Kokoomus, oikeistofraktio ja polarisaatio

Viime päivinä on keskusteltu paljon kokoomuksen puheenjohtajakysymyksestä. Puheenjohtaja Stubbiin kohdistuu ankaraa puolueen sisäistä kritiikkiä. Hän ei ole aivan parasta valtiovarainministeriainesta, vaikka onkin hyvä oppimaan. Loistava supliikki peittää joitakin puuttuvia piirteitä, jotka olisivat tarpeen puheenjohtajana. Eero Lehden mainitsema kyky johtaa suurta organisaatioita on yksi.

Kun näissä blogikirjoituksissa pari vuotta sitten arvioin Stubbin mahdollisuuksia puheenjohtajana (siis ennen hänen puheenjohtajakauttaan), arvioin mahdollisuudet heikoiksi. Hän ei mielestäni ollut puheenjohtajatyyppiä. Kun Stubb sitten suuren innostuksen vallassa huudettiin puheenjohtajaksi, reivasin hiukan kantaani: oliko Stubb tuomassa uutta ”amerikkalaista” poliittista kulttuuria Suomeen? Ja eikö hänellä ollut myös mahdollisuus onnistua?

Kokoomuksesta puheenollen varsinaiset poliittiset ongelmat ovat kuitenkin aivan muualla. Niitä on pelkistetysti kaksi: (1) kokoomukseen oikeaan reunaan on muodostunut oikeistofraktio, joka haluaa mitata kannatuksensa tavalla tai toisella kesäkuun puoluekokouksessa ja (2) Suomen poliittinen kenttä ja ilmapiiri on polarisoitumassa.

Politiikan sisällön kysymykset jätän toiseen kertaan.

Jos ajatellaan Stubbin asemaa ideologisessa kentässä, on hän enemmän oikealla kuin Katainen. Hän on kuitenkin – käsittämällään tavalla – hyvinvointiyhteiskunnan kannattaja. Ratkaisevaa on, että hänen oikealle puolelleen muodostunut fraktio suhtautuu kriittisesti hyvinvointiyhteiskuntaan. Kokoomuksen etääntyminen konsensusyhteiskunnasta, jota Stubb itse jossain vaiheessa markkinoi kokoomuksen linjana on joutunut omituisen ”vaihdannan” kohteeksi. Kokoomuksen oikea sivusta on napannut sen omaan käyttöönsä ja Stubb on – osin hallituksessaolosyistä johtuen – jäänyt konsensuksen tukimieheksi tarkoituksellisesti tai tahtomattaan. Vaikuttaa siltä, että kokoomuksen oikealla sivustalla on ollut odotuksia Stubbin suhteen (joille hän omilla puheillaan antoi siivet) ja seurauksena on ollut pettymyksen tunteet, kun mies ei pitänyt yllä konsensuksen vastaisuuttaan.

Stubbin oikeistokannattajat eivät ole täysimääräisesti ymmärtäneet hallituksessaolon merkitystä. Niillä linjauksilla, mitä oikeisto haluaa, kokoomuksen suosio ei kasva. Ja kokoomuksen ongelmana on, että sen gallup-kannatus on pudonnut yli viisi prosenttia 1,5 vuoden takaisista lukemista. Kokoomuksen ”republikaaninen” linja tuskin tuo korjausta kannatukseen, vaikka puoluekenttämme oikealta reunalta puuttuu puolue.

Stubbilla on oikeistofraktion lisäksi vastustajinaan osa edellisessä puoluekokouksessa tappiolle jääneistä puheenjohtajaehdokkaista ja heidän kannattajistaan. Tilanne ei ole helppo.

Stubb on malliesimerkki sellaisesta ihmistyypistä, joka helposti kerää kannattajia – mutta myös vastustajia. Hän on hyvin epäsuomalainen: hänen markkinointihenkinen tyylinsä on altis suosion vaihteluille. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että jotkut odottavat hänen missaamisiaan, joita on kyllä tapahtunutkin. Viimeisin oli kirjeen lanseeraaminen oman puheenjohtajuuden tueksi, joka putosi virheitä odottavaan maaperään. Stubbin suosion ja epäsuosion raja on herkkä ja jyrkkä.

Oikeistofraktion ytimessä ovat ”lepomäkiläiset”. Elina Lepomäki ja hänen kanssaan eduskuntaan viime vaaleissa tulleet nuoret (esim. Wille Rydman ja Antti Häkkänen) haluavat pöllyttää puoluetta oikeaoppiseksi oikeistopuolueeksi. Tukea he saavat vanhoilta lobbaajilta kuten Eero Lehdeltä ja Hjallis Harkimolta sekä oikeiston talousgurulta Juhana Vartiaiselta. Lehti ja Harkimo kuuluvat kokoomuksen sisällä oppositiohenkiseen yrityssiipeen, joka haluaisi toimintaympäristöönsä radikaalia muutosta samaan aikaan, kun Stubbin kädet on sidottu hallitusyhteistyöhön.

Keskusta on liberaalien käsissä ja yrityshenkisen Sipilän otteessa. Tästä lähtökohdasta Stubbin selusta on kohtuullisen turvattu. Mutta kokoomuksen sosiaalisen markkinatalouden linja yhdessä keskustan punamultasiiven kanssa ovat vaakakupissa toisella puolella. Tilanne on herkkä muutoksille, koska demarien kannatuksen nousu – päinvastaisista väitteistä huolimatta – on taustalla vaikuttava kannatuksenkeräyshaavi.

Häilyvät perussuomalaiset ovat yhtälön yksi osa. Puolue on tavallaan joustava yhteistyökumppani, koska sillä ei näytä olevan omaa politiikkaa. Se taipuu hallituksen enemmistön mukana erilaisiin käsiseisontoihin. Hintana on kuitenkin ollut kannatuksen putoaminen.

Tässä kontekstissa suomalaisessa politiikassa on tapahtumassa amerikkalaistyyppinen polarisaatio. Oikea reuna käyttäytyy hyvin oikeistolaisesti ja loittonee hyvinvointiyhteiskunnan ”sovun hengestä”. Kokoomuksen muutos on rakentunut osin tapahtuneen elinkeinorakenteen muutoksen päälle. Käytännössä tämä on ilmennyt tuloerojen kasvuna.

Meneillään oleva työmarkkinakierros on radikalisoinut osan työntekijöistä ja työntekijäjärjestöistä. Jonkinasteista vasemmistolaistumista sdp:n, vasemmistoliiton tai vihreiden linjauksissa on tapahtunut. Kysymys on kuitenkin enemmän ollut tulonjakotaistelusta ja keskiraskaasta oppositiopolitiikasta.

Polarisoituminen ei ole hyväksi valtakunnan asioiden hoidolle. Suomen tilanne ei salli repivää ideologista riitaa. On selvää, että oikeiston vahvistuminen radikalisoi myös vasenta reunaa. Yhtälössä on paljon liikkuvia osia, kuten esim. Hjallis Harkimo, joka on eräänlainen köyhän miehen Donald Trump: mies joka liiketoimiensa ohella hoitelee kansanedustajan työtä. Onko hän tulevan eduskuntatyön airut?

Polarisoituminen ei johtane suuriin puoluekentän muutoksiin. Kahtiajakautuminen lähinnä kärjistää mielipideilmastoa.

Oikeistofraktion tarkoitus on paitsi mitata kannatuksensa kesäkuun kokouksessa niin myös vahvistaa ja laajentaa omaa kannatuspohjaa kokoomuksen sisällä Mikä tarkoitus tällä kaikella on? Varmaankin kysymys on oikeasta valtataistelusta tai - niin kuin Stubb sanoi – kokoomuksen linjasta käytävästä väännöstä. Mutta olisiko kysymys myös huomionherättämiskampanjasta? Tärkeintä ei ole, mitä puhutaan, kunhan puhutaan. Voihan sisäisillä jännitteillä pedata puolueelle lisää kannatuspohjaa voimistuvan mielenkiinnon avulla.

Janis Joplin ja onnistumisen ongelma

Yle Teemalta tuli dokumentti Janis Joplinista ”Janis: Little Girl Blue” (2015), laulajasta, jonka uraa seurasin aikanaan 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun vaihteessa hyvinkin tarkasti. Olin oikeassa iässä ja oikeassa ”moodissa” ymmärtääkseni häntä, vaikka en tiennytkään tuolloin uran ja elämän yksityiskohtia. Noiden aikojen jälkeen tiedot ovat täydentyneet ja täsmentyneet moneen kertaan, ja laulajasta itsestään on tullut legenda. Mutta mitä on legendan takana? Miten sinne päästään? TV:n dokumentti teki kunnianhimoisen yrityksen päästä lähelle Janisin syvintä olemusta ja onnistui kohtalaisesti. Assosioin seuraavassa dokumenttia ja omia muisti- ja ajatuskuvioita yhdistellen.

Dokumentissa kuvataan kahta Janisia: urakeskeistä, mutta epävarmaa laulajatähteä ja toisaalta hänen henkilöään ja kokemusmaailmaansa. Janis Joplin, teksasilaissyntyinen keskiluokkaiseen perheeseen syntynyt laulajatar ei ollut mikään kaunotar, vaan opiskeluaikojensa ”kampuksen rumin mies”. Ajattelemattomat ja säälimättömät miespuoliset opiskelijat leimasivat hänet hyvin loukkaavalla tavalla. Ulkonäöllä ei pitäisi tietenkään olla merkitystä, mutta on sillä kuitenkin – jopa ratkaisevassa määrin tällaisen solvauksen jälkeen. Janisilla oli tapana pukeutua laulajan urallaan näyttävästi ”hepeniin”, ja joissakin kuvissa hän luo imagostaan ulospäin varsin näyttävän suurine laseineen.

Osa miehistä tunnusti kouluaikoina pelänneensä Janisia, tämä kun oli varsin hyökkäävä tavoitellessaan haluamaansa miestä. Ymmärrän niin, että Janis Joplinin henkilökohtainen kapina – ei niinkään yhteiskunnallinen – oli reagointia hyväksymättömyyden ongelmaan.

Janis muutti ahdasmielisestä Texasista Kaliforniaan ja kohtasi maailman, joka sopi hänen elämäntilanteeseensa. Hän on liki täydellinen esimerkki tuonaikaisen liberaalin maailman nuoresta, hippiehenkisestä rokkarista (tai popparista), joka halusi rikkoa rajat tai kahleet. Hän ei kuitenkaan ollut Jim Morrisonin kaltainen kapinoitsija, joka valehteli, että hänen kenraali-isänsä oli kuollut, koska ei halunnut tunnustaa, että tämä palveli Vietnamissa. Ei, Janis oli yhdeltä puoleltaan perhetyttö, joka tilitti kokemuksiaan kirjeissään kotiin.

Juuri noiden kirjeiden kautta dokumentti tarjosi näkökulman Janisin elämään: hänellä oli valtava tarve onnistua, saavuttaa menestystä ja ”lopettaa mokaaminen”. Perhesiteet pysyivät, vaikka Janisin elämä muuttui huumehoureiden kautta ajoittain helvetiksi. Kuitenkin hän oli myös hauskanpitäjä eikä kuolemaa halveksiva ajelehtija. Jälkikäteen hän oli ihmisten muistoissa molempia: surullisen hahmon ”rockin kuningatar” ja samaan aikaan villikko, joka piti hauskaa yhtyeensä jäsenten kanssa.

Vaihtuvat miesystävät olivat hänen tragediansa yksi osa: hän todella kiihkeästi halusi rakkautta, mutta syistä, joita on vaikea kattavasti määrittää suhteet yksi toisensa jälkeen katkesivat. Dokumentissa on välähdys Janisista esittämässä yhtä tunnetuimmista lauluistaan ”Cry Baby”. Se on sydäntäsärkevyydessään milteipä elämäkerrallinen tilitys haahuilevista miessuhteista ja läheisyyden tarpeesta, mutta samalla osoitus liki täydellisestä kyvyttömyydestä pitää yllä pysyvää suhdetta.

Yllättäen myös tuon ajan Talk Show -isäntä Dick Cavett paljastaa jotain sellaista Janisista, että heidän välillään oli muutakin kuin pelkkä isäntä-vieras -suhde.

Eräs dokumentin interventio laulajattaren elämään on suunniteltu ja toteutunut matka luokkakokoukseen Teksasiin. Janis oli tuolloin 1960-luvun lopulla jo suuri tähti. Joku saisi varmaankin melkoisen näytelmän, jos kuvattaisiin sitä hetkeä, kun Janis kuuluisana ja menestyvänä laulajana kohtasi koulukiusaajansa silmästä silmään.

Janisin laulajauran yksi onnellisista sattumuksista oli, kun hän kohtasi tulevan bändinsä Big Brother and the Holding Companyn. Toinen onnenpotku oli, että Janis yhtyeensä kanssa kiinnitettiin Montereyn musiikkifestivaalin esiintyjäkaartiin (Monterey Pop on kaikkien musiikkifestivaalien äiti) kesäkuussa 1967 . Tuon rock-konsertin tähtikavalkaadi oli hämmentävä jo silloisesta – mutta varsinkin tulevaisuuden – näkökulmasta: Jimi Hendrix, Otis Redding, The Mamas & the Papas, Jefferson Airplane, The Who jne. olivat joko tähtiä tai tekivät läpimurtonsa juuri noilla musiikkifestivaaleilla. Tulkitsen niin, että Jimi Hendrix edusti instrumenttipuolella sitä, mitä Janis Joplin solistipuolella. Sattuman oikku, että he löivät läpi Montereyssä?

Saamme kiittää tapahtumien taltioinnista kuuluisaa dokumentaristia D. A. Pennebakeria, joka tosin missasi Janisin ensimmäisen esityksen, mutta erilaisten vaiheiden jälkeen onnistui kuvaamaan toisen esityksen, jossa Janis lauloi hänen bravuurikseen muodostuneen Big Mama Thorntonin ”Ball and Chain” -kappaleen. Se oli yksi ikimuistettavista hetkistä noilla festivaaleilla. Janisin laulu oli kuin olisi vetänyt viilaa pitkin raastinrautaa, samalla kun jalka hakkasi lattiaa tuolla muistettavalla tavalla ja Pennebakerin lähelle viety kamera oli suunnattu juuri oikeaan paikkaan. Se oli suden hetki, jossa Janis sulautui juuri oikealla momentumilla Kalifornian vapaamieliseen ilmapiiriin. Keneltäkään ei tarvinnut pyytää anteeksi raastavaa laulutyyliä, joka monen mielestä ei ollut varmaan ollenkaan laulua perinteisessä mielessä.

Osasuurennos: Janis Joplin: Anthology.

Tuohon Kalifornian ilmapiiriin kuului oleellisena osana alkoholi ja huumeet, eikä kysymyksessä olleet mitkään marijuana- tai hashiskokeilut, vaan heroiinipiikit, joiden käytöstä tuli Janisille tapa. Hän ei koskaan päässyt irti kohtalokkaasta heroiiniriippuvuudesta, vaikka sitä vilpittömästi yrittikin.

Tässä vaiheessa tulevat mukaan omat muistikuvani Janis Joplinista. Lueskelin ahkerasti kotimaisia ja ulkomaisia (Melody Maker, New Musical Express) musiikkilehtiä ja jo varhain kiinnitin huomiota ”Cheap Thrills” -albumiin, joka keikkui pitkään älppärilistan kärjessä Yhdysvalloissa vuoden 1968 syksyllä. Se oli Big Brother and the Holding Companyn toinen albumi. Ensimmäinen oli julkaistu heti Monterey Popin jälkeen ja oli kohtalainen menestys. Minulla oli selittämätön tunne, että tässä oli jotain poikkeuksellista, mutta tosiasiassa pienen maalaiskunnan ympyröistä oli todella pitkä harppaus Kalifornian hippie-sekoiluun.

Minulle on jäänyt kuva, että Cheap Thrills oli koko Janisin uran suuri hetki. Vihdoin hän oli päässyt siihen, mitä oli tavoitellut koko lyhyen elämänsä ajan: hänestä oli tullut suuri tähti. Samalla karisivat suurimmat epäluulot itseä kohtaan. Kotiin lähti kirje: ”En olekaan kovin omituinen”. Suuret odotukset tuntuivat olevan edessäpäin. Levoton Janis Joplin ei kuitenkaan saanut sielulleen rauhaa. Onnen etsintä johti ehkä juuri tuolle ajalle ominaiseen ”onnistumisen ongelmaan”: suuri taloudellinen ja taiteellinen onnistuminen ei vapauttanut huumeista , levottomasta miehen etsinnästä, perheen perustamistarpeesta…….

Erehdyksiä sattui tasaisin välein. Yksi mokaaminen osui Woodstockin festivaaleille, niin paljon kuin hän ja yhtye niiltä Monterreyn jälkeen odottivatkin. Janis oli väsynyt ja humalassa toistaen juonnoissa itsestään selviä latteuksia.

Mutta sitten tärkeimpään eli musiikkiin….

Dokumentissa ei kovin tarkasti seurattu Janisin Diskografiaa, mutta viittaan tässä lyhyesti oleellisimpiin levyihin. Pian minullekin tulivat tutuksi Janisin järisyttävä versio Gershwinin ”Summertimesta” ja Monterrey-hitti ”Ball and Chain” ja monet muut. Big Brotheriin kohdistui jo alussa melko kova kritiikkiä, joka koski ahdistavasti yhtyeen soiton epäpuhtautta. Kun Janisin maine kasvoi, hän ikään kuin kasvoi ulos yhtyeensä vaikutuspiiristä. Läheinen yhtyekaveruus vaihtui etääntymiseksi, eikä vähiten sen takia, että Janis itsekin alkoi uskoa, että bändi ei ollut hänen tasollaan.

Näin jälkikäteen yhtyeen rosoisuus saattoi sittenkin olla lähellä Janisin ominta rock-minää. Seuraava melko vakiintumaton ryhmä Kozmic Blues Band (nimikin keksittiin vasta, kun yhtye oli ja hajonnut) koottiin Janisin tähteyden ympärille. Yhtyeellä tavoiteltiin ajan henkeen sopivaa suuremman orkesterin imagoa, eikä tästä vaiheesta tullut pitkäikäistä.

Albumi kuitenkin ilmestyi ja oli nimeltään ”I Got Dem Ol´ Kozmic Blues Again Mama”. Se merkitsi siirtymistä hard rockista soul/R&B -tyyppiseen musiikkiin. Levy sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta ylti silti miljoonamyyntiin.

Janis teki Euroopan kiertueen vuonna 1969. Lehtimiehet omaksuivat Janisista käsityksen, että hän on kovanahkainen rokkari, mutta joutuivat yllättymään, kun loukkaantumisherkkä perhetyttö Tukholmassa purskahti itkuun lehdistön kiusatessa häntä.

Seuraava ja Janisin viimeinen yhtye oli Full Tilt Boogie Band, joka lähti kiertueelle keväällä 1970. Syksyllä samana vuonna alkoi albumin nauhoitus tuottaja Paul Rothchildin johdolla. Rothchild oivalsi, että Janisin kanssa piti tehdä yhteistyötä tavoitteena ”äänen parempi hallinta”. Uusi Janis oli lähellä blues tai country rockia.

Janis Joplin Anthology: kappaleet.

Albumin nimeksi tuli ”Pearl”. Se oli valtava menestys, kuten myös siltä irrotettu sinkku, Kris Kristoffersonin ”Me and Bobby McGee”. Siinä vaiheessa Janis ei kuitenkaan enää ollut elossa. Hän kuoli 27-vuotiaana heroiinin yliannostukseen 4.10.1970. Janis koki saman kohtalon, kuin niin moni muukin legenda tuohon aikaan. Kuolema oli mielestäni vahinko, mutta milteipä väistämätön loppu Janisin elämäntavoilla.

Pearlilla on runsaasti muistettavia kappaleita, kuten ”Mercedes Benz” ja ”Get It While You Can”. Vakuuttavimmillaan Janis on kuitenkin Pearlin avausraidalla ”Move Over”. Vanha Joplinin tyyli on jalostunut hard rockin kultakimpaleeksi. Se on merkitty hänen omaksi sävellyksekseen, ja on mielestäni eräänlainen symboli koko rock-musiikille. Move Overissa on kiihkeä ja loppua kohden kiihtyvä, vyöryvä saundi. Voiko olla rokimpaa kappaletta?

Dokumentissa sanottiin, että Janis laajensi kuvaa naisesta. Ja hyvällä tahdolla hänessä voi nähdä taistelijan, jonka päämotiivi ei ollut hallita ympäristöä, vaan pitää itsensä koossa. Janis antoi tilaa myöhemmille naisartisteille: ei tarvinnut olla viehkeä seksisymboli, vaan saattoi vastata miesten aggressiiviseen haasteeseen rajulla naisenergialla.

Onnistumisen pakosta -ja lopulta myös onnistumisesta - muodostui Janisille ongelma. Se ei vapauttanut häntä lapsuuden turhaumista: kirjeet kotiin osoittivat, että äidin ja isän tyttö ei halunnut edelleenkään ”mokata”, tuottaa pettymystä vanhemmilleen. Ja kuitenkin hänen elämänsä päättyi onnettomasti kaiken menestyksen keskellä. Siitä hänen ei tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa enää kenellekään.

Liberaalin demokratian haasteet

Liberaali demokratia on valtiomuoto, yksi tunnetuista poliittisista järjestelmistä. Se on myös edustuksellinen demokratia, jossa kansa valitsee edustajansa kunnanvaltuustoon tai parlamenttiin jne. Perustuslailla rajataan enemmistön valtaa suhteessa vähemmistöön koskien yksilönvapautta ja kansalaisoikeuksia.

Liberaaliin demokratiaan kuuluvat monipuoluevaalit. Sen tunnusmerkistöön kuuluu myös itsenäinen tuomiovalta. Näin kai voitaisiin karkeasti määrittää liberaali demokratia.

Liberaalin demokratian tunnusmerkistön täyttää täysimääräisesti vain osa maailman maista. Siis silloin kun ehtona on molempien, sekä liberalismin että demokratian voimassaolo.

Itsekin kiistelty yhdysvaltalainen laitos Freedom House määrittää lähes 40 tarkentavalla määrityksellä liberaalin demokratian piirteitä. Kriittisellä otteella vain harva maailman maa varauksetta täyttää asetetut ehdot. Määritykset koskevat esim. ilmaisun- ja uskonnonvapautta, kokoontumis- ja yhdistymisvapautta, korruption määrää ja yksilön itsemääräämisoikeutta. Freedom Housen maakohtaisiin arvioihin on suhtauduttava terveellä epäilyllä. Määrittelyt muuttuvat hankaliksi, kun em. säännöistä poiketaan joiltakin osin. Jos siis järjestetään normaalit liberaalin demokratian mukaiset vaalit ja valtaan päässyt puolue käyttää valta-asemaansa - esimerkiksi parlamentin enemmistöä - hyväkseen ja rupeaa rajoittamaan kansalaisvapauksia, niin mistä silloin on kysymys? Esimerkiksi Puola ja Unkari ovat rajoittaneet liberaalin demokratian toimintaperiaatteita.

Demokratian hyväksyminen vallitsevaksi valtiomuodoksi vaatii pitkäjänteisyyttä ja sitä nykyisessä kiihkeässä elämänrytmissä ja monien eri suuntaan käyvien mielipiteiden kirjossa on näköjään vaikeaa sulattaa. Liberaaliin demokratiaan liitetään helposti määre ”riitelevä” tai ”poliittinen peli”. Näin tapahtuu myös läntisissä demokratioissa ja siksi populistiset, usein äärioikeistolaiset liikkeet ovat haastaneet liberaalin demokratian ja saavuttaneet kannatusta. Autoritäärisyyden ihannoinnilla halutaan osoittaa nykyjärjestelmän mahous: tulisi valistunut diktaattori ja panisi asiat kuntoon!

Otetaan tästä esimerkki.

Itä-Euroopan maita tarkasteltaessa hämmentää niiden noudattama käytännön politiikka. Tulee mieleen Euroopan itäpuoliskon 1930-luvun diktatoriset hallinnot ja niitä seurannut sosialismin epädemokraattinen kausi 1940-luvulta alkaen. Tuntuu joskus siltä, että mikään ei tänäkään päivänä ole muuttunut noista päivistä, vaan autoritäärinen hallinto on edelleen vallitseva. Mitään kiitollisuutta lännen tukea kohtaan ei idässä osoiteta, vaan noudatetaan itsekästä politiikkaa. Yhteisin pyrintöihin kuten pakolaisongelman hoitoon ei ryhdytä, vaan velvoitteista lipsutaan, vaikka toisaalta ollaan mielellään EU:n jäseniä. Otetaan siis rusinat pullasta ja jätetään sotkut muiden kontolle.

Liberaali demokratia voidaan määrittää myös sen vastavoiman kautta. Tämä vastavoima on nimeltään fasismi. Tällä termillä halutaan rajata pois kaikki se, mitä liberaali demokratia ei ainakaan halua olla.

Fasismi voidaan määrittää kansallismielisyydeksi, väkivaltaan valmiiksi radikalismiksi (joko suoraan tai epäsuorasti) ja yllyttämiseksi väkivaltaan (vähätellen sitä).Usein fasismi määritetään siten, että ”kansakunnan jäseneksi” hyväksytään tietyn kulttuuripiirin tietyn värinen henkilö. ”Oikea kansakunnan jäsen” saa sitten nimen, esim. ”arjalainen”. Suomessa muodostettiin aikoinaan fasistinen termi ”kansankokonaisuus”.

Aiemmassa kirjoituksessani lainasin suomalaista fasistia Martti Pihkalaa, joka totesi, että ”sairaat riistävät elämän terveiltä”. Eikä hän tarkoittanut – sinänsä kuvottavasti - pelkästään fyysisesti tai henkisesti sairaita vaan ”terveen mallista” poikkeavia. Tästä ei ole pitkä matka vaikkapa pääkallon ulottuvuuksien mittaamiseen ”sen oikean” kansakunnan jäsenen määrittämiseksi. Sairaita ovatkin lopulta ne, jotka eivät täytä epätieteellisin kuvitelmin määritettyjä ”terveen” piirteitä.

Itse itsensä epävarmoiksi kansakunnan jäseneksi tuntevat sortuvat - kuten Tarmo Kunnas kirjassaan kuuluisasti totesi - ”fasismin lumoukseen”. Fasismi nappaa otteeseensa niin älymystön jäseniä kuin työläisiäkin. Ainoa ero taitaa olla se, että älymystö taktikoi ja menee usein mukaan sitten, kun ”voittaja on selvillä”.

Liberaali demokratia ei ole erikseen älymystön, keskiluokan tai työväestön liike. Se pyrkii olemaan yhteinen alusta kaikille toimijoille. Usein se kuitenkin mielletään vastustajien taholta itseään parempina pitävien ihmisten yhteisöksi.

Entä mitä tapahtuu vaikeuksien keskellä? Liberaalin demokratian itsepuolustus pettää usein kriisitilanteissa. Se koetaan voimattomuuden lähteeksi, jota arvostellaan tehottomasta moniäänisyydestä.

Eliitti arvostelee liberaalia demokratiaa enemmistön diktatuurista, ja nyt ei vähemmistöllä tarkoiteta pienituloisia syrjittyjä ihmisiä vaan kansakunnan kellokkaita.

Yhtä lailla köyhä väki näkee liberaalin demokratian ylenkatsovan vähäosaisia. Vaaleissa annetut äänet kelpaavat, mutta niillä ei ole käyttövoimaa. Edustuksellinen demokratia liberaalin demokratian käyttövoimana on pidemmällä aikavälillä menettänyt merkitystään. Äänestysprosentit laskevat, ihmiset kaipaavat suorempia vaikuttamiskeinoja. Mutta eivät toisaalta kansanäänestyksetkään – kansainvälisten esimerkkien valossa – saa kansalaisia liikkeelle kuin aniharvassa kysymyksessä.

Usein liberaalin demokratian säilyttämisen peruste on, ettei parempaakaan ole tarjolla. Eihän se kovin hyvä peruste ole.

”Liberaalia demokratiaa” arvosteltaessa korostuu nykyisin käsitteen ”liberaali” osa. Liberaaleiksi leimataan vastustajien taholta suvakit, kommunistit, kulttuurimarxilaiset, seksuaalivähemmistöt, feministit sekä monikulttuurisuuden ja maahanmuuton kannattajat . Näitä ryhmiä ei mielletä oikeasti monenkirjavaksi suvaitsevaistoksi, vaan itseään parempina pitävien ihmisten suljetuksi yhteisöksi. Liberaali demokratia on saattanut saada tartunnan näistä ”epätoivottaviksi ” koetuista ryhmistä ja leimautunut itsekin jotenkin epäilyttäväksi.

Aikamme suuri ongelma pakolaiskysymys on muodostunut todelliseksi haasteeksi demokratialle. Suvaitsevat ihmiset edustavat ratkaisun humaania aspektia, mutta eivät pysty ratkaisemaan itse ongelmaa, koska se vaatisi huomattavan väkivaltaista poikkeamista liberaalin demokratian periaatteista. Ollaan ikään kuin jääty liberaalin demokratian vangiksi.

Liberaalia demokratiaa arvostellaan kyvyttömyydestä ratkaista aikamme suuria poliittisia tai yhteiskunnallisia ongelmia. Silloin annetaan kiertokautta ymmärtää, että ongelmilla on jotensakin yksinkertainen ratkaisukeino, jota ei vain osata käyttää demokratian moniäänisyydestä johtuen. Ei ihan näin. Väitän, että ongelmat alkavat heti, kun nämä toisinajattelivat kertovat yksinkertaisen ratkaisunsa. Siitä vasta haloo syntyy.

Liberaali demokratia pelastuu hellittämättömän muutosryhdistäytymisen avulla. Kaikki keinot on perattava, mutta tämän blogin alussa esitetyistä perusperiaatteista tinkimättä.

Me oikeassa olijat

Viime aikoina on taas ilmennyt epidemia, joka nostaa esille – niin nyt kuin usein ennenkin – oikeassa olijoiden harvalukuisen, mutta pätevinä itseään pitävien joukon. Näitä henkilöitä ovat Carl Haglund, jolle on nyt selvinnyt, että edellinen hallitus oli harhateillä (siis noin vuosi sitten väistynyt hallitus). Sitten meillä on Hjallis Harkimo, joka on aina tiennyt, että muut ovat väärässä (paitsi Sauli Niinistö, Iiro Viinanen ja Paavo Lipponen). Edelleen meillä on Aki Kangasharju, joka säännöllisin välein kertoo, että Suomi on toivoton tapaus. Kumma, kun ihmiset eivät usko! Ja onhan meillä vielä Eija-Riitta Korhola, joka tuntee syvää myötätuntoa puolueensa poliitikkoja kohtaan, jotka ovat joutuneet toimimaan jossain riemunkirjavassa hallituksessa. Tosin meille on kerrottu jo hyvissä ajoin, että tuo hallitus (Katainen) oli ainoa mahdollinen. Edellä esitetyn listan täydentää professori Matti Viren, joka näkee myös kaiken tehtävän väärin, ja joka kertoo vielä, miten asiat on tehtävä, jotta ne tehdään oikein.

Kumma kyllä asioita ei ole vieläkään onnistuttu hoitamaan, vaikka meillä on huippuluokan neuvonantajia.

Listaan on pakko lisätä vielä Pekka Tikka, joka niputtaa kaikki edellä luetellut pahanilmanlinnuiksi, joiden kuuluu saada kuulla kunniansa. Olen siis myös oikeassa olija.

Kaiken kaikkiaan meillä on melkoinen joukko besserwissereitä, jotka ovat turhautuneet, kun melko selkeitä asioita ei ymmärretä hoitaa pois tieltä. Ketkä ovat pääsyyllisiä? No, ilman muuta poliitikot. Jossain taustalla ovat toki virkamiehet, jotka johdattelevat poliitikkoja harhaan.

Poliitikkojen ongelma on, että he pyrkivät tulemaan valituksi uudelleen – näin on kerrottu korkealta EU-taholta. Muutoinhan he tekisivät poikki ja pinoon -päätöksiä. Pienenä vihjeenä kerrottakoon, että historiassa on lukematon määrä valtionpäämiehiä ja poliitikkoja, joiden ei ole tarvinnut miettiä uudelleen valintaa kuin korkeintaan muodollisessa mielessä. Demokratiaa he ovat tarvinneet enintään itse tekemiensä valintojen sinetöijäksi. Eri asia on, että päätökset eivät silti ole osuneet kohdalleen. Päinvastoin on ajauduttu umpikujaan demokratian puutteen takia. Onkohan demokratiassa kuitenkin joku salattu asioita eteenpäin vievä piirre, joka ei avaudu ihmisille.

Useimmat edellä mainituista eivät viitsi mainita tavallisia ihmisiä, jotka ”hankaloittavat” asioiden järkevää hoitoa ajaessaan omia ja kanssasisarilleen ja -veljilleen tärkeitä asioita. Kaiken kukkuraksi nämä ihmiset liittoutuvat yhteen ja muodostavat ammatillisia edunvalvontaelimiä, joita sanotaan yhteisellä nimellä ammattiyhdistysliikkeeksi. Ay on kaikkien edellä mainittujen tahojen yhteinen vastustaja. Ammattiyhdistyksissä ei ymmärretä, että em. asiantuntijat ovat jo päättäneet - ainakin mielikuvissaan - asioista enemmän tai vähemmän demokraattisesti valittujen elimien puolesta. Päätökset olisi vain ymmärrettävä siunata.

Yksi selitys, jota tarjotaan edelliseen vastaukseksi on, että tavalliset ammattiyhdistysten jäsenet ovat järkeviä, mutta johto on mätä.

Turhautuminen leimaa edellä esitettyjen ihmisten tuntemuksia. Olisi kiihkeä halu tehdä viisaita päätöksiä, mutta vähemmän järkevät ihmiset estävät etenemisen. Vaikeuksien keskellä syyllistäminen nousee keskeiseksi motivaation lähteeksi.

Liberaalin demokratian toimivuuden peruspiirre on, että kyseiset henkilöt voivat päästää pihalle pahan tuulensa, ilman että heillä on vaaraa joutua viranomais- tai poliittisen syrjinnän kohteeksi. Sama liberaali demokratia, joka sallii vähemmän fiksut päätökset, mahdollistaa kyseisten henkilöiden sananvapauden.

Nyt on kriisi päällä. Rohkenen ihmetellä, miksi tässä tilanteessa maltti loppuu ja hoikanpuoleiset kompromissit eivät kelpaa. Paha olo on johdettavissa osittain kansakunnan huonosta voinnista, mutta vähintään yhtä paljon syytöksissä on pahansuopaa liioittelua.

Single vai LP – mikä on ”levy”?

Minulla on runsaasti vanhoja vinyylilevyjä, joita kuuntelen aina silloin tällöin. Onhan vanha kunnon ”levari” vielä tallella. Harmittelen joidenkin levyjen katoamista muuttojen ym. yhteydessä. LP-levyjen ostohinkuni osui progressiivisen rock-musiikin nousun yhteyteen 1970-luvun vaihteessa. Minun on hyvin vaikeaa hahmottaa levymyynnin kehitystä kokonaisuudessaan, mutta oman kokemuksen kautta voin kuitenkin kertoa jotakin.

Jo se, että asuin maalaiskunnan kirkonkylässä oli tietty este hankkia levyjä massiivisesti. Eikä rahaakaan tahtonut olla ylen määrin. Yritin hankkia tunnetun brittibändin LP:n suoraan Englannista 1960-luvun lopulla, levyt kun olivat huomattavasti edullisempia Englannista hankittuna. Katalogi oli aivan asiallinen. Kansallisosakepankin johtaja (asia meni pankinjohtajalle saakka) levitti kätensä: liian vaikeaa valuutoilla operointia. Olen vieläkin varma, että nuoren kaverin pyyntö oli liian helppoa sysätä sivuun.

Minulla on vieläkin usean kymmenen vinyylin kokoelma pääosin noina aikoina ostettuja levyjä (tuoreempiakin on toki joukossa). En aio myydä niitä mihinkään.

1960-luvun puolessa välissä minun ”levyni” oli single. Ja niin se oli muidenkin osalta. LP-levyjäkin toki julkaistiin, mutta monet niistä olivat kokoomalevyjä pohjalta ”Greatest hits”. Muistan Jesus Christ Superstar -albumin (1970), joka käynnisti varsinaisen Jeesus-buumin. Kaiken Jeesus-kohun jälkeen englantilainen johtava musiikkilehti Melody Maker irvaili vielä yhdestä LP:stä, kokoomalevystä, jonka nimi oli ”Jesus Christ´s Greatest Hits”.

Radion top-ten ohjelmat olivat singlelistojen kelausta. Ei 1960-luvulla ollut epäselvää, mikä oli levy, joka möi. Se oli kaksipuoleinen single. Tuon ajan single-levymyynti oli hirmuista: suosittujen artistien levyjä myytiin miljoonittain. Yhdysvalloissa Billboardin hot-100 listan kymmenen kärkisinglen joukossa oli viikottain useita miljoonamyyntiin yltäneitä levyjä.

Vanhalla gramofonilla soittelin jo 1960-luvun alussa levyjä enoni maatilalla. Silloin tuli vastaan EP-levy, jolla oli useimmiten neljä kappaletta. EP:t olivat suosittuja erityisesti Englannissa. Beatlesien ja Rolling Stonesien alkuvuosien EP-levyillä oli kova kysyntä. EP-levy katosi levykauppojen hyllyiltä joskus 1960-luvun puolessa välissä suurin piirtein samaan aikaan kun LP: suosio alkoi kasvaa.

Erityisesti vuonna 1967 ilmestynyt Beatlesien Sgt. Pepper´s Lonely Hearts Club Band -pitkäsoittolevy nosti sekä LP:iden myyntiä että arvostusta. Sen jälkeen monien huippu rock-yhtyeiden levyt olivat musiikillisia kokonaisuuksia. Niiden taiteellinen arvo nousi ennennäkemättömäksi.

Vieläkin harmittaa, kun tämän päivän juonnettujen musiikkiohjelmien toimittajat puhuvat jonkin 1960-luvun artistin ”levystä”, tarkoittaen single-julkaisua. He puhuvat kuitenkin ”levynä” LP:stä, jolle single sijoitettiin sitten joskus, kun artistilla oli jotain pantavaa LP:lle. Oikein on puhua ”levystä” singleä tarkoittaen, sillä se julkaistiin likipitäen aina ensin. Toimittajan mainitsemalle LP-levyllä tuo single ilmestyi vasta pitkän ajan kuluttua, ehkä lopulta vasta sille ”Suurimmat hitit” -älppärille. Pieni asiahan tämä on maailmankaikkeudessa, mutta historian miestä harmittaa historiattomuus!

Eräs valtava kokemus varsinkin LP-levystä puhuttaessa oli kansikuvataide. Tässäkin on syytä mainita uraa uurtavana Beatlesien Sergeant Pepperin kansi. Se oli suurenmoinen katseenvangitsija suurmiesten kuvineen. Sitä saattoi ahmia koko levyn kuuntelun ajan. On sääli että nykyinen suoratoisto ei mahdollista kokoavaa taidenautintoa. Muistan itse, kun hämmennyin Santanan Abraxas -albumin kansikuvasta, jossa oli Herman Hesse -viittaus. Se oli sekä kansikuvan että albumin sisällön osalta suuri seikkailu.

Parhaimmillaan levykansio oli kotelo, johon oli painettu kappaleiden sanat ja muuta materiaalia.

Historian aaltoliikkeen seurauksena 1960-luvun single-villitys vaihtui 1970-luvulla LP-invaasioon. Kieltämättä syntyi tilanteita, jolloin artistilla ei oikeastaan ollut riittävästi ainesta pitkäsoittolevyyn, mutta pitihän se tehdä, kun ”levy” merkitsi LP:tä. Pääosin kokemukset olivat kuitenkin positiivisia. Varsinkin 1970-luvun alusta muistan progressiivisen rockin kultaisilta päiviltä, kuinka bändin piti julkaista mestariteoksensa LP-levyllä tai kasettina.

Minulle pitkäsoittolevyt olivat kuuntelun hartaushetkiä. Levyjä kuunneltiin kerta toisensa jälkeen. Järkytyksekseni luin jostain amerikkalaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan yhtä ”levyä” kuunneltiin keskimäärin 1,2 kertaa eli siis suurin piirtein kertakuuntelun jälkeen levy unohdettiin johonkin. Nykyisen musiikin suoratoiston aikana LP-levymyynti esimerkiksi Englannissa on murto-osa muutaman kymmenen vuoden takaisesta myynnistä. Jos oikein muistan niin Englannissa koko vuoden LP-myynti on niin vähästä, että likipitäen yksi ainut levy vanhoina hyvinä aikoina saattoi peitota koko vuoden nykymyynnin.

Olemme siirtyneet takaisin ”single-aikaan”, yksittäisten kappaleiden kuunteluun. Jopa EP-levy on tulossa uudelleen.

Myynti ratkaisee. Sinkkujen teko loppui aikoinaan myynnin vähyyteen ja vaihtui parhaiden albumien käsittämättömään multimiljoonamyyntiin. Nyt suoratoisto on tuhonnut pääosan albumi- ja CD-myynnistä.

HS:ssä olleen jutun (Ilkka Mattila: ”Pop-tähdet eivät tarvitse albumeita”) mukaan ”Hittimusiikissa albumi oli (on) mielekäs ainoastaan hittikokoelman alustana”. Joka johtaa ajatukseni jälleen kymmenien vuosien takaisiin kokemuksiin. Kuitenkin muunlaistakin kehitystä on havaittavissa. Mielenkiintoista. Vaikuttaa siltä, että monista muista yhteyksistä tuttu polarisaatioilmiö on levinnyt levybisnekseenkin: yleensä ei myydä juuri mitään, mutta sitten kun myydään, ovat määrät valtavia.

Tänä päivänä minäkin risteilen YouTubessa nauttien musiikista, josta minun ei tarvitse kantaa huolta saako artisti osansa tästä. Tämä on nykyisen suoratoiston pimeä kohta. Vanhoina hyvinä aikoina saattoi tietää, että säveltäjät ja esittäjät saivat korvauksen myynnin mukaan.

Vinyylien myynti on nousussa jälleen. Vielä on vaikeaa sanoa, kuinka pysyvästä ilmiöstä on kysymys. Retrohengessä asiaa lähestytään ainakin vanhojen LP-levyjen osalta, mutta uusiakin näköjään myydään.

Vinyyli on ”tavara”. Sitä on mukava hypistellä. Sen sisältämä tarina alkaa ja päättyy johonkin.

On vältettävä asettumista joko idän tai lännen puolelle

”Minusta on harmillista, että Suomelta lähestulkoon puuttuvat sellaiset päättäjät, joilla olisi voimakas Venäjä-konteksti, eli jotka ovat siellä tehneet töitä ja tuntevat ympäristön”. Näin totesi Finnairin ja SRV:n entinen toimitusjohtaja Jukka Hienonen Ylen ”Kova Talous” -haastatteluohjelmassa vastikään. Lähes samaan aikaan Helsingin Sanomien pääkirjoitus ”Pakotelinja säilyy myös paineissa” (21.3.2016) oli laadittu siten, että siinä tukittiin lähes kaikki etenemistiet, mitä idänkaupassa voisi olla:

-Viljelijöitä ei pidä tukea idänkaupan pakotteita raottamalla.

-Suomen pitää pysyä irti niiden maiden politiikasta, jotka hakevat vaihtoehtoja pakotepolitiikkaan.

-Suomen pitää seurata Saksaa pakotelinjauksissa – periksi ei saa antaa.

-EU:n ja Yhdysvaltain pakotekoordinaation tulee pitää.

-Suomen ei pidä miltään osin poiketa EU:n pakotelinjasta.

HS ei sanallakaan tue mahdollisuutta, että Suomi työskentelisi taustalla pään avaajana EU:n ja Venäjän suhteissa.

HS:n pääkirjoituksessa 22.3.2016 yritetään luoda kuvaa pakotteiden ulkopuolisista Venäjän ja Suomen suhteista. Oikein mitään ei jää käteen. Kuitenkin kiinnitin huomiota, että suhteet halutaan nähdä tiukasti erossa vanhasta Venäjä-suhteesta. Halutaan siis sanoa, että vanhaan ei ole paluuta, olemme pysyvästi länttä ja määritämme suhteemme läntisestä näkökulmasta käsin.

Toisenkinlaisia näkemyksiä onneksi on.

Ajattelisinko pakotelinjauksista eri tavalla kuin HS ja Suomen valtio tekevät? En perusperiaatteita kyseenalaistavalla tavalla. Kuitenkin HS:n linja on täysin lännettynyt eikä ota huomioon esimerkiksi Hienosen hyviä kommentteja. Olemme todella etääntyneet kauas Venäjä-suhteiden parhaista ajoista. Hienonen harmittelee, että idäntuntemusta ei löydy enää ministereistä, suurlähettiläistä tai kenraaleista. Varteenotettavaa kritiikkiä!

Erityisen huomiota herättävä nykyinen tilanne on, kun sitä vertaa pitkän aikavälin kaupankäyntivolyymiin. Meidän suurimmat Venäjä-kaupan syöksymme ovat osuneet aikoihin, jolloin muutoinkin on vaellettu syvässä alhossa (1990-luvun alku ja finanssikriisin jälkinen aika). Nämä vastoinkäymiset ovat syventäneet talouden alamäkeä.

Stubb jo lipsautti, että ”Krim on menetetty”, joka on kuitenkin yksi EU:n pakotepolitiikan kulmakivistä: pakotteet ovat voimassa paitsi Itä-Ukrainan niin myös Krimin miehityksen takia! Mutta eihän Stubb sitä tarkoittanut, että tosiasiat on myönnettävä ja kauppaa avattava. Ei sinne päinkään. Pääsipähän sanomaan sen, mikä on muutoinkin myönnettävä.

Itä-Ukrainan laiha sopu lienee välttämätön edellytys etenemiselle. Sen osalta tilanne on jähmettynyt muuttumattomaksi.

Sitran Timo Hämäläinen puhuu (Venäjään tosin viittaamatta), että Suomi tarvitsee enemmän kilpailevia näkemyksiä ja avointa vuorovaikutusta. Vaikka hän ei Venäjää mainitsekaan soveltaisin itse hänen näkemystään Venäjä-kauppaan. On tietenkin mahdollista, että taustalla tehdäänkin työtä näiden asioiden parissa, mutta julkisuuteen mahdolliset taustakeskustelut eivät näy.

Esko Aho korostaa, että on vältettävä yksipuolista asettumista idän tai lännen kannalle. Juuri tämä yksipuolinen näkemys heijastuu HS:n pääkirjoituksesta. On valitettavaa, että suomalainen eliitti on omaksunut tämä ajattelun niin laajalti. Ei riitä, että sanotaan, että ”Venäjä on meidän naapurimme, johon meillä on hyvät suhteet”. Tarvitaan konkreettisia osoituksia, että jotain tapahtuu.

Myös Aho on sidoksissa pakotepolitiikkaan. Hänen asemansa venäläispankin hallinnossa kävisi mahdottomaksi – lännestä tulevan paineen takia - jos hän kyseenalaistaisi pakotteet.

Presidentti Niinistön Venäjä-linja on selvästi itsenäinen. Hän on säilyttänyt kahdenkeskeisyyden suhteissa eikä vetäydy muiden poliitikkojen tapaan pelkästään EU-periaatteiden taakse. Viimeisin osoitus tästä oli, kun hän Venäjän vierailullaan kutsui Putinin Suomeen. Hyvä avaus.

Muutoin vierailusta tihkuneet tiedot eivät olleet ihan sitä, mitä odotin. Energia-alan mahdolliset investoinnit ja ydinvoimalan saama lainaraha samoin kuin rajakysymysongelmien ratkaisujen vahvistaminen ovat sinällään hyviä asioita, mutta olivat aika pitkälle jo tiedossa. Ehkä kaikkea ei ole vielä kerrottu?

Natosta puheenollen

Suomelle ollaan laatimassa ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa, johon liittyy erillinen Nato-selvitys. Keskustelu on selvästi vilkastumassa. Sen näkee mm. eri tahojen pyrkimyksenä vaikuttaa kansalaisten mielipiteeseen. Olen pannut merkille erityisen aktiivisuuden Naton kannattajien keskuudessa. On meneillään eräänlainen vyörytys mielipiteiden käännyttämiseksi Naton kannalle.

Sopivasti lännettynyt Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves ilmestyi vastikään TV-ruutuihin varoittamaan, ettei Natoon mennä vasta hädän hetkellä – voi tulla täystyrmäys pyrkyrille. Hän esittää asian ikään kuin joku olisi esittänyt jotain tällaista.

Jos mitään yllättävää ei ole viime aikoina tapahtunut, pysyvät Suomen keskusta, sdp, vasemmistoliitto ja merkittävä osa vihreistä liittoutumista vastustavalla kannalla. Perussuomalaisista osa vastustaa Natoa selkeästi, vaikka puolueen puheenjohtaja ja puolustusministeri kaivavatkin kuoppia ulostulolleen. Millaiselle, se jää nähtäväksi?

Naton kannattajat luovat kuvaa vastustajista, että he estävät keskustelua, tai että Natosta ei haluta puhua (lue: ei haluta puhua heidän mieleisellään tavalla). Kukaan ei ole estämässä keskustelua. Naton kannattajat kokevat nöyryyttävänä, että kansalaisten enemmistö on Nato-liittoutumista vastaan ja projisoivat vastustajiin kuvaa, jonka mukaan he ovat ”harmaalla vyöhykkeellä” tai tietämättömiä, mistä on kysymys. Tämä on ihmisten aliarvioimista.

::::::::::::::::::::::::::

Tilanne näyttää juuri nyt selvältä. Kansalaisten selkeä enemmistö on Nato-liittoutumista vastaan. On kuitenkin syytä käydä läpi eräitä viime aikojen tapahtumia, jotka liittyvät liittoutumiskysymykseen. Mitä tekee Venäjä? Se on vetäytymässä Syyriasta merkittävässä määrin. Syitä arvuutellaan. Mielestäni tässä on oleellista, että Venäjän väitetty lineaarinen eteneminen, ensin Krim, sitten Ukraina , sitten Syyria, sitten…. on osoittautunut spekulaatioksi. Päinvastoin näyttää siltä, että Venäjällä on hyvin rajatut päämäärät asettamissaan tavoitteissa.

Trollikohu jatkuu. Eniten minua tässä trollikeskustelussa ihmetyttää, että ”vaikuttaminen” nähdään täysin poikkeuksellisena. On selvää, että nykyaikainen tiedonvälitys tarjoaa paljon laajemmat mahdollisuudet propagandan levittämiseen kuin menneet ajat, mutta propagandan luonne on edelleen samanlaista kuin takavuosikymmeninä. Sen merkitystä nähdäkseni liioitellaan. Sillä voidaan taivutella joitakin herkkiä yksilöitä, mutta laajempi vaikutus jää vähäiseksi.

”Venäläinen Sputnik lopettaa suomen-, ruotsin-, norjan-, ja tanskankieliset uutiset”, kertoivat tiedotusvälineet äskettäin. Sputnikin herättämään alkuhälyyn verrattuna lopettaminen meni ikään kuin ohi tiedotusvälineiltä. Se, että Venäjä käyttäytyy odotusten vastaisesti ja poistuu markkinoilta ei näytä olevan mikään uutinen, mutta sen tulo mediamarkkinoille oli.

Syynä oli menestyksen puute. Suomalaiset eivät halua kuulla venäläisten ambivalenttia tai propagandistista näkökulmaa asioihin. Jos uutistoimisto Sputnik olisi aidosti pyrkinyt tiedonvälityksen monipuolistamiseen, olisi sillä voinut olla jotain mahdollisuuksia , mutta tällaisenaan sen eväät oli syöty nopeasti.

On mielenkiintoista kuulla joskus Yhdysvalloista muunkinlaista Nato-viestintää kuin mitä saadaan sotaa lietsovilta thinktankeiltä. CNS-ajatushautomon Egle Murauskaite ja Miles Pomper ihmettelivät Suomen vierailullaan ulkoministeriön seminaarissa, miten paljon Baltian maiden pelot saavat kaikupohjaa Suomessa. He toteavat, että tilanne Suomen ja Baltian maiden välillä on erilainen (eikä Baltiaankaan kohdistu näköpiirissä olevaa uhkaa). He toteavat yksiselitteisesti, että Venäjän olisi vielä hullumpaa hyökätä Suomen kaltaiseen maahan kuin Baltiaan.

Mitään niin järjetöntä kuin Viron aikomus rakentaa aita (”maailman uudenaikaisin raja”) Venäjän vastaiselle rajalle en tunnista. Mitään näin vanhanaikaista en voinut odottaa. Aivan tietoisesti rakennetaan ”muuria” kanssakäymisten esteeksi. On valitettavaa, että virolaisella hysterialla on kantopintaa myös meillä.

On huomattava, että jonkin tahon (joidenkin tahojen) on synnytettävä edellä mainittua pelkoa, muutoin asiantuntijavieraiden ei tarvitsisi torpedoida ”pelokkaita odotuksia”. Nuo tahot ovat meille asiaa seuraaville tuttuja: osa mediasta, UPI, monet ns. sotilas- ym asiantuntijat meillä ja muuualla, somessa esiintyvät kauhumaalaajat, osa poliitikoista jne.

Hysteria ja panikoiminen ovat monesti syy- ja seuraussuhteiden katalysaattorina. Luodaan kuva uhkaavasta hirviöstä ikään kuin normaalioloissa täysjärkiset ihmiset olisivat tulleet kaistapäisiksi. Jos tämän kaltaisen hysteriaketjureaktion annetaan edetä riittävän pitkälle, on seurauksena varmasti sota. Siitä on paljon näyttöjä historiasta.

Oma lukunsa ovat teoriat, jotka perustuvat ”historian itseään toistavaan” saagaan. Tarkoitan esimerkiksi München 1938 -syndroomaa, joka on sekoittanut monen ihan järkevältä kuulostavan ihmisen pään. Sivuutan tässä Vietnamin ja dominoteorian moneen kertaa esittämäni esimerkin. Samaa allegoriaa käytti Anthony Eden Suezilla 1956: Hitler oli tällä kertaa nimeltään Gamal Abdel Nasser. Tämä ilmestyskirjan peto uhmasi Ranskaa ja Englantia ja kansallisti Suezin kanavan. Diktaattori piti pysäyttää ennen kuin hän pala kerrallaan nappaisi haltuunsa Lähi-Idän. Neuvostoliito ja Yhdysvallat yhdessä (!) keskeyttivät Englannin, Ranskan ja Israelin intervention. Ja kaikki tämä ”München 38” -kauhukuvien maalailujen jälkeen. Eden - tuo Winston Churchillin uskomattoman lupaava kruununprinssi - vetäytyi politiikasta häpeään lopullisesti.

Tony Blair sotkeentui konsepteissaan Irakissa vuonna 2003 valheellisten joukkotuhoasetietojen harhaanjohtamana ja käynnisti sodan Yhdysvaltojen kanssa. Blair kaivoi perusteluna esille ”München 38:n” Tällä kertaa hirviödiktaattorin roolissa oli Saddam Hussein, joka piti pysäyttää heti eikä jäädä odottelemaan hänen tyranniansa jatkotoimia. Varmuuden vuoksi Blair totesi vielä, että ”historia on meidät vapauttava”. Ei vapauttanut, vaan tapahtumasarja tuhosi Tony Blairin valtiomiesuran aivan kuten Anthony Edenillekin kävi.

Milloinkahan me opimme olemaan ottamatta oppia historiasta hätiköiden.

Toivoton tapaus vai ei?

Paavo Lipponen rikkoi jälleen mediakynnyksen reippaasti kohdistamalla kovan kritiikin Nordean lehdistötiedotteeseen, jonka otsakelainaus ”Toivoton tapaus” viittasi Suomen taloudelliseen tilanteeseen. Lipposen väitteet ovat hyvin lipposmaisia enkä itse käyttäisi noin roisia kieltä varsinkin, kun osa hänen esittämistään väitteistä on kuultu huhuna tai toisen käden lähteistä.

Silti Nordean tiedote on mielestäni tyypillistä nykypäivän asiatonta linjaa, jossa uutinen myydään otsakkeella kansalaisille. Tosin sisältökin oli asenteellisesti mustanpuhuva.

Käyn läpi joitakin kriittisiä kohtia taloutemme arviointikriteereistä. Yksi näistä on puuttuva mahdollisuus ulkoiseen devalvointiin, joka on fakta. Kun tämä ei ole mahdollinen käännetään keskustelu sisäiseen devalvointiin eli palkkojen alentamiseen tavalla tai toisella.

Ns. kilpailukykysopimuksessa (oikeammin laajennetussa työmarkkinasopimuksessa) on sisäisen devalvaation elementtejä. Nämä eivät kuitenkaan arvostelijoille riitä. Tämä on johtanut siihen, että kritisoijat yrittävät mollata kilpailukykysopimuksen liian mietona tai peräti toimimattomana.

Oikean eliksiirin siihen toisi arvostelijoiden mukaan paikallisiin sopimuksiin sisällytettävä mahdollisimman laaja liikkumavara sopia palkoista paikallisesti, siis muutoinkin kuin yrityksen ollessa kriisissä. Tämä taas on työntekijätahojen suuri pelkojen kohde, jota ekonomistit eivät noteeraa, koska heiltä näyttää puuttuvan yhteiskunnallinen aspekti arvioistaan.

Hallituksen on pakko ottaa huomioon työmarkkinajärjestöjen tahtotila. Vaara, että palkkojen liikutellaan sumeilematta (alaspäin) on erittäin suuri. Vapaa markkinaehtoinen palkanmuodostus on työnantajalle houkutteleva kilpailukeino. Siksi työntekijöiden edustajien kammo palkanalennukset mahdollistaviin paikallisiin sopimuksiin on huomionarvoinen asia.

Viittasin juuri aiemmassa blogissani Yhdysvaltain malliin, jossa markkinat ovat liikuttaneet palkkoja vapaasti (minimipalkka on, mutta se on hyvin alhainen) useiden vuosikymmenien ajan. Koko meneillään olevien presidentinvaalien johtava teema on käsittääkseni ihmisten turhautuminen paljon puhutun amerikkalaisen unelman toteutumattomuuteen.

Tapa, jolla Donald Trump kerää suosiota on kammottavan populistinen. Miksi? Koska hän ei niillä toimenpiteillä, jotka hän on esittänyt, pysty muuttamaan ihmisten toimeentulotilannetta. Vuosikymmeniä jatkunut palkkastagnaatio tai palkanalennuskehitys ei pysähdy ”The Donaldin” naiiveihin korjausliikkeisiin, vaan sillä on syvällisemmät yhteiskunnalliset vaikutukset.

Yhdysvallat on ajautunut jyrkkään polarisaatiotilaan jo varhemmin, mutta nyt Sanders - Trump -asetelma (riippumatta siitä, miten vaaleissa käy) on paljastanut raadollisen kokonaiskuvan: kysymys on tavallisten ihmisten heikosta toimeentulosta vallitsevien jyrkkien tuloerojen olosuhteissa. Ennen kaikkea tavalliset keskituloiset ihmiset ovat vihdoin tunnistaneet tosiasiat. Tämä on myös pelottava vaihtoehto Suomelle pidemmällä aikavälillä. Meillä on eräänlainen ”tahdistushaaste tai -ongelma”: onko suomalainen yhteiskunnallinen tilanne millään tavoin rinnasteinen amerikkalaiseen todellisuuteen? Tätä on syytä pohtia joskus tulevaisuudessa.

Amerikkalainen polarisaatio on itse asiassa paljon moniulotteisempaa, kuin miten sitä meillä uutisoidaan: poliittinen antipatia on muuttunut poliittiseksi inhoksi toista osapuolta kohtaan, pieni- ja suurituloisten sovittamattomalta tuntuva ristiriita on pahentunut, liberaalien ja konservatiivien vastakkainasettelu on muuttunut luotaantyöntäväksi ja suvaitsevaisten ja suvaitsemattomien kuilu vaikuttaa umpeenkuromattomalta. Näistä syistä johtuen Suomen sisäisen devalvaation tie oikeistoradikaalien vaatimalla tavalla voi olla pitkän epätoivottavan kehityskulun alku. On syytä todella tarkkaan miettiä, mihin päädymme tällä periaatteella.

Mutta eikö taloudellinen tilanne vaadi ”tosiasioiden tunnustamista”, niin kuin kyyninen analyysi kuuluu? Sillähän annetaan ymmärtää, että enemmistö on väärässä, kun ei hoksaa maamme surkeata taloudellista ja henkistä tilaa.

Totta kai on otettava huomioon mahdollisuus, että olemme kuilun partaalla, mutta siitä huolimatta ihmiset kaulailevat onnellisina toisiaan. Tätä osoittaa, että tuoreessa laajassa kansainvälisessä onnellisuusvertailussa olimme maailman maiden joukossa viidensiä. Ilmeisesti ihmiset eivät vieläkään ole alistuneet median otsikkoterroriin (että meillä menee surkeasti).

Lisää spekulointia aiheesta. Luottoluokittajien sapeli on heilunut median ilmaisujen mukaan Suomen yllä kavahduttavalla tavalla. Olemme Kreikan tiellä. Selvitin juuri itselleni, miten sijoitumme luottoluokittajien tilastossa: olimme maailman maiden joukossa (noin 180 maata) paremmuusjärjestyksessä miltei tarkalleen sijalla 10 kolmen suuren luottoluokittajan arvioiden yhteenvedon tuloksena. Emme ehkä sittenkään ole tuhon tiellä, vaikka sitä meille toitotetaan!

Lipponen viittasi häijysti, että näihin ulkomailta tulleisiin arvioihin liittyy usein tilaustyön maku. Itse en tähän usko, mutta uusliberalistinen talousfilosofia on jättänyt jälkensä monien kansainvälisten yhteisöjen arvioihin. Siksi niihin pitää suhtautua tietyllä varauksella, eikä varsinkaan käyttää lyömäaseena kotimaisessa keskustelussa.

En myöskään ymmärrä, miksi olisimme romahduksen partaalla, jos bkt-kasvulukumme pyörivät nollan tuntumassa 4-5 vuoden ajan (vuosina 2010-11 kasvumme oli kumpanakin vuonna kolmen prosentin luokkaa, joka monilta on unohtunut). Ilman muuta paremminkin voisi mennä, mutta kyllä näilläkin on jotenkuten pärjätty. Romahduksen määritelmän kattaa yksi ainut vuosi ja yksi luku: vuonna 2009 bkt laski 8,3 prosenttia. Syvään kuoppaan putosivat lähes kaikki muutkin Suomea muistuttavat maat.

Juuri saadut kauppatase- ja vaihtotaseluvut viime vuodelta kertovat, että kumpainenkin oli 2,5 miljardia euroa ylijäämäinen. Emme siis kansantalouden tasolla enää velkaannu ulkomaille.

Meidän ongelmamme on julkisen talouden monivuotinen vaje, ja siitä johtuva velkaantuminen. Kuitenkin velkaosuuden ollessa 63,1 prosenttia bkt:stä on muistettava, että Euroopan yhteisössä on 16 maata, joilla prosenttiosuus on huonompi (joukossa sellaisia maita kuin Hollanti, Saksa, Iso-Britannia ja Ranska). Meitä paremmin sijoittuu sellaisia maita kuin Bulgaria ja Romania ja Slovakia.

Kysymys on kasvun odotuksen täyttymisestä. Meillä on ollut huonoa onneakin, kun maailmankauppa ei ole kehittynyt siten kuin vastikään odotettiin.

On ollut mielenkiintoista seurata, kuinka ulkomailta tullaan ihmettelemään meidän ”surkeuttamme”: ollaan vahingoniloisia. Ja suomalaiset, jotka mielellään antavat inhorealistisia lausuntoja haastattelijoille onnettomuudestamme, lisäävät löylyä panetteluun. Oikein pahaa tekee. Tänne tullaan tekemään juttuja ennakkoasenteella: kas tässä teille Suomi, jolla meni taannoin hyvin; katsokaapa, miten se rypee nyt!

Niiden, jotka pohtivat työkseen Suomen ulkoista kuvaa, pitäisi aloittaa torjuntataistelu, eikä suomalaiskansalliseen tyyliin yhtyä mustamaalaajien kuoroon.

Näytetään niille, tästä noustaan!

Amerikkalaisen ja suomalaisen unelman jäljillä: vanhat ja uudet haasteet

On mielenkiintoista verrata kahta Yhdysvaltain presidenttiehdokasta Bernie Sandersia ja Donald Trumpia toisiinsa. Ainakin pinnalta katsoen miehet eroavat kuin yö ja päivä: tiedemiehen oloinen Sanders vs. mahtavaeleinen liikemies Donald Trump.

Käsitykseni mukaan Trumpin kautta kanavoituu epä-älyllinen protesti Washingtonin eliittiä, Wall Streetin toisten rahoilla rikastuneita pohattoja ja ulkomaalaisia amerikkalaisten leivän syöjiä kohtaan. Epä-älyllisyys ei tarkoita tässä yhteydessä aiheetonta protestia. Tämä ei ole ”Rebel Without A Cause”. Kaikki tämä peittyy Trumpin iskulauseenomaisiin huudahduksiin, johon kannattajat vastaavat omilla huudahduksillaan. Protestoijien turhautuminen on todellista: poliitikot ovat pettäneet heidät maalatessaan kukoistavan näkymän heidän eteensä.

Sandersin kautta protesti on saanut älyllisen luonteen olkoonkin, että – Sandersin tavoitteiden mukaisen - skandinaavistyyppisen terveydenhoitouudistuksen läpivienti Yhdysvalloissa on utopiaa. Yhtä lailla Sandersin kannattajat ovat turhautuneita amerikkalaisia. Myös Sanders kritisoi ankarasti Wall Streetiä ja Washingtonin poliittista korruptiota, mukaan lukien vaalirahoitus.

Establishmentin ehdokkaat, Hillary Clinton ja hahmottumaton joukko republikaaneja etsii suuntaansa tässä mielipidesodan sumussa.

Väestöryhmittäin Sandersin ja Trumpin kannattajat eroavat, mutta molempien kannattajilla on sama ongelma: amerikkalainen unelma on pettänyt heidät (tai ehkä paremminkin unelman kuvitellut takaajat, poliitikot, ovat pettureita). Sanders saa kannatuksensa nuorilta, naisilta ja koulutetuilta, mutta pienituloisilta ihmisiltä, työttömiltä sekä osin myös työväestöltä. Trump saa kannatuksensa valkoiselta työväestöltä, työttömiltä ja osin myös republikaanien peruskannattajilta.

Sanders haluaisi kääntää koko yhteiskunnan ympäri luodakseen uudelleen unelman, joka on kadonnut historian hämäriin. Itse asiassa tuo unelma oli jo kerran täyttymässä, vaikka sitä ei ehkä silloin nähty niin. Tarkoitan 1950- ja 1960-lukuja, jolloin tavalliset amerikkalaiset vaurastuivat häkellyttävästi. Sen jälkeen on tapahtunut vähittäistä hiipumista kymmenien vuosien ajan.

Trumpin ohjelma on yksinkertaisempi: hän haluaisi nujertaa tietyt epäkohdiksi näkemänsä asiat, erityisesti amerikkalaisen työväestön kilpailijatahot. Juuri tämä tuottaa hänelle kannatusta tavallisen työväestön parissa. On epäselvää haluaisiko hän puuttua yhteiskunnan rakenteisiin, ja saisiko hän kongressin pyrintöihinsä mukaan.

Itse asiassa näkisin finanssikriisiä edeltäneen asuntokuplan amerikkalaisen unelman romahtamisen ensivaiheena. Omistusasuntoa markkinoitiin amerikkalaisena unelmana tuolloin miljoonille köyhille. Seurasi täydellinen epäonnistuminen. Tuli romahdus, jonka seurauksia vieläkin maksetaan. Tilanne on edelleen sama siltä osin, että miljoonat amerikkalaiset eivät ole saavuttaneet unelman sisältänyttä lupausta paremmasta elämästä. Vihdoinkin on irtauduttu ajattelusta, että menestymättömyys on pelkästään oma vika.

Lääkettä ongelmaan on etsitty poliittisen järjestelmän kautta, mutta seurauksena on ollut vain jyrkkä polarisaatio amerikkalaisen yhteiskunnan vasemman ja oikean puolen välillä.

Eurooppalaisittain katsottuna tuo unelma on ollut heiveröisellä pohjalla, mutta optimistiset amerikkalaiset ovat uskoneet siihen vuosikymmeniä. Mitta on täyttynyt oikeastaan vasta nyt, ja se näkyy meneillään olevassa vaalikamppailussa. Ukkosenjohdattimina ovat toimineet Bernie Sanders ja Donald Trump.

Yhdysvalloissa palkkataso on muotoutunut markkinoilla paljon enemmän kuin meillä Suomessa, jossa ammattiyhdistyksen painostusvoima on pehmentänyt luokkasuhteita ja -rajoja. Myös hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja rakenne ovat toimineet palkkaerojen tasaajina ja elinkustannusten minimin kattajina. Suomalaisen unelman keskiössä on ollut henkilökohtaisen vaurastumisen ohella juuri hyvinvointiyhteiskunnan kattavat palvelut.

Yhdysvalloissa palkat ovat joustaneet alaspäin globaalin kilpailun paineessa. Esimerkiksi autoteollisuuden tuntipalkka oli vuonna 1970 23.58 dollaria ja viime vuonna 13.63-14.55 dollaria. Suomessa palkat ovat joustaneet ylöspäin vahvan ammattiyhdistysliikkeen paimentamana. Paine on purkautunut Yhdysvaltoja korkeampina työttömyyslukuina.

Voitaneen sanoa, että nyt nämä kaksi toimeentulokäyrää – amerikkalainen ja skandinaavinen – ovat leikanneet toisensa. USA:ssa on kyllästytty monia ammattiryhmiä koskevaan elintason laahaavaan tai alenevaan kehitykseen ja Suomessa on haasteena sopeutua saavutettujen etujen purkamiseen.

Ehkä molemmin puolin rapakkoa on herätty realismiin. Omaa hyvinvointia ei amerikkalaisittain voi laskea pelkästään oman uutteruuden varaan, vaan tarvitaan myös yhteiskunnan panosta puolustamassa keski- ja pienituloista kansalaista ja Suomessa on pakko tottua siihen, ettei yhteiskunta riennä niin usein avuksi, kuin mihin aiemmin totuttiin.

Mutta onko kysymys vain kahden ideologian leikkauslinjojen risteyskohdasta? Meillä poliittinen oikeisto (oikeistofraktio kokoomuksen oikealla reunalla) on parhaillaan ajamassa amerikkalaismallista (uus)uusliberalistista hyvinvointirakenteiden purkamista. Välttämättömyydestä (saavutetusta edusta tinkimisestä) pyritään tekemään hyve: ideologinen oikeisto hakee aatteellista valintaa ahdistavaksi kokemansa ”sääntely-yhteiskunnan” ja ”vapaan markkinatalouden” välillä.

On vaikeaa perustella, miksi meidän pitäisi valita polku, jota on tallattu Yhdysvalloissa ja joka on johtanut suuriin tuloeroihin ja säällisestä toimeentulosta tinkimään joutuneiden ihmisten osalta syvään pettymykseen. Kapitalistinen amerikkalainen unelma on pettänyt lupauksensa.

::::::::::::::::::::::::::::

Trumpin ja Sandersin vaalitavoitteiden kohde ja sisältö ovat ainakin lopputulosta ajatellen lähellä toisiaan. Keinot ja menettelytavat sekä ulkoinen habitus poikkeavat räikeästi toisistaan. Trumpin kakofonian keskeltä on vaikea löytää asian ydintä. Se on liian slogan-keskeinen. Myös kysymys miehen selviytymisestä presidentin arjen kysymyksistä jää vastausta vaille ainakin tähän mennessä tapahtuneen kampanjoinnin perusteella.

Sanders on tarjonnut miesmuistiin poikkeavan ideologisen lähestymistavan amerikkalaiseen poliittiseen elämään, ja tehnyt jo tällä politiikallaan tehtävänsä. Hänen teemoillaan ei aiemmissa vaaleissa olisi ollut mitään menestymisen mahdollisuuksia. Hän on avannut aivan uuden ikkunan politiikan maisemaan.

Jokin perustavaa laatua oleva muutos on mahdollisesti tapahtumassa amerikkalaisessa yhteiskunnassa. On jännittävää nähdä jääkö jotain tästä presidentinvaalikampanjasta elämään ja vaikuttamaan arjen tasolla vai onko kyseessä vain kertakäyttönäytelmä.

Vastaanharaamista

Antti Blåfield antaa kolumnissaan Helsingin Sanomissa 15.3. suomalaista palkansaajista kuvan, johon on syytä esittää kommentti. Kolumnin nimi on ”Miksi työväenliike on menettänyt otteensa?”

Suoralta kädeltä väitän, että tämä on liioiteltua. Hän antaa kuvan kuinka libertaristinen ajattelu jyllää ja jyrää työväen edustajat ja jäsenet.

Blåfieldin mielestä oikeistopuolueista on tullut ”nopeita ja aggressiivisia kärppiä”, jotka mahdollistavat vapaiden markkinoiden toimivuuden ja sitä kautta parhaan tuloksen.

Aloitetaan jälleen Yhdysvalloista. Ei työväestön valitus, joka sieltä kuuluu, johdu ammattiyhdistysten vanhanaikaisuudesta; siellä ei yksinkertaisesti ole meihin verrattavaa ammatillista järjestäytymistä. Palkkaetuja on leikattu 30 viime vuoden ajan. Oikeiston Suomeen sovittama slogan, että on ”annettava jokaisen omalla kohdallaan itse päättää, mikä on parasta”, ei ole johtanut USA:ssa parempiin palkkoihin vaan päinvastoin huonompiin. Jospa ahdinko johtuisi jostain muusta kuin työväenliikkeen jähmeydestä?

Yhdysvallat on juuri esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun ammatillinen järjestäytyminen on aallonpohjassa. Työväen etuja poljetaan. Globaali kehitys on heittänyt työväen markkinoiden armoille. Tehdasteollisuus tuntuu olevan katoava voimavara ja Yhdysvallat on yhä enemmän palvelujen varassa. Palveluillakin kyllä menestytään, kun ollaan riittävän innovatiivisia, mutta toisaalta palkkojen polarisaatio on ilmeinen seuraus joidenkin alojen menestyksestä, ja joidenkin muiden alojen menestymättömyydestä.

Kaikki tämä näkyy nyt paljaana Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjassa, jossa sellaiset tahot menestyvät, joilla ei aiemmin olisi ollut mitään mahdollisuutta.

Antti Blåfield asettaa keskitetyn neuvottelu- ja sopimusjärjestelmän syntipukiksi tapahtuneeseen kehitykseen. Yhdysvaltain (ja monen muun maan) esimerkki osoittaa, että kysymys on paljosta muusta. Kysymys on työtä tekevien ihmisten yhteisestä ahdistuksesta länsimaissa: on paljon ihmisiä, joiden palkat ovat juuttuneet paikalleen tai taantuneet.

Blåfield antaa ymmärtää, että kokoomus Suomessa edustaa tätä hänen menestykseksi määrittämäänsä libertarismia. Tai ainakin voidaan sanoa, että puolueen oikea siipi on tällä kannalla. Se on saanut otteen puolueesta niin, että ”sosiaalireformistinen siipi” ajelehtii ilman johtajaa.

Jos tämä menestyksen hehkutus pitäisi paikkansa, niin miksi kokoomuksen kannatus viime gallupeissa on vajonnut alle 17 prosentin (eduskuntavaaleissa 18,2 prosenttia). Eikä tästä ole kauaa, kun ”sosiaalireformistista” kokoomusta kannatti yli 22 prosenttia suomalaisista (elokuussa 2014). Puolessatoista vuodessa on tultu alas yli viisi prosenttia.

Allekirjoitan sen, että kokoomuksen oikea siipi on aggressiivinen ja vienyt tilaa pehmeämmältä kokoomuslaisuudelta, mutta samalla kannatus on hiipunut vastaamaan puheiden ja tekojen jyrkkyyttä. Ei kokoomus voi kovin paljoa enää pudota 16-17 prosentista. Sen peruskannatus nimittäin on noilla huitteilla.

Mielenkiintoista on, että nykyiselle puheenjohtajalle on ilmennyt haastajia, joista osa vaatinee vielä oikeistolaisempaa politiikkaa. Tämä suunta hakee olemassa olevien rakenteiden purkamista thatcherilaisella vimmalla. Blåfield on oikeassa kuvatessaan tätä laitaoikeistolaista linjaa, mutta onko Suomessa sille vastaanottohalua? Vai onko lopulta kysymys vain julkisuuskampanjasta, jolla nostetaan profiilia?

Juuri kokoomuksen oikeistolaistuminen on polarisoinut jo nyt puoluekenttää. Oikeistolaistumista tukee keskustan oikeistoliberaalin siiven voimistuminen samaan aikaan, kun - kokoomuksen tavoin - sen maltillinen vasemmistokeskustalainen suunta on hiljentynyt aivan silmissä ja korvissa. Hallituksen apupuolue perussuomalaiset häilyy aina sillä puolella, millä se olettaa oman kannatuksensa vähenemisen olevan pienimmillään.

Työväenliikkeen vanhanaikaisuus näkyy Blåfieldin mukaan siinä, ettei se osaa suhtautua oikein työmarkkinoilla tapahtuneeseen ”valtavaan muutokseen” koskien mm. pätkätyöläisiä, silpputyöläisiä ja nollasopimuksen piirissä olevia. Kuitenkin osa-aikaisten palkansaajien osuus kaikista palkansaajista on kasvanut vuodesta 2002 vuoteen 2014 vain 12,5 prosentista 14 prosenttiin. Kyllä ammattiyhdistysten toiminnan painopiste on edelleen aivan oikein sen vanhoissa vahvuuksissa. Mitä tulee Blåfieldin väitteeseen, ettei pätkätyölle löydy puolustajia, totean, että osa-aikaisena työskentelee 300 000 palkansaajaa (osa-aikaista myyjistä 71 prosenttia haluaisi toimia kokoaikatyössä) ja juuri PAM on heidän edunvalvojansa.

Mitä tulee Blåfieldin esille ottamaan kansalaispalkkakeskusteluun (tai perustulokeskusteluun), niin sen suhteen mielipiteet käyvät ristiin. Parasta vaihtoehtoa tuskin kukaan tietää, ei meillä eikä muualla. Kansalaispalkan suurin peikko sisältyy järjestelmän mahdolliseen kalleuteen. Se toivottavasti selkeytyy tulevissa kokeiluissa.

Ihmisten kiinnittyminen ammatilliseen järjestäytymisen on ollut aivan viime vuosiin saakka kasvava. Vuosituhannen alun reilusta 80 prosentista on noustu lähes 90 prosenttiin vuonna 2014. Ei tämä mitenkään osoita ammattiyhdistysten tai työttömyyskassojen heikkoutta, vaikka mediaa seuraamalla voisi toisin kuvitella. Päin vastoin näinä aikoina ammatillinen järjestäytyminen on varmaan houkutteleva vaihtoehto. Kovaääniset ammattiyhdistyksiä vastustavat tahot ja monet sosiaalisen median käyttäjät ovat huutosakissa kyllä vahvoilla, mutta heidän osuutensa on varsin pieni.

Kilpailukykysopimuksen vientivetoisen palkkarakenteen hyväksymistä palkkajohtajaksi Blåfield näyttää pitävän ammattiyhdistyksen rapautumisen seurauksena, mitä se ei tietenkään ole. Se on realismia tässä tilanteessa. Viennin palkkajohtajuuden hyväksyminen ei ole pois pienipalkkaisilta varsinkin, kun uskon, että Ruotsin mallin mukaan tulevissa sopimuksissa on tasa-arvo- ja pienpalkkaerät. Eihän palkkasuhteita voi betonoida lopullisiksi.

Blåfield ennustaa historian loppua sanoessaan, että vuosikymmeniä kestänyt työväenliikkeen ja työnantajien rintamatoveruus on ohi. Ei historia tähän pääty.

Jokainen osapuoli joutuu antamaan periksi juuri nyt. Tärkeintä on vastustaa heikoimpiin kohdistuvaa mielivaltaa samaan aikaan, kun monet eivät tunne taantumaa oikeastaan missään. En oikein ymmärrä ketkä puolustaisivat heikoimpia, jos meillä ei olisi niin korkeaa ammatillista järjestäytymistä. Vai pitäisikö ihmisten tahdottomasti alistua itselleen epäedullisen ”muutoksen” vietäväksi?

Mitä tulee työväen aloitteellisuuteen, niin siinä on toki toivomisen varaa. Meillä on tästä hyviä puheenvuoroja, joista yhtä eli Timo Harakan laajaa puheenvuoroa referoin ja arvioin vastikään. Myös työmarkkinajärjestöjen vaiheittain - vaikka vaikeasti - edennyt sopu on esimerkki sopimuskulttuurin toimivuudesta.

Olemme kaikista vastoinkäymistä huolimatta (Venäjän kaupan romahdus, elektroniikkateollisuuden hiipuminen, liian korkeat palkankorotukset 2007-2009, EU:n pakkovaluutta ja viennin yksipuolisuus) saavuttaneet varsin korkean tason kansainvälisessä elintasovertailussa. Meillä on edelleen erinomainen luottokelpoisuus. Otetaan vaikka esimerkiksi luottoluokittajien ajantasa-arviot: olemme kolmen luottoluokittajan mittauksissa saavuttaneet arvot AAA, AA+ ja AA+. Laskujeni mukaan sijoitumme 180 maan rankingissa tällä yhdistelmällä sijalle 10.

Ongelmana ei ole julkisen velan liian korkea velan bruttokansantuoteosuus (viime vuonna 63,1 prosenttia), vaan velan kasvunopeus (viime vuonna velka lisääntyi 9 miljardilla eurolla). Samaa aikaan saadaan lohdullisempaa tietoa, kun sekä kauppatase että vaihtotase olivat viime vuonna 2,5 miljardia euroa ylijäämäisiä. Emme siis kansantalouden kokonaisuus huomioiden velkaantuneet lisää viime vuonna.

Toipumisen tie on pitkä, eikä mitenkään varma. Tulonjakotaistelua on käyty aina; nyt taistelua käydään alenevin eduin.

Historia toistaa itseään?

Ylessä oli 14.3.2016 aamu-TV:n yhtenä aiheena 1930-luvun ja tämän päivän vertaaminen keskenään turvallisuuspoliittisesti. Vieraana oli FK ja moninkertainen dosentti Lasse Laaksonen mm. Helsingin yliopistosta. Haastattelun lopputulos näytti olevan, että yhteys on selvä.

Tällaisissa kahta ajankohtaa vertaavissa keskusteluissa ei voi välttyä näkökulmavalinnoista. Objektiivisilta näyttävät päätelmät osoittautuvat helposti spekulatiivisiksi. Toki asiantuntijoita pitää kuunnella ja asettaa heidän mielipiteensä kriittiseen kehykseen.

Aamu-TV:n lähetyksessä ei haastattelija – varsin tyypilliseen tapaan – esiintynyt opponoijana, vaan tyytyi asiantuntijan mielipiteeseen. Haastateltava johti mielipiteenmuodostusta, vaikka haastattelija esittikin kysymykset ja johdatti aiheeseen.

Mitkä olivat haastattelun kipupisteet?

Otetaan esille asioita järjestyksessä. Yleinen hokema on, että München 1938 on peruskaava, jonka mukaan nytkin edetään (siis että suurvallalle ei saa antaa periksi sen pyrkiessä anastamaan vähän kerrallaan lisäalueita itselleen). Asia esitetään niin hämärästi, että ei saa selvää onko kysymys yksi yhteen vertailusta (siis historia toistaa itseään sellaisenaan) vai onko kysymys ”kaiken varalta” kansainvälisen tilanteen mieltämisestä samaksi kuin vuonna 1938: ollaanpahan ainakin varauduttu pahan päivän varalle eli siihen, mikä 1938 realisoitui. Tämä jos mikä on mielikuvaleikkiä.

Joudutaan asettamaan monia ennakko-oletuksia. Ensinnäkin kuvitellaan, että Venäjän käytös on suoraan verrannollinen natsi-Saksan käytökseen. Entä jos minä sanon, että Venäjän politiikka on puolustuksellista (se haluaa suurvalta-asemansa heikkenemisen loppuvan) ei hyökkäävää riskinottoa, kuten Hitlerillä. Hitler ei itse asiassa uskonut sodan syttyvän edes Puolan jaon takia.

Tästä on syytä hypätä Ukrainaan. Se on esimerkki ”München 1938 -syndroomasta”: suurvallalle ei saa antaa periksi: se vie ensin pikkusormen ja sitten koko käden. Länsivallat tekivät tämän virheen vuonna 1938 luottamalla Hitlerin vakuutukseen, että Saksan intressi loppuu, kun se saa yhdistettyä saksankieliset alueet valtaansa.

Logiikka ensin Krim, sitten Ukraina, sitten Syyria, sitten….. on propagandistinen. Kukin näistä tapauksista on syntynyt eri tapahtumaketjun seurauksena ja esimerkiksi Ukrainan tilanteen yhdistäminen johonkin myöhempään - Venäjän väitetyn ekspansion seurauksena - tehtävään ”valtaukseen” on aivan spekulatiivinen vaihtoehto.

Tiedänkö, mitä Venäjä tekee? En tiedä. Mutta sellaisessa ajattelussa, että historian oletetaan toistuvan ”varmuuden vuoksi” jonkin aiemman tapauksen mukaan, en näe mitään järkeä. Tällaisilla vertailuilla pidetään yllä tarkoitushakuisesti uhkakuvia, joilla manipuloidaan suurta yleisöä. Tavoitteena on esimerkiksi pelotella ihmisiä niin, että Nato-liittolaisuus saa lisää kannatusta.

Tämä propaganda johtaa reaktio-vastareaktio -politiikkaan idän ja lännen välillä, joka lisää kansainvälistä jännitystä ja konfliktinriskiä. Rakennetaan siis uhkakuvien avulla kuviota, jonka ei haluttaisi toteutuvan!

Lääkkeeni nykyiseen tilanteeseen on suhteiden positiivinen ylläpito Venäjään kaikin tavoin - olosuhteiden sallimissa rajoissa - ja samaan aikana oman puolustuksen uskottavuuden säilyttäminen hyökkäyskynnystä korkealla pitäen. Suomi on Venäjälle tärkeä yhteistyötaho monella elämänalueella, samoin toisin päin. Eikä tässä ole mukana tippaakaan inhoamaani suomettumista. Suomen ongelmana on vaikeus pitää suhteita Venäjään luontevina: so. reaalipoliittisina. Kahdenvälisyys on äärimmäisen tärkeä asia. Se ei ole Venäjän hajoita ja hallitse -propagandan tulos – joka sekin on totta - vaan etu Suomelle. EU-uskovuus on rasite luokan kilteimmälle oppilaalle.

Olen samaa mieltä Pekka Visurin kanssa siitä, että Suomi on eksynyt liian pitkälle suurvaltojen vastakkainasettelun välikappaleeksi. Tämä on arveluttavaa kehitystä.

Ilma on sakeana ”historian itseään toistamista”. Ja kaikki tämä on tieteellisesti todistettu jo vuonna 1938! Olen ottanut aiemminkin esille Vietnamin sodassa 1950-1960-luvulla noudatetun dominoteorian (alun perin Dwight D. Eisenhowerin esittämä München 1938 -sovellus), jonka mukaan kommunistit nappaavat ensin Vietnamin ja sitten Kambodzan, Thaimaan, (silloisen) Burman, Malesian, Indonesian ja Filippiinit. Jotkut puhuivat vakavasti Australian ”menettämisestä”. Presidentit Kennedy ja Johnson omaksuivat tämän ajattelun. Kuten tiedetään itseään toistava historia ei toistanut itseään. Vietnamissa ja Laosissa vallitsee sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä, joka on kuitenkin kaukana Pohjois-Korean diktatuurista.

München 1938 on osa historiallista kokemusta, jota kannattaa arvioida kriittisesti yhtenä historiallisena toimintamekanismina, mutta ei minään toistuvana toistavana tapahtumakierteenä. Kolmekymmentäluvun lopun tilanne oli asemien hakemista tulevaa, odotettavissa olevaa sotaa varten (Venäjä haki liittolaisia lännestä ja epäonnistuttuaan teki sopimuksen Saksan kanssa voittaakseen aikaa jne.). Suurvaltakoreografia 1930-luvulla oli osin ainutlaatuista, osin ketjureaktionomista liittolaissuhteiden muodostamista aiempaa historiaa soveltaen.

Mitä tulee konkreettiseen tapahtumaketjuun 1930-luvulla, oli sille ominaista natsien ensimmäisestä maailmansodasta (ja jättimäisistä sotakorvauksista) johtama katkeruus, joka Hitlerin houreiden täydentämänä muuttui Lebensraum-politiikaksi. Muut maat joutuivat altavastaajiksi Hitlerin aggression kohteina.

Historiassa kärsitty tappio johtaa helposti kostonkierteeseen.

Putinin tulkinnan mukaan kylmä sota ei päättynyt rauhansopimukseen, kuten toinen maailmansota. Neuvostotoliitto mureni ja joutui Venäjän tulkinnan mukaan lännen piirittämäksi.

Tulkintani mukaan Venäjä ei pyri dramaattiseen voimasuhteiden muutokseen sodan avulla (so. Itä-Euroopan vanhojen kansandemokratioiden alistamiseen), vaan entisten neuvostotasavaltojen otteessa pitämiseen. Se pyrkii alueelliseen vaikutusvaltansa maksimoimiseen turvallisuuspoliittisista syistä Naton tultua sen iholle. Keinot ovat moninaiset eivätkä mitenkään yksiselitteisesti määritettävissä. Baltiaa ja Venäjän eteläisten naapurien tilannetta ei mielestäni voi verrata keskenään. Suomea se käsitellee jatkossakin ystävällismielisenä kansakuntana ja odottaa Suomen ”vastaavan tunteisiin”. Edellytyksenä on tietenkin, ettei Suomi liity sotilasliittoihin.

Laaksosen haastattelussa verrattiin informaatiosotaa nyt ja 1930-luvulla. Johtopäätös oli, että länsivallat (lehdistö!) uhkaamalla tulla Suomen avuksi ”pelästyttivät” Stalinin. Sikäli väitteessä on perää, että Stalinin ei tuossa vaiheessa kannattanut pilata lopullisesti välejään länteen. Saksa kanssa tehty hyökkäämättömyyssopimus lisäpöytäkirjoineen ei vaikuttanut mitenkään lopulliselta.

Laaksonen on oikeassa sanoessaan, ettei informaatiosodassa ole periaatteessa mitään uutta (teknisesti ollaan toki pidemmällä kuin 1930-luvulla). Informaatiosota (tai hybridisota, tai propagandasota) on liioiteltu ilmaisu. Aina ja kaikkialla on harjoitettu vakoilu- ja häirintätoimintaa, ja sitä Venäjä käyttää myös Suomea vastaan. Sitä pitää torjua kaikin keinoin, muttei vetää ylimitoitettuja johtopäätöksiä.

Lasse Laaksonen yritti johdatella lopuksi ajatuksia siihen suuntaan, että yksin ei kannata jäädä, ja että EU-jäsenyys ei riitä turvatakuuksi Suomelle, koska lupaukset ovat lupauksia. Sanoisin, että ”selkeä sopimuskaan” ei riitä, jos mustaa valkoisella on niin epämääräisesti ilmaistu kuin Nato-sopimuksen viidennessä artiklassa. Siispä ei pidä tuudittautua sen varaan, että Nato olisi turvatakuu Suomelle, joka pitää. Jokainen avunantotilanne harkitaan erikseen niin kuin Ranska ja Englanti menettelivät keväällä 1940. Paras lopputulos saavutetaan, kun ei antauduta ulkopuolisen avun varaan, vaan hoidetaan suhteet ennalta ehkäisevästi kuntoon - liittoutumatta sotilaallisesti.

Mikään ei ole niin kuin ennen: sukupolvipetos vai ei?

Tätä blogia (www.historiajatkuu.blogspot.fi) on nyt käyty katsomassa 100 000 kertaa. Kiitokset kävijöille. Jatketaan tästä.

::::::::::::::::::

Kun olin alta viisikymppinen, niin juuri mikään ei kyllästyttänyt enempää kuin menneistä haikaileva lause ”mikään ei ole niin kuin ennen”. Ei ollutkaan, eikä pitänytkään olla. Muutoshan oli ainoa pysyvä voima.

Jos ajatellaan elämässä selviytymistä, niin edustin niitä ikäluokkia (”lähes” suuria ikäluokkia), jotka kävivät koulunsa ja valmistuivat ajallaan ja siirtyivät sitten työelämään suhtkoht sutjakkaasti. Palkat nousivat joka ainoalla työmarkkinakierroksella. Siirtyminen toisiin tehtäviin nosti palkkaa tai piti ainakin sen, mikä se oli ollut.

Entä nyt? No, mikään ei ole niin kuin ennen.

Se alkoi kai Yhdysvalloista. Uusi (nykyinen) sukupolvi ei ollutkaan enää koulutetumpi kuin edeltäjänsä, vaan juuri päinvastoin. Suurten palkansaajaryhmien palkat jäivät junnaamaan paikalleen tai peräti laskivat viimeisen 30 vuoden aikana. Keskiluokka tunsi nahoissaan työehtojen heikkenemisen.

Oikeastaan vasta nyt meneillään olevan Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjan aikana poliittisiksi teemoiksi ovat nousseet palkkahaurastumat. Ne ovat sekoittaneet pakan sekä vasemmalla että oikealla. Tilapäiseksi luullusta on tullut pysyvä ilmiö: ihmisten kärsivällisyys on lopussa. Nousussa on protektionismi (Trump, Sanders) , jolle ihmisten paha olo tarjoaa hyvän kasvualustan.

Tapahtuneelle on monia syitä. Globalisaatio on tehokkaasti siirtänyt työtä ja osaamista pois kehittyneistä läntisistä valtioista. Työn hinta on muodostunut länsimaissa liian korkeaksi ja työpaikat ovat muuttuneet osaamisintensiivisemmiksi samaan aikaan kun automaatio ja informaatioteknologia ovat tehostaneet työntekoa. Väestön ikääntyminen, asuntojen hintojen nousu ja työllistymisen vaikeus ovat muut merkittävät komponentit, jotka ovat este palaamiselle vanhaan hyvään aikaan.

Samaan aikaan on koettu sukupolvien välinen palkka- ym. etujen taistelu. Englantilainen The Guardian-lehti puhuu jopa petoksesta, jonka kohteena on ollut ”Y-sukupolvi”. Tulojen putoaminen on koetellut Y-sukupolvea esimerkiksi Englannissa, Ranskassa, Saksassa ja Italiassa, Espanjassa…..

Aiheeseen ottaa kantaa mm. sosiologian professori Terhi-Anna Wilska Uudelle Suomelle antamassaan haastattelussa. Perustan kuitenkin seuraavassa esitettävän erittelyn omaan arviooni.

Jotta pysytään kartalla, on ehkä syytä vilkaista sukupolvia edustavien aakkossymbolien taakse.

X-sukupolveksi määritetään usein ne, jotka ovat syntyneet 1964-79. Alkupiste määrittynee amerikkalaisten suurten ikäluokkien (”Baby Boomers” 1946-64) päättymisen mukaan. Meillä Suomessa ei ehkä kannata olla noin pilkuntarkka. Y-sukupolvella tarkoitetaan usein aikaväliä 1980-2000 (tai 1980-1995) ja onpa vielä 2000-lukulaisille annettu oma kirjaimensa Z, joiden tulevaisuutta pyritään ennustamaan tai arvailemaan.

Tilastokeskuksen selvityksen mukaan Suomessa tapahtui nuorten aikuisten tuloromahdus jo X-sukupolven kohdalla eli 1990-luvun alun laman seuraamuksena. Vastaava kehitys on jatkunut myös Y-sukupolven aikana. Eli matelevan talouskasvun pitkä käsi ulottuu 2009 alkaneen laman kautta myös Y-sukupolveen.

X- ja Y-sukupolvien ongelmien syitä on haettu suurista ikäluokista, jotka syntyivät 1940-luvun lopulla (myös 1950-luvun ikäluokat olivat suuria), ja jotka kokivat hyvinvointiyhteiskunnan nousun ja henkilökohtaisen vaurastumisen, kuten edellä omalta kohdaltani kerroin. Syytökset kohdistuvat suuriin ikäluokkiin kuuluviin päättäjiin, jotka ovat pitäneet hyvin puoliaan kakun jakamisessa ja jättäneet murusia jälkipolville. Tässä on mukana jo dramatisointia, mutta totta toinen puoli.

Kovimmille ovat joutuneet ne, jotka ovat nyt palkkatyössä ja joutuvat tinkimään elintasostaan. Samaan aikaan moni eläkkeellä nyt oleva suuriin ikäluokkiin kuuluva on ehtinyt livahtamaan palkkatyön ulkopuolelle ennen kuin leikkaukset vaikuttavat täydellä voimalla.

On kuitenkin muistettava, että suurten ikäluokkien työ hyvinvoinnin levittämiseksi laajoille kansanryhmille (=pohjan luominen tulevalle vauraudelle) vaati kovia uhrauksia: ”otsasi hiessä pitää sinun leipäsi ansaitseman”. Monet nykyiset nuoret tai keski-ikäiset saavat myös vankat perinnöt hyväkseen suurilta ikäluokilta. Näillä perusteilla voitaneen sanoa, että ”petos” tässä yhteydessä on vahvaa liioittelua.

”Sukupolvien välinen (tietoiseksi väitetty) taistelu” sekoittuu globaaleista ilmiöistä johtuvaan – kaikkia ikäluokkia koskevaan - palkkaeroosioon. Tässäkään mielessä ei mielestäni ole kohtuullista syyllistää yksipuolisesti suuria ikäluokkia ”sukupolvisorrosta”.

Ovatko nuorimpien sukupolvien kärsimät tappiot lopullisia vai onko heidän vaurastumisensa vain viivästynyt? Se nähdään vasta tulevaisuudessa, mutta juuri nyt ei voi luvata yltäkylläisiä päiviä tulevaisuudessakaan.

Samantyyppinen taistelu käydään eläkkeiden puolella. Yhdeksänkymmentäluvulla käyttöön otettu taitettu indeksi (ansiotason vaikutus eläkeindeksiin on 20 prosenttia ja kuluttajahintojen 80 prosenttia) on koettu nykyeläkeläisten elintasoa kaventavaksi, koska se painottaa ansiokehityksessä inflaation osuutta, joka kuitenkin on jäänyt vaatimattomalle tasolle.

Suuriin ikäluokkiin kuuluvat nykyeläkeläiset koetaan ahneiksi, koska he yrittävät murtaa taitetun indeksin ja syödä eläkerahastojen tulevia tuottoja. Taitettua indeksiä koskeneen kansalaisaloitteen saamasta suuresta huomiosta huolimatta mitään radikaalia muutosta tuskin tapahtuu.

Tosiasiassa suuriin ikäluokkiin kuuluneet ja nyt työeläkeiässä olevat ovat useissa tapauksissa voittajia eläkeläisten mediaanitulolla mitaten, kun heitä verrataan palkollisten ansiokehitykseen. Tämä johtuu osin siitä, että meillä on yhä vähemmän pelkän kansaneläkkeen varassa eläviä.

Totta on myös, että taitettu indeksi on pitänyt huolen siitä, että eläkkeiden vuosittainen kasvu on ollut 1996-2015 vain prosentin kymmenyksiä vuosittain, kun taas palkat ovat nousseet reaalisesti 1,5 prosenttia vuodessa.

Entä sitten, kun nykynuoret eläköityvät? Näkymä ei ole suotuisa: tulevissa eläkkeissä on laskeva trendi.

Edellä esitettyä voi käyttää myös taustana tämän päivän tulonjakotaistelulle. Näyttää siltä, että heikommassa asemassa olevat joutuvat kärsimään eniten kilpailukykysopimuksen leikkauksista. Nykyisten ja tulevien pienituloisten työntekijöiden asema ei ole kaksinen. Siksi ei ole yllättävää, että ammattiyhdistysliike puolustautuu raivokkaasti.

Suuressa kuvassa Suomi ja monet muut kehittyneet maat ovat joutuneet tingittyjen etujen ja palkkojen kierteeseen. Nyt ei puhuta tilastollisesta kehityksestä, vaan hyvin monet kokevat kurjat ajat henkilökohtaisesti.

Laajat sfäärit, vaikka niillä kuinka hyvin perusteltaisiin epätyydyttävää kehitystä, eivät tuo lohtua yhteiskunnan pienipalkkaisille. Toki myös Yhdysvaltojen tyyppinen keskiluokan kapina on meillä mahdollinen, vaikka Suomessa sitä suojaakin monet hyvinvointivaltion palvelut ja turvaverkot.

Kun puhutaan, että kaikkien on nykyisessä tilanteessa annettava periksi, on varsin ymmärrettävää, että eniten asemansa puolesta pelkäävät ne, jotka nyt saavat vähiten. Jos siis pääministeri ei ymmärrä, että monet tahot asettuvat etujen leikkauksia vastaan, niin johtuisikohan osa tästä vastustuksesta siitä, että monien ihmisten olemassa oleva tilanne on oikeasti ahdistava.

Suurituloisten verotusveräjästä karkailu ei ole sitä arvostelevien näkökulmasta kateutta, vaan mitä suurimmassa määrin oikeudenmukaisuuskysymys.

On väärin leimata pienituloiset ja heidän edunvalvojansa kelvottomiksi kaiken vastustajiksi. Sukupolvikapinaan on aihetta. Päätöksentekijöiden on näköjään hyvin vaikea asettua kaupan kassan rooliin.

X- ja Y-sukupolvien nuoret ja keski-ikäiset aikuiset ovat historiallisesti aivan uudessa tilanteessa: elintaso uhkaa laskea rauhantilan vallitessa. Kuten olemme Suomessa nähneet viimeisen vuoden aikana, aiheutuu tästä valtavasti epävarmuutta ja ristiriitoja.

Edellä on sivuutettu tietoisesti monet muut taloudenhoitoa juuri nyt rasittavat seikat, kuten yhteisvaluutan pakkopaita (ulkoinen devalvaatio ei ole mahdollinen), globaalin kysynnän heikkoudet, pakolaisongelman aiheuttamat kustannukset lyhyellä aikavälillä, viennin yksipuolinen rakenne, liian suuret palkankorotukset 2007-2009, Venäjän kaupan anemia, tottuminen ”liian hyvään” 1994-2007, saavutettujen etujen leikkausten vaikutukset kansalaisten ostovoimaan ja korkea työttömyys.

”Ennen kaikki oli paremmin” -liike ei ole Suomen tauti. Sitä toisteltiin esimerkiksi Saksan juuri käytyjen osavaltiovaalien yhteydessä. Ollaan epämukavuusalueella muutoinkin kuin pakolaisongelman takia.

Suomalaisen fasismin tarina: ”Kun sairaat riistävät elämän terveiltä”

Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius ovat kirjoittaneet teoksen suomalaisen fasismin historiasta. Kirjan nimi on ”Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet” , WSOY, 2016. Kaikki kirjoittajat ovat kokeneita historioitsijoita, joiden teoksista osa on minullekin tuttuja.

Kirjassa seurataan eräänlaisena kehyskertomuksena Johan Christian Sergei Fabritiuksen tarinaa, jonka hän esittää romaanissaan ”Miehet, jotka eivät unohda” (1936). Kirjoittajat kuvaavat häntä johdonmukaiseksi ja aktiiviseksi fasistiksi etenkin maailmansotien välissä.

Suomalaiset fasistit näkivät mielellään itsensä irti perinteisestä vasemmisto-oikeisto-ulottuvuudesta, mutta toki äärioikeisto oli heidän luonnollinen yhteistyökumppaninsa ja kommunistit verivihollisia. Kommunistivaaraa pidettiin tehokkaasti yllä käytännön toiminnassa, usein paisutellen sen voimaa. Fasismi määritetään kirjassa kansallismielisyydeksi, väkivaltaan valmiiksi radikalismiksi (joko suoraan tai epäsuorasti) ja yllyttämiseksi väkivaltaan (vähätellen sitä).

Fasismi on Suomessa sivuutettu sotien jälkeen kevyesti senkin takia, että toiminta on koettu harvojen yksilöiden toiminnaksi, ja on jopa väitetty, ettei sitä olisi ollutkaan. Asiaan lienee vaikuttanut se, että suomalaiset fasistit eivät saaneet mitään mullistusta aikaan. Minullekin on jäänyt käsitys, että puhuttiin ja puhkuttiin, mutta varsinaiset teot jäivät aikeiksi useimmissa tapauksissa. Vihtori Kosola, tuo Veli Pontevan oloinen mies määritetään kirjassa sattuvasti ”aloitekyvyttömäksi”. Mäntsälän kapinan tyrehtyminen johtui kyvyttömyydestä ryhtyä toimiin, eikä alkoholista; alkoholi oli seuraus turhautumisesta. Muistini mukaan Kosola kysyi Kaj Donnerilta tämän kauhuksi, että ”mitä se tiktaattori tekee?”

Mutta oliko (onko) fasismi Suomessa sivuutettavissa leimaamalla se aneemiseksi?

Jos pitäisi valita kahden vaihtoehdon välillä, jotka ovat fasismin liioittelu Suomessa tai sen vähättely, päätyvät kirjoittajat jälkimmäisen kannalle. Suhtautuminen on ollut häveliästä, vanhoja tekosia vähättelevää tai aikeiden ja toimien aktiivista unohtamista. Järjestötasolla Suomessa toimi sotien välisenä aikana useita fasistisia tai kansallissosialistisia liikkeitä (esim. Lapuan liike, IKL).

Varsinkin Lapuan liike meni väkivallassa tai väkivallalla uhkailussa äärimmäisyyksiin - pahoinpitelyihin ja murhiin saakka. Toisen maailmansodan jälkeen muuttuneissa olosuhteissa fasistit vaikenivat toimistaan.

Vähättelijöihin liittyi myös nykyinen puolustusministeri Jussi Niinistö, joka väitöskirjassaan toteaa kyyditystoiminnan ”diplomatiasta piittaamattomalla talonpoikaisjärjellä perustelluksi ja usein vielä kansanhuumorilla ryyditetyksi hevosenleikiksi”. Tämä on todellisen väkivallan vähättelyä. Sen sijaan fasistiksi häntä ei kirjassa - julkisuudessa esillä olleista väitteistä poiketen - nimitellä.

Lapuan liikkeen ja Mäntsälän kapinan vaiheet ovat tuttuja monista aiemmista lähteistä, mutta jälkimainingeissa tapahtui myös paljon huomionarvoista. Kesällä ja syksyllä 1932 paljastui, ettei itse oikeistovallankumouksellinen liike ollut nujerrettu. Yksi kirjan ansioista on, että se kuvaa liikkeen sitkeyttä seikkaperäisesti.

Myös IKL:n strategia osoittautui suuren läpimurron kynnyksellä tehottomaksi. Tarve saada hyväksyttävyyttä kokoomuksen siipien suojassa kaatui siihen, että kokoomus otti etäisyyttä IKL:ään. Puolueen eteneminen pysähtyi.

:::::::::::::::::::::::::

Miksi fasismi ei lyönyt läpi Suomessa?

Kirjassa esitetään useita syitä tähän. Silmiinpistävää oli uskottavan johtajan puute. Vihtori Kosolasta ei ollut tehtävään, vaikka häntä yritettiin tuuppia eteenpäin kannattajien toimesta. Toisaalta juuri lähitukijoiden eripura ja kateus olivat hajottamassa yksituumaisuutta. Ongelmaksi muodostui myös, ettei väkivaltatekojen suorittavaan portaaseen saatu väkeä. Liekö suomalainen viime kätinen laillisuususko ollut esteenä? Laillisuusmiehet (P.E. Svinhufvud, Lauri Malmberg) olivat lisäksi ideologisesti suhteellisen lähellä fasistiaktiiveja eivätkä ääriainekset pystyneet irtautumaan laillisuusmiesten vaikutuksesta.

Menestyksen esteenä olivat myös virhearviot varsinaisessa toiminnassa: kommunistivaara ei ollut sittenkään riittävän uskottava, eikä surkeasti ”ohjattu” Mäntsälän kapina luonut luottamusta kapinan johtoon.

Kirjassa annetaan paljon tekstitilaa jälki-lapualaiselle vaiheelle (vuodesta 1932 eteenpäin). Jää vaikutelma, että monet tappion tunteen kokeneet pyrkivät noina vuosina seuraamaan ajan henkeä tajuamatta, että kansallissosialismi ja fasismi olivat vieraita suomalaisten suuren enemmistön mentaliteetille. Lopputuloksena oli epätoivoista tuhertamista aivan liian pienillä resursseilla, jotta olisi saatu aikaan vallankumouksellinen tila. Into oli kyllä monilla ryhmillä ja yksilöillä ainakin aluksi vimmainen.

Fasismi kansallissosialistisena versiona nousi vielä kerran Suomessa natsi-Saksan viimeisenä menestysvuotena 1942. Monien järjestöjen ja yhdistysten sekä yksilöiden hehkutuksen päämääränä oli ”kansankokonaisuus” Suur-Suomi ulottuvuudella. Kukoistusta kesti vain hetken, sillä Saksan tappiokierre sinetöi myös kotimaisten kannattajien tappion. Monet fasistit joutuivat sodan loppuvaiheessa kokemaan henkilökohtaisen turhautumisen ja epätoivon natsi-Saksan romahdettua.

Myös säälimättömän natsi-ideologian teoreetikot joutuivat kokemaan unohduksen. Martti Pihkala joutui pettymään pyrkimyksessään tuhota luomassaan ohjelmassa ”sairaat, heikot ja epämuodostuneet”. Hänkin syrjäytyi maatilalleen.

Ehkä vastenmielistä suhtautumista osoittivat monet lehdet ja puolueet myötäillessään aluksi Lapuan liikettä. Innostuminen alkoi rakoilla vasta liikkeen kohdatessa ensimmäiset vastoinkäymiset.

Merkittävä joukko professoreita myöntyi natsien käsikassaraksi. Nämä samat ihmiset joutuivat sodanjälkeen pahaan välikäteen, kun joutuivat myöntämään valitsemansa tien tuhoisuuden. Normaaliksi muodostui menettelytapa, jossa yksinkertaisesti ”unohdettiin menneet”. Niinpä moni fasismitartunnan saaneista jatkoi uraansa sodan jälkeen aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Jotkut heittäytyivät kommunistien vietäväksi. Englantilainen historioitsija Eric Hobsbawm jopa totesi, että samat tahot saattoivat kannattaa sekä fasismia että kommunismia. Heidän äänistään kilpailivat molemmat ryhmittymät.

Kirjoittajat ottavat kantaa myös nykyfasismiin. Se on ensisijaisesti kulttuurifasismia. Suomi halutaan pitää kulttuurisesti yhtenäisenä, siksi vastustetaan maahanmuuttajia. Sitoudutaan siis kieleen, kulttuuriin ja lippuun. Kirjoittajat toteavat, että kansallismielisyys on kaiken kattava ulottuvuus sekä nykypäivänä että historiallisessa fasismissa.

Kommunismista on Suomessa jäljellä enää sirpalepuolueita, joten fasististen ainesten heihin kohdistuva vastustus ei ole uskottavaa. Muita nykyfasistien hyljeksimiskohteita ovat ”kulttuurimarxismi”, sukupuolisten vähemmistöjen oikeudet, feminismi, vasemmistolaisuus, ateismi ja monikulttuurisuus. Voisin lisätä tähän vielä ”suvaitsevaiston” ja anarkistit.

On selvää, että talouskriisi on monen edellä luetellun ilmiön katalysaattori. Niinhän tapahtui natsi-Saksankin aikana: talouslama nosti kansallissosialistit valtaan.

Kirjoittajat haluavat muistuttaa tämän päivän ihmisiä fasismista vastenmielisenä ilmiönä. Historiallinen muisti on nimittäin lyhyt. Ajallisesti suppea demokratian kausi (1950-luvulta eteenpäin) Länsi-Euroopassa ei pyyhkinyt pois fasismin muistoa, vaan se on edelleen elävä ideologia.

Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius ovat tehneet kelpopalveluksen läntiselle liberaalille demokratialle julkaisemalla sujuvasanaisen ja seikkaperäisen analyysin fasismin olemuksesta Suomessa.

:::::::::::::

Otsakkeen sitaatti on lainaus Martti Pihkalan tekstistä.

Viides Beatle George Martin – In memoriam

En todellakaan tiennyt George Martinin merkityksestä Beatleseille ennen kuin 1960-luvun jälkipuoliskolla. Vähitellen selvisi, että hän toimi kaikkien Beatlesien albumien tuottajana.

Kysymyksiä on kaksi. Miten Beatleseille olisi käynyt ilman George Martinia? Ja Miten George Martinille olisi käynyt ilman Beatleseita? On historian suuria sattumuksia, että nämä kaksi kohtasivat aivan Beatlesien levytysuran alkuvaiheessa. Tulevaisuutta ajatellen Beatlet ja Martin yhdessä kasvoivat korkoa korolle.

Sir George Martin oli enemmän kuin viides Beatle. Hän oli itsenäinen ilmiö nimeltä George Martin. Kuollessaan (8.3.2016) hän oli kunnioitettavat 90 vuotta vanha. Juuri muutamia päiviä sitten - sattumalta – olin miettinyt, miten kauan hän jaksaa. Valitettavasti en löytänyt netistä säveltäjä, kriitikko, musiikintutkija Erkki Salmenhaaran Hesarissa esittämää arviota Beatlesien Abbey Road -albumista vuodelta 1969 ( tokko sitä onkaan sähköisessä muodossa?). Osaan kyllä avainkohdat ulkoa, niin ikimuistettava tuo arvostelu oli. Oli hätkähdyttävää, että vakavan musiikin säveltäjä mainitsi Beatlet musiikin suurnimenä. Hän kävi albumin läpi miltei kappale kappaleelta ja huomioi tuoreeltaan hämmästyttävällä tarkkuudelle ne sävellykset, jotka jäivät elämään.

Tuossa arvostelussa Salmenhaara jäi miettimään, mikä mahtoi olla George Martinin rooli levyn tuottajana. Arveli sen kuitenkin olevan merkittävä.

Itse asiassa Salmenhaara ei ollut ensimmäinen vakavan musiikin kriitikko, joka kiinnostui Lennon-McCartneyn säveltäjälahjakkuudesta. The Timesin William Mann löysi heidät jo vuonna 1963, ja ennakoi heidän arvostuksensa kasvua. Hunter Davisin kirjoittama ja yhtyeen ainoaksi auktorisoiduksi elämäkerraksi mainittu The Beatles, The Authorised Biography tuo esille William Mannin ihailevan kritiikin. Satuin lukemaan tuon kirjan heti tuoreeltaan, kun se oli suomennettu 1968-69. Joka tapauksessa Mann kirjoitti jo vuonna 1963 yhtyeen musiikin ”aiolisista kadensseista”.

Ei kukaan tietenkään pystynyt arvaamaan, että Beatlesien levyjä myydään yli 1 000 000 000 kappaletta ja pelkästään yhtyeestä kirjoitettujen kirjojen määrä nousee tuhansiin.

Martinin rooli saattoi olla suurimmillaan Sgt. Pepper´s Lonely Hearts Club Band -albumin teossa. On mahdotonta kuvitella, että Beatlet olisivat saaneet aikaan mahtavia sovituksia kappaleista, kuten jännittävätunnelmainen ”A Day in the Life” tai karnevaalimainen (sirkusmainen) ”Being for the Benefit of Mr. Kite”. Jo tapa, jossa kappaleet oli miksattu kiinni toisiinsa oli ennenkuulumatonta.

Kuva kirjasta "The Complete Beatles Chronicle".

Kappaleiden sanoja ei myöskään ollut ennen painettu levyn kanteen. Instrumentit ja musiikilliset kokeilut Martin valitsi levylle, sillä perusteella minkälaisen äänen John Lennon halusi kuulla soitettuna.

Hienostuneen tuntuinen, hyvin hilpeä ja humoristinen herrasmies tuli tutuksi lukemattomista haastatteluista, joissa hän antoi arvokasta tietoa Beatlesien musiikin synnystä. Uskon, että yksi viisikkoa yhdistävä tekijä oli juuri heidän yhteisesti jakamansa huumori.

Minulle on jäänyt käsitys, että hän hienotunteisesti ohitti Beatleseiden huumausaine- ym. sekoilut ja keskittyi ammattimiehen tavoin musiikin tuottamiseen.

Annetaan viimeinen sana Sir Georgelle (1979): ”Ilman minun instrumenttivalintojani ja nuotinnostani monet (Beatlesien) levyt eivät olisi kuulostaneet siltä, miltä kuulostivat. Olisivatko ne olleet parempia (ilman minun panostani)? Ehkä. Tämä ei ole vaatimattomuutta puoleltani, vaan yritys antaa todellinen kuva suhteestamme”. Hyvin Martinin kuuloista!

Järki voittaa?

”Kysymys on katastrofaalisen huonosta farssista”. ”Kysymys on täydellisestä farssista”. Siinä pari mielipidettä julkisuudesta koskien ”kilpailukykysopimusta”, josta itse on käyttänyt nimeä laajennettu työmarkkinasopimus, enkä missään tapauksessa nimeä ”yhteiskuntasopimus”.

En suostu ymmärtämään työmarkkinaosapuolien halveerausta. Kaikki varmaan yrittävät parhaansa – omasta näkökulmastaan. Minusta tämä on demokratiaa, eikä sanelua. Sitten meillä asiat huonosti ovat, kun hallitus sanelee asioiden tilan. Hallitus tosin yritti sanelua, mutta se torjuttiin päättävästi. Se, mitä nyt tarvitaan, on liikkuminen omista betoniin valetuista bunkkereista. Se, joka rohkeimmin lähtee liikkeelle, saa suurimmat kiitokset.

Kysymys on paljolti kysyntälamasta. Globaali markkina on hyödyttänyt länsimaisia kuluttajia edullisilla ja edullisemmiksi käyvillä hinnoilla. Vastaavasti kuluttajan asema on heikentynyt, kun palkkoja ei ole pystytty nostamaan. Päinvastoin monissa maissa niitä on laskettu.

Kauppalehti on ottanut pääkirjoituksessaan (8.6. 2016) lusikan kauniiseen käteen: ”Työllisyys vaatii veroalen”. Vihdoinkin näkyy irtautumista valtiovarainministeriön tiukkapipoisista virkamiehistä. Juuri tällaisilla mielipiteillä avataan umpisolmuja.

Tilanne on – päinvastoin kuin minkälainen kuva julkisuudessa on annettu – kohtuullisen hyvä jatkoneuvotteluja ajatellen. Saatu työmarkkinasopimus on riittävä siltä osin, kun puhutaan 3,7 prosentin yksikkötyökustannusten alenemisesta. Tällaisenaan sopimus on kuitenkin sudenkuoppa. Teollisuus saa edun, mutta kulutuskysynnälle luodaan tosiasiallisella palkkojen alennuksella heikot edellytykset. Suomi tarvitsee sekä viennin että kulutuskysynnän vetoa. Kauppalehti myöntää, että sopimuksesta poisjääneet liitot ovat oikealla asialla! Lehti vaatii hallitukselta selkeämpää lupausta veroalesta. Kauppalehti toteaa, että ilman veronkevennyksiä sopimuksen työllistävät vaikutukset jäävät vähäisiksi. Työnantajamaksujen siirrot työantajilta työntekijöille eivät riitä. Viime mainitut voivat kostautua kovenevina palkkavaatimuksina jatkossa.

Kauppalehti menee vieläkin pitemmälle ja toteaa, että ”veronkevennykset kannattaa toteuttaa vaikka velkaantumisen uhalla (työllisyyden parantamiseksi)”. Onpa ääni kellossa muuttunut! Päätelmä on kuitenkin oikea. Suomen velkaosuus bkt:stä ei nykyisellään ole millään tavoin hallitsematon, se on päinvastoin maltillinen verrattuna EU-maiden keskiarvoon. On selvää, että velka kasvaa epätoivottavalla tavalla, jos talouden suuntaa ei käännetä. Nyt tarvitaan juuri rohkeutta yrittää kääntää talous dynaamisemmaksi. Edellä esitettyä täydentää monien ekonomistien vaatima panostus infrarakentamiseen. Tämäkin on osin yllättävää.

Juha Tervala Helsingin yliopistosta toteaa, että ”nyt pitäisi tehdä julkisia infrainvestointeja”. Ja edelleen: ”Taantumassa ei kannata tasapainottaa julkisia menoja”. Raha on nyt edullisimmillaan, mitä monet tahot ovat tolkuttaneet jo pitkän aikaa.

Jopa IMF on kehottanut länsimaita ”elvytyskierrokseen” maailmantalouden hidastumisen estämiseksi. Nyt on hätä käsillä, muutoin ei tällaisia mielipiteitä kuultaisi. Kukaan ei kiistä patoutunutta infran korjauksen tarvetta.

Toisaalta, jos veroale johtaa synkkiin leikkauksiin julkisella sektorilla, ollaan taas ongelmissa. Veroale on toteutettava asteittain seuraten kolmea komponenttia: 1) vuosittaista eläkevakuutus- ja työttömyysvakuutusten jaksottaista siirtoa työnantajilta työntekijöille, 2) orastavaa talouden kasvun mahdollisuutta, jolloin syntyy jakovaraa ja 3) maltillista veroalesta johtuvan velkaantumisen sallimista.

Mitä edellä esitetty tarkoittaa?

Jos tällainen suunnanmuutos (veroale + infraelvytys) saataisiin aikaan, olisi se selvä poikkeama historiallisesta trendistä, mikä meillä on ollut. Snellmanista Rytin kautta Rainer von Fieandtiin ja Iiro Viinaseen saakka meillä on noudatettu kiristävää finanssipolitiikkaa laskusuhdanteessa, eli ei-keynesiläistä talouspolitiikkaa. Onko nyt muutoksen aika?

Aivan oikea johtopäätös on, että jos kaikki harjoittavat sisäistä devalvointia, seuraa tästä myrkkyä kaikkien maiden talouksille (professori Kari Heimonen).

Pääekonomisti Jussi Ahokkaan esitys koordinoidusta finanssipoliittisesta elvytyksestä EU:n tasolla on käänteinen positiivinen päätelmä (edellä esitettyyn verrattuna) tässä tilanteessa.

Miksi ääni on muuttunut kellossa? Siksi, että Japani-tyyppinen anemia uhkaa koko Länsi-Eurooppaa. Vaikka siellä täällä onkin valon pilkahduksia, on kasvu aivan liian heiveröisellä pohjalla. Kuoliaaksi säästäminen ei voi olla ratkaisu ongelmiin.

Suurimmat ongelmat Suomen taloudelle tulevat maailmankaupan hidastumisesta. Se on tutkain, joka ohjaa meidänkin tilannekuvaamme ja toimenpiteitämme. Kaiken edellä esitetyn päälle sen vaikutus on odotuksia latistava. Valitettavasti juuri tulleet vuoden alun vientiluvut ovat matelevan heikot.

Tarvittaisiin investointiherkkyyttä suurilta yrityksiltä. Kuva, jonka Ylen MOT antoi taannoin yritysten investointien välttelystä osinkojen saajien hyväksi, on dramaattinen. Kasvua ei voi olla ilman investointeja. Voittoja ei voi tehdä yksipuolisesti osinkojen jakoa varten, niin kuin nyt paljolti tapahtuu.