Hannu Pelttari on kirjoittanut aiempien urheiluaiheisten kirjojen jatkeeksi teoksen, jonka nimi on ”Diktaattori katsomossa” (Kirjapaja, 2020), jolla hän viittaa paitsi yhteen kirjaan sisältyvään Berliinin olympiakisoja ja Hitleriä käsittelevään esseeseen, niin myös perusteeseen, jolla hän on valinnut kirjaan mukaan tulevat aiheet. Niitähän piisaa Pelttarin valitsemalla metodilla. Hän on käyttänyt ”diktaattorin valtuuksia” ja valinnut juuri nämä kirjan sivuille taltioidut tarinat.
Kirjan alaotsake vastaa mielestäni pääotsaketta paremmin kirjan
sisältöä ja kuuluu seuraavasti: ”Tositarinoita urheilusta vallan varjossa”.
Tämän otsakkeen mukaisesti hän on valinnut teoksen kahdeksaan lukuun tarinoita,
joissa urheilua on käytetty jonkin
vallankäytön välikappaleena urheilun historiassa. Olen itse valinnut tarkastelun
ja arvioinnin kohteiksi kaksi esseetä: ”Media kaappasi urheilun - tukahduttaako myös?” ja ”Urheilijat
aktivisteina – mustat nyrkit Mexicossa”, joka kiertyy kahden pikajuoksijan Tommie
Smithin ja John Carlosin elämäntarinan
ja urheilija-aktivismin ympärille.
Molemmat esseet ovat tuiki ajankohtaisia: media todella
vyöryttää harmaan eminenssin tavoin urheilun taustalla ja tarvittaessa syrjäyttää itse
urheilutapahtuman edun tieltään. Tommie
Smith ja John Carlos toimivat varhaisina muurinmurtajina rodullista tasa-arvoa
tavoittelevassa rintamassa, kuten tämän
päivän urheilija-aktivistit taistellessaan rodullisen tasa-arvon puolesta.
::::::::::::::::::::::::
Media kiinnostui urheilusta Suomessa varsin myöhään 1800-luvun lopulla ja
silloinkin vain pienin uutisin. Niinpä
vuosisadan vaihteen olympiakisat menivät miltei ohimenevällä maininnalla Suomen lehdistössä. Vuoden 1912
olympiakisat olivat varsinainen median
seurannan lähtölaukaus, joskin Hannu Pelttari kiistää lähteisiinsä viitaten ,
että niissä olisi juostu Suomi maailmankartalle (”Urheiluhistoriamme suurin
huijaus”). Pikemminkin Suomi tuli tietoiseksi olemassaolostaan ja kansallisesta
itsetunnosta. Suomen lehdistössä kisoille saatettiin uhrata jopa sivu
päivittäin. Sekä porvaristo että
työväestö pyrkivät omimaan kisojen suuren sankarin Hannes Kolehmaisen ennen kuin hänestä tuli koko kansan hymyilevä Hannes.
Kaksikymmentäluvulla media sai yhä vaikuttavamman aseman.
Helsingissä jopa kuulutettiin kovaäänisten kautta suurkilpailujen tapahtumia.
Radio teki myös läpimurron kaksikymmentäluvun lopulla tullen vuosikymmeniksi
merkittävimmäksi sähköisen tiedonvälityksen kanavaksi.
Berliinin olympiakisat olivat varsinaiset radiokisat, mutta
muutakin mullistavaa tapahtui. Saksassa nimittäin aloitettiin TV:n koelähetykset jo Berliinin kisojen
yhteydessä ja Yhdysvalloissa 1950-luku muodostui TV:n vuosikymmeneksi
vastaanottimien määrän lisääntyessä räjähdysmäisesti. Radion valtakausi urheilussa ulottui silti pitkälle
1960-luvulle saakka. Itsekin seurasin tuolloin Pekka Tiilikaisen ja Paavo
Noposen selostuksia suurella innolla.
Vuoden 1960 olympiakisat seurasin isoisäni maatilalla. Maalaistalon
tupaan olivat TV:n äärelle kokoontuneet naapuritkin. Isäntä oletti, että
vieraat sammuttavat TV:n lähtiessään. Koulussa
biologian opettajani antoi mahdollisuuden seurata ”yksityisesti” Oslon hiihdon
maailmanmestaruuskisoja kesken
oppitunnin vuonna 1966. Televisio yleistyi 1960-luvulla ja ohitti radion
selkeästi seuraavalla vuosikymmenellä. Seitsemänkymmentäluvulla tulivat sitten
väri-TV:t Itse näin ensimmäiset
väri-TV-lähetykset vuonna 1974.
Satelliittilähetykset astuivat kuvaan mukaan Tokion vuoden
1964 olympiakisojen yhteydessä. Tosin lähetykset tulivat Suomeen pienellä
viiveellä. Englannissa vuonna 1966 pidetyt jalkapallon MM-kisat olivat todellinen
läpimurto televisiolle. Minäkin seurasin intensiivisesti Eusebiota ja muita virtuooseja.
Medianäkyvyyden lisääntyessä raha rupesi näyttelemään yhä
merkittävämpää osaa suurkilpailujen
järjestämisessä ja televisioinnissa. Vähitellen TV:llä oli mahdollisuus
vaikuttaa urheilulähetysten sisältöön
ohi järjestäjien tavoitteiden. Raha ratkaisi. Aluksi liikkuivat miljoonat,
sitten kymmenet miljoonat ja lopulta miljardit.
Suosiotaan nostivat erityisen hyvin TV:hen sopivat lajit,
kuten snooker. Omaksi suosikikseni on noussut jousiammunta, joka hyötyy TV-näkyvyydestä.
Median määrätessä osin myös kilpailujen sisällöistä on
käynyt niin, että esimerkiksi
yleisurheilun Timanttiliigassa ei nähdä pitkiä juoksumatkoja. Kaupallinen media
jopa pyrkii puuttumaan yksittäisten lajien sääntöihin, joilla urheilulajia harjoitetaan. Paroni
Pierre de Coubertinia voisi soveltaa seuraavasti: tehokkaammin, tiivistetymmin, kaupallisemmin. Lajivalikoimassa on tapahtunut
mullistus. Uusia lajeja työntyy media- ja urheilumarkkinoille ja osa vanhoista
lajeista kärsii aneemisuudesta. Aiemmin hyvin keskeinen ”Nykyaikainen
viisiottelu” sopii esimerkiksi: se ei enää ole erityisen nykyaikainen eikä merkitykseltään
keskeinen, mutta toisaalta juuri viisiottelun sääntöjä on urheilulajien
keskinäisen kilpailun paineessa muutettu ehtimiseen.
Vielä suurempia mullistuksia on tulossa.
Tietokonepelaaminen
on kehittymässä kovaa vauhtia uudeksi
mahtilajiksi. Internet luo yhä uusia mahdollisuuksia pelaamiseen. Samaan aikaan
tiedonvälityksen kirjo kasvaa eikä yksikään vanhoista ”kanavista” ole
putoamassa pois. Media määrää tahdin, siitä tulee yhä suurempi vallankäyttäjä. Lajikohtaiset
kanavat muun muassa yleistyvät.
Näyttää siltä, että
seuraava suuri asia on juuri e-urheilu. Herää paljon kysymyksiä. Käydäänkö
taistelua osanottajien välillä enää eri maita edustaen vai ovatko urheilijat taustayhtiöidensä
edustajia?
Jopa korona on muuttamassa urheilun sääntöjä. Vaikuttaahan
epidemia tiloihin, yleisöön, suorituspaikkoihin ja moniin muihin asioihin.
Siirrytäänkö urheilussa etäurheiluun? Jääkö henkilökohtainen kontakti pois?
Vain taivas on rajana muutoksille: muuttuvatko olympiakisat aidosti
suorituspaikkojen osalta koko maailman kisoiksi?
:::::::::::::::::::::::::::::::::
Tommie Smith ja John Carlos ovat kotoisin laajan Amerikan mantereen
eri puolilta, mutta yhteinen kokemus oli köyhyyden kurimus. Silti molemmat
raivasivat tien yleisurheilun huipulle. Se oli toimiva sosiaalisen nousun väylä
mustille. Carlosia ja Smithiä voi verrata vain Muhammad Aliin, joka samalla tavalla
taisteli rotunsa oikeuksien puolesta. Ensimmäisenä sai kyytiä Alin ”orjanimi” Cassius Clay.
Vietnamin sodan vastustaminen ja kieltäytyminen palvelusta
veivät Alilta maailmamestaruuden ja työmahdollisuudet. Silti Ali taisteli
itsensä mustan yhteisön sankariksi, joka
uransan loppupuolella nousi myös valkoisen rodun ylpeydeksi. Viimeinen
todiste tästä saatiin, kun Ali sytytti
olympiatulen Atlantassa 1996.
Toki urheilussa eteneminen huipulle saakka oli mahdollista
vain harvoille ja valituille, joiden
lahjakkuusrakenne antoi siihen mahdollisuuden. Carlos ja Smith olivat
tiedostavia mustien oikeuksien puolustajia, jotka käyttivät tilaisuuden hyväkseen
asiansa puolesta.
Smith sen enempää kuin Carloskaan eivät olleet militantteja,
vaan Martin Luther Kingin liikkeen kannattajia. Molemmat lahjakkuudet valmistautuivat Mexico
Cityn vuoden 1968 olympiakisoihin. Kumpikin onnistui pääsemään loppukilpailuun
200 metrin juoksussa. Sekä Smith (kulta) että Carlos (pronssi) nousivat
palkintopallille käsi ojennettuna ylös, toisella vasen käsi, toisella oikea.
Smithin ja Carlosin vastoinkäymiset Meksikon jälkeen olivat aivan omaa luokkaansa. Heillä oli suuria
vaikeuksia sopeutua siviiliin johtuen tekojensa seuraamuksista Meksikossa.
Työmahdollisuuksia ei kerta kaikkiaan annettu.
Tommie Smithin voittoaika oli maailmanennätys, 19,83, mutta se hukkui protestin hälinään. Smithin
ja Carlosin vierellä palkintopallilla seisonut Australia Peter Norman tuki
protestia omalla henkilökohtaisella panoksella joutuen hänkin vaikeuksiin tapahtuneen johdosta. Myös 400 metrin voittaja ja
ME-mies Lee Evans oli osa protestia
vahvistaen siten taistelurintamaa. Koko 400 metrin juoksun kolmoisvoiton tuonut
amerikkalaistrio oli palkintojen jaossa mustat baskerit päässä.
Kuten sanottu kisojen jälkeen vuosikausien ajan Smithillä ja
Carlosilla oli vaikeaa. Mutta kaikki voi muuttua ja kaikki muuttui. Aivan kuten
Alin kohdalla niin myös Smithin ja Carlosin teon hyväksyttävyys kasvoi
2000-luvulle tultaessa. Heidät hyväksyttiin ja heille jopa pystytettiin patsas.
Yksi asia on selvä: Smith ja Carlos toimivat rotuerottelun
vastaisen taistelun airuena. He olivat suunnannäyttäjiä niille, jotka nyt jatkavat aktiiveina pikajuoksukaksikon
työtä.
Smith ja Carlos osoittivat, että uhraamalla oman hyvinvointinsa voi
saavuttaa jotain suurta, jotain koko kansakuntaa koskevaa…. ei, vaan koko
maailmaa koskevaa.
:::::::::::::::::::::::::
Hannu Pelttarin kirja muodostuu löyhästi toisiinsa
sidoksissa olevista tarinoista, joita
yhdistää kilpaurheiluun liittyvä vallankäyttö.
Vallankäyttö on usein epävirallista ja välillistä, mutta monella tapaa
vaikuttavaa. Monesti kertomuksissa on vahva yhteys suuriin yhteiskunnallisiin
mullistuksiin. Esseiden keskushenkilöt
ovat poikkeusyksilöitä, joita ohjaa järki tai tunne niin kuin ihmiselämää
yleensäkin. Helppolukuiset tarinat voi lukea satunnaisjärjestyksessä kiinnostuksen mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti