lauantai 30. heinäkuuta 2016

Tyhmä, tyhmempi, fiksu

Liberan Heikki Pursiainen arvostelee ajatuspajan sivuilla niitä, jotka leimaavat Brexitin tai ulkomaalaisvihan kannattajat tyhmiksi: ”Ihmisten tyhmyyden pitää olla myös uskomattoman laajaa, jotta Brexit, Trump tai populistipuolueiden kannatus voitaisiin selittää sillä. Pidän tyhmyyden määrävaihteluun perustuvaa selitystä aika ajoin toistuville populismin ja ääriajattelun lisääntymiselle aika epäuskottavana”.

Jos hieman yleistän, niin ymmärrän Pursiasien tarkoittavan niitä ihmisiä, jotka antautuvat populismin vieteltäväksi. Heidät siis leimataan fiksumpina itseään pitävien taholta tyhmiksi. Olen samaa mieltä siitä, että populismin kannattajien leimaaminen yhdellä laatusanalla on perusteetonta osoittelua ja asioiden yksinkertaistamista. Katsotaan asiaa vähän tarkemmin vaikkapa Yhdysvaltain näkövinkkelistä.

On selvää – kuten olen monissa kirjoituksissa todennut – että Yhdysvalloissa valkoisten pieni- ja keskituloisten tappiot elintasokilvassa ovat aiheuttaneet äänivyöryn sellaiselle ehdokkaalle kuin Donald Trump. Vastuu tapahtuneesta kehityksestä lankeaa monille tahoille.

Ohessa pohjustukseksi erään varhemman kirjoitukseni (21.10.2015) vertailu: Autoteollisuuden vastapalkattujen tuntipalkka oli vuonna 1970 inflaatiotarkistettuna 23,58 dollaria, kun 2015 palkka vaihteli 13,63 dollarista 14,55 dollariin (Lähde: Yhdysvaltalainen Autoteollisuuden liito, UAW). Aiemmin autoteollisuuden työntekijät edustivat keskiluokkaa. Koska keskiluokka pitää yhteiskuntaa käytännössä pystyssä, on sen saatava nauttia myös itse työnsä hedelmistä. Näin ei ole tapahtunut pitkään aikaan. Ainoa, jota voi ihmetellä on, että miksi kärsivällisyys on loppunut vasta nyt. Olen pyrkinyt selittämään asiaa sillä, että odotus amerikkalaisen unelman toteutumisesta on voittanut katkeruuden heikentyvistä palkoista.

Nyt tullaan ratkaisevaan asiaan: kun Yhdysvalloissa ei tunneta kattavia työehtosopimuksia eikä solidaarista palkkapolitiikka, ovat palkat määräytyneet markkinoilla. Globalisaation työnjako on johtanut teollisuustyön palkkatason halpenemiseen Yhdysvalloissa. Oleellista on populisti Trumpin selitysmalli: a) Meksikon rajan yli virtaa halpatyövoimaa pohjoiseen, b) kiinalaiset ovat anastaneet polkuhinnoitelluilla palkoilla työt amerikkalaisilta, c) asiat ovat helposti sovittavissa valtionpäämiesten kanssa, on vain puuttunut neuvottelutaitoja, d) jos kilpailevat valtiot eivät hyvällä suostu amerikkalaisten vaatimuksiin, saavat kilpailijat maksaa siitä. Onko siis Trumpin kannattaja tyhmä, kun hän uskoo presidenttiehdokkaan propagandaan? Vai onko turhautumiskynnys ylittynyt niin perusteellisesti, että käytös muuttuu ymmärrettäväksi? Voiko epätoivoista äänestyskäyttäytymistä pitää tyhmänä?

Kova juttu on, että tuloeroja suurentava politiikka on tarkoituksellisen, mm. Trumpin taustapuolueen, republikaanien politiikan tulos, ja sitä politiikkaa ovat kannattaneet myös ne, jotka nyt huomaavat joutuneensa kiipeliin.

Eniten minua pelottaa kuitenkin se turhautuminen, joka purkautuu, kun toiveissa, odotuksissa ja haaveissa petytään - vaalien jälkeen. Pettymys nimittäin seuraa väistämättä Trumpin kaltaisten ihmisten puheista.

::::::::::::::::::::

Populistille on oleellista asioiden pelkistäminen tai pikemminkin yksinkertaistaminen. Monipuolisemmin asioita pohtiva ei sorru poikki ja pinoon -ratkaisuihin, ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä yksinkertaisia ratkaisuja ei olekaan. Analysoijat ja erittelijät leimataan usein päättämättömiksi tai joka tapauksessa asioiden ”pyörittäjiksi”, joista ei saa selvää.

Populisti myy yksinkertaistettuja totuuksia toiveikkaana potentiaalisille kannattajille. Melko varmasti voisi sanoa, että kannattaja kokee pettymyksen, koska hokkuspokkusratkaisut eivät yksinkertaisesti toimi. Onko siis populistin kannattaja vilpitön, mutta harhaanjohdettu vai hyväuskoinen hölmö?

Yksi näkökohta voisi olla, että kannatetaan populistia, koska halutaan kostaa asioiden huonona pidetty hoito vanhalle vallanpitäjälle. Näin kannatus saa ”legitimiteetin”. Suomessa Teuvo Hakkarainen julistaa yksioikoista viestiä, jossa ”kaikki terrorisit ovat muslimeja” ja jatkaa: ”muslimit pois maasta”. Ovatko siis Hakkaraisen mielipiteiden kannattajat hölmöjä? Hakkaraista syytetään nyt kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Sebastian Tynkkynen puolestaan julistaa, että ”islam pitää kitkeä maasta pois” ja …. ”palautusautomaatti pyörimään täyttä häkää…..”.

Ulkomaiset väkivallanteot ovat selvästi lisänneet Tynkkysen ja Hakkaraisen itseluottamusta. Yksittäisten ihmisten terroriteot, laajennetut itsemurhat ja mallioppiminen toisten tekemistä väkivallanteoista lisäävät bensaa tuleen.

Liberan Pursiaisen tavoitteena on taustayhteisönsä tavoitteiden mukaisesti korostaa yksilön (mielipiteen) vapauksia yli sen rajan, jota monet pitävät vihapuheen rajana, ja jonka Tynkkynen ja Hakkarainen ylittivät. (Sanan)vapaus on siis tärkeämpi kuin Tynkkysen ja Hakkaraisen luotaantyöntävä ehdottomuus maahanmuuttoasioissa. Tässä mielessä sananvapaus muodostuu itsetarkoitukselliseksi ja ideologiseksi lähtökohdiltaan.

On selvää, että perussuomalaisten ääripään poliitikkojen mesoaminen saa seuraajia, jotka ovat samanhenkisiä, mutta ovat valmiit yllyttäjiään radikaalimpaan toimintaan. Populististen ilmausten kannatus liittyy selvästi aikaamme, jossa yhteiskuntaa polarisoivat voimat saavat lisää kantopintaa Amerikan malliin. Sanotaan, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Voi tietysti olla , että polarisoituneet joukot lisäävät barrikadin molemmin puolin kiihkoaan, ja sitä kautta tyhmyys lisääntyy.

Pikemmin kuin tyhmyydestä puhuisin kuitenkin viisauden puutteesta. Asiallista keskustelua on vaikea käydä, kun tunteet käyvät kuumina.

Oma lukunsa ovat monet herkkäuskoiset kansalaiset, jotka lähtevät mukaan huijausviesteihin kummallisen helposti. Tämä voi indikoida myös poliittista hyväuskoisuutta. Keskusrikospoliisin rikosylikomisario Thomas Elfgren totesi juuri Demokraatissa, että ”populistipoliitikot tarjoavat helppoja ratkaisuja. Ihmiset pelkäävät ja reagoivat alkukantaisilla vaistoilla. Jos poliitikot eivät ota suurempaa vastuuta sanomisistaan ja tekemisistään Suomen turvallisuuden parantamisesta, ote lipsuu entisestään”. Elfgren jatkaa: ”Askel on lyhyt siihen, että oikeasti tapahtuu ikäviä asioita. Myös sosiaalinen media on tyhmistänyt kansalaisia”. Onko siis niin, että somessa tyhmyys tiivistyy? Käsitän asian niin, että yksilöt – somen kirjoittajat - eivät ole tyhmistyneet, vaan on synnytetty/syntynyt henkinen ilmapiiri, joka ilmenee vauhkoontumisena. Ihmiset tempautuvat mukaan populistiseen – vähemmän fiksuun - väittelyyn toistensa kiihottamana ja usein anonyymeina.

Mikä sopisi lääkkeeksi tapahtuneeseen ilman, että laajaa sananvapautta loukataan? Pursiaisen mukaan ylemmyydentuntoinen opettavainen asenne ei käy, vaikka onkin jännittävää erottaa eliitti kansasta.

Populismi vangitsee kiehtovuudellaan. Luvaton kiihottaa? Salaliittoteoriat viehättävät? Ratkaisua ei ole. On niitä, jotka argumentoiden asettuvat populismia – liian helppoja ratkaisuja – vastaan. Kysymys on enemmistöistä. Peli on menetetty, kun suuret massat – Hitlerin aikojen tapaan - siirtyvät kannattamaan yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. Kansanvaltaisessa yhteiskunnassa tahtojen taistelu ratkaisee.

Eikö kysymys ole lopulta demokratian toteuttamisesta?

torstai 28. heinäkuuta 2016

Trumpin ristiretki - republikaanit hakevat juuriaan

Radio Suomen Maailmanpolitiikan arkipäivää -lähetys 23.7. 2016 (”Trump hämmentää Yhdysvaltain mahtipuoluetta”) innosti pohtimaan republikaanipuolueen historian saatossa vaihtuneita yhteiskuntapoliittisia kantoja. Painotan asioita omalla tavallani, joten mielipiteistä vastaa kirjoittaja.

Olemme eläneet 1960-luvun puolivälistä lähtien republikaanipuolueen radikalisoitumisen aikaa. Oppi-isänä tälle kaudelle on pidetty Barry Goldwateria. Paradoksaalisesti demokraatti Lyndon B. Johnsonin maanvyörymävoitto Goldwaterista vuoden 1964 vaaleissa käynnisti republikaanien irtioton eisenhowerilaisesta konsensushenkisyydestä. Monet tämän päivän liberaalit ovat ihailleet sodan jälkeistä suurten ikäluokkien aikaa, jolloin korkein marginaaliprosentti oli 91-92 prosenttia riippumatta siitä oliko presidenttinä demokraatti vai republikaani ja ihmisten on korostettu olleen tyytyväisiä maan tilaan ja omaan tilaansa. Eisenhower piti 1950-luvulla silloista puolueen radikaalia oppositiota marginaali-ilmiönä.

Barry Goldwaterin takaa nousi esille jo vuonna 1964 Ronald Reagan. Hänen vaalipuheensa Goldwaterin puolesta ”A Time for Choosing” viitoitti tietä tulevaisuuteen. Mutta historia ei tapaa edetä lineaarisesti. Vielä Richard Nixonia voidaan pitää eisenhowerilaisena tai paremminkin New Deal -presidenttinä. Vasta Ronald Reagan 1980-luvun alussa yhdisti nykyisin niin tutun moraalikonservatismin markkinaliberalismiin (uusliberalismiin).

Jälleen etenemiseen tuli historian oikkuja: liberaali Bill Clintonista tuli varsinainen saatana monille äärikonservatiiviselle republikaanille. Viha Clintonia kohtaan 1990-luvulla oli hehkuvaa ja periksiantamatonta. Clinton heitti omilla naisseikkailullaan polttoainetta itsensä vastaiseen roihuun, mutta samaan aikaan nousi myös teekutsuliike eli reaganilaisen radikalismin radikaalein versio. Liberaali clintonilaisuus ja teekutsuliike olivat kuin tuli ja vesi.

George Bush nuoremman aikaan uusliberalismi ideologiana saavutti täyteyden. Bushin uusliberalistinen omistajuusyhteiskunta johti tuhoisiin talouden seuraamuksiin ja finanssikriisin voidaan katsoa ainakin jollakin tapaa aloittaneen uuden aikakauden. Mutta jälleen muutos on tapahtunut vähitellen. Ei Barack Obaman koneiston pankkitoiminnan säätelypyrkimykset saaneet vastakaikua republikaaneilta, päinvastoin vähitellen tilanne kärjistyi ja Obama sai viedä lakihankkeensa läpi puoliväkisin. Budjettiriidat ovat olleet myös repiviä.

Koko ajanjakso 1990-luvulta 2000-luvulle on ollut katkeraa taistelua, jossa republikaaninen puolue on teekutsuliikkeen kannustamana pyrkinyt viemään markkinaliberalismin äärimmilleen. Vastaavasti demokraatit ovat taistelleet rikkaiden verojen kiristämisen puolesta. Seuraava esimerkki on kuvaava: Clintonin aikana korkein marginaaliprosentti nostettiin 28 prosentista 39 prosenttiin, laskettiin George Bushin aikaan 35 prosenttiin ja nostettiin Obaman aikana taas 39 prosenttiin.

Vaikeudet eritellä tapahtumien kulkua alkavat, kun Donald Trump astuu kuvaan mukaan. Yhden teorian mukaan republikaanien ääriliberaali linja nimenomaan synnytti Trump-ilmiön. Trump puhkaisi republikaanien rikkaita ja tuloerojen kasvua suosivan kuplan ottamalla pääkohderyhmäkseen keski- ja pienituloiset valkoiset miehet. Hän hajotti samalla reaganilaisen markkinaliberalismi-moraalikonservatismi -linjan.

Tullaan ristiriitaan, jossa vastakkain ovat trumpilainen - amerikkalaisittain katsottuna - ”puolisosialismi” ja Clevelandissa hyväksytty republikaanien puolueohjelma, joka on perinteisen arvokonservatismin ja markkinaliberalismin yhdistelmä. Trumpin irtiotot puolueensa ohjelmasta ovat kaikkien nähtävissä. Puolueen yhtenäisyyden vuoksi erimielisyydet on pyritty siivoamaan maton alle, siinä kovinkaan hyvin onnistumatta.

Näyttää siltä, että republikaanien arvokonservatismin varjolla rikkaita suosiva politiikka on päättymässä, joskin suurin varauksin.

Mielenkiintoista on, että republikaanien yhteiskunnallinen näkemys on vaihdellut 150 vuoden aikana laajaa julkista sektoria puoltavasta linjasta äärimarkkinaliberalistiseen linjaan. Ääriliberaali linja 1880-luvulla, 1920-luvulla ja 1980-luvulla (räikeä eriarvoisuus kasvoi) johti romahdukseen vuosina 1893, 1929 ja 2008. Varsinkin 1980-luvulta alkaneen jakson aikana vaurautta jaettiin ylöspäin eli tuloerot kasvoivat. Näiden virstanpylväiden jälkeen on seurannut julkisen sektorin sääntelyä korostava linja. Jää nähtäväksi ollaanko nyt siirtymässä kohti vahvempaa julkisen sektorin mallia. Varmaa tämä ei ole, sillä markkinaliberalistit eivät anna helposti periksi.

Republikaanien sisällä olevan ristiriidan purkausväylänä ovat toimineet rotu- ja maahanmuuttokysymykset. Näistä löytyy yhteinen kanta. Trump on onnistunut tavoittamaan vanhoillisen Amerikan ruohonjuuritason, joka republikaaninen perinteiseltä linjalta ei ole onnistunut.

Teoreettisesti voidaan pohtia mahdollisuutta löytää yhteiskunnallinen konsensus demokraattien ja republikaanien välillä 1930-luvulta aina 1970-luvulle ulottuvan ajanjakson tapaan. Mutta ensin on käytävä kamppailu Clintonin ja Trumpin välillä. Sen aikana ei ole mitään mahdollisuutta rakentaa sopua. Populisti Trump, joka yrittää löytää ruohonjuuritason arjen asioista pontimen kannatuksensa nousulle kohtaa uraohjus, politiikan konkari Hillary Clintonin.

Mahdottomuus ei ole, että republikaanit omaksuvat sosiaalisemman linjan ainakin aluksi Trumpin johdolla, jos valinta jostakin ihmeen syystä kohdistuisi häneen. Mikä on Clintonin ja demokraattien vastaveto? Clintonin haasteena on sandersilaisen vasemmistolaisuuden suodattaminen osaksi vaalikapanjaa ilman, että pelotetaan keskitien demokraatit kannattajakunnasta.

Napaisuuden vaihtuminen on epätodellinen vaihtoehto, mutta joissakin asioissa republikaanit ovat tulleet demokraattien vahvuusalueille.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Jokainen kansalainen on puolue

Tämä on 1000. blogikirjoitukseni.

Kakun tekijä: Hanna-Leena Tikka.

Jos Donald Trumpia ei valita Yhdysvaltain presidentiksi, niin miten käy valkoisten keski- ja pienituloisten amerikkalaisten miesten, jotka ovat nousseet presidentinvaalien keskiöön, ja joille Trump on luvannut niin paljon? Siinäpä kysymys. Heitä on vaikeaa konservatiivisuutensa takia sijoittaa mihinkään osaan demokraattista puoluetta. Joutuvatko he heitteille? Palautuuko markkinaliberalistinen, tuloeroja kasvattava linja republikaanien kiistattomaksi johtotähdeksi (jos se nyt on mihinkään poistunutkaan)? Se ei lupaa hyvää vähän koulutetuille valkoisille. Mutta entä jos republikaanit ovat saaneet trumpilaisen herätyksen, johon heidän on reagoitava?

Kaikki edellä esitetty on pohdinnan kohteena, jos - ja kun - Washington Postin Trumpin vastainen julistus toteutuu: lehti hyökkää armottomasti Trumpin edesvastuuttomuutta vastaan. Trumpia ei tule valita. Postin mukaan Trump on vaarallinen sekä sisä- että ulkopoliittisesti. Lehden artikkeli vaikuttaa hätähuudolta: ei ole varaa kokeilla, miltä Trump tuntuu, sillä tulokset jakautuvat peräti neljän vuoden jaksolle. Ja mies käyttäytyy kuin olisi yhden illan stand up -koomikko.

Washington Postin kirjoitus on harvinaisen rohkea ja suorasukainen mielipiteenilmaus. Kiitos lehdelle siitä, että se uskalsi luopua arvostetun lehden banaalista "toisaalta - toisaalta" -formulasta.

Kaikki nykyinen hässäkkä kumpuaa oikeastaan vastenmielisyydestä poliitikkoja kohtaan. He ovat kyvyttömiä, osaamattomia ja sotkevat selvätkin asiat. Tosimiehiä ja -naisia ovat liikemiehet ja politiikan ulkopuolelta tulevat henkilöt. Usein heihin liittyy populistisia maailmanparantajan piirteitä. He haluavat sanoa, että maailma hallittavissa, mutta siihen tarvitaan oikeat henkilöt.

Trumpissa henkilöityy maailman yksinkertaistajan rooli: kirjaviisaat ja kvasiälyköt puhumattakaan kulttuurimarxilaisista eivät pysty ratkomaan ongelmia. Käytännön mies tai nainen siivoaa sotkut. Trump on tähän tehtävään omiaan.

Trumpin valttina on monien näkökulmasta uskottavan tuntuinen supliikki. Mitä itsevarmemmin suuri johtaja esiintyy sitä suuremman kunnioituksen hän saa vilpittömiltä, mutta harhaanjohdetuilta kannattajiltaan.

Washington Post yrittää palauttaa järjen politiikkaan, josta se on harhautunut populistisille poluille. Lehti pelkää koko kansakunnan eksyvän, ja tuhoja ei pystytä edes arvioimaan.

Oikeastaan Trumpin oleellinen piirre on, että hän ei sovi puoluekartalle. Hän irtaantuu omasta puolueestaan ja tarvitsee sitä vain kiinnittyäkseen olemassa olevaan totuttuun järjestelmään. Irtaantuminen kokonaan sitoutumattomaksi vaihtoehdoksi ei tunnu mahdolliselta. Niinpä taustapuolue saa seurata parhaansa mukaan. Johtotähti tarvitsee taustavoimia korostamaan omaa ihailtavuuttaan. Kriitikot lytätään ja heitä suorastaan uhataan Recep Erdoganin tapaan.

Hesarissa Jenni Virtanen toteaa Merkintöjä-palstalla (24.7.2016), että ”heippa puolueet, aikanne meni jo”, itsekkään tuskin uskoen hokemaansa. Totta kuitenkin toinen puoli. Moni populisti on aloittanut ”kansanliikkeen johtajana” tai puolueiden ulkopuolisena ”tervehdyttävänä voimana”. Lähestymmekö tilannetta, jossa jokainen on oma puolueensa? Useimmat kuitenkin palaavat poliittisen järjestelmän osaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun tarvitsevat apparaatin taloudellista ja muuta tukea. Edes Donald Trump ei pystynyt rakentamaan kampanjaansa pelkästään omilla rahoillaan.

Puoluevastaisuus on osa demokratian tämän päivän haastetta. Itsenäiset ehdokkaat sotkevat perinteisten puolueiden valmiiksi laaditut kuviot. On kuitenkin liioiteltua väittää, että puolueiden ulkopuoliset ehdokkaat käynnistävät sotkun. Kyllä puolueet muutoinkin ovat ongelmien edessä. Oli vain ajan kysymys milloin esimerkiksi republikaanien tuloeroja kasvattava linja aiheuttaa heräämisen puolueen harhaanjohdetuissa konservatiivisissa, mutta pienituloisissa kannattajissa.

Monikaan ei ole oikein uskonut, että tähän haaksirikkoon jouduttaisiin: läntisissä demokratioissa on kohdattu ennenkuulumaton epäusko poliittista järjestelmää ja kansanvaltaa kohtaan. Seuraukset eivät kumpua irrationaalisista lähteistä, vaan syyt ovat todellisia: on totta, että länsimaiden kilpailukyky on heikentynyt, on totta, että järjestelmät on pystytetty hyvien aikojen resursseilla, on totta, että globaalin talouden hallinta ei ole oikeastaan kenenkään hallussa, on totta, että liukkaat suurfirmat valtaavat tilaa demokratialta.

Tiedonkulku ei ole enää massiivisesti lehtien, TV:n tai radion hallussa, vaan siitä on tullut ainakin osaksi netin käyttäjien keskinäinen pelikenttä. Mutta vastaiskuunkin on ryhdytty. Yhdysvalloissa muutos näkyy selvimmin; siksi median muutoksia on syytä katsoa sen näkövinkkelistä.

Yhdysvalloissa on vallinnut jo pitkään median repivä kahtiajakautuneisuus liberaalien ja konservatiivien välillä. Asiat kärjistetään niin että liberaalit ovat ultraliberaaleja ja konservatiivit äärioikealla. Molemmilla puolilla on omat mediantsekkausyhteisönsä, jotka toimivat poliittisiin vastustajiin kohdistuvina vahtikoirina ja virheiden metsästäjinä.

Valtamediaa pidetään liberaaleihin päin kallellaan olevana. Toisaalta omistajat ovat oikeistolaisesti suuntautuneita.

Fox-TV on äärimmäistä oikeistolaista ideologiaa toitottava kanava. Sen studioisännät, esim. Bill O´Reilly ja Glenn Beck ovat maankuuluja. Heidän edesottamuksiaan olen itsekin seurannut ja tyyli on toisinajattelijoita kohtaan äärimmäisen aggressiivinen. Fox on yksiselitteisesti Trumpin kannalla, vaikka taustalla on keväinen Trumpin hyökkäys Foxin ankkuria Megyn Kellyä vastaan.

Varsinkin puoluekentän konservatiivisella puolella luettu tieto (lehtien välittämä tieto) on toisarvoista verrattuna TV:n tarjontaa . Niinpä maailmankuva muodostetaan TV:n (tai radion) välityksellä. Muutos repivämpään suuntaan tapahtui George Bush nuoremman presidenttikausien aikana, joka muutoinkin edusti uusliberalismin huippua.

NBC on vastapainoksi ”vasemmistolaisena” pidetty tietolähde. Sen uutisointi on Foxiin nähden symmetrisesti ideologisen viivan toisella puolella.

Radion merkitys Yhdysvalloissa on suuri. Radioäänet Glenn Beck ja Rush Limbaugh ovat maankuuluja. Barack Obama on erityisesti vieroksunnan kohde. On vaikeaa ymmärtää, miten inhottu presidentti on, ja miten räikeää kielenkäyttö on tietyissä piireissä. Kuulijoiden innokkain osa on vanhoilliset valkoiset amerikkalaiset.

Poliittisen asetelman polarisaatio heijastuu toisaalta TV- ja radiokanavilla, ja toisaalta juuri ne lisäävät vastakkainasettelua entisestään. Oikeastaan minkäänlainen objektiivisuus ei ole puolensa valinneiden medioiden tavoitteena, vaan omien tukeminen räikeällä propagandalla. Jos vierelle tuotaisiin eisenhowerilainen mediaympäristö olisi ero sanoinkuvaamaton.

Suomalaisesta näkökulmasta, jossa uutisointi on jotensakin säilyttänyt objektiivisuuden tavoittelun, tuntuu amerikkalainen viestintä todella järkyttävältä. Se on omiaan ajamaan ihmisiä toisiaan vastaan ja välittyy toista osapuolta ymmärtämättömänä polarisaationa poliittisessa kentässä.

Onko siis Washington Postin Trumpiin kohdistama hyökkäys osa tätä vastakkainasettelua vai onko se riittävän argumentoitua täyttääkseen objektiivisuuden vaatimuksen? Olisin taipuvainen kääntymään jälkimmäisen kannalle.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Poliittisten lupausten alennusmyynti

Yhdysvaltain presidentinvaaleissa vallitsee loogisen ajattelun alennusmyynti. Tuntuu jopa naurettavalta ajatella, että eri asioiden välillä vallitsisi joki järkeen perustuva yhteys. Seurauksena on punaista lankaa etsivän turhautuminen. Mitä ihmiset oikein odottavat? Otan tähän kommentoitavaksi joitakin julkisuudessa olleita lausahduksia. Oheiset mielipiteet ovat Seura-lehden artikkelista (”Donald Trumpin puheista 98 prosenttia on tutkitusti puppua – USA:n kahtiajako syvenee” ) satunnaisesti otettuja pätkiä ihmisten haastatteluista.

”Vaikka Obama on ollut melkein kahdeksan vuotta presidenttinä, USA:ssa on edelleen paljon rasismia” (opettaja Anna Teeple).

En viitsi tuomita kovin voimakkaasti tällaisen ajatuksen vilpitöntä lausujaa, mutta kysyn onko tämän kaltaisilla odotuksilla mitään pohjaa. Siis valitaan musta presidentti ja ajatellaan, että hän onnistuu rasismin kitkemisessä perustavaa laatua olevalla tavalla. Demokratia on ihan hyvä asia, mutta sen avulla näköjään luodaan katteettomia odotuksia, joita sitten presidenttikausien jälkeen väyrysmäiseen tapaan ihmetellään: eihän tässä näin pitänyt käydä. Presidentti Obamaa tästä on turha syyttää, mutta häneen rasismin vastaisessa työssä epäonnistuminen projisoidaan.

:::::::::::::::::::

”Hänen (Barack Obama) kautensa alussa odotukset olivat mielettömän korkealla. Mutta Yhdysvalloissa on edelleen isoja ongelmia tulonjaon kanssa. Keskiluokka on ahtaalla. Jopa jotkut demokraatit ovat sitä mieltä, että Obama petti keskiluokan” (professori Juhani Aunesluoma).

Mitähän tähän kommentoisi? Republikaanit, jotka ovat tehneet vuosikymmeniä kaikkensa tuloerojen leventämiseksi, ihmettelevät nyt ”yllättyneinä” monien valkoisten surkeaa asemaa. Demokraatit ovat taistelleet tuloerojen kaventamisen puolesta, mutta ei sillä ole näköjään mitään merkitystä. Oleellista on, että Trump on yllättänyt sekä omat (republikaanit) että vieraat (demokraatit) ja yhtäkkiä sympatisoi globalisaation kurjaan asemaan ajamia valkoisia keskituloisia ja köyhiä. Miten tässä näin kävi? Peluri yrittää huipulle päästäkseen mitä tahansa keinoa!

Republikaanien touhusta tulee mieleen seuraava aatos: ensin yritetään selvitä vuosikymmenien ajan tuloeroja suurentamalla, ja kun se ei auta, valitaan linjaksi tuloerojen pienentäminen, jonka toteutumisesta ei tosin ole mitään takeita. Sitä paitsi ovatko Trump ja republikaaninen puolue-eliitti tästä asiasta samaa mieltä? Ensin mainitussa vaihtoehdossa saatiin ihmiset uskomaan, että jossain sateenkaaren päässä on amerikkalainen unelma, mutta kun se ei ole toteutunut, suututaan koko muulle maailmalle ja ruvetaan rakentamaan omaa lintukotoa eli eristäytyvää Amerikkaa. Nykytodellisuus haasteineen on lisännyt ”kengänkiillottajasta miljonääriksi” -sloganin toteutumisen vaikeuskerrointa dramaattisesti.

Niin kauan kuin kysymys oli pelkästään demokraattien huolesta koskien suuria tuloeroja, olivat korjaustoimenpiteet silkkaa sosialismia, mutta nyt yhtäkkiä tulojen vuosikymmeniä jatkuneesta taantumisesta on tullutkin yhteisesti hyväksytty ongelma, johon täytyy saada korjaus. Mutta nyt se vain kaiken jälkeen on tuskallisen kauan kestävä prosessi.

::::::::::::::::

”Yhdysvalloissa on paljon valkoisia miehiä, joille musta presidentti oli kauhistus. Nyt he haluavat palata normaaliin tilanteeseen. He haluavat presidentiksi valkoisen miehen. (opettaja Anna Teeple).

Tämä on melko puhdas ”white backlashin” (valkoinen vastaisku) -sovellus! Ja mitä tästä seuraa? Veikkaisin, että rotulevottomuudet tulevat yleistymään 1960-luvun tapaan, jos Donald Trump valitaan presidentiksi, niin vahvasti hän on painottanut ”kuria ja järjestystä”. Epätoivoiset ihmiset eivät omassa umpikujassaan katso väkivaltaisen toiminnan seurauksia, he ovat ”mallioppijoita” tai desperadoja.

Barack Obaman mustamaalaaminen on nyt trendi, jolle ei löydy pohjaa tosiasioista. Hänen uudistuksensa ovat onnistuneet vähintään keskivertoisesti, ellei paremminkin. Kun mustan presidentin toimikaudella. Etniset ristiriidat ovat kasvaneet kaikkialla maailmassa, on helppoa syyttää värillistä presidenttiä kaikesta pahasta.

Mitä tulee Lähi-idän sotkuiseen tilanteeseen, niin presidentti George Bush nuoremman ideologissävyinen ristiretki alueelle 2000-luvun alussa loi edellytykset omalta osaltaan nykytilan kauheuksille. Obaman tehtäväksi on jäänyt selvitä ongelmista parhaaksi katsomallaan tavalla.

:::::::::::::::::::::::::

”Donald Trump on leimannut julkisuudessa meksikolaiset rikollisiksi ja vaatinut muslimeille maahantulokieltoa. Trump on jopa arvostellut oikeuden tuomaria epäpäteväksi, koska hänellä on latinotausta” (Seura-lehden toimittaja).

Kun aiemmin on vallinnut poliittinen polarisaatio, niin nyt polarisaatiota laajennetaan uskontojen ja eri kansanryhmien väliseksi. Koko turvallisuustilanteen kaoottisuus luo tilaisuuden ”kuri ja järjestys” -agendalle, joka ei välttämättä ole lainkaan oikea tapa lähestyä ongelmia. Trumpin yksinkertainen kostonhimoisuus saattaa pahimmassa tapauksessa kärjistää turvallisuusuhkia.

::::::::::::::::::::::::::

”He (äänestäjät) vastustavat ”korruptoitunutta” Washingtonia ja sen voideltuja poliitikkoja” (Seura-lehden toimittaja).

On totta, että kongressiin on vaikeaa tulla valituksi, jos ei ole miljonääri. Raha virtaa lobbaajien kautta pankeilta ja rahoitusmarkkinoilta sekä erilailta eturyhmiltä poliitikoille. Kuitenkin Washingtonin leimaaminen pelkäksi korruptiopesäksi on vahvaa liioittelua. Syntipukki vaikeuksiin on haluttu löytää Capitolin kukkulalta - ja se on löydetty.

::::::::::::::::::

”Yhdysvalloissa on yhä enemmän ihmisiä, joita ei voi suostutella faktoilla. Ääripäiden välillä kommunikaatio on mahdotonta” (Seura-lehden toimittaja).

Pitää paikkansa. Alun perin puoluepoliittinen polarisaatio on levinnyt nyt rivikannattajien keskuuteen. Bernie Sanders ja Donald Trump ovat olleet uskottavia sanansaattajia. Totuus on ensimmäinen häviäjä näissä vaaleissa. Kun vielä pari vuotta sitten uskoin erilaisiin ”totuudentsekkausyhteisöihin”, on niistä nyt tullut vain yksi osa tarinankerrontaa.

::::::::::::::::::

”Ajatellaan, että Trump-ilmiö kertoo äänestäjistä, jotka eivät enää halua äänestää perinteisiä republikaaneja. Jos Trump häviää vaalit, hän vetää samalla republikaanit mennessään” (Juhani Aunesluoma).

Tässä on ainakin osa villakoiran ytimestä: Trump on republikaanien ehdokas olematta oikeasti republikaani. Voittaessaan hän imee puolueeseen runsaasti sellaisia, jotka eivät aiemmin kuvitelleet äänestävänsä republikaaneja. Hävitessään hän sekoittaa republikaanisen puolueen pitkäsi aikaa.

::::::::::::::::::::::::

Voisiko siis Yhdysvaltain puoluekartan napaisuus vaihtua? Vaihtuivathan puolueiden kannat koskien rotukysymystäkin? Etelän rasistiset demokraatit kääntyivät republikaanien kannattajiksi Lyndon B. Johnsonin kansalaisoikeusuudistusten seurauksena. Demokraatit taipuivat rotujen välisen sovun kannalle, ja etelän republikaanit pitivät rasismistaan kiinni.

Olemme kaikkialla läntisessä maailmassa saaneet tottua äkillisiin puoluekartan muutoksiin. Yhdysvallat noudattelee tätä yleismaailmallista muutosta reaaliajassa. Kun kaksipuoluejärjestelmässä on vaikeaa synnyttää populistista puoluetta, tapahtuvat muutokset johtavien puolueiden välillä ja sisällä. Teekutsuliike oli/on populismin airut ja Trump jatkaa sen viitoittamalla tiellä.

Viimekätinen vanhan poliittisen kentän järisyttäjä on globalisaation läpimurto. Mikään ei ole kuten ennen kansallisvaltioissa. Paradoksaalisesti Donald Trump yrittää palauttaa Yhdysvaltain sisäänpäin kääntyneisyyden (America first), rikkauden (se on nytkin rikas) ja suuruuden (se on nytkin ykkössuurvalta).

Yhdysvallat on jo nyt sitä, mihin Trump yrittää sitä puheissaan viedä – maailman johtava suurvalta. Tämän lupauksen hän pitää, menen siitä takuuseen. Sen sijaan kuvitelma, että Yhdysvalloilla on jokin ennenkuulumattoman suuri tulevaisuus edessään, ei ole tästä maailmasta.

Olemme siirtyneet uuteen poliittisen kulttuuriin. Suurpuolueet eivät välttämättä pysty enää määrittämään ehdokkaidensa (Trump, Sanders) mielipiteitä. Kongressissa on yhä vaikeampi sopia mistään konkreettisesta, merkittävästä asiasta; syksyllä on jälleen tiedossa repivä budjettiriita. Kongressin johtavat poliitikot ovat menettäneet asemiaan eivätkä enää hallitse laumaansa. Seurauksena on tuskallisia neuvotteluja pienimmästä yhteisestä nimittäjästä.

George Bush nuoremman heikkotasoinen ja ideologian läpitunkema valtakausi aiheutti lähinnä kaaosta. Samaan aikaan tapahtui republikaanien radikalisoituminen (josta merkit tosin näkyivät jo Clintonin presidenttikausilla). Republikaanien establishmentti (puolueen vaikutusvaltainen ydin) menetti vastaavasti vanhaa arvostustaan. Molemmat puolueet heikkenivät, ja niitä heikennettiin. Samassa tahdissa poliitikoista muodostui sylkykuppeja. Washingtonista tuli kirosana, jonka päälle muun muassa Trump nyt mielellään sylkee. Negatiivinen, poliittiseen vastustajaan kohdistuva viesti on nyt vallitseva. Puolueen oma ohjelma pitää päätellä vastustajaan kohdistuvan syyttelykampanjan läpi.

Trumpin populistin elkeet saattavat kaatua hänen päälleen, niin kuin perussuomalaisille on käynyt Suomessa. Jos hän onnistuisi jollain ilveellä pääsemään presidentiksi, joutuisi hän ennen kokemattomaan kompromissimyllyyn, jossa häntä kampittavat sekä omat että vieraat.

PS

Tämä on 999. blogikirjoitukseni.

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Työväki politiikan markkinoilla

Elokuun 15. päivä julkaistiin laaja tutkimus ”Eduskuntavaalitutkimus 2015: Poliittisen osallistumisen eriytyminen”. Kysymyksessä on neljäs perättäinen tieteellinen työ eduskuntavaaleista. Pääosan tutkimuksesta on rahoittanut oikeusministeriö.

Tutkimuksen oikeastaan merkittävin anti on sen tosiasian vahvistaminen, että poliittinen kiinnittyminen puolueisiin on heikentynyt. Äänestäjät tekevät äänestyspäätöksiään aiempaa lyhytjänteisemmin. Myös pitää paikkansa, että maltillisilla äänestäjillä on vaihtoehtoina useita puolueita, joiden välillä valinta suoritetaan hyvin lähellä vaaleja. Lähestytään amerikkalaista ”poliittista markkinaa”, jossa parhaat tarjoukset viime vaiheessa saattavat näytellä huomattavaa osaa. Huomaan selvän eron omaa suhtautumiseeni, sillä pikakampanjoilla on minuun hyvin vähän vaikutusta. Joskus tuntuu siltä kuin kävelisi vaalien alla poliittisten rihkamakojujen ohi.

Jos ja kun kolmannes äänestäjistä päättää puolueensa kahden viimeisen viikon aikana (ja 10 prosenttia vaalipäivänä), nousee täkyjen tarjoaminen arvoon arvaamattomaan. Kysymys on kunkin puolueen kohdalla tietenkin myös omien joukkojen mobilisoinnista juuri vaalien alla. Tärkeää on virheiden välttely viime hetkillä ja oikeaan osuvat poliittiset avaukset, mutta ehkä sittenkin eniten puolueen johdon onnistunut supliikki ja yleinen esiintymiskyky.

Tietenkin vaalien alla nousee myös populistinen vyöry. Ennenkin yksinkertaistettiin monimutkaisia asioita, mutta nyt siitä on tullut politiikan tavaramerkki Kaikki edellä kuvattu viittaa politiikan pinnallistumiseen. Joku sanoi, että Abraham Lincolnia ei olisi nykyajan mediasirkuksessa valittu presidentiksi, koska hänen ulkonäkönsä ei vastaa sliipattua politiikan myyntimiestä. Harmittavaa, sillä yhteisten asioiden ajamisen ei pitäisi olla kauneuskilpailu.

Olen joskus puolileikilläni miettinyt pitäisikö suosiostaan epävarman puolueen palkata esiintymiskykyinen henkilö puheenjohtajaksi ja vasta toissijaisesti aatteen palon pohjalta.

Myös johtopäätösten tekeminen vuosien 2003 ja 2015 väliseltä ajalta on edellä mainituista syistä vaikeaa sillä muutoksia on jo vuoden 2015 jälkeen tapahtunut merkittävissä määrin. Esimerkiksi perussuomalaisten kannatuksesta olisi mielenkiintoista saada vastaavat jakaumat tämän hetkisen tilanteen pohjalta. Pitäisikö paikansa esimerkiksi tutkimuksen tulos, että perusuomaisten osuus työväen äänistä on 38 prosenttia ? Tuskinpa.

Puoluevalintaan erikoistunut tutkija Jussi Westinen (HS, 16.7.2015) toteaa, että ”eduskunnasta puuttuu työntekijäpuolue”. Ihmiset luokittelevat itsensä työntekijöiksi, mutta arvomaailma on todennäköisesti muuttunut kovasti 1960- ja 70-lukujen työntekijöiden arvoista. Jos ympäristö ja olosuhteet muuttuvat, on vaikeaa ymmärtää, miksi ihmisten poliittinen ajattelu ei muuttuisi. Esimerkiksi ”työväen vasemmistoliitto” on muuttunut vihreiden kaltaiseksi puolueeksi. Kun samaan aikaan vuoden 2015 vaaleissa perussuomalaiset saivat runsaasti työväen ääniä, viittaa se siihen, että ”työläisten” arvomaailma on porvarillistunut. Työntekijäpuoluetta ei entisessä mielessä löydy, eikä sitä kannata ihmetellä.

Ei kannata kuitenkaan nuolaista ennen kuin tipahtaa: kun nämä porvarillistuneet perussuomalaisten kannattajat havaitsivat puolueen pettäneen odotukset, ovat gallup-luvut pudonneet jyrkästi. Samalla puolue on ajautunut ”jytkyntarvekierteeseen”: menestyäkseen jatkossa se tarvinnee kannatuksensa tueksi jonkin populistisen sykäyksen.

Haen vauhtia tähän pohdintaan vanhasta blogikirjoituksestani ”Pitkät jäähyväiset työväenluokalle ja hyvinvointiyhteiskunnalle” (23.9.2013). Tuossa kirjoituksessa lainasin Matti Kurjensaarta 1960-luvun vaihteesta: ”Ajankuva on muotia seuraava, eau de colognelta tuoksuva, valkokauluksinen sosialidemokraatti, jolla on osakehuoneisto, huvila, auto ja purjevene”. Ja sitten oma kommenttini: ”Voi ihmetellä, miten sosialidemokraattien kannatus pysyi pitkään Kalevi Sorsan mainitsemassa `rautaisessa 25 prosentissa´, kun jo 1950-luvun lopulla oli tällaista. No, ehkä kysymys oli työväenjohtajista…. mutta pian yllä oleva oli mahdollista tavalliselle paperityöntekijälle”.

Lainaus jatkukoon:

”Kurjensaari kuvaa työväen katoavaa kulttuuria jo tuolloin hyvin havainnollisesti: ennen olivat tarinakerhot, joissa turistiin, väiteltiin, jutusteltiin, etsittiin onnea..... Nyt tilalle ovat tulleet `työmaakokoukset, kiinteä järjestötoiminta, joukkotiedotusvälineiden tarjoama kevyempi viihteen muoto´. Kurjensaari pohtii: `...olisiko kohonnut elintaso nostanut ne (tarinakerhot) parempiin ravintoloihin....?´ Ja vielä: `Vai johtuisiko se (vapaamuotoisten tapaamisten loppuminen) siitä, että työväenliikkeen luonnekin on muuttunut? On epäkiitollista pohtia ja ottaa kiinteää kantaa, kun tilanne jo seuraavana päivänä saattaa vaihtua ... aivan odottamatta´. Niinpä niin. Ehkä tässä on idut tämän päivän näkökulmaan: ihmisten mielenkiinto on hajonnut kymmeniin erilaisiin kohteisiin, edessä avautuu tapahtumien taivaanranta, globaali päätöksenteko heittää ihmisiä kuin lastua laineilla, kun käynnistetään kolossaaliset irtisanomiset. Kohtalokkaista päätöksistä saadaan kuulla, kun ne on jo aika päivää sitten märehditty isommissa kammareissa”.

::::::::::::::::::::::::::::

Noista päivistä palkkapolarisaatio on edennyt:

Pieni ja keskituloisiin kohdistuvat paineet ovat huomattavat. Elintasomme on rakennettu niin, että useimmilla menee ainakin välttävästi tai kohtuullisesti. Kun sitten näihin ainakin näennäisesti kohtuullisesti pärjääviin ihmisiin kohdistetaan palkanalennuspaineita, pyrkivät he löytämään pelastajan siitä puolueesta, joka eniten lupaa. Vaalien jälkeen on sitten kysymys siitä, kuka onnistuu pitämään lupauksensa, ja kuka on hallitusvastuussa ja kuka oppositiossa. Vaaleissa tämä näkyy tempoiluna puolueiden kannatuksessa. Kokoomuksessa näytetään tehdyn selkeä ratkaisu – tietoisesti tai tiedostamatta – puolue hakee kannatuksensa yrittäjiltä , ylemmiltä toimihenkilöiltä ja johtajilta. ”Työväenpuolue” -slogan on auttamatta vanhentunut. Eikä käytännön politiikkakaan enää mitenkään tue työväenpuolueimagoa.

Kannatuksen laajentaminen työväkeen ei hevillä onnistu, koska vaurastuva - porvarillistuva - työväki ei miellä itseään porvareiksi, hyppäys on liian suuri. Kokoomus pyrkii vielä pääsemään palaselle pieni- ja keskituloisten osalta toivomalla, että yhteiskunnan avun tarvetta tuntevat ihmiset ylpeästi sivuuttavat ”holhouksen”. Valinta vaikuttaa kuitenkin selvältä: kokoomus panostaa hyvin toimeen tuleviin ihmisiin käytännön politiikassa. Kokoomus on eniten vaikuttanut yhteiskunnan polarisoitumiseen, sillä vasemmalla pyritään pikemminkin keskustaan kuin radikalisoitumiseen. Tutkimuksen mukaan kokoomuksen kannatus keskustassa on vähäistä. Puolue pyrkinee yhdistämään 1960-luvun iskulauseen ”dynaaminen konservatismi” hyvin liberaaliin kaupungistuvia ihmisiä palvelevaan politiikkaan. Kun virta kaupunkeihin paremman elämän toivossa kasvaa, odottaa kokoomus kannatuksen satavan omaan laariin.

Kokoomus taistelee äänistä vihreiden kanssa, joiden kannattajista tosin yli puolet sijoittaa itsensä vasemmalle. Vihreissä on runsaasti ylempien tuloluokkien äänestäjiä, myös johtajia. Epäilen, että vihreänä on helppoa olla koska poliittinen sitoutuminen koetaan vihreissä vähäisemmäksi kuin monissa muissa puolueissa.

Keskusta hyötyy siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että ihmiset sijoittavat itsensä hyvin usein poliittiseen keskustaan. Puolueessa on tapahtunut siirtymä vasemmistovivahteisesta (punamulta)politiikasta porvarilliseen suuntaan. Keskusta on siirtynyt yhteiskunnan porvarillistumisen seurauksena oikealle nauttien muutoksen hedelmistä. Kannatus on pysynyt vakaana vuoden 2015 vaalien jälkeen. Toisaalta etenemistäkään ei ole tapahtunut.

Oikeistolaistumistendenssiä on tukenut median oikeistolaistuminen. Näin ihmiset kokevat asian. Median vaikutusta ovat tutkineet Verkkouutiset ja Nykypäivä. Tulos on selvä: kaikkia muita tiedotusvälineitä pidettiin enemmän oikeistolaisina kuin vasemmistolaisina paitsi Yleä.

torstai 21. heinäkuuta 2016

Vastenmieliset ehdokkaat?

Kysymys on tietenkin Yhdysvaltain presidentinvaaliasetelmasta. Kauppalehti otsakoi juuri erään juttunsa räväkästi: ”Vastenmielinen valinta”. Mielipidetiedustelujen pohjalta tähän löytyy perusteita. Jutussa viitataan NYT/CBS-kyselyyn, jonka perusteella 67 prosenttia vastanneista pitää Clintonia epärehellisenä ja 62 prosenttia Trumpia epäluotettavana. Myös kokonaiskannatus ehdokkaiden välillä on tasan.

Tämä on tyypillinen poliittinen asetelma USA:n politiikassa: kakku jaetaan kahtia. Jos toisella osapuolella on jotain luotaantyöntävää kontollaan on asia tasapainotettava siten, että toisellekin suodaan likasangosta saman verran, vaikkei vertailussa olisi mitään järkeä.

Menevätkö synnit tasan? Katsotaanpa. Trumpin möläytykset ovat kaikkien tiedossa. Hänen käytöksensä ei ole ollut ”presidentillinen”. Rasismi (muuri Meksikon rajalle, muslimien maahanpääsyn estäminen), naisvihamielisyys, julkea toisten ihmisten aliarvioiminen, yhtä julkea toisten valtioiden päämiesten aliarvioiminen, kauppasuhteiden kyseenalaistaminen, työpaikkojen takaisinhankkiminen Yhdysvaltoihin populistisilla perusteilla jne. Suurin osa järkevinä pidetyistä asiantuntijoista - riippumatta poliittisesta suuntauksesta - tuomitsee Trumpin käytöksen. Itse asiassa Trumpin arvaamattomuuteen suhtaudutaan kauhulla. Ne, jotka arvioivat Vladimir Putinin käytöksen arvaamattomaksi näkevät jo pahaa unta tulevasta.

Perinteisen presidentinvaalikampanjan näkökulmasta Clinton on ”tavallinen ehdokas”, jonka kanssa voi olla samaa tai eri mieltä, mutta käytös on asiallinen. Hänellä on tämä yksi kupru, joka on saanut propagandistien työstämänä elämää suuremman merkityksen. Huolimattomuus yksityispuhelimen käytössä oli alkeellinen virhe, mutta ei missään suhteessa siitä nostettuun hälyyn. Mutta kun töppäyksissä pitää saavuttaa tasapeli!

Tasan eivät käy epäasiallisen käytöksen lahjat. Presidentillisyyttä mittapuuna pitäen valinnasta ei pitäisi olla mitään epäselvyyttä. Amerikkalaisen kampanjatavan mukaan äärimmäinen vastakkainasettelu leimaa ja pelkistää kamppailua.

Itse asiassa Trumpin poliittisena valttina on, että hän republikaanien ehdokkaana yrittää olla mahdollisimman paljon demokraattien kannattajien asialla. Sosiaaliturvan leikkaukset on raivattu pois hänen agendaltaan, joka sinänsä on jotain ennenkuulumatonta, kun kysymys on republikaanina itseään pitävästä henkilöstä. Aina ei ole ollut näin: jos katsotaan Trumpin henkilöhistoriaa, niin hän on todellakin ollut välillä demokraatti, välillä sitoutumaton ja välillä republikaani. Tämä populistinen liikkuvuus on taannut hänelle mahdollisuuden tukea tavallista työtätekevää amerikkalaista, jolta aasialaiset ovat vieneet tai uhkaavat viedä työpaikan. Tavallisen työläisen palkkakehitys on ollut murheellinen kymmenien vuosien ajan. Hyvin monet ovat saaneet negatiivisesta kehityksestä tarpeekseen. Taivaanrannalla häämöttävä amerikkalainen unelma ei enää riitä. Taivaanranta loittonee sitä mukaa kuin sitä lähestytään!

Itse tuki työväelle työpaikkojen palauttamiseksi Yhdysvaltoihin on ymmärrettävä ja taitava poliittinen veto, mutta keinot ovat täysin populistisia (siis ajatus, että hän sanelee Kiinan johdolle ehtonsa on absurdi).

Asettumalla valkoisten puolelle hän väheksyy muita rotuja, joka pelottaa republikaanien johtoa. Hän myös asettuu republikaaninen vanhaa luottotahoa eli taloudellista eliittiä vastaan. Trump luottanee siihen, että kaikki lupaukset ja vaatimukset ovat vain sanoja, niitä voidaan muuttaa….

Trumpin harjoittama työväen kosiskelu aiheuttaa varmasti vaikeuksia Clintonin kampanjan rakentamiselle. Bernie Sandersin keskeisten ohjelmien suodattaminen Clintonin vaaliohjelmaan on demokraattien kannalta hyvä merkki, mutta ovatko sandersilaiset rivikannattajat niin ikonisia sandersilaisia, että eivät suostu hievahtamaan Clintonin vastaisuudestaan? Hillary Clinton edustaa nyt vanhan järjestelmän epäsuosittua poliittista establishmenttia.

Tilanne on sekava, koska Clinton-Sanders taistelee samojen valkoisten työväenkuokan ihmisten äänistä kuin Trump. Vanha kaksipuoluejärjestelmän ”työnjako” horjuu. Meillä Suomessa samantyyppisen ryöstöretken aidan toiselle puolelle teki perussuomalaiset, pääkohteena oli sosiaalidemokraattinen puolue.

Voisiko poliittinen napaisuus vaihtua? Ehkei sentään. Kuitenkin republikaanien vaaliohjelma edustaa peittelemätöntä arvokonservatismia, mutta avaa uusia näkymiä talouspolitiikkaan. Professori Marko Maunula toteaa, että ohjelma on kooste vasemmistolaista talouspopulismia ja oikeistolaista arvomaailmaa.

Mitkä siis voisivat olla Trumpin menestyksen syvällisemmät syyt ohi edellä esitettyjen mielestäni vahvojen Trumpin vastaisten argumenttien? Esillä on ollut kansallinen anti-intellektuaalinen perinne, joka on suunnattu ”todellisuudesta vieraantunutta vasemmistoeliittiä vastaan”. Railoa on rakentamalla rakennettu. Trump on liittynyt tähän perinteeseen omalla omaperäisellä tavallaan. Tavat ovat niin erikoiset, että osa republikaaneista – ja varsinkin republikaanieliitistä - ei voi niitä hyväksyä.

Edellä mainittu aidosti kovia kokenut ”anti-intellektuaalinen” valkoinen työväenluokka on arvoiltaan (perhe, sukupuoli, uskonto) lähellä Trumpia ja Trump on populismillaan onnistunut hivelemään syrjityksi itsensä kokeneiden valkoisten tuntoja. Demokraattien puolella Bernie Sanders on tavoittanut osin samat ihmiset, mutta heidän vaihtoehtonsa on jäädä passiivisiksi vaaleissa.

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Omistajuusyhteiskunta pelastaa meidät!

Helsingin Sanomissa 17.7.2016 oli Sammon konsernijohtajan Kari Stadighin haastattelu. Siinä hän sai esitellä omaa visiotaan omistajuuden merkityksestä ja Suomesta 100 vuoden kuluttua.

Haastattelija Paavo Teittinen toteaa, että ”on helppo suhtautua kyynisesti omistajuusyhteiskunnasta auvoisasti puhuvaan Stadighiin”, tarkoittaen ehkä, että näin useimmat lukijat varmaan ajattelevat, mutta että välttämättä ei kannattaisi.

Stadighin maailma on äärettömän rahakeskeinen ja mitäpä muuta rahoitusalan ammattilaiselta ja merkittävältä johtajalta voi odottaakaan. Hesarin johdannossa Teittinen toteaa, että Stadighilta on totuttu kuulemaan tiukasti ammattiasiaa rahamarkkinoista, mutta minun on sanottava, että kun hän nyt saa tilaisuuden puhua laajemmin maailmankuvastaan, hän ei kuitenkaan esitä mitään raflaavaa.

Sadan vuoden aikaperspektiivi on kovin pitkä, ja kun ”kuuntelee” Stadighia, niin kovin ovat tuttuja Suomea koskevat tavoitteet: upea luonto, paikallinen ruoka, hyvä terveys, turvallisuus, loistava koulutus, hyvä infrastruktuuri, lisääntyvä kaupungistuminen ja vauraus…. Eivätkö nämä ole tavoitteita, jotka jo nyt ovat havainnoitavissa joko voimassa olevina tosiasioina tai näkyvissä olevan tulevaisuuden lupauksina? Taitaa olla aika haastavaa ennakoida, mitä tapahtuu sadan vuoden päästä. Mutta rohkeana miehenä hän ottaa haasteen vastaan. Aatokset eivät vain tuoreudellaan häikäise.

Kyllä hän heittää silti maaseutuun päin vahvan herjan: ”on erittäin kallista pitää koko Suomi asuttuna”. Tarkennusta ei tule. Yksi asia näyttää selvältä: Stadigh suhtautuu hyvin optimistisesti tulevaisuuteen – yhdellä ehdolla: Suomen on siirryttävä omistajuusyhteiskuntaan. Tässä pääsemmekin kiinni stadighilaiseen maailmankuvaan. Siinä ei paljon julkinen hyvinvointiyhteiskunta paina, ainakaan hän ei mainitse sen säilymisestä tai kehittämisestä mitään. Ja oikeastaan sitä ei kannata odottaakaan, koska Stadigh haluaa yksityisten omistaman Suomen. Eipä kuitenkaan unohdeta, että tutkimusten mukaan Suomen julkinen sektori on tehokkuudessaan aivan huipulla.

Stadigh puhuu mielestäni ristiriitaisesti useissa kohdissa haastattelua. Hän arvostaa kotimaista omistusta, mutta ihailee, kun Supercellin uusi omistaja tulee Aasiasta (ulkomainen omistus on toki hyödyttänyt myös suomalaisia). Hän arvostelee ankarasti valtio-omistajaa, mutta kehuu kuinka valtio on netonnut Sampo-omistuksistaan 5 miljardia lisäarvoa (pitää paikkansa, mitä Stadigh sanoo yhteisöverotuotoista: Sampo, Nordea ja If ovat Suomen parhaita veronmaksajia), hän ihailee Irlannin alhaista yhteisöveroprosenttia, 12,5, mutta ei mainitse sanaakaan Irlannin rahamarkkinoiden romahtamisesta ja asuntokuplasta finanssikriisin yhteydessä . Eikö asuntokuplan puhkeamisen syynä ollut nimenomaan velkainen omistajuuskupla?

Valtion hän leimaa kasvottomaksi, mutta asia on korjattavissa, jos kansalaiset tulisivat valtion omistajiksi Stadigh ei yllä samaan kuin kumppaninsa Björn Wahlroos, joka ehdotti merien yksityistämistä. Miksi? No siksi, että jokainen pitää omistamastaan merestä huolen, eikä anna pilata sitä!

Stadighin mukaan olemme liian riippuvaisia valtiosta tarkoittaen ilmeisesti, että jos ”omistaisimme” valtion (ilman nykyisenkaltaista henkistä riippuvuutta), huolehtisimme, että sen menot eivät jatkuvasti kasva. Kertomatta jää, miten se tapahtuisi. Omistaisimmeko/ostaisimmeko valtiota maksamillamme veroilla?

Stadigh jatkaa: Jos Suomessa ei ymmärretä omistajuuden arvoa, näivetymme ja muutumme tytäryhtiötaloudeksi. Selvittämättä jää, miten kotimainen omistajuus saadaan lisääntymään, jos olemme myös ulkomaalaisille houkuttelevia. Emmekö juuri silloin muutu tytäryhtiötaloudeksi?

Stadighin mukaan valtio vaatii yrityksiltä investointeja ja työllistämistä, vaikka sijoitukset olisivat huonoja. Valtio siis vaatisi pakkoinvestointeja. Tokkopa sentään. Se on kyllä kannustanut investoimaan, mutta se on eri asia.

Hän on kannustanut meitä valitsemallaan tiellä sanomalla aiemmin mm., että ”Suomi-neito on sairas” ja suomalaisten elintasoa täytyy laskea”. Jää kertomatta, miten kansalaiset pääsevät omistajayhteiskuntaan käsiksi, kun tulot vähenevät. Nyt Hesarin haastattelussa hän lieventää toteamalla, että ”tehtyjen päätösten takia olen ollut synkkä Suomen lyhyen aikavälin näkymistä”.

Omistajuusyhteiskunta on hyvin vaikeasti hallittavissa oleva kokonaisuus. Olen lukuisissa kirjoituksissa yhdistänyt finanssikriisin yrityksiin luoda omistajuusyhteiskunta Yhdysvalloissa George Bush nuoremman aikaan. Se epäonnistui lukuista eri syistä johtuen, joista vähäisin ei ollut omistajuuden ideologisointi kodinomistajuuden kautta. Ideologialla oli kauaskantoiset tavoitteet, olisihan omistajuus siirtynyt perinnön kautta seuraavalle sukupolvelle. Ajatuksena oli siis nostaa köyhät suoraan omistavaan luokkaan, ”amerikkalaisen unelman” vaalijoiksi sukupolvesta toiseen. Hankkeella oli katastrofaaliset seuraukset, kun tauti velkoja arvopaperistamalla levisi ympäri maailman.

Kun haastattelija Paavo Teittinen rohkenee epäillä omistajuuden edellytysten parantamisen johtavan yhä suurempien voittojen kasautumiseen yritysten rikkaille omistajille, sysää Stadigh epäilyn syrjään ammattiyhdistyksen ylläpitämänä ajasta jälkeen jääneenä vastakkainasetteluna. Epäilen, että kysymys on muustakin. Thomas Piketty on vahvasti osoittanut omaisuuksien kumuloitumisen olevan tosiasia.

Stadigh leijuu helikopteriperspektiivissään niin korkealla, että maiseman kaikki yksityiskohdat peittyvät tasaiseksi harmaudeksi ihmisistä puhumattakaan. On ihanaa loihtia tähän näkymään omia kirkkaita tavoitteita. Omistajuusyhteiskunta tarjoaa kuitenkin aivan liian suppean näkymän tulevaisuuteen.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Brommelsin sote-lupaukset

Asiakkaan valinnanvapautta ja monikanavarahoituksen yksinkertaistamista selvittävän ryhmän puheenjohtaja professori Mats Brommels toteaa Helsingin Sanomien haastattelussa (12.7.2016), että yritysten aggressiivista verosuunnittelua eli veronmaksun kiertämistä siirtämällä voittoja matalamman verotuksen maihin voidaan parhaiten torjua ”julkisuuden kautta”: ”Valinnanvapauden toteutuessa asiakkaat voivat äänestää jaloillaan eli hylätä tuottajan, joka kiertää veroja”.

Paljonpa siirretään vastuuta sote-palvelujen käyttäjälle. Asiakkaan täytyy seurata suurten kansainvälisten firmojen kirjanpitoa ja kirjanpitotemppuja voidakseen reagoida Brommelsin esittämällä tavalla.

Minusta tässä siirretään vastuuta, joka kuuluu valtiolle, tavallisen sote-asiakkaan kontolle. Suoralta kädeltä sanoisin, että tämä on liikaa vaadittu. Kyllä valtion itsensä täytyy huolehtia verosaatavistaan ja niiden kontrolloimisesta, kuten myös oikeudenmukaisuuskysymyksistä. Asiakas keskittyy palvelun hankintaan.

Jotenkin Brommelsin suhtautumisesta tulee mieleen ylemmyydentuntoinen asenne: asiakas selvitköön oikeudenmukaisuuskysymyksistä. Ns. mökin mummon arvostelukyky voi joutua koetukselle, jos hänet valinnanvapauden ihannoinnissa pannaan arvioimaan verokeidasmenettelyä. On aivan oleellista ymmärtää, että kysymys ei ole pelkästään Brommelsin mainitsemasta budjettikontrollista. Budjettikontrollilla säädellään - jos siinä onnistutaan - valtion menotaloutta, mutta nyt on kysymys siitä, että kansainvälinen yritys voi ohjaamalla verotusta kevyen verotuksen maihin parantaa kilpailukykyään kotimaisiin toimijoihin nähden. Julkisen sektorin kilpailukyky on yksi liipaisimella olevista asioista. Pystyykö se taistelemaan kilpailukykyisesti kansainvälisiä konglomeraatteja vastaan, joilla pelin säännöt ovat erilaiset.

Meillä puhutaan kovasti verokeitaiden kuriin laittamisesta, mutta tästä ei ole käytettävissä vielä kovin vakuuttavia näyttöjä – ei meidän toimesta eikä kansainvälisesti. Epäilen, että tästä aiheutuu soten edetessä melkoisia haasteita.

Yhtiöittämisen laajentuessa myös julkiselle puolelle – ja demokraattisen kontrollin samalla vähetessä – voi verosuunnittelun levittäytyessä olla vaikeaa huolehtia riittävistä valtion verotuloista.

Monet ovat miettineet huolestuneina nousevatko kansalaisten terveydenhoitomenot eli pystytäänkö pelkästään järjestelmämuutoksilla säästöihin vai pitääkö valtion säästöt hakea asiakkailta kalliimpina terveydenhoitomaksuina. Tai siirtyykö palvelua massiivisesti yksityiselle puolelle asiakkaan yksin kustannettavaksi?

Brommelsin puheet viittaavat siihen, että maksurasitusta tulee lisää. Hän sanoo, että hammashoidon kustannuksia hillitään rajoittamalla palvelukapasiteettia, jolloin asiakas voi joutua odottamaan palveluun pääsyä. ”Niille, jotka eivät halua jonottaa, jää mahdollisuus mennä omalla rahalla yksityiseen hoitoon”, toteaa Brommels. Miten on silloin luvattujen kustannus- ja palvelunlaatukriteerien kanssa? Kyllä jonottaminen on yksi laatukriteereistä. Uudistuksen ryhdyttiin, jotta palvelut parantuisivat. Voi olla, että valtio onnistuu jotenkuten kontrolloimaan menojaan (varmaa se ei mitenkään voi olla), mutta kustannusvastuuta siirtyy asiakkaalle.

Hesarin jutun otsake kuuluu: ”Brommels ihmettelee sote-pelkoja”. Minä puolestani ihmettelen Brommelsin itsevarmoja, mutta todistamattomia väitteitä.

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Ei-porvarit ja dynaaminen konservatismi

Jotkut blogistit ovat lainanneet Ylen Baltian kirjeenvaihtajaa Marjo Näkkiä, joka kommentoi Naton Varsovan huippukokousta seuraavasti (kysymys koski Naton Baltiaan sijoittamia joukkoja): ”Joukot ovat joka tapauksessa ansalanka, joka on viritetty Venäjän suuntaan. Sen toinen pää on sotilaallisesti verraten kyvykäs Suomi, ja sen tietävät sekä Nato että Suomi. Pohjoinen kansa on jälleen kyyristynyt pensaikkoon odottamaan saalistaan hiirenhiljaa. Ja se on hyvä taktiikka.”

Kaikki nykyhetken aiemmat saavutukset militaristisessa mylvinnässä on ylitetty – jälleen kerran. Kysymys onkin nyt siitä, kuka uskaltaa räväkämmin lausua jotain nöyryyttävää Venäjästä. Meillä on siis Naton heittopussi, Venäjä, naapurinamme. Odotellaan vain Venäjän virheliikettä, ja sitä odotellessa provosoidaan niin lahjakkaasti, että lopulta itäinen naapuri tekee ”virheen”. Ja sitähän me kaikki odotamme! Vihdoinkin saamme puhdistaa itsemme suomettuneisuuden rippeistäkin!

Tässä alkaa olla 1930-luvun uhoa. Vaihtoehtona voisin tarjota 1920-luvun Elmo Kailan Vihan veljien retoriikkaa. Osa printtimediasta on mukana tässä kauhukuvien maalailussa. On rasittavaa nähdä yliampuvia otsakkeita lähes joka päivä iltapäivälehdessä.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Olen kehunut Yleä ja pyrkinyt sitä puolustamaan mainosrahoitteisten kanavien (ja yleensä median) hyökkäyksiä vastaan. On aika tarkistaa kantoja. Luottamus ei ole mennyt, mutta yhdessä jos toisessa Ylen toimittajan kommentissa tulee esille äärilänsimielinen asenne, jota enemmistö kansalaisista (tai ainakin suuri vähemmistö) vierastaa. Kysymys ei tietenkään ole pelkästään ulkopolitiikasta. Yhteiskunnallisessa keskustelussa vallitsee mahtava porvarillinen hegemonia, jota media pitää yllä. Myös keskusta on paljolti antanut periksi vuosikymmenien periaatteistaan. Mitä pahaa tässä on?

Olemme siirtyneet amerikkalaiseen malliin, jossa yhä suurempi osa kansalaisista haluaa olla voittajan puolella. Perin ymmärrettävää, mutta silti jokin tässä yhtälössä ei toimi.

Argumentoitujen neutraalien näkemysten esittäminen on huonossa huudossa, ja voimakas kantaaottavuus on lisääntynyt netin myötä. Jälleen tarkistuskysymys: mitä pahaa tässä on?

Yritän vastata.

Jos ajatellaan median suuntautumista, niin voitaneen sanoa, että tänä päivänä kansan suuren osan mielipide ei tule riittävästi esille. Suomalaisista – laskentatavasta riippuen - 35-40 prosenttia edustaa vasemmistolaisia ja vasemmistoon vivahtavia mielipiteitä. Puoluelehtien menetettyä asemiaan tasapainottavia katsantokantoja on yhä vähemmän.

Iso-Britannian Brexit-äänestys oli tavallaan yhden aspektin ilmenemismuoto tässä keskustelussa. Porvarillinen hegemonia ja eliitti sekoittuvat keskenään cocktailiksi, josta on vaikea sanoa, milloin toinen alkaa ja milloin toinen päättyy. Kansan suuri osa jää ”toiselle puolelle” protestoimaan kohtaloaan eli sitä, että se on monissa eri asioissa jäänyt lehdelle soittelemaan. Konservatiivien uusi puheenjohtaja Teresa May on luultavasti oivaltanut jotain, kun hän nyt ilmoittaa, että haluaa olla kaikkien – ei vain tietyn kansanosan – pääministeri. Samalla hän tulee myöntäneeksi, että David Cameronin politiikka oli jäykän oikeistolaista. May ei siis tämän katsantokannan mukaan edusta ainakaan thatcherilaista oikeistolaisuutta.

Mayn oli pakkoa sanoa noin, koska kansasta alkoi tulla jonkinlainen välttämätön paha Brexit-kantoineen. Mitä kansalla ja kansalle tulisi oikein tehdä?

”Ei-porvarien” (vrt. 1960- ja 70-luvun käsitteeseen ei-sosialistit) näkökulmasta tästä on vedettävissä merkittävä johtopäätös: porvaristo korjaa omia virheitään, ”ja sitten kaikki on taas hyvin”. Veikkaanpa, että ihan näin yksinkertaisesti asiat eivät etene. Mutta totta toinen puoli: keskustelu muutoksesta on siirtynyt monelta osin porvariston sisälle.

Porvarillistunut media pitää omalta osaltaan huolta, että ei-porvarillisia (käytän tässä kirjoituksessa tätä hiukan keinotekoista käsitettä hypoteesina, en minään tieteellisenä totuutena) kuokkavieraita ei pääse ongelmakeskeiseen keskusteluun suhteellisen osuutensa mukaisesti. Valtaapitävien iskulause kuuluu: missä on vaihtoehtonne? Jos esitetään vaihtoehto, kysymys on edelleen sama: missä on vaihtoehtonne? Vasemmiston roolina on toimia huutavana äänenä korvessa. Huuto kuuluu, mutta ei vaikuta tai häiritse. Vasemmistolaisuuden ja häviäjien välille vedetään yhtäläisyysmerkit. Mahdollisimman moni haluaa olla voittajan puolella samaan aikaan, kun todellisia voittajia on yhä vähemmän. Mihin on kadonnut todellinen vaihtoehtokeskustelu? Vasemmisto pääsee esille erikoistilanteissa, kuten pakkolakikeskustelun paineissa vaipuakseen sitten taas katveeseen. Jää vaikutelma, että jyrkimmät leikkaukset torjuttiin, mutta ehkäpä leikkauksiin oli laskettu mukaan tinkivara. Ihmiset näyttävät jo tottuneen tilanteeseen. Toki vielä jää nähtäväksi reaktio, kun leikkaukset konkretisoituvat.

Tietenkin tapahtumien taustalla oli porvarillinen media, joka hetkeksi lähti mukaan hallitusta kritisoivaan protestiin siltä osin, kun sen omat asemat olivat uhattuna, mutta pian palattiin vanhaan agendaan, josta esimerkkinä joidenkin tahojen halu poistaa sunnuntailisät.

Finanssikriisin jälkiselvittely on tavallaan vahvistanut tämän ristiriitaisen tilan. Osin on kysymys siitä, että povarillinen eliitti on pyrkinyt korjaamaan omat (ja kapitalismin) virheet, ja on muun muassa pankkisääntelyä kiristämällä pyrkinyt oikaisemaan pahimmat vääristymät. Samaan aikaan Bernie Sandersin ja Jeremy Corbynin kaltaiset poliittiset johtajat ovat raivanneet tietä aidolle kansalaisprotestille. Kaiken tämän yllä on kuitenkin mahtavat globaalin taloudet virrat ja pyörteet, jotka heiluttavat vanhojen kehittyneiden maiden talouksia kerta toisensa jälkeen. Protesti uhkaa supistua kertakäyttöiseksi tai väliaikaiseksi toistuakseen taas jossain uudessa muodossa: uutta varteenotettava ja kestävää ei-porvarillista voimaa ei hevillä synnytetä.

Asiat eivät ole finanssikriisin jäljiltä korjaantuneet, vaan pankkikriisin uhka leijuu yllämme, samoin valtioiden romahdusvaara. Meillä on median luoma ”suljettu sarja”, jonka sisällä vakava keskustelu käydään. Vasemmisto on suljettu karrikoiden omaan ”Suomi-sarjaan”, jossa sillä on rooli, mutta ei läpimurtomahdollisuutta playoffsien kautta pääsarjaan. Vasemmiston ääni pääsee esille ohkaisena porvarillistuneiden vasemmistoälyköiden kautta. Meillä näihin kuuluu eräänlaisena prototyyppinä Mikael Jungner. Hänet voidaan hyväksyä, vaikka punaväristä on vielä haaleita raitoja jäljellä, joskin valkopesu on onnistunut melko perusteellisesti.

:::::::::::::::::::::::

Media siis porvarillistaa meitä. Vasemmiston vanhat synnit kaivetaan esille ja muistutetaan niistä, etteivät vain pääsisi unohtumaan. Ei-porvarien puolella tarvittaisiin kokoavaa liikettä, jossa sekä poliittisesti että taloudellisesti pyrittäisiin keskustelua laajentaviin argumentoituihin mediakannanottoihin. Ja tässä ”ei-porvaristo” on laajempi kokonaisuus kuin pelkkä vasemmisto.

Pelkkiä protesteja kantavampia voimia on kuitenkin jäljellä. Erityisesti houkuttaa nuorten piiristä nousevat uudet kyvyt, joilla on näkemys yli yhteiskuntarajojen, ja joilla on kyvykkyyttä sovittaa omat näkemykset niin, että ne eivät kuole porvarilliseen syleilyyn. Kysymys on siitä kuinka paljon poliittista kyvykkyyttä sisältyy uusien kasvojen nousuun. Ei-porvarien agendaan kuuluu ”dynaaminen konservatismi” (vrt. vanhaan 1960-lukulaiseen kokoomuslaiseen iskulauseeseen!). Dynaamisella konservatismilla tarkoitan tietenkin vanhan ja hyvän hyvinvointivaltion parhaiden piirteiden puolustamista.

Allegoria on selvä: 1970-luvulla porvarien itsensä suhtautuminen porvaristo-käsitteeseen oli jotenkin häveliästä: ”enhän minä nyt porvari…”. Kun Ilkka Suominen antoi eräiden vaalien jälkeen haastattelun englannin kielellä huomioin aivan erityisesti, kun hän käytti nimeä ”bourgeois”. Nyt tilanne on vaihtunut sellaiseksi, että tavallinen ihminen voi esim. työpaikalla arastella vasemmistolaisuutensa esille ottoa.

Uusi köyhyys on jäytävää, koska se halutaan imeä yhden totuuden jäykän talouspolitiikan välttämättömäksi osaksi. Uusi teknologia ja globaalin talouden voimavirta painavat ihmisten palkkatasoa alemmas ja toimeentuloa satunnaistavaksi. Tämän yhteiskunnallisen tilanteen varalle tarvitaan uudet säännöt, joiden läpiajamisessa ei-porvareilla on merkittävä tehtävä. Sanalla sanoen kysymys on hyvinvointivaltio 2.0:sta.

Marjo Näkin kaltaiset hyperoikeistolaiset militantit liikkuvat ideologisesti sumeissa vesissä. Historia on ikään kuin loppunut ja totuus löytynyt. Tässä ideologioiden taistelussa ei-porvarit voisivat omaksua uuden sillantekijän roolin.

PS

Oheinen blogikirjoitus on laadittu ennen kuin tuli julki Verkkouutisten median riippumattomuutta/riippuvuutta koskevan kyselyn tulos. Sen mukaan Kauppalehti ja Nykypäivä painottuvat eniten oikeistolaisina, mutta samaan suuntaan painottuvat muukin media lukuun ottamatta Yleä. Vastaajista 33 prosenttia katsoi Ylen nojaavan vasemmalle ja 11 prosenttia oikealle. Kaikkien muiden medioiden kohdalla painotus oli siis selvähkösti oikealla.

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Liberaalin demokratian kohtalon vuodet

Minua on kiehtonut kovasti liberaalien demokratioiden nousu 1900-luvun alussa ja toisaalta syyt, jotka johtivat 1920-luvulla ja 1930-luvulla samaisten demokratioiden kaatumiseen. Historioitsija Eric Hobsbawm kokoaa mielestäni hyvin noiden vuosikymmenien tapahtumat yhteen yli 700-sivuisessa kirjassaan ”Äärimmäisyyksien aika”, jota olen uutterasti lukenut viime viikkoina.

Vuoteen 1914 mennessä liberaali demokratia näytti suorittaneen läpimurron. Jopa Venäjä ja Turkki tekivät myönnytyksiä perustuslaillisen hallitusmuodon suuntaan. Vuoden 1920 paikkeilla liberaalille demokratialle näytti avautuvan mahdollisuus laajaan läpimurtoon. Itse asiassa oli vain muutamia valtioita, joissa ei ollut minkäänlaisia vaaleja vuosien 1919-1947 välillä. Kuitenkin juuri tuolla aikavälillä liberaalit poliittiset instituutiot joutuivat perääntymään lähes sekasortoisissa olosuhteissa.

Aluksi on syytä käydä läpi Hobsbawmin alkuasetelmaa: vuosien 1918-1920 välisenä aikana lakiasäätävä kokous hajotettiin kahdessa eurooppalaisessa valtiossa, 1920-luvulla kuudessa, 1930-luvulla yhdeksässä ja saksalaismiehityksen paineissa sodan aikana vielä viidessä muussa maassa. Ainoat tehokkaat demokraattiset poliittiset instituutiot olivat Britanniassa, Suomessa (”juuri ja juuri”, kuten Hobsbawm toteaa), Irlannissa, Ruotsissa ja Sveitsissä. Tässä jaottelussa ei käsitellä siirtomaita, joissa tosin ei ollut myöskään demokratisoitumispiirteitä.

Tuolle ajanjaksolle oli tunnusomaista poliittisen liberalismin taantuminen kiihtyvällä vauhdilla. Uhka tuli käytännössä pelkästään oikealta, mutta kaikki uhkatekijät eivät olleet fasismisidonnaisia. Kaikissa oli kysymys viehtymyksestä nationalismiin, lujiin poliisivoimiin, armeijaan ja muihin joukkoliikkeisiin. Uusille oikeistovoimille oli ominaista joko a) kommunismin vastaisuus täydennettynä muilla perinteisillä konservatiivipiirteillä tai b) pyrkimys sääty-yhteiskunnan tyyppisiin vanhoihin perinteisiin, joiden taustalla oli muinainen feodaaliyhteiskunta. Tavoitteena oli autoritäärinen, ylhäältä johdettu hallinto. Edustuksellinen demokratia koettiin yhteiskuntaa monimutkaistavana ja tehottomana tapana hallita maata. Mieluummin pyrittiin korporatiivisiin hallinnollisiin malleihin.

Taantumukselliset voimat löysivät kirkosta liittolaisen, joka oli perinteisesti kokenut liberaalit virtaukset vastenmielisiksi. Fasististen liikkeiden tuki ja turva oli kansallissosialismi. Ilman sitä niiden eteneminen olisi todennäköisesti pysähtynyt. Kansallissosialismin kautta omaksuttiin vahva patriarkaalisen yhteiskunnan malli, modernin taiteen vastaisuus (joka natseille edusti ”kulttuuribolsevismia”) ja rasismimyönteisyys (jonka italialainen fasismi omaksui myöhäisessä vaiheessa). Tyypillistä oli myös, että fasismi pyrki yhdistämään mielettömät vanhat uskomukset ja modernin teknologian epäuskottavaksi kokonaisuudeksi.

Hobsbawm yhdistää oivallisesti 1800-luvun lopun muukalaispelon ja sata vuotta myöhemmän (eli nykyisen) maahanmuuttajapelon. Varhempi muuttoinvaasio johtui tuolloisesta kaikkien aikojen suurimmasta siirtolaisaallosta. Ihmisten pettymys ja suuttumus kohdistui kapitalismiin ja toisaalta työväen massaliikkeisiin, joiden väliin jäi iso määrä kansalaisia. Suuttumuksen yhdeksi kohteeksi projisoituivat juutalaiset, joita syytettiin sekä muita ihmisiä hyväksi käyttävästä kapitalismista että kommunismista. Myös juurettomasta intellektualismista syyttäminen oli agendalla, olivathan juutalaiset ulkomaisuuden ja ulkopuolisuuden symboleja.

Liberalismin vastaiset voimat muodostuivat pääosin keski- ja alempien luokkien ihmisistä. Nämä ryhmät arvostivat esimerkiksi Saksassa korkealle ajanjakson ennen vuotta 1914. Se oli ikään kuin kontrasti kaikelle sille ikävälle kokemukselle, jonka 1920-luku ja 1930-luvun vaihde toi tullessaan. Yhteiskunta näytti murenevan heidän jalkojensa alta. Vielä 1960-luvun kyselyissä saksalaiset yli 60-vuotiaat haikailivat aikakautta ”ennen sotia” (1914-1945).

Jäljelle jää kysymys, miksi liberalismi taantui sotien välillä jopa niissä valtioissa, jotka eivät hyväksyneet fasismia. Hobsbawmin mukaan erityisesti radikaalit ryhmät menettivät uskonsa kapitalismiin sen tuottamien pettymysten takia. Kapitalismin katsottiin käyvän kuolinkamppailua. Vastenmielisyys kapitalismia kohtaan projisoitiin parlamentaariseen demokratiaan. Kun kumouksellinen työväenluokka vahvistui yhtenä aikakauden liberalismin vastavoimana, pakenivat suuret ihmisryhmät fasismiin. Pohtiessaan syitä kehitykseen, päätyy Hobsbawm varsin luonnolliseen selitykseen: ihmisten poliittinen liikehtiminen liittyy oleellisesti vastoinkäymisiin taloudessa. Joukkotyöttömyyden merkitystä ei voi mitenkään vähätellä.

Vastaavasti liberaalin demokratian uusi nousu ja kukoistus vuoden 1945 jälkeen perustui talouden kukoistukseen useimmissa länsimaissa. Tietenkin arvio on vain osittain oikea, sillä esim. Britanniassa ei koettu fasismia juuri millään tavalla. On pääteltävissä, että ne maat, jotka olivat omaksuneet parlamentarismin varhain, olivat parhaiten suojattuja ulkoparlamentaarisia voimia vastaan. Näitä maita olivat Englanti, Yhdysvallat, Ranska varauksin ja Skandinavian maat.

Yhteisenä piirteenä voitaneen todeta, että liberaali demokratia menestyy vakiintuneissa ja vakaissa olosuhteissa. Harvat maat sotien välillä olivat vakaita. Sekavat etniset olosuhteet ja suurvaltojen yksioikoiset rajojen piirtämiset loivat pohjan lukemattomille etnisille ryhmille, jotka muodostivat puolueita asiaansa ajamaan. Päätöksentekokyky luonnollisista syistä kärsi.

Hobsbawmin mukaan parlamentteja ei tuohon aikaan luotu ”hallitsemaan”, vaan toimimaan ”jarruina” ja valvomaan hallitsijoiden toimia. Muutos lakeja aktiivisesti säätäväksi elimeksi tapahtui vasta ajan kuluessa.

:::::::::::::::::::::::::::::

Entä miksi liberaali demokratia menestyi sodan jälkeisessä maailmassa? Edellä jo mainittiin monien valtioiden kokema talousihme, jonka avulla oli helppoa luoda edellytykset parlamentaariselle demokratialle. Liberaalista näkökulmasta maailmansotien välinen aika vaikutti vain pieneltä katkokselta vuosisataisessa liberaalin demokratian vääjäämättömässä etenemisessä.

Jotta voitaisiin arvioida liberaalin demokratian menestysedellytyksiä tulevaisuudessa, on syytä verrata edellä kuvattua alennustilaa juuri nyt vallitsevaan tilanteeseen. Hobsbawmin kirja julkaistiin 1994, joten hän ei tarjoa apuaan kovin vahvasti nykypäivän arviointiin.

Yhden arvion hän esittää: ”Maailma saattaa olla epäonnekseen taas astumassa aikaan, jolloin sen tilanne ei enää näytä yhtä edulliselta kuin vuosina 1950-1990”. Juuri tämä kehitystrendi on nyt toteutumassa, ja jo osin toteutunut. Poliittinen ja taloudellinen tilanne heikkenee samanaikaisesti.

Ilmassa on samantyyppistä autoritaarista poliittista ajattelua kuin 1930-luvulla. Mihinkään yksioikoiseen historian tulkintaan ei ole kuitenkaan aihetta. Historia harvoin toistaa itseään sellaisenaan, eikä nytkään ole sellaista hytinää, että Euroopan valtiot siirtyisivät massiivisesti autoritaariseen hallintoon. Kuitenkin Venäjä, Unkari ja Puola, kuten myös Turkki ovat siirtyneet eriasteisiin itsevaltaisiin hallintotapoihin. Nyt vaikuttavat samansuuntaiset trendit kuin 1930-luvulla eli heikko taloudellinen tilanne, finanssikriisin jälkeinen krapula ja pakolaisongelma, joka on aiheuttanut rasistisen ja nationalistisen liikehdinnän. Lisäksi länsimaiden kilpailukyvyn heikkeneminen maailmamarkkinoilla on lähes kaikkien kehittyneiden maiden vaivana. EU:hun projisoidaan yhä voimakkaammin kaikenlaiset epäonnistumiset politiikassa ja taloudessa. Joka tapauksessa liberaalidemokratia on jälleen haasteiden edessä ja samat argumentit ovat voimassa nyt kuin 80 vuotta sitten: liberaaleja poliittisia järjestelmiä pidetään monilla tahoilla voimattomuuden symboleina.

Itse asettaisin kysymyksen (ehkä hiukan naiivinkin), miksi niin erinomainen poliittinen järjestelmä kuin liberaalidemokratia ei voita jatkuvasti alaa. Onko järjestelmässä jotain periaatteellista vikaa? Käsitän Hobsbawmin ajatuksen niin, että liberaali demokratia toimii silloin, kun yhteiskunnan sisäinen logiikka on kunnossa ja eri yhteiskunnalliset ryhmät ovat tasapainossa keskenään. Toinen edellytys on, että liberaalilla demokratialla – hyvin toimiakseen - tulee olla pitkät perinteet, jotta se kestäisi väistämättömät vastoinkäymiset.

Kuinka moni valtio lopulta täyttää nämä vaatimukset?

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Tohtori Ei, James Bond ja minä

TV 4:ssä pyörivä ”Bond-sarja” käynnistyi kaikkien aikojen ensimmäisellä Bond-leffalla ”Tohtori Ei” (Dr No, ensi-ilta Britanniassa 5.10.1962). Suomessa elokuva ilmestyi nimellä ”Salainen agentti 007 ja tohtori No”. Sen, kuten myös pari muuta varhaiskauden Bondia ohjasi Terence Young. Elokuva on mielestäni tänä päivänä kulttielokuva. Mitä sillä tarkoitan? No, siinä on sellaista hohtoa, jota ei voi selittää esim. elokuvan laadulla tai onnistuneella juonella, mutta ei niitä tarvitakaan. Elokuva menestyy muilla ansioilla. Klassinen kulttielokuva on pienen ja innokkaan fanijoukon kiinnostuksen kohde. Tätä vaatimusta Bondit eivät toki täytä, ne olivat kassamenestyksiä.

Bondit pohjautuvat Ian Flemingin (1908-1964) romaaneihin, joissa hän sovelsi omaa sodanaikaista agenttikokemustaan. Hän oli oikeasti tiedustelupalvelumies. Tohtori Ei ilmestyi kirjana suomeksi vasta elokuvan jälkeen vuonna 1963. Elokuva tehtiin pienellä noin 1 miljoonan dollarin budjetilla ja menestyi loistavasti. Tohtori Ei oli alkua Bondien suunnattomalle suosiolle. Myös muut alkupään Bondit tehtiin pienillä budjeteilla ja tuottivat ruhtinaallisesti voittoa. Menestystä kuvaa se, että Lontoossa elokuvateatteri saattoi pyörittää Bond-uutuutta parhaimmillaan 24 tuntia vuorokaudessa.

Kultasormea (järjestyksessä kolmas 007) monet ovat pitäneet laadun mittapuuna myöhempien aikojen Bondeille.

Itselleni läheisin Ian Fleming -kirja ei ollut mikään Bond-kirjoista, vaan vuonna 1965 suomeksi ilmestynyt ”Syntiset kaupungit” (Thrilling Cities, 1963). Siinä voi tutustua Flemingin jännittävään kerrontaan maailman suurkaupungeista. Flemingiä kiehtoivat jännitystä sykkivät kaupungit ja hänen kokemuksensa näkyivät kirjojen ja elokuvien kansainvälisinä tapahtumanäyttämöinä. Italiassa Fleming tapasi ihan oikean Lucky Lucianon.

Ensimmäinen Bond-elokuva tuli markkinoille svengaavan Lontoon esivaiheessa. Se ikään kuin ennakoi tulevaa Englannin nousua hetkeksi muotimaailman johtajaksi. Sittemmin Swinging London on muodostunut nostalgian kohteeksi, jonka erottamattomia osia ovat popyhtyeet, kuvataiteen tähdet, elokuvat, minihame, Twiggy ja - James Bond. Beatlesien menestys siivitti omalta osaltaan Bondin jatko-osien menestystä. Bond ikään kuin sulautui svengaavan Englannin rakenteelliseksi osaksi.

Mistä 007-elokuvissa on kysymys? Lyhyesti sanottuna - ainakin suurelta osin - Sean Conneryn (s. 1930) persoonasta. Hän ei ole elokuvahistorian ilmeikkäin näyttelijä, mutta sopi juuri tuon ajan agenttihahmoksi. Mielestäni hän on ”ainoa oikea” Bond, mutta monilla on muitakin suosikkeja. Suoraryhtinen 190-senttinen solakka atleetti oli sankaruuden perikuva. Tietenkin taustalla oli kylmän sodan kuumimmat vaiheet juuri tuohon aikaan, joka edesauttoi varmaan elokuvan menestystä.

Connery oli elokuvan ilmestymisen aikoihin suosiotaan kasvattava melko tuntematon näyttelijä, mutta on noussut vuosikymmenien saatossa arvostetuksi luonnenäyttelijäksi, joka on palkittu moneen kertaan. Hän on nyt Sir Thomas Sean Connery.

Bondin tulo Tohtori Ei:n kuviin on klassinen. Pelipöydän ääreen on kokoontunut epämääräinen joukko avainhenkilöitä. Kuuluisa esittely tapahtuu tupakka rennosti roikkuen huulien välissä: ”Nimeni on Bond, James Bond”.

Se, mikä luo usein Bondien vetovoiman on huumori. Se on mukana alusta alkaen. Kuuluisia ovat käskynjakotilaisuudet, joissa loistavat Miss Moneypenny (Lois Maxwell) ja salaisen palvelun johtaja ”M” (Bernard Lee). Elokuvan kohtaukset vedetään läpi sekoittamalla totista taistelua huumoriin sopivina annoksina. Epäilemättä huumoriulottuvuus luo yhtymäkohdat Beatleseihin, joiden menestyksessä johnlennonmainen älyllinen leikinlasku oli avainasemassa. Huumori on osa ylikorostavan kunnioituksen mitätöintiä. Niin isoa kihoa ei tule vastaan, etteikö Bondin leikkisyys pääse esille. Yksi poikkeus on: ”M” saa kaiken respektin Bondilta, minkä johtaja voi saada.

Elokuvan pahuuden järjestö on SPECTRE, joka nyt Tohtori Ei:ssä ensimmäisen kerran esitellään. Se ei edusta KGB:tä eikä mitään muutakaan olemassa olevaa vakoilu- tai tuhoamisjärjestelmää, joka on tietenkin viisas ratkaisu. Sen sijaan Bondin MI6:n (Britannian tiedustelupalvelu) kumppanina filmissä on kylmästi CIA, jonka rooli tosin hämärretään taustalle. Elokuvassa voi olla kerrallaan vain yksi sankari, ja se on Englannin salainen palvelu ja sen paras agentti.

Entä Bondin ”tytöt”? Oli aikanaan iso juttu, kuka on valitaan elokuvan naispääosaan. Sen piti taata pääsy tähtiin. Bondin tytöt menestyivät vaihtelevasti, mutta joka tauksessa oli selvää, että he kuuluivat ”kalustoon”. Simpukankerääjä Honey Ryderin (Ursula Andress) nousu Ei:ssä Karibian meren aalloista Bondin eteen on uskomaton epäuskottavuudessaan, mutta silti yksi elokuvan kuuluisista kohtauksista.

Naisroolihahmot perustuivat vanhanaikaiselle naisnäkökulmalle. Bondeissa ei kannata takertua moiseen, muutoin sorrutaan ilon pilaamiseen. Roolikehikko vastasi tuon ajan yhteiskunnallista asetelmaa. Ursula Andressin näyttelijäsuoritus on mielestäni melko vaatimaton, mutta ehkä häneltä ei mestarisuoritusta odotettukaan. Bondin - tämän päivän näkökulmasta - siveä tähti näytti paljasta pintaa vain klassisen hyvän maun mukaisesti, ei yhtään enempää. Tuon ajan kriitikot palkitsivat kuitenkin Andressin Golden Globella ”lupaavimmaksi naistulokkaaksi”, joten oma kritiikkini jääköön omaan arvoonsa.

Myös elokuvien sivuosien esittäjät olivat todella suuria tähtiä tai tulivat sellaisiksi Bondien jälkeen Tohtori Ei:ssä pääkonnaa näytteli Joseph Wiseman, mutta jatkossa sivuosaesittäjinä oli paljon legendaarisempia hahmoja.

Oleellinen osa Bondia on siisti väkivalta, verta ei paljon nähdä, mutta ruumiita syntyy tasaisin välein. Tieltä pois raivattuja ei juuri jäädä suremaan olivat he kuinka tunnesidonnaisesti tahansa kiinnitetty elokuvaan. Väkivalta on Bondeissa ”kekseliästä”. Varmaankin tapporituaalit oli tarkkaan mietitty. Katsojan ei odoteta jäävän koukkuun kehenkään apuhahmoon. Niinpä apurien ”kulutus” on silmiinpistävän suuri.

Bondeissa teknologia oli alusta lähtien elokuvien ytimessä. Nykykatsojan näkökulmasta tämä piirre on kuitenkin eniten kärsinyt silloisen tekniikan alkeellisesta tasosta. Kun Karibian meren saaren uumenista nousee tankkikyhäelmä liekinheittimineen, jolla on irvistelevät hampaat, tuntee katsoja myötähäpeää ohjaajan puolesta. Tahattomat naurunpurskahdukset ovat lähellä.

Kuuluisia olivat myös Bond-sävelmät. Ensimmäisessä Bondissa ei kuitenkaan ollut erillistä tunnaria. Tohtori Ei:stä jäi historiaan James Bond -teema. Varsinkin Shirley Bassin kolme tunnuslaulua myöhemmissä Bondeissa nousivat arvoon arvaamattomaan.

Bond-autoja ei voi mitenkään sivuuttaa. Ensimmäisen Bondin ihkaensimmäinen valkokankaalla nähty auto oli Ford Anglia 105 E, ei siis muunneltu versio Aston Martin DB5:stä, joka esiteltiin vasta Goldfingerissä. Myöhemmin autoihin kehiteltiin mitä ihmeellisimpiä ominaisuuksia. Tohtori EI:n ”automaailma” on hyvin perinteinen, jenkkikeskeinen, koostuen lähinnä GM:n tuotteista.

Bondien myötä käynnistyi varsinainen agenttivillitys TV-sarjoissa. Lopulta Salainen agentti 86 irvaili koko ilmiölle. Ajat vaihtuivat, mutta Bond pysyi. On käynyt niin, että useat pääosan esittäjät ovat Sean Conneryn tapaan kyllästyneet rooliinsa. Katsojien kiinnostus on kuitenkin säilynyt. Onko käynyt niin, että Bondin hahmo on kasvanut lopulta suuremmaksi kuin yhdenkään elokuvien tekemiseen vihkiytyneen näyttelijän tai ohjaajan?

Elokuvien lukuisat ominaispiirteet ovat muuttuneet ajan kanssa nostalgisiksi muistoiksi. Nimenomaan varhemmat Bondit vetävät minua puoleensa. Tuoreimpia en ole edes nähnyt, eivätkä ne minua oikeastaan kiinnosta. Ehkä se johtuu historiataustastani: olen kiinnostunut kunkin ilmiön varhaisvaiheen syy- ja seuraussuhteista. Lopulta on käynyt niin, että elokuvista välittyvistä tunnelmista hakee ajan tunnusmerkkejä ja muutoinkin joutavahko juoni väistyy taustalle.

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Yksi sota 1914-1945

Olen käsitellyt aiemmin historioitsija Eric Hobsbawmin (1917-2012) näkemyksiä kylmästä sodasta hänen kuuluisan teoksensa ”Äärimmäisyyksien aika” (1994) tulkintojen kautta. Hobsbawm asettaa mielenkiintoisia haasteita ja kannustaa vastaväitteisiin. Arvostan tämän entisen kommunistin näkijän kyvyt korkealle.

Pelkistäen voidaan todeta maailman eläneen rauhan aikaa 1815-1914 muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta (ja vuosien 1871-1914 välillä Euroopassa ei käyty lainkaan sotia). Sadan vuoden jaksolla ei ollut puhettakaan maailmojen sodasta. Tuon ajan jälkeen syttyi Hobsbawmin mukaan pitkä sota 1914-1945 käsittäen ensimmäisen maailmansodan ja sen jatkon (seurauksen) eli toisen maailmansodan. Vuosi 1914 oli siis erittäin huomattava merkkipaalu. Aikalaiset saattoivat antaa aikakaudelle sellaisia kiveen hakattuja merkityksiä kuin ”ennen vuotta 1914”, joka symboloi ”rauhaa” ja tuon vuoden jälkeinen aika ”sotaa”.

Yritän tässä hahmottaa joitakin pääpiirteitä maailmansotien välisestä ajasta Hobsbawmin johdatuksella ja kiivaillen hänen kanssaan tulkinnoista.

Ensimmäinen maailmansota oli suuri sota uhrien osalta (Saksa 1,8 miljoonaa, Ranska 1,6 miljoonaa ja Britannia 800 000 kaatunutta miestä). Mitään muuta suurta mutavellissä rypeminen ja mutaan hautautuminen ei sisältänyt. Sodan jälkeinen ”demokratiapuuska” ei sallinut Ranskassa ja Englannissa vuosien 1914-1918 verilöylyn toistumista. Niinpä saksalaiset saivat etulyöntiaseman 1930-luvulla ja toisen maailmansodan varhaisvuosina: englantilaiset ja ranskalaiset eivät olleet valmiita eikä halukkaita sotaan.

Ensimmäinen maailmansota tuhosi sen maailman, jonka Talleyrand ja kumppanit olivat luoneet. Ykikään hävinneistä valtioista ei säästynyt vallankumoukselta, eikä sota säästänyt voittajiakaan. Jos maailmansota kaatoi hallituksia, niin vielä kohtalokkaammaksi muodostuivat voittajien sanelemat uudet Euroopan rajat. Länsivaltioiden tarkoitus oli suosia kansallisvaltiorajoja ja torjua samalla bolsevismia. Ajatus oli hyvä, mutta noista rajoista maksettiin kallis hinta vielä 1990-luvulla mm. entisen Jugoslavian alueella ja Lähi-Idässä.

Sodan päätyttyä Yhdysvallat sisäpoliittisista syistä jätti vahvistamatta rauhansopimuksen. Näin tulevalta kehitykseltä jäi puuttumaan betoniin valettu tuki. Kaikkein merkittävin tuomio koski kuitenkin Saksaa, jolle asetettiin aivan liian ankarat rauhanehdot ja samalla luotiin pohja aikansa populistisen liikkeen, kansallissosialismin ja natsi-Saksan nousulle.

Rauhan takuutahoksi luotiin Kansainliitto, joka epäonnistui tehtävässään täydellisesti. Jo Yhdysvallat poisjäännillään ja palaamisellaan eristäytyneisyyteen vei pohjan Kansainliiton menestymismahdollisuuksilta.

Versailles´n rauhansopimuksella ei luotu tulevien aikojen rauhaa, vaan paradoksaalisesti tulevan sodan siemen.

Syntyi kaksi lainsuojatonta valtiota, Saksa ja Neuvostoliitto. Kysymys kuuluu olisiko tuleva sota voitu välttää, jos niiden edut olisi pystytty jollain tapaa järjestämään. Vastaus löytyy yllättävältä suunnalta, taloudesta. Poliittisesti toipuminen alkoi – heiveröisesti, mutta kuitenkin - 1920-luvuna alkuvuosina. Itse asiassa Saksa toipui näyttävästi 1924-1929, mutta sitten maailma putosi talouslaman mustaan aukkoon, joka herätti kaikki vanhat antipatiat mukaan lukien Versailles´n kostorauhan seuraukset. Ainakin se sopi syntipukiksi ja sylkykupiksi populistisille liikkeille.

Toisen maailmansodan aiheuttivat kolmen tyytymättömän valtion, Saksan, Japanin ja Italian (voittajavaltio ensimmäisessä maailmansodassa, jota ei hyvitetty riittävästi sotaan osallistumisesta ympärysvaltioiden puolella!) toimenpiteet. Kaikki kolme olivat aggressiivisia ja laajentumishaluisia 1930-luvulla. Tosin Saksan toteuttama Anschluss ei ollut ”hyökkäys” Itävaltaan, kuten Hobsbawm suurpiirteisesti toteaa. Suuri osa Itävallan kansasta otti Hitlerin vastaan riemusaatossa oman pojan kotiinpaluuna.

Mitä tulee uuden sodan luonteeseen, niin se poikkesi ensimmäisestä maailmansodasta siten, ettei mitään nopeaa romahtamista sodan lopulla tapahtunut. Sekä Saksa että Japani taistelivat toivottomaan loppuun saakka. Juuri tästä syystä - päinvastoin kuin ensimmäisessä maailmansodassa - siviiliuhrien määrä kasvoi valtavaksi: sota oli luonteeltaan totaalinen. Saksalaisten usko Hitleriinsä ja japanilaisten keisariinsa oli hämmentävän vahva toivottomassa tilanteessa.

Hobsbawm selittää, että kysymys oli molemmin puolin rintamaa ”uskonsodasta tai nykyaikaisin sanakääntein ideologisesta sodasta”. Vastakkain olivat liberaalit demokratiat ja saksalais-italialainen totalitarismi, mutta toisaalta myös neuvostototalitarismin ja länsiliittoutuneiden (väliaikainen) liittouma ja natsi-Saksa.

Ensimmäisestä maailmansodasta poiketen ja viisastuneena liittoutuneet pyrkivät jo sodan aikana (Teheran 1943, Jalta 1945, Potsdam 1945) järjestämään keskinäiset suhteensa sodan jälkeen, joskin heikohkolla menestyksellä. Sopimus Yhdistyneiden kansakuntien perustamisesta oli parannettu painos Kansainliitosta.

Toisen maailmansodan uhrien määrästä voidaan Hobsbawmin mielestä esittää pelkästään arvailuja. Juutalaisten tuhoa on todennäköisesti liioiteltu, mutta muuttuuko historia, jos uhrien määrä oli kuuden miljoonan sijasta viisi tai neljä? Sodan seurausvaikutukset voidaan panna merkille: Neuvostoliitossa oli vielä vuonna 1959 seitsemän 35-50-vuotiasta naista jokaista neljää miestä kohden.

Hobsbawmin arvio on, että uhrien määrä kasvoi suureksi, koska mobilisaatio oli niin laajaa. Tänä päivänä nykyaikaisesta tuotantokoneistosta olisi paljon vaikeampaa irrottaa joukkoja tykkien ruoaksi. Viime vuosisadan sodat olivat ”materiaalivaltaisia sotia” ennakoiden nykyaikaisia sotilaallis-teollisia komplekseja. Oma lukunsa ovat sodan kustannukset, jotka tavattoman selkeästi tulivat esille Englannin tapauksessa, joka eli yli varojensa, ja jonka sotamenoilla oli suora vaikutus sen romahtamiseen toisen luokan suurvallaksi.

Hobsbawm väittää, että länsimaiden sotatalous oli tehokkaampi kuin Saksan sotatalous, vaikka viime mainitulla oli käytössään miehitettyjen maiden työvoima. Länsimaat pystyivät paremmin organisoimaan työvoimansa ja kohtelemaan sitä paremmin kuin saksalaiset, jotka kohtelivat kaltoin vierastyöläisiä käyttäen sitä orjatyövoimana.

Sotaa käyvien maiden välille syntyi valtavia eroja. Kun Saksa ja Neuvostoliitto joutuivat massiivisen tuhoamisen kohteeksi, säästyi Yhdysvallat menetyksiltä omalla mantereellaan ja pystyi kasvattamaan talouttaan sodan olosuhteissa peräti 10 prosentilla vuodessa. Se tuotti ne sotatarvikkeet, mitkä muut maat kuluttivat. Koko bkt-käsite syntyi (osittain) toisen maailmansodan kulujen laskemisen sivutuotteena.

Sota paransi Yhdysvaltain suurvalta-asemaa valtavasti sekä suhteellisesti että absoluuttisesti, joka heijastui heti sodan jälkeen Yhdysvaltain poliittisena ja taloudellisena hegemoniana, jonka pystyi haastamaan vain Neuvostoliitto.

Hobsbawm yrittää nähdä sankaruutta ”vanhanaikaisessa” sodassa, jopa ritarillisuutta. Teknologian avulla tapahtuvassa sodassa (kuten maailmansodissa) uhrit muuttuvat kasvottomiksi, jopa hypoteettisiksi. Eiväthän amerikkalaiset pystyneet Vietnamissa arvioimaan vihollisensa tappioita kuin summittaisesti. Teknologia on muuttanut sodan persoonattomaksi. Jo ensimmäisessä maailmansodassa sodan uhrit muuttuivat tilastonumeroiksi.

Kasvottomuuden koko kuva oli, että valtavia kansanjoukkoja yksinkertaisesti siirrettiin maasta toiseen tai tuhottiin. Kuuluisin esimerkki on turkkilaisten armenialaisiin kohdistunut kansanmurha.

Muistan kuinka Robert McNamara toisen maailmansodan loppuvaiheessa esimiestensä käskystä laski pommikoneiden lentokorkeuksia, jotta ”vaikutukset” saataisiin mahdollisimman suuriksi. Uhrien määrä (joka oli Japanin palopommein tapahtuneissa pommituksissa valtava) ei ollut edes ensisijainen päämäärä vaan yleinen tuhovaikutus, lamauttaminen ja vastarinnan kitkeminen.

”Ensimmäinen maailmansota ei ratkaissut mitään”, toteaa Hobsbawm karusti, ja häneen on pakko yhtyä. Toisen maailmansodan myötä monet ongelmat katosivat kymmeniksi vuosiksi, elintaso nousi ja hyvinvointi parani laajoilla kansanjoukoilla. Hobsbawm nimeää monen muun tavoin toisen maailmansodan jälkeisen neljännesvuosisadan jakson ”kultaiseksi kaudeksi”.

Kysymys on tietenkin melkoisesta paradoksista, sillä kylmän sodan aikakaudesta on monelle jäänyt mieleen kansainvälisen jännityksen sietämätön kasvu. Tähän toi positiivisen kontrastin tavallisen ihmisen vaurastuminen.

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Äärimmäisyyksien mies ja kylmän sodan tulkinnat

Eric Hobsbawm (1917-2012) merkitsee minulle kahta asiaa: hän oli loistava brittiläinen historiantutkija. Toisaalta hänen taustaltaan löytyy pitkäaikainen kommunistisen puolueen jäsenyys. Hän mm. antoi kannatuksensa Neuvostoliiton hyökkäykselle Suomeen 1939 (pyysi kyllä anteeksi myöhemmin menettelyään). Kommunistisesta puolueesta hän erosi vasta vuonna 1989. Siinäpä yhdistelmä, joka saa helposti tunteet pintaan. Toisaalta hän protestoi ankarasti Neuvostoliiton miehityksiä Unkarissa 1956 ja Prahassa 1968. Minulle hän kuitenkin merkitsee eräänlaista ”aikakausien historian näkijää”, jolla oli kyky nähdä historian kulun kokonaisuuksia.

Hänen kuuluisimpia kirjojaan on lähes 800-sivuinen ”Äärimmäisyyksien aika. Lyhyt 1900-luku” (Vastapaino, alkuteos julkaistu vuonna 1999), jolla hän tarkoitti ajanjaksoa 1914-1991. Minkälaisen kuvan tämä mies antoi kylmästä sodasta? Hobsbawmin mukaan maailma syöksyi toisesta maailmansodasta kolmanteen, joka oli ”kylmä”. Kylmäksi sen teki paradoksaalisesti hirvittävin voima, jonka ihminen on keksinyt, ydinaseet. Niillä uhkailtiin, mutta niihin ei sodassa Nagasakin jälkeen kertaakaan turvauduttu. Vallitsi kauhun tasapaino.

Totta kai kansainvälisiä ristiriitoja säätelivät myös maailmansodan aikana ja välittömästi sen jälkeen tehdyt sopimukset liittoutuneiden kesken. Rauhan tultua itä ja länsi ajautuivat eri puolille. Kumpikin pysyi karkeasti ottaen reviirillään: Hobsbawm: ”….kalliista huipputeknologiasta ei ollut ratkaisemaan supervaltojen keskinäistä kilpailua”. Mahdollisuuksia ydinaseen käyttöön kyllä oli, koska käytiin Korean ja Vietnamin sodat (ja Hobsbawm laskee kolmanneksi tähän joukkoon Neuvostoliiton Afganistanin miehityksen 1980-luvulla).

Hobsbawm ei erityisesti korosta ideologian merkitystä maailmaa jakavana tekijänä.

Kun vaikutusvallan lisääminen ei onnistunut Euroopassa haettiin sitä muualta. Länsi ja itä, ensimmäinen ja toinen maailma, yrittivät saada strategista etua kolmannesta maailmasta toistensa kustannuksella. Siksi syntyi tulenarkoja tilanteita ja sotiakin, esimerkiksi Vietnamissa.

Hobsbawmille Suomi oli lähinnä viittauksenomainen kummallisuus. Hän toteaa kirjassaan, että Neuvostoliitto otti valvontaansa koko Itä-Euroopan ”paitsi outoa kyllä Suomen”, ja jatkaa: ”Vieläkään ei ole saatu täyttä selvyyttä siitä, miksi Stalin pidättyi asettamasta sinne satelliittihallitusta”. Sitten hän epäilee, että suomalaiset olisivat tarttuneet aseisiin ja Stalin ei halunnut sotaa. Voihan sen näinkin sanoa. Itse muotoilisin niin, että Stalinille sodan aikana ja jälkeen sovitut rajat ratkaisi rautaesirippu, sitä hän kunnioitti kaikkialla muuallakin.

Mielenkiintoisinta Hobsbawmin ajattelussa on kylmän sodan jakaminen osiin. Ajanjaksoa vuodesta 1947 1960-luvun alkuun voisi sanoa vaikkapa kylmän rauhan ajaksi. Hobsbawm käyttää ajasta nimeä ”vaaran vuodet” (jolla ei ole tietenkään mitään tekemistä Suomen vaaran vuosien kanssa), ilmeisesti siksi, koska puolin ja toisin mittailtiin verbaalisesti (ja myös rajatuin sodin) reviirien pitävyyttä. Itselleni tulee mieleen Berliinin ilmasilta 1948 ja Korean sota 1950-1953, mutta kumpikaan ei johtanut suursotaan. Itä-Saksan kansannousussa 1953 ja Unkarissa 1956 testattiin lännen herkkyys reagoida Neuvostoliiton etupiirin sisällä tapahtuviin asioihin, mutta lännessä ei - odotetusti - tehty mitään suullisten protestien lisäksi. Stalinin kuoleman jälkeisen ”suojasään” - joka vallitsi hetken 1950-luvun puolessa välissä - Hobsbawm sivuuttaa ohimenevänä ilmiönä kommentoimatta.

Berliinin tilanteen kiristymisen ja kriisiytymisen (1958-1961) ja Kuuban ohjuskriisin (1962) jälkeen kansainvälinen tilanne alkoi osoittaa lauhtumisen merkkejä. Osittainen ydinkieltosopimus 1963 ja ”kuuman linjan” puhelinyhteys samana vuonna voidaan lukea tähän aikaan. Tuntui siltä, että kumpikin osapuoli oli kokenut rajat, joita ei voinut ylittää. Nikita Hrustsev alkoi puhua sapelinkalistelun ohella ”rauhanomaisesta rinnakkainelosta”. Jännityksen lieventymistä kuvattiin tuolloin vanhalla diplomaattisella käsitteellä ”detente”. Tähän aikaan liittyy nyt jo monien mielestä unohtunut Neuvostoliiton talouden ripeä kehitys, joka nosti muutamaksi vuodeksi Neuvostoliiton myös taloudellisessa mielessä lännen kilpailijaksi.

Kuusikymmentäluvun loppupuoli (mm. ydinsulkusopimus vuonna 1968) ja suuri osa 1970-lukua voidaan tulkita liennytyksen ajaksi. Strategisten aseiden rajoittamisneuvotteluissa (ns. SALT-sopimus) saavutettiin tuloksia. Hobsbawm panee merkille tärkeän asian, nimittäin suurvaltojen välisen kaupan lisääntymisen, kun ne ensin pitkään olivat lähinnä hankaloittaneet keskinäisten kauppaneuvottelujen etenemistä. Liennytyksen kannalta tilanne vaikutti todella hyvältä.

Toisaalta Neuvostoliitolla oli uusi haastaja, Kiina, joka syytti Neuvostoliittoa mielistelystä länttä kohtaan ja pakotti aikanaan esim. Hrustsevin käyttämään kovaa kieltä länttä kohtaan. Hrustsevin jälkeen Neuvostoliitto ja Kiina ajautuivat aseelliseen konfliktiin, joka pysyi kuitenkin tiukasti kahdenvälisenä rajattuna sotana.

Tsekkoslovakian miehitys oli vain tilapäinen hidaste suhteiden kehitykselle. Olihan Tsekkoslovakia etupiirin sisäinen asia!

Vietnamin sota oli liennytystä eniten rasittanut konflikti tuolla aikavälillä, koskihan sota käytännössä koko detente-ajanjaksoa. Sillä oli myös Yhdysvaltain suurvalta-asemaa ja taloutta rasittava vaikutus (kultakannasta luopuminen 1970-luvun alussa!). Yhdysvaltojen asemaa heikensivät myös Jom Kippur-sota ja Watergate -skandaali. USA ei ollut vahvimmillaan, kun suhteet uudelleen kiristyivät.

Tietenkään edellä kuvatut muutosten aikarajat eivät olleet kategorisen tarkkoja. Otan tässä esimerkiksi Suomen, jota Hobsbawm ei tietenkään mainitse tässä yhteydessä. Neuvostoliiton otteen kiristyminen juuri mainitulla liennytyksen aikavälillä tarjoaa mielenkiintoisen pohdinnan aiheen. Neuvostoliitto asetti kyseenalaiseksi Suomen puolueettomuuden 1970-1973. Johtuiko tämä siitä, että Neuvostoliitto kiristi otettaan tuolloin etupiirissään Tsekkoslovakian mallin mukaisesti vaiko siitä, että liennytyksen oloissa sillä oli mahdollisuus sulkea Suomi etupiiriinsä entistä tarkemmin, koska idässä ja lännessä pidettiin suhteiden laajempaa elpymistä tärkeämpänä kuin Suomen asemaa? Kallistun ensin mainitun vaihtoehdon kannalle: Suomi oli tiukemmin osa Neuvostoliiton etupiiriä kuin milloinkaan sen jälkeen, kun valvontakomissio poistui maasta.

Tilanne lännen ja idän välillä kuitenkin muuttui vähitellen 1970-luvun puolen välin jälkeen. Käynnistyi Hobsbawmin tulkinnan mukaan ”toinen kylmä sota”, joka saavutti huippunsa 1980-luvun alussa. Samaan aikaan tapahtui taloudessa mullistuksia, mm. kaksi öljykriisiä tuhosi talouden perusteita. Aikakausi, josta Neuvostoliiton kohdalla käytetään nimeä ”pysähtyneisyyden aika” sisälsi paradoksaalisesti Neuvostoliitoa hyödyttävän öljynhinnan monikertaistumisen.

Neuvostoliiton tunkeutuminen Afganistaniin 1970-luvun lopulla herätti samanlaisia uhkakuvia, jotka nyt ovat Ukrainan takia pinnalla: panikoimisen seurauksena lännessä ajateltiin, että Afganistan oli ensimmäinen askel Neuvostoliiton etenemisessä kohti Intian valtamerta ja Persianlahtea.

Yhdysvaltojen väite kuului, että Neuvostoliitto ajettiin vararikkoon Yhdysvaltain asettaessa tavoitteekseen voittaa kylmä sota. Tosiasiassa Neuvostoliitto oli valinnut taloutensa kannalta tuhoisan tien jo 1960-luvulla varustauduttuaan ohjuksilla ja ydinasearsenaalilla paljon voimavaransa ylittävällä tavalla. Kahdeksankymmentäluvulla Neuvostoliiton asevoimat löivät vertoja amerikkalaisille. Neuvostoliitto ylpeili kuitenkin väärillä asioilla: se tuotti 80 prosenttia enemmän terästä kuin Yhdysvallat. Se tuotti kaksi kerta enemmän harkkorautaa kuin Yhdysvallat. Samaan aikaan sen olisi pitänyt menestyäkseen panostaa mikropiireihin ja ohjelmistoihin.

Kylmän sodan ydinaseilla uhkailu saavutti kliimaksinsa 1980-luvun alussa. Näyttää siltä, että Neuvostoliitossa todella pelättiin Yhdysvaltojen ehkäisevää ydinasehyökkäystä. Asevarustelun kiihtymisen ehkä kaikkein merkittävin seuraus oli kuitenkin, että se synnytti kylmän sodan ajan suurimman eurooppalaisen ydinaseiden vastaisen rauhanliikkeen.

Hobsbawm tulkitsee Ronald Reaganin menestyksen pitkälti amerikkalaisten halulla pyyhkäistä pois kansakunnan muistista 1970-luvun nöyryytykset. Reagan näytti taivaan merkit sellaisille suurvalloille kuin Grenada, Panama ja Libya…..

Hobsbawm ymmärtää reaganilaisen ”pahuuden valtakunta” -propagandan pikemminkin Yhdysvaltain terapiaksi kuin uskoksi, että Neuvostoliitto romahtaa. Ei kukaan – Yhdysvaltain hallitus mukaan lukien - odottanut Neuvostoliiton yhtäkkistä romahtamista. Gorbatsovin aloitteellisuuden ansiosta kylmä sota päättyi jo Reykjavikin (1986) ja Washingtonin (1987) huippukokouksiin, ja vasta toissijaisesti 1990-luvun vaihteen tapahtumiin.

Hobsbawmin yhteenvedossa maailman muuttumisesta kylmän sodan seurauksena on kolme kohtaa:

1) Kylmän sodan seurauksena jätettiin taakse maailmansotaa edeltävät kilpailuasetelmat ja konfliktit. Pääosin tämä johtui siitä, että Ranska, Englanti ja Saksa ja Japani putosivat toisen luokan suurvalloiksi.

2) Kylmä sota jähmetti asiaintilan, joka perimmältään jäi väliaikaiseksi ja ratkaisemattomaksi päänäyttämöillä, mutta Lähi-Idässä, Kauko-idässä Etelä- ja Väli-Amerikassa sekä Afrikassa käytiin sotaa usein sissistrategialla.

3) Kylmä sota loi valtavan asearsenaalin. Kaikissa merkittävissä valtioissa oli jättimäiset ja vaikutusvaltaiset sotateolliset kompleksit. Aseita myytiin hanakasti pääasiassa idän ja lännen reuna-alueilla kaukana päänäyttämöistä.

Hobsbawm ei elänyt niin kauan, että olisi nähnyt nykyisen kriisin syntymisen. Tällä hetkellä on voimassa eräänlainen kylmän sodan muunnelma. Sen syntymiseen ei ole välttämättä tarvittu ideologista vastakkainasettelua. On muita vastakkainasetteluja: demokratiat vastaan autoritääriset valtiot, sivistys vastaan barbaria, fundamentalismi vastaan uskonnonvapaus, terrorismi vastaan liberaalit demokratiat……

Sota - kylmäkin sota - luo usein seuraavan konfliktin siemenen. Neuvostoliiton romahdus ei ole jäänyt ilman vastavaikutuksia. Venäjä on kokenut, että se jäi tappiolle kylmässä sodassa eikä ole unohtanut tätä. Venäjän mielestä sitä on rangaistu piirittämällä se länsiliittoutuman etupiirillä. Vladimir Putin on sanonut oireellisesti, että kylmä sota ei päättynyt ”rauhansopimukseen”. Tässä mielessä nykyinen konflikti on käsittääkseni kylmän sodan ”jatkosota”, jolla haetaan hyvitystä ”vanhan” – päättymättömän – kylmän sodan aiheuttamille traumoille.

Olisiko kylmän sodan päätös 1990-luvun vaihteessa Venäjän kannalta ilmaus ”jäätyneestä konfliktista”!? Olisiko Hobsbawm ajatellut näin? Yritin tavoitella kahdessa viimeisessä kappaleessa ”Hobsbawmin henkeä”. Mutta kyllä siinä on tiivistettynä omakin ajatukseni.