Lapsilisärokotukset eivät jää rankaisematta.

Tietenkään demarioppositio (puhun nyt SDP:n sisäisestä oppositioista) ei halunnut huomioida nopeasti kasvavaa velkaa, jonka kasvun pysäyttämiseen Urpilainen hanakasti lähti – sekä meillä että muualla. Hänestä tuli yksi eurooppalaisen austerityn - ja suomalaisen itsekkyyden - symboleista.

SDP mielletään EU-myönteiseksi puolueeksi ja kaiken EU-vastaisen populismin keskellä se joutuu maksamaan tästä kalliin hinnan. Siltä viedään kannatusta sekä oikealta (perussuomalaiset) että vasemmalta (vasemmistoliitto). SDP tulee aiheuttaneeksi itselleen vahinkoa, kun se yrittää puolustaa vanhoja eurooppalaisia kulttuuri-, sivistys- ym. arvoja. Eihän tässäkään mitään periaatteellista ongelmaa ole, mutta kun kaikki eurooppalaisuudesta suodattuu nykyisin kirotun EU:n kautta. Mutta onko tämä valintakysymys? Eikö ole niin, että eurooppalaisuus on valinnut SDP:n?

Demarit eivät ole myöskään päässeet nauttimaan yksin uusliberalismin epäonnistumisista, koska muut puolueet – jotkin pikkutakkinsa kääntäen - ovat nopeasti omaksuneet kriittisen asenteen rahavallan edustajia kohtaan.

Kansainvälisessä(talous)politiikassa vallitsee selvä oikeistosuuntaus. Keynesiläiset ovat kyllä kehittäneet vastateesejään, mutta silti tuntuu, että ote on uusklassisen taloustieteen (tehokkaiden markkinoiden ja tarjonnan taloustieteen teesit) edustajilla. Alituinen uhkailu valtiontalouden konkurssilla on tehonnut äänestäjiin.

Helsingin Sanomissa oli leikkimielinen artikkeli asetelmasta, jossa nykyiset puolueet oli kuopattu pois ja aivan uudet (2-5 kappaletta) perustettu tilalle (”Leikitään uusia puolueita” 25.5.2014). Uusi jaotelma perustuu Helsingin Sanomien eurovaalikoneen vastauksiin. Otan tässä esimerkiksi viiden puolueen ”järjestelmän”. Vasemmalle (tai keskustavasemmalle) jäivät ”Liberaalit vasemmistovihreät” (25%), ”Keskustavasemmisto” (16 %) ja ”Eurokriittinen laitavasemmisto” (13 %) eli yhteensä 54 prosenttia vastanneista. Tietenkään otanta ei kata kaikkia suomalaisia, vaan mukana on aktiivisimmat, mutta tutkimus paljastaa, että vasemmalla on kyllä potentiaalia. SDP ei vain ole onnistunut valjastamaan vankkureitaan houkuttelevasti tämän valtaisan joukon eteen. Luulenpa, että SDP:n puoluetoimistossa vaalikonetutkimusta tutkaillaan tarkasti.

Mistä muutos voisi alkaa? Puolueen agendaan on löydyttävä uutta särmää. Tehtävänä on pyrkiä pitämään otteessa vanhan kannattajakunnan ydin eli työväestö sekä kaupan ja julkisen sektorin pienipalkkaiset. Muutakin tarvitaan.

Yksi iso ja kasvava kohderyhmä on pk-yrityssektori. Se vastaa 99 prosenttia koko EU:n yrityskannasta ja työllistää 65 miljoonaa ihmistä. Työllistämisen kautta sosiaalidemokraatit tulevat lähelle pk-yritysten tarpeita.

Selvää on, että kannattajakunnan ikääntyminen heijastuu menestykseen. Siispä ilmeen on uudistuttava. Uudistumista voi olla vaikea tehdä hallituksessa, joten tie vienee oppositioon. Varmaa se ei ole, sillä eduskuntavaalit ovat eri asia kuin EU-vaalit. Yleisimmin veikataan, että seuraavan hallituksen muodostavat kolme keskisuurta puoluetta (”kolme neljästä”) + mahdollisesti jokin pieni puolue.

Uusi SDP voisi rakentua HS:n vaalikoneen ”vasemmistomääritysten” mukaan. SDP:n ohjelman ytimessä olisivat silloin esimerkiksi seuraavat asiat:

-arvoliberalismi

-pro EU

-vihreys, ympäristökysymykset

-maahanmuuttomyönteisyys

-tuloerojen kasvun vastustaminen

-veronkorotukset leikkausten sijaan

-hyvinvointiyhteiskunnan arvojen puolustaminen

-Nato-vastaisuus

Lisäksi edellä oleva edellyttää velanmaksun hidastamista nykyisestä.

Mutta mitä uutta tässä on? Ei ainakaan riittävästi. Kysymys on agendan paketoimisesta ja tarjoamisesta äänestäjille riittävän houkuttelevasti. On löydettävä oikeat painotukset. Ja se on taitolaji.

Yllä esitetyn listan suuri ongelma on, että se on perinteiselle, potentiaaliselle (demari)keskivertoäänestäjälle ainakin osittain liian liberaali. Kysymys kuuluu: ovatko konservatiiviset, porvarillistuneet työväkeen kuuluvat ihmiset saavutettavissa näillä tavoitteilla? Siis juuri ne, jotka ovat nyt perussuomalaisten kannatuslähde. Äänestäjäkuntaan on jo kauan sitten ilmaantunut tämä uusi vaurastunut työväenluokka, jolle solidaarisuus on melko vieras käsite. Matti Kurjensaari puhui siitä jo 1950-luvun lopulla! Kurjensaari: ”Ajankuva on muotia seuraava, eau de colognelta tuoksuva, valkokauluksinen sosialidemokraatti, jolla on osakehuoneisto, huvila, auto ja purjevene”. Tästä enemmän blogikirjoituksessani ”Pitkät jäähyväiset työväenluokalle” 23.9.2013.

Mitä siis tehdä, kun osa (työväen) kohderyhmästä on liukunut alta pois edellä mainitun HS:n uuden ”leikkipuoluegallerian” fraktioon ”Konservatiivinen puolue”. Se on aivan liian konservatiivista porukkaa nykykokoomukselle, saati sitten demareille! HS määrittää uuden ”konservatiivisen puolueen” seuraavasti: ”Koti, uskonto ja isänmaa. Homoliitot ja -adoptio eivät sovi…… Erittäin EU -ja maahanmuuttokriittinen, antivihreä…..”

SDP:n puheenjohtajavaihdoksen ytimessä oli kyky säilyttää ja voittaa sekä palveluiden pienituloisten ihmisten että työväestön sympatiat edellä esitetyt varaukset huomioiden. Mutta eikö tästä puutu jotain? Kyllä puuttuu. Kun pienipalkkaisuudesta tai yltäkylläisyydestä pudotaan työelämän ulkopuolelle, jää suurimmaksi koetinkiveksi, miten eläminen järjestetään. Miten selvitään kun yksilöä, perhettä, läheisiä koettelee työttömyys? Se on yhteiskunnallista ongelmista suurin, vaikka meillä onkin kohtuullisen hyvä työttömyysturva.

Tämä ryhmä on haaste demareille, työn puolueelle.

Vanha demariaate perustui joukkovoimaan. Demarit menestyivät siellä, missä oli paljon miehiä koolla (tehtaat, siirtotyömaat). Nyt yksilö, kuluttaja on kuningas. Työväen sosiaalinen nousu on vienyt omalta osaltaan pohjan demariaatteelta. ”Työ on tehty”.

Uusien ideoiden on kierryttävä globaalien taloushaasteiden (piittaamaton kapitalismi), kannattajien nykyaikaisen sähköisen yhteydenpidon (joukkoliike!) ja keskiluokan huojuvan sosiaalisen aseman (aleneva säätykierre!) sekä ennen kaikkea paremman odotuksen ympärille. Taistelulle on jälleen selkeä sosiaalinen tilaus.

Poliittinen lahjakkuus (idearikkaus, uudet aloitteet, supliikki, reagointinopeus) on viime aikoina noussut arvoon arvaamattomaan. Ohjelma pitää olla, mutta ratkaisevaa näyttää olevan, miten ja kuka sen esittää. Täytyy luoda tavoitteista johdettu positiivinen viretila. Siinäpä pohdiskeltavaa.

Tarvitaanko puoluetta nimeltä SDP? Tietenkin tarvitaan. Kannatuksen vaihtelut ovat viime vuosina olleet jyrkkiä eri puolueilla ja sama trendi jatkunee.

tiistai 27. toukokuuta 2014

Thomas Pikettyn jäljillä

En ole vieläkään saanut käsiini Thomas Pikettyn uutuuskirjaa ”Capital in the 21st Century”, mutta olen lukenut nyt useita englantilaisia ja amerikkalaisia referoivia kirjoituksia siitä, joten uskallan sanoa kirjasta ja meneillään olevasta keskustelusta jotain.

Pikettyn pääväite on, että olemme palaamassa ennen ensimmäistä maailmansotaa vallinneeseen ”hyperperimysyhteiskuntaan” (hyperpatrimonial society), jossa perintöjen kautta rikastuneet muodostivat superrikkaiden kerman. Nyt tulojen ja varallisuuden muodostus on erilainen kuin 100 vuotta sitten, mutta lopputulos on sama.

Välillä vallitsi kokoonpuristumisen vaihe, jossa tulo- ja omaisuuserot pienenivät dramaattisesti. Tätä vaihetta kesti keskeisesti sotien välisen ajan. Kaikkineen voidaan tämä vaihe laajentaa aikavälille 1930-luku- 1970-luku. Kolmekymmentäluvun suuri lama tuhosi perityt omaisuudet ja samalla heikkeni vanha rikkaiden sukujen kausi.

Uusi hyperkyvykkyysyhteiskunta (hypermeritocratic society) vyöryi menestykseen mielestäni varsinaisesti 1980-luvun vaihteesta lähtien. Piketty katsoo paradigman muutokseksi sen, kun omaisuuksien tuotot ylittävät tulojen ja bruttokansantuotteen kasvun. Juuri näin tapahtui 80-luvulta alkaen. Aineisto on suppea eli käsittää Yhdysvaltain, Ranskan ja Englannin varallisuus- ja tulotilastot, mutta voitaneen karkeasti yleistää koskemaan koko läntistä maailmaa.

Sata vuotta sitten rikkain 10 prosenttia omisti 90 prosenttia varallisuudesta Euroopassa. 2010-luvulle tultaessa rikkain 10 prosenttia omisti Euroopassa 60 prosenttia kaikesta varallisuudesta ja Yhdysvalloissa 70 prosenttia. Nyt ei siis ole polarisaatiossa vielä yhtä pitkällä kuin ennen ensimmäistä maailmansotaa, mutta suunta on selvä.

Varsinkin Yhdysvalloissa on kiinnitetty huomiota rikkaimpaan 1 prosenttiin. Se nimittäin erottuu aivan selvästi omaksi ryhmäkseen top-kympistä (2% - 10 %). Kontrasti on melkoinen, kun verrataan maailmansotien väliseen aikaan, jolloin 1 prosentin osuus putosi 20 prosentista seitsemään prosenttiin kaikesta omaisuudesta.

Viime mainittu muutos teki tilaa keskiluokan kultakaudelle, jota kesti erityisesti 1950-luvulta 1980-luvulle saakka. Olen itsekin käsitellyt 1980-lukua seurannutta aikaa, jolloin keskiluokan tulot ovat pudonneet joko suhteellisesti tai jopa absoluuttisesti.

Ketä nämä superrikkaat sitten ovat? Ensinnäkään he eivät ole pääosin menneiden aikojen rikkaita perijöitä, vaan suurten yritysten johdossa toimivia henkilöitä (Piketty: supermanagers, chief executive class). Joka tapauksessa he ovat joko finanssisektorilla tai ei-finanssisektorilla toimivia teollisuusjohtajia, investointipankkien johtajia tai teknologiayritysten johtajia.

Piketty korostaa, että näiden johtajien (top 1 %) menestys ei johdu supertuottavuudesta tai -tehokkuudesta. Piketty perustelee tätä sillä, että yhtä prosenttia seuraavien yhdeksän prosentin palkkiot eivät pysty alkuunkaan kilpailemaan superrikkaiden tähtitieteellisistä palkkioista.

Miten tällainen tilanne on päässyt syntymään? Pikettyn mukaan siksi, että suurten yritysten johtoporras on päässyt itse määrittämään omat palkkionsa (set their own pay). Suomessahan tästä on versio, jonka mukaan suuryritysten hallituksissa ristiin istuvat johtajat tukevat toinen toistensa palkkioiden korotuksia. Meritokraattinen ekstremismi tai ”Winners take it all” -kulttuuri on johtanut ankaraan lobbaukseen, jonka ansiosta verotuksen progressiota on erittäin vaikeaa kiristää. Ja toden totta Yhdysvaltain korkeimman marginaaliveron taso on edennyt omien tilastoseurantojeni mukaan seuraavasti: Truman-Eisenhower-Kennedy 91-92 %, Johnson 70 %, Reagan 28 % , Clinton 39 %. Bush nuorempi 35 % ja Obama 39 %.

Veroalet eivät määräydy markkinoilla, vaan perustuvat (lobbaus)vallan käyttöön, joka on toteutettu vedoten rikkaimpien tehokkuuteen. Finanssikriisi on saattanut puristaa tuloeroja hieman pienemmiksi, mutta ei ole onnistunut taittamaan pitkäaikaista trendiä.

Kehitys on johtanut rikkaiden jatkuvaan rikastumiseen, koska ”money tends to reproduce itself”. Pikettyn keino kehityksen pysäyttämiseksi on progressiivinen varallisuusvero suurimmille omaisuuksille.

Mitä pahaa on suurissa tulo- tai omaisuuseroissa?

Englantilainen Prospect-lehti summaa Pikettyn ajatukset niihin yhtyen seuraavasti: ”Tulojen ja varallisuuden epäoikeudenmukainen jakautuminen on huono asia taloudellisesti ja sosiaalisesti. Se on taloudellisesti paha, koska se kaventaa kuluttamisen pohjaa, jolle investoinnit perustuvat; ja se on paha sosiaalisesti, koska se kaivaa maata (todellisten) kyvykkyysarvojen alta, joille demokraattiset yhteiskunnat perustuvat”.

Mikä erottaa Pikettyn Krugmanista, Reichista ja Stiglitzistä, jotka ovat puhuneet näistä asioista jo kymmenen vuotta? Pikettyllä on ollut käytössään valtava tilastoaineisto, jolla hän pystyy perustelemaan argumenttinsa perinpohjaisesti.

Kritiikkiäkin on esitetty: eikö nykyaikainen teknologinen kehitys tee johtajista arvokkaampia kuin ennen? Eikö tällöin ole kysymys muusta kuin ”itse määritetyistä palkoista?” Varmaan ITC-alueella on yrityksiä, joissa uudet tähtiyksilöt ovat saaneet tuottavuuden nousemaan sfääreihin, mutta he ovat kyllä eri henkilöitä kuin nämä finanssimaailman velhot, jotka melkein tuhosivat pankkinsa.

Paradoksaalista on, että joissakin tapauksissa nämä sanokamme vaikkapa peliteollisuuden firmojen johtajat ovat maksaneet yhteiskunnalliset velvoitteensa viimeistä piirtoa myöten, vaikka tilinpäätössuunittelu ja yritysmyynnit olisivat mahdollistaneet monenlaiset muut ratkaisut.

Voisiko meillä olla edessämme uusi yhteiskunnallista vastuuta korostavien suuryritysten johtajien aikakausi?

PS

Yle uutisoi (23.5.2014) Financial Timesin asettaneen kyseenalaiseksi Pikettyn teesit:

”Financial Timesin mukaan esimerkiksi kirjan laskukaavoissa on virheitä ja tietoja on kerätty väärin alkuperäisistä lähteistä. Kun virheet korjataan, ei aineisto enää tue Pikettyn teesejä, lehti kirjoittaa.

Piketty vastasi lehden väitteisiin, että useista lähteistä kerättyä aineistoa on pitänyt yhdenmukaistaa kirjaa varten. Hän totesi, että olisi yllättynyt, jos historiallisen data-aineiston kohentaminen muuttaisi paljon kirjan olennaisia johtopäätöksiä varallisuuden jakautumisesta pitkällä aikavälillä.”

Myös minä pitäisin yllättävänä, jos Piketty tutkimus murenisi kuten Rogoffin ja Reinhartin kuuluisa ”90 prosentin hypoteesi”. Niin monet muut lähteet tukevat Pikettyn johtopäätöksiä ainakin Yhdysvaltojen osalta. Jään odottamaan lisätietoja.

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Vanha, vakaa Venäjä?

Viime aikoina on paljon ihmetelty Venäjän aggressiivista linjan muutosta lähialueillaan ja erityisesti Ukrainassa. Mutta onko Venäjän linja oikeasti muuttunut?

Varteenotettavan näkökohdan on tuonut esille Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja Markku Kangaspuro (HS: 24.5.2014: ”Venäjän ulkopoliittinen linja on pysynyt melko vakaana”), jonka mielestä Venäjän ulkopoliittinen linja ei ole horjahdellut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Ulkopolitiikkaa on pyritty tekemään vuorovaikutuksessa lännen ja idän kanssa. Toisaalta käsitykseni mukaan on ollut kysymys siitä, että Venäjältä on puuttunut suhteellisen heikkoutensa takia kyky puuttua lähialueensa asioihin, vaikka tahtoa olisi ollutkin. Niinpä Nato on tullut aivan Venäjän rajojen tuntumaan.

Tapahtumat entisen Jugoslavian alueella olivat todiste voimattomuudesta. Venäjälle jäi mielensäpahoittajan rooli, joka murisi tehtyjä päätöksiä ja toimenpiteitä vastaan, mutta jolla ei ollut rohkeutta tai edellytyksiä puuttua tilanteeseen. Venäjällä oli sisäpolitiikassaan aivan liian paljon haasteita, jotta resursseja olisi riittänyt ulkosuhteiden tarkempaan syyniin.

Tilanne on nyt muuttunut. Venäjä on käytännössä velaton maa ja raaka-ainevaroillaan se on onnistunut pääsemään muutoinkin jaloilleen. Timo Vihavainen on tästä useasti huomauttanut: venäläisten elintaso on noussut dramaattisesti. Se ei tietenkään kilpaile lännen kanssa, koska lähtöluvut ovat olleet alhaiset, mutta suhteellinen vaurastuminen on joka tapauksessa ollut vaikuttavaa.

Sisäinen kehitys on heijastunut ulkosuhteisiin ja Venäjän itsetunto on noussut uudelle tasolla. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että kysymys ei ole ollut paradigman muutoksesta. Venäjä on periaatteiltaan sama Venäjä kuin menneinä vuosikymmeninä. Sillä on edelleen oma etupiirinsä, josta se on tosin joutunut tinkimään. Mielestäni Venäjä ei ole kuitenkaan ekspansiivinen, vaikka Krimin valtaus toista osoittaisikin. Sillä on riittävästi huolta pitää itsestään irtautuneet vanhat neuvostotasavallat etupiirissään. Sen linja on siis tässäkin suhteessa varsin maltillinen, konservatiivinen.

On ollut kauheaa seurata joidenkin poliitikkojen panikointia Ukrainan tapahtumien johdosta. Pääväite on ollut, että Venäjä on muuttunut aggressiiviseksi Hitler-valtioksi. Ulkopoliittinen johto (presidentti, ulkoministeri) on esittänyt onneksi maltillisia, tasapainoisia kannanottoja.

Netin mielipidesivut ovat täynnä vihapuheita: Natoon ja heti! Netissä on niin helppo reagoida vain muutaman sekunnin viiveellä ympärillä tapahtuvaan - ja nimettömänä. Onneksi keskustelupalstat (lue: anarkistiset mielenosoituspalstat) eivät edusta suuren enemmistön mielipiteitä.

Ukrainan yhteydessä on tärkeää puhua ihmisoikeuksista ja oikeusvaltion periaatteista (ne ovat minullekin ykkösprioriteetti), mutta samalla on syytä tunnustaa tosiasiat. Yhdysvallat ja länsi ovat ”tunkeutuneet” Venäjän jäljellä olevaan etupiiriin ja Venäjä on reagoinut. Tämä tuo ripauksen kyynisyyttä idealismin keskelle.

Kun George Bush esitti vuonna 2008, että Ukraina otettaisiin Naton jäseneksi, torjuivat Saksa, Ranska ja ainakin viisi muuta Naton jäsentä esityksen. Realiteettien taju riitti onneksi tuolloin.

Suurvaltojen käytöstä ohjaa ”policy of containment” (patoamispolitiikka), johon olen viitannut useissa aiemmissa kirjoituksissani. Vanha ilmaisu kertoi aikoinaan Yhdysvaltain halusta padota Neuvostoliiton vaikutusvaltaa toisen maailmansodan jälkeen. Neuvostoliiton ei haluttu etenevän pidemmälle, kuin mihin se toisessa maailmansodassa eteni. Venäjä haluaa nyt ”vastapatoamisella” estää USA:n ja Naton etenemisen sen rajoille.

EU:n pyrkimykset assosioida Ukraina EU:n jäseneksi saivat varuillaan olleen Venäjän ryhtymään aktiivisin vastustaviin toimiin. EU on Venäjän kannalta lähinnä välivaihe tai välikappale syvään länsi-integraatioon natoineen.

Olen reagoinut aika kriittisesti herrojen Kissinger ja Brzezinsky aivoituksiin, että Ukrainalle voitaisiin kehittää Suomen kaltainen asema. Protestoin, koska jäi epäselväksi, mitä Suomen nykyhistorian vaihetta tarkoitetaan, EU-Suomea vai kylmän sodan aikaista Suomea. Jos tavoitteena on YYA-Suomen kaltainen tilanne Venäjän ja Ukrainan välillä, näkisin siinä yhden mahdollisuuden ratkaista kriisi.

Ukrainan tilanne presidentin vaalien aattona ei näytä hyvältä. Gallupeissa johdossa oleva Poroshenko näyttää olevan puheissaan varsin ”sotaisa”. Huonoenteistä, sisällissodan vaara kasvaa.

Tilanne Ukrainassa ei mielestäni ole niin paha, etteikö konfliktin selvittelyssä päästäisi eteenpäin. Pietarin talousfoorumissa Putin puhui jälleen melko rauhoittavia. Panin merkille seuraavat kriisin potentiaalista ratkaisemista vahvistavat kommentit:

1) Venäjä ei halua estää Ukrainan presidentinvaaleja (mutta Ukrainan venäläiset haluavat niin tehdä).

2) Venäjä on Putinin mukaan yrittänyt vuoropuhelua ennen Ukrainan kriisiä. On todennäköisesti tapahtunut klassinen erehdys, kun lännessä on ajateltu, että ”eivät ne kuitenkaan mihinkään ryhdy”. Mutta Venäjän taloudellinen vakaus on luonut edellytykset vanhan etupiiripolitiikan esiin nostamiselle.

3) Putinin puheista vahvistui kanta, että Nato on Venäjälle juuri niin suuri peikko kuin ajateltiinkin. Venäjä ei hyväksy lännen – ja kaikkein vähiten Naton – tunkeutumista rajoilleen, ei enää. On kerta kaikkiaan uskottava, että Musta meri, Ukraina, Krim ja Sevastopolin laivastotukikohta ovat Venäjän turvallisuuden kannalta avainalueita.

4) Putinin ratkaisevat sanat kuuluivat Helsingin Sanomien mukaan seuraavasti: ”Yhdysvalloissa Ukrainan kriisiä ratkotaan teknisellä tasolla, kun taas Venäjällä Ukraina on elintärkeä”.

5) Putin ei halua takaisin Neuvostoliittoa.

6) Putin ei usko uuden kylmän sodan syttymiseen.

Epäluottamuksen ilmapiiri leijuu Putinin sanomisten yllä, mutta itse en olisi erityisen kyyninen. Haluaisin uskoa, että Venäjä ei tahdo missään tapauksessa isoa konfliktia ja on valmis joustamaan monissa asioissa.

Jos luettelon kohtaa 4 ei ymmärretä, ollaan kriisin ratkaisusta kaukana.

Miksi olen optimisti Ukrainan kriisin suhteen? Siksi, että etenemisväylät ovat nähtävissä: lännen tulee luopua ekspansiostaan, Venäjän tulee vaikuttaa separatisteihin (mikä saattaa olla kovin haaste, ei sen takia, etteikö Venäjä haluaisi, vaan sen takia, että separatistit ovat irtautuneet Venäjän talutusnuorasta). Lisäksi kaikkien osapuolien (Kiovan Ukrainan, Ukrainan venäjänkielisten ja EU:n sekä Yhdysvaltojen) tulee toimia rauhan takuutahoina.

Jos hyväksytään edellä esitetty realistinen – osin inhorealistinen – etupiirilogiikka konfliktin ratkaisemisen avainasiaksi, joutuvat lännen pakotteet uuteen arviointiin. Ne voivat pahentaa tilannetta. Lännessä tarvitaan valtiomiesmäistä näkemystä ja Venäjällä pidättäytymistä separatisteja tukevista toimenpiteistä ja Ukrainan valittavan johdon yksiselitteistä tunnustamista.

On kuitenkin epäiltävää onko Poroshenko oikea henkilö johtamaan Ukrainaa ainakaan nykyisten mielipiteidensä pohjalta. Mutta vaalien jälkeenhän voivat puheet muuttua.

Ukrainassa on kasvava vaara sisällissodan aihioiden eskaloitumisesta. Tilanne Itä-Ukrainassa ei ole Venäjän hallinnassa. Toivottavaa olisi, että länsi tukisi vastuuntuntoisia tahoja Ukrainassa.

Sisällissota on itseään toteuttava sota, johon ulkopuliset tahot sitten yrittävät tarttua hakien suhteellista etua alueellisessa ja globaalissa kilpailussa.

lauantai 24. toukokuuta 2014

Suomettumisen variaatioista

En mielelläni käytä koko suomettumissanaa, mutta kun se on päivän keskusteluissa mukana, niin muutama kommentti lienee paikallaan. En käy historiaa läpi kuin soveltuvin osin. Keskityn arvioimaan suomettumiskäsitteen käyttöä tänään itää ja länttä koskevan keskustelun välineenä.

Nykyinen netissä tapahtuva keskustelu suosii erilaisten lyömäaseiden käyttöä. Myös suomettumiskäsite näyttää sopivan paremman puutteessa lyömävälineeksi. Aikanaan suomettumiskäsite oli kylmän sodan käsitevalikoimaan kuulunut ilmaus. Varsinkin Länsi-Saksassa siitä tuli kovan poliittisen pelin käsikassara. Pelättiin Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvua ja Suomi kelpasi välillisesti vaaralliseksi esimerkiksi poliittisen liikkumatilan ja mielipiteen vapauden ahtaudesta.

Suomessa Kekkonen pyrki kääntämään yhdessä vaiheessa suomettumiskeskustelun myönteiseksi tavaksi kuvata kahden erilaisen yhteiskuntajärjestelmän omaavan maan yhteistyötä. Kovin vakuuttavaa vaikutusta Kekkonen ei tehnyt, koska juuri 1970-luku oli suomettumisen vastenmielisimpien piirteiden esilletuloaikaa Meillä Suomessa suomettumiskäsitettä käytettiin ensinnäkin kuvaamaan suuren valtion (Neuvostoliitto) vaikuttamista pieneen valtioon (Suomi) suuren valtion eduksi. Neuvostoliitolla oli esimerkiksi epävirallinen veto-oikeus Suomen hallituksen kokoonpanoon. Siinä ei saanut olla ”neuvostovastaisia” voimia.

Valitettavasti oikeastaan hyvin harvoin liikkumavaraa testattiin (ehkä yöpakkaset 1958 olivat poikkeus, jolloin koko suomettumistermiä ei ollut vielä lanseerattu), sillä ainakin minun mielestäni tilaa erilaisille näkemyksille oli, mutta Suomen puolelta oltiin säikkyjä ja haluttiin, ettei suhteisiin tule pienintäkään säröä.

Toiseksi Neuvostoliitto yritti Suomen kautta vaikuttaa maailmanpolitiikkaan. Niinpä se teki aloitteita kahdenkeskisissä keskusteluissa tarjoten niitä Suomen viestitettäväksi.

Kolmas suomettumisen tapa oli kaikkein vastenmielisin ja inhottavin. Suomalaiset käyttivät Neuvostoliitto-suhteita käsikassarana poliittisten vastustajien lyömiseksi, siis toisia suomalaisia vastaan. Tässä Kekkonen päällimmäisenä näytti mallia ja muut seurasivat. Suomettunut moraali vei pohjaa normaalidemokratialta ja heikensi kansanvaltaisen järjestelmän toimintaa.

Ilmapiiri oli 1970-luvulla niin samea, että Max Jakobsonin sanoin leijonankesyttäjältä (Kekkonen) loppuivat leijonat (poliittiset vastustajat) kesken. Sekä idän politiikan vastustajat että kannattajat omaksuivat etukäteen pidättyvän linjan, ei otettu riskiä ärsyttää naapuria. Toki leijoniakin oli, mm. Georg C. Ehrnrooth, ja Tuure Junnila, mutta he olivatkin poliittisen vaikuttamisen ulkokehällä.

Oikeastaan rinnakkaisnimi suomettumiselle voisi olla pidättyvyyspolitiikka. Vältettiin sellaisia aiheita, jotka kompromettoivat henkilön eli sulkivat vaikutusvallan kammareista pois.

Neuvostoliitossa osattiin käyttää Suomen poliittista ilmapiiriä hyväksi ja pyrittiin ohjailemaan käytävää poliittista keskustelua omaksi hyväksi. KGB:n agentit olivat soluttautuneet kotiryssäjärjestelmän avulla syvälle suomalaiseen järjestelmään. Se ei ollut vaikeaa, sillä Suomen puolelta löytyi kyllä keskustelukumppaneita. On oikeastaan turha keskustella olivatko nämä poliitikot isänmaallisia vai eivät: kaikesta edellä kuvatusta kehittyi se kuuluisa ”maan tapa”.

Mutta oliko kaikki näin selvää? Joudun jättämään suomettumiskeskusteluun melkoisia varauksia. Olihan nimittäin niin, että suomalaiset yleensäkin ulkosuhteissa olivat varovaisia. Ei haluttu loukata vaikkapa Ruotsia tai Yhdysvaltoja (vrt. Palmen Ruotsi!).

Monet asiat on pistetty suomettumisen piikkiin, vaikka kysymys oli yleensäkin Suomen hyvin maltillisesta asennoitumisesta maailmanpolitiikan konflikteihin ja vastakkainasetteluihin.

Itse asiassa Suomen käyttäytyminen noudattaa edelleen tätä traditiota: milloin olemme ankarasti puhutelleet jotain meidän mielestämme sopimattomasti käyttäytyvää valtiota? Jos näin on tapahtunut, on se pidetty diplomaattisten kanavien sisällä. Jos tähän otetaan vertailukohteeksi vaikkapa nykyisen ulkoministerin kommentit Ukrainan tilanteesta, jotka kohdistuvat suoraan Venäjään, aletaan lähestyä ärhäkkäiden sanomisten suomenennätystä ainakin viimeisten 70 vuoden ajalla.

Tämä todistaa mm. blogikirjoituksissani moneen kertaan toteamani asian, että Suomen liikkumavara suhteessa Venäjään on ollut harvinaisen suuri vuodesta 1990 lähtien. Puheet suomettumisesta nykytilanteessa tätä taustaa vasten tuntuvat kovin liioitelluilta.

Nyt suomettumiskäsitettä käytetään paljon vähäisemmistä syistä kuin aiemmin, siitä on tullut pelkän propagandan käsikassara. Jos Suomi jättää arvostelematta Venäjää jossain asiassa ilmaistaan välittömästi kysymyksessä olevan ”suomettumisen”. Suomettuminen oli aiemminkin propagandan väline, mutta silloin sillä oli myös totuuspohja.

Luonnehtisin nykyistä panikoitumista Ukrainan tilanteen johdosta eräänlaiseksi ”säikkysuomettumiseksi”, jota sen harjoittajat eivät suin surminkaan halua myöntää: hehän ovat ”oikealla asialla” hakemassa turvaa lännestä. Olisi mukava nähdä nämä säikkysuomettuneet henkilöt arvioimassa realistisesti ja pelkäämättä maailmanpolitiikan uutta tilannetta. Venäjään kohdistuva, nykyisiin mittoihin ulottuva pelko on kyllä sukua sille vanhalle kuuluisalle suomettuneisuudelle.

Pahimpia ovat ehkä ”säikkysuomettumisen myötäilijät”. He ovat huomattavassa asemaassa olevia suomalaisia, jotka myötäilevät Nato-panikoijia. Heillä on alun perinkin – ennen Ukrainaa – ollut Nato-myönteinen kanta ja nyt he voivat Ukrainan varjolla lisätä kierroksia agendaansa.

On ryhdyttävä keskustelemaan Natosta (siis ”keskustelemaan”), he vaativat. Oikeasti tarkoitetaan, että on syytä ruveta keskustelemaan Natoon liittymisestä myönteisessä hengessä. Jos sanoo EI Natolle, ja perustelee kielteisen kantansa, se ei ole keskustelua!

Olen käyttänyt lännettymiskäsitettä kuvaamaan tietynlaista suhtautumista länsivaltoihin. Monet käyttävät tästäkin nimeä suomettuminen (lue: suomettuminen länteen). Itse käytän mieluummin lännettymisen käsitettä. Sillä olen halunnut kuvata Suomen suuntautumista länteen riippumatta siitä, miten lännessä toimitaan.

Lännen suorittama vakoilukaan ei ole pahasta: ”omiahan” ne vakoilee.

Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministeri John Foster Dulles käytti puolueettomista maista nimeä ”moraalittomat valtiot”. Piti valita puolensa. Olemme pikkuhiljaa lähestymässä tällaista epätoivottavaa kylmän sodan asetelmaa.

Olisiko nyt paikka osoittaa rohkeutta ja painottaa vahvasti sotilaallista sitoutumattomuutta ja perustaa puolustuskyky omaan uskottavaan puolustukseen (=hyökkäyskynnyksen nostaminen niin korkealle tasolle, että vastapuoli ei katso voimavarojensa uhraamista järkeväksi) ja mahdolliseen aselaji- ja joukko-osastoyhteistyöhön Ruotsin kanssa? Monet ovat tällä kannalla, mutta toista mieltä olevat ovat supliikissa aggressiivisia. Oman puolustuksen vahvistamista ja yhteistyötä Ruotsin kanssa kannattavat muodostavat käsittääkseni Suomen kansan ”hiljaisen enemmistön”.

Suomettumisesta on käytetty historiassa monia muitakin nimiä, kuten myöntyvyyslinja. Minusta olisi tärkeää, että haettaisiin aivan oma linja, johon perustuen teemme itsemme - kokomme huomioon ottaen - tärkeäksi toimijaksi globaalissa taloudessa, politiikassa ja kulttuurissa.

Olen joissakin aiemmissa kirjoituksissa hakenut mahdollisimman luonnollista (ei-suomettunutta) suhtautumista Venäjään. Kokoan tähän ne elementit, joita tässä tarkoitan:-ei nöyristellä itään, eikä länteen: ei aseteta länttä itää vastaan.

-hyvät suhteet kaikkiin ilmansuuntiin.

-tilanteissa, joissa ollaan eri mieltä lähialueiden valtioiden kanssa, ilmaistaan mielipide selkeästi, mutta sivistyneesti ja argumentoiden.

-Suomen alue on edelleen geopoliittisesti sellainen, ettei Suomi itsessään ole kiinnostava, vaan se millä tavoin ulkovallat näkevät muiden tahojen intressien kohdistuvan Suomen alueen hyväksikäyttöön. On siis pyrittävä kaikin tavoin rauhan asian edistämiseen alueella.

-Ruotsi yhdessä Suomen kanssa muodostaa Pohjois-Euroopan vakauden lähteen. Venäjällä ei ole intressejä uhata tätä vakautta.

-Kauppa- ja kulttuurisuhteita kehittämällä tehdään itsemme tykö naapureillemme.

torstai 22. toukokuuta 2014

Muistojen kirja-aarre

Innostuin yleisurheilun seuraamisesta 1960-luvun alussa. Hankin ensimmäisen ”Urheilukalenterin” vuonna 1962. Siitä tuli yhdessä vaiheessa tosi tärkeä tapahtumien seurantaväline ja olihan siinä ajantasaiset maailman- ja suomenennätykset kaikista miesten yleisurheilulajeista, jotka tietenkin opettelin ulkoa.

Vuosien varrella penkkiurheiluharrastus laajeni muihinkin lajeihin. Omat saavutukseni yleisurheilussa ovat vaatimattomat, joten ei niistä enempää. Roberto L. Quercetanin (s. 1922, ja elää edelleen) kirjasta ”Kilpakenttien kuninkaat” (ilm. 1965) tuli sitten varsinainen urheiluraamattu vuosiksi eteenpäin. Kirja käy läpi yleisurheiluvuodet 1864-1964. Keskityin itse tämän vuosisadan tapahtumiin suurella innolla. Se olikin helppoa sillä italialaisella Quercetanilla oli mahtavat tiedot ja lajituntemus, joka kävi ilmi joka riviltä.

Tuo aika oli myös tarkasti rajattu aikajakso, jolloin yleisurheilu oli amerikkalaisten ja eurooppalaisten keskinäistä kisailua. Afrikkalaisista ei tiedetty tuolloin juuri mitään. Tästä hiukan myöhemmin lisää.

Eurooppalaisten juoksijoiden kisat olivat usein keskinäisiä taktiikkakilpailuja, joissa ei läheskään juostu ennätysvauhtia. Toista on tänään, kun GP-kisoissa on jänikset ja yleisö jännittää tuleeko jänisten hypättyä pois radalta maailmanennätys. Juoksut ovat usein loppuosaltaan yhden juoksijan soolojuoksuja. Jotenkin olen tässä vanhanaikaisen ryhmäjuoksun/taktiikkajuoksun kannalla.

Toki amerikkalaiset ja eurooppalaiset rikkoivat ennätyksiä tuohon aikaan aivan eri tahtiin kuin tänä päivänä. Kehittyvät harjoitusmenetelmät ja kehon fyysisten ominaisuuksien kehittyminen (jo pelkästään pituuskasvu!) näkyivät ennätyskehityksessä aivan eri tavalla kuin tänään, jolloin olympiakisat saatetaan urheilla läpi ilman ainuttakaan ennätystä.

Vanhaan hyvää aikaan jänisjuoksut oli kielletty. Silloin ei käsitykseni mukaan tunnettu ammattijäniksiä ja jos kisatoveri lähti vetämään juoksua pohjustaakseen ennätyksen, uhkasi hylkääminen.

Taktiikkajuoksukin saatettiin tosin viedä liian pitkälle. Joskus 1960-luvulla muistan Eurooppa-cupin kilpailussa juostun 5000 metriä yli 15 minuutin, kun kukaan ei halunnut vetää. Rajansa kaikella.

Afrikkalaisten tulo juoksuradoille saattoi tässä kohden tervehdyttää lajia. Kenialaisen Wilson Kiprugutin ”päätön” juoksu koko ajan johtaen Tokion kisoissa 1964 800 metrillä oli mullistava tapa juosta verrattuna eurooppalaisiin ylitaktikointeihin. Ja Kiprugut selvisi eristä ja sijoittui lopulta finaalissa pronssille. Quercetani kirjassaan: ”Tämä improvisoitu läpimurto on kenties enne jostakin lähitulevaisuudessa tapahtuvasta suuremmasta teosta, kunhan nykyaikaisen valmennuksen vaikutukset ulottuvat muihin samankaltaisiin `raakileisiin´” Ja muutos oli tuleva!

Quercetanin tapa kertoa tarinoita urheilun huipulta oli vangitsevaa. Samoin dramatiikan taju oli ylivertainen. Muistan vieläkin hänen ”parivertailunsa” Rudolf Harbig – Mario Lanzi (800 metriä), Roger Moens-Audun Boysen (800 metriä), Lee Calhoun-Jack Davis (110 metrin aidat), Gunder Hägg-Arne Andersson (1500 metriä/maili).

Oma lukunsa on ennätysten kehittyminen. Kun Quercetani kirjoitti teostaan, ei dopingongelma ollut nykyisenkaltainen, vaikka onkin epäiltävää, että jotkut huipuista käyttivät jo tuolloin piristeitä tai voimaa tuottavia lääkeaineita. Ennätysten muutokset ovat olleet varsinkin kenttälajeissa niin rajuja, että asiaan ei voi olla kuin yksi selitys. Ajatellaanpa vaikkapa moukarinheittoa: Harold Conolly 70,66 (vuonna 1962), Jury Sedyh 86,74 (vuonna 1986). Sedyhin tulokseen ennätys onkin sitten jämähtänyt, eikä sitä olla lähelläkään tänä päivänä.

Suomalainen yleisurheilu ei todellakaan ollut menestyksekästä 1960-luvulla, jolloin kirja ilmestyi. Quercetanin arvio tapahtuneesta oli koruton: ”Tietyissä maissa nykyaikainen elämä monine veltostuttavine välineineen ei ole omiaan rohkaisemaan nuoria miehiä rasittamaan keuhkojaan ja jäseniään kestävyysjuoksun kiduttavassa työssä. Tämä suuntaus, joka on jo kauan ollut nähtävissä Amerikassa, on hiljattain levinnyt Suomeen ja Ruotsiin”. Quercetani oli aivan oikeassa näkemyksineen.

Se mitä tapahtui 1970-luvulla kirjassa käsitellyn aikavälin ulkopuolella on ehkä vielä juuriaan myöten käsittelemättä.

Suomalaiset ovat tietenkin hyvin esillä kirjassa. Suurmenestys 1920- ja 1930-luvulla painottuu kirjassa ansaitsemallaan tavalla. Nurmen ja Ritolan (ja monien muiden) ohella Quercetani nostaa vahvasti esille Matti Järvisen.

Quercetanin päivistä yleisurheilu on muuttunut monella tavalla. On tapahtunut polarisoitumisilmiö: GP-kisat ja varsinkin olympiakisat ovat nousseet omiin sfääreihinsä ja muiden kansainvälisten kilpailujen arvostus (esim. EM-kisat) on vähentynyt. Maaottelut ovat haihtuneet historian hämäriin Ruotsi-Suomi-reliikkimaaottelua lukuun ottamatta.

Quercetanin kirjan ilmestymisen aikaan oli vielä ristiriita rahapalkkioiden ja amatööriurheilusääntöjen välillä. Tänä päivänä moisesta ei enää puhuta. Toisaalta hyvä, sillä urheilijat ovat ansainneet palkkionsa, mutta toisaalta iso paha raha on tuonut yleisurheiluun paljon epäeettisiä ja ei-toivottavia ilmiöitä, joista Quercetani osasi jo tuolloin 1960-luvun puolessavälissä varoittaa.

tiistai 20. toukokuuta 2014

My Lain muistijäljet

TV:stä (Yle TV1 ”Dokumenttiprojekti: My Lai”) tuli 19.5.2014 dokumentti My Lain verilöylystä Vietnamissa 16.3.1968. Joukko amerikkalaisia sotilaita murhasi vietnamilaisia siviilejä (ml. naisia ja lapsia) kymmenittäin tai sadoittain MY Lain kylässä. Yritin kahlata läpi mielikuviani tuhoteosta, josta toki olin selvillä jo silloin, kun se ensimmäisen kerran tuli julkisuuteen. Olinko turruttanut mieleni kaikesta siitä, mitä tapahtui 46 vuotta sitten? Halusin muistuttaa itseäni tapahtumista, vaikka tiesin keskeiset faktat tragediasta. Dokumentin yhteydessä oli merkintä K16. Jäin pohtimaan olisiko sittenkin hyvä, jos nuoret näkisivät vain vähän itseään vanhempien tuhotyöt.

Pohjana seuraavassa on dokumentti, vaikka purankin ensisijassa omia tuntojani.

My Lai oli yksi Vietnamin järjettömän sodan muistomerkeistä. Se oli sota, jossa vihollista ei löytynyt. Ei ollut rintamia. Oli vain yöt, jolloin Vietkongin sissit valtasivat kylät, ja oli päivät jolloin amerikkalaiset suorittivat takaisinvaltauksen.

Uskon, että yksi syy massamurhaan oli joukko-osaston joidenkin yksilöiden turhautuminen, ”kun vihollinen oli näkymättömissä”, kuten luutnantti Calley asian ilmaisi. Piti tehdä isänmaalle töitä - kunniakkaita tai ei - mutta miten tehdä, kun viholliseen ei saa kosketusta.

Tappaminen on tauti, jos paikalla on muutama esimiestehtävissä oleva esimerkinantaja. Toisaalta yksikin vastaansanoja voi estää murhenäytelmän. Mutta kuka se uskalikko olisi?

Luutnantti Calleyn C-komppanialle tuli pakonomainen tarve suorittaa tihutyö, tappaa ”sissejä”, joita kukaan ei uskonut sisseiksi. Piti turruttaa mielensä ja kuvitella, että nyt suoritetaan sotilaallista operaatiota tottelemalla esimiehiä.

Koska tällainen veriteko on ainutlaatuinen koko Vietnamin sotakin huomioiden, tarvitaan muutakin. Ehkä selitys löytyy kahden avainhenkilön, kapteeni Medinan ja luutnantti Calleyn psyyken samankaltaisuudesta. Parivaljakkona he muodostivat tappokoneen, jota muut eivät pystyneet kyseenalaistamaan, ehkä eivät halunneetkaan.

Tapahtuma on saattanut olla kosto mukana olleille jostakin mielen painolastista läheisen toverin kaatuessa. Silti teossa ei ole mitään järkeä.

Oma lukunsa on sotilasjohdon rimpuilu irti tapahtumasta kuvittelemalla, että asia voidaan painaa villaisella. Korkeat upseerit halusivat unohtaa sodan viheliäisen puolen.

Kaikki osapuolet halusivat, että asia unohdetaan. Jopa C-komppanian miehet lähetettiin 56 päiväksi viidakkoon, jotta eivät saisi tilaisuutta puhua asiasta.

Kaikkein ylimpänä presidentti Nixon päästi luutnantti Calleyn painajaisesta, elinkautistuomiosta. Lopulta tuomion pituus oli neljä kuukautta!

Vai jäikö dokumentista sittenkin päällimmäiseksi mieleen kaduilla marssineet ”hiljaisen enemmistön” edustajat, jotka katsoivat Vietnamissa palvelleiden tekevät kaikesta huolimatta isänmaalisia tekoja. Tämä kollektiivin ”armahdus” luutnantti Calleylle ja hänen alaisilleen marssijoiden kautta saa aikaan tunteen, että sallittua on melkein mikä tahansa, kunhan ei ammuta omia. Pitäisikö siis kyynistää mielensä ja todeta, että tämä on sodan logiikkaa, väärää sellaista, mutta logiikkaa kuitenkin?

Ja kaikki tämä jonkin paikkansa pitämättöman dominoteorian takia.

Tuntuu jotenkin turhauttavalta palkita sankareita tällaisen keskeltä. Mutta kyllä heitäkin oli. Tarvittiin itseluottamusta ajatella omilla aivoilla ja asettaa oma henki alttiiksi oikeaksi näkemänsä asian puolesta.

Helikopterilentäjä Hugh Thompson avustajineen sekä pelasti massasurmasta haavoittuneena selvinneitä että esti tosiasiassa massamurhan jatkumisen. Tarvittiin siis se yksi, jolla oli moraalista selkärankaa sanoa ei kyltymättömälle tappamiselle. Ja tämän Thompson ja hänen konekiväärimiehensä tekivät.

Kummallisen kauan meni ennen kuin Thompsonille myönnettiin mitali kymmeniä vuosia tapahtuman jälkeen. Ehkä häpeä on elänyt näin kauan, ennen kuin hellitti otettaan. Kun Calley vapautettiin, totesi eräs muistelijoista aivan oikein, että Thompsonin työ tehtiin tyhjäksi. Sankari ja antisankari lähenevät toisiaan niin, ettei heitä lopulta erota mikään. Vai erottaako?

Kun Calley pyysi anteeksi tekosiaan vuonna 2009, tuntuu viive kammottavan suurelta. Tuntuu täysin turruttavalta ajatella, että tällaisella anteeksipyynnöllä on jotain merkitystä.

Silti jossain haastattelussa vanha My Laista selvinnyt nainen sanoi, että anteeksi hän voi antaa, mutta unohtaa ei voi. Ehkä tämä on tärkein viesti. Niin kauan kuin muistamme tällaiset tapahtumat, on toivoa, etteivät ne uusiutuisi.

maanantai 19. toukokuuta 2014

Rajan takana Venäjä

Suomen entinen Venäjän suurlähettiläs ja nykyinen Suomi-Venäjä-seuran puheenjohtaja Heikki Talvitie on kirjoittanut ajankohtaisen kirjan ”Venäjä, Venäjä, Venäjä!”(Auditorium, 2014)

Kirja muodostuu lyhyistä esseistä, jotka Talvitie on kirjoittanut aikavälillä 2007-2014 ja kahdesta pidemmästä kirjoituksesta ”Kolme historiallista katsausta” ja ”Suomen alueen kartat”.

Minua kiinnosti erityisesti karttaosio ja talvitien johdannot kartoille. Niinpä keskityn seuraavassa teoksen tähän osioon. Tämä ei ole kirja-arvostelu, vaan teos toimii herättelijänä omille ajatuksilleni.

Ensimmäinen merkittävä Ruotsin ja Venäjän välinen rauha, Pähkinäsaaren rauha kesti hämmästyttävät 272 vuotta. Tämä ei merkinnyt, etteikö kahnauksia ja sotia olisi ollut, mutta niiden päätteeksi palattiin aina vanhaan rauhaan. Vähitellen Ruotsi laajensi vaikutuspiirissään olevia alueita eikä Pähkinänsaari voinut loputtomiin kestää.

Täyssinän (1595) rauhaa edelsi 25 vuoden sotien aika Ruotsin ja Venäjän suhteissa. Rauhansopimuksia tuohon aikaan ei voi verrata myöhempien aikojen eksakteihin rajankäynteihin. Kummassakaan varhaisessa rauhassa rajaa ei käyty loppuun saakka. Niinpä pohjoisessa rajalinja ja rajan päätepiste olivat muodollisia.

Kustaa Vaasan poikien ja Kustaa II Aadolfin ekspansiivinen politiikka tuotti tulosta ja raja siirtyi kauemmas itään Karjalan kannaksella ja Laatokan Karjalassa. Stolbovan rauhan (1617) rajan merkittävin piirre oli, että Venäjä irrotettiin Suomen lahdesta.

Ruotsi oli aggressiivinen ja menestyksekäs osapuoli sodissa vuodesta 1150 noin vuoteen 1700, kuten Talvitie toteaa. 1700-luvulla tilanne muuttui. Kaarle XII kärsimä murskatappio Pultavassa 1709 merkitsi voimasuhteiden muutosta Venäjän ja Ruotsin välillä. Kysymys ei ollut siitä, etteikö Ruotsi olisi halunnut pitää kiinni suurvalta-asemasta. Se ei vain pystynyt enää siihen.

Suomi sai kärsiä rankimman kautta Kaarle XII sotaseikkailusta. Venäläiset hävittivät Suomea ns. isonvihan aikana 1713-1721. Tämä vaihe päättyi Uudenkaupungin rauhaan 1721, jolloin Ruotsi menetti Kaakkois-Suomen ja Suomen lahden eteläpuoliset alueet.

Tavallaan Pietari Suuri varmisti Ruotsin tappiollisen 1700-luvun perustamalla Pietarin vuonna 1703. Siitä tuli Venäjän pääkaupunki vuonna 1712. Venäjä ei voinut hyväksyä Ruotsin suurvaltapyrkimyksiä, vaan torjui revansistisen hattupuolueen masinoiman hyökkäyksen 1741-1742. Suomi oli jälleen kärsivä osapuoli, kun käynnistyi ns. pikkuviha. Raja siirtyi Turun rauhassa 1743 Savo-Kymenlaakso-linjalle.

Pikkuvihan ratkaiseva merkitys oli siinä, että suomalaiset menettivät luottamuksensa, että Ruotsi pystyi puolustamaan Suomea. Näkisin asian niin, että Suomi oli 1700-luvulla yhä enemmän puskurialue Ruotsin suojana.

Suomi sai vastaanottaa venäläisten raakalaismaiset hävitykset kahteen otteeseen 1700-luvulla.

Kustaa III käynnisti 1700-luvun lopulla viimeisen revansistisen yrityksen vallata takasin edes osa suurvalta-ajan aiemmista valloituksista. Vaikka sota oli osin menestyksekäs, eivät rajat loppujen lopuksi siirtyneet Värälän rauhassa vuonna 1790.

Suomen kannalta merkittäväksi asiaksi nousivat separasistiset pyrkimykset, jotka heräsivät Kustaa III:n aikana aikana huonosti johdetun sodan seurauksena. Yritykset irtautua Ruotsista Venäjän avulla olivat kuitenkin ponnettomia. Venäjä pikemminkin vedätti hyväuskoisia suomalaisia, kuten Talvitie toteaa.

Napoleonin sodat toivat käyttöön ns. etupiirikäsitteen. Vaikka Pietari Suuri olikin aikanaan tavoitellut Venäjän jonkinlaiseksi etupiirirajaksi Kymijokea, tuli käsite käyttöön varsinaisesti Tilsitin sopimuksessa 1807 Napoleonin ja Aleksanteri I:n välillä. Suomi kuului Venäjän etupiirin. Napoleon painosti Aleksanteria täyttämään Tilsitin ehdot. Lopulta Aleksanteri suostui ja pystyi lyhyehkössä sodassa miehittämään Suomen. Talvitie toteaa aivan oikein, että Ruotsin päätavoitteena oli – silloinkin, kun sen joukkoja oli Suomen maaperällä - Kanta-Ruotsin alueen puolustaminen eikä Suomen etujen ajaminen.

Nyt Suomen valtaamista ei enää pidetty panttina, kuten isonvihan ja pikkuvihan aikaan, vaan maa liitetiin Venäjään Haminan rauhassa 1809. Sopimusta täydennettiin vuonna 1812, jolloin Suomen suuriruhtinaskuntaan liitettiin Karjalan kannaksen ja Laatokan karjalan alueet.

Suomi julistautui itsenäiseksi 6.12.1917. Sekä Venäjällä että Suomessa käytiin sisällissodat. Suomen ja Neuvosto-Venäjän rauhanneuvottelut käytiin sekavissa olosuhteissa Tartossa 1920. Suomen valtuuskunnan tavoitteet olivat todella laajat. Käytettiin selvästikin hyväksi Neuvosto-Venäjän heikkouden tilaa. Suomelle tavoiteltiin ns. luonnollisia rajoja. Silti vaatimukset olivat hämmästyttävät: Petsamo, Kuola, Vienan meri, ja Laatokka Syvärille saakka. Tavoitteiden ja todellisuuden ristiriidasta kumpusivat ns. häpeärauha-ajatukset, vaikka neuvottelijoiden saavutukset olivat varmaankin Suomen kannalta maksimaaliset, saihan Suomi mm. Petsamon. Kysymys oli osin monien suomalaisten aggressiivisista pyrkimyksistä kohti Suur-Suomea. Tällä ajattelutavalla oli kannatusta sotien välisenä aikana. Neuvostoliitossa ajateltiin aivan toisin: Suomen kaakkoisraja oli aivan liian lähellä Leningradia.

Kolmekymmentäluvun lopulta lähtien Neuvostoliitto pyrki ratkaisemaan Leningradin turvallisuusongelman. Neuvostoliitto ei pelännyt Suomea, vaan suurvallan hyökkäystä Suomen kautta. Asia ratkaistiin Saksan ja Neuvostoliiton etupiirisopimuksella syyskesällä 1939. Suomi joutui Neuvostoliiton etupiiriin. Neuvostoliitto pyrki tekosyyllä käynnistämänsä sodan avulla hoitamaan oman osuutensa sopimuksesta.

Kun tavoite ei onnistunut 1939-1940, pyysi Molotov marraskuussa 1940 valtuuksia hoitaa asia loppuun. Saksa ei kuitenkaan enää suostunut. Sillä oli jo omat suunnitelmat Neuvostoliiton ja Suomen varalle.

Suomi pyrki ns. jatkosodassa paitsi hankkimaan talvisodassa menettämänsä alueet, niin myös 1920-luvun Suur-Suomi tavoitteisiin. Neuvostoliitto pyrki Saksan aiheuttamasta ahdingosta selvittyään – ja epäonnistuttuaan ratkaista nopeasti sota Suomessa – vähimmäisvaatimuksena Leningradin turvaamiseen. Rajaa siirrettiin kannaksella Neuvostoliiton vaatimusten mukaisesti. Samalla Suomi menetti mm. Petsamon.

Suomen ja Neuvotoliiton suhteet oli järjestetty 1920-luvulla ja 1930-luvulla muodollisesti ystävällisten, mutta käytännössä jäätävien olosuhteiden vallitessa. Maailmansodan jälkeen rauha on vallinnut lähes 70 vuoden ajan. Aikaväli 1940-luvun lopulta 1990-luvun alkuun hoitui YYA-sopimuksen avulla. Suomi oli tänä aikana - kiistanalaisesti – puolueeton (so. Neuvostoliitolla ja Suomella oli eri tulkinta, mitä puolueettomuus tarkoittaa), mutta käytännössä Venäjä luki Suomen rauhanomaiseen etupiiriinsä. Vuosien 1807 ja 1939 sotaisa suurvaltasuhteiden sanelema etupiiriulottuvuus puuttui.

YYA-sopimus johti ns. suomettumiseen. Suurvaltasuhteita käytettiin Suomen sisäpolitiikassa vastustajia vastaan inhottavalla tavalla, itse asiassa samalla tavalla kuin Ruotsi-Suomessa hattujen ja myssyjen kiistoissa 1700-luvun puolessa välissä.

Ajankohdan erikoisuus oli, että Suomen ja Neuvostoliiton yhteisissä kommunikeoissa ei puhuttu Neuvostoliitosta juuri mitään, mutta sen sijaan keskityttiin pikkutarkasti määrittämään Suomen asema suhteessa länteen ja itään. Suomi oli Neuvostoliiton määrittämillä reunaehdoilla rauhan puolesta sotaa vastaan. Se oli sen aikaista ”rauhankumppanuutta”.

Olen monesti kuvannut aikaväliä 1990-luvun alusta tähän päivään parhaaksi ajaksi Suomen ja Venäjän välillä. Kysymys ei ole siitä, etteikö Venäjä ajoittain epäilisi Suomen tarkoitusperiä ja päinvastoin, mutta pääsääntöisesti suhteet ovat mallikelpoisella pohjalla.

Usein hyviä suhteita kuvataan kaupallisen suhteiden avulla. Tärkeää on kuitenkin myös muut, mm. kulttuurisuhteet. Suhteiden ei tarvitse toimia valtiolliselta pohjalta, kuten YYA-kaudella, vaan spontaanisti tai suunnitellusti yksityisten ja julkisten toimijoiden konkreettisina toimenpiteinä.

Nykyisiä suhteita kuvaisin ”pakottomiksi”. Tämä on äärimmäisen tärkeää. Suomi on merkittävä kumppani Venäjälle itsenäisenä Suomena ja Venäjä on tärkeä Suomelle stabiilina suurvaltana.

Jo ainakin 300 vuoden ajan (ja miksei aiemminkin) Suomen ja Venäjän sodat ovat liittyneet aina suurvaltojen konflikteihin. Pelkästään Suomen ja Venäjän (käytän tässä Venäjää symboloimassa myös Neuvostoliittoa) välillä ei ole käyty - suurvaltojen sopimusten ulkopuolella - sotaa. Aina katalysaattorina sodissa on ollut Suomen liittyminen johonkin suurempaan yhteyteen (yleensä Ruotsi, ajoittain Venäjä, ajoittain Saksa, ajoittain Ranska). Suomen ja Venäjän sisällissotien jälkeinen valkoisten armeijoiden ja bolsevistien välinen sotiminen, johon suomalaiset (ei Suomi), liittyivät, on nähdäkseni ainoa vaatimaton poikkeus ja silloinkin Suomi oli aggressiivinen osapuoli.

Olisiko meillä perusteita jatkaa nykytilannetta liittoutumattomana maana? Mielestäni ajatukselle on vahvat perusteet.

Suomi on nyt hyvin lännettynyt. Yhteiskuntajärjestelmä ja vapausarvot ovat lännestä ja hyvä näin. Suomi on usein esimerkillisempi kuin monet länsimaat rehellisyydessä ja sääntöjen tunnollisessa noudattamisessa.

Väitteet Suomen suomettumisesta tänä päivänä ovat kummallisia ja poliittisesti tarkoitushakuisia. YYA-aika ja nykyaika on selkeästi erotettava tosistaan.

Toisaalta halutaan luoda kuva vähän 1920-luvun tyyliin itäisestä perivihollisesta, jonka kanssa normaalikin kanssakäyminen on epäilyttävää.

On vaikeaa nähdä ja perustella pidemmälle vietyä ”länsi-integraatiota”. Päinvastoin monet ovat alkaneet kavahtaa pidemmälle vietyä yhdentymistä. Ollaan taitekohdassa: miten pitää asiat omissa käsissä, mutta samaan aikaan hoitaa välttämättömät ulkoiset kaupalliset ym. suhteet.

Entä sotilaallinen liittoutuminen?

Suomea ollaan vaivihkaa hivuttamassa kohti sotilaallista länsi-integraatiota. Asiaan kuuluu vähätellä muutoksia: ”näistähän on olemassa sopimukset”, ”emme ole liittymässä Natoon” jne.

Tosiasiassa Suomi ja Ruotsi ovat liittoutumattomina Pohjois-Euroopan vakauden tae. Suurvalloilla ei ole intressejä heikentää välejään näihin kahteen maahan.

Juuri nyt on meneillään kansainvälisten suhteiden viileä kausi. Joillakin on hätä panikoida ja muuttaa ulkoisia suhteitamme. Ukrainan konflikti on vakava millä mittarilla tahansa mitattuna, mutta edetessään se on alkanut vaikuttaa yhä enemmän Ukrainan sisäiseltä välien selvittelyltä, sisällissodalta.

Ukrainan konflikti vaikuttaa talouteemme ja se on todellinen ongelmamme. Suomen asema lännen ja idän akselilla on taas ajankohtaisempi kuin pitkiin aikoihin.

torstai 15. toukokuuta 2014

Kannattaako taloustiedettä jättää taloustieteilijöille?

Viime syksyn Nobel-palkintojen jaossa taloustieteen Nobel-palkinnot menivät kolmelle henkilölle, joista ainakin kaksi edustaa taloustieteen vastakkaisia suuntia: Robert Shillerin luokittelisin keynesiläiseksi ja George Faman uusklassisen taloustieteen edustajaksi.

Syntyi vaikutelma, että toista ei voi palkita ilman toista. Terve. Shiller edustaa selkeästi taloustieteen käyttäytymistieteellistä suuntaa, kun taas Fama sen matemaattisten mallien (Tehokkaiden markkinoiden teoria) suuntausta. Mielestäni Nobel-komitea ei osoittanut tarvittavaa rohkeutta valinnassaan. Uusklassinen taloustiede sai mahtiaseman 1970- ja 1980-luvulla. Keynesiläisyys oli pahasti alakynnessä ja esimerkiksi nobelisti Robert Lucas suorastaan pilkkasi keynesiläisiä pyrkien tekemään heistä naurunalaisia.

Finanssikriisin myötä tilanne on jonkin verran muuttunut, mutta ällistyttävän vähän. ”Tehokkaat markkinat” hakivat asuntomarkkinoiden tasapainoa käsittämättömän pitkään, eikä tasapainotilanne ole vieläkään täysin palautunut. Asuntohintojen kupla kehittyi USA:ssa vuosien 2002-2006 aikana ja kuplan purku ajoittui vuosiin 2007-2014. Aiheutui modernin talouden synkin kriisi. Näyttää selvältä, että syvässä kriisissä markkinat toimivat todella hitaasti. Miksi ajattelutavat eivät muutu? Asialle ei oikein voi olla muuta selitystä kuin se, että uusklassinen taloustiede siirtyy perintönä sukupolvelta toiselle ilman väliin tulevaa riittävää kritiikkiä ja itsekritiikkiä. Olen käsitellyt aihetta monissa blogikirjoituksissa viimeisten kolmen vuoden aikana.

Taloustieteilijöistä mm. Matti Tuomala, Pertti Haaparanta ja nuoremmista Jussi Ahokas ja Lauri Holappa ovat pyrkineet pitämään keynesiläisyyden lippua korkealla täällä Suomessa. Yhdysvalloissa mm. Paul Krugman, Joseph Stiglitz ja Robert Reich ovat taistelleet valtavirran taloustieteellistä ajattelua vastaan. Kysymys on oikeastaan laajemmasta asetelmasta nimittäin yhteiskuntatieteiden ja taloustieteiden sovittamisesta yhteen. Tämä ei onnistu kovin hyvin, jos klassisen taloustieteen edustajat vetäytyvät norsunluutorniin ja heittelevät sieltä 10 sentin kolikoita ymmärtämättömille.

Meillä ehkä Heikki Patomäki on eniten pyrkinyt näkemään yhteiskuntatieteet ja taloustieteet lomittuneina, jolloin avautuu uusia näköaloja yhteiskuntakehitykseen.

Pieni, ehkä triviaalikin esimerkki voi valaista tätä asetelmaa. Jotkut ovat nähneet nykyisen taantuman 2008-2014) syvempänä ahdinkona kuin 1990-luvun laman laskemalla miinusmerkkisiä talouskasvulukuja yhteen. Olen eri mieltä. Jos otetaan työttömyys mittapuuksi (mikä mielestäni on välttämätöntä) on 1990-luvun lama musertava pohjanoteeraus. Lähes kahdenkymmenen prosentin työttömyys suli kuuden prosentin tasolle kiduttavan hitaasti 15 vuoden aikana. Syytän taloustiedettä mekaanisesta lähestymistavasta inhimillisen ja yhteiskunnallisen (työttömyysongelma) tarkastelunäkökulman sijaan.

Yle uutisoi näyttävästi pari päivää sitten, että ”ekonomistit tyrmäävät velkaelvytyksen”. Tällaista ei kai ole oikein kukaan esittänyt. Sen sijaan on esitetty, että valtion omaisuuden myyntituloja (1,9 miljardia euroa) voitaisiin käyttää suuremmassa määrin kasvun tukemiseen kuin mitä hallitus kehysriihessään (0,6 miljardia euroa) esitti. Vastaavasti hallituksen esittämästä suurehkosta velan lyhentämisestä (1,3 miljardia euroa) tingittäisiin. Kun asiaa tarkennetaan näin, löytyykin kasvua tukevalle elvytykselle kannatusta!

Ylen uutisointi osoittaa kuinka herkkä tämä aihealue on. Otsakkeiden takana on halu osoittaa kaapin paikka ”haihattelijoille” – väärin perustein! Jotakin on tapahtumassa myös kansainvälisellä järjestötasolla. IMF esimerkiksi on luopunut ainakin osittain vanhasta austerity-linjasta ja ymmärtää nyt paremmin kasvun ja velan kanssa elämisen yhteyden. Samalla vaatimukset julkisen sektorin leikkauksista ovat maltillistuneet.

Taloustieteen tieteellisyys on myös joutunut kovalle koetukselle. Tunnettu on Kenneth Rogoffin ja Carmen Reinhartin kuuluisa excel-virhe, jossa he väittivät, että valtion velan ylittäessä 90 prosentin rajan bruttokansantuotteesta talouskasvu hidastuu keskimäärin prosentilla. Mitään tällaista ei tuon prosenttiluvun kohdalla tapahdu. Kysymys ei mielestäni ollut tarkoitushakuisuudesta, vaan yksinkertaisesti laskuvirheestä. Vahinko aiheutui, koska Rogoffin ja Reinhartin laskelma toimi juuri ”oikeaan” suuntaan klassisten austerity-näkemysten mukaisesti. Käytännön talouspolitiikassa lisättiin vauhtia ennestään vinhana pyörineeseen virhetrendiin.

Vastaavasti Alberto Alesina ja Silvia Ardagna ”todistivat” tutkimallaan aineistolla, että talouden sopeuttaminen (so. julkisen sektorin leikkaukset) pienentää budjettialijäämää. IMF heräsi kritisoimaan tutkimusta ja osoitti, että budjettialijäämä kyllä pieneni, mutta sille löytyi aivan muita syitä.

Voitaneen sanoa, että Alesina ja Ardagna vähintäänkin käyttivät tilastoja valikoivasti ja ”trendikkäästi”!

Harmillista on, että käytännön talouspolitiikassa herkästi tartutaan näihin uusklassista taloustiedettä tukeviin väitteisiin tai tutkimuksiin ja vasta-argumentit sivuutetaan elvytysmössönä.

Nykytaloustieteen luonne on vihdoin joutumassa kriittisen tarkastelun kohteeksi. On tärkeää, että taloustieteen sisältä nousee esille Robert Shillerin tutkimia pragmaattisia todisteita ihmisten ”eläinvaistojen” ohjaamasta käytöksestä. Kaikki ei tapahdukaan tehokkaiden, matemaattisesti eksaktien lakien alla. Objektiivisen kuvan saamiseksi tarvitaan siis ainakin matemaattisen taloustieteen, yhteiskuntatieteiden ja käyttäytymisteiden risteävää tutkimusta, muutoin olemme kunkin erillisen tieteenalan vankeja.

Yksi syy, miksi keynesiläinen talouspolitiikka ei ole noussut selkeämmin esiin johtuu siitä, että sen edustajat joutuvat toistamaan samoja perusfaktoja käytännön esimerkein höystettynä kerta toisensa jälkeen ja itseään toistaen. Huomattavan lukuisa vastustajien joukko leimaa puheet ”siksi samaksi”. Ehkä keynesiläisten kannattaisi ottaa oppia professori Robert Reichista, joka totesi eräässä haastattelussa, kuinka vaara voidaan välttää: ”be unpredictable” (älä käyttäydy ennustettavasti)!

Viime kädessä paljastuu, että on kysymys suuresta tulojen ja varallisuuden jaon taistelusta. Thomas Piketty toimii tässä eräänlaisena herättelijänä ja vedenjakajana. Jos siis koko se yhteiskunnallinen taistelu, joka käytiin 1900-luvulla (Bismarckin Saksasta aina 1980-1990-luvulle saakka) osoittautuu historian valtavirran poikkeamaksi, olemme käänteentekevän muutoksen edessä tai itse asiassa jo sen keskellä. Hyvinvointivaltio on tämän poikkeaman ytimessä, mutta niin ovat ehkä maailmansodatkin, jaettiinhan niilläkin tuloja ja omaisuuksia. Sosialismin läpimurto oli yksi tämän jakson merkittäviä mullistuksia ja oli lännessäkin - miedompana sovelluksena - valtavirran yhteiskuntapolitiikkaa. Pikettyläinen yhteinen nimittäjä aikakaudelle voisi olla tulojen tasaus.

Juuri Venäjä opettaa, että yhteiskunnallisten erojen tasoittaminen ei ole ulkoa opittavissa. Marx oli oikeassa, kun piti Venäjää toivottomana tapauksena sosialismin soveltamisalustana. Kun Neuvostoliitto kaatui palasivat ruhtinaat, nyt oligarkkien muodossa. Järjestäytyneessä Skandinaviassa sosialismilla oli otollisempi tulevaisuus.

Aikanaan paljon esillä ollut trickle-down economics (rikkaiden omaisuus ja tulot valuvat erilaisina sijoituksina koko yhteiskunnan - myös köyhien – hyödyksi) ei toimi läheskään odotetulla tavalla. Itse asiassa se on heikentänyt rahan kiertoa ja heikentänyt myös kapitalismin toimivuutta.

Aina kun Björn Wahlroos avaa suunsa minulle tulee mieleen hänen selkeä haaveensa palata menneisiin omaisuus- ja tuloerojen loistokkaisiin päiviin (1800-luku!), jolloin demokratian enemmistötyrannia ei ollut turmelemassa eliitin (aatelin) - välillä jo kadonneeksi luultua - elämänmuotoa.

Edellä kuvattu taistelu omaisuuksista ja tuloeroista on rakennettu nykyisen taloustieteen sisälle. Suurien omaisuuksien ja tulojen puolustamisen lobbareina on ylivoimaisia tahoja. Argumentteina he käyttävät tieteellisesti todistettuja klassisen taloustieteen hypoteeseja. Tavallisen köyhän kansan lobbarina länsimaissa toimii ”yhteiskunta” ja välillinen - parlamenttien ja kunnanvaltuustojen kautta toimiva - demokratia.

Onko yhteiskunnan roolin nähtävä vääjäämättä hiipuvan? Niin vastenmieliseksi monet tähtiekonomistit kokevat valtion edes jonkinasteisen roolin tai puuttumisen talouselämään.

Jää nähtäväksi, minkä mausteen tähän soppaan tuo nykyaikainen tietotekniikka interneteineen ja kaikkine sovelluksineen. Perusominaisuudeltaan informaatioteknologian nykysovellukset ovat positiivisella tavalla mahdollistajia. Mutta onko asia viime kädessä näin? Epäiltävää on, että nopeat syövät hitaat ja tuloerot tätäkin kautta suurenevat ja erojen kasvu mahdollisesti nopeutuu.

Siirtyminen kansallisesta (tai alueellisesta) sääntelystä globaaliin sääntelyyn on pahasti myöhässä ja osin se johtuu – paitsi teknisistä ongelmista - niin myös talouden asiantuntijoiden voimakkaasta lobbaustyöstä sääntelyä vastaan heikentyneen poliittisen järjestelmän sisällä.

Miksi salaliittoteorioita tarvitaan?

Vastaus otsakkeen kysymykseen voisi kuulua: siksi, että on olemassa ihan oikeasti salaliittoja! Mutta entäpä, jos salaliittoteorioita kehitellään riippumatta siitä, onko niihin aineksia? Mihin silloin tarvitsemme niitä? On ihmisiä, jotka suhtautuvat intohimoisesti salaliittoteorioihin. Toki on myös niitä, jotka suhtautuvat niihin kriittisesti. Kuulun itse jälkimmäisiin.

Tietenkin historia on täynnä todellisia salaliittoja, mutta vielä paljon enemmän on kuviteltuja salaliittoja. Mistä tämä salaliitoteorioiden tehtailu kertoo?

Tähän kysymykseen pyrkii vastaamaan David Aaronovitch kirjassaan ”Voodoo Histories. The Role of the Conspiracy Theory in Shaping Modern History” (2009). Näkökulma on vahvasti anglo-amerikkalainen.

En käy tässä läpi kaikkia Aaronovitchin tarkastelemia salaliittoteorioita. Otan muutaman esimerkin ja yritän muodostaa niistä kuvan, miksi salaliittoteorioita syntyy ja mitä tai ketä ne palvelevat.

Tunnetuimpia tapauksia, jotka Aaronovitch ottaa esille, ovat Franklin Delano Rooseveltin väitetty etukäteistieto japanilaisten Pearl Harborin hyökkäyksestä (jonka hän tietoisesti antoi tapahtua saadakseen syyn sodan julistamiselle), presidentti Kennedyn murha, prinsessa Dianan kuolema liikenneonnettomuudessa, Marilyn Monroen kuolema lääkkeiden yliannostukseen, WTC- tornien tuhoutuminen terroriteon seurauksena ja Joseph McCarthyn kommunistivainot.

Roosevelt on otollinen kohde salaliittoteorioille. Hän on kiistaton suurmies, joka taisteli Yhdysvallat läpi suuren laman ja toisen maailmansodan. Hänestä tuli voittojen symboli. Hän on myös esimerkki henkilöstä, joka poliittisten suhdanteiden muuttuessa joutui konservatiivisten tahojen uudelleenarvioinnin kohteeksi. Kolmekymmentälukua jälkikäteen perattaessa hän vaikutti sosialistilta newdealeineen ja elvytyksineen. Kylman sodan ensiaskeleita otettiin sodan vielä kestäessä. Se käynnistyi niillä hetkillä, kun Roosevelt kuoli (1944). Uudessa maailmassa Roosevelt näyttäytyi konservatiivien mielestä luopiolta, joka ei pitänyt puoliaan kommunisteja vastaan, vaan veljeili heidän kanssaan. Hyödyllinen liittolaisuus Neuvostoliiton kanssa Saksaa vastaan kääntyi nyt Rooseveltin syyllistämiseksi. Tässäpä pohjaa salaliitoteorioille.

Varsinainen salaliittojen aalto käynnistyi, kun heti sodan jälkeen Neuvostoliitto räjäytti ensimmäisen atomipommin (1949), Tsiang Kai-shek pakeni Kiinasta Formosan saarelle ja pohjoiskorealaiset hyökkäsivät etelään. Alettiin kysellä, kuka oli vastuussa moisesta kehityksestä. Rooseveltin hallinto sai raskaat syytökset osakseen epäiltyjen hallituksen palkkaamien kommunistien takia.

Näiden ja monien muiden – pääosin sisäpolitiikasta nousseiden – uhkien seurauksena käynnistyi varsinainen kommunistivakoojien metsästys. Vaikka Algier Hissin ja Ethel ja Julius Rosenbergin tapaukset näyttävät osoittavan, että kommunistisolutus oli edennyt vähäisessä määrin hallintoon, ei ongelma näyttänyt kovin huolestuttavalta.

Niinpä Joseph McCarthy halusi tehdä epäamerikkalaisesta toiminnasta suuren asian politiikassaan. Hän todellakin hakemalla haki kongressivaalien vaalikampanjalleen teemaa ja ”päätti” eräiden ystäviensä suosituksesta valita kommunistivaaran pääaiheekseen. Hän väläytti, että oli 205 nimen luettelo henkilöistä, jotka olivat kommunistisen puolueen jäseniä ja edelleen työskentelivät hallinnossa. Tästä käynnistyi valtava vainoharhainen kampanja, jossa Yhdysvallat – maailman johtava suurvalta - näytti joutuvan paniikkiin pienen ideologisen toisinajattelijaryhmän takia. Epäilyksen alle joutui paljon liberaaleja, joilla ei ollut mitään tekemistä Neuvostoliiton kanssa. Mitään listaa ei tietenkään koskaan tullut julkisuuteen. McCarthyn pääväite oli, että kommunistisolutuksen takia Yhdysvallat oli heikentynyt (decline), mutta kaikki muu todistusaineisto osoitti, että Yhdysvallat eli historiansa kukoistavinta aikaa 1950-luvulla. Vuoteen 1954 mennessä McCarthyn kuvittelemilta paranoideilta ”salaliitoilta” oli pudonnut pohja pois.

John F. Kennedyn murha on varsinainen salaliittoteorioiden aarrearkku. Herkkyys salaliitoteorioille näkyy heti murhatapahtuman jälkeen tehdyssä gallupissa. Kun amerikkalaisilta kysyttiin viikko surmatyön jälkeen, toimiko Oswald yksin vai oliko taustalla salaliitto, oli vain 29 prosenttia sillä kannalla, että Lee Harvey Oswald oli yksinäinen asemies. Kuitenkaan näille ihmisille ei ollut ehtinyt kertyä mitään todistusaineistoa käsityksensä tueksi. Heillä oli siis ennakko-oletus, että presidentin murhaamiseen täytyi olla olemassa salamurhakoneisto. Miksi Kennedyn murhaan liitetään salaliitto jo oletuksena?

Parhaan selityksen on mielestäni antanut William Manchester, joka kirjotti Kennedyn elämäkerran jo 1960-luvulla. Hän muotoili ajatuksensa suurin piirtein näin: Jos ajatellaan ”maailman suurinta rikosta”, juutalaisten massamurhaa 1930- ja 1940-luvulla ja ”suurinta mahdollista rikolliskoneistoa”, natsihallintoa, niin näiden välillä vallitsee tasapaino: suurin mahdollinen rikos, suurin mahdollinen rikoksen tekijä. Mutta jos ajatellaan ”maailman mitättömintä ihmistä” Lee Harvey Oswaldia ja ”maailman mahtavinta ihmistä”, Yhdysvaltain presidenttiä, ei näiden välille saa mitenkään ”tasapainoa”. On kehitettävä murhaajien puolelle laaja salaliitto, jolloin murhaajien ja murhatun välille saadaan tasapaino.

Kennedyn murhaan liittyvien salaliittoteorioiden yhteydessä olen pannut merkille, että ennen kuin ruvetaan luomaan erilaisia murhateorioita, täytyy virallinen selitys ”raivata pois tieltä”. Tässä tapauksessa virallista tahoa edustaa Earl Warrenin komission raportti (1964). Se on pyritty osoittamaan kelvottomaksi lukemattomilla tavoilla.

Mielenkiintoista on, että Warren itse epäili ennen nimitystään, että komissio vain lisää spekulaatioita murhaan liittyen (verrattuna siihen, että se olisi tutkittu poliisiasiana) ja hän oli oikeassa. Itse asiassa hän pisti hanttiin vahvasti presidentti Johnsonille vastustaessaan nimitystään komission johtoon. Mikään ei auttanut.

Komissio teki valtavasti hyvää työtä. Olen lukenut raportin avainkohdat ja pidän sitä aivan kelvollisena tutkimuksena. Salaliittoteorioiden kannattajat ovat pilkanneet raporttia monin eri tavoin. On haluttu saada se huonoon huutoon, jotta omissa spekulaatioissa ei tarvitsisi ottaa huomioon ”virallista totuutta”. Arvostelijoilla on ollut 50 vuotta aikaa osoitella tutkimuksen aukkokohtia (niitäkin toki on, mutta eivät ne välttämättä paljasta mitään oleellista itse veriteosta), mutta komissio joutui työskentelemään aikapulassa kovan paineen alla, sillä ihmiset halusivat tietää nopeasti totuuden.

Warrenin komissiota käy miltei sääliksi. Niin toivoton tehtävä sillä oli osoittaa jokin - kaikkitietävät kritisoijat kestävä - lopputulos presidentin murhasta. Vaikka komissio ei olisi tehnyt virheen virhettä työssään, ei se olisi pystynyt estämään tuhotonta määrää salaliittoteorioita. Warrenin komissio joutui ottamaan tapahtumapaikan faktat huomioon pilkuntarkasti, mutta salaliittoteorioiden ei tarvitse ottaa mitään komission työstä huomioon. Sehän on leimattu paperiläjäksi, jossa ”ei ole oikein muuta kuin Kennedyn nimi”, kuten eräs yli-innokas murhateoretisoija ilveili.

Mikä tekee JFK:n Marilyn Monroen ja prinsessa Dianan kuolemat elämää suuremmiksi. Aaronovitchin mukaan heidän nuoruutensa (JFK 46, MM 36, Diana 36) ja heidän ikonin asemansa. ”Kaikkia pidetään kauniina ja kaikkien kuvat ovat tunnettuja miljardien ihmisten kodeissa”, toteaa Aaronovich. Heidän kuolemaansa liittyy tavallisten ihmisten avuttomuus tehdä mitään heidän hyväkseen. Miksi? Koska salaliittoteorioihin uskovien mielestä kuolemien takana oletetaan olevan kasvottomia tiedustelu- tai viranomaislähteitä tai järjestäytyneen rikollisuuden eikä tavallisia mattimeikäläisiä.

Mitä on salaliittoteorian tuolla puolen, jos kysymys ei ole todistettavasti ihmisten välisestä sopimuksesta tehdä kauheuksia? Useimmiten ei mitään! Mutta joissakin tapauksissa saattaa löytyä yksilön paranoija. Ja paranoija on usein puolustusjärjestelmä välinpitämättömyyttä vastaan ”että siis kukaan ei välitä sinusta”, kuten Aaronovitch toteaa viitaten psykologi Stephen Grosziin.

tiistai 13. toukokuuta 2014

Pako pimeyteen - Olavi Paavolaisen matkassa

Ville Laamasen tuore väitöskirja ”Suuri Levottomuus. Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936-1939” (2014) on ilmestynyt Painosalaman kustantamana kirjana. Olen lukenut aiemmat Paavolaisen elämäkerrat ja myös suurimman osan hänen tuotannostaan. On siis mahdollista verrata omia tuntemuksiani väitöskirjan analyysiin.

Olavi Paavolainen on kiehtonut valtavaa määrää ihmisiä ja paljon hänestä on myös kirjoitettu. Mikä on Laamasen panos aiempaan? Se on ilman muuta merkittävä, koska iso pala on puuttunut paavolaishistoriasta. Tarkoitan hänen matkaansa maailmansodan aattona Neuvostoliittoon. Laamanen on päässyt arkistojen kautta käsiksi Paavolaisen oppaiden (ja peräänkatsojien) raportointiin Neuvostoliiton viranomaisille. Näin ilmestymättä jäänyt matkakirja pystytään aihepiirien ja osin sisältöjenkin osalta rekonstruoimaan, vaikka puuttuvaa kirjaa ei tietenkään voi korvata millään jälkianalyysillä.

Muutoinkin Laamanen tarkentaa kuvaa Paavolaisesta. Lopullista sanaa ei varmaankaan tässäkään väitöskirjassa esitetä, mutta rima jää keikkumaan korkealle tulevia kirjoittajia ajatellen. Tietenkin on muistettava, että nyt keskitytään ”matkakertoja” Paavolaisen aktiivisiin vuosiin 1936-1939. Paavolaisen 1920-luku on myös äärimäisen tärkeä samoin kuin talvi- ja jatkosodan kokemuksia peilaava ”Synkkä yksinpuhelu”. Paavolainen ehti luoda vielä yhden uran radioteatterin johtajana (1948-1964).

Paavolainen teki tunnetut matkakirjansa (Pako pimeyteen -trilogia: ”Kolmannen valtakunnan vieraana”, ”Lähtö ja loitsu” ja ”Risti ja hakaristi”) juuri tuolla aikavälillä 1936-1939. Neuvostoliiton matka täydentää kokonaisuuden.

Paavolaisen sisäisen minän ja hänen ulkoisen habituksensa erittelyssä mennään nyt todella syvälle. Viittaan ohessa Laamasen tekstiin useasti pitäen omaa vaikutelmaani Paavolaisesta rinnalla. En pyrikään käymään läpi Laamasen teoksen koko repertuaaria, vaan ainoastaan itseäni eniten viehättäneet teemat. Paavolaisen elämäkertapalaset olivat hyvässä järjestyksessä jo hänen ystävänsä Matti Kurjensaaren kirjassa ”Loistava Olavi Paavolainen” (2. painos 1975, kirjahyllyssäni kunniapaikalla), minkä Laamanen myöntää. Tiedossa on, että jälleen on tulossa yksi uusi kirja markkinoille. Paavolaisen tarina ei pääty, vaan jatkuu……

Aloitan Neuvostoliiton vierailusta. Matka tapahtui ajallisesti mielenkiintoisessa kohtaa. Stalinin terrori oli juuri hellittänyt (pahimmillaan 1936-1938) ja vuosi 1939 oli Neuvostoliitolle seesteisempää liittolaisten hakua näkyvissä olevaa sotaa varten. Neuvostoliitto selvästi haki yhteyksiä länteen, mutta päinvastoin kuin aiempina vuosina raakalaismaiset massateloitukset loitonsivat länttä Neuvostoliitosta. Halukkaita vierailijoita ei niin vain ilmaantunut. Paavolaisen vierailu oli suojasään aikainen harvinainen vierailu. Neuvostoliiton piti olla varuillaan vierailujen suhteen: Andre Gide oli juuri käynyt Neuvostoliitossa, mutta ”petti” venäläisten luottamuksen kohdistamalla matkakirjassaan kovaa arvostelua Neuvostoliiton järjestelmää kohtaan. Paavolaiselta haettiin vakuutusta, että matkakuvaus on ”objektiivinen”.

Paavolainen näytti asennoituvan niin, että Neuvostoliitto oli tulevaisuuden valtio, se oli lupaus paremmasta yhteiskunnasta. Mutta niin oli natsi-Saksakin. Paavolaisen matkakirjoja onkin tarkasteltava rinnakkain, vaikka ajallista etäisyyttä on (Saksan matkan kohokohta oli Nürnbergin puoluepäivien loistavat puitteet vuonna 1936) kolmisen vuotta.

Paavolaisella oli ”tilausta” selittää maailmaa suurvaltojen näkökulmasta. Hän teki sen usein liioittelevalla, mutta fasinoivalla tavalla. Paavolaisesta sanottiin, että hän halusi olla voittajan puolella. Niin halusi moni muukin, mutta ei näyttänyt sitä sillä tavalla kuin Paavolainen. Väite on kuitenkin yksipuolinen. Ennen kaikkea Paavolainen halusi olla oikeassa ennen muita, olla keulakuva (Jaakko Paavolainen!), näyttää suuntaa. Tämä ominaisuus hänessä oli jo Tulenkantajien parhaina päivinä.

Tässä on periaatteettomuuden vaara. Tämän hetteikön Paavolainen pystyi torjumaan ainakin osittain eläytymällä tai haltioitumalla uuteen maailmaan omalla jäljittelemättömällä tyylillään.

Yksi ikkuna Paavolaisen näkemyksiin on pettymys kristinuskoon. Saksan pakanallinen ”natsiuskonto” vetosi häneen, samoin hän näki neuvostososialismissa uskonnollisia piirteitä. Hän siis koki totalitääriset ideologiat uusina uskontoina.

Mikä erotti natsismin ja neuvostososialismin? Laamasen mukaan Paavolainen näki sosialismissa tieteellisen selityksen maailmalle, jonka avulla Neuvostoliitto yritti nopeuttaa yhteiskunnallista muutosta ja historian kulkua. Kansallissosialismi taas pyrki suojelemaan herrakansaa ulkoisilta vaikutteilta. Neuvostoliitto tarjosi tieteellisen rationaliteetin ja Saksa biologisen maailmanselityksen.

Oliko Paavolainen natsi? Varmaan satoja kertoja esitetty kysymys! Vai oliko hän kommunisti? Lähimpänä kansallissosialistista aatetta hän oli keväällä, kesällä ja syksyllä 1941. Hän halusi olla Saksan voittavien aseiden puolella. Saksan ihailu karisi sitä mukaa kuin lähestyttiin Stalingradin katastrofia. Hänen vasemmistolainen kautensa taas asettuu sodan jälkeiseen aikaan. Silloinkin hän varmaan viehättyi Neuvostoliiton voimasta. Koskaan hän ei kuitenkaan antautunut samalla tavalla aatteen vangiksi kuin sanokaamme V.A. Koskenniemi.

Vaikeimmilla hetkillään Paavolainen oli hyvin katkera demokratialle, liberalismille ja kristinuskolle. Hänen uuden hakemisensa sai ne kuulostamaan vanhanaikaisilta. Miten helppoa onkaan nähdä demokratia voimattomana, ikäloppuna, mahona järjestelmänä verrattuna kansallissosialismin lupaukseen nuorekkaasta, innoittuneesta maailmasta. Lupausta ei kuitenkaan koskaan lunastettu.

Neuvostoliitossa hän osin Andre Giden johdattelemana päätyi näkökannalle, että venäläisillä oli toisaalta ylemmyyskompleksi: kaikki oli Neuvostoliitossa paremmin kuin muualla. Toisaalta heillä oli alemmuuskompleksi, joka ilmeni tyydyttämättömänä kiitosvajeena. Joku tässä natsaa nyky-Venäjän kanssa! Näen sodan monessa mielessä traumaattisena kokemuksena Paavolaiselle. ”Synkässä yksinpuhelussa” hän valitti, että (sodan aikana) vain sota oikeutti olemassaolon ja hän itse oli TK-mies, siis irti välittömästä sotimisesta. Kuitenkin vuonna 1944 hänen oli vaikeaa irrottautua asepuvusta. Miten vaikealta siviili näyttikään! Mutta sota myös tuhosi Paavolaisen uljaat visiot uudesta maailmasta. Paavolainen tunsi, että hänen tähtihetkensä olivat maailmansotien välisenä aikana.

Paavolainen on innoituksen lähde hänestä kirjottaville ihmisille! Kirjoittajat tempautuvat Paavolaisen sfääreihin ja ”ylittävät itsensä”. Tässäkin mielessä Paavolaisen levoton innoittuneisuus jättää jälkensä meihin perässä tulijoihin. Toinen havaitsemani suhtautumismalli Paavolaiseen on kyynisyys. Häntä pidettiin suorastaan valehtelijana ”Synkän yksinpuhelun” ilmestymisen aikaan. Joka tapauksessa hänen TK-tovereistaan esimerkiksi Kari Suomalainen lähes inhosi Paavolaista sodan aikana. Toisaalta vaikkapa Kim Borg ylisti Paavolaisen rehellisyyttä.

Olisiko Paavolaisesta tullut natsi-Saksan aseiden voittaessa uskollinen natsialamainen? Tuskinpa. Hän sai liberaalin demokratian oloissa kirjoittaa haluamallaan tavalla. Autoritäärisessä yhteiskunnassa hän olisi nopeasti joutunut vastatusten omantuntonsa ja itsekunnioituksensa kanssa. Suomalaisessa demokratiassa häntä ärsytti ”kirkonkylämentaliteetti”. Suoni näytti umpiolta, jossa ei oikein nähty, missä maailmalla mennään.

Paavolainen halusi olla hätkäyttäjä. Hakiessaan hätkäyttämiselleen voimaa autoritäärisistä järjestelmistä, hän eteni alueelle, jossa hän tunsi ajoittain – mutta vain ajoittain - olevansa omimmillaan. Kieltämättä demokraattinen järjestelmä näytti heiveröiseltä maailmansotien välissä. Paavolainen sai demokratiavastaisen tartunnan kuten moni muukin. Hän ei kuitenkaan koskaan antautunut täysin virran vietäväksi.

Minulle on jäänyt kuva, että Paavolainen halusi eristää sekä idästä että lännestä tiettyjä piirteitä, joita hän jäi ihailemaan. Neuvostoliitossa hän eläytyi kulttuurikokemuksiin (joita kaikkia ei oltu kaavamaistettu) ja natsi-Saksassa hän ihastui ruumiinkulttuuriin.

Laamanen vertaa Paavolaista kirjailijakollega Tatu Vaaskiveen. Vaaskiveä ohjasi läntinen demokraattinen rationaliteetti. Niinpä Vaaskivi moitti Paavolaista Pako pimeyteen -trilogiaa ”paluusta vanhaan, joka ei ollut enää mahdollista”. Eikö natsi-Saksa ollutkin juuri mahti, joka haki olemassaolon oikeutuksen menneisyyden tarunhohtoisista legendoista?

Monille ulkopuolisille natsi-saksa saattoi merkitä paluuta vakauteen, pois liberaalin demokratian häilyvyydestä. Mutta Paavolainen ei tätä hakenut, vaan kansallissosialismin toista puolta, uutta eliksiiriä ja vitaalisuutta.

Voisin arvostella Paavolaista oman läntiseen arvomaailmaan sitoutumiseni vuoksi. Eikö Paavolainen antautunut liian herkästi totalitääristen ideologioiden viekoiteltavaksi? Paavolainen ei kuitenkaan haudan takaakaan antaudu tuomittavaksi, koska hän oli monipuolinen, vaikeasti tulkittava ja koska hän vältti ehdotonta sitoutumista.

Sota ja ”Synkkä yksinpuhelu” sen kuvajaisena summaa Paavolaisen epäonnistuneet odotukset monilla eri tavoilla. Ei tullut kansallissosialismin uutta nuorta dynaamisuutta eikä sosialismin tieteellisesti perusteltua uutta ihmistä.

Länsimainen demokratia oli Paavolaisen ympäristö sodan jälkeen. Ei hän toki ollut niin lyöty kuin hänestä sanottiin. Hän oli päinvastoin innostunut työstään radion kuunnelma-arkkitehtuurin luojana. Mutta suuri innoittuneisuus luovana kirjailijana oli auttamatta takanapäin.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Kapitalismin vaiheet

Jussi Ahokas ja Lauri Holappa ovat kirjoittaneet ”Rahatalous haltuun” -teoksen (Like, 2014) talouden historiasta ja viimeaikaisista ilmiöistä nimenomaan kriisitaloustieteen näkökulmasta. Kirjan alaotsake ”Irti kurjistavasta talouspolitiikasta” kertoo, mistä on kysymys. Kirjoittajat ovat keynesiläisen talouspolitiikan ja taloustieteen kannattajia. Ahokas ja Holappa ovat oppositiossa valtavirran uusklassista taloustiedettä kohtaan.

Arvioin tässä kirjaa vain lähinnä niiden viittausten osalta, jotka koskevat kapitalismin vaiheita historiassa. Tekijät viittaavat lähteinään etenkin Hyman P. Minskyyn ja Michal Kaleckiin.

Em. klassikoihin perustuen kapitalismin historia voidaan jakaa neljään osaan: 1) Kauppakapitalismiin 1400-luvulta 1800-luvulle, 2) Finanssikapitalismiin (1800-luvulta 1930-luvulle), teollisuuskapitalismiin 1940-luvulta 1960-luvun lopulle ja salkunhoitajakapitalismiin varsinkin 1980-luvulta eteenpäin. Tähän jakoon on helppo yhtyä, joskin aikarajat voisi esittää liukuvampina. Käytän Ahokkaan ja Holapan tekstiä pohjana omille tulkinnoilleni.

Kauppakapitalismin synnytti kaupan ja rahoituksen yhteenkietoutuminen. Kun tavaraa myytiin kauaksikin (ostajataholle) tarvittiin väliin rahoittaja, joka pystyi varmistamaan, että kauppa todella toteutui odotetusti.

Pankkitoiminta kehittyi ikään kuin luonnostaan tavarakaupan ympärille. Pankkiirit verkostuivat keskenään ja muodostivat kauppiaille tuki- ja avustusrenkaan, toki palkkiota vastaan.

Kaupan luotottaminen oli oleellinen osa rahoittajatahon toimintaa. Vähitellen luottamus osapuolien kesken lisääntyi niin, että kauppakapitalismia voidaan nimittää systemaattiseksi järjestelmäksi. Kaupankäynnin ympäristöinä toimivat usein kaupunkivaltiot, joiden välillä käytävään kauppaan kehitettiin valuutanvaihto. Jo tuolloin syntyi nykydollarin tapaisia ankkurivaluuttoja.

Vähitellen kauppakapitalismi muuttui finanssikapitalismiksi. Kauppapankkitoiminta oli sidottu selkeisiin tavaramäärien rahoitusoperaatioihin, mutta kun teollistuva yhteiskunta loi valmiudet suurteollisuudelle ja infrastruktuurille, tarvittiin uusia kapankäyntiympäristöjä ja menetelmiä. Kauppakapitalismin aikaan suurissa operaatioissa käytettiin valtiota tai kauppakomppanioita, mutta nämä siirtyivät finanssikapitalismissa (ei toki kokonaan!) yksityisen rahoitussektorin haltuun.

Monet pitävät tätä vaihetta ”oikean” kapitalismin alkuna. Ahokas ja Holappa tuovat esille kaksi suuntausta finanssikapitalismista. Saksassa rahoituspalvelut keskittyivät suurille ”universaalipankeille”. Pankit toimivat lainoittajina, mutta myös yritysten omistajina. Yritysten hallituksissa oli pankin edustajia. Mielestäni tätä mallia sovellettiin myös Suomessa (KOP ja SYP) 1800-luvun lopulta aina 1980-luvulle saakka.

Yhdysvalloissa samassa roolissa olivat suuret investointipankit. Pankit, etenkin J.P. Morgan kasvoivat valtaviksi jättiläisiksi, jotka muuttivat yritysten rahoitusrakennetta. Investointien velkarahoitus kasvoi erittäin merkittäväksi tekijäksi.

Rahoituslaitoksista kasvoi valtioita suurempia toimijoita. Rahamarkkinakapitalismi sitoi valtioita rauhan ylläpitoon. Taloudellinen riippuvuus valtioiden välillä kasvoi. Ei voitane pitää sattumana, että vuosien 1815-1914 välinen aika oli taloudellisten sidonnaisuuksien aikaa positiivisessa mielessä, jossa sodat olivat harvinaisia.

Finanssikapitalismi eteni nopeasti 1800-luvulla ja monet ihailevat tuota aikaa oikean pidäkkeettömän kapitalismin kulta-aikana (mm. Björn Wahlroos). Yhteiskuntarauhaa uhkasivatkin tekijät sisältäpäin. Holappa ja Ahokas sivuuttavat nämä tekijät kirjan perusteeman ulkopuolisina asioina, mutta tähän sopinee joitakin huomioita 1800-luvun kapitalismista.

Kapitalismin edetessä jäivät teollisuustyöntekijöiden olot retuperälle ja koko 1800-luku oli marxilaisittain taistelua työväen olosuhteiden parantamiseksi. Vasta 1800-luvun lopulla saavutettiin merkittäviä tuloksia.

Myös rahamarkkinoiden sisällä tapahtui merkittäviä ilmiöitä. Pankkikriisit koettelivat toistuvasti pankkien asiakkaita. Romahdusmaisia kriisejä oli ainakin 1830-luvun lopulla, 1858, 1873, 1884, 1893 ja 1907. Ne olivat selvästikin tulosta finanssikapitalismin luonteesta, jossa edellä kuvatulla tavalla pankkeihin kertyi hyvin monenlaisia toimintoja. Niinpä tallettajien rahoja käytettiin investointien rahoittamiseen usein suurilla riskeillä. Seurauksena oli talletuspakoja ja rahojen menetyksiä esimerkiksi eläkesäästäjille. En mitenkään pidä 1800-lukua esimerkillisenä pankkitoiminnan aikana. Pikemminkin se edustaa häikäilemätöntä, säätelemätöntä pankkitoimintaa, josta hyödyt jakautuivat liian harvoille.

Yhdysvalloissa puuttui viime kätinen taho, joka olisi pääomittanut pankkeja kuplan puhkeamisen hetkellä. Tämä taho olisi ollut keskuspankki. Fed perustetiin vasta vuonna 1913 (se oli muuten kolmas kerta, kun keskuspankki perustettiin!).

Finanssikapitalismin aikakausi päättyi suureen pörssiromahdukseen 1929. Sitä seurannut sääntelyn kausi vallitsi 1930-luvun alkupuolelta lähtien (ratkaisevana pidän vuotta 1933) aina 1970-luvun lopulle asti. Vuosiluvuista vallitsee varmaan erilaisia käsityksiä. Itse käsitän ajanjakson laajempana kuin useimmat taloustieteilijät.

Toinen maailmansota on toiminut merkittävänä katalysaattorina kapitalismin seuraavalle kaudelle, josta Ahokkaan ja Holapan kirjassa käytetään nimeä teollisuuskapitalismin kausi. Tämä kausi osuu melko tarkasti samaan ajankohtaan kuin talouden sääntelyn kausi. Voi olla, että sääntely jäi maailmansodan jälkeen ikään kuin ”päälle”. Bretton Woods -järjestelmällä (1944) sidottiin dollari kultakantaan ja muut valuutat dollariin. Näin suureen lamaan kaatunut edellinen kultakantakausi palautettiin tosin parilla reunaehdolla: 1) Sopimukseen kytketyillä mailla oli oikeus muuttaa valuuttansa vaihtosuhdetta talousvaikeuksissa ja 2) Perustettiin IMF tukilainoittamaan valuuttakriiseihin ajautuneita maita.

Kultakannan merkillinen piirre on ollut, että kun se on pystytetty rahamarkkinoiden vakauden ylläpitäjäksi, niin se on ollut usein ensimmäinen ”uhri” , joka on kaatunut ajauduttaessa kriiseihin ja konflikteihin (vrt. ensimmäisen maailmansodan aattona tapahtunut kultakannasta irtautuminen). Myös Bretton Woodsin tarina oli lyhyt.

Teollisuuskapitalismi merkitsi julkisen sektorin (ml. keskuspankki) vallan kasvua mm. teollisuussijoituksissa ja yleensä yhteiskunnan toiminnoissa. Hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen ajoittui keskeisiltä osiltaan tälle kaudelle.

Tuo aikakausi merkitsi monille tavallisille kansalaisille positiivisten seikkojen toteutumista: vallitsi lähes täystyöllisyys, elintaso kasvoi nopeasti, taloudellinen kasvu oli nopeaa, talouden kuplat loistivat poissaolollaan, palkkaerot olivat pienet ja hyvinvointiyhteiskuntaa laajennettiin. Niille, jotka hakivat korkeaa tuottoa sijoitetulle pääomalle, kausi oli vähemmän suotuisa, joskaan ei huonokaan. Teollisuus ei tuntunut jakson lopulla tuottavan tarpeeksi hyviä tuottoja.

Korkeampia tuottoja odottaneet teollisuus- ja rahamarkkinatahot ”kyllästyivät” teollisuuskapitalismiin, koska työväestön valta oli niiden mielestä tarpeettoman suuri ja inflaatio liian korkea. Haettiin korkeatuottoisempia sijoituskohteita.

Bretton Woods järjestelmä kaatui vuonna 1971, mutta seuraava kapitalismin vaihe eli salkunhoitajakapitalismi alkoi laajamittaisesti vaikuttaa mielestäni vasta 1980-luvun vaihteesta lähtien. Salkunhoitajakapitalismille välttämätön säätelyn purku käynnistyi vasta 1980-luvun vaihteessa ja jatkui aina vuosituhannen loppuun saakka. Olen usein käyttänyt esimerkkinä Yhdysvaltain Glass-Steagall -actia, joka tuli voimaan vuonna 1933. Sillä oli merkittävä rooli finanssikapitalismin päättymisessä. Irrottihan se talletuspankkitoiminnan investointipankkitoiminnasta. Talletusrahoja ei ollut mahdollista käyttää enää sijoittamisen välineenä, vaan investointipankit joutuivat hankkimaan investoitavat varat riskisijoittajilta. Joka sijoitti, varautui myös rahojen menetykseen.

Vuonna 1999 Glass-Steagall -act. purettiin. Se oli sääntelynpurkukauden viimeisiä purkukohteita, mutta ehkä kaikkein ratkaisevin tulevan finanssikriisin käynnistymisen kannalla. Lain purkamisen myötä syntyneet finanssitavaratalot mahdollistivat jälleen pelaamisen toisten rahoilla, kuten ennen vuotta 1933.

Teollisuustuotannon alamäki länsimaissa käynnistyi samaan aikaan, kun salkunhoitajakapitalismi löi läpi. Pääomat sijoitettiin rahamarkkinoille. Siirryttiin finansialisaation kauteen. Samaan aikaan kehittyivät eksoottiset rahoitusinstrumentit, joiden käyttöä ei selvästikään hallittu. Mikä tekijöistä oli ratkaiseva siirtymisessä salkunhoitajakapitalismiin? Ehkä kaikki edellä mainitut tekijät yhdessä (ja monet muut seikat) vaikuttivat asiaan.

Toisaalta asia voidaan nähdä myös päinvastoin: lyhyen aikavälin tuotto-odotukset, velkavetoinen sijoittaminen ja arvopaperistamisen helppous ovat johtaneet sijoitusten suuntautumiseen pois tuotannollisen toiminnan pitkäjänteisestä rahoittamisesta (reaalitalouden liiketoiminnasta). Teollisuuden osuus bkt:stä on pudonnut kaikissa länsimaissa.

Paluu uudelleen finanssikapitalismin tyyppiseen kauteen toi mukanaan samat ilmiöt kuin finanssikapitalismin ollessa voimissaan. Kuplataloudesta tuli toistuva ilmiö, kuten 1800-luvulla. Siirryttiin jälleen rahamarkkinoiden epävakauden kauteen. Talouden romahdukset koskivat kymmeniä maita 1980-luvulta 2000-luvulle.

Sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa on pyritty palaamaan järkevään sääntelyyn 2010-luvulla. Finansialisaatio on edelleen voimissaan, mutta pahimmat ylilyönnit on pystytty sääntelyä lisäämällä torjumaan.

Mikä olisi tämän uuden kapitalismin nimi? Emme ole varmaankaan vielä nähneet kaikkia salkunhoitajakapitalismin ilmiöitä. Samaan aikaan globaali talous on kasvattanut kehittyvien talouksien teollisuutta. Kehittyneissä länsimaissa taas vannotaan palvelujen nimeen kaupankäynnin kohteena. Voisiko uusi kapitalismi perustua globaalin työnjaon hedelmällisyyteen? Olisiko syytä puhua arvoketjukapitalismista, jossa työnjaollisesti tavaroita ja palveluja tuotetaan eri puolilla maailmaa sen mukaan, missä työn tuottavuus ja hinta-laatusuhde on edullisin?

Ehkä todennäköisin uusi nimi on kuitenkin internetkapitalismi, jossa oleellisin piirre on tuotannon, palvelujen ja rahatalouden etähallinta, ja jossa robotiikalla on oma tärkeä roolinsa. Tämä linkittyy saumattomasti arvoketjukapitalismiin.

torstai 8. toukokuuta 2014

Dostojevski kävi täällä?

HS:n toimittaja Jussi Pullinen on herätellyt keskustelua Venäjästä (nyky-Venäjän aatteettomuudesta) ja Suomen 1970-luvun taistolaisten aatteellisuudesta (HS: ”Taistolaisilla oli niin helppoa”, 6.5.2014). Kun itse elin nuoruuteni tuon ajan opiskelijamaailmassa ja koin nuo päivät, päinvastoin kuin Pullinen, niin voinen kommentoida vähän syitä ja seurauksia.

Elin opiskeluajat monien taistolaisten ympäröimänä. He eivät poikenneet niin paljon keskiverto-opiskelijasta, etteikö heidän seuraansa olisi voinut sopeutua. Kun ihmettelin vasemman reunan kämppäkaverilleni, miten hän pärjäsi läheisen opiskelijakaverinsa, patamustan oikeistolaisen kanssa, hän vastasi, ettei ”niistä asioista” (siis ideologiasta ja politiikasta ) puhuttu. Näin kätevästi se kävi. Ihan samalla tavalla tänä päivänä ideologisesti eri tavalla suuntautuneet ihmiset juttelevat keskenään.

Suuri asia, joka tänä päivänä unohdetaan silloin, kun puhutaan noista tarunhohtoista päivistä, on opiskelijoiden etujen puolesta taistelu. Ei siinä tarvinnut hirveästi väriä tunnustaa. Oltiin suurin piirtein samalla puolella.

Tietenkin ajattelun erot tulivat monella tapaa esiin ja joskus keskustelut olivat kovin repiviä. Tosin illalla saatettiin kallistella mukia samassa pöydässä.

Muistan kuinka laudaturseminaarissa oli joukossa muutamia taistolaisia, jotka erottuivat joukosta ideologisen kiivauden vuoksi. Eräskin opiskelija oli valinnut aiheekseen teeman Marxin Pääomasta. Herätti huomiota, kuinka hän lähinnä referoi Pääomaa. Opiskelijaopponentti toisteli, että ”tämä on niin kovaa asiaa, ettei tähän pääse mitenkään kiinni”. Pääoman liturginen ote vangitsi sekä esityksen pitäjän että hänen opponenttinsa. Englannista tullut opettajamme puuttui peliin kritisoimalla voimakkaasti suomalaisten vasemmistolaisten pitäytymistä ortodoksisessa marksilaisuudessa ilman silloin Euroopassa niin muodikasta uusmarksilaista otetta. Kummallista se olikin. Suomalaiset marksilaiset olivat äärimmäisen sitoutuneita Pääoman raamatunomaiseen tulkintaan.

Hätkähdin, kun luin Heikki Mäki-Kulmalan (1951-2014) äkillisestä poismenosta. Ja niin nuorena – samanikäisenä kuin minä! Mäki-Kulmalan tilitys taistolaisvuosistaan ”Taistolaisuuden harmaa kirja” on yksi parhaista aikalaiskuvauksista. Ei sille mitään mahda, että monet tuon ajan radikaaleista olivat myös kaikkein terävimpiä tyyppejä – ja kai se on nykyisinkin niin. Aatteet vain ovat toiset.

Muistikuvissani Mäki-Kulmala arkipäiväisti tuon ajan vallankumoushengen hieman ironiseen sävyyn. Nythän näistä hahmoista on tehty ilmestyskirjan petoja ja Suomi eli todellisia vaaran vuosia. Ei nyt sentään.

Kaikesta huolimatta nykyajan suhtautuminen – toimittaja Pullisen tapaan – on mystifioinut nuo aatteen kultaiset ajat. Elettiin ”modernia” aikaa, jolloin sosialismi ja kapitalismi olivat suuria kertomuksia. Nykyinen postmoderni (huh, tulipa vanhanaikainen termi) aikakausi on sekoittanut aatteet sekavaksi mössöksi. Ainakin Pullinen näkee tämän niin. Ehkä avainideologia – jos nyt ideologiasta voidaan puhua – on ylikonsumerismi. On ”vain” keskituloisten kuluttamista: autotallit täyttyvät tavarasta niin, että autot seisovat tallien ulkopuolella. No, rehellisyyden nimissä meillä on laajoja kansanosia joiden elämä on kaikkea muuta kuin ylikuluttamista.

---------------------------------------

Olen jossakin aiemmassa blogikirjoituksessa viitannut TV:ssä parhaillaan uusintana menevään varsin mainioon Dostojevski-dokumenttisarjaan. Eräässä kohtauksessa Dostojevski asetetaan Ivan Turgenjevia vastaan. Kun kohteliaisuudet on lausuttu, Dostojevski menee asiaan ja syyttää Turgenjevia länsimielisyydestä, kaiken länsiroskan yliarvostamisesta ja - mikä pahinta - liberalismista. Turgenjev oli jopa mennyt niin pitkälle, että oli toivonut Venäjän häviävän sodan lännelle.

Dostojevskilla patrioottisuus oli kaiken ylitsekäyvä. Hän syytti Turgenjevia likipitäen maanpetturuudesta.

Väittely kahden kirjailijan välillä päättyy kinasteluun omantunnon merkityksestä. Turgenjev korostaa omaatuntoa osana liberalismin olemusta. Dostojevski tyrmää tämän moraalittomana: ”Omatunto ilman Jumalaa on kauhistus”.

Dostojevski elää edelleen tämän päivän hengessä mukana – ja varmaan Turgenjevkin. Heidän väittelynsä kaikuu tämän päivän venäläisyydessä korvissamme niin, että ulkopuolisetkin kuulevat.

On väärin sanoa, että länsimainen kulutushysteria on vallannut venäläiset niin kuin melkein kenet tahansa lännessä. Venäläiseen ekseptionalismiin kuuluu erottautumispyrkimys läntisestä roska-aatteesta tai aatteettomuudesta. Timo Vihavainen on meille välittänyt tähän ainutlaatuisuuden korostamiseen liittyviä piirteitä.

Mutta mitä vastustetaan? Ajattelun keskiössä on läntiset luotaantyöntävät vaikutteet: mammonismi, amerikkalainen epäkulttuuri, kapitalismin protestanttisperäinen henki. Tätä vasten asettuu ”poliittinen uskonto”, ortodoksia, joka on länsimaisen konsumerismin vastavoima.

Minulle jää vaikutelma, että venäläisyyteen halutaan liittää käsite ”sisäistyneisyys” vastakohtana lännen pinnallisuudelle. Venäläinen ylevyys on jotain sukua sosialismin korkealentoisille tavoitteille – johon sitä sattuneesta syystä ei kuitenkaan haluta verrata enää tänä päivänä. Ja olihan bolsevismissakin uskonnollinen ulottuvuus.

Tietenkin tähän ekseptionalismiin voidaan kiinnittää imperialistisia pyrkimyksiä muiden siirtomaavaltojen tapaan. Oma erinomaisuus tai kuvitelma erinomaisuudesta on ympäristölle joissakin tapauksissa uhka.

Eivät venäläiset, siis kansan enemmistö, ole puhdasoppisia aatteen ihmisiä. Itse asiassa on helppo leimata nykyvenäläiset kapitalistisen kulutusmaailman osaksi, jotka Suomessa käydessään pyörivät Stockmannin kulmilla. Ei siinä juuri erotuta kiiluvasilmäisistä kantaväestön kuluttajista.

Näinhän se on aina: etujoukot haluaisivat puhdasotsaista ideologista otetta, kun taas tavallinen kansa suhtautuu asioihin käytännöllisesti. Joka tapauksessa toimittaja Pullisen tapa leimata venäläiset ”aatteettomiksi rettelöitsijöiksi” menee kyllä pahasti metsään.

Eivät taistolaisetkaan eläneet pelkästä aatteesta: piti olla tarkoituksella hieman kauhtuneet kuteet ja bileet, jotka sopivat aikaan. Heitä ei pidä kadehtia, mutta aika oli sellainen, että kuviteltiin vielä, että maailmaa voidaan joukkojen avulla muuttaa. Kai se on mahdollista vieläkin, mutta haasteet globaalin häilyvyyden keskellä ovat verrattomasti suuremmat.