Olen viime aikoina pohtinut mykyaikaisen sodan seuraamuksia. Asevelvollisuuden suorittaneena minua pidetään varmaankin jonkinmoisena sodan alkeiden asiantuntijana. Ainakin kuvittelen tietäväni, mitä sota on. Objektiivisesti tarkasteltuna asia tuskin on näin yksinkertainen. Sodan luonteen voi tietä vain sodan käyneenä - siviilinä tai sotilaana.
Kun katselen Kiovan tai Harkovan romahtaneita kerrostaloja
tai mustunutta reikää kerrostalon
seinässä, mietin minkälaisen kohtalon ovat ohjuksen tai droonin tielle sattuneet
kohtaamaan. Tapahtuu vieläkin pahempaa. Katsoessani uutisia saatan todeta, että
oikeastaan mitään rakennetta ei ole jäljellä, vain toistensa päälle kaatuneita elementtejä
pölysotkun keskellä.
Niin voittajat kuin häviäjätkin ovat vastaavan tyyppisen hävityksen
kohteena. Monesti tulee mieleen, että sotaa käydään viimeiseen kerrostaloon
saakka.
Kyynikko voi sanoa, että pian ovat rakennusalan yritysten
apajat valmiina, mutta eihän sitä voi näin härskisti ajatella. On pureuduttava
niihin kuuluisiin ”juurisyihin”: ideologiset, uskonnolliset tai etniset ryhmät taistelevat
toisiaan vastaan, ja naiset, miehet ja vanhukset vuodattavat kyyneleitä
lohduttomasti etsiessään lähiomaisiaan raunioiden keskeltä. Missä on terve
järki (sanity)?
Mikä lopulta on muuttunut vuosikymmenien ja vuosisatojen saatossa? Käytän mahdollisuutta
hyväkseni laajentaa näkymää aiheeseen:
Sotaa käydään aina jostain syystä, mutta tiedetäänkö, mikä se
syy on? Robert McNamara, Yhdysvaltain Vietnamin sodan aikainen puolustusministeri,
tunnusti, että Vietnamissa ei ensisijaisesti taisteltu suurvaltakeskittymien
johtamien ideologioiden välillä. McNamara päätyi arvioissaan siihen, että
kysymys oli sisällissodasta. On vain ikään kuin pakko pitää yllä käsitystä alkuperäisestä
sodan tarkoitusperästä. Vietnamin sisällissodassa, kyseenalaistettiin amerikkalaisten kommunismin vastainen taistelu,
jonka seurauksena 58 000 amerikkalaista ja miljoonia vietnamilaisia sai
surmansa.
Vietnamin sodan aikana drooneja vastaavana pelon kohteena
oli napalmin räjähtävä hyytelö, joka levitessään nylki pommitusten kohteiksi joutuneilta
ihmisiltä ihon pois lihan ja luiden ympäriltä. Yhtä lailla alkukantaisten
asumusten täyttämien kylien hävittäminen polttamalla - oli sisällä ihmisiä tai
ei - oli yksi sodan julmuuksista. Raakuuksiin sorruttiin molemmin puolin. Vietkongin
sissit valtasivat kylät yöllä, amerikkalaiset nuo samat kylät päivällä takaisin.
Näistä ajoista on pitkä matka Da Nangiin Vietnamin sodan aikuiseen
USA:n tukikohtaan, josta amerikkalaiset turistit nyt varaavat huoneita käyttöönsä.
Airbnb-mainokset suorastaan viskataan silmille. Sota on kaukainen muisto vain.
:::::::::::::::::::::::::::::::::::::
Robert McNamara on pohdiskellut lukemattomissa yhteyksissä
omia ja amerikkalaisten vaikuttimia: miksi Vietnamissa kävi niin kuin kävi ?
Pohdinnan tulos kiehtoo uteliaisuuttamme.
Yksi tapa avata Vietnamin sota on tehdä se Robert
McNamaran muistumien kautta. Näin sota näkyi minulle TV:n kautta: McNamara perehtyi
puolustusministerinä sodan käynnin strategioihin ja ylemmyydentuntoisesti ja
besserwissermäisesti opasti kenraaleitaan, jotka eivät tästä lainkaan pitäneet.
Sodan saldo oli murheellinen: lähes 60 000 kaatunutta amerikkalaista. Vasta
ehkä 1990-luvulla McNamara ymmärsi sodan todellisen luonteen: kysymyksessä oli
ensisijaisesti sisällissota ja vasta toissijaisesti yksi kylmän sodan
bipolaarisista (länsi vastaan itä) näyttämöistä. Tavatessaan parikymmentä
vuotta sodan jälkeen Vietnamin johtajia hänelle valkeni, että Vietnam ja Kiina
olivat olleet 1000 vuotta verivihollisia. Kuitenkin kylmän sodan tulkinnassa
kaikki sosialistisen leirin valtiot (Kiina, Neuvostoliitto, Pohjois-Vietnam)
niputettiin yhdeksi ja samaksi vihollispaketiksi. Entä jos McNamara olisi
ymmärtänyt tämän aikaisemmin ? On vaikeaa silti uskoa, että amerikkalaisten
enemmistö olisi hyväksynyt tulkinnan. Tärkeintä tässä on kuitenkin se, että
jälkikäteen McNamara ilmeisen avoimesti pyrki erittelemään oman politiikkansa
(ja presidentti Lyndon B. Johnsonin politiikan) virheitä. Hän myönsi, että
Vietnam oli iso virhe. Tällainen oman historian kriittinen tarkastelu on jo
sinällään harvinaista.
Tällainen pohdinta herättää lähinnä joko säälinsekaisia tai
myötätuntoisia tunteita. On helppo olla katuvainen, kun kaikki on ohi, mutta
eihän aihe päästä niin helposti otteestaan.
:::::::::::::::::::::::::::::::
Errol Morrisin kuuluisassa Vietnamin sotaa
käsittelevässä dokumenttisarjassa ”Fog of Warissa” on loistava loppujakso, joka
paljastaa jotakin hyvin syvää McNamarasta ja sodan problematiikasta. Tämä jakso
on kuvattu autossa, kamera on takapenkillä ja ohjaaja Morris haastattelee
McNamaraa. McNamara itse ajaa autoa sateen hakatessa tuulilasia. Morris kysyy
häneltä ratkaisevan kysymyksen: otatteko vastuun Vietnamin sodasta? Maallikko
voisi ajatella, että jos Vietnam kerran oli virhe (jonka McNamara vanhoilla
päivillään tunnusti), niin miksei hän samalla voi tunnustaa omaa ratkaisevaa
osuuttaan siinä. Mutta McNamara oli tarkkana: hän kieltää vastuun ja sanoo,
että sen myöntäessään hän olisi ”son of the bitch”, piruparka. Hän toimi
presidentin avustajana, ei enempää. On myönnettävä, että jos hän olisi ottanut
kokonaisvastuun, hän olisi ollut epäreilu itseään kohtaan. Hänen yläpuolellaan
oli vielä mahtavampi mies: Yhdysvaltain presidentti. Silti hän ei syyttänyt
presidenttiä. Hän oli lojaali loppuun saakka.
::::::::::::::::::::::::::::::::
Entä tavalliset sotilaat eri maissa, miten he suhtautuvat
sotaan joutumiseen/pääsemiseen? Toimittaja Anna-Stina Nykänen käsittelee asiaa
kolumnissaan Hesarissa 7.7.2025: Kuka Espanjassa osaa käyttää aseita? Hyvä
kysymys. Espanjahan nuukailee jo nyt Ukrainan tukemisen kanssa: Yhteinen
puolustus ryyditettynä puolustuksen 5 prosentin budjettiosuudella ei todellakaan
ole suosiossa. Ruotsissa varusmiespalvelun suorittaneiden osuus on 10 prosentin
paikkeilla ikäluokasta. Eipä tuotakaan mainostettu, kun puhuttiin Ruotsin liittymisestä
Natoon ja sama niukkuus vallitsee muidenkin
Natoon liittyneiden panostuksissa.
Saksalainen hyvinvointia korostava yhteiskunnallinen malli
sotaan varustautumisen sijasta on kova sana Euroopassa. Hyvinvoinnin
pumpulinpehmeyteen on jo ehditty tottua.
Suomen tilasta Nykänen antaa kovin ruusuisen kuvan:
suomalaisille on selvää, että kaikki osallistuvat, jos sota uhkaa (?) Sotatutkija Ilmari Käihkö, esittää relevantin
ja oleellisen kysymyksen: keitä lähetetään rintamalle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti