tiistai 28. heinäkuuta 2020

Apollo 8 - ihminen irtautuu maapallon otteesta

Yle TV1:n Historiasarjassa on meneillään uusintana amerikkalainen kuusiosainen dokumenttisarja ”Kuun valloittajat” (”Chasing The Moon”, 2018). Keskityn tässä kirjoituksessa dokumenttisarjan osioon, joka kertoo miehitetyn Apollo 8:n matkasta kuun ympäri – kymmenen kertaa kiertäen – ja takaisin maahan 21.-27.12. 1968. Dokumenttisarjan tämän osan nimi on ”Avaruuden kuuluisin kuva”, jolla tarkoitetaan astronauttien ottamaa kuvaa maapallostamme, joka nousee kuun takaa. Kuu on eloton paikka, mutta sen takaa nouseva maa on värikäs elämän eliksiirin lähde. Näky on vieläkin vaikuttava saati tuolloin, jolloin ikimuistoinen kuva pisti mielikuvituksen liitämään pelkästä ihastuksesta.

Dokumentissa on käytetty samoja aineksia kuin elokuvassa ”Apollo 11”, jonka kävin katsomassa suurelta kankaalta elokuvateatterissa. Dokumentissa on valittu lähestymistapa, jossa aikalaiset esiintyvät sellaisina kuin olivat vuonna 1968, mutta kommentoivat tapahtunutta nähtävästi dokumentin tekoajankohtana. Dokumentti on huolellisesti tehty ja valaisee vuoden 1968 näkökulmasta amerikkalaista yhteiskuntaa laajemminkin.

Apollo 8:n lento oli ensimmäinen, jolla alus ja sen miehistö irtautuvat maan vetovoimakentästä kohti ulkoavaruutta. Mukana olivat astronautit Frank Borman, Jim Lovell ja Bill Anders.

Voidaan sanoa, että Apollo 8 oli välttämätön puuttuva rengas kuun valloituksessa. Se oli kuulennon yksi kenraaliharjoituksista. Kahdeksikkoa seurannut Apollo 9 kiersi maan 10 kertaa mukanaan kuumoduuli ja Apollo 10:llä kokeiltiin kuumoduulia kuuta kiertävällä radalla laskeutumatta kuun pinnalle.

Elettiin kylmän sodan aikaa ja yksi keskeisistä USA:n ja Neuvostoliiton kilvoittelun kohteista oli avaruuden valloittaminen. Noihin päiviin saakka Neuvostoliitto johti kilpaa ”kuujahdissa”. Se lähetti ensimmäisenä satelliitin maata kiertävälle radalle, se lähetti ensimmäisenä ihmisen avaruuteen, se suoritti ensimmäisenä telakoinnin ja ensimmäinen naiskosmonauttikin tuli Neuvostoliitosta. Wernher von Braun lausui dokumentissa arvioita Neuvostoliiton kunnianhimoisista tavoitteista. Kilpailu oli omien muistikuvienikin mukaan tinkimätöntä. Kysymys ei ollut pelkästään avaruuden rauhanomaisesta valloituksesta, vaan myös mannerten välisten ohjuksien kehittämisestä. Juuri von Braun oli mahtavan Saturn 5 -kantoraketin luoja. Se oli ennen kuulumattoman voimakas raketti: ”tämä raketti mahdollistaa kuulennon”. Se oli kuitenkin pohjimmiltaan analoginen raketti, jonka ohjausjärjestelmässä oli - kuten eräs haastateltava sanoo - vähemmän älyä kuin Casion rannekellossa. Siitä huolimatta se oli monimutkaisin raketti siihenastisista.

Elettiin Lyndon B. Johnsonin presidenttikautta. Odotukset olivat korkealla monessakin mielessä. Osassa tavoitteista petyttiin, kuten Vietnamin sodassa, osassa taas onnistuttiin, kuten kansalaisoikeusliikkeen päämäärien lainsäädännöllisessä toteuttamisessa. Johnsonin oli lopulta luovuttava toiseen kauteen tähtäävästä vaalitaistelusta kannatuksen romahdettua. Martin Luther King vertasi Vietnamiin käytettyjä miljardeja avaruuden valloituksen viemiin miljardeihin ja niiden vastapainona köyhyyden torjuntaan tarvittaviin miljardeihin.

Apollo 8:n lentoa edeltävät 12 kuukautta jäivät elämään historiaan ”hulluna vuotena”. Astronautti Frank Borman todistaa dokumentissa, että hänen ajatusmaailmansa täyttyi avaruuslennosta eikä tilaa juuri ollut yhteiskunnallisten levottomuuksien puinnille: ”Elin kuin toisella planeetalla”.

Neuvostoliiton kilpailun pelossa Apollo 8:n lähtöä kiirehdittiin. Tosiasiassa venäläiset olivat omien vaikeuksiensa takia jäämässä takamatkalle kilpailussa.

Tässä yhteydessä dokumentti nostaa esille nuoren Nasan insinöörin Frances ”Poppy” Northcuttin, joka oli korkeimmalle Nasan hierarkiassa edennyt nainen. Northcuttin kautta sukelletaan amerikkalaisten ennakkoluuloihin. Dokumentissa annetaan aikalaisten ihmetellä, miksi Northcutt on päässyt asiantuntijatehtäviin Apollo-projektissa. Ainakin projekti sai ylimääräistä huomiota ennakkoluulojen takia: ”Miten 25-vuotias tyttö on päätynyt noin nuorena tällaiseen työhön?”. Northcutt sanookin tulleensa feministiksi tästä syystä. Noista ajoista on edetty pitkälle, mutta jonkun täytyi murtaa jää! Kai tämäkin oli osa vuoden 1968 vallankumousta.

Vihdoin koitti hetki, jolloin Saturn 5 hitaan majesteetillisesti irtautui tukivarsien otteesta ja mahtavan jylyn saattelemana syöksyi korkeuksiin - aluksi maat kiertävälle radalle. USA oli siirtynyt avaruuskilpailun johtoon, vaikka von Braun yrittikin vakuuttaa - ehkä taktisista syistä kirittääkseen omiaan - venäläisten etenemistahdin olevan vaikuttava.

Northcuttista poikkeavasti dokumentissa esitellään astronauttien vaimot todella perinteisissä rooleissa , kahvikutsuilla ja miestensä rutiinipuheisina tukihenkilöinä. Raketin lähdön hetkillä kamerat olivat paikalla vaimojen järjestämillä kutsuilla. Tihenevä jännitys välittyy kyllä hyvin katsojalle.

Ja sitten raketti kiihdytti saavuttaakseen ”pakonopeuden” 25 000 mailia tunnissa. He olivat ensimmäiset ihmiset, jotka poistuivat maapallon painovoimakentästä.

Kuun rosoisella pimeällä puolella yhteyssignaali odotetusti katkesi, mutta silti aikaa kului odotettua enemmän ennen kuin yhteys palasi. Kennedy Space Centerissä ehdittiin hermostua. Lopulta alus pääsi signaalikatkon jälkeen kuuta kiertävälle radalle hurraa-huutojen saattelemana.

Sitten seurasi jännittävä ja vaikuttava hetki, kun sinertävänä ja valkoisena hohtava maa näkyi aluksen kameroissa. Se oli vuosisadan kuva.

Seurasi astronauttien kiistelty jouluevankeliumin luku. Jouluaatto sisältyi lennon aikatauluun! Joulua vietettiin sekä aluksessa, että astronauttien perheiden kesken maassa. Osa katsojista ei hyväksynyt evankeliumin lukua. Lennon onnistuminen häivytti kohun, mutta myöhemmillä avaruuslennoilla oltiin tasapuolisuutta vaativissa asioissa tarkempia.

Laskeutuminen takaisin maahan onnistui täsmällisesti. Juhlitut sankarit palasivat maan kamaralle turvallisesti. Presidentti onnitteli. New Yorkissa seurasi serpentiiniparaati.

Itse sankarit näkivät paljon merkittävämmän kuulennon olevan edessä. Niin varmaan olikin, mutta Apollo 8:n valmistelevan lennon merkitys on turhaan jäänyt kuulennon varjoon. Tuolla lennolla ihminen irtautui ensimmäisen kerran maapallon otteesta.

lauantai 25. heinäkuuta 2020

Muhammad Ali omin sanoin ja kuvin

Yle TV2:ssa näytettiin 23.7.2020 Muhammad Alin elämää ja uraa käsittelevä dokumentti ”I Am Ali”. Dokumentti on valmistunut vuonna 2014 ja sen on ohjannut Clare Lewis. Dokumentti kuvaa katkelmallisesti Alin elämää ”yksityisestä” näkökulmasta, so. perhesuhteet ja läheisten tukijoiden asemaa korostuu. Puheenvuoron saavat myös muun muassa George Foreman, Mike Tyson, Tom Jones, valmentaja Angelo Dundee…..

Dokumenttielokuva alkaa Alin valmistautumisesta uran viimeiseen otteluun vuonna 1981 Trevor Berbickia vastaan. Ali oli tuolloin 37-vuotias. Hellyttävässä hetkessä - Alin jutellessa puhelimitse tulevasta ottelustaan – hänen pikkuinen tyttärensä kieltää Alia ottelemasta. Kolminkertainen maailmamestari oli kuitenkin kyltymätön, hän halusi nelinkertaiseksi maailmanmestariksi. Itse asiassa hän halusi tehdä loputtomiin ”paluita”, kuten eräs haastatelluista totesi.

Ali on nykyhistorian hämmentävimpiä henkilöhahmoja, jonka uran dramaattisia hetkiä ylä- ja alamäkineen on kuvattu lukemattomia kertoja. Minäkin olen osallistunut näihin historian kertauksiin muutamissa blogikirjoituksissani.

Olen paneutunut Alin – alun perin Cassius Marcellus Clay - uraan aivan sen alkuvaiheista asti. Seurasinkin dokumenttia sillä silmällä, että palautan samalla mieleeni muistikuvia mestarinyrkkeilijän elämän varrelta.

Minulle ja vähän vanhemmalle serkulleni Markulle Cassius Clay oli läpimurron tehdessään ennen kaikkea nyrkkeilijä. En missään tapauksessa tiedostanut hänen olevan mustan rodun esitaistelija vuonna 1964, jolloin hän voitti maailmanmestaruuden. Hän oli huippunyrkkeilijä, jonka suun monet koulukaverini olisivat halunneet tukkia. Serkkuni ja minun penkkiurheilija-arvioissa hän liittyi kolmikkoon Ingemar Johansson-Floyd Patterson- Sonny Liston, joiden otteluja seurasimme noin kymmenenvuotiaina.

Katsoimme hämmentyneinä Clayn verbaalishow´ta. ”Olen suurin ja kaunein” oli hänen mottonsa. Kun häntä yritettiin haastatella, hän puhui päälle, koska ei arvostanut valkoisia haastattelijoitaan, ja koska nämä Clayn mielestä aliarvioivat häntä älyllisesti. Häntä ärsytti suunnattomasti väriveljiensä tahdoton alistuminen valkoisten johdateltavaksi esimerkiksi urheilu-urallaan. Clay oli aivan eri maata. Hän halusi johtaa omaa elämäänsä omien periaatteidensa mukaisesti.

Mielenkiinnolla katsoin dokumentista haastatteluja 1960-luvun alusta ennen uskoontuloa. Niissä Claylla oli pääasiassa urheilullisia tavoitteita. Omaan rotuun kietoutuva tietoisuus oli toki jo nähtävissä.

Olen monesti jälkikäteen päätynyt johtopäätökseen, että Clay/Ali ei olisi saanut yhteiskunnallista viestiään perille millään muulla keinoin kuin kovalla päälle huutamisella: hän huusi valkoisen miehen ohi ja yli, joka tapauksessa kovempaa kuin muut, mutta piti huolta, että ihmisille jäi jotain ajateltavaa.

Dokumentissa Alin nyrkkeilyuran tähtihetkiksi nostetaan ottelut Henry Cooperia (Clay oli ottelussa lähellä tyrmäystappiota), Sonny Listonia, Joe Frazieria ja George Foremania vastaan. Vuosi 1964 ja Liston-ottelut merkitsivät Clayn lopullista uskonnollista ulostuloa. Arpa oli heitetty. Clay ilmoitti muuttaneensa nimekseen Muhammad Ali uskonnollisen kääntymyksensä mukaisesti. Alkoi taistelu uuden nimen ja uskonnon puolesta. Häntä ja hänen kääntymystään ei alussa otettu vakavasti. Ali ”opetti” uutta nimeä nyrkkeilykehässä vastustajilleen näiden nimitellessä häntä edelleen orjanimellä Cassius Clay.

Miten näen Alin läpimurron julkisuuteen tänä päivänä, 60 vuotta noiden tapahtumien jälkeen? Ainakin voidaan sanoa, että hän teki läpimurtonsa monien yhteiskunnallisten muutosten risteyskohdassa. Itse asiassa hän oli itsekin osa useampaakin yhteiskunnallista paradigman muutosta. Merkittävä asia, jonka hän kohtasi oli yhteiskunnallisen tasa-arvon puute Yhdysvalloissa, hän ei tuntenut elävänsä ihmisarvoista elämää. Se ei estänyt häntä liittoutumasta kotikaupunkinsa Louisvillen liikemiesryhmän kanssa edistääkseen uraansa nyrkkeilijänä.

Ali oli mielestäni osa kansalaisoikeusliikettä, vaikka häntä ei nähty sen elimellisenä osana. Hän taisteli omalla tavallaan mustien oikeuksien puolesta rasismia vastaan. Hän oli lähempänä Elijah Muhammadia ja Malcolm X:ää kuin Martin Luther Kingiä, mutta en usko hänen lopullisesti valinneen radikaalisuuden astettaan. Rauhanomaiseen islamiin hän oli kuitenkin vilpittömästi sitoutunut. Siinä mielessä hän oli aito profeetta Muhammadin opetuslapsi ilman islamiin myöhemmin liitettyä sotaisuutta.

Vielä on muistettava, että hänen luovuutensa ja vallankumouksellisuutensa ulottui nyrkkeilytekniikkaan ja taktiikkaan saakka. Hänen nyrkkeilynsä perustui nopeuteen ja liikkuvuuteen sekä käsien alhaalla pitämiseen. Ali oli vastustajansa ulottuvilla koko ajan, mutta veti lähikamppailutilanteessa ylävartaloaan ja päätään taaksepäin samalla liikuttaen itseään puolelta toiselle. Vastustaja ei ulottunut Aliin tai lyöntien voima jäi köykäiseksi. Köysiin vetäytyminen ja niiden hyväksikäyttö olivat osa Alin selviytymistä tiukassa paikassa (vrt. ottelu George Foremania vastaan). Jalkatyö oli vertaansa vailla. Tuskin on liioiteltua sanoa, että hän uudisti nyrkkeilyä Sugar Ray Robinsonin viitoittamalla tiellä. Ali ”tanssi kuin perhonen ja pisti kuin ampiainen”.

Oma lukunsa on Alin verbaliikka. Supliikki oli vertaansa vailla. Hän katsoi ihmisen mitaksi kyvyn miekkailla sanoilla ja peitota nokkeluudessa valkoiset ammattisanankäyttäjät.

Alin suu kävi koko ajan kehässäkin. Hän yritti saada vastustajansa ”pois tolaltansa” pyrkiessään alistamaan vastustajansa henkisesti sanankäytöllään. Tähän liittyy hänen luonteensa julma elementti. Harva halveksii vastustajaansa siihen mittaan kuin Ali teki. Osa tästä ilkeästä solvaamisesta oli tietenkin tarkoitettu Alin itsensä psyykkaukseen. Hän tuskin oli mikään helppo ihminen läheistensäkään kannalta. Dokumentissa Alin persoonallisuuden tämä puoli sivuutetaan täysin. Muutoinkin dokumentti oli melko hymistelevä, täysin Alin ehdoilla tehty. Ehkä tämä on ollut ehto yksityisten nauhojen saamiseksi dokumenttiin?

George Foreman lausui ehkä kokonaisvaltaisimman arvion Alista todetessaan, että hänen suuruutensa perustui moneen muuhunkin asiaan kuin nyrkkeilyyn. Alin aikalaisen, The Beatlesin ilmiö perustui samoihin argumentteihin: yhtye oli paljon enemmän kuin musiikkinsa.

Vietnamin sota sanelee hyvin pitkälle Alin henkilöhistorian suuntaviivat. Ali oli aseistakieltäytyjä totaalisessa mielessä ja sai siitä tuomion. Mikään ”järjestelykään” kevyempään palvelukseenastumiseen ei käynyt. ”Suuri hiljainen enemmistö” tuomitsi hänen käytöksensä 1960-luvun jälkipuoliskolla.

Ali tienasi leipänsä monen vuoden tauon aikana saarnaajana ja luennoimalla yliopistoissa(!). Tietenkin hän ryyditti puheitaan kaskuilla, ja tietenkin hän puhui ilman muistiinpanoja. Haasteita piisasi monissa muissakin asioissa: nuo vuodet olivat vaikeita Alin lapsille, joita kiusattiin koulussa.

Itse asiassa sotamenestys Vietnamissa määritti suhtautumisen Aliin. Kun tuuli kääntyi vuosien sotamyönteisyyden jälkeen sotaa vastaan joskus vuonna 1968, ruvettiin Alistakin pikku hiljaa ajattelemaan toisin. Hänen sodanvastaisuudelleen nähtiin perusteet ja hänestä alkoi muodostua koko kansan sankari. Alin nyrkkeilyn estänyt tuomio peruttiin juridisella kikkailulla ja hän sai nyrkkeilylisenssinsä takaisin vuonna 1971.

Alin legendan yksi tärkeä perusta on ottelu George Foremania vastaan Zairessa, keskellä kuuminta Afrikkaa. Ottelun ikimuistettavuutta lisäsi taistelun käyminen mustan miehen alkukodissa Keski-Afrikan ”viidakoissa”. Paikallisen väestön innostus Alia kohtaan oli käsittämättömän laajamittaista. Hän oli näiden ihmisten supersankari.

Taistelu viidakossa päättyi ikimuistettavasti Alin voittoon ylivoimaisena pidettyä Foremania vastaan. Muistettiin, miten kaltoin Foreman oli kohdellut Joe Frazieria, jonka kanssa Alilla oli suuria vaikeuksia. Alin maine saavutti siihenastisen maksiminsa Foreman-taistelun jälkeen. Lopullinen suurenmoisuuden todiste nähtiin sitten Atlantan kisoissa 1996. Ali sytytti olympiatulen. Siinä vaiheessa oli viimeistään syytä unohtaa suuttuneena jokeen heitetty Rooman kisojen kultamitali. Rotujen välinen tasa-arvon tavoittelu oli saanut suuren voiton.

Mihin Ali pyrki 70-luvulla video- äänileikkeillään? Ainakin hän haluaa tulla nähdyksi lastensa kautta rakastavana perheenisänä. Kontrastina kamppailuhaluiselle julkiselle elämälleen hän halusi avautua ”pehmeämpään yksityisyyteen”. Lasten kautta hän käsittääkseni halusi kertoa, millainen hän oikeasti oli. Ehkä Ali myös valmisteli nyrkkeilyuransa loppua nauhoittamalla video- ja ääniklippejä läheistensä yhteydenpidosta esimerkiksi puhelimitse. Hän halusi varmistaa haluamansa kuvan muotoutumisen jälkipolville.

Dokumentti on jutusteleva ja paljastaa lopulta melko vähän uutta legendasta nimeltä Muhammad Ali. Vuosien varrella taipumus kiteyttää Alin hahmo muistomerkiksi on johtanut siihen, että vaatii paljon vaivaa ja tuskaa avata hänet uudelleen elävänä ihmisenä. Dokumentti yrittää kuitenkin sitä, ja jossain määrin onnistuukin.

”Louisville Lipistä” kasvoi oman aikamme ikoni. Hän on asemansa ansainnut, mutta lopulta saavutetun taistelevan yksituumaisuuden jatkajia ei ole ilmaantunut. Ehkä Ali olikin ainutlaatuinen ja korvaamaton? Viime vuosien amerikkalaisen yhteiskunnan kehitys ei herätä kovin suuria toiveita rotuerimielisyyksien tasoittumisesta.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2020

Richard Nixon – myrskyn silmässä

Tämä on Richard Nixonin elämänuraa käsittelevän dokumenttiarvion osa 2/2

Richard Nixon katsoi 60-luvun levottomia ja väkivaltaisia yhteiskunnallisia tapahtumia etäämpää, mutta vähitellen veri veti taas politiikkaan, ehkä sen takia, että tyytymättömyys Vietnamin sotineen oli niin laajaa. Nixon ilmoittautui vuoden 1968 presidentinvaalikampanjaan. Häntä mainostettiin ”uutena Nixonina”, vaikka hän itse suhtautui brändiinsä sarkastisesti katsoen olevansa vaikeasti muutettavissa: ”Olen PR-toimiston pahin painajainen”. Vanhat ajat esiintymiskyvyn vajeineen kuitenkin arveluttivat sen verran, että Nixon nauhoitti harjoiteltuja keskusteluja yleisön kanssa ja julkaisi ne.

Mitä pidemmälle sota Vietnamissa eteni, sitä alemmas istuvan presidentin Lyndon B. Johnsonin suosio laski. Lopulta hän luovutti – yllättäen - ennen kuin kunnon kampanja oli edes alkanut. Kuohunta kuitenkin jatkui. Valtavat mielenosoitukset, jotka seurasivat Martin Luther Kingin murhaa keväällä 1968 saivat suuren enemmistön kaipaamaan yhteiskuntarauhaa. Ongelmat eivät loppuneet tähän, lisää tragiikkaa seurasi. On selvää, että päävastustajan, Robert Kennedyn murha kesällä 1968 tasoitti Nixonin tietä presidenttiyteen. ”Laki ja järjestys” -slogan sai yhä suurempaa suosiota.

Demokraattien Chicagon puoluekokouksen provosoidut levottomuudet – siellä valittiin puolueen presidenttiehdokas - olivat omiaan lisäämään Nixonin kannatusta muidenkin kuin ”hiljaisen enemmistön” keskuudessa. Republikaanien keskinäisessä taistossa Nixon oli selvästi paras Nelson Rockefelleria ja Ronald Reagania vastaan. Vaalitaistelunsa lähtölaukauksen Nixon järjesti Chicagossa villeissä, mutta rauhanomaisissa tunnelmissa osoittaakseen, että mellakkaongelma on vain demokraattien ongelma.

LBJ - olihan hän vielä presidentti - järjesti vielä yhden yllätyksen, kun hän rupesi vaalien alla tosissaan hieromaan rauhaa Pohjois-Vietnamin kanssa. Seurauksena demokraattien presidenttiehdokas Hubert Humphrey nousi uhkaamaan Nixonia gallupeissa. Nixon ryhtyi heittämään kapuloita rattaisiin estääkseen rauhanneuvottelujen suotuisan etenemisen: viesti republikaanien puolelta pohjoisvietnamilaisille kuului: ”….odottakaa me voitamme…”. Johnson oli raivoissaan suoraan yhteydessä Nixoniin, joka kielsi vehkeilevänsä. Joka tapauksessa orastava rauhanprosessi tyssäsi alkuunsa ja tie Nixonin vaalivoittoon oli petattu. Lopputulos: Nixon voitti Humphreyn niukasti. Hän koki ykköshaasteekseen rauhantekijän lähetystehtävän tammikuussa 1969 alkaneella presidenttikaudellaan.

Nixonin uskottavuus ei ollut kovin vahva: mielenosoitukset ja mellakat jatkuivat, jopa laajentuen entisestään. Levottomuudet levisivät poliittisesta vasemmistosta keskustaan.

Puheessaan toukokuussa 1969 Nixon lisäsi epäuskottavuuttaan: USA ei aikonut suostua epätyydyttäviin rauhanehtoihin. Yhdysvaltain historian ensimmäisen sodassa kärsityn tappion myöntäminen oli liikaa Nixonille. Taistelut jatkuivat.

Syntyi oppi sodan vietnamilaistamiseksi, mutta ilman aikataulua. Jälleen pettymys vaalipuheiden tavoitteisiin verrattuna. Mutta vastustajat olivat vain äänekäs vähemmistö. Suuri ”hiljainen enemmistö” halusi seesteisyyttä levottomuuksien keskelle. Nixonin kannatus nousi jopa 68 prosenttiin, korkeammaksi kuin koskaan.

Tässä vaiheessa Nixonin taistelupariksi nousi Henry Kissinger, joka ei merkinnyt ainakaan vähemmän aggressiivista politiikkaa. Samaan aikaan, kun Nixon ilmoitti suuresta joukkojen vähentämisestä Vietnamissa , hän laajensi sotatoimia Kambodshaan. Mielenosoitukset leimahtavat jälleen, ja lehdistö tyrmistyi. Nixon nimitteli sodanvastustajia epäviisaasti pummeiksi. Seurauksena jännittynyt ilmapiiri räjähti Kentin yliopiston kampuksella 4.5.1970 verisiksi mellakoiksi. Neljä opiskelijaa kuolee. Seuranneessa sekavassa tilanteessa myös vastamielenosoittajat aktivoituivat. Syntyi lisää väkivaltaa. Nixonin kannatus kääntyy laskuun.

Vuoden 1970 välivaalit olivat tärkeät Nixonin politiikan jatkuvuuden kannalta. Presidentti panosti vaalikampanjaan poikkeuksellisen vahvasti. Se ei kuitenkaan auttanut: sekä senaatti että edustajainhuone säilyivät demokraateilla. Republikaanit päättivät tehdä asialle jotain.

Tässä kohtaa dokumentissa esitellään Nixonille niin kohtalokas nauhuri (asennettiin helmikuussa 1971), jonka toiminta oli ääniohjattua, ts. se käynnistyi esimerkiksi puheesta. Se oli tarkoitettu palvelemaan mm. historiankirjoitusta. Nixonin edeltäjällä Lyndon B. Johnsonilla oli sivumennen sanottuna vastaava nauhuri, mutta sen käynnisti presidentin avustaja manuaalisesti, kun presidentti pyöräytti sormeaan.

Miltei huomaamatta nauhurille tallentui Nixonin rasistisia käsityksiä mustista ja juutalaisista, hänen asenteitaan homoseksuaalisuudesta ja moraalittomuudesta sekä käsityksiään lehdistön ja establishmentin vihollisominaisuuksista. Nauhalle tuli vaarallisia käskyjä: ”lisätkää salakuuntelua” tai ”kuuntelemmeko ehdokkaita?” Nimiäkin mainittiin tässä yhteydessä, mm. Ted Kennedy.

Myös paljon puhutuista ”Pentagonin papereista” (neljä presidenttiä oli antanut harhaanjohtavaa tietoa Vietnamin sodan syttymisen syistä) tuli nauhalle tietoa. Tässä vaiheessa Nixonissa alkoi ilmetä vainoharhaisia piirteitä. Presidentti ryhtyi palkkaaman Valkoisen talon ”vastavakoiluun” miehiä olettamiaan maanpettureita vastaan: ”Mekin käytämme kaikkia keinoja”. Syntyi ns. ”putkimiesten” ryhmä, jonka tehtävänä oli estää oman puolen vuodot ja heikentää vastustajia.

Mutta toisaalla tapahtui jotain uutta ja ennenkuulumatonta….

Nixon käynnisti ulkopoliittisia manöövereitä, kuten Kiina-diplomatian. Tavoitteena oli luoda suhteet kommunisti-Kiinaan. Konservatiivina ja republikaanina Nixonilla oli tähän varaa. Tarkoitus oli myös siirtää ajatukset pois Vietnamista kotimaassa. Nixon siis aloitti kehityskaaren, jonka toisessa päässä on Donald Trumpin Kiina-vihoittelut. Kiina-operaatio oli kiistaton toiminnallinen ja propagandavoitto Nixonille.

Mutta samaan aikaan salakuunteluoperaatio eteni. Pääkohde oli demokraattien päämaja Watergate-kompleksissa Washingtonissa. Se oli demokraattien vaalikampanjan aivokeskus.

Maaliskuussa 1972 Pohjois-Vietnam käynnisti suurhyökkäyksen. Se oli vietnamisoinnin testi, joka osoitti, heti toimimattomuutensa: etelävietnamilaiset joukot eivät pystyneet pitämään puoliaan. Reaktiona USA kiihdytti presidentin päätöksellä sotatoimia. Rauha oli todella kaukana. Nixon työhuoneensa nauhalla: ”Pommitetaan ne äpärät tuusannuuskaksi”. Ja edelleen: ”Haluaisin käyttää ydinpommia. Onko se valmiina?”. Tähän Kissinger toki reagoi. ”Se olisi mielestäni liikaa”. Nixon: ”Ajattele isosti Henri, Kristus sentään”. Siviilien joukkokuolema ei merkinnyt mitään. On vaikeata uskoa, miten pitkälle valtionpäämies oli valmis menemään. Jää mahdollisuus, että Nixonin puhe oli retoriikkaa, mutta…..

Sotainto tuntui tarttuneen myös tavallisiin kansalaisiin. Nixonin kannatus kääntyi selvään nousuun. Tiukan paikan tullen kansa asettuu johtajansa taakse.

Samaan aikaan paljastui pommi, jonka merkitystä ei heti tajuttu: viisi murtomiestä kuuntelulaitteineen pidätettiin aseella uhaten epäiltynä murtautumisesta demokraattien puoluetoimistoon, Watergateen. Pian murto yhdistettiin yhden mukana olleen kautta Valkoiseen taloon. Käynnistyy huomattava salailuoperaatio, jossa tarvittiin voitelurahaa peittelyn onnistumiseksi.

Kansalaiset heräävät hitaasti Watergate-skandaaliin ja Nixon saa presidentinvaalissa syksyllä 1972 maanvyörymävoiton. Toinen kausi alkaa tammikuussa 1973. Heti perään Nixon ilmoittaa, että aselepo Vietnamissa astuu voimaan 27.1.1973. Amerikkalaiset sitoutuvat vetämään joukkonsa pois Vietnamista. Nixonin kannatus nousee 68 prosenttiin.

Valkoisen talon nauhalla Nixon varoittaa Kissingeriä asiasta, joka voi räjähtää käsiin…… Tämän jälkeen Watergate ei päästä presidenttiä otteestaan. Nixon taisteli vääjäämätöntä vastaan yrittämällä esiintyä ulkopuolisena ja vaati syyllisiä tuomittavaksi. Putkimiehet saivat syytteen. Oli vain ajan kysymys, kun syytetyt kertovat motiivinsa ja toimintaohjeensa. Kävi ilmi, että Valkoinen talo tiesi murrosta ja murron tarkoituksesta.

Tapahtumasarjan peittely-yritykset täyttävät koko skandaalin keston loppuajan. Niiden keskiössä ovat Nixonin työhuoneen nauhuri ja sen tuottamat nauhat. Ne olivat avaintodisteita, joiden perusteella presidentin rooli tulisi ilmi. Nauhat pyydettiin erikoissyyttäjälle kuultavaksi. Nixon kieltäytyi luovuttamasta vedoten niiden luottamuksellisuuteen.

Nixon erotti erikoissyyttäjän. Lopulta paine kävi liian suureksi ja Nixonin oli luovutettava nauhat. Jälleen tuli mutkia matkaan: kävi ilmi, että nauhoilla oli avainkohdassa 18 minuutin poispyyhitty aukko ratkaisevassa kohtaa. Välttääkseen virkasyytteen Nixon antoi periksi: 8.8.1974 presidentti piti puheen, jossa hän ilmoitti eroavansa presidentin tehtävistä.

Kokiko Nixon, että hänellä oli tarvetta anteeksipyyntöön? Nixonin vanhojen päivien kommentoiva ääni toteaa dokumentin lopussa: ”Ei ole mitään tapaa esittää anteeksipyyntöä, joka ylittäisi sen, että eroaa presidentinvirasta”.

::::::::::::::::::::

CNN:n dokumentti Nixonista on hyvä kertaus lähihistorian dramaattisista vaiheista sellaisellekin, joka on perehtynyt aiemmin syvällisemmin Nixoniin. Yksityiskohdat tarkentuvat.

Nyt Areenassa nähtävillä olevassa dokumentissa keskityttiin poliittiseen historiaan. Paljon jää aiheita käsittelemättä. Dokumentti ei edes viittaa Nixoniin viimeisenä New Deal -presidenttinä, joka ansaitsisi oman dokumenttinsa.

Nixon-dokumentin katsottuaan ja hänen poliittiseen uraansa jo aiemmin perehtyneenä olisi houkuttelevaa verrata hänen presidenttiyttään Donald Trumpin ensimmäiseen virkakauteen.

Onko Donald Trumpin presidenttiys päivitys Nixonista?

Nixonia ja Trumpia henkilöinä yhdistävät mielestäni seuraavat ominaispiirteet:

-ylivirittynyt kunnianhimo

-päätöksentekokykyisyys

-tunnerajoitteisuus

-jonkinasteinen vainoharhaisuus

-taipumus syyllistää muita ihmisiä, panettelu

-häikäilemättömyys

-kostonhalu

:::::::::

Kumpaakin erikseen arvioisin seuraavasti:

Nixon:

-harkitsevuus (ennen kohtalokasta Watergatea)

-pitkäjänteisyys, periksiantamattomuus: ”en ole luovuttaja”

-johdonmukaisuus

-päämäärätietoisuus

-pitkävihaisuus varauksin

-opportunismi

-suopeus uusille avauksille

-toisaalta ahdasmielisyys, toisaalta suuruuden taju!

-persoonallisuuden ristiriitaisuus

:::::::::::::

Trump:

-spontaani reagointi ympärillä tapahtuvaan

-improvisointi, eläminen hetkessä

-epäluotettavuus, valheellisuus

-itsekeskeisyys

-lyhytjänteisyys

-epäjohdonmukaisuus

-nurkkakuntaisuus

sunnuntai 19. heinäkuuta 2020

Tricky Dick – Richard Nixonin nousu parrasvaloihin

Ylen Areenassa on nähtävissä neliosainen sarja Yhdysvaltain presidentin Richard Milhous Nixonin urasta. Alkuperäisnimi on ”Tricky Dick”, jolla viitataan kymmeniä vuosia sitten käytettyyn Nixonin liikanimeen, jonka hän oli perinyt uransa alkuaikojen pyrkyrivuosiltaan. Nixon-dokumentti on osa CNN:n Original Series -sarjaa. Suomalainen käännös on liitetty Ylen Historia-sarjaan vähemmän ilmeikkäällä nimellä ”Richard Nixonin nousu ja tuho”. Englanninkieliset osien nimet kuvaavat hyvin Nixonin uran kehitystä: 1) ”The Will to Win”,2) Nixon´s The One, 3) ”Storm Clouds” , 4) ”And Then You Destroy Yourself”.

Dokumentti-sarja on rakennettu siten, että vanhenevan Nixonin ääni kommentoi menneitä tapahtumia harvakseltaan, väliin näkyvät kasvotkin. Enimmäkseen annetaan vanhan kuva-aineiston puhua puolestaan. Osa ”Temppu-Nixonin” aineistosta julkaistaan tässä dokumentissa ensimmäistä kertaa julkisesti. Sarjan alussa esitetään mielenkiintoinen tulkinta, että Nixonin poliittinen ura on ikään kuin heijastuma hänen suhtautumisestaan poliittisiin vastustajiinsa. Jotenkin mieleen tulee samanlainen mielikuva, mikä liitetään Donald Trumpiin. Miesten yhtäläisyyksiä ja erilaisuutta pohdin kirjoituksen (2/2) lopussa.

Keskityn tässä kirjoituksessa dokumentin antamaan pääpiirteiseen kuvaan Nixonin poliittisesta urasta. Faktojen kautta paneudun hänen vaikutukseensa poliittiseen historiaan.

Nixon kuvaa lapsuuttaan köyhäksi yrittäjäperheen arjeksi, joka täyttyi koulunkäynnillä ja työllä. Perheessä oli paljon ankaraa sairautta. Nixon koki olosuhteet annettuna eikä valita, mutta sisällä lahjakkaassa pojassa kyti halu päästä irti lähtöolosuhteista. Lukion jälkeen hän sai stipendin jatko-opintoihin. Kova pyrkimys eteenpäin ilmeni mm. kunnianhimona menestyä urheilussa, vaikka luontainen lahjakkuus ei ollutkaan kovin ilmeinen. Opinnot valmistivat hänet juristiksi. Avioituminen ja palvelu armeijassa sodan aikana seurasivat toisiaan.

Kongressivaaliehdokkuus seurasi Nixonin kertomana ikään kuin luonnostaan, mutta vaati tosiasiassa vahvan ambition, voitontahdon. Vaalitaistelussa (1946) peliin astui Nixonin tunnettu kommunistiantipatia tai -viha, jonka hän projisoi poliittisiin vastustajiinsa. Jäi kuva, että hän pyrki eteenpäin keinolla millä hyvänsä: kongressipaikasta taistellut ja kommunismia vastustanut kilpailija alkoi vaikuttaa vaalikampanjan kuluessa kommunistilta. Nixon meni täysillä mukaan Joseph McCarthyn kommunistivainoihin pääkohteenaan juristi Alger Hiss, jonka kommunistitaustasta edelleen kiistellään. Uravalinta oli tehty. Hänestä tuli eliniäkseen poliitikko. Juuri juonitteleva ja panetteleva politiikanteko 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla johtivat Tricky Dick -liikanimen tai haukkumanimen käyttöönottoon.

Nixon pelasi korkeilla panoksilla ja poliittiset vastustajat vastasivat samalla mitalla. Nixon osasi kuitenkin hyödyntää julkisuutta niin, että hän onnistui peittomaan vastustajansa. Vuonna 1952 Nixon eteni Dwight D. Eisenhowerin varapresidentiksi. Lahjussyytteet hän torjui kuuluisassa TV-esiintymisessään, jossa hän myönsi vain yhden ”lahjuksen”, Checkers-nimisen pikkukoiran, jolla hän keräsi poliittiset pisteet potentiaalisilta kannattajiltaan: ”aiomme pitää sen”. Hänestä tuli tiukka ja häikäilemätön kannattamiensa asioiden puolustaja ja Eisenhowerin kovapintainen aisapari. Samalla maine lipevänä poliittisena juonittelijana sai vahvistusta.

Nixon menestyi eisenhowerilaisen taloudellisen menestyksen myötä läpi 1950-luvun.

Nixonin yksi kuuluisista esiintuloista oli hänen ”keittiöväittelynsä” Nikita Hrustsevin kanssa Moskovassa kulutustavaranäyttelyssä vuonna 1959. Vertailtiin elintasoa maiden välillä. Nixon kehui amerikkalaista ylivoimaa kulutustavaratuotannossa, Hrustsevin väittäessä Neuvostoliiton menevän edelle lähitulevaisuudessa ja ohittaessaan vilkuttavan amerikkalaisille.

Vuoden 1960 alussa presidentinvaaliasetelmassa vastakkain olivat Nixon ja John F. Kennedy, jotka jo olemukseltaan edustivat erilaista ihmistyyppiä. Nixon oli selvä ennakkosuosikki kokemuksensa takia. Vaali ratkesi maailman ensimmäisessä TV-väittelyssä, jossa Kennedy nuorekkuudellaan peittosi vastustajansa. Monet odottivat Nixonilta dynaamisempaa ja päälle käyvempää otetta, mutta hän valitsi sovittelevan roolin ja menetti mahdollisen etunsa.

Harkinnan jälkeen Nixon päätti jatkaa poliitikon uraa, mutta vuonna 1962 hän kärsi tappion Kalifornian kuvernöörinvaaleissa. Ura poliitikkona näytti olevan ohi. Lehdistötilaisuudessa tappion jälkeen hän kohdisti katkeruutena erityisesti mediaan, jonka katsoi kohdelleen häntä väärin: ”Ajatelkaa, mitä menetätte; teillä ei ole enää Nixonia potkittavananne”, totesi Nixon kuuluisasti. Hän siirtyi lakimieheksi New Yorkiin.

Toisaalta helpotus näkyi TV-esiintymisessä muutama kuukausi tappion jälkeen, jossa Nixon esiintyi pianistina(!): ”Tricky-Dicky song”.

Tämä on Nixon-dokumenttia koskevan kirjoituksen osa 1/2.

torstai 16. heinäkuuta 2020

”Maan isä on tiettävästi sitä mieltä, että….”

Otsake viittaa Urho Kekkosen presidenttikauden loppuaikoihin, jolloin hänen lähipiirinsä selvästi käytti vanhenevaa presidenttiä hyväkseen omien päämääriensä läpisaamiseksi viittaamalla presidentin oletettuun kantaan. Kerran Johannes Virolainen – kuultuaan tällaista viestiä – ilmoitti soittavansa presidentille kuullakseen omin korvin, mitä mieltä presidentti on asioista, jolloin yksi näistä suurella suulla puhuneista ”maan isän” lähipiiriläisistä hätääntyneenä huudahti: ”jos et sittenkään soittaisi….” Presidentin välillistä valtaa on kärkkymässä aina koko joukko ihmisiä, joiden oma poliittinen voima ei riitä haluamiensa asioiden eteenpäin viemiseksi. On suuri kiusaus hakea kättä pidempää ”korkeimmalta taholta”.

::::::::::::::::::

Hesari on kahdessakin laajassa artikkelissa aivan viime päivinä ottanut kantaa presidentin valtaoikeuksiin ja Sauli Niinistön tapaan tulkita valtaoikeuksia. Ensimmäisessä artikkelissa ”Minähän olen presidentti” (12.7.2020) HS haastattelee Niinistöä lähellä olevia toimijoita, ministereitä, kansanedustajia, korkeita entisiä poliitikkoja jne. Toisessa artikkelissa ”Tutkijat: Presidentti astuu toisinaan tonttinsa rajoille” (HS 13.7.2020) kolme tutkijaa ottaa kantaa presidentin tulkintoihin valtaoikeuksista. Haastattelussa tulee selvästi esille, että Niinistö on pannut merkille kirjoitukseni alussa mainitun vaaran antautua muiden hyväksikäyttämäksi Kekkosen tapaan. Hän torjuu jyrkästi ajatustensa ja lausumiensa arvuuttelun ja sanoo haluavansa itse kertoa sanottavansa.

Mutta mitä on sanottava siitä, että presidentti on useaan otteeseen ainakin lievästi venyttänyt toimivaltansa rajoja?

Konkreettisesti Niinistön halu puuttua asioihin tuli esille, kun hän ehdotti perustettavaksi erillisen ”nyrkin” koronaepidemian aiheuttamien ongelmien voittamiseksi. Pääministeri Marin reagoi, koska katsoi presidentin puuttuvan hallituksen tontilla oleviin asioihin: presidentti halusi koronakriisiasiat valmisteltavaksi erilliseen perustettavaan elimeen. Maallikonkin mielestä tällainen edustuksellisen demokratian käenpoikanen ei kuulu demokratiaamme. Väistöliikkeenä hallitus perusti useampia vähemmillä toimivaltuuksilla operoivia elimiä. Sittemmin hallitus on osoittautunut kansalaisten luottamuksen arvoiseksi omilla operatiivisilla toimillaan. Melua tyhjästä? Voi olla, että kriisihallinto tarvitsee terävöitystä, mutta kesken isoa tautiepidemian hoitoa suuria muutoksia ei kannata tehdä. Niiden aika tulee, kun pöly on laskeutunut.

HS:n artikkeleista käy ilmi, että työssään presidentti käyttää ”puhelimella soittajan valtaa”. Näistä harvemmin kerrotaan julkisuuteen, mutta soittojen avulla presidentti pyrkii tekemään interventioita haluamiinsa asioihin. Periaatteessa tässä ei ole erityistä, mutta silti soittojen tarkoitusperiin on syytä kiinnittää huomiota. Kansalaiset jakautuvat tässä: osa haluaa presidentin katsovan poliitikkojen perään, jyrähtävän silloin tällöin tai toimivan unilukkarina, osa näkee presidentin vaivihkaa laajentavan toimivaltansa rajoja ei-kenenkään maalle ja ehkä vähän toistenkin toimijoiden maille. Presidentin on syytä olla tarkkana sanomisissaan, muutoin toteutuu se, mistä Mauno Koivisto varoitti: jos pienellä vasaralla napauttaa, niin jälki on kuin lekalla lyöden. Molemmat lounaissuomalaiset presidentit ovat harrastaneet arvoituksellisia kielikuvia, joista ei voi suoraan päätellä, mitä he sisimmässään ajattelevat – mutta presidenttien lausahdukset jäävät helposti elämään.

Presidentti Niinistöstä saattaa syntyä kuva, että hän ottaa kaiken vallan, joka on saatavissa eli menettelee kuin se kuuluisa kasakka, joka ottaa kiinni sen, joka on otettavissa. Ihan tähän en jaksa uskoa.

On lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka Niinistö on liikkunut valtaoikeuksien rajoilla ja ylittänytkin ne. Useimmiten tulkintaa syntyy, koska presidentille kuuluvat ulko- turvallisuuspoliittiset asiat sivuavat niin monia muita asioita (terrorismi, tautiepidemiat jne.). EU-politiikka kuuluu hallitukselle, kun taas ulkopolitiikkaa presidentti johtaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.

Ohessa joitakin esimerkkejä yhteensovittamisen haasteista.

Entisenä valtakunnankamreerina Niinistöllä on taloudessa tarkan euron linja. Hänelle rahan painaminen ja nopea velkaantuminen ovat vastenmielisiä asioita, olkoot korot kuinka alhaalla tahansa. Yhteiset suuret velat (elvytysmielessäkin) ovat kyseenalaisia. Yksinkertaistaen: jokainen EU-maa huolehtikoon omista veloistaan. Nämä kysymykset ovat pääosin hallituksen vastuulla, joten Niinistö liikkuu harmaalla alueella. Yhteenvedonomaisesti voisi todeta, että Niinistöllä on tiukempi suhde lainanottoon ja velkaantumiseen kuin hallituksella. Tuntuu siltä, että Niinistö kokee presidentin ”vallattomuuden” EU-asioissa kiusalliseksi.

Vuonna 2014 EU-pääministerien sopima kanta, jonka mukaan maat pidättyvät kahdenvälisistä tapaamisista Venäjän johdon kanssa Krimin miehityksen takia, oli Niinistön kannalta kiusallinen ja ärtymystä herättävä. Niinistö halusi pitää jatkuvaa yhteyttä Venäjän valtiojohtoon, kuten Suomessa on ollut perinteisesti tapana. Presidentti kampesi asian oikeille jengoille yhteydenotoilla Saksan ja Ranskan johtoon: tietenkin Niinistö sai pitää suorat ja säännölliset yhteytensä.

Yksi lähestymistapa valtaoikeuksiin on kysymys siitä, voivatko poliittiset toimijat (siis esimerkiksi presidentti) ”neuvoa” tai ”auttaa” toisiaan ilman, että syntyy kuva puuttumisesta toisten toimijoiden tehtäviin. Jälleen kysymys on veteen piirretystä viivasta. Jos asiat on hoidettavissa hyvillä henkilösuhteilla, ei ongelmia pitäisi syntyä. Mistään suuresta dramatiikasta ”auttamishalussa” ei ole ollut kyse.

Osa hankauksista presidentin ja hallituksen välillä on syntynyt henkilösuhteiden kautta. Näistäkin voidaan nostaa esille lähinnä vain pari tapausta. Kysymys oli puolustusministeri Jussi Niinistön - tulkintani mukaan – omavaltaisesta toiminnasta, joka on tuottanut harmia presidentille. Jussi Niinistö oli kovin innokas solmimaan suhteita Yhdysvaltain kanssa osin ohi presidentin. Ideologiatkin lienevät olleen mukana, sillä Jussi Niinistö ja Timo Soini olivat hyvin Nato-mielisiä, kun taas presidentti yritti pitää ulkopoliittisesta vakaudesta huolen.

Myös puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg herätti presidentin huolta itsenäisillä linjauksillaan. Hän oli Soinin ja Jussi Niinistön tapaan Yhdysvaltoihin päin kallellaan. Minulle on jäänyt kuva Lindbergistä hyvin teknisenä alan ammattilaisena, joka ei ole vihkiytynyt politiikkaan sillä syvällisyydellä kuin ehkä hänen asemassaan olevalla olisi ollut tarve.

Osa valtaoikeushankauksista liittyy presidentin luonteenlaadun kulmikkuuteen ja kärsimättömyyteen sekä hieman kiistellympään asiaan, ärtyisyyteen. Näistä on vaikea sanoa enempää, koska toisen osapuolen (esim. virkamiehet) menettelytavat jäävät tiedon puutteen takia arvioimatta.

::::::::::::::::::::::::

HS:n haastattelemat tutkijat (professori Kimmo Grönlund, tutkijatohtori Johanna Vuorelma ja professori Tapio Raunio) ovat melko kriittisiä Niinistön valtaoikeuksien ja niiden laajentumisen tarkastelijoita. Tunnen, että olen monissa kohdin samaa mieltä heidän kanssaan, mutta katsotaanpa!

Tutkijat pyrkivät irrottamaan Niinistön henkilökohtaiset ominaisuudet presidentin valtaoikeuksien käsittelystä. Näitä ei minunkaan mielestäni pitäisi sekoittaa toisiinsa. Valtaoikeudet eivät voi riippua presidentin onnistumisesta, vaikka kansalaisilla on taipumus ojentaa epävirallista valtaa onnistujalle. Valtaoikeudet on syytä säilyttää vakaana elementtinä hallinnossa. Niinistön katsotaan maksimoineen sen liikkumatilan, mikä hänellä on käytettävissään. Bonuksena hän käyttää lisäksi sisäpoliittista valtaa, joskus julkisuudenkin kautta.

Tutkijoista Kimmo Grönlund on hyvin puhdasoppinen valtaoikeuksien selkeän jaon kannattaja ilman vesityksiä tai poikkeuksia. Vaara on siinä, että presidentti – kuka tahansa presidentti – ei pane merkille, että valtaoikeuksien rajat tulevat vastaan ja niihin on syytä suhtautua kunnioittavasti. Olisin myös sitä mieltä, että presidentin kansalaisilta nyt saama tuki perustuu paljolti siihen, että presidentti on tähän saakka nähnyt toimivaltansa rajat: tilaisuuden ei pitäisi tehdä varasta jatkossakaan.

Tutkijoiden haastattelussa viitataan mahdollisuuteen, että viime hallitusten erilainen ideologinen painotusero näkyy presidentin puuttumisessa operatiivisiin asioihin. Professori Raunio on näkevinään tästä johtuvaa jännitteiden kasvua ja ”voidaan olettaa, että niitä on jatkossakin”. Mielenkiintoinen väite, onhan nykyiselläkin presidentillä tavoitteena olla koko kansan presidentti.

Onko Suomessakin nähtävissä tartunta hiuksen hienosta autoritaarisuuden kasvusta? Ei kai Suomikaan voi olla immuuni sille, mitä maailmalla on nähtävissä? Olisin tässä johtopäätöksessä – tällä hetkellä - kuitenkin hyvin varovainen.

Vuorelma toteaa, että politiikassa ”vallankäyttäjän puheet ovat tekoja”. Tästä HS:n haastattelemat tutkijat tuntuvat olevan hyvin pitkälle yhtä mieltä. Vuorelma ”oudoksuu” Niinistön omaa näkemystä siitä, että presidentillä ”olisi samanlainen puhe- ja sananvapaus kuin kenellä tahansa kansalaisella”. Vuorelma perustelee kriittisyyttään sillä, että jos presidentti ottaa vahvasti kantaa, ei erimielisyyttä muiden kansalaisten tai poliitikkojen taholta uskalleta tuoda esille. Eri mieltä olevat leimautuvat ”veneen keikuttajiksi”.

Presidentin suosio on suuri: 90 prosenttia kansasta tukee häntä, minä kuulun joukkoon. Tämä fakta on ollut omiaan vaikuttamaan presidentin vaikutusvaltaa lisäävästi. Presidentti – näin hän on sanonut - haluaa varata itselleen mahdollisuuden ottaa kantaa myös niihin asioihin, jotka eivät kuulu presidentille. Tähän on avautunut mahdollisuus, kun presidenttivuosia on kertynyt lisää. Valta kasvaa ajassa. Minä puolestani voisin varata itselleni mahdollisuuden ottaa kantaa presidentin puheenvuoroihin silloin, kun liikutaan toimivaltuuksien tulkinnan rajoilla.

PS

MTV Uutisten haastattelussa 14.7.2020 presidentin närkästys Hesarin artikkeleiden johdosta näkyy selvästi: ”Minun suuni yritetään selvästi saada tukkoon”. Hämmentävän herkkähipiäistä ylireagointia äärimmäisen suositulta presidentiltä. Taatusti hänen suutaan ei haluta tukkia. Hänen puheenvuoronsa MTV:llä on suunnattu asiantuntijoiden suuntaan, jotka HS:n artikkelissa pyrkivät erittelemään presidentin vallankäyttöä hyvin maltillisesti. Heillä on toki oikeus – kuten presidentilläkin – reagoida sanomisiin ja tekemisiin. Tulee mieleen Koiviston pieni vasara ja leka……

maanantai 13. heinäkuuta 2020

Yleisurheilun uusi nousu?

Viime aikoina on kohistu kotimaisen yleisurheilun uudesta noususta. Mitään erillistä syytä ei näytä olevan, mutta lopputulos on, että lahjakkuuksia on sopivasti pullahtanut esille useissa yleisurheilulajeissa. Ovatko joukkuelajit puoleensa vetävinä magneetteina menettäneet vetovoimaansa? Tuskinpa näinkään. Niin kauan kun mitään erityistä ei ilmene, on parasta etsiä syytä menestykseen yksittäisten lahjakkuuksien innostumisesta yleisurheiluun. Nämä ovat sitten kannustaneet muitakin: kansainvälinen huippu ei sittenkään ole tavoittamattomissa. Pieni sysäys on saattanut johtua koronarajoituksista. Kun joukkuepeleissä ei ole pystytty järjestämää otteluja alkukaudesta, on kiinnostus kohdistunut yksittäisiin urheilijoihin, jotka ovat vieneet yleisön huomion, ja jotka ovat voineet keskittyä harjoitteluun aiempaa perusteellisemmin. Yleisurheilukauden alkukin on siirtynyt kohti keskikesää mainittavalla tavalla. Aikaväli on ehkä täytetty intensiivisellä harjoittelulla.

Paljon on puhuttu naisten sadan metrin aitojen kovasta, mutta rehdistä kilpailusta huippujen kesken. Tässä on viha perä. Kovia nimiä ovat Annimari Korte, Nooralotta Neziri ja Reetta Hurske, parhaat mainitakseni. Keskinäinen kilpailu on parantanut tuloksia ja lisännyt potentiaalisesti yleisön kiinnostusta. Niinpä yleisurheilukilpailuja on voitu seurata pitkälti em. kolmikon keskinäisen kilvoittelun kautta. Suuri yleisö on löytänyt heidät. Loppujen lopuksi kovin monta uutta huippua ei tarvitse löytyä, kun yleisönkin kiinnostus herää. Suomalaisesta yleisurheilusta on puuttunut juuri tämä elementti eli lajikohtainen kilpailu usean urheilijan voimin. Vain oikeastaan miesten keihäänheitto on tarjonnut kovan keskinäisen kilpailun kotimaisin voimin. Nyt meillä on merkkejä, että naisten lyhyiden aitojen lisäksi korkeushyppy on kehittymässä tällaiseksi lajiksi. On hämmentävää, kuinka jopa puolen tusinaa korkeushyppääjää on valmis 185-190 tuloksiin ja tässä eivät ole kuntopiikit mukana. Ainakin Ella Junnila, Jessica Kähärä, Maria Huntington, Miia Sillman, Sini Lällä, ja Heta Tuuri ovat nimiä, jotka kannattaa painaa mieleen, kun puhutaan keskinäisen kilpailun tuottamasta tulossadosta. He ovat kaikki nuoria tai suhteellisen nuoria eteenpäin ja ylöspäin pyrkiviä urheilijoita. Paljolti on kysymys siitä, pystytäänkö rikkomaan se suomalaisen yleisurheilun henkinen ja fyysinen tulppa, joka on estänyt lahjakkaita nuoria nousemasta aikuisena huipulle. Pystyttäisiinkö muodostamaan pooli, jossa nämä nuoret tehokkaan valmennuksen alaisena saatettaisiin ajoittain yhteen harjoitusolosuhteissa?

Huomio on kiinnittynyt kotimaiseen yleisurheiluun senkin takia, että kansainvälisiä isoja kisoja on peruttu tai järjestetty vain erikoisjärjestelyjen avulla. Samaa koskee tietystä osin myös kotimaista yleisurheilua katsojarajoitteiden osalta.

Muutamia urheilijoita koskien on kysymys siitä, saavatko he kehittyäkseen riittävän kovan vastuksen kotimaisilta kilpakumppaneilta. On helppoa sanoa, että Topi Raitanen ei saa riittävästi kovan kilpailun tuottamaa kovuutta kotimaasta. Tavanomaiset jänisjuoksut kotimaisin voimin eivät ole kylliksi. Mieshän hallitsisi halutessaan kaikkia matkoja 800 metristä (!) 10 000 metriin, jos hän kokeilisi kaikkia niitä.

Samanlainen tapaus on Elmo Lakka pika-aidoissa. Hän tarvitsisi ehdottomasti kovempia kotimaisia kilpakumppaneita. Muita yksittäisiä huippuja edustavat Oskari Mörö pitkissä aidoissa ja Simo Lipsanen kolmiloikassa. Viime mainittu ei tosin tunnu saavan tekniikkaansa kuntoon. Möröä ovat vaivanneet loukkaantumiset.

Naisissa Sara Kuivisto kuuluu edellä mainittujen ohella ”yksinäisiin”, joille ei tahdo löytyä kotimaasta pätevää vastusta. Ainakaan vielä Raitanen ja Lakka, sen enempää kuin Mörö ja Lipsanenkaan eivät ole saaneet imua aikaiseksi kanssakilpailijoiden saamiseksi huipulle, eikä tällaista ole odotettavissa aivan lähitulevaisuudessa.

Samuli Samuelsson on tähti suomaisen pikajuoksun taivaalla. Hänellä on kykyjä rikkoa sekä 100 että 200 metrin suomenennätykset kuluvana kesänä. Toivottavasti tuuli-. ym. olosuhteet antavat riittävästi tilaisuuksia. Muutoin tähtäin miesten pikajuoksuissa – ajatellen kansainvälistä menestystä - on lyhyessä viestissä. Samuel Purola, Riku Illukka, Eino Vuori(!), Ville Myllymäki, Tuukka Huuskola ja Oskari Lehtonen ovat Samuli Samuelssonin ohella nimiä, jotka ovat ehdolla 4 x 100 metrin viestiin. Valitettavasti tähän saakka on käynyt niin, että juuri kun viestijoukkueen permanentti on saatu kuntoon ovat loukkaantumiset ym. estäneet huippuaikojen jalostumisen vieläkin paremmiksi. Suomen miesten pikaviestijoukkueen tavoitettavissa on ainakin EM-kisojen finaali, jopa hyvällä onnella ja loistavilla vaihdoilla olympiakisojen loppukilpailu.

Suomessa on ollut ”aina” hyviä pituushyppääjiä, vieläpä useita samaan aikaan. Kilpailutilanne on siis ollut oiva ja tuloksiakin on tullut. Juuri nyt näyttää olevan yksi ylitse muiden, Kristian Pulli. Hän on ylettynyt saavutukseen, joka on aivan liian harvinainen yleisurheilussamme, hän on rikkonut SE:n tuloksella 827, joka on kansainvälisestikin kova saavutus. Jos tämän hyppää suurkilpailussa, niin sijoittuminen finaalissa tulee olemaan mainio.

Paraatilaji, miesten keihäänheitto ei ole juuri nyt niin kovassa terässä kuin yleensä menneinä vuosina. Sukupolvenvaihdos ja loukkaantumiset ovat heikentäneet tulostasoa. Lahjakkain kaikista Oliver Helander on valitettavan loukkaantumisherkkä. Antti Ruuskanen on suuri arvoitus. Näiden takaa tilaa huipulla ovat löytäneet Toni Kuusela ja Lassi Etelätalo. Melkein koko porukkaa ovat vaivanneet lievät tai pahemmat kolhut.

Naisten kolmiloikkaan on kehittymässä kaksintaistelu Kristiina-Mäkelä – Senni Salminen, joka on piristävä uutinen, sillä Mäkelä on ollut näitä yksinäisiä potentiaalisia huippuja.

Miesten moukarinheittoon on kehittymässä pienimuotoinen kansallisten huippujen rypäs, jonka muodostavat Aaron Kangas, Aleksi Jaakkola, Henri Liipola, ja Tuomas Seppänen. On odotettavissa, että heitot kantavat jatkossa 75 metrin päälle, joka jo nyt on reippaasti voitettu kanta Kankaan osalta. Naisten puolella huippukuntoisen Krista Tervon haastaa 17-vuotias Silja Kosonen.

On monia lajeja, jotka ovat murheenkryynejä. Näitä taantuneita lajeja ovat mm. miesten 400 metriä: ”miehentappolajiin” ei tunnu löytyvän sitkeitä lahjakkuuksia, joita laji tarvitsisi. Voitto Hellsten ja Pentti Rekolakin olisivat 1950-luvun kunnossaan voittamattomia tänään. Entiset paraatilajit eli vitonen ja kymppitonni ovat aivan alamaissa. Neljätoista minuuttia ja puolituntia pitkillä matkoilla ovat työn ja tuskan takana.

Monissa lajeissa doping on tuhonnut rehellisesti kilpailevien motivaatiota. Tätä on ollut raskasta seurata. Sitä suuremmalla innostuksella olen pannut merkille monien lajien tuoreet valopilkut. Toivottavasti kerrankin säästyttäisiin kohtuuttomilta loukkaantumisilta, jotta urheilijoiden potentiaaliset kyvyt eivät jäisi toteutumatta.

perjantai 10. heinäkuuta 2020

Kolme Olavia ja minä, osa 2

Oheisen tekstin lähteenä olen käyttänyt Matti Hannuksen ”Olaveihin Suomi luotti. Mestarimailerit Salonen, Vuorisalo, Salsola” -teosta. Osan 1 julkaisin 7.7.2020.

:::::::::::::::::::

Seurasi vuosi 1957, suurten odotusten ja saavutusten vuosi. Heinäkuun 11. päivän Olavi-kolmikko ja Dan Waern kokoontuivat Turkuun huippukoetusta varten. On epäselvää, odotettiinko juoksulta sitä mitä sitten saatiin. Tuohon aikaan juostiin – sen aikainen taso huomioiden – paljon huippuaikoja ja tasaisia kilpailuja. Tämä oli yksi niistä. Lopputulos, siis ME, ei ollut varsinainen yllätys. Itse juoksu sujui pähkinänkuoressa seuraavasti: Olavi Vuorisalo kompuroi alussa itsensä jäännössijoille. Paljon kilpaillut ja itsensä väsyttänyt Dan Waern nappasi johtopaikan itselleen 550 metrin kohdalla turkulaisen Raimo Nordströmin jälkeen. Nordströmillä oli juoksun vetotehtävä tilauksesta, mutta hän heitti juoksun kesken aikomaansa aiemmin, kun Waern kiiruhti kärkeen. Vaivan palkaksi Nordström sai palkkiona 100 markkaa käteisenä. Waern jatkoi hänelle luonteenomaisella kovalla vedolla ohittaen ensimmäisenä 800 metrin, 1000 metrin ja 1200 metrin kohdat. Vauhti oli kovaa, mutta ilmeisesti kukaan ei ymmärtänyt, miten kovaa. Olavi Salonen kuuli loppusuoran alussa katsomosta huudahduksen: ”nehän juoksevat maailmanennätyksen” ja painoi entistä lujempaa. Kahdeksankymmentä metriä maalista Salsola siirtyi kärkeen, mutta hiukan myöhemmin näytti siltä, että Vuorisalo voittaa juoksun. Parikymmentä metriä ennen maalia Salsola ja Salonen pyyhälsivät rinta rinnan kärkeen. Maalikameraa ei ollut. Voittajan selvittely kesti pitkään. Lopulta ilmoitettiin, että Olavi Salsola oli voittanut. Kilpailusta muodostui Olavi-triumfi järjestyksessä Salsola 3.40,2 (ME), Salonen 3.40,2 (ME), Vuorisalo 3.40,3, Dan Waern 3.40,8. Unelmien kilpailu! Vuorisalon mahdollisuudet voittoon varmaankin menivät hitaaseen ja kompuroivaan alkuun. Kannattaa myös huomioida, että Waern rakensi tuon ennätysjuoksun edellytykset.



Juhlahumu ME:n johdosta ei ollut vielä vaimentunut, kun Tsekkoslovakian Stara Boleslavista kuului kummia: Stanislav Jungwirth oli juossut hurjan ajan 3.38,1. Suomalaisten ME:n ikä jäi yhteen päivään. Suomalaiskaksikon maailmanennätyksen arvoa Jungwirthin aika ei kuitenkaan heikennä. Meikäläiset olivat olleet huipulla jo pari vuotta, joten menestys oli pikemminkin odotusten mukainen kuin yllätys. ME:n kehityksen pysähtyminen tai ainakin hidastuminen sitten sodan ja Gunder Häggin loiston päivien sai aikaan tilanteen, että hyvin moni juoksija kärkkyi ennätystä.

Anglo-amerikkalaisessa maailmassa – mutta myös muualla - tärkeän haamumailin juoksi yhä useampi juoksija Roger Bannisterin avattua väylän. Elokuussa 1957 ensimmäinen suomalainen Olavi Vuorisalo juoksi Derek Ibbotsonin perässä haamumailin ja SE:n, ajan ollessa 3.59,1. Kaksi muuta Olavia eivät olleet saneet kutsua kisaan. He olivat ottaneet yhteen kahta päivää aiemmin Kouvolassa hurjin ajoin 1500 metrin juoksussa 3.42,5 ja 3.42,6, Salsolan voittaessa. Viime hetken yritykset muuttaa kisa mailin kisaksi haamumailin juoksemiseksi eivät onnistuneet. Noilla ajoilla seitsemäntoista sekunnin nyrkkisääntö mailin ja 1500 metrin välillä olisi merkinnyt haamumailia, jos englantilainen matka olisi juostu. Viisi vuotta myöhemmin Salonen sivusi Vuorisalon aikaa 3.59,1.

Varsinaisen kehitysharppauksen ME-kehityksessä sai aikaan Australian Herb Elliot, joka juoksi ensin 3.36,0 vuonna 1958 ja sitten 3.35,6 Rooman olympiakisoissa voittaessaan ylivoimaisesti olympiakullan. ME oli näillä nopeuden purkauksilla pantu ”ajan tasalle” ja paljon enemmänkin. Elliot ei hävinnyt urallaan kertaakaan 1500 metrin tai mailin kilpailua. Hän myös himmensi haamumailereiden saavutukset juoksemalla anglo-amerikkalaisen matkan aikaan 3.54,5 vuonna 1958. Elliot oli briljantti luonnon antaman lahjakkuuden ja Percy Ceruttyn harjoitteiden yhteistulostulos.

::::::::::::::::::::::

Vuoden 1957 loppukesä oli täynnä mailereiden ja puolimailereiden startteja! Olavit ja varsinkin heistä Vuorisalo olivat elementissään. Monet pitävät Vuorisalon parhaana juoksuna 2 mailin kisaa Turussa tuona syksynä, jolloin hän kellotti ajan 8.38,8 lyöden maailmantähdet Gordon Pirien ja Ibbotsonin. Aika oli syntyessään kaikkien aikojen kolmanneksi paras maailmassa. Olavi Vuorisalo oli suunnattoman suosittu noina päivinä. Osoituksena tästä hänet valittiin Viikkosanomien lukijoiden toimesta vuoden suosituimmaksi suomalaiseksi. Aika hyvin yleisurheilijalta ja mailerilta! Taakse jäivät mm. Urho Kekkonen ja Mika Waltari.

Maailmanennätyksiä Olavit eivät enää tavoitelleet, osin sen takia, että Herb Elliot asetti riman liian korkealle. Tärkeimmiksi näyttämöiksi suorituksille nousivat EM-kisat Tukholmassa 1958 ja Belgradissa 1962, joista tuonnempana. Muitakin saavutuksia piisasi, kuten lukuisat kolmen neljänkymmenen pintaan päätyneet ajat. Varsinkin Salonen oli kova maaottelupinnojen metsästäjä pitkälle 1960-luvulle.

EM-kisavuonna 1958 kaikki näytti kolmikon osalta lupaavalta. Vuorisalo juoksi kesäkuussa maailman huippuajan 1000 metrillä 2.19,4 (SE).

Mutta, mutta…. EM-kisat eivät sujuneet odotetusti. Vuorisalo oli varma voitostaan ja oli omasta mielestään 3.37:n kunnossa! Ensin näyttikin hyvältä, sillä hän oli alkuerien ylivoimaisesti nopein huippuajalla 3.40,8. Mutta loppukilpailussa hän romahti sijalle viisi ymmärtämättä itsekään, mistä johtuen. Tuhlasiko hän ruudin näyttävään alkueräjuoksuun? Myös Salsola epäonnistui loppukilpailussa helpon alkuerän jälkeen.

Kasisatasella Olavi Salonen hylättiin! Protestin jälkeen suoritus hyväksyttiin, mutta sijoitus oli vasta kuudes. Vuosina 1959-60 Olavien vauhti hiipui, vaikka yksittäisiä välähdyksiä nähtiinkin. Loukkaantumiset vaivasivat, elämäntilanteet muuttuivat….. Suurin muutos tapahtui Olavi Salsolan kohdalla, joka luopui urheilu-urastaan. Samaan aikaan monet 1950-luvun kotimaiset konkarit hellittivät kovimmalla tasolla ja vauhdit keskimatkoilla putosivat, vaikka Matti Huttunen ja Erkki Rantala juoksivat vielä vuonna 1959 Suomen ennätykset 5000 ja 10 000 metrillä.

Sekä Vuorisalo että Salonen selvisivät Rooman olympiakisoihin, mutta menetys jäi vaatimattomaksi.

Suurkilpailutasolla viimeinen menestyjä Olaveista oli Salonen. Juoksu kulki hyvin vuonna 1962: 800 metriä 1.48,0 ja maili 3.59,1. Hän selviytyi Belgradin EM-kisojen eristä helposti jatkoon ja mitalikuume alkoi nousta. Finaalissa Manfred Matuschewski voitti ylivoimaisesti patenttikirillään, mutta Salonen oli maaliviivalla hopeamitalirintamassa. Suomalaiset onnittelivat jo toisiaan, mutta liian aikaisin. Salosen oli jääminen neljänneksi.

:::::::::::::::::::

Olavien suosio perustui paitsi kiistämättömään menestykseen niin myös siihen, että he vuosiksi palauttivat mieleen Suomen yleisurheilun suuret päivät ja vieläpä ehkä arvostetuimmassa lajissa, 1500 metrillä.

Arvokisamenestyksen osalta jää vaikutelma, että resursseja olisi ollut enempäänkin, kuin mitkä olivat saavutukset. Tuli paljon sattumuksia, loukkaantumisia, kunnonajoitusvirheitä, ehkä myös voimavarojen tuhlaamista liikaan kilpailemiseen.

Olisivatko Olavit pystyneet vielä parempaan, jos olisivat keskittyneet harvempiin, mutta hyvin suunniteltuihin juoksuihin? Nyt he harrastivat ryöstöviljelyä palkkioiden takia. Vastaus on mitä suurimmalla todennäköisyydellä myönteinen.

Yhteenvetona voisin todeta, että 1950-luvun puolivälin Olavi-huuma johtui paljolti kolmikon lahjakkuudesta yhdistettynä kansalaisten odotuksiin. Haluttiin menestyksen ”henkiinherätystä”, häivähdyksiä kultaisilta päiviltä. Innostus oli valtava: katsojia oli pikkukisoissa tuhansia, isommissa kymmeniä tuhansia. Myös yleisurheilun suosio lajina oli ylivertainen, se oli kesän ”pääurheilulaji”. Kun yleisurheilun suosio oli suuri, rahaa liikkui pikkukisoissakin, isoista puhumattakaan. Kisoissa maksettiin palkkioita ”ruskeissa kirjekuorissa” amatöörisääntöjen vastaisesti . Kaikki tämä aiheutti valtavan kilpailujen tulvan ja niihin vaadittiin mukaan koko kansan sankareita. Kysytyimmille urheilijoille kertyi valtavia kilpailumääriä, kaikkein suurimmat määrät ruotsalaiselle Dan Waernille. Hän suorastaan kilpaili kilpailujen määrällä.

Väistämättä urheilijat tällä tahdilla eivät pystyneet parhaimpaansa joka kisassa. Itse asiassa jää vaikutelma, että osa kisoista oli läpihuutojuttuja, joissa käytiin nostamassa starttiraha. Valtakunnallisella tasolla oltiin huolestuneita pystyvätkö urheilijat parhaimpaansa edustustehtävissä kilpailuruuhkan takia, ja koska niissä palkkiot olivat pieniä.

:::::::::::::::::

Kaukana takanapäin ovat nuo päivät. Suuret yleisömassat ovat muisto vain. Yleisurheilu joutuu taistelemaan paisuvan lajimäärän kanssa paikasta auringossa. Useimmat yleisurheilijamme huipullakin kärsivät taloudellisten resurssien puutteesta. Huipputuloksia on vaikea saavuttaa rehellisillä keinoilla tänään. Silti muutamat valopilkut (urheilijat, lajit) tuovat iloa kilpakentille ja muistuttavat, että potentiaalia on edelleen.

Urheilukirjoittamisen ammattilaisena Matti Hannus on seikkaperäisesti analysoinut Olavien vaiheita sekä aktiiviurheilijoina että sen jälkeen, unohtamatta luonnehdintoja Olaveista ihmisinä. Itselleni hän on toiminut pontimena muistellessani omia ”penkkiurheilun aktiiviaikoja”.

tiistai 7. heinäkuuta 2020

Kolme Olavia ja minä, osa 1

Hain kotikuntani kirjastosta viihdyttävää mökkilukemista ja silmiini osui hieman vanhempi kirja, nimittäin Matti Hannuksen ”Olaveihin Suomi luotti. Mestarimailerit Salonen, Vuorisalo, Salsola” (2009). Erittäin mukavaa lukemista mökkipuuhan ohessa. Itse asiassa kirjan kautta avautuu näkymä kokonaiseen menneiden vuosikymmenien elämänmuotoon ja varsinkin urheiluun laajemminkin. Poimin joitakin oleellisia asioita kirjasta ja kommentoin niitä omien yleisurheiluhavaintojeni ja -muistikuvieni näkökulmasta. Itse aloitin urheilun seuraamisen 1960-luvun alussa, mutta aikakauden ”henki” oli vielä tuolloin hyvin samanlainen kuin Olavien aikaan karkeasti 1950-luvun puolesta välistä lähtien 1960-luvun puoleen väliin.

Vaikka kaikkein suurimmat glorian vuodet Suomen yleisurheilulta olivat tuolloin jo kaukana takanapäin, oli maajoukkueen menestys loistava: 11 perättäisen voiton sarja seitsemästä eri maasta vuosina 1957-59 hakee vertaistaan. Yleisurheilumaajoukkue oli silloin yksi Euroopan parhaista. Niin…. silloin todella maaottelut olivat urheilun suola ja yleisurheilu kiistatta seuratuin urheilulaji. Nythän Suomi-Ruotsi-ottelu on milteipä reliikki, ja suuret gp-kilpailut ovat vieneet kaiken huomion maaotteluilta MM- ja olympiakisojen ohella.

Kymmenet tuhannet suomalaiset seurasivat yleisurheilukisoja ja saivat rahoilleen vastinetta. Sen aikainen innostunut urheilukulttuuri oli aivan omansa. Tulokset juoksulajeissa saavutettiin tiili- tai hiilimurskaradoilla ja kilpailukausi varsinkin syksyllä oli paljon pidempi kuin nykyään.

Myöhemmin tulleet kestopäällysteet olivat toki hyvien tulosten kannalta oleellisia, mutta harjoitteluun murskaradat olivat omiaan. Kilpailumäärät olivat käsittämättömiä. Ruotsalainen keskimatkojen huippujuoksija Dan Waern kilpaili vuosina 1956-61 yli 200 kertaa. Olavit eivät jääneet pahasti jälkeen starttimäärissä. Tietysti osamotivoijana toimivat ”ruskeat kirjekuoret”. Kirjassa tuodaan esille myös eräs mielenkiintoinen fakta: osa ylen runsaasta kilpailemisesta palveli harjoitteluna!

Jälkikäteen voi sanoa, että kilpailutahti oli aivan liian tiivis huippukunnon ylläpitämiseksi esimerkiksi olympiavuonna 1956. Jo tuolloin urheilutoimittajat arvostelivat kilpailutahtia. Urheilijoita syytettiin heppoisiin kisoihin osallistumisesta, joissa ei tuloksellisesti pyrittykään muuhun kuin ”läpijuoksuihin”. Osin sillä petettiin yleisöä, jota tuli noina vuosina runsaasti paikalle oletuksella, että syntyy huipputuloksia.

Paljoon kilpailemiseen oli yksi iso syy: raha. Kahlitsevat amatöörisäännöt kierouttivat työn (juokseminen) ja siitä maksettavan sääntöjen vastaisen palkkion suhteen. Tämän urheilijan ”elämäntavan” hinnan maksoi kalleimmin Dan Waern, joka julistettiin 28 vuotiaana – ollessaan elämänsä kunnossa - ammattilaiseksi Rooman olympiakisojen jälkeen. Hannuksen kirjassa Waern – muutoin optimistinen ihminen – antaa tulla katkeruutensa julki täysimääräisesti. Hän joutui monien muiden puolesta villien vuosien sijaiskärsijäksi.

Entä ympäristöolosuhteet? Tulokset saavutettiin harjoittelemalla talvet Suomen loskassa, ulkomaan leirit loistivat poissaolollaan. Kaikki Olavit vakuuttivat, ettei heidän aikanaan tuloksia tehty dopingin avulla.

Juoksijoina kolme Olavia olivat tyyppeinä erilaisia: Vuorisalo (s. 1933) nopea, tankki Salonen (s. 1933) ruhjova viimeisillä metreillä ja Salsola (1933-1995) ehkä kolmikosta juoksijana lahjakkain, mutta myös ailahtelevin. Hannus nostaa esille aiheellisen kysymyksen, miksi nämä kolme eivät tehneet yhteistyötä vieläkin parempien tulosten saamiseksi. Vastaus on yksinkertainen: he olivat aivan liian kilpailuhenkisiä tehdäkseen työtä yhteisen hyväksi. Luonteeltaan Vuorisalo oli suoraansanoja ilman diplomaattisia käänteitä, mutta myös käytännöllinen ja auttavainen, Salsola nopeaälyinen ja sukkela, mutta oikukas ja arvaamaton, Salonen taas periksiantamaton ja sitkeä, varsinainen työmyyrä.

”Lähimpänä” maailmanluokan menoa 1950-luvun alkupuolella oli Vuorisalo, joka sai seurata kotikaupungissaan Turussa australialaisen John Landyn mailin maailmaennätysjuoksua 21.6.1954: 3.57,9. Vielä raakilemaisen Vuorisalon aika oli 4.07,0. Roger Bannisterin ME ja ensimmäinen haamumaili oli kestänyt vain 46 päivää.

Keskimatkojen juoksu koki Suomessa nousun noina vuosina. Mailereiden taso 1950-luvun puolen välin tienoilla oli mainio vaikkapa nykypäivään verrattuna: aika 3.45 tai parempi oli lähes 10 juoksijan ulottuvilla (Olavien lisäksi mainittakoon Jorma Kakko, Denis Johansson, Matti Huttunen.…..).

Pian Olavi-kolmikko itse oli maailman huippujen tasolla. Olavi Salsola oli omien sanojensa mukaan elämänsä kunnossa, kun hän Gävlessä kesällä 1955 juoksi 1500 metrillä – voittaen ruotsalaiset huiput mennen tullen – ajan 3.42.0.

Suomalaisten kovimpia kilpakumppaneita olivat tuolloin huipulla olleet unkarilaiset Mihaly Igloin oppilaat Sandor Iharosin (ME:t 1500 metristä 10 000 metriin!) johdolla, Ruotsin Dan Waern, Tanskan Gunnar Nielsen, Englannin Derek Ibbotson sekä Bannister ja Landy. Waernille Hannus uhraa kirjassaan pienoiselämäkerran verran sivuja. Hän on ne ansainnut, oli hän niin kova kilpakumppani Olaveille.

Olympiavuoden 1956 koittaessa Vuorisalo ja Salsola olivat periaatteessa huippukunnossa (Salsola syyskuussa 800 metriä 1.48,3, SE), mutta kisojen myöhäinen ajankohta (marraskuu 1956), pienet vaivat ja liika kilpaileminen pudottivat Salsolan jo erissä 1500 metrin kisasta. Vuorisalo ei päässyt – miehen suureksi pettymykseksi – itse kisoihin lainkaan. Vuorisalo kilpaili ennen kisoja aivan Waernin ja norjalaisen huippujuoksijan Audun Boysenin tasolla. Syntyi salaliittoteorioita: kuka oli suututtanut kenetkin kesän aikana: miksi Vuorisalo ei päässyt kisoihin?

Sitten seurasikin suurten odotusten vuosi 1957.

Tämä on Olaveja koskevan kirjoituksen osa yksi kautta kaksi.

lauantai 4. heinäkuuta 2020

Mitä nyt Venäjä?

Helsingin yliopiston ja Pietarin eurooppalaisen yliopiston professori Vladimir Gelman on kirjoittanut Helsingin Sanomiin esseen ”Venäjä äänestää tulevaisuuttaan vastaan”, joka julkaistiin 28.6.2020. Gelman kiteyttää kirjoituksensa Vladimir Putinin aseman arvioimiseen nyt ja tulevaisuudessa. Referoin ja kommentoin ohessa kirjoitusta.

Kaiken taustalla on perustuslain muutos, jonka keskeinen tarkoitus on Gelmanin ja monen muunkin mielestä varmistaa Putinille yhdestä kahteen presidenttikautta vuoden 2024 jälkeen. Yksi peruste kausien laajentamiselle on autoritaarisuuden jatkuvuuden takaaminen, joka merkitsee demokratiaperiaatteen vesittämistä.

Toisaalta perustuslain muutoksella on tarkoitus hakata kiveen putinilainen konservatiivinen maailmankuva. Muutoksessa on tärkeitä tätä ilmentäviä käsitteitä ja sanoja, kuten ”Jumala”, perhearvojen puolustaminen valtion taholta ja Venäjän lakien meneminen kansainvälisten sopimusten edelle.

Perustuslakimuutoksia koskevaa kansanäänestystä siirrettiin koronaepidemian takia, mutta mikään ei estänyt lopulta sen toteuttamista. Tulosta spekuloitiin monin tavoin ennen äänestystä.

Tätä kirjoitettaessa äänestystulos on selvinnyt: perustuslain muutokset hyväksyttiin tuloksella 78 prosenttia puolesta, 21 prosenttia vastaan, äänestysaktiivisuuden oltua 65 prosenttia. Tulos ei ainakaan omissa arvioissani johda oikein mihinkään johtopäätöksiin. Esimerkiksi äänestysaktiivisuuden nostamiseksi viriteltiin kaikkia mahdollisia temppuja. Entinen meno jatkuu.

::::::::::::::::::

Gelman kiinnittää huomiota mielenkiintoiseen asiaan nimittäin siihen, että suurimmassa osassa Euroopan maita hallitusten asema on vahvistunut koronaepidemian myötä, kun taas Venäjällä vastaavassa tilanteessa Putinin kannatus on laskenut romahdusmaisesti. Johdolta puuttuva vastuunkanto tuo heti mieleen Donald Trumpin vastaavan menettelyn koronaepidemian hoidossa Yhdysvalloissa.

Gelmanin mielestä kysymys Venäjällä on perimmältään nykyaikaisen kehityksen vastustamisesta, olemassa olevan henkisen tilan ja tilanteen ”betonoimisesta”.

Gelman väittää, että kysymys on sukupolvikokemuksesta. Vallassa ovat edelleen kylmän sodan ”sotilaat”, konkarit, jotka eivät päästä nuorempia (40-50-vuotiaat) ohitseen. Heillä on hyvässä muistissa Neuvostoliiton mahdin päivät armeijoineen. Venäläinen maailma muistuttaa tällä hetkellä Gelmanin mukaan Breznevin ”pysähtyneisyyden aikaa”. Houkutus jakaa maailma etupiireihin on suuri ja sitä kautta nostaa Venäjän statusta. Tuntuu melkein siltä, että on luovuttu osaamisen maksimoimisella pätemisestä muiden kansakuntien rinnalla. Mikä jää jäljelle? Voimapolitiikka! Globaalit turvallisuuspoliittiset ongelmat saattavat lisääntyä lähitulevaisuudessa.

Edellä esitettyä tukee se, että perustuslakimuutoksia vastustivat kaikkein eniten nuoret, koulutetut ja suurkaupunkien asukkaat. Niitä kannattivat iäkkäät, niukasti koulutetut ja syrjässä asuvat.

Olisiko siis syytä valmistautua lisääntyvään paineeseen Venäjän ympäristössä? Tämä on varteenotettava vaihtoehto, mutta vain yksi vaihtoehto.

Yhteenvetona Gelman toteaa, että ”ei ole poissuljettua, että jonkin ajan kuluttua Venäjä toistaa Neuvostoliiton kohtalon”. Rohkenen epäillä. Romahtaminen lienee liioiteltu oletus, sillä Venäjä on säilynyt ja säilynee vielä pitkään voimatekijänä. Se rakentaa haurasta yhtenäisyyttä kristinuskon, sotilaallisen voiman ja luonnonvarojensa varaan.

Mitä tulee Putinin jälkeen? Vastaus: toinen Putin. Tämäkin toistaa muuttumattomuuden kaavaa.

Venäläiseen perinteeseen kuuluu riippuvuus toisista ihmisistä, toisten ihmisten asemasta. Varsinkin tämä pitää paikkansa eliitin keskinäisissä suhteissa. Rohkeasti väittäisin, että pätevyys ja osaamisen hyödyntäminen ovat usein väistyvä elementti. Tässä on ratkaiseva ero läntisiin ja Kaukoidän kulttuureihin. Ikään kuin Venäjä olisi luovuttanut kilpailun tiedon markkinoilla USA:lle ja Kiinalle. Se pystyy tarjoamaan vain voimankäyttöä kilpailukykyisesti – jos sitäkään.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Maksaisinko valtionvelan pois vai en?

A-studiossa 29.6.2020 käsiteltiin paljon esillä ollutta kysymystä julkisen velan takaisin maksamisesta otsakkeella ”Pitääkö valtionvelka maksaa takaisin?”. Keskustelemassa olivat Sixten Korkman, Emilia Kullas, Vesa Puttonen ja Jussi Ahokas, kaikki meritoituneita talouden asiantuntijoita.

Keskustelu lainehtii netissä edes takaisin eikä populismilta ole voitu välttyä. Lisäksi liioiteltu tai tahallinen väärinymmärtäminen viettävät riemujuhliaan. A-studiossa keskustelleet alan ihmiset kyllä pitivät keskustelun tasokkaana.

Lähtökohta on tietenkin se, mistä nykyinen velan nopea kasvattaminen käynnistyi. Koronaepidemia sopii varmaan kaikille vastaukseksi. Mikään puolue ei ole kiistänyt velanoton tarpeellisuutta tautiepidemian seurausten hallitsemiseksi. Nyt velkapelkoisimmat vaativat kiivaasti velanmaksun aikataulun kertomista. Voin sanoa tähän, että aikatauluja voidaan laatia sormiharjoituksena, kunhan niiden varaan ei lasketa betoninvarmasti. Joka tapauksessa 10 vuotta on lyhyt ajanjakso sen määrittämiseksi, milloin velkaa voidaan huomattavassa määrin maksaa takaisin. Yhtä selvää on, että velan taso jää kaiken jälkeen huomattavasti korkeammalle tasolle, kuin mihin päädyttiin vuonna 2020 ennen kriisin käynnistymistä. Jos velkaa aiotaan vähentää miljarditolkulla muutamien vuosien sisällä, edellyttää se huomattavan korkeaa työllisyyttä, huomattavaa viennin lisäystä ja joka tapauksessa korkeaa työn tuottavuuden ja talouden kasvun tasoa. Mikään ei viittaa siihen, että ihmeitä tapahtuisi. Suuret verotuksen kiristykset ja palvelujen tason leikkaaminen ovat epärealistisia, ellei haluta työmarkkinoille sekasortoa. Parasta on melkeinpä sanoa, että velan kanssa pitää oppia elämään.

Sixten Korkman puhui A-studiossa julkisen velkasuhteen (velka/bkt) vakiinnuttamisesta, joskin lisäsi, että päämäärä velanhoidon tason asettamisessa on hyvä olla olemassa. Päämäärä voinee tulla kyseeseen jollakin yleisellä tasolla. Mihinkään Ceausescu-tyyppiseen velanmaksun hirttosilmukaan ei pidä päätä työntää.

Emilia Kullaksen mukaan pitäisi olla suunnitelmia siitä millaisen velkataakan Suomi kestää eli millaisen velan kanssa pystymme elämään. Tähän voi vastata, että tavoite on ratkaisevasti kiinni siitä, millaisiin kasvulukemiin päädymme. Jos kasvuluvut määritetään muutamilla mittareilla, voitaneen velan bkt-suhde määrittää jollakin karkealla tasolla esimerkiksi vuonna 2030. Myös Jussi Ahokas korosti velkasuhteen (velka/bkt) merkitystä ja sitä, että velkasuhde saadaan stabiloitua. Minusta tuntuu, että monet voivat yhtyä toisaalta Ahokkaan mielipiteeseen, toisaalta Korkmanin mielipiteeseen. Keskustelussa ei menty soveliaan velkasuhteen määrittelyssä tarkemmalle tasolle, jolloin erot keskustelijoiden välillä olisivat tulleet esille mahdollisesti jonkin verran eriävinä käsityksinä.

Vesa Puttonen piti yleensäkin kummallisena sitä, että A-studioissa pitää käydä keskustelua siitä pitääkö velkaa (siis velkAA!) maksaa takaisin. Tietenkin pitää. Huomattavaa on, että A-studion otsake oli kategorisempi eli ”pitääkö valtionvelka (siis velkA) maksaa takaisin”. Voi kuulostaa saivartelulta, mutta näiden välillä on vissi ero!

Vesa Puttonen muutoinkin liioitteli niiden sanomisia, joiden mielestä velkaa voidaan ottaa surutta. En ole tällaista suurpiirteisyyttä kuullut keneltäkään, en edes Paavo Arhinmäeltä. Onneksi Sixten Korkman palautti keskustelun realistisemmalle tasolle: Suomen kansan suuri enemmistö kantaa huolta velkaantumisesta.

Korkman ymmärsi myös niitä, jotka ovat vaatineet velanhoitotoimenpiteitä jo nyt, kun elvytys on meneillään, mutta paalutti päätöksenteon ja toteutuksen eriaikaisuutta: elvytyspäätökset ja velanhoitosuunnitelma voidaan tehdä samanaikaisesti, mutta velanhoidon toteutus tapahtuu myöhemmin.

Oleellista on pitää velanhoitosuhde siedettävänä – niin kuin se Suomessa on pidetty.

Eriäviä näkemyksiä keskustelijoiden välillä tuli verrattaessa valtion velkaa yksityiseen velkaan. Puttonen ja Ahokas näkivät niiden olevan lähempänä toisiaan kuin Sixten Korkman. Puttonen: valtio voi ottaa ikuisesti velkaa, jos sen kansantalous kasvaa ja varsinkin, jos kansantalous kasvaa nopeammin kuin velan kulut. Suomen kansantalous on kehittynyt valitettavan hitaasti viime vuosikymmenellä. Kansantalous saavutti finanssikriisiä edeltäneen tason vasta viime vuonna. Valtion velka tuplaantui. Ahokas: vaihtotaseen tasapaino on viime kädessä mittari, jolla ulkomaiset sijoittajat mittaavat valtiontalouden kestokykyä. Valtiontaloutta kokonaisuudessaan ei pitäisi päästää alijäämäiseksi.

Korkman korosti, että Suomen velkasuhde on eurooppalaisessa vertailussa kohtuullisen hyvä (alle 60 prosenttia juuri ennen koronakriisiä). Nyt arvio on, että vuosikymmen päättyessä velkasuhde päätyy 90 tai 100 prosenttiin. Puttonen arvioikin realistisesti, että 100 prosentista tulee Euroopassa uusi normaali. Suomi sijoittuisi tällöin euromaiden keskivaiheille velkaantuneisuusasteessa.

Korkman painotti kestävyysongelmaa yli ja ohi koronakriisin. Viime mainittu voidaan selättää ehkä kohtuullisella aikataululla, mutta kestävyysongelma (väestön vanheneminen) on pysyvämpää laatua. Korkman suhtautui kuitenkin positiivisesti Suomen kansantalouden kestävyyden odotusarvoon: Suomi ei tule ajautumaan tilaan, jossa monet muut maat ovat olleet, tai johon ne joutuvat.

Kuka löytäisi viisasten kiven kaikkiin nykyajan omituisuuksiin, kuten negatiivisiin korkoihin, aneemiseen talouskasvuun ja olemattomaan inflaatioon? Japani on näissä kysymyksissä paradoksi lähes 250 prosentin velkaantumisasteineen (velka on omassa valuutassa, puskurina on mahtava valuuttavaranto), ilman että se näkyy konkreettisena kriisinä jokapäiväisessä elämässä. Yksi ”omituisuus” on, että Suomen valtio maksaa korkoja vuonna 2020 vähemmän kuin kertaakaan 30 vuoteen (vain n. 0,9 miljardia euroa samaan aikaan, kun valtion budjetti on 67 miljardia euroa) osin EKP:n osto-ohjelman ansiosta.

Siinä piisaa miettimistä, mistä moinen odottamattomien talouden muutosten ketju johtuu, ja miksi talouden aneeminen vaihe vain jatkuu ja jatkuu.

Korkman viitasi puheenvuorossaan Larry Summersiin, jonka mielestä länsimaissa kysymys on liian vähäisestä kulutus- ja investointikysynnästä suhteessa tuotantomahdollisuuksiin (tähän taas syinä ovat mm. väestön ikääntyminen, teknologinen kehitys, tulonjaon epätasaisuus anglo-amerikkalaisissa maissa jne.).

Yhteenvetona voisi sanoa, että keskustelijoilla oli taustoistaan johtuen hiukan erilaisia painotuksia. Tässä asetelmassa Puttonen ja Korkman asettuivat eri päihin, vaikka varsinaisia erimielisyyksiä ei syntynytkään: Puttonen suhtautui huolestuneemmin valtion velkaantumiseen, kun taas Korkman näki liikkumavaraa, jos talouspolitiikka ei kiristetä tarpeettomasti.

Päätettäköön tämä kirjoitus Sixten Korkmanin yllättävään vetoon: tällä hallituksella, joka meillä nyt on, olisi edellytyksiä tehdä talouden kannalta ikäviäkin päätöksiä, koska se on niin suosittu!