Kristallinkirkasta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa

Aleksander Stubb kertoi viikko sitten, että Suomen puolustusvoimien tärkein kahdenvälinen kumppani on USA. Kun Stubbilta tiukattiin Ylessä vahvistusta tälle kannalle (ja Sauli Niinistö ja Sipilä eivät suostuneet priorisoimaan tahoja), Stubb totesi Yhdysvaltain olevan tärkein kumppani, koska se varustaa Suomen armeijaa eniten. Näillä lausunnoilla on vissi ero, johon julkisuudessa on kiinnitetty vähän, jos ollenkaan huomiota.

Nyt on uutisoitu, että puolustusministeriö on samaa mieltä Stubbin kanssa. Puolustusministeriön erityisasiantuntija Mika Varvikko sanoo, että USA on tärkein kahdenvälinen kumppani, koska keskeinen puolustusmateriaali on hankittu Yhdysvalloista. Nyt on syytä olla tarkkana.

Mielestäni on meneillään vyörytys, jossa pyritään korostamaan asehankintoja, siis teknisiä valmiuksia politiikan sijasta. Asia ei välttämättä näytä merkittävältä linjaerolta, mutta on sitä tosiasiassa. Se, että presidentti Niinistö ja pääministeri Sipilä eivät halua asettaa yhteistyökumppaneita tärkeysjärjestykseen, on oire ulkopolitiikan ajattelueroista – ei vivahde-eroista.

Kaikesta edellä kerrotusta on syytä vetää joitakin johtopäätöksiä. Ainakin on syytä kysyä muutamia avainkysymyksiä. Ensinnäkin tulisi määrittää sotilaiden rooli tässä keskustelussa. He korostavat mielellään materiaalihankintoja ja näkevät yksipuolisesti puolustusvoimien tehtävät tästä näkökulmasta. Puolustushallinto on osa myös Suomen ulkopolitiikkaa, ei irrallaan kokonaisuudesta. Asian kummallisuus on siinä, että korostamalla merkittävimpänä yhteistyökumppanina Yhdysvaltojen roolia sotilaat tulevat politiikan alueelle materiaalihankintojen kautta. Ulkopolitiitikan teko kuuluu presidentille ja hallitukselle ja politiikan teko poliitikoille.

Kun hallituksen yksi keskeisistä ministereistä, valtiovarainministeri Stubb ”liittoutuu” puolustushallinnon kanssa, on se merkittävä pyrkimys luoda myös omaa ulkopoliittista linjaa. Tietenkin hän kiistää tämän.

Miksi sotilaat on päästetty ottamaan kantaa poliittisiin kysymyksiin? Mielestäni presidentin kuuluisi järjestää keskustelu puolustusvoimien korkeimman johdon kanssa ja vetää selvät suuntaviivat poliittisen vastuun ja asehankintojen välille. Paljon puhuttu sotaharjoitusyhteistyö ja sen yhteydessä tapahtunut tiedotussekoilu vahvistavat kantaani, että ulkopolitiikan johdon pitää terästäytyä.

Taustalla on meneillään julistamaton kamppailu Suomen virallisen liittoutumattomuuspolitiikan ja USA:han päin kallellaan olevan kilpailevan ulkopoliittisen suuntauksen (ei linjan) kanssa. Nato on sitten tässä hiomakivenä välissä. Tulkitsen niin, että kun Nato-kysymys ei todennäköisesti tule olemaan aktuelli edes meneillään olevien selvitysten jälkeen, tarttuvat liittoutumisen kannattajat nyt USA-korttiin sitoen Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa Yhdysvaltoihin.

Sotilailla on taustalla suuri rooli juuri nyt ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Tätä kuvaa vahvistaa tiedottamisongelmat. Asiat eivät selvästikään ole avautuneet koodien takaa poliitikoille. Tähän on monta syytä. Yksi on se, että tärkeistä puolustuspoliittisista kysymyksistä on pyritty tekemään rutiiniluonteisia. Kaikki keskustelu mitätöidään toteamalla että yhteistyösuhteet (Nato, Yhdysvallat) ovat ”kristallinkirkkaat”. Toisaalta meillä on liian vähän puolustushallinnon asiantuntijoita politiikan puolella. Sotilaat hallitsevat termeineen mielipiteenvaihtoa. Nyt esimerkiksi vasemmistoliiton Mustajärvi puhuu panssareista, kun pitäisi puhua panssaroiduista miehistönkuljetusajoneuvoista.

Ongelmana on myös, että meillä saivarrellaan harjoitusten luonnetta eriteltäessä: vähätellään teknisten harjoitusten (=sotataidolliset harjoitukset) poliittista luonnetta ja pyritään tekemään ero ns. karttaharjoituksiin (=esikuntaharjoitukset), joilla roolitetaan Nato-kumppanien asemaa suhteessa Natoon. Edelliset edustavat ”käytännön sotaharjoitusyhteistyötä” ja juuri siitä on nyt kysymys.

Ulospäin tilanne näyttää yksinkertaisesti siltä, että puolustusyhteistyö tiivistyy ilman sarvia ja hampaita Yhdysvaltojen kanssa. Stubbin ja kumppanien julkisuudessa esittämät mielipiteet vahvistavat tämän.

Samaan aikaan pokkana selitetään, että virallinen ulkopoliittinen linja ei ole muuttunut. Tämä on suurin piirtein yhtä johdonmukaista kuin vuonna 1941, jolloin selitettiin, että Suomi ei ole liitossa Saksan kanssa. Jokainen näki, että pitkälle viety todellinen yhteistyö ei tarvinnut mitään paperilla määritettyä liittoa. Nyt ei toki olla näin pitkällä, mutta paljon joudutaan selittelemään.

Näistä asioista keskusteltaessa tuntuu siltä, että Ruotsi-yhteistyö pyörii korkeintaan jossain taustalla. Entä kuka huolehtii selustavarmistuksesta Venäjään päin? Joskus tuntuu siltä, että presidentti on jätetty yksin hoitamaan Venäjä-suhteita. Lännettyneet poliitikkomme kuittaavat Venäjä-suhteet lauseella ”suhteet ovat hyvät”. Voisiko esimerkiksi Stubb hieman eritellä Suomen ja Venäjän kahdenvälisiä suhteita. Entä ulkoministeri? Avustajien valmistelemat ympäripyöreät korulauseet eivät kelpaa.

Nyt oikealla kilpaillaan sillä, kuka on eniten kallellaan Yhdysvaltoihin päin. Kokoomuksessa halutaan irtiottoa muihin puolueisiin ja muut ovat häveliäinä tulppaamassa kokoomuksen pyrkimyksiä. Missä ovat keskustan tasapainottavat ulkopoliittiset kannat? Onko esimerkiksi Seppo Kääriäinen hiljennetty täysin?

Tässä asetelmassa poliittinen näyttämö on siirtynyt niin vahvasti oikealle, että Paavo Väyrynen näyttää äärivasemmistolaiselta (vanhanaikaisessa mielessä).

Liike on tärkeintä kuulemma. Kun liike pysähtyy, täytyy toivoa, että sen päässä ei ole äkkipysähdys. Mielestäni tarvitaan selkeä ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja ja sen tulee olla selkeästi nykyisen ulkopoliittisen liittoutumattomuuslinjan mukainen. Lännettäjät selittävät kerta toisensa jälkeen, kuinka ”näin on tehty jo toissa vuonna, viisi vuotta sitten , Halosen aikana….”. Mikään ei ole muuttunut. Uskokoon ken voi.

Kuinkahan paksusti meidän pitää lännettyä, että kaikki ihmiset uskovat, että olemme osa länttä. Miksi meidän pitää niin intohimoisesti todistaa lännettymistä? Minusta tuntuu, että länsivetoisuuden ylikorostaminen saa ihmiset ulkomailla epäilemään koko asiaa.

Emmekö voisi olla ihan luonnollisesti maa, jossa suhteet länteen ovat hyvät (tai vaikkapa erinomaiset, jos se on totuudenmukaista) ja idässä meillä on naapuri, joka todennäköisesti - Suomen kannalta - ei ole läheskään niin paha, miksi sitä moititaan.

Yhteenvetona voisi aprikoida onko Naton suhteen vedetty johtopäätös, että se ei ole niin toimintakykyinen kuin sen pitäisi olla? Onko Yhdysvaltain painoarvo kasvanut juuri tästä syystä?