Paavo Noponen – urheiluselostajan muotokuva

 

 Paavo Noponen (1930-2016) on jäänyt minulle mieleen selostajaäänenä, jonka selostuksissa oli sitä oikeaa sävyä, jopa räjähtävyyttä. Ylen Elävässä arkistossa on videoklippi vuoden 1966 Ruotsi-Suomi -maaottelusta, jossa selostajaparivaljakko Pekka Tiilikainen-Paavo Noponen antaa näytteen sujuvasta yhteistoiminnasta. Siinä he istuvat rinnakkain Tiilikaisen selostaessa 3000 metrin estejuoksua. Pekka vakaana ja rauhallisena saattaa juoksijat viimeiselle kierrokselle,  ja juuri oikealla kohtaa kiertää kätensä Paavon niskan taitse ikään kuin kaulaillakseen (!) kollegaa. Mutta ei hän sitä tee,  vaan kouraisee kädellään selostajakumppania olkapäästä  sanoakseen äänettömästi,  että nyt on sinun vuorosi. Siinä samassa ääneen räjähtää Paavo Noponen tuolla tutulla teräksisen ärjyvällä  äänentaajuudella, joka ei jätä ketään kylmäksi. Noposen selostajan ääni yltyy kilpaa yleisön mylvinnän kanssa. Paavo Noponen oli mielestäni ensimmäinen nykyajan selostaja ikiomalla tyylillään. Hän oli kutsumusammatissaan, jonka itsekin vahvisti.

Nuo ajat ovat lähtemättömästi painuneet mieleeni, sillä kiinnostukseni urheilua kohtaan oli tuolloin 1960-luvulla vahvimmillaan. Kauas oli edetty niistä 1950-luvun alun päivistä, jolloin Noponen selosti ohuella ja alavireisellä  äänellä,  joka kertoi vielä löytymättömästä tyylistä.

Noilta ajoilta Noposta jäi harmittamaan munaus seiväshypyn selostuksessa -  ensimmäisessä urheiluselostuksessaan ikinä  - jossa Valto Olenius  ”työnsi seipään rimaan”. No, kyllä siitäkin selvittiin Pekka Tiilikaisen ystävällisellä avustuksella.

Samaan aikakauteen on luettavissa Noposen vuoden 1956 elokuussa tekemä opintomatka Yhdysvaltojen syvään etelään. Niinpä suomalaiset saivat eloisan ensivälähdyksen rock n´ roll -tähti Elvis Presleystä. Aivan mukavanoloisesti Noponen – 26-vuotiaana – selviää Hound Dogin aikuisesta Elviksen uran analysoinnista.

Noponen on tunnuksenomaisesti nimenomaan radioääni. Harvoissa TV-juonnoissaan hän saattoi kilpailla nopearytmisellä selostuksellaan kuvan kanssa, jolloin syntyi häiritsevä vaikutelma. Noposen esimiehet havaitsivat pian,  että Noponen oli omiaan radiotyöhön. Ja uravalinta oli sillä selvä.

Noponen on tunnustanut rajoittuneisuutensa: hän oli nimenomaan yleisurheilun, mäkihypyn  ja hiihdon selostaja, ei missään tapauksessa  moottoriurheilumiehiä: ”minä en pidä sitä sillä tavoin urheiluna”, sanoo hän haastattelussa vanhoilla päivillään. Liioin Noponen ei selostanut joukkuepelejä.

Noposen uran tähtihetkiä olivat Münchenin olympiakisat, joissa  Lasse Viren ja Pekka Vasala palauttivat ”Suomen urheilun kunnian” monien kieltäymyksen vuosien jälkeen. Veikko Hakulinen, Kalevi ”Susi-Kalle” Oikarainen ja Eero Mäntyranta olivat vastaavasti talvilajeissa ykköstähdet.

Noposen mielestä hyväksi urheiluselostajaksi ”pitää syntyä”.  Sujuva Suomen kielen taito ja asiantuntemus ovat selostuksen ydintä. Joskus protestoin sitä vastaan,  kun Noponen sanoi,  että selostus sinänsä on kaiken a ja o, ei tilastotietojen hallinta. Minä painotin molempia, eihän niitä tilastoja pidä tietenkään ylenmäärin  tyrkyttää selostukseen, kun kaikille ne eivät kuitenkaan avaudu. Selostuksen avainasia on tietenkin tunnelman luominen (”ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua”) ja siihen Noposen toteamukseen on helppo yhtyä.  

Paavo Noponen oli varsinainen maalailija selostuksissaan.  Värikkäät ilmaisut tuntuivat pulppuavan    luonnostaan hänen suustaan, mutta todistajalausunnot kertovat toista: hän opetteli etukäteen ”tarinan”  eli pitkän litanian herkullisia ilmauksia tunnelmasta tai urheilusuorituksesta,  mennen joskus niin pitkälle,  että   käsikirjoitti  jonkun pikamatkan  selostuksen etukäteen aivan kokonaan. Kun Noponen oletti näissä etukäteisselostuksissa tietyn urheilijan voittavan, saattoi käydä niin,  ettei käsikirjoitus toteutunutkaan käytännössä, ainoastaan selostuksessa….. Silloin harmitti.

:::::::::::::::::::::::::::

Paavo Noposen esikuvat olivat Martti Jukola ja Pekka Tiilikainen, mutta sanoisin omana tuntemuksenani,  että em. herrat olivat vanhan koulukunnan selostajia ja Noponen avasi urheiluselostuksen nykyaikaan, enkä oikein osaa sanoa,  mikä olisi selostustaidossa   ratkaisevasti muuttunut siirryttäessä Noposen päivistä tähän päivään – paitsi  nykyselostajien monipuolisuus lajikirjon laajentumisen myötä.

Kaikille edellä mainituille selostajille isänmaallisuus oli veressä. Kun Noposen selostajauran parhaat vuodet osuivat Reporadion vuosiin, oli siitä omat seuraamuksensa. Tietyissä piireissä korostunut ”sinivalkoinen ääni tai suomalaisuus” ärsytti,  ja Noposen ura saattoi kärsiä tästä. Hän ei päässyt  etenemään Tiilikaisen jälkeen  himoitsemalleen paikalle Yleisradion ”pääselostajaksi”.

Kuusamon ”sielunmaisema”  ja  yksittäisen ihmisen urotyötä symboloiva ”Susi-Kalle” olivat Noposen ikimuistettavia rakkauden tunnustuksia ja  tavaramerkkejä kyllästymiseen saakka. Sen sijaan aitamatkojen selostukset olivat Noposen aito bravuuri. Hänellä oli vaistomainen rytmiikan taju,  johon parhaiten soveltuivat aitamatkojen selostukset. Nykyselostajia hän moitti:  ”Sapettaa, kun aitamatkat selostetaan sileiksi”.

Lähelle lakipistettä Noposen räjähtävä selostus ylsi jo Rooman olympiakisoissa 1960, josta on Elävässä arkistossa näyte Armin Haryn voittamasta 100 metrin juoksusta. Joku Noposen kuulija lähetti terveiset: ”kiitos 100 metristä”.  Jo Tiilikainen sen puolitosissaan tiesi: tarvitaan ääntä karheuttavia juomia.

::::::::::::::::::::::

Lapsuuden kodin perintönä saatu kiinnostus kirjallisuuteen, kielten opiskeluun, musiikkiin ja Suomen kielen vivahteisiin kantoivat Noposta pitkälle. Näissä lienee myös hänen selostustyylinsä juuret.

Noposen uran loppuvaiheet sisälsivät turhaumia, kun hän ei päässyt selostamaan kaikkia työuransa loppuvaiheen kisoja johtuen silkasta epäonnestakin (mm. vakava kolari kisamatkalla).

Ehkä huippuselostajien työ muodostaa samalla tavalla urakaaren  kuin huippu-urheilijoilla: ensin noustaan huipulle, sitten pysytellään siellä,  ja lopulta alkaa hiipuminen toisten vallatessa paikan auringossa.  Tiilikaisen ja Noposen tähteyteen tämä urakaari liittyi elimellisesti, olivathan he aikakautensa suuria julkkiksia. Jokamiehen työura oli siitä kaukana. Paineet onnistumiselle olivat suuret.

Minulle jää käsitys, että Paavo Noponen eli monessa suhteessa uuden ajan ja menneen maailman saranakohdassa. Hän uudisti selostustyylin,  mutta samalla uppoutui yhä syvemmälle oman nuoruutensa sankareihin eikä pystynyt irtautumana menneisyyden tottumuksista ja tavoista.  

Noposta ihailtiin ja hän halusi tulla ihailluksi. Noposella oli naisensa,  joihin suhtautuminen oli kuin menneiltä ajoilta.  Äärimmillään tämä johti T.J.A. Heikkilä-tyyppiseen sankaruuden ja ritarillisuuden palvontaan kaksintaisteluhaasteineen!    Varsinkin Arto Teronen ja Jouko Vuolle Yle Urheilun tuottamassa ”Kiveen hakatut” -sarjassa mieltävät hänet verbaalisine  maalailuineen menneen maailman ilmiöksi, mitä yksinkertaistusta en kylläkään allekirjoita.