Toivoton tapaus vai ei?

Paavo Lipponen rikkoi jälleen mediakynnyksen reippaasti kohdistamalla kovan kritiikin Nordean lehdistötiedotteeseen, jonka otsakelainaus ”Toivoton tapaus” viittasi Suomen taloudelliseen tilanteeseen. Lipposen väitteet ovat hyvin lipposmaisia enkä itse käyttäisi noin roisia kieltä varsinkin, kun osa hänen esittämistään väitteistä on kuultu huhuna tai toisen käden lähteistä.

Silti Nordean tiedote on mielestäni tyypillistä nykypäivän asiatonta linjaa, jossa uutinen myydään otsakkeella kansalaisille. Tosin sisältökin oli asenteellisesti mustanpuhuva.

Käyn läpi joitakin kriittisiä kohtia taloutemme arviointikriteereistä. Yksi näistä on puuttuva mahdollisuus ulkoiseen devalvointiin, joka on fakta. Kun tämä ei ole mahdollinen käännetään keskustelu sisäiseen devalvointiin eli palkkojen alentamiseen tavalla tai toisella.

Ns. kilpailukykysopimuksessa (oikeammin laajennetussa työmarkkinasopimuksessa) on sisäisen devalvaation elementtejä. Nämä eivät kuitenkaan arvostelijoille riitä. Tämä on johtanut siihen, että kritisoijat yrittävät mollata kilpailukykysopimuksen liian mietona tai peräti toimimattomana.

Oikean eliksiirin siihen toisi arvostelijoiden mukaan paikallisiin sopimuksiin sisällytettävä mahdollisimman laaja liikkumavara sopia palkoista paikallisesti, siis muutoinkin kuin yrityksen ollessa kriisissä. Tämä taas on työntekijätahojen suuri pelkojen kohde, jota ekonomistit eivät noteeraa, koska heiltä näyttää puuttuvan yhteiskunnallinen aspekti arvioistaan.

Hallituksen on pakko ottaa huomioon työmarkkinajärjestöjen tahtotila. Vaara, että palkkojen liikutellaan sumeilematta (alaspäin) on erittäin suuri. Vapaa markkinaehtoinen palkanmuodostus on työnantajalle houkutteleva kilpailukeino. Siksi työntekijöiden edustajien kammo palkanalennukset mahdollistaviin paikallisiin sopimuksiin on huomionarvoinen asia.

Viittasin juuri aiemmassa blogissani Yhdysvaltain malliin, jossa markkinat ovat liikuttaneet palkkoja vapaasti (minimipalkka on, mutta se on hyvin alhainen) useiden vuosikymmenien ajan. Koko meneillään olevien presidentinvaalien johtava teema on käsittääkseni ihmisten turhautuminen paljon puhutun amerikkalaisen unelman toteutumattomuuteen.

Tapa, jolla Donald Trump kerää suosiota on kammottavan populistinen. Miksi? Koska hän ei niillä toimenpiteillä, jotka hän on esittänyt, pysty muuttamaan ihmisten toimeentulotilannetta. Vuosikymmeniä jatkunut palkkastagnaatio tai palkanalennuskehitys ei pysähdy ”The Donaldin” naiiveihin korjausliikkeisiin, vaan sillä on syvällisemmät yhteiskunnalliset vaikutukset.

Yhdysvallat on ajautunut jyrkkään polarisaatiotilaan jo varhemmin, mutta nyt Sanders - Trump -asetelma (riippumatta siitä, miten vaaleissa käy) on paljastanut raadollisen kokonaiskuvan: kysymys on tavallisten ihmisten heikosta toimeentulosta vallitsevien jyrkkien tuloerojen olosuhteissa. Ennen kaikkea tavalliset keskituloiset ihmiset ovat vihdoin tunnistaneet tosiasiat. Tämä on myös pelottava vaihtoehto Suomelle pidemmällä aikavälillä. Meillä on eräänlainen ”tahdistushaaste tai -ongelma”: onko suomalainen yhteiskunnallinen tilanne millään tavoin rinnasteinen amerikkalaiseen todellisuuteen? Tätä on syytä pohtia joskus tulevaisuudessa.

Amerikkalainen polarisaatio on itse asiassa paljon moniulotteisempaa, kuin miten sitä meillä uutisoidaan: poliittinen antipatia on muuttunut poliittiseksi inhoksi toista osapuolta kohtaan, pieni- ja suurituloisten sovittamattomalta tuntuva ristiriita on pahentunut, liberaalien ja konservatiivien vastakkainasettelu on muuttunut luotaantyöntäväksi ja suvaitsevaisten ja suvaitsemattomien kuilu vaikuttaa umpeenkuromattomalta. Näistä syistä johtuen Suomen sisäisen devalvaation tie oikeistoradikaalien vaatimalla tavalla voi olla pitkän epätoivottavan kehityskulun alku. On syytä todella tarkkaan miettiä, mihin päädymme tällä periaatteella.

Mutta eikö taloudellinen tilanne vaadi ”tosiasioiden tunnustamista”, niin kuin kyyninen analyysi kuuluu? Sillähän annetaan ymmärtää, että enemmistö on väärässä, kun ei hoksaa maamme surkeata taloudellista ja henkistä tilaa.

Totta kai on otettava huomioon mahdollisuus, että olemme kuilun partaalla, mutta siitä huolimatta ihmiset kaulailevat onnellisina toisiaan. Tätä osoittaa, että tuoreessa laajassa kansainvälisessä onnellisuusvertailussa olimme maailman maiden joukossa viidensiä. Ilmeisesti ihmiset eivät vieläkään ole alistuneet median otsikkoterroriin (että meillä menee surkeasti).

Lisää spekulointia aiheesta. Luottoluokittajien sapeli on heilunut median ilmaisujen mukaan Suomen yllä kavahduttavalla tavalla. Olemme Kreikan tiellä. Selvitin juuri itselleni, miten sijoitumme luottoluokittajien tilastossa: olimme maailman maiden joukossa (noin 180 maata) paremmuusjärjestyksessä miltei tarkalleen sijalla 10 kolmen suuren luottoluokittajan arvioiden yhteenvedon tuloksena. Emme ehkä sittenkään ole tuhon tiellä, vaikka sitä meille toitotetaan!

Lipponen viittasi häijysti, että näihin ulkomailta tulleisiin arvioihin liittyy usein tilaustyön maku. Itse en tähän usko, mutta uusliberalistinen talousfilosofia on jättänyt jälkensä monien kansainvälisten yhteisöjen arvioihin. Siksi niihin pitää suhtautua tietyllä varauksella, eikä varsinkaan käyttää lyömäaseena kotimaisessa keskustelussa.

En myöskään ymmärrä, miksi olisimme romahduksen partaalla, jos bkt-kasvulukumme pyörivät nollan tuntumassa 4-5 vuoden ajan (vuosina 2010-11 kasvumme oli kumpanakin vuonna kolmen prosentin luokkaa, joka monilta on unohtunut). Ilman muuta paremminkin voisi mennä, mutta kyllä näilläkin on jotenkuten pärjätty. Romahduksen määritelmän kattaa yksi ainut vuosi ja yksi luku: vuonna 2009 bkt laski 8,3 prosenttia. Syvään kuoppaan putosivat lähes kaikki muutkin Suomea muistuttavat maat.

Juuri saadut kauppatase- ja vaihtotaseluvut viime vuodelta kertovat, että kumpainenkin oli 2,5 miljardia euroa ylijäämäinen. Emme siis kansantalouden tasolla enää velkaannu ulkomaille.

Meidän ongelmamme on julkisen talouden monivuotinen vaje, ja siitä johtuva velkaantuminen. Kuitenkin velkaosuuden ollessa 63,1 prosenttia bkt:stä on muistettava, että Euroopan yhteisössä on 16 maata, joilla prosenttiosuus on huonompi (joukossa sellaisia maita kuin Hollanti, Saksa, Iso-Britannia ja Ranska). Meitä paremmin sijoittuu sellaisia maita kuin Bulgaria ja Romania ja Slovakia.

Kysymys on kasvun odotuksen täyttymisestä. Meillä on ollut huonoa onneakin, kun maailmankauppa ei ole kehittynyt siten kuin vastikään odotettiin.

On ollut mielenkiintoista seurata, kuinka ulkomailta tullaan ihmettelemään meidän ”surkeuttamme”: ollaan vahingoniloisia. Ja suomalaiset, jotka mielellään antavat inhorealistisia lausuntoja haastattelijoille onnettomuudestamme, lisäävät löylyä panetteluun. Oikein pahaa tekee. Tänne tullaan tekemään juttuja ennakkoasenteella: kas tässä teille Suomi, jolla meni taannoin hyvin; katsokaapa, miten se rypee nyt!

Niiden, jotka pohtivat työkseen Suomen ulkoista kuvaa, pitäisi aloittaa torjuntataistelu, eikä suomalaiskansalliseen tyyliin yhtyä mustamaalaajien kuoroon.

Näytetään niille, tästä noustaan!