Järki voittaa?

”Kysymys on katastrofaalisen huonosta farssista”. ”Kysymys on täydellisestä farssista”. Siinä pari mielipidettä julkisuudesta koskien ”kilpailukykysopimusta”, josta itse on käyttänyt nimeä laajennettu työmarkkinasopimus, enkä missään tapauksessa nimeä ”yhteiskuntasopimus”.

En suostu ymmärtämään työmarkkinaosapuolien halveerausta. Kaikki varmaan yrittävät parhaansa – omasta näkökulmastaan. Minusta tämä on demokratiaa, eikä sanelua. Sitten meillä asiat huonosti ovat, kun hallitus sanelee asioiden tilan. Hallitus tosin yritti sanelua, mutta se torjuttiin päättävästi. Se, mitä nyt tarvitaan, on liikkuminen omista betoniin valetuista bunkkereista. Se, joka rohkeimmin lähtee liikkeelle, saa suurimmat kiitokset.

Kysymys on paljolti kysyntälamasta. Globaali markkina on hyödyttänyt länsimaisia kuluttajia edullisilla ja edullisemmiksi käyvillä hinnoilla. Vastaavasti kuluttajan asema on heikentynyt, kun palkkoja ei ole pystytty nostamaan. Päinvastoin monissa maissa niitä on laskettu.

Kauppalehti on ottanut pääkirjoituksessaan (8.6. 2016) lusikan kauniiseen käteen: ”Työllisyys vaatii veroalen”. Vihdoinkin näkyy irtautumista valtiovarainministeriön tiukkapipoisista virkamiehistä. Juuri tällaisilla mielipiteillä avataan umpisolmuja.

Tilanne on – päinvastoin kuin minkälainen kuva julkisuudessa on annettu – kohtuullisen hyvä jatkoneuvotteluja ajatellen. Saatu työmarkkinasopimus on riittävä siltä osin, kun puhutaan 3,7 prosentin yksikkötyökustannusten alenemisesta. Tällaisenaan sopimus on kuitenkin sudenkuoppa. Teollisuus saa edun, mutta kulutuskysynnälle luodaan tosiasiallisella palkkojen alennuksella heikot edellytykset. Suomi tarvitsee sekä viennin että kulutuskysynnän vetoa. Kauppalehti myöntää, että sopimuksesta poisjääneet liitot ovat oikealla asialla! Lehti vaatii hallitukselta selkeämpää lupausta veroalesta. Kauppalehti toteaa, että ilman veronkevennyksiä sopimuksen työllistävät vaikutukset jäävät vähäisiksi. Työnantajamaksujen siirrot työantajilta työntekijöille eivät riitä. Viime mainitut voivat kostautua kovenevina palkkavaatimuksina jatkossa.

Kauppalehti menee vieläkin pitemmälle ja toteaa, että ”veronkevennykset kannattaa toteuttaa vaikka velkaantumisen uhalla (työllisyyden parantamiseksi)”. Onpa ääni kellossa muuttunut! Päätelmä on kuitenkin oikea. Suomen velkaosuus bkt:stä ei nykyisellään ole millään tavoin hallitsematon, se on päinvastoin maltillinen verrattuna EU-maiden keskiarvoon. On selvää, että velka kasvaa epätoivottavalla tavalla, jos talouden suuntaa ei käännetä. Nyt tarvitaan juuri rohkeutta yrittää kääntää talous dynaamisemmaksi. Edellä esitettyä täydentää monien ekonomistien vaatima panostus infrarakentamiseen. Tämäkin on osin yllättävää.

Juha Tervala Helsingin yliopistosta toteaa, että ”nyt pitäisi tehdä julkisia infrainvestointeja”. Ja edelleen: ”Taantumassa ei kannata tasapainottaa julkisia menoja”. Raha on nyt edullisimmillaan, mitä monet tahot ovat tolkuttaneet jo pitkän aikaa.

Jopa IMF on kehottanut länsimaita ”elvytyskierrokseen” maailmantalouden hidastumisen estämiseksi. Nyt on hätä käsillä, muutoin ei tällaisia mielipiteitä kuultaisi. Kukaan ei kiistä patoutunutta infran korjauksen tarvetta.

Toisaalta, jos veroale johtaa synkkiin leikkauksiin julkisella sektorilla, ollaan taas ongelmissa. Veroale on toteutettava asteittain seuraten kolmea komponenttia: 1) vuosittaista eläkevakuutus- ja työttömyysvakuutusten jaksottaista siirtoa työnantajilta työntekijöille, 2) orastavaa talouden kasvun mahdollisuutta, jolloin syntyy jakovaraa ja 3) maltillista veroalesta johtuvan velkaantumisen sallimista.

Mitä edellä esitetty tarkoittaa?

Jos tällainen suunnanmuutos (veroale + infraelvytys) saataisiin aikaan, olisi se selvä poikkeama historiallisesta trendistä, mikä meillä on ollut. Snellmanista Rytin kautta Rainer von Fieandtiin ja Iiro Viinaseen saakka meillä on noudatettu kiristävää finanssipolitiikkaa laskusuhdanteessa, eli ei-keynesiläistä talouspolitiikkaa. Onko nyt muutoksen aika?

Aivan oikea johtopäätös on, että jos kaikki harjoittavat sisäistä devalvointia, seuraa tästä myrkkyä kaikkien maiden talouksille (professori Kari Heimonen).

Pääekonomisti Jussi Ahokkaan esitys koordinoidusta finanssipoliittisesta elvytyksestä EU:n tasolla on käänteinen positiivinen päätelmä (edellä esitettyyn verrattuna) tässä tilanteessa.

Miksi ääni on muuttunut kellossa? Siksi, että Japani-tyyppinen anemia uhkaa koko Länsi-Eurooppaa. Vaikka siellä täällä onkin valon pilkahduksia, on kasvu aivan liian heiveröisellä pohjalla. Kuoliaaksi säästäminen ei voi olla ratkaisu ongelmiin.

Suurimmat ongelmat Suomen taloudelle tulevat maailmankaupan hidastumisesta. Se on tutkain, joka ohjaa meidänkin tilannekuvaamme ja toimenpiteitämme. Kaiken edellä esitetyn päälle sen vaikutus on odotuksia latistava. Valitettavasti juuri tulleet vuoden alun vientiluvut ovat matelevan heikot.

Tarvittaisiin investointiherkkyyttä suurilta yrityksiltä. Kuva, jonka Ylen MOT antoi taannoin yritysten investointien välttelystä osinkojen saajien hyväksi, on dramaattinen. Kasvua ei voi olla ilman investointeja. Voittoja ei voi tehdä yksipuolisesti osinkojen jakoa varten, niin kuin nyt paljolti tapahtuu.