Innostuin yleisurheilun seuraamisesta 1960-luvun alussa. Hankin ensimmäisen ”Urheilukalenterin” vuonna 1962. Siitä tuli yhdessä vaiheessa tosi tärkeä tapahtumien seurantaväline ja olihan siinä ajantasaiset maailman- ja suomenennätykset kaikista miesten yleisurheilulajeista, jotka tietenkin opettelin ulkoa.
Vuosien varrella penkkiurheiluharrastus laajeni muihinkin lajeihin. Omat saavutukseni yleisurheilussa ovat vaatimattomat, joten ei niistä enempää. Roberto L. Quercetanin (s. 1922, ja elää edelleen) kirjasta ”Kilpakenttien kuninkaat” (ilm. 1965) tuli sitten varsinainen urheiluraamattu vuosiksi eteenpäin. Kirja käy läpi yleisurheiluvuodet 1864-1964. Keskityin itse tämän vuosisadan tapahtumiin suurella innolla. Se olikin helppoa sillä italialaisella Quercetanilla oli mahtavat tiedot ja lajituntemus, joka kävi ilmi joka riviltä.
Tuo aika oli myös tarkasti rajattu aikajakso, jolloin yleisurheilu oli amerikkalaisten ja eurooppalaisten keskinäistä kisailua. Afrikkalaisista ei tiedetty tuolloin juuri mitään. Tästä hiukan myöhemmin lisää.
Eurooppalaisten juoksijoiden kisat olivat usein keskinäisiä taktiikkakilpailuja, joissa ei läheskään juostu ennätysvauhtia. Toista on tänään, kun GP-kisoissa on jänikset ja yleisö jännittää tuleeko jänisten hypättyä pois radalta maailmanennätys. Juoksut ovat usein loppuosaltaan yhden juoksijan soolojuoksuja. Jotenkin olen tässä vanhanaikaisen ryhmäjuoksun/taktiikkajuoksun kannalla.
Toki amerikkalaiset ja eurooppalaiset rikkoivat ennätyksiä tuohon aikaan aivan eri tahtiin kuin tänä päivänä. Kehittyvät harjoitusmenetelmät ja kehon fyysisten ominaisuuksien kehittyminen (jo pelkästään pituuskasvu!) näkyivät ennätyskehityksessä aivan eri tavalla kuin tänään, jolloin olympiakisat saatetaan urheilla läpi ilman ainuttakaan ennätystä.
Vanhaan hyvää aikaan jänisjuoksut oli kielletty. Silloin ei käsitykseni mukaan tunnettu ammattijäniksiä ja jos kisatoveri lähti vetämään juoksua pohjustaakseen ennätyksen, uhkasi hylkääminen.
Taktiikkajuoksukin saatettiin tosin viedä liian pitkälle. Joskus 1960-luvulla muistan Eurooppa-cupin kilpailussa juostun 5000 metriä yli 15 minuutin, kun kukaan ei halunnut vetää. Rajansa kaikella.
Afrikkalaisten tulo juoksuradoille saattoi tässä kohden tervehdyttää lajia. Kenialaisen Wilson Kiprugutin ”päätön” juoksu koko ajan johtaen Tokion kisoissa 1964 800 metrillä oli mullistava tapa juosta verrattuna eurooppalaisiin ylitaktikointeihin. Ja Kiprugut selvisi eristä ja sijoittui lopulta finaalissa pronssille. Quercetani kirjassaan: ”Tämä improvisoitu läpimurto on kenties enne jostakin lähitulevaisuudessa tapahtuvasta suuremmasta teosta, kunhan nykyaikaisen valmennuksen vaikutukset ulottuvat muihin samankaltaisiin `raakileisiin´” Ja muutos oli tuleva!
Quercetanin tapa kertoa tarinoita urheilun huipulta oli vangitsevaa. Samoin dramatiikan taju oli ylivertainen. Muistan vieläkin hänen ”parivertailunsa” Rudolf Harbig – Mario Lanzi (800 metriä), Roger Moens-Audun Boysen (800 metriä), Lee Calhoun-Jack Davis (110 metrin aidat), Gunder Hägg-Arne Andersson (1500 metriä/maili).
Oma lukunsa on ennätysten kehittyminen. Kun Quercetani kirjoitti teostaan, ei dopingongelma ollut nykyisenkaltainen, vaikka onkin epäiltävää, että jotkut huipuista käyttivät jo tuolloin piristeitä tai voimaa tuottavia lääkeaineita. Ennätysten muutokset ovat olleet varsinkin kenttälajeissa niin rajuja, että asiaan ei voi olla kuin yksi selitys. Ajatellaanpa vaikkapa moukarinheittoa: Harold Conolly 70,66 (vuonna 1962), Jury Sedyh 86,74 (vuonna 1986). Sedyhin tulokseen ennätys onkin sitten jämähtänyt, eikä sitä olla lähelläkään tänä päivänä.
Suomalainen yleisurheilu ei todellakaan ollut menestyksekästä 1960-luvulla, jolloin kirja ilmestyi. Quercetanin arvio tapahtuneesta oli koruton: ”Tietyissä maissa nykyaikainen elämä monine veltostuttavine välineineen ei ole omiaan rohkaisemaan nuoria miehiä rasittamaan keuhkojaan ja jäseniään kestävyysjuoksun kiduttavassa työssä. Tämä suuntaus, joka on jo kauan ollut nähtävissä Amerikassa, on hiljattain levinnyt Suomeen ja Ruotsiin”. Quercetani oli aivan oikeassa näkemyksineen.
Se mitä tapahtui 1970-luvulla kirjassa käsitellyn aikavälin ulkopuolella on ehkä vielä juuriaan myöten käsittelemättä.
Suomalaiset ovat tietenkin hyvin esillä kirjassa. Suurmenestys 1920- ja 1930-luvulla painottuu kirjassa ansaitsemallaan tavalla. Nurmen ja Ritolan (ja monien muiden) ohella Quercetani nostaa vahvasti esille Matti Järvisen.
Quercetanin päivistä yleisurheilu on muuttunut monella tavalla. On tapahtunut polarisoitumisilmiö: GP-kisat ja varsinkin olympiakisat ovat nousseet omiin sfääreihinsä ja muiden kansainvälisten kilpailujen arvostus (esim. EM-kisat) on vähentynyt. Maaottelut ovat haihtuneet historian hämäriin Ruotsi-Suomi-reliikkimaaottelua lukuun ottamatta.
Quercetanin kirjan ilmestymisen aikaan oli vielä ristiriita rahapalkkioiden ja amatööriurheilusääntöjen välillä. Tänä päivänä moisesta ei enää puhuta. Toisaalta hyvä, sillä urheilijat ovat ansainneet palkkionsa, mutta toisaalta iso paha raha on tuonut yleisurheiluun paljon epäeettisiä ja ei-toivottavia ilmiöitä, joista Quercetani osasi jo tuolloin 1960-luvun puolessavälissä varoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti