lauantai 31. heinäkuuta 2021

Tasapuolisuussyndrooma

 

 Olen pitkään seurannut Helsingin Sanomien toimittajan Pekka Mykkäsen periaatteessa puolueettomuuteen pyrkivää uutisointia. Viittaan tässä Mykkäsen pitkiin artikkeleihin  erityisesti koskien Yhdysvaltojen sisäpoliittista turbulenssia.  Riittääkö lehtimiehen puolueettomuuteen pyrkiminen, jos asiasisältö vaatisi sitoutumista faktoihin? Tullaan hankalaan kysymykseen,  koska oma sitoutumattomuuteen pyrkimiseni voidaan asettaa yhtä lailla kyseenalaiseksi. Otan riskin ja heittäydyn  kriittiseksi koskien Mykkäsen uutisointia.

Voiko puolueeton ote merkitä kantaaottavuutta? Tuntuu siltä, että Mykkänen laistaa velvollisuudesta ottaa kantaa, jos esimerkiksi republikaanien toiminta pitää sisällään kansalaisten  demokraattisten oikeuksien kaventamisen. Mykkänen tuntuu käsittävän niin, että kumpikin osapuoli perustelee toimintaansa omilla argumenteillaan, jotka Mykkänen sujuvasti – ottamatta itse kantaa - kuittaa (puolueettomasti) toteamuksella, että  ”sen ja sen henkilön mukaan asia on näin”. Mitään objektiivista ei siis voida sanoa,  koska jokainen kommentti voidaan  kytkeä ao. henkilön (kansalaisen, poliitikon, toimittajan) omaan edunvalvontanäkökulmaan.  Kirjoittavan toimittajan – tässä tapauksessa Pekka Mykkäsen -  ei tarvitse ottaa kantaa, koska hän voi vetäytyä tasapuolisuuden vaatimuksen taakse.

Käytän tästä ilmiöstä nimeä tasapuolisuussyndrooma. Se ei sisällä mitään moraalista kannanottoa puoleen eikä toiseen – ei selvässäkään tapauksessa. Republikaanien harjoittamat pyrkimykset rajata äänestysmahdollisuuksia kuuluvat ”tasapuolisuuden piiriin”. Niinpä niitä ei tarvitse paheksua,  vaan tyytyä vain selostaman tapahtunut. Ei,  vaikka diskriminointi selvästi kohdistuu vähemmistöihin, jotka ovat potentiaalisia demokraattien äänestäjiä.

Menikö sekaisin?  Tämä ei avaudu,  jos ei oteta esille esimerkkejä tapahtuneesta.

Voidaanko Yhdysvaltojen kaltaisessa maassa äänestämisen rajoitustoimenpiteet koskien vähemmistöjä (esim. mustat) kuitata sillä,  että muodollisesti  kaikilla on samat rajoittavat velvoitteet. Vähemmistöt saavat syyttää itseään,  jos eivät sopeudu äänestystapahtumaa rajaaviin toimenpiteisiin, koskevathan rajoitustoimenpiteet kaikkia muitakin,  enemmistöistä ja vähemmistöistä riippumatta.

Yksinkertaisena esimerkkinä voidaan käyttää juomaveden tarjoamista äänestysjonoissa kärsiville janoisille ihmisille.  Nyt republikaanien osavaltiotasolla loihtimalla lainsäädännöllä pyritään kieltämään veden tarjoilu muilta kuin siihen rekrytoiduilta ihmisiltä.  Veden jakamisen kieltäminen äänestysjonossa seisoville on toki  vähäisimpiä ongelmia, mutta kiusa se on pienikin kiusa. Jonoissa seisova on useissa tapauksissa vähemmistöryhmiin kuuluva ihminen. Juomaveden antamisen kieltoa tehostetaan rangaistusten uhalla.

Paljon vakavampi asia on, jos osavaltiohallinnolle, kuten Texasissa,  annetaan valtuuksia puuttua vaalilautakuntien työhön. Tätähän Trump yritti henkilökohtaisesti juuri pidetyissä presidentinvaaleissa uhkailemalla puhelinsoitoilla äänestysviranomaisia (”voittoon johtavien puuttuvien republikaaniäänien on löydyttävä”).  Nyt hän yrittää ajaa läpi saman asian lainsäädäntöteitse  presidentinvaalien yhteydessä tapahtuneen epävirallisen vaalivaikuttamisen  (so. painostamisen) sijasta.

Vaalivirkailijoihin kohdistuu jopa vankeustuomion uhka, vaikka (tai jos!) he hoitavat työnsä asianmukaisesti. Erityisesti presidentinvaalien yhteydessä pidetyissä Georgian osavaltion kongressivaaleissa vaalivirkailijoihin kohdistui  hillitön painostus, jonka takapiruna ja suoranaisena osallistujana oli Donald Trump.

Kysymys on myös postiäänestämisen hankaloittamisesta  rajaamalla mahdollisuuksia äänestää postitse. Omien suosimiseen republikaanit pyrkivät  mm. ennakkoäänestysaikaa lyhentämällä.

Lukuisat ovat ne keinot,  joilla Donald Trump ja hänen kannattajansa halveksivat kansanvallan toteuttamista. Vaalituloksen manipuloinnin mahdollisuus pyritään laillistamaan.

Avainasia on republikaanien - ilman mitään todisteita -  ylläpitämä käsitys juuri pidetyissä presidentinvaaleissa tapahtuneesta  vaalivilpistä, josta on tehty republikaanien keppihevonen,  jonka avulla  on tarkoitus estää saman ”toistuminen” (republikaanien häviö) tulevissa vaaleissa. Siksi pyritään luomaan osavaltiokohtaisesti  lakipykäliä, jotka heikentävät vähemmistöjen osallistumista vaaleihin.

Demokraattien vastaisku oli Texasin kongressin demokraattiedustajien pako Washingtoniin em. mainittujen lainkohtien äänestämisen estämiseksi (ei voida äänestää, koska äänestäjät puuttuvat paikalta!).  Tämä on tietenkin epädemokraattinen teko,  mutta se on nähtävä republikaanien perusteettomien demokratiaheikennyksien vastapainona.

Republikaanit levittävät perusteetonta väitettä,  että amerikkalaiset ovat menettäneet uskonsa vaaleihin. Tällaiset puheet ovat suora isku demokraattisen  järjestelmän ytimeen ja sinällään uhka kansanvallan toteutumiselle.

Omituinen on myös Mykkäsen perustelu, että kaikista vaikeuttamistöistä huolimatta demokraateilla menee hyvin. Pitäisikö demokraattien siis tinkiä tiukoista periaatteista äänestysrajoitusten kieltoihin sen takia,  että he joka tapauksessa menestyvät? Tällaiseen hyväuskoisuuteen ei kukaan vakavasi otettava poliitikko alistu: ”tehkää vain väärin, me voitamme kuitenkin!”.

Republikaanien verhottuna tarkoituksena on kaikkien demokratian perussääntöjen vastaisesti pyrkiä alhaiseen äänestysprosenttiin,  koska korkea äänestysaktiivisuus suosii demokraatteja. Tämä on harvinaisen viheliäinen ajatus.

Puolueettomuussyndroomassaan Mykkänen vain toteaa kongressin valtauksen 6.1.2021 ilman sen kummempaa moraalista kannanottoa. Sattuuhan näitä. Se,  että suuri osa republikaaneista kannattaa Trumpin esittämiä vaalien väärentämissyytöksiä kuvaa republikaaneiksi tunnustautuneiden ”turvallisuushakuisuutta”.  On varman päälle pelaamista tukea Trumpin sinänsä viheliäisiä väitteitä. Republikaanijohtajien kannattaa antaa tukensa vaalilakien muutoksille varmistaakseen oman asemansa. Itsesuojeluvaisto sanoo näin!

Mykkänen keskittyy yksityiskohtien sokkeloihin, eikä valaise riittävästi koko demokraattista järjestelmää kohdistuvaa uhkaa. Republikaanien tarkoitus on panostaa diskriminointiin, koska vähemmistöjen – jotka eivät pääsääntöisesti äänestä republikaaneja - äänestämistä halutaan vaikeuttaa. Liioin hän ei – suuressa kuvassa - pohdi republikaanien normaalien edunvalvontamanöövereiden lisäksi tapahtuneita demokraattisen järjestelmän järkyttämispyrkimyksiä. 

keskiviikko 28. heinäkuuta 2021

Lipponen ja Korkki - sankarimme maailmalla

 


 

Olen ollut elämäni aikana melkoinen keräilijä. Milloin on kerätty jääkiekkoilijoiden kuvia ”purukumilevyiltä”, milloin ns. kapeita lehtiä, milloin taas Aku Ankkoja tai Walt Disneyn  sanomalehdissä julkaistua ”Ihmeellinen maailma” -sarjaa. Oma lukunsa ovat yleisurheilutulosten puolitieteellinen kirjaaminen tai jonkin kirjasarjan kerääminen.

Yksi keräilykiinnostuksen kohtaista on ollut Pekka Lipposen  ja Kalle-Kusta Korkin seikkailut, joita tuli kerättyä itse asiassa kymmeniä vuosia, välillä intensiivisesti, välillä laiskemmin. Nämä Outsiderin sankarit nostetaan julkisuuteen aina silloin tällöin, vaikkapa aiheeseen liittyvien henkilöiden merkkipäivien aikoihin.

Pekka Lipponen on savolaislähtöinen liikemies  ja Korkki Kansainvälisen Öljy-yhtiön erikoistehtäviä johtaja Trustille suorittava asiantuntija.

Nimimerkki Outsiderin eli Aarne Haapakosken  (1904-1961) luomat hahmot ovat osa suomalaista viihdeperintöä. Aarne Haapakosken kuolemasta on kulunut tänä vuonna 60 vuotta. Nyt on uusintajulkaistu kolmen tarinan yhteisnide ”Outsider. Pekka Lipponen kaukomailla” (Aviador). Helsingin Sanomien laajassa jutussa (12.7.2021) kerrotaan sen sisältävän tarinat ”Suezin sulttaani” (1956, ensimmäinen Pekka Lippossarjan kirja), ”Kuubalainen serenadi” (1959) ja ”Etelämeren hirviö” (1963). Kirjan on koostanut jännityskirjailija Tapani Bagge.

Olen kirjoittanut tähän blogiini kirjoituksen ”Outsider avarsi suomalaisten maailmankuvaa” (29.12.2012), jota ohessa referoin soveltuvin osin.

Itse Lippos- ja Korkkisarjat sain kerätyksi viisikymmentävuotissyntymäpäiviini mennessä. Tästä kirjoitan em. blogikirjoituksessani seuraavasti:  Viisikymmentävuotissyntymäpäivillä sain viimeiset puuttuvat kirjaset lahjaksi. Kiitokset vielä kerran vaimolle ja (työ)kollegoille! Samalla tuli kerätyksi kaikki Kalle-Kustaa Korkit. Lipposia on 96 ja Korkkeja 73 (jo neljäkymmentä luvulla ilmestynyt lyhyt erillinen Lippossarja ei mielestäni ole tässä vertailukelpoinen, eivät myöskään muutamat väljähtyneesti ilmestyneet Pekka Lipponen & Kalle-Kustaa Korkki -kirjaset varsinaisen sarjan ilmestymisen jälkeen). Pekka Lipposen seikkailut ilmestyivät vuosina 1956-1964. Korkki alkoi ilmestyä vuonna 1958. Kuusikymmentäluvun puolivälissä näiden herrojen aika oli jo ohi.”

Kauppalehden haastatellessa kerran minua sarjan johdosta, toimittajat ihmettelivät, miksi pidän kirjoja kauhtuneessa matkalaukussa enkä esimerkiksi vitriinissä. Se nyt vain osoittaa arkista suhtautumista asiaan. Ehkä Lipponen on matkalaukussa aina valmiina lähtöön kohti uusia seikkailuja! Kerran sarjan keräyksen varhaisessa vaiheessa unohdin Lipposia täynnä olevan salkun junaan ja Lipposet lähtivätkin seikkailemaan. Salkku ja Lipposet löytyivät Joensuusta. Luoja varjelkoon VR:ää!

On haikeaa muistella,  mistä oma kiinnostukseni virisi:  Elettiin vuotta 1962. Oltiin heinätöissä isovanhempieni tilalla. Päärakennuksen vintillä oli pikku boksi, jossa nukuttiin. Huoneen päädyssä oli pieni ikkuna. Siellä hämyisissä tunnelmissa luin ensimmäisen kerran kirjan numero 68 ”Turkkilaista lunta”. Vieläkin kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitä, kun Outsider kuvaa tapahtumien ympäristöä: ”Iltataivas Istanbulin yllä oli muuttumassa nopeasti syvän koboltinsiniseksi…..”

Tilasin kustantajalta varhaisia Lipposkirjoja 10 kappaleen erissä. Postiljooni kantoi ne kotiin saakka. Hyvin suuri osa kokoelmastani on toki kerätty antikvariaateista. Jotkut numerot ovat jääneet erityisesti mieleen kiehtovina kokemuksina. Mainittakoon tässä Lippossarjan numero 38 ”Myrkytetty tikari” ja numero 54 ”Kohtaus Nubian pikajunassa”. Sanoisin, että sarjan ne kirjaset olivat parhaita, jotka on kirjoitettu ”kypsässä vaiheessa” kuusikymmentäluvun alussa.

Outsider alias Aarne Haapakoski oli itse maailmanmatkaaja. Se toi uskottavuutta seikkailujen ympäristökuvaukseen. Jossain vaiheessa Outsiderin tunnelmointi oli koko kiinnostukseni avainasia. Tällaisissa sarjoissa kiintoisinta jälkikäteen on se, miten ne heijastavat ilmestymisaikojensa ajan henkeä. Outsiderin  kirjojen menestys varmaan osin perustui siihen, että Lipponen oli varhainen  versio nykyisten TV-dokumenttien maailmanmatkaajista. Lipponen kävi mitä eksoottisimmissa paikoissa kaikilla mantereilla. Siihen aikaan, 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa, matkustelu ulkomailla oli harvojen herkkua. Eksoottiset olosuhteet vangitsivat ihmisten mielet. Ainakin saattoi kuvitella, miltä tuntui olla kaukaisilla mailla.

Lipponen itse oli umpisuomalainen mailla vierahilla. Hänen kommenttinsa toisrotuisista olivat karkeita, rasistisia. Tietysti tulee verranneeksi Lipposen kielenkäyttöä nykyisten muukalaisvihamielisten ihmisten puheisiin,  ja saattaa yllättäen löytää yhtymäkohtia: ovatko ”mutakuonot” palanneet kielenkäyttöön lipposlaisessa mielessä? Outsiderin lähestymistapa on paradoksaalinen: toisaalta hän avarsi suomalaisten maailmankuvaa, toisaalta hän suodatti näkemykset savolaislähtöisen Lipposen kautta. Ehkä tässä oli yhdistelmä, joka tehosi.

Jos nyt ajattelen Lipposta,  niin hahmoa on muunneltu  radiosarjan tai elokuvan ärsyttävän  huvittavasta hahmosta kovaksikeitetyksi kansainväliseksi seikkailijaksi, jollainen Lipponen oli kuusikymmentäluvun alkupuolen kirjasissa. Toki Lipposessa silloinkin säilyi moukkamaisen supisuomalaisen savolaiskoheltajan piirteitä. En ole koskaan ymmärtänyt aikanaan hyvin suositun radiosarjan luonnetta: Lipposesta tehtiin siinä lähinnä tahaton pelle. Toista on kirjasarja. Vaikka sielläkin joissakin jaksoissa alitettiin rima, syntyi myös pieniä helmiä.

Entä sitten seksi, joka nykyisin kuuluu kioskikirjallisuuden sähköisiin perillisiin itsestään selvänä asiana. Kirjoitan em.  blogikirjoituksessani seuraavasti: ”Lipponen oli reipashenkistä luettavaa sekä isille että pojille. Seksiä ei ollut. Jos Pekka näki vetävän näköisen naisen hän nielaisi kerran. Kun hän näki vielä seksikkäämmän naisen, hän nielaisi kahdesti. Siinä oli seksit. Väkivalta oli veretöntä, vaikka ammuskelua olikin. Ehkä koviten väkivalta kohdistui Pekkaan itseensä, joka lyötiin tainnoksiin keskimäärin pari-kolme kertaa jokaisessa 90-96-sivuisessa kirjassa.

Kirjailija Seppo Tuisku (1935-2020) kirjoitti Lipposia ja Korkkeja rinnan Haapakosken kanssa vuodesta 1959. Hesarin jutun mukaan Tuisku kirjoitti 125 kirjasta ja Haapakoski 56 kirjasta. Haapakosken kuoleman jälkeen Tuisku kirjoitti Korkkeja ja Lipposia yksin. Kun kirjoittaa kaksi lähes satasivuista kirjaa kuukaudessa vuosien ajan, ei voi ajatella, että syntyy mestariteoksia. Syntyy käyttöviihdettä. Sittemmin hän siirtyi kirjoittamaan Jerry Cottoneita.

Mitä Lipposella tai Korkilla on annettavaa tälle päivälle? Kun kirjat lakkasivat ilmestymästä 1960-luvun puolivälissä, olivat toisenlaiset sankarit korvanneet heidät. Jerry Cotton tarjosi kovaksikeitetympää ja väkivaltaisempaa toimintaa kuin varsinkin Lipposet. Suomen Cottoneissa oli myös omaperäistä huumoria (saksalaiset alkuperäiset kertomukset olivat kyllä tosikkomaisia). Tietenkin TV:n ja radion sarjafilmit (Pyhimys, Nimeni on Cox, Bat Masterson jne. ) 1960-luvun vaihteessa ja heti sen jälkeen veivät suosiota Lipposen kaltaisilta tarinoilta.

Ehkä Korkki oli kohtalaisen lähellä kovapintaisia kilpailevia sankareita, mutta ei Korkinkaan vetovoima riittänyt. Ymmärrän varsin hyvin sarjan hiipumisen. Jotenkin Lipposet ja Korkit sopivat välittömästi sodan jälkeiseen aikaan. Ihmisillä oli suunnaton kevyen viihteen tarve. Kilpailijoitakin oli vähänlaisesti. Tietenkin radion kuunnelmien suunnaton suosio selittää paljon menestyksestä. Lipposen kohdalla se merkitsi 5 minuutin kuunnelmapätkiä keskipäivällä.

Mikä minuun vetoaa vieläkin Lipposissa ja Korkeissa?  Retrohenkisyyden lisäksi jäljelle ovat jääneet muistot tarinoista. Korkkisarjan numerossa 2 ”Hopeinen pistoolinluoti” Outsider aloittaa kertomuksensa sankarinsa tapaamisesta seuraavasti: ”Tapasin Kalle-Kustaa Korkin Rosemarissa Caprilla ja istuimme monta iltaa hotellin muskatelliviiniköynnösten kattamalla terassilla, katsellen kuinka auringon lasku kimaloi Sorenton lahdelle ja valo sammui ja tähdet syttyivät.….”

 

 

 

 

sunnuntai 25. heinäkuuta 2021

Quo vadis, olympiakisat?

 

 

Olen seurannut kohtuullisella intensiivisyydellä Tokion olympiakisoja. En tässä kirjoituksessa puutu niinkään urheilijoiden suorituksiin  kuin siihen, miten kisat koetaan tänä päivänä. Vertailukohteena ovat vuoden 1964 kisat samassa kaupungissa. Ikkunan edellisiin kisoihin tarjoavat omat muistikuvani kisoista ja säilyttämäni ”Urheilun kuva-aitan” olympianumero (numero 10/1964).

Molempiin kisoihin on suhtauduttu kriittisesti, mutta eri syistä. Olympiakisat ovat tällä hetkellä – ja ovat jo pitkään olleet - melkoisessa kriisissä johtuen paisuvista  kustannuksista. Lisäksi juuri nyt koronapandemia tuo vakavia  lisäongelmia kisojen järjestämiselle .

Tokion vuoden 2021 kisat päätettiin järjestää,  vaikka suurin osa tavallisista Japanin kansalaisista vastustaa niitä. Tämä osoittaa, että jotkin tahot – varsinkin poliitikot, jotkin urheilupiirit  ja mahdollisesti liike-elämä – puoltavat vahvasti olympialaisten tuomaa gloriaa. Erittäin merkittävä seikka kisojen järjestämisen välttämättömyydestä ovat myydyt TV-oikeudet, joista vapautuakseen KOK joutuisi  miljardiluokan korvauksiin.

Toista oli ennen: Tokion vuoden 1964 kisat olivat näyteikkuna japanilaisesta osaamisesta ja olivat kaiken kaikkiaan merkittävä osa Japanin maineenrakennusta.

Japanin 2021 kisojen todellisiksi kustannuksiksi arvioidaan jopa 25 miljardia euroa. Se on kiistämättä  jättiläissumma, mutta samalla vahvistaa käsitystä,  että kansainvälisestä massiivisesta huomiosta ollaan valmiit maksamaan. Oma lukunsa on kustannusten leviämien käsiin järjestelyjen edetessä. Se hinta, jolla kisat myytiin päättäjille on aivan eri luokaa kuin se,  mitkä ovat todelliset kustannukset kaiken jälkeen.

Usein perustellaan kisoihin sijoitettuja varoja sillä, että resurssi olisivat joka tapauksessa  käytetty tulevaan tarpeelliseen infrastruktuuriin. Aivan liian usein käy kuitenkin niin, että rakennelmat jäävät mureneviksi muistomerkeiksi kisoista. Esimerkiksi Rion kisat 2016 olivat tuhlaavuudessaan omaa luokkaansa. Venäläinen nationalismi ja kritiikittömyys taas johtivat Sotshin olympiakisojen massiivisiin kuluihin. Suuren johtajan kunniasta ollaan valmiit maksamaan tähtitieteellisiä summia.

Itsevaltius ja demokratia yhtä lailla kumartavat mammonan edessä.

Tulevaisuuden kisojen haasteena on,  että kisoja ei haluta järjestää useiden valtioiden yhteistyönä. Liioin ei haluta käyttää olemassa olevia tiloja vaan rakennetaan massiivisia urheilupyhättöjä.

:::::::::::::::::::::::::::

Urheilun kuva-aitta (UKA) tuo toisen näkökulman kriittisen suhtautumiseen kisoja kohtaan. Tokion 1964 osalta niin kuin muidenkin tuon ajan suurkilpailujen osalta kiinnitettiin huomiota kahteen asiaan, liian suuriin joukkueisiin ja toisaalta johtajien suureen määrään suhteessa urheilijoiden määrään. Liian suuriin joukkueisiin kohdistuvalla kritiikillä haluttiin tähdentää sitä, että ”hyötysuhde jäi liian pieneksi”. Taustalla näkyy 1920- ja 1930-lukujen menestyksen päivät,  jolloin suhteellisen pieniillä joukkueilla mitaleja  suorastaan ropisi kansallistunnon pönkittämiseen.

Myöhemmissä kisoissa mitaleja ei ole saatu tarpeeksi odotuksiin nähden. Mielenkiintoista on,  että  esim. 1964 kisojen suomalaiset mitalimiehet eivät välttämättä olleet niitä odotetuimpia. Entä jos mitalin kahmijat olisivat kisoja edeltäneiden  keskinkertaisten tulosten takia  jätetty kotiin?

Merkille pantavaa on,  että viimeisten kymmenien vuosien aikana en ole enää havainnut yliherkkää kritiikkiä liian suurista joukkueista ja liian suurista johtajien määrästä. Ajat ovat muuttuneet. Ehkä asioiden tilaan on totuttu.

:::::::::::::::::::::::::

Olympiakisat ovat paisuneet ennen kuulumattomiin mittoihin. Tämä on todistettavissa muutamin luvuin.

Kun tarkastellaan nyt järjestettäviä Tokion olympialaisia, kisat ovat kooltaan aivan eri luokkaa  kuin vuonna 1964, jolloin Tokio järjesti olympialaiset ensi kertaa. Tuolloin urheilijoiden määrä oli hieman yli 5 000, josta naisia oli vain 13 prosenttia. Nyt naisten osuus 11 000 kilpailijasta on 45 prosenttia.

Vuoden 1964 Tokion kisoissa jaossa oli 163 kultamitalia. Nyt lukema on 339. Lisäksi 1990-luvulta paralympialaiset on järjestetty samassa kaupungissa olympialaisten jälkeen.

Em.  luvut perustuvat Helsingin Sanomien tietoihin.

Kisojen paisumista koskeva arvostelu on ollut Japanissa rankkaa, mutta suuri osa siitä käydään julkisuudelta piilossa. Pelätään, että jos kisat olisi peruttu,  ei Japani enää saisi merkittäviä urheilutapahtumia järjestettäväkseen. Mainehaitta on ilmeinen.

:::::::::::::::::::::::::::::

Urheilun kuva-aitassa Tokion 1964 olympialaisiin kohdistuvasta  kritiikistä osa on nähtävä Suomen urheilun menestymättömyydestä johtuvana turhautumisena. Kaukana takana päin olivat glorian päivät, mutta menetyksestähän voi aina haaveilla.

Suurin kritiikki vuonna 1964 kohdistui kisojen suureellisuuteen. Pieni ja idyllinen on kaunista. Vanhaan suomalaiseen tapaan muistutettiin, että Helsingin kisat vuonna 1952 olivat ”viimeiset kunnon kisat”, joissa urheilu oli pääosassa.

Urheilun kuva-aittakin myöntää rivien välissä, että Tokion vuoden 1964 kisat olivat hieno urheilullinen menestys, jonka rinnalla kritiikki kalpenee, mutta, mutta…. sitten tullaan mammuttitaudin ilmenemismuotoihin, kun jokainen kisakaupunki vuorollaan haluaa erottua edukseen jollakin persoonallisella tavalla.

UKA:ssa (Pentti Vuorion kolumni: ”Quo vadis, olympiakisat”) nähdään tulevaisuuden kisojen haasteina tilanne,  jossa IBM luopuu palveluistaan(!). Se tapahtuu Vuorion mukaan, ”kun IBM katsoo olevansa tarpeeksi tunnettu ilman kisojakin”. IBM oli tarjonnut kisojen tietotekniikan ilmaiseksi mainostaakseen omaa businestaan. ATK-jättiläisen poistumisen nähtiin johtavan lehtimiesten määrän hallitsemattomaan paisumiseen(!).  Toisena epäkohtana nähtiin ammattilaisuuden tunkeutuminen kisojen sisälle. Kisoja käytettiin ”vain ponnahduslautana ammattilaisuuteen”. Taustalla on vanha kaipuu amatööriyden ”puhtaaseen” ihanteeseen. Pelättiin myös ”olympiakyläfilosofian” (so.  lämpimän yhdessäolon) katoamista.

Tuo edellä esitetty voidaan kuitata toteamuksella, että ”kaikki mainittu  toteutui”, mutta entä sitten?

Oma lukunsa on sitten päättäjien suhtautuminen eri lajeihin. Vuorio epäilee jouduttavan tilanteeseen, jossa lajeja karsitaan. Niin on tapahtunutkin,  mutta kokonaisuudessaan haasteeksi on pikemminkin noussut  lajikirjon runsastuminen, jonka  Vuoriokin myöntää. Edellä jo todettiin, että jaettavien kultamitalien määrä on yli kaksinkertaistunut Tokioiden välillä.

Vuorio ottaa esille ikuisuuskysymyksen eli lajien painoarvon. Hän näkee eri lajien MM-kisojen syrjäyttävän olympiakisojen statuksen. Tämähän ei ole toteutunut: molemmat kisamuodot  elävät ja voivat hyvin.

Naisten osalta tilanne on paradoksaalinen : samalla,  kun naisten lajien määrä kasvaa yli äyräiden,  tasa-arvo toteutuu paremmin. Vuorio on ymmällä.

:::::::::::::::::::::

Olympiakisat ovat happening,  jota rakastetaan vihata. Tämäkin kirjoitus on täynnä kritiikkiä, mutta samalla urheilun mahdin myöntämistä kaikissa eri muodoissaan. Kisat paisuvat ja pursuvat ja Vuorio pelkää henkilökohtaisesti kadottavansa kokonaisuuden hallinnan. Vuorion pelko on toteutunut ja/tai siihen on samalla myös löytynyt ratkaisu: Ylen areenassa esimerkiksi voi seurata viittä lajia yhtaikaa. Tarvitaan vain penkkiurheilijan kanavasurffailun hallintaa.

Quo Vadis, olympiakisat?  Ja Vuorio vastaa: ”…luulen, että nykyaikaiset olympiakisat ovat kulkemassa kohti tuhoaan”. Taitaa Suomen urheiluliiton nykyinen puheenjohtaja Sami Itani  olla Vuorion jäljillä….. Tämän ajattelun mukaisesti  urheilu jakautuisi eri osa-alueiden itsenäisiksi ”paremmuuskisoiksi”(esim. MM-kisat). Vuorion ehdottomuus hämmentää tänä päivänä: hän katsoo, että siinä vaiheessa, kun yleisurheilun MM-kisat astuvat kuvaan,  olympialaisten päivät ovat luetut. Pieleen meni. Olympiakisat ovat paljon sitkeämpi viritelmä kuin useimmat luulevat.

::::::::::::::::::::::

Käsittelemättä jäivät mm. urheilupolitiikka, doping-ongelma, kestävä kehitys, ihmisoikeudet, järjestäjämaan demokraattisuuden aste,  ja se ongelma, että maailman parhaat lajeissaan eivät läheskään täysimääräisesti kohtaa kisoissa. Osa näistä kysymyksistä on sellaisia,  ettei Vuorio niitä ymmärrettävistä syistä osannut huomioida.

Vuorio on viime kädessä lohdullinen teemalleen:  ”Loppujen lopuksi olympiakisat lienevät kuitenkin pelastettavissa, mutta paljon ja radikaali(st)a on tehtävä pian”

 

 

 

torstai 22. heinäkuuta 2021

Tokiossa toisen kerran

 

Hesarin olympianumero on juuri (22.7.2021) ilmestynyt. Kyseessä on Tokion toiset olympiakisat. Ensimmäiset kisat järjestettiin vuonna 1964. Jos tarkkoja ollaan,  niin ensimmäiset Tokion kisat yritettiin järjestää jo vuonna 1940, mutta Japani omilla militaristisilla toimenpiteillään missasi kisat. Nytkin kisat ovat vaarassa koronan takia, vaikka niitä on jo kerran siirretty  vuodella. Joka tapauksessa korona harventaa katsomoja dramaattisesti. Tätä kirjoitettaessa ei ole sataprosenttisen varmaa,  että kisojen järjestäminen onnistuu!

Tokion vuoden 1964 kisat ovat minulle tärkeät,  koska ne olivat ensimmäiset kesäkisat,  jotka intensiivisesti katselin TV:n ja kuuntelin radion kautta.  Rooman kisat muistan vain hämärästi juuri läpimurron tehneen television välittäminä isovanhempieni maatilalla.


Kuva:Urheilun kuva-aitta 9/1964

Vuoden 1964 Tokion kisoja ajatellen käytän muistin virkistäjänä vanhaa ”Urheilun kuva-aittaa” nro 9/1964, jossa on kuvattu myöhään tuon vuoden syksyllä pidettyjen kisojen ennakko-odotuksia. Suomi osallistui 18. kisoihin 89 aktiiviurheilijan voimin. Olympiainnostus oli vanhanaikaisella tavalla suurta: TV:ssä oli ”Kympillä Tokioon”-ohjelmasarja Niilo Tarvajärven johdolla, josta muistan erityisesti Suomen Japanin suurlähettilään tyttären Meri Liin ja Sukiyaki-kappaleen. Sukiyaki ilmestyi Japanissa jo vuonna 1961, mutta valtasi USA:ssa Billboardin ykkössijan vuonna 1963. Siitä tuli yksi maailman kaikkien aikojen eniten myydyistä single-levyistä!

Kansan karttuisaa kättä (olympiamerkkien, tarrojen myynti) tarvittiin, jotta kisoihin yleensä voitiin osallistua: tuntui, että olympiahenki ja silloin vielä voimissaan ollut kansallinen yhtenäiskulttuuri sulautuivat toisiinsa.

Kuva välittyi kisoista uusien tietoliikennesatelliittien (mm. Telstar II) välityksellä. Vielä 1964  kisoissa radio oli nopeampi ja välitti kisat reaaliajassa, kun taas TV-kuva tuli puoli vuorokautta myöhemmin. Pauli Nevalan kultamitaliheitto selostettiin(!) ”jälkikäteen suorana”, ilmankos se oli selostajan mukaan ”kaamea heitto”. Silloin pärjättiin yhdellä kanavalla. Nyt on toisin: Televisiotarjonta on pirstoutunut useille kanaville. Yle Areenassa katsoja voi valita parhaimmillaan viidestä yhtäaikaisesta kisalähetyksestä. Katsojalle jää vain kiinnostavimman lajin etsintä. Päivän sana on tietenkin maksulliset kanavat. Disvovery+ -suoratoistopalvelun  kautta pääsee seuraamaan olympialaisten jokaista kilpailua. Osin katsojataivas on kääntynyt ylösalaisin: nykyiset maksu-TV yksinoikeudet rajoittavat osalla katsojista TV-näkyvyyttä jopa vuotta 1964 suppeammaksi. Aikaero luo omat paineensa kisojen katselemisella, joskin nykyaikainen areenatyyppinen ajansiirto toimii katsojan hyväksi.

Vuonna 1964 Urheilun kuva-aitta tarjosi kuvallisen katsauksen kisoihin osallistujista  henkilötietoineen ja lajeineen (vastaava kuvasto 2021/Tokio HS 21.7.2021). Vuoden 1964 urheilijat olivat ”supisuomalaisia”. Nyt suomalaisia putkahtelee esiin mistä päin maailmaa tahansa.  Skeittari Lizzie Armanto esitellään suurena mitalitoivona. Ja hänen kaltaisiaan on useita.

:::::::::::::::::::::::

Kisat käydään nyt keskikesällä  verrattuna viime kerran lokakuun loppuun, jolloin muistan useana päivänä olleen kurja sää. Kukapa unohtaisi Bob Hayesin nopeuden purkauksen satasella tai pikaviestissä. Kyllä siinä rapa roiskui, kun Hayes juoksi - ilman kestopäällysteistä rataa – satasella epävirallisen sähköajan 10,02 (silloin virallinen aika pyöristettiin kymmenyksen tarkkuudella 10,0:ksi).

Hesarin mukaan kuumuuden ja kosteuden yhteisvaikutus tekee Tokion oloista vuonna 2021 erityiset tukalat. Edessä on jopa historian kuumimmat olympialaiset. Onneksi tänä kesänä on saanut harjoitella kuumuutta täällä Pohjolassakin. Kosteuden (ilmankosteus  60 ja 80 prosentin välillä) kanssa onkin sitten tenkkapoo. Ja kasvomaski kaiken päälle!

Pääsääntöisesti urheilu- ja olympia-aate koettiin Tokion 1964 aikaan ihanteellisena ja ylevänä ponnisteluna kohti jaloa päämäärää. Epäilyn siemen oli kuitenkin kylvetty jo tuolloin: urheilun ulkopuolella aatteen palo oli kokenut yhteiskunnan muuttumisen kaupallistumisen keskellä.

Tokiossa vuonna 1964 myönnettiin, että urheilla ei voi ilman rahaa. Urheilun kuva-aitassa 9/1964 urheilun johtotehtävissä toiminut Aaro Laine näkee yhtenä keinona kaupallisuuden kytkemisen aatteen palvelukseen! Kukaan ei tänään oikeastaan puhu yleviä enää pelkästään aatteen nimissä. Ajat, ne muuttuvat! Jos edellä esitetyssä on nähtävissä jotain kaihoisaa kaipuuta menneiden aikojen ihanteellisuuteen, niin Tokio 1964 oli osa sitä alkavaa oravanpyörää, joka pyyhki korkealentoiset aatteet sivuun. Summa summarum puhuisin kuitenkin Tokiosta 1964 vielä ”vanhan hyvän ajan kisoina”. Tänä päivänä tilanne on  nurinkurinen: ilman rahaa ei voi harjoittaa huippu-urheilua (silti monet sinnittelevät) ja kun aatteetkin ovat varsin kevyissä kantimissa, niin voisi kysyä,  minkä varassa siis urheillaan. Urheilla voi monella tavalla, mutta rahat jaetaan epätasaisesti.

Kehitys kehittyy: Tokiossa 2021 nähdään ensimmäistä kertaa mukana kiipeilyä, karatea, lainelautailua ja rullalautailua. Baseball ja softball palaavat olympiaohjelmaan pienen tauon jälkeen. Uusien lajien virta on katkeamaton.

 Anti-dopingtyö on esillä tulevien kisojen kotisivuilla näyttävästi. Tietenkin.

Tänä päivänä ei puhuta mitenkään mahtipontisesti olympia-aatteesta. Paradoksaalisesti kisat vetävät nyt paljon enemmän maita mukaan kuin aiemmat kisat. Mukana on noin 150 maata (93 vuonna 1964). Eikö tämä ole olympiahengen toteuttamista lähes täysimääräisenä?

Mitkä ovat Suomen menestymismahdollisuudet? Jo edellisten Tokion kisojen tapaan viiden mitalin saalistaminen olisi huomattava saavutus. On lukemattomia syitä, miksi menestys on vähäisempää kuin kisojen alkuvuosikymmeninä. Kliseisesti voidaan sanoa, että kilpailu on kiristynyt. Urheilijoiden osanottajamäärä on kasvanut valtavasti, eikä urheilu ole meille niin elintärkeä asia kansallishengen nostattamismielessä kuin aiemmin. Urheilusankareita syntyy muihin kuin olympialajeihin, mutta heitä juhlitaan kuin aiemmin olympiavoittajia.

Paljon ehtii Tokiossa tapahtua ennen kuin saadaan sanoa jäähyväisten hetkellä japanilaisittain ”sayonara”.

 

 

 

maanantai 19. heinäkuuta 2021

Yleisurheilu urheilulajien turbulenssissa

 

Olen kymmenien vuosien ajan seurannut eri urheilulajeja,  välillä intensiivisemmin, välillä väljemmin. Teen niin varmaankin elämäni loppuun saakka. Myös julkisen sanan kiinnostus eri lajeja kohtaan on vaihdellut. Yksilölajit ovat olleet otsikoissa ja analyyseissa vuosikymmenien ajan, mutta nyttemmin joukkuelajit ovat voittaneet suosiota itselleen.

Olen seurannut esimerkiksi yleisurheilun rimpuilua sen taistellessa huomiosta joukkuelajien kanssa. TV:n urheilulähetyksissä on kiitettävästi pidetty yleisurheilun puolta – joskus epätoivoisestikin. Viimeksi Pihtiputaan keihäskarnevaalien lähetysten aikaan nähtiin, kuinka selostajat ja asiantuntijat yrittivät luoda henkeä hengettömiin kisoihin. Mutta minkä mahdat,  kun keihäs ei lennä. Selvää on, että lahjakkuudet eivät hakeudu lajin pariin entiseen malliin. Taso ei puhumalla nouse, mutta TV:n selostajat kuitenkin yrittivät sitä.

Meillä on krooninen lahjakkuusvaje. Joskus 50 vuotta sitten yritin selittää,  että Suomen yleisurheilumenestys 1970-luvulla johtui  suurten ikäluokkien tulosta oikeaan ikään. Sitä ei oikein uskottu. Nyt sanoisin,  että yleisurheilijoita on – lahjakkuusreservien niukkuuden takia – yritettävä rekrytoida systemaattisesti muiden urheilulajien harrastajista.

Lehdessä julkaistiin jokin aika sitten tietoja koululaisilla suoritetuista testeistä,  joissa vaikeudet heittää ”yläkautta” palloa olivat tulleet ilmi. Että siis ei osattu heittää palloa enää yläkautta! Seinässä ollut maalialue säästyi valitettavan usein osumalta,  heitot eivät osuneen edes koko seinään!  Tulee mieleen Tahko Pihkalan into kehittää pesäpallon heittoa, olkoonkin,  että Tahkon piilotavoitteena  - pesäpallon varjolla – oli väitetysti halu kehittää käsikranaatin heittotaitoja. 

Lajiperinne on tärkeä käsite arvioitaessa kunkin urheilulajin menestystä. Sen huomaa usein vasta sitten,  kun lajiperinne on katkeamassa eli kun menestys loppuu. Tällainen lajiperinteen katkeamisen uhka on luonut  varjon mäkihypyn ylle. Mäkihyppy on oma erikoistapauksensa,  koska ulkoiset puitteet (mäki!) ovat niin vaativat. Jos mäet katoavat ei jää jäljelle mitään. Omalla syntymäkotipaikkakunnallani mäkikautta kesti 40-luvulta 60-luvulle! Yleisurheilun pelastaa se, että laji jakaantuu pariin kymmeneen alalajiin.

Lajiperinteen säilymiseksi on kehitetty jos vaikka mitä vippaskonsteja. Yleisurheilun  Timanttiliigassa käytetty menettely, jossa viimeisellä kuudennella heittokierroksella on mukana vain kolme siihen mennessä parhaiten sijoittunutta on oma lukunsa. ”Voittaja” voi olla urheilija,  joka perinteisessä mielessä ei missään tapauksessa ole voittaja. Tällaiset teknisteoreettiset mallit voittajan selville saamiseksi ovat epätoivoisia yrityksiä luoda kliimaksin kautta kulminaatiopiste kilpailulle. Ne ovat tuomittuja epäonnistumaan.  

:::::::::::::::::::::::::::

Yleisurheilun kohdalla perinteet rapautuvat urheilullisuuden väistyessä. Nuoret ovat kiinnostuneet muista asioista, mutta myös muista lajeista. On kiduttavaa verrata sinänsä epäortodoksisesti sanokamme kiekonheiton tulostasoa  jalkapallomenestykseen, tarkemmin sanottuna jalkapallo innostukseen, sillä varsinaisesta  menestyksestä ei voida puhua kovin suurella rintaäänellä.

Selvää on,  että jalkapallo on valtavassa nosteessa.  Aiheesta voi sanoa,  että vihdoinkin! Kaikki kunnia maajoukkueen saavutuksille. Huipulle on vielä matkaa,  ja jo sen tuntumaan pääsy on haasteellinen tehtävä. Jalkapalloilijat voivat kuitenkin  innostuksen saattelemina nousta lähelle lentopalloilijoiden ja koripalloilijoiden saavutuksia. Paljolti on kiinni siitä, miten suomalaiset pääsevät sijoittumaan huippuseurojen palkkalistoille. Yhtä tärkeitä ovat esikuvat. Kun nuoret näkevät pukkien, hradeckyjen ja pohjanpalojen menestyksen,  on tartunnan saaminen helpompaa.

Vai pitäisikö omaksua kyyninen kanta: Suomen väestöpohjalla ei menestytä koskaan EM- tai MM-kisoissa. Onneksi kysymys on urheilusta. Monien pienten maiden odottamaton tai odotettu menestys nostattaa toiveita,  että päivä paistaa risukasaan, niin kuin nyt on jo paistanutkin. Jalkapallolla on juuri nyt momentum saada resurssit paremmiksi ja aikaa myöten kuntoon.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Raha on tärkeä kannustin, vaikka siihen voidaan suhtautua kainostellen. Jääkiekon taso on saatu korkeuksiin,  kun nuoret ja huippulahjakkaat kotimaassa pelaavat näkevät esikuviensa menestymisen paitsi pelitaitojensa puolesta niin myös korkeiden palkkioiden ansaitsijoina. 

Jääkiekkoilijat ovat sekä yksilötasolla että ”massana” ylivoimaisia palkkakilpailussa. Helsingin Sanomat vahvisti tuoreella (10.7.2021) palkkavertailullaan jääkiekkoilijoiden ylivoiman. Tämä johtuu tietenkin siitä, että suomalaisia on pääsyt massiivisesti pelaamaan NHL:n huippujoukkueissa.  Sitä ennen on kuitenkin tehty lujasti töitä kotimaassa. Muissa lajeissa  voidaan vain haaveilla  Mikko Rantasen,  Sebastian Ahon, Tuukka Raskin ja Aleksander Barkovin palkkioista – vain muutaman mainitakseni.  Jääkiekkoilijoiden kintereillä palkkatasossa ovat formulakuskit Valtteri Bottas ja Kimi Räikkönen sekä koripalloilija Lauri Markkanen. Mutta he ovat yksittäistapauksia Jalkapalloilijoista edes  lähelle huippujääkiekkoilijoita pääsee vain Lukas Hradecky.

Jääkiekossa ikäluokkien välillä on suuria eroja. Muutama vuosi sitten valitin, että ainakin yksi ikäluokka menetettiin takavuosina todennäköisesti toimimattomien valmennusjärjestelmien vuoksi. Suomalaisten pelaajien rekrytointi tyrehtyi. Sitten 2010-luvulla kuvaan astui nykyinen 20-26 vuotiaiden ikäluokka (1990-luvun lopulla tai 2000-luvun vaihteessa syntyneet), joka on edennyt mahtavasti NHL:ssä. Edellä mainitut huippupelaajat Raskia lukuun ottamatta kuuluvat tähän ikäryhmään.

Kyllä yleisurheilussakin raha liikkui ns. ruskeiden kirjekuorien aikaan, joskaan tuskin kukaan rikastui niillä. Sen jälkeen huiputkin ovat olleet nälkäkuurilla.  Uudet nuoret huipulle pyrkijät voivat kuitenkin muuttaa yleisurheilun tilanteen.

Jaksan edelleen ilahtua nuorten yleisurheilijoiden otteista. Esimerkiksi  kolmiloikkaaja Senni Salminen on tyypiltään oikea huippu-urheilija. Salminen tarvitsee vain vankkaa rutiinia ja tiettyä kovuutta suorituksiinsa. Suomalaiset ovat tällä kaudella päässeet irti normisuorituksista laajalla rintamalla  ja yltäneet huippusaavutuksiin ainakin Euroopan tasolla.  On valitettavaa,  että loukkaantumiset ovat pilanneet monen huipun tai  huipun tuntumassa olevan urheilijan tavoitteet väliaikaisesti.

:::::::::::::::::::::::::::

Jalkapallon hehkutus on tehnyt siitä elämää suuremman sukupolvikysymyksen. On syntynyt kansanliike  huuhkajien puolesta. Mutta onko Suomen oloissa jättimäisellä entusiasmilla suurempaa vetovoimaa, ovatko suomalaiset jalkapalloilijat nyt halutumpia  ulkomaisissa ammattilaissarjoissa kuin aiemmin? Monet asiantuntijat sanovat,  etteivät ole. Kilpailu on kova jalkapallomarkkinoilla  ja jatkuu EM-kisojen jälkeen sellaisena. Jalkapallomaajoukkue muodostuu pääosin kokeneista pelaajista. Tarvittaisiin  koko joukko nuoria lahjakkuuksia,  jotta ulkomainen kiinnostus suomalaisen jalkapallon osaamiseen lisääntyisi dramaattisesti. Kohtuuhyvä EM-kisamenestys voi toimia tässä katalysaattorina.

Jääkiekossa on systemaattinen värväysjärjestelmä ammattilaisliigoihin,  joilla lahjakkuudet poimitaan varhaisista nuorisoikäluokissa. Tällä järjestelmällä on pitkä historia takanaan. Siksi meillä on niin paljon huippukiekkoilijoita.

Mutta, mutta……

Vanha rakkaus ei ruostu. Siksi toivon, että taistelu yleisurheilun menestyksen ja säilymisen puolesta jatkuu.

 

 

perjantai 16. heinäkuuta 2021

Tavoitteena äänestysaktiivisuuden lasku demokratian nimissä!

 

Vieläkö tämäkin piti kokea? Yhdysvalloissa republikaanit pyrkivät heikentämään äänestysaktiivisuutta erityisesti vähemmistöjen ja nuorten keskuudessa. Siitä on 55 vuotta,  kun Lyndon B. Johnson pitkän taistelun päätteeksi sai läpi kansalaisoikeuslait, joista yksi tärkeimmistä -  jos ei tärkein -  oli äänestysrajoitteiden poisto vähemmistöiltä. Paradoksaalisesti voitaisiin sanoa, että historiakatsannossa demokratian parasta vaihetta kesti tuon reilut puoli vuosisataa. Ja nyt sitten meidän pitäisi tottua demokratian degeneroitumiseen. Tätä melko kategorista kantaa voi perustella amerikkalaisen demokratian valtavalla vaikutuksella muihin valtioihin. Eihän tässä näin pitänyt käydä! Tavoitteena oli liberaalidemokratian leviäminen eikä autoritaarisuuden voittokulun edistäminen.

Mitähän amerikkalaisen demokratian suuri ranskalainen ihailija Alexis de Tocqueville olisi sanonut tähän kehityskulkuun? Miten hän suhtautuisi Yhdysvaltain demokratian alennustilaan?

Millainen tilanne vallitsi ennen kuin Johnsonin kansalaisoikeuslait  hyväksyttiin?  Seuraava lainaus valaiskoon vallitsevaa tilannetta ennen 1960-luvun puolta väliä: ”Tähän aikaan yleensä mustille äänestäjille eteläisissä osavaltioissa usein sanottiin vaalipäivänä, että he olisivat saaneet päiväyksen, paikan tai ajan väärin tai että äänenlaskijat ja -valvojat eivät olleet paikalla. Joiltakin mustilta äänestäjiltä vaadittiin "perustuslain lausumista", jotta voisivat äänestää. Mustat joutuivat tekemään "lukutaidon kokeita", joissa monet epäonnistuivat, koska eteläisessä Yhdysvalloissa mustille ei annettu kunnollista tai tasa-arvoista koulutusta, ja koulutuksesta huolimatta myös korkeasti koulutettujen mustien ääniä hylättiin.[22] Johnson allekirjoitti Civil Rights Act of 1965 -lain voimaan 6. elokuuta 1965. Laki kielsi liittovaltiota, osavaltiota tai paikallista hallintoa rajoittamasta mustien tai kenenkään muun amerikkalaisen äänioikeutta. Pelkästään eteläisessä Mississipin osavaltiossa, äänioikeuslain tultua hyväksytyksi mustien äänestysaktiivisuus nousi noin 6% vuonna 1964.[22]  (Lähde Wikipedia: Andrew Glass: LBJ signs Voting Rights Act, Aug. 6, 1965).

Edellä kuvatut lainsäädännön piirteet kuuluvat ns. Jim Crow  -lakien piiriin, jotka paitsi sallivat rasismin niin myös kannustivat rotuerotteluun.

Onko nyt siis taannuttu puoli vuosisataa kansalaisoikeuksien toteuttamisessa? Nyt käytetään toki sofistikoidumpia keinoja kuin ennen kuusikymmentäluvun puolta väliä, mutta yhtä kaikki tavoite on sama: vähemmistöjen äänestämisen vaikeuttaminen. Tämä pyrkimys sataa suoraan republikaanien laariin.

Tilanne on se,  että republikaanien hallitsemissa osavaltioissa säädetään uusia vaalilakeja,  jotka vaikeuttavat demokraattien kannattajien äänestämistä.

Keskiössä on Donald Trumpin kestämätön väite,  jonka mukaan  presidentinvaaleissa  tapahtui äänestysvilppi. Nyt sitten pyritään ikään kuin estämään uusilla toimenpiteillä ”vaalivilpin” uusiutuminen!

Capitol-kukkulan traaginen näytelmä 6.1.2021 oli vain alkusoittoa kansanvallan raiskaamisessa. Nyt pyritään väkivallan sijasta samaan lainsäädäntöä manipuloimalla. Ollaan ajautumassa katastrofaaliseen tilanteeseen demokratian toteutumisen kannalta.

Yleisesti  tunnettu tosiasia on,  että oikeisto hyötyy alhaisesta äänestysprosentista. Mikään taho kehittyneissä länsimaisissa demokratioissa ei kuitenkaan pyri alentamaan äänestysprosenttia saadakseen taktisen tai strategisen edun kilpailijoitaan kohtaan.

Kokoomus tai mikään muukaan (oikeisto)puolue ei käytä hyväkseen alhaista äänestysprosenttia  pyrkimällä heikentämään muiden äänestysedellytyksiä.

Republikaanien väitteet ovat läpinäkyvää valhetta: että muka uudet osavaltiokohtaiset lait korjaisivat vaaleihin kohdistuvaa epäluottamusta. Juuri Donald Trump ja republikaanit ovat luoneet tekaistun epäluottamuksen vaaleja kohtaan. Paljon reilumpaa olisi,  jos republikaanit pyrkisivät voittamaan vähemmistöjen luottamuksen vakuuttavalla ohjelmalla.

Keskeistä republikaanien vaalivaikuttamisessa on tehdä kilpailevan puolueen kannattajien äänestämisestä työlästä. Se on sitä jo nyt. Uusilla laeilla sitä pyritään edelleen vaikeuttamaan. Näistä veden jakamisen kieltäminen äänestysjonossa seisoville on vähäisimpiä. Päätöstä tehostetaan vankeusrangaistusten uhalla.

Huippuunsa tämä vaalitulokseen kohdistuva  manipuloiva  työ saavuttaa,  kun osavaltiohallinnolle annetaan valtuuksia puuttua vaalilautakuntien työhön. Juuri tätähän Trump yritti juuri pidetyissä vaaleissa. Donald Trump ja hänen kannattajansa halveksivat kansanvallan toteuttamista. Vaalituloksen manipuloinnin mahdollisuus laillistetaan.

Vaalivirkailijoihin kohdistuu jopa vankeustuomion uhka, vaikka (tai jos!) he hoitavat työnsä asianmukaisesti. Erityisesti presidentinvaalien yhteydessä pidetyissä Georgian osavaltion kongressivaaleissa vaalivirkailijoihin kohdistui  hillitön painostus, jonka takapiruna oli Donald Trump.

Yhdysvaltain vaalijärjestelmä kesti Trumpin ja hänen kannattajien hyökkäyksen tämänkertaisissa presidentinvaaleissa, mutta miten on jatkossa?

Yhdysvaltain korkein oikeus näyttää ennakkotapausten perusteella hyväksyvän lainsäädännön manipuloinnin republikaaneille edulliseksi. Republikaanienemmistö korkeimmassa oikeudessa näyttää nyt huonoimmat puolensa.

Senaatin määräenemmistösäännös  (60 ääntä sadasta) estää tehokkaasti nurinkurisen lakiehdotusten pysäyttämisen senaatissa. Demokraateilla on kuitenkin vielä keinoja saada torjutuksi osa kansanvaltaa halveksivista lakiehdotuksista, mutta hinta,  joka siitä on maksettava saattaa muodostua liian kovaksi. 

Yhdysvaltain  demokratian saavutukset ovat esimerkkivaikutuksensa kautta uskomattoman tärkeä virstanpylväs läntisen maailman kansanvallan kehittymisessä. Uskallan sanoa, että demokratia valtiojärjestyksenä on edustanut koko läntisen kulttuurin ja elämänmuodon parasta osaamista  kaikkine virheineenkin. Nyt sen puolesta on valjastettava kaikki liikenevät voimavarat, koska vastustajat ovat valmiit uhraamaan sen valheellisuuden alttarille.

 

 

tiistai 13. heinäkuuta 2021

Kirsi Piha - monta ihmistä samassa

 

 

Viime vuosina kaikentyyppinen polarisaatio on vallannut alaa. Sen sijaan, että yhteiskunnalliset erot olisivat kaventuneet ne ovat leventyneet entistä voimakkaammin. Paitsi poliittiset myös ideologiset erot ääripäiden välillä ovat kasvaneet.

Yksi selittävä tekijä kansakuntien sisällä on  taloudellisten edellytysten eriytyminen. Toinen tärkeä seikka on globalisaation luoma tilanne, jossa kerkeimmät seuraavat meneillään olevia virtauksia viiveettä ja toiset taas jäävät puolustamaan olemassa olevaa vanhaa.

Vähitellen erot  meillä ja muualla eri ryhmittymien välillä ovat kasvaneet kohtuuttoman suuriksi. Edellytykset pärjätä esimerkiksi eri osissa maata ovat erkaantuneet voimakkaasti.

Yksi jakoperuste on kaupunkien ja maaseudun välisten erojen kasvu. Maaseudulle jääneet ovat katsoneet tulleensa syrjityksi. Tämä on tullut esille vaikkapa Ranskassa, Yhdysvalloissa ja Suomessa.  Kysymyksessä  ei siis ole mitenkään pelkästään Suomelle ominainen trendi.

Viimeisen puolen vuoden aikana ovat nousseet esille konservatiiveja ja liberaaleja erottavat piirteet. Tämä eroavuus kulkee läpi puoluekentän. Asia on noussut esille erityisesti Kirsi Pihaan liittyvän pormestarikaavailun yhteydessä.  Tässä ei ole sinänsä mitään poikkeuksellista, sillä ideologista keskustelua on käyty vuosikymmenien varrella jatkuvasti. Ajatellaanpa vaikka kokoomuksen historiassa Juha Rihtniemeä, Tuure Junnilaa, Raimo Ilaskiveä,  Harri Holkeria, Ilkka Suomista ja Aleksander Stubbia. Oleellista on se, että meiltä on puuttunut selkeä oikeistopuolue puoluekartalta tai siten meillä on ollut sen sijalla vain fraktio,  joka on täyttänyt tarpeen. Kekkosen aikana vain oikeistoleimalla varustettu Georg C. Ehrnrooth edusti ”(ääri)oikeistoa”. Lainausmerkit ovat sen takia,  että koko puoluekenttä oli 1960- ja 70-luvulla nykyiseen verrattuna vasemmalla  eikä Ehrnroothkaan edustanut millään tavalla ääriainesta. Hän ei vain sopinut Kekkosen Suomeen.

Ylen aamu-TV:n keskustelussa 8.7.2021 ajatuspaja Magman Mikko Majander nosti esille varteen otettavan huomion, jonka  tapaus Kirsi Piha vahvisti: kokoomuksessa on pyritty ylläpitämään käsitystä,  jonka mukaan varsinkin vasemmalla toimitaan ideologinen kaapu päällä ja oikealla,  kokoomuksessa,  ollaan  pragmaattisia eli asiat ratkaistaan asioina. Kuitenkin ideologisuus oikealla on yhtä selväpiirteinen  kuin vasemmalla. Tämä muistuttaa muutaman kymmenen vuoden  takaista poliittista hokemaa ”puolueeton porvari”. Kirsi Pihan ulostulo korosti kokoomuksen sisäistä kahtiajakautuneisuutta liberaaleihin ja konservatiiveihin. Koko joukko kokoomuslaisia vaikuttajia riensi torjumaan moisen ”osapuolijaon”: toistettiin vanhaa hokemaa, että puolue on yhtä (jota se ei selvästikään ole).

Mistä uusi ”rajapintakeskustelu” on saanut alkunsa? Moni minun laillani yhdistää sen perussuomalasten vähittäiseen muuttumiseen oikeistokonservatiiviseksi poliittiseksi voimaksi. Se siis toimii Pihan ja kumppanien oikealla, konservatiivisella  puolella. Perussuomalaisten muutos tarjoaa yksinkertaisen selityksen ”mannerlaattojen” siirtymiseen  eli osan kokoomuksesta siirtymiseen pitkän linja keskilinjalaisista oikeistokonservatiiveiksi. Tässä ei ole kovin paljon kummasteltavaa. Kautta koko poliittisen historian on siirrytty ajan hengen mukana siihen suuntaan, jossa arvellaan löytyvän menestystä. Nyt perussuomalaisten suosio on napannut otteeseen joitakin kokoomuksen oikean reunan kellokkaita. Kysymys on siis osaltaan poliittisen tyhjiön täyttämisestä oikealla. En tässä toki yritä antaa kuvaa,  että konservatiivit ovat siirtyneet oikealle vain taktisista sysitä. Jossakin aatteiden pinnan alla on ollut sosiaalinen tilaus konservatiivisiirtymälle.

Ei ole syytä epäillä Kirsi Pihan kriittisyyttä oikeistokonservatismia kohtaan, mutta samalla on tuotava esille hänen kova oikeistolainen menneisyytensä  varsinkin nuorempana menestyvänä poliitikkona. Helsingin Sanomissa häntä verrataan Liz Cheneyhyn. Cheney on isänsä Dick Cheneyn tavoin kova oikeistolainen,  mutta samalla Donald Trumpin kova arvostelija, ehkä peräti kovin. Siitä Cheney on saanut maksaa. Mutta missä on Kirsi Pihan Donald Trump? Sitä ei ole, ellei sitten katsota Trumpia Suomessa edustavan kollektiivin – konservatiivisen oikeistokollektiivin - joka on kallellaan yhteistyöhön perussuomalaisten kanssa. Sitä Piha ei voi sulattaa. Kysymys on maahanmuutosta, kansallismielisyydestä  ja muista perussuomalaisten intohimoista, joissa Piha edustaa syväliberaalia linjaa. Voi kuvitella, miten kaukana Piha on perussuomalaisesta junttipolitiikasta.

Koko vertailu valtameren takaisiin ihmisiin ja asioihin tuntuu keinotekoiselta. Mutta Suomessakin Pihan ajattelu ja asenteet näyttävät vaikeilta  ymmärtää.  Kun yrittää lehtijuttujen perustella määrittää Pihan linjan,  meinaa usko loppua kesken. Hän ei todennäköisesti itsekään halua tulla määritellyksi pilkuntarkasti. Nykyinen vihervasemmistolainen suuntaus ei vaikuta Pihan radikalismissa täysin vieraalta. Ei ihme,  että puoluetoverit oikealla vierastavat Pihan ”linjaa”.

Ei voi välttää vertailua varhaisen Pihan ja  nykyisen Sanna Marinin välillä. Tietty särmikkyys ja ulkonäköseikat ovat samassa paketissa molemmilla. Kritiikin kehys on valmiiksi rakennettu: politiikassa epäillään sopivatko kauneus ja järki samaan päähän. Kirsi Piha on kameleontti,  josta pinttynyt oikeistokonservatiivi ei saa otetta. Miten suhtautua ihmiseen,  joka on kokoelma monia ihmisiä, ja joka ei sulaudu muottiin politiikan ”vanhaksi kanaksi”. Ei ihme, että Piha luopui hyvissä ajoin poliittisesta urasta. Uudelleen integroituminen politiikkaan pormestariuden kautta rupesi varmaan hirvittämään. Ollakseen poliitikko Pihan täytyisi yksinkertaistaa ja pelkistää omaa ajatteluaan. Nyt hän on kiinnostunut vähän kaikesta.

Kirsi Piha edustaa modernia ihmistyyppiä, joka ei pysty todennäköisesti sitoutumaan mihinkään puoluerakenteen osaan, ei edes kokoomuksen. Voisin kuvitella hänen äänestävän vaaleissa ”tyyppiä”, puoluekannasta riippumatta. Elämme aikoja,  jolloinka kirsipihoja tulee Helsingin kaduilla vastaan tuhkatiheään.

lauantai 10. heinäkuuta 2021

Musta Amerikka auton ratissa, osa 2

 

 

Tämä kirjoitus on Areenassa nähtävillä olevan kaksiosaisen ”Musta Amerikka ratissa” dokumentin jälkimmäisen osan arvio. Dokumentin avainkäsitteitä ovat  ”liikkuminen”, ”etsiminen”  ja ”vapauden kaipuu”. Musta väestönosa on rauhattomasti vaeltanut aikakaudesta ja tapahtumasta toiseen enemmän tai vähemmän haasteellisissa  olosuhteissa.

Ja matka jatkuu……

Tiet ja autot kulkivat läpi mustien ja valkoisten asuttamien alueiden ja tavallaan lähensivät ainakin jollain pinnallisella tavalla  amerikkalaisia.  On muistettava,  että autoilu merkitsi mustille ja valkoisille eri asiaa. Valkoiset voivat pysähtyä missä vain, mutta mustille huoltoasemat, hotellit ja baarit olivat paikkoja,  joissa rotuerottelu oli voimissaan. Mustat joutuivat usein yöpymään autoissa, ruokaa pakattiin mukaan koko matkalle. Matkalla saattoi tapahtua mitä tahansa: valkoisten uhkailu oli avointa tai peitettyä, vihjailevaa tai suorasukaista.

Vain tuttujen luona saattoi pysähtyä. Muodostui eräänlainen moderni versio etappiverkosta,  jonka avulla turvallinen matkustaminen onnistui etelässäkin. Se sisälsi mustien johtamat ruokapaikat,  yömajoitusmahdollisuuksineen ja muine palveluineen. Tästä kehittyivät mustien matkaoppaat, joista tunnetuin on Green Book, Victor Greenin keksintö,  josta pian tuli valtavirtaa: sen avulla mustatkin saavuttivat samoja vapauden asteita,  jotka valkoisille olivat itsestään selviä. Ensimmäinen Green Book ilmestyi kolmekymmentäluvun lopulla. Se oli matkailijan raamattu ja levisi koskemaan kaikkia alueita Yhdysvalloissa.

Green Bookin avulla rakentui eräänlainen mustien rinnakkaismaailma valkoisen vastapainona.

Oppaassa näkyi varsinkin 1950-luvulla ja 1960-luvulla mustien yrittämisen laajuus. Green Book oli mustien yritysmaailman Kuka on kukin -teos. Se  pohjusti tietä kansalaisoikeusliikkeelle. Ja kaikki tämä tapahtui järkyttävän rotusyrjinnän olosuhteissa! Se oli vastaveto Jim Crow  -kulttuurille ja oli omiaan kohottamaan  mustien itsetuntoa myöhempiä aikoja ajatellen.

Viisikymmentäluvulla rakentui eisenhowerilainen valtatieverkosto rannikolta rannikolle. Sitä voi hyvin verrata rautatieverkon kehittymiseen 1800-luvulla.  ”Highway system” palveli yhtä lailla valkoisia kuin mustiakin, mutta dokumentissa väitetään, että tieverkostolla myös pirstottiin mustien asuinalueita. Mustat jätettiin päätöksenteon ulkopuolelle heidän omassa asiassaan. Toissijaisena päämääränä saattoikin olla slummien purkaminen. Halvemmat alueet uhrattiin teiden alle, koska niiden varsilla kiinteistöjen arvo oli alhaisin.

Dokumentissa esitetään,  että tieverkosto vei edellytyksiä  pienyrittäjyydeltä, joka oli ominaista mustalle väestönosalle. Pitkiä suoria teitä myöten pääsi nopeasti valtatiemarketteihin. Pikkuputiikit menettivät mahdollisuuksia pärjätä. Muitakin selityksiä on. Kautta koko läntisen maailman pienet yritykset joutuivat koville, mutta syyt juontavat juurensa globalisaatiosta ja  verkkokaupasta, ei niinkään siitä,  että mustien ja muiden vähemmistöryhmien asuttamat alueet olivat houkuttelevia teiden ”alustoja” kiinteistöjen halpuudesta johtuen.  

Teiden alle muodostuneet seinämaalaukset nähdään dokumentissa sitkeinä elämän merkkeinä, joka luo toivoa betoniviidakon keskellä.

::::::::::::::::::::

Liikkuvuuden paraneminen nähdään dokumentissa yhtenä osana kansalaisoikeusliikkeen syntyä. Kokoontuminen yksinkertaisesti helpottui henkilöautoistumisen  avulla. Mustat hyödynsivät kimppakyytejä saadakseen joukot paremmin koolle.

Vuonna 1964 tapahtui läpimurto,  kun Lyndon B. Johnson sai läpi kansalaisoikeuslait. Monien hyvien asioiden ohella  mustien yritystoiminta paradoksaalisesti kärsi kansalaisoikeuksien laajenemisesta. Mustat pääsivät jatkossa paremmin mihin tahansa palveluun eikä siihen tarvittu enää mustien omaa – afroamerikkalaisille  tarkoitettua – palveluyritysverkostoa. Green Bookia ei enää tarvittu!  Sen tarjoama  rinnakkaispalvelu kävi tarpeettomaksi.

Näytti siltä, että Jim Crow -vaihe oli ohitettu,  kun mustat pääsivät kansalaisoikeuslakien myötä valkoisten ”tilaan”.

Autoistuminen vaikutti monella tapaa uudistavasti mustien vanhoihin valintoihin. Afroamerikkalaisten  muutto esikaupunkialueille esimerkiksi helpottui. Se ei olisi ollut mahdollista,  jos ilmapiiri ei olisi myöskin henkisesti vapautunut.

::::::::::::::::::::::::::::::

Kansalaisoikeusliikkeen voitto ei ollut lopullinen eikä täydellinen, kuten nyt tiedämme. Päinvastoin on jopa taannuttu. Poliisit pysäyttävät mustien autoja kaduilla ja valtateillä rodun takia. Tätä on vaikeaa käsittää millään perustellulla tavalla. Yksi lähestymistapa on ymmärtää  ”white backlashin” (vastaisku) merkitys: kehityksessä kohti tasa-arvoa on  menty joidenkin mielestä ”liian pitkälle”. Tuntuu kuin orjapartiot – poliisien muodossa - olisivat kokeneet henkiin heräämisen!

Dokumentissa näytetään vastenmielisiä väkivaltakohtauksia,  kun poliisit retuuttavat, hakkaavat ja ääritlanteissa ampuvat autosta ulos revittyjä uhrejaan. Mistään ei käy ilmi,  mistä teoista kyseisiä uhreja syytetään. Vaikutelmaksi jää,  että poliisiväkivaltaan syyllistytään aivan liian pienissä asioissa. Nykyisin kännyköiden käyttö pidätystilanteissa paljastaa helposti tarpeettoman väkivallan käytön.

Se,  mitä dokumentissa näytetään on sinänsä tuttua viime vuosien virkavallan suorittamasta väkivallasta. On hämmentävää seurata näin etäämpää tapahtumia,  kun ne muistuttavat kymmenien tai sadan vuoden takaisista ilmiöistä. Onko synkkä menneisyys palaamassa takaisin?  Ikään kuin primitiivisissä asenteissa ei olisi tapahtunut mitään muutosta.

Jo se on totaalisen väärin,  että autolla ajettaessa joudutaan kokemaan uhkaa tai pelkoa, joka saattaa realisoitua väkivallanteoksi yhtäkkiä. Dokumentissa kuvatuissa tilanteissa huomio kiinnittyy sattumanvaraisuuteen. Tilanne karkaa käsistä vaikeasti selitettävällä tavalla. Poliisin puolelta kysymys on vähintään hätävarjelun liioittelusta.

Dokumentin lopun järjettömyyksien kuvaukset käyvät tunteisiin lähtemättömällä tavalla. Se on tekijöiden perusteltu tarkoituskin. Dokumentti päättyy lainaukseen James Baldwinilta, joka vaatii sekä valkoisten  että mustien järki-ihmisten nousua korkeammalle tasolla historian painajaisen päättämiseksi. Baldwinin monologi saa katsojan psyyken vereslihalle.

Mutta matka jatkuu….  Se alkoi orjalaivalta  ja jatkuu kadulla lipuvassa limousinessa. Menneisyys on täynnä pelkoa, kuten Baldwin sen sanoo. Tulevaisuus on kamppailua tunnustuksen saamiseksi ja ihmisyyden vahvistamiseksi. Baldwin on toiveikas: on toki epäilyä oman elämän arvosta, mutta kaikki on myös meidän omissa käsissämme ja meillä  hän tarkoittaa sekä valkoisia että mustia.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

keskiviikko 7. heinäkuuta 2021

Amerikka ratin takaa afroamerikkalaisin silmin

 

 

Yle Areenan historiasarjassa  on nähtävillä amerikkalainen kaksiosainen dokumentti ”Musta Amerikka ratissa” (”Driving While Black”). Tarkastelukulma on paljon laajempi kuin pelkästään auton ratin takaa maailmaa katsova. Dokumentti hakee lähtökohtia mustan miehen ja naisen matkalle tähän pävään aina 400 vuoden takaa. Keskityn tässä arviossa  aikakauteen 1800-luvulta nykypäivään. Dokumentin avainkäsitteitä ovat  ”liikkuminen”, ”etsiminen”  ja ”vapauden kaipuu”. Musta väestönosa on rauhattomasti vaeltanut aikakaudesta ja tapahtumasta toiseen enemmän tai vähemmän haasteellisissa  olosuhteissa. Ohessa tulee kerrattua Amerikan historiaa monikerroksisella tavalla.

”Liikkuvuus on vapauden edellytys”, todetaan dokumentissa. Autot symboloivat tätä vapautta, mutta hyvinkin mutkikkaalla tavalla, jota dokumentti pyrkii valaisemaan. Auto on sekä avannut  mahdollisuuksia mustille että sulkenut reittejä.

Afroamerikkalaisten  liikkumista on pyritty rajaaman kautta historian – niin tapahtuu nykyisinkin. Orjat pyrkivät irti kahleistaan pakenemalla pohjoiseen ”maanlaista rautatieverkostoa”  hyväksi käyttäen. Kysymys oli etappitiestöstä kohti vapautta, joskus Kanadaan saakka. Paossa epäonnistuneita rangaistiin hirvittävillä tavoilla.

1850-luvulta alkaen lainsäädäntöä kiristettiin: pakomahdollisuudet kaventuivat entisestään. Tämän tien päässä oli sisällisota. Vuosina 1861-1865 käytiin sota,  jossa 11 etelän orjuutta kannattavaa osavaltioita yritti irrottautua liittovaltiosta. Hanke epäonnistui. Sota merkitsi valtavaa mustan väestönosan siirtymistä pohjoiseen, irti orjuudesta. Vuonna 1863 Abraham Lincoln julisti kaikki orjat vapaiksi. Seurasi uusi ongelma: mihin musta väestönosa sijoittuisi? Töitä ja omaisuutta heillä ei ollut.

Jälleenrakentamisen kausi (sisällissodasta vuoteen 1877) merkitsi mahdollisuuksien avautumista mustalle väestölle, koska aiempi lainsäädäntö ja rajoitteet purettiin. Mustille avautui jopa mahdollisuus sijoittua hallintoon. Helppoa se ei silti ollut. Valkoiset vastustivat joka ikistä yksittäistä vapautta, jonka mustat olivat onnistuneet voittamaan sodan jälkeen. Kysymys oli selvästikin valkoisten vastaiskusta (white backlash): haluttiin palata vanhaan yhteiskuntajärjestykseen.

Vuonna 1877 jälleenrakennuksen ja edes kohtuullisen sovinnollisuuden aika oli ohi ja valkoisten asenteet jyrkkenivät.  Mustat työskentelivät vuokraviljelyperiaatteella valkoisille hyvin pienellä palkalla. Afroamerikkalaiset joutuivat riippuvuussuhteeseen valkoisista johtuen pienistä ansioista ja pääomien puutteesta. Mustat sidottiin turpeeseen. Seurauksena oli velkakierre.

Tämän kaiken kanssa yhtä jalkaa jyrkkenivät liikkumisen rajoitukset. Teitä ja rautatieasemia valvottiin, jotta arvokas ja halpa työvoima ei pääsisi karkumatkalle. Likaisen työn teki Ku Klux Klan.  Mustia metsästävät ”orjapartiot” toimivat Ku Klux Klanin alkeismuotona. Kehitettiin ”Jim Crow” -rotuerottelu, jolla edelleen rajattiin mustien liikkuvuutta. Jim Crowssa muodostettiin kaksi ”tilaa”, valkoisten tila ja mustien tila, joita ei saanut sotkea keskenään. Tämä oli alkupiste kymmenien vuosien rotuerottelulle etelän kahvioissa, ravintoloissa,  busseissa ja junissa. Yhteiskuntaan luotiin selvä hierarkia, jonka tunnus oli: ”olet vähäarvoisempi”.

Etelän rotuerottelu oli väkivaltaista ja johti lynkkauksiin. Jokainen lynkkaus taas johti muuttoaallon kiihtymiseen. Muutto kohdistui sellaisiin kaupunkeihin kuin New York, Los Angeles, Detroit. Vuosien 1916 ja 1970 välillä  yli  6 miljoonaa afroamerikkalaista muutti pohjoiseen.

Eikä tässä kaikki: vuonna 1896 rotuerottelu julistettiin  lainsäädännöllä lailliseksi. Jim Crow -erottelu saavutti huippunsa.

:::::::::::::::::::

Varsinainen sysäys muuttoliikkeelle etelästä pohjoiseen tapahtui,  kun Henri Ford tarjosi 5 dollarin päiväpalkalla töitä autotehtaallaan. Se tarjosi  keskiluokkaisen elintason tehdastyöläiselle. Musta mies tienasi parhaimmillaan autotehtaalla vähintään 90 prosenttia valkoisten palkasta. GM seurasi Fordin perässä.

Fordin T-malli merkitsi autojen massatuotannon lopullista läpimurtoa. Hyödystä mustat saivat aimo annoksen.  Auto tuli kaikkien ulottuville vuonna 1913,   kun  sarjatuotanto alkoi ja T-mallin hinta putosi 300-400 dollariin. Käytetyn auton sai satasella. Vuoteen 1929  mennessä auto alkoi olla kaikkien ulottuvilla.  Autoteollisuus mahdollisti ainakin jossain määrin irtautumisen joukkoliikenteessä vallinneesta rasismista. Autoteollisuus edisti mustien oikeuksia enemmän kuin juuri mikään muu kehitystrendi. Ja kaikki tämä toteutui,  vaikka Henry Ford itse oli rasisti ja antisemitisti.

Toisaalta mustat saivat kantaakseen autoteollisuuden raskaimmat ja vaarallisimmat työt (työskentely sulatoissa).

Toki pohjoisessakin oli rotusortoa,  mutta kaiken kaikkiaan elämä oli helpompaa ja vapaampaa kuin etelässä. Henkilöauto tarjosi yksilöllistä vapautta. Se mahdollisti matkustamisen  aivan eri tavalla kuin aiemmin. Kun perheellä oli varaa autoon,  heillä oli mahdollisuus lähteä.

Autot ja tiet loivat aivan uuden elämänpiirin sekä mustille että varsinkin valkoisille. Totuuden nimissä on myönnettävä, että  ei automainoksissa näkynyt mustia, rotu oli edelleen määräävä tekijä kanssakäymisessä.

Autoilu mahdollisti vierailut etelässä sukulaisissa. Samalla voitiin leuhkia pohjoisen korkealla elintasolla. Auto oli tuon kaiken symboli. Mustien omaisuus oli usein autoissa. Kiinteistöomaisuutta heillä ei ollut.

(jatkuu)

 

sunnuntai 4. heinäkuuta 2021

Kaikkien rockmusiikkifestivaalien äiti

 

 

Vuosi 1967 muistetaan popmusiikin historiassa erityisesti Beatlesin Sergeant Pepper`s Lonely Hearts Club Band -albumista, mutta myös esimerkiksi Jimi Hendrixistä, Janis Joplinista ja hippieliikkeestä….. Mielestäni vuosi 1967 on edelleen suurinta, mitä populaarimusiikista on tullut. Pidän tuota vuotta  rockin innovaatioiden ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden merkkipaaluna (tästä tarkemmin blogikirjoituksessani  22.1.2013 ”Popmusiikin suuri vuosi 1967”).

Uuden  rockin esittely tapahtui Montereyssä, Kaliforniassa  lähellä San Franciscoa. Siellä  järjestettiin kolmipäiväinen pop-festivaali 16.-18. 6. 1967. Se ei ollut ensimmäinen laatuaan, mutta kovan artistilistansa takia huomatuin ja esimerkki monille myöhemmille festivaaleille, mukaan lukien Woodstock pari vuotta myöhemmin.  

Festivaalia (viralliselta nimeltään ”Monterey International Pop Festival”)” voidaan pitää kaikkien rockmusiikkifestivaalien äitinä. Tärkeänä huomiona pidän festivaalin nimessä esiintyvää käsitettä ”pop”. Nykyaikaan siirrettynä se olisi ”rock”, mutta tuolloin käytettiin siis nimeä pop. Nykyisin popilla on toinen merkitys: se on rockin pehmeä tyylisuunta. Kuusikymmentäluvulla muistan  rockin tarkoittaneen lähinnä rock and rollia. Tämän käsiteselvennyksen tai käsitesotkun jälkeen voidaan siirtyä itse asiaan.

Monterey Pop on säilynyt mielessämme suurelta osin siitä tehdyn D.A. Pennebakerin ohjaaman mainion dokumentin ansiosta.

Popmusiikin yhteiskunnallinen merkitys nousi suureksi teemaksi juuri tuolloin. Se oli nuorisokulttuurin ja hippieliikkeen nousun lähtemätön osa. Siitä tuli osa Vietnamin sodan vastaista rintamaa. Se oli vastakulttuurin airut ja teki Kaliforniasta populaarimusiikin keskuksen. Myös arveluttavammat asiat, kuten huumausaineet muuttuivat monen nuoren mielestä hyväksyttävämmiksi ja löivät läpi tuolloin.  

Juuri Montereyssä Kaliforniassa nousivat huipulle tai vakiinnuttivat legendansa sellaiset nimet kuin Jimi Hendrix, Janis Joplin, Otis Redding, The Who, Jefferson Airplane ja Grateful Dead.  Youtube-videolta on nähtävissä Jimi Hendrixin kitara-akrobatiaa ja kitaran sytyttäminen tuleen, joka vaikka onkin ulkoinen tehokeino, tekee vaikutuksen tänäkin päivänä.  D.A. Pennebaker onnistuu nappaamaan katsomosta kauhistuneen naisen katseen, joka on porautunut mieleeni.

Festivaalien isät olivat John Phillips  Mamas and the Papas -yhtyeestä ja levytuottaja Lou Adler. Ilmeisesti  festivaalin taustavoimilla oli kunnianhimoisia tavoitteita tehdä rockmusiikista  Jazzin ja folkin kaltaisia taiteen muotoja. Niillä oli jo omat festivaalinsa. Samaan aikaan Beatlet toisaalla pyrkivät  kehittämään  musiikkiaan yhä monipuolisempaan ja laadukkaampaan suuntaan.  Tässä he myös onnistuivat: rockmusiikin arvostus kipusi uudelle tasolle. Myös Montereyn festivaalijärjestelyissä pyrittiin korkeatasoiseen suoritukseen,  olipa kysymys siten turvallisuus-, ruoka- tai lääkintäapujärjestelyistä.

Jotain omistautumisesta itse musiikille kertoo se,  että esiintyjät tekivät keikkansa ilmaiseksi. Tulot ohjattiin hyväntekeväisyyteen.

Yleisöarviot vaihtelivat todella paljon, 25 000:sta 90 000:teen. Lippujen hinnat olivat kohtuulliset.

Seuraavassa lyhyet esiintyjäarviot:

Jefferson Airplane oli jo menestystä saanut yhtye ja oli  yksi festivaalin vetonauloista. Laulusolisti Grace Slickin tie supertähdeksi alkoi viimeistään Montereystä. Yhtye tunnetaan psykedelisistä  sanoituksista:  ”White Rabbit”.

The Who sen sijaan oli vielä suhteellisen tuntematon ennen Montereytä. ”My Generation” tehosi  amerikkalaisiin. Lyhyttä parinkymmenen  minuutin sessiota seurasi  vahvistimien ja soittimien tuhoaminen……

Grateful Deadin vahvuus perustui heidän live-esityksiinsä, ei niinkään levyihin. Yleisö rakasti aitoa länsirannikon yhtyettä.

Jimi Hendrix hätkähdytti kitarasaundillaan,  johon Yhdysvalloissa ei ollut totuttu. Koko Hendrixin olemus pukeutumisineen heijasteli  psykedelistä  aikaa.  Hendrix teki kaikki gimmickit  kielellä ja hampailla soittamisista kitaran sytyttämiseen tuleen,  ja yleisö oli haltioissaan. Hendrix päätti sessionsa ikiomaan versioonsa kappaleesta ”Wild Thing”, jonka lopuksi hän yltyi whomaiseen tuhoamisvimmaan.

Janis Joplin taustayhtyeenään Big Brother ja Holding Company oli Montereyn ja koko rockmaailman sensaatioita. Harvoin jos koskaan tapaa niin järisyttävää ensiesiintymistä suurelle yleisölle. Janis esitti joplinmaiseen tyyliin  bravuurinsa, pakahduttavan  ”Ball and Chainin”. Pennebaker missasi Joplinin esiintymisen, mutta onneksi järjestyi toinen tilaisuus ja rockmusiikin sensaatio saatiin ikuistettua filmille.

Eric Burdon uuden yhtyeensä The New Animalsin kanssa pysytteli perinteellisemmässä rockissa ja esitti Rolling Stonesin ”Paint It Blackin”.

Otis Redding taustayhtyeenään Booker T. & the MG´s pudotti pommin pääosin valkoisista koostuneen yleisön keskuuteen kiihkeällä esiintymistyylillään. Myös Redding kuului siihen joukkoon, joka teki  läpimurron  Montereyssä. Dokumentille taltioitui soulin kuninkaan esittämänä hänen oma kappaleensa ”Respect” ja Rollareiden  ”Satisfaction”.  Redding kuoli  puoli vuotta Montereyn jälkeen lento-onnettomuudessa.

Ravi Shankar tarjosi sitten shokkihoitoa yleisölle täysin eri kulttuurista tulleella musiikillaan. Kysymys oli Shankarin ensiesiintymisestä amerikkalaiselle yleisölle.

The Mamas and the Papas päätti festivaalin esittäen tietenkin ”California Dreamingin” ja  ”Monday Mondayn”. Samassa yhteydessä Scott McKenzie esitti  tilaisuuteen hyvin sopivan John Phillipsin säveltämän hippiehenkisen jättihittinsä ”San Francisco”.

Oli toki paljon muitakin esiintyjiä. Osa heistä on kadonnut rockin historiaan jälkiä jättämättä: kuka muistaa The Paupersin tai  Beverleyn (löytyi Wikipediasta nimellä Beverley Martin, joka on edelleen ”active”)? Tilaisuuden järjestäjät välttivät kutsumasta kaikkein popinta poppia edustavia artisteja, kuten Monkeesin.

On syytä mainita vielä joukko paikalla olleita kovia nimiä, joiden vaikutus on jäänyt - edellä mainittujen lisäksi - pysyvästi popin ja rockin historiaan:   Simon and Garfunkel, Johnny Rivers, Lou Rawls, Canned Heat, Al Kooper, Country Joe and the Fish, The Butterfield Blues Band, The Byrds, Laura Nyro, Hugh Masekela, Steve Miller Band ja Buffalo Springfield.

Monia muitakin artisteja oli tyrkyllä festivaaleille, osa kieltäytyi,  osalla oli jokin muu este. Ohessa muutamia poisjääneitä: Beatlet kieltäytyivät (heidän uusi musiikkinsa  oli liian hankalaa toteuttaa livenä), samoin Bob Dylan, koska oli vasta  toipumassa moottoripyöräonnettomuudesta.  Edelleen kieltäytyneisiin lukeutui tuolloin hyvin suosittu The Rascals.  Myöskään Tamla Motownin artisteja ei Berry Gordyn käskystä päästetty mukaan.

Monista eri syistä pois jäivät myös Rolling Stones (lukuun ottamatta Brian Jonesia), The Doors, Beach Boys, Donovan, The Kinks, Cream ja Dionne Warwick. Moni on varmaan jälkikäteen harmitellut poisjääntiään

:::::::::::::::::::::::::::::::

Monterey Pop jää rockin historiaan pysyvänä muistomerkkinä. Rock sellaisena kuin sen nyt tunnemme murtautui läpi juuri tuossa festivaalissa. Yksittäisiä artisteja,  jotka loivat uusia tyylisuuntia oli runsaasti: Jimi Hendrix, Janis Joplin, The Who, Otis Redding….. Monterey edisti heidän uraansa ratkaisevasti. Toki mukana oli paljon esiintyjiä,  jotka vahvistivat vanhoja asemiaan Monterey Popissa.

Festivaali loi omalta osaltaan koko musiikkifestivaalikulttuurin. Montereyn jälkeen syntyi rockfestivaaliperinne,  joka ulottuu tähän päivään.

Montereyn yksi erityispiirre oli, että se yhdisti ja sekoitti Yhdysvaltain eri osien (ja myös Euroopan) musiikkisuuntauksia ja  saundeja keskenään. Rockartistit oppivat toisiltaan: noinkin musiikkia voidaan esittää!

Yleisölle tilaisuus oli tajunnanräjäyttäjä, joka jäi ikuisesti mukanaolijoiden mieleen.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt Montereyn uutta luovat musiikin toiston ja vahvistamisen (sound system) keinot, joiden rakentajana  ja muokkaajana toimi Abe Jacob. Elektronisen musiikin pioneerit Paul Beaver ja Bernie Krause saivat vihdoin läpimurron esitellessään festivaalilla Robert Moogin Moog-syntetisaattorin. Syntetisaattoribusiness syntyi Montereyssä.