perjantai 31. heinäkuuta 2015

Jussi Niinistö, vihreät miehet ja Nato-keskustelu

”Puolustusministeri Jussi Niinistö (ps.) toivoo, että puolustusministeriön selvitys Nato-jäsenyyden vaikutuksista mahdollistaa kylmäpäisen keskustelun sotilasliitosta.

`Uskon, että ainakin eväät parempaan keskusteluun ovat olemassa, mutta on kieltämättä niin, että valitettavan moni suomalainen on juuttunut kylmän sodan juoksuhautoihin´, hän toteaa.

`Nato-optiosta puhuminen on harhaanjohtavaa. Siinä annetaan kuva, että Suomella olisi joku etuajo-oikeus Naton jäseneksi.´ Niinistö korostaa, että jokaisen Nato-maan pitäisi hyväksyä Suomen jäsenhakemus, eikä oikotietä ole”.

Oheinen lainaus on Maaseudun Tulevaisuudesta 25.7.2015.

Niinistö on pitänyt yllä keskustelua, jossa me Nato-selvityksen avulla voisimme luoda suuntaviivat liittoutumis/liittoutumattomuuskysymyksessä suuntaan tai toiseen. Nato-selvityksen tekeminen onkin uuden hallituksen ohjelmassa. Olen ollut voimakkaasti kannalla, jossa Nato-selvitys olisi vain yksi selvitys lisää, eikä sen perusteella voitaisi lukita kantaamme (ja tuskin lukitaankaan). Meillä on vain jostakin syystä suunnaton tarve löytää asiassa ”totuus”, jonka varassa sitten eletään.

Hallitus siis tekee selvityksen ja Niinistön mukaan sen tekee puolustusministeriö. Itse olisin toivonut parlamentaarista selvitystä. En tiedä onko lopullista päätöstä tehty.

Niinistö varjelee visusti omaa Nato-kantaansa, mikä on ymmärrettävää mieheltä, joka haluaa laadittavaksi ainakin näennäisesti neutraalin Nato-selvityksen. Vain rivien välistä voidaan tehdä joitakin johtopäätöksiä. Hänen puolueensa kanta on virallisen linjan mukainen, mutta voi sisältää ambivalentteja elementtejä.

Erikseen on syytä korostaa, kuinka puolustusministerillä on erityisen suuri Nato-tartunnan vaara riippumatta siitä, kuka on puolustusministerinä. Paine upseeriston taholta on kova. Tuskinpa meille voidaan valita puolustusministeriä, joka on yksiselitteisesti Natoa vastaan. Sen sijaan meillä voidaan valita puolustusministeri, joka on liittotumattomuuden kannalla, mutta tästä asetelmasta käsin kallellaan Naton suuntaan. Onko Niinistössä on nähtävissä nämä merkit? Jos on, hän alkaa muistuttaa Carl Haglundia.

Mitä Niinistö tarkoittaa lausahduksella "Uskon, että ainakin eväät parempaan keskusteluun ovat olemassa, mutta on kieltämättä niin, että valitettavan moni suomalainen on juuttunut kylmän sodan juoksuhautoihin".

Ideologinen asetelma on entisessä sosialismi/kapitalismi -mielessä väistynyt, mutta reaalipoliittisesti tämän päivän vastakkainasettelu on kylmäsotamainen, joskin monitahoisempi. Olen joskus näissä kirjoituksissa epäillyt, kuinka tärkeä ideologia lopulta oli ns. kylmän sodan aikana. Oliko silloinkin lopulta kysymys raa´asta valtapolitiikasta, jonka päälle oli laskettu ideologinen verho? Tässä mielessä aikakaudet – nykyinen ja kylmän sodan aika - eivät ehkä eroa toistaan kovin paljon. Tässä asetelmassa Suomen Nato-kannassa täytyy ottaa huomioon tietty ”ajattomuus”, joka päätöksenteon perusteluihin liittyy. Tässäkin mielessä muutoksen aikaisempaan – ja vallitsevaan – liittoutumattomuusajatteluun täytyy olla erittäin vahvasti argumentoitu. Sellaisia perusteita ei mielestäni nyt löydy.

Kansalaisten mielipiteen rakenne viittaa siihen, että muutosta ei haluta. Toisella puolella ovat eliitti ja ”asiantuntijoiksi” nimetyt tahot, jotka painostavat liittoutumiseen. Heillä on koneisto (media ja muut vaikuttamiskeinot) hallussaan. Tavallinen kansalainen on mielipiteiden ristitulen keskellä, mutta hänellä on vuosikymmenien yleissivistys, kokemus ja historiatieto, joita ei mitenkään voida sivuuttaa.

Oma kantani on, että päätöksen pitäisi perustua vahvasti sille argumentille, että muutos nykyiseen politiikkaan tehdään vain erittäin suuren muutostarpeen ollessa voimassa. Muutostarve tulisi arvioida parlamentaarisesti ja kansanäänestyksen tuloksen tulisi olla päätöksenteon vahvistuksena.

Aiemmin (ennen eduskuntavaaleja) Niinistö on todennut, että ”Suomen pitäisi tehdä ilman kiihkoilua ajanmukainen selvitys, jossa tuodaan esille Naton plussat ja miinukset, sekä mitä jäsenyys maksaisi ja olisiko siitä hyötyä meille”. Ajatus plussista ja miinuksista kuulostaa jälleen kerran naivilta yksinkertaistukselta. Yhteen- ja vähennyslaskun avulla - eräänlaisella tukkimiehen kirjanpidolla - sitten ratkaistaisiin, mihin päin kallistustaan!

PS

Kaleva uutisoi 30.7.2015 näkyvästi läntisiä spekulaatioita, joiden mukaan Venäjä yrittäisi miehittää Ahvenanmaan ja muita alueita, JOS ITÄMERELLÄ SYTTYY SOTA. Oleellista tässä on tämä JOS. Sitten spekuloidaan asialla ja haastatellaan myös puolustusministeri Niinistöä. Hän toteaa itsestään selvyyden, ettei voida 100-prosenttisella varmuudella luottaa kansainvälisen oikeuden toteutumiseen. Siksi Suomen armeija varustautuu siihen, että Ahvenanmaalle ilmestyy ”vihreitä miehiä”. Krimiä ja Ahvenanmaata ei voi mitenkään rinnastaa. Ruotsalaisten hysteria näyttää tarttuneen joihinkin suomalaisiin.

Miksi puolustusministeri lähtee mukaan spekulointeihin, jotka mediassa otsikkotasolla uutisoidaan sitten esimerkiksi, että ”Ahvenanmaalle saattaa ilmestyä vihreitä miehiä”? Mielestäni puolustusministeri voisi kuitata tällaiset asiat toteamalla, että ”asioilla on turhanaikaista spekuloida. Suomi puolustaa jokaista osaa alueestaan”.

Eräässä aiemmassa blogikirjoituksessani totesin erään itsestäänselvyyden: ”On armeijoiden esikuntia, joissa upseerit työkseen suunnittelevat puolustus- ja hyökkäystoimia. Niin heidän pitääkin, koska heille maksetaan palkkaa siitä. Niin kauan kun he pitävät mölyt mahassaan, työ on hallinnassa, mutta kun he vuotavat tietoja erilaisille ”tutkimuslaitoksille” tai lehdistölle, he kompromettoivat itsensä.”

Voin kertoa suurena uutisena, että sekä amerikkalaisilla että venäläisillä on suunnitelmat Suomen alueella olevien strategisten kohteiden haltuunottamiseksi.

Miksi puolustusministeri aktiivisesti näpertelee teoreettisella ”hyökkäysuhalla” median johdattelema ja luo ”Nato-yhteensopivaa” ilmapiiriä? Onneksi Niinistökin on ensi lausuntojensa jälkeen hoksannut valaa öljyä laineille.

PS

Joskus tuntuu turhauttavalta yrittää luoda objektiivista kuvaa Venäjä-asioista. Esimerkki: Ilkka Kanerva meni hätäisesti reagoimaan Ruotsin rannikolta löytyneeseen sukellusvenehylkyyn: ”Häkellyttävä uutinen”. Enemmän kuin konkreettinen ”lausunto” huomiotani kiinnitti hätiköidyn kommentin osoittama asenteellinen suhtautuminen Venäjään. Ja kysymys on puolustusvaliokunnan puheenjohtajasta! Puolustusministeriön virkamiehet aivan oikein kieltäytyivät kommentoimasta tuoreeltaan tapausta.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Mennyttä aikaa havainnoimassa

Minulla on vanha valokuva 1990-luvun alusta. Siinä äitini, vaimoni, lapsemme ja sisareni ovat nousemassa rannasta päin Suomenniemen Suomenkylään johtavaa tietä pitkin. He levittäytyvät koko soratien leveydeltä katsomaan kuvaajaan päin. Laajakulmaisessa kuvassa leviävät pellot avarina maalaistalojen noustessa esiin maisemasta omenapuiden ja vaahteroiden keskeltä.

Kuvassa on jotain käsittämätöntä symboliarvoa. Koko kylä näkyi pienoiskoossa. Olimme matkalla äitini isovanhempien taloon, enoni ja tätini luokse kesäiseen tapaamiseen kahvitteluhetken merkeissä. Kylältä oli kadonnut 90-luvulle tultaessa suuri osa sen elinvoimasta, mutta vanha tietynlainen vauraus näkyi edelleen ja muistutti menneistä ajoista. Ajatus viivähti kymmenkuntaan kesään 1960- ja 1970-luvulla, jotka vietin maatilalla tehden kaikkia maalaistalon töitä.

Kaikki oli niin suurta 1960-luvun vaihteessa peltojen ympäröimän navetan ollessa täynnä lehmiä. Metsän reuna siinsi kaukana taivaanrannassa. Tai sitten minä olin vain pieni. Telkkari tuli taloon Rooman olympialaisia varten ja kylän ihmiset kokoontuivat illalla tupaan näköradiota tiiraamaan. Monet jäivät katsomaan myöhäisillan sarjafilmejä vielä isäntien painuessa unten maille. Avoimet ovet olivat osa sen aikaista luottamusyhteiskuntaa!

Tulkintani mukaan tämä on pikkuhäiveperhonen (tulokaslaji Suomeen). Ruskea värimuunnos (on myös sininen).

Kun katselin 30 vuotta sitten järven toiselta puolelta mökiltäni kylämaisemaa näkyi se vielä hyvin, mutta on nyttemmin peittynyt puiden taakse aivan kuin muistuttaen vanhan elämänmuodon katoamisesta. Siitä ei todellakaan ole juuri mitään jäljellä. Kesäasukkaat ovat luoneet uuden kunnan omine palvelutarpeineen.

Nyt jäin miettimään 90-vuotiaan enoni toteamusta, että hänen lapsuudessaan rannat olivat vapaat järviruo´osta. Oli vain vedestä törröttäviä ”pillejä”, jotka käsitän kortteiksi. Ehkä maanviljely todella tekikin sen, että rantavesien ravinteissa saivat alkunsa nykyiset järviruokolämpäreet. En harmittele asiaa pidempään, aika aikaansa kutakin.

En halua mennä enää äitini kotipaikalle, koska se on muuttunut. Säilytän muistot mielessäni ja pysyttelen mökin järvi- ja metsäympäristössä. Järvellä oli kymmeniä vuosia sitten merkitystä ravinnon saannin lähteenä. Kävin lukemattomia kertoja nuotalla enoni kanssa. Ylimääräiset muikkusaaliit jaettiin naapureille. Ensimmäiset muikut keitettiin aina suolavedessä. Sitten niitä paistettiin jauhoissa ja rasvassa, osa suolattiin. Savustuksen muistan tulleen kuvaan kuusikymmentäluvun alkupuolella.

Aamuvarhaisella voi kokea järviluonnon parhaat piirteet. Miten paljon ihmiset menettävätkään herätessään vasta aamupäivällä! Olen karaistunut nousemaan ylös kello viiden aikoihin, keittelen kahvit ja kuuntelen Yle Puhetta. Itsestään selvää on, että menen tekemään ulkona kierroksen ja ihailen auringon nousua laiturin päästä. Kuunteleminen on tärkeää luonnon keskellä: ei yhtään ihmisen tuottamaa ääntä. Kameran sattuessa mukaan ikuistan aamunsarastuksen hetket.

Ehkä yksi mökkielämän viehätyksistä on, että se tuo mieleen vanhan elämänmuodon. ”Tee se itse” viettää riemujuhliaan ja mökkitalkkari auttaa ongelmakohtien yli. Kummallisesti mökkiympäristö vaikuttaa ihmisin eri tavalla. Joku mökkivieras sanoi kerran, että pelkäisi yöllä olla yksin tässä erämaaympäristössä. Joku toinen – kuten minä – voi pelkästään nauttia mökkiyöstä. Siinä on jotain samaa kuin isovanhempien maalaistalon ullakkohuoneessa lukemassa iltamyöhällä Pekka Lipposia yli 50 vuotta sitten: ”Iltataivas Istanbulin yllä oli muuttumassa syvän koboltinsiniseksi…”.

Järvellä on parhainta liikkua soutuveneellä tai kajakilla. Kajakilla pääsee aivan rantapenkan tuntumaan ihmettelemään luonnon ilmiöitä järven puolelta. Tärkeintä on saada lipua pikku hiljaa eteenpäin, hikipäämelominen sopii johonkin toiseen ajankohtaan.

Nykytekniikka pitää tarvittaessa huolen viihtymisestä ja turvallisuudesta. Muistan kuinka äitini asennutti lankapuhelimen mökille. Kaapeli kulki (ja kulkee edelleen) järven pohjassa. Nyt siitä muistuttaa pistorasia. Ilman kännykkää ei tule toimeen jo pelkästään turvallisuussyistä. Internet ja TV-kanavien näkeminen läppärin kautta pitää yhteydet ulkomaailmaan auki ympäri vuorokauden.

Ehkä se on niin, että tekniikan vempaimet juuri mahdollistavat edellä kuvatun ”luonnon armoilla elämisen”.

Ranta-alpi

Yksi mökkielämän innostaja on luonnonkukka, mikä tahansa. Olen muodostanut niistä ”penkkejä” pihalle tai rannan tuntumaan, laiturin juureen. On hienoa seurata rantakukan tai ranta-alpin kukkimista keskikesällä muuten melko karussa ympäristössä. Eräs suosikeistani on kielo, joka suurina ryhminä on hieno kokonaisuus. Valkolehdokki nousee aina samalle paikalle: sitä todella varjellaan.

Ranta-alpi

Kaupungistuneen nykyihmisen siirtäminen 50 vuoden takaiseen maalaistaloympäristöön voisi olla melkoinen kulttuurishokki. Taisivatpa kaupunkilaisserkkuni vähän irvaillakin kylän moraliteetteja, tapoja ja tottumuksia. Piti päästä tuulettumaan tanssipaikalle. Mutta yhtä kaikki koko tuo elämänmuoto on taakse jäänyttä elämää ja voihan olla, että minun osaltani muistot kultaavat menneisyyden.

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Immonen, Soini ja kulttuurimarxilaisuus

”I'm dreaming of a strong, brave nation that will defeat this nightmare called multiculturalism. This ugly bubble that our enemies live in, will soon enough burst into a million little pieces. Our lives are entwined in a very harsh times. These are the days, that will forever leave a mark on our nations future. I have strong belief in my fellow fighters. We will fight until the end for our homeland and one true Finnish nation. The victory will be ours”.

Näillä lauseilla Olli Immonen nostatti melkoisen kohun netissä ja netin ulkopuolella. Huomio oli suuri myös sen takia, että muutoin sattui hiljaisempi hetki mediakentässä.

Mitä nämä pateettiset lauseet tarkoittavat? Kohderyhmänä ovat suomalaiset, mutta viesti oli englanniksi. Kannattaa ehkä palata hieman ajassa taaksepäin, kun perussuomalaiset olivat vielä oppositiossa. Timo Soini käytti reippaita ilmaisuja pyrkiessään nolaamaan poliittiset vastustajat.

Jotkut ovat netissä kiinnittäneet huomiota termiin ”kulttuurimarxilaisuus” sen jälkeen, kun Timo Soini käytti sitä plokissaan ”Kulttuurimarxistit elävät ja voivat hyvin” 28.10.2014. Sitä käytetään tänään leimakirveenä epämiellyttäviksi koettuja aatteita ja virtauksia vastaan. Olen käsitellyt aihetta tarkemmin blogikirjoituksessani "Kulttuurimarxilaisuus ideologisena lyömäaseena" 1.11. 2014.

Kulttuurimarxilaisuus on liitetty vuosikymmenien kuluessa seksuaalivallankumoukseen, feminismiin, homoseksuaalisuuteen, monikulttuurisuuteen, maahanmuuttajiin ja ympäristöaktivisteihin. Käytän seuraavassa tätä ”kattoilmaisua” kuvaamaan omalle kulttuurille vieraaksi koettua tai kuviteltua ajattelua.

Kulttuurimarxilaisuus on siis leimaamisen väline. Se sitoo tarkoitushakuisesti liberaalin demokratian sallimat vapaamieliset ajatukset ja nationalistien vastenmielisiksi kokemat asiat toisiinsa. Nimenomaan tätä kytkentää pidän vaarallisena, koska silloin asetetaan kyseenalaiseksi ainakin osittain myös liberaali demokratia, johon yhteiskuntajärjestelmämme perustuu ja on perustunut lähes 100 vuoden ajan.

Todisteena siitä, että kysymys on Immosen kohdalla samaa tarkoittavasta asiasta lainaan hänen blogiaan, jossa hän mm. sanoo, että ”muutosta palvelemaan synnytettiin muun muassa niin kutsuttu punavihreys, johon kuului merkittävänä osana muun muassa eurooppalaisten traditioiden halveksunta, feminismi, pasifismi, globalismi, kiihkomielinen vähemmistöjen etujen ajaminen sekä massamaahanmuuton ja monikulttuurisuuden edistäminen. Talousbolševismi muuttui kulttuuribolševismiksi, mutta päämäärät pysyivät samana”. Kysymys on siis ehdottomasti laajemmasta asiasta kuin pelkästään maahanmuutosta: kaikkea vieraaksi koettua (kuviteltua) pidetään ahdistavana.

Timo Soini on ollut käynnistämässä yhdessä kumppaniensa kanssa näitä ”aatteita”, mutta nyt kokee asian kiusalliseksi, koska puolue on hallitusvastuussa yhdessä liberaalidemokraateiksi miellettyjen tahojen kanssa.

Asia voidaan nähdä myös niin, että se, mikä oli sallittua puheenjohtaja Soinille onkin kiellettyä muilta. Soinia on vaikea matkia, koska Soini vetää rajoja itsenäisesti. Tätä seuraajat eivät ole ”huomanneet”, vaan jatkavat Soinin käynnistämiä ja kehittelemiä ajatuksia pahaa aavistamatta.

Soininkin kaltainen poliittinen eläin joutuu vaikeuksiin ohjelmansa kanssa, kun kumppanit heittävät hiekkaa rattaisiin. Tähän saakka Soini on selvinnyt supliikillaan sovittamalla yhteen täysin vastakkaisia poliittisia tavoitteita populististen liikkeiden tavoin, mutta rajansa kaikella.

Tilanne saattaa johtaa persujen jakautumiseen kahtia räyhävähemmistöön ja (varauksin) hallituskelpoiseen enemmistöön. Mitenkään yllättävänä tilannetta ei voida pitää. Vähemmistön kannatus saatetaan testata perusuomalaisten puoluekokouksessa elokuussa: halutaanko osoittaa kapinamieltä vai houkuttaako vallan makeus enemmän?

Immosen kirjoituksissa on häivähdyksiä 1920-luvun Elmo Kailan Vihan veljistä, jolla oli äärinationalistinen ohjelma. Kaila perusti ohjelmansa ryssävihaan, mutta yleispiirteissään ohjelmissa on nykypäivään yhdistyviä piirteitä. Näen Immosen puheissa myös viitteitä 1930-luvun Lapuan liikkeeseen, joka toimi ”puhdistavana” kansallisena voimana kohteena aluksi kommunistit, mutta sittemmin myös sosiaalidemokraatit ja liberaalit. Kaikkia edellä esitettyjä tahoja yhdistää oikeistoradikalismi. Punavihreät tahot nähdään nyt vasemmiston väitetyn kulttuurihegemonian airueina.

Liberaali demokratia ei herättänyt vastenmielisyyttä niin kauan, kun se säilyi hyvin rahoitettuna ”lintukotona” (hyvinvointiyhteiskuntana), mutta kun globalisaation aallot saavuttivat Suomen rannikon, alkoi tapahtua. Liberaalin demokratian suvaitsevaisuus muuttui vastustajien mielestä ahdasmieliseksi ”suvaitsevaistoksi”, jolla oli nationalistisia voimia uhkaava ohjelma. Tietenkin näillä vapaamielisillä aatteilla oli ulkomaiset lähteensä, joita Immonenkin ottaa esille blogissaan. Salaliittomaiset rakenteet uhkasivat ja uhkaavat kotoista kulttuuria.

Myös taloudelliset vaikeudet ovat heijastuneeet oikeistoradikalismin syytöksiin. Kansan ahdinkoon on ollut pakko löytää syyllisiä, vaikka pääsyyt ovat toki muualla eli Suomen talouden keskinkertaisessa sopeutumisessa kansainväliseen kilpailuun. Kilpailukyvyn muuttaminen paremmaksi on vain paljon vaikeampaa kuin langettaa syytöksiä ulkomais-kotimaisille tahoille liiallisesta vapaamielisyydestä.

Kysymys ei siis ole vain maahanmuuttomyötämielisyydestä ja maahanmuuttovastaisuudesta, vaan laajemmasta kulttuurisesta vastakkainasettelusta, joka ei ole hyväksi kansakunnan sielulle.

lauantai 25. heinäkuuta 2015

Yleisurheilumme koko kuva

Mika Anttosta haastateltiin Helsingin Sanomiin 21.7.2015. Sivumennen Anttonen viittasi urheilijoihimme pohtiessaan suomalaisten työteliäisyyttä tai työteliäisyyden puutetta. Hän totesi: ”Pärjäämme koko ajan vähän huonommin ja harvemmissa lajeissa. Elintaso on noussut niin paljon, että jengi treenaa vähän laiskemmin. Ja toisaalta muualla on alettu treenata” ja jatkaa: ”intohimoa on pakko olla – muuten ei pärjää”. Keskityn seuraavassa yleisurheilun ongelmien perkaamiseen.

On syytä muistaa Roberto L. Quercetanin sanat legendaarisessa ”Kilpakenttien kuninkaat” -kirjassa vuodelta 1964. Quercetani nimittäin totesi jo tuolloin: ”….. Suomi ja Ruotsi olivat etuoikeutetussa asemassa vanhan mantereen yleisurheilun raivaajapäivinä. Nykyään niiden täytyy tyytyä murusiin silloin, kun kilpaillaan olympialaisista kunnianosoituksista”. Samassa kirjassa kestävyysjuoksua käsittelevässä luvussa hän toteaa: ”Tietyissä maissa nykyaikainen elämä monine veltostuttavine välineineen ei ole omiaan rohkaisemaan nuoria miehiä rasittamaan keuhkojaan ja jäseniään kestävyysjuoksun kiduttavassa työssä. Tämä suuntaus, joka on jo kauan ollut nähtävissä Amerikassa, on hiljattain levinnyt Suomeen ja Ruotsiin”. Väite veltostumisesta on siis vanhempi ilmiö. Ei näin ollen mitään uutta auringon alla.

Näinhän se tietenkin on, että harrastaneisuus on lisääntynyt globaalisti ja Suomen ja Ruotsin kaltaiset yleisurheilun pioneerimaat ovat yhä useammin jääneet sivustakatsojiksi. Mutta on tässä muustakin kysymys.

Paria päivää aikaisemmin Hesarin otsakkeessa todettiin: ”Pituushyppääjän piinaa. Loukkaantumisten riivaama Eero Haapala yrittää paluuta huipulle”. Yleisurheilumme koko kuva? Ei sentään, mutta hyvin tutunoloinen kommentti. On kysyttävä, miksi niin monet suomalaiset yleisurheilijat loukkaantuvat juuri ratkaisevalla hetkellä, kun ollaan tyrkyllä kansainväliselle huipulle. Tänä kesänä loukkaantumisia on kyllä sattunut niin paljon, että voidaan puhua jo huonosta onnesta.

Huiput kovaa harjoitellessaan joutuvat rasittamaan kehoaan aivan ylen määrin. Seurauksena on usein loukkaantumiskierre. Syitä on etsitty kovista nykyradoista tai lihashuollon puutteista. Olen miettinyt olisiko muitakin syitä. Lähden siitä, että doping-valvonta kansainvälisesti on edelleen turhan lepsua, mutta Suomessa tiukkaa. Välillisesti tämä saattaa vaikuttaa loukkaantumisherkkyyteen, vaikka asian perusteleminen onkin hankalaa. En mitenkään puolustele dopingin käyttöä, totean vain tilanteen.

Yksi selittäjä huonolle menestykselle on oheneva harrastaneisuus. Lapinlahden eliittikisoissa oli joissakin lajeissa 3-4 osanottajaa. Muutama vuosi sitten oltiin huolissaan, kun ei saatu lajeittain 100 parhaan tilastoja kasaan, kun tuloksia ei ollut vuositasolla edes tuota sataa.

Kun ei ole rahaa hankkia huippuja kotimaisiin kisoihin, jää yleisö kotiin ja sponsorit vähenevät …. ja yleisurheilu potee seurauksena verenvähyyttä. On suosittua hakeutua joukkuelajien pariin. Perinteiset yksilölajit kärsivät.

Jotain merkillistä on myös siinä, että junioritasolla olemme selvästi lähempänä maailman kärkeä kuin varttuneemmissa ikäluokissa. Jälleen tulee mieleen epäily käytettävistä avusteista, koska monet muut kokevat melkoisen loikan ylös ja eteenpäin juuri juniori-iän ohi päästyään. Vai kuvittelenko vain?

Raha on yksi menestykseen kiihottajista. Meillä on kehittyviä valtioita, jotka yhdistävät valtion kunnian ja maineen sujuvasti urheilijoille tarjottavaan rahaan ja mahdollisesti myös doping-aineisiin. Totta kai yleisurheilun GP-kisojen isot rahat ovat myös laajentaneet harrastaneisuutta ja motivoivat yhä laajempia joukkoja huipun tavoitteluun. Kilpailu yksinkertaisesti kovenee. Toki raha vaikuttaa myös sillä tavalla, että kotimaiset lahjakkaat harrastajat hakeutuvat sellaisten lajien pariin, jossa ajattelevat menestyksen ja rahan seuraavaan paremmin toisiaan kuin yleisurheilussa, jossa kansainvälinen huippu on kiven kova, ja vain huiput pääsevät isoihin rahoihin käsiksi.

On selvää, että mahtavaksi paisunut lajikirjo syö yleisurheilulta lahjakkuuksia. Moni yleisurheilukenttä on päässyt nurmettumaan harrastajien puutteen takia. Ero omaan kouluaikaani on merkittävä. Cooperin testi ei enää syksystä 2016 lähtien vaikuta koululiikunnan arvosanaan. Sille löytyy perusteluja, mutta toivoisin, että ainakin niille, jotka haluavat pärjätä tässä testissä suodaan mahdollisuus kunnon testaamiseen ja palkitaan hyvästä suorituksesta.

Eurooppalaiset ovat monissa lajeissa joutuneet väistymään huipulta useista edellä mainituista syistä. Tämä on luonut tavallaan menestyksen kahdet markkinat. Suomalaiset voivat Euroopan-mestaruuskisoista parhaassa tapauksessa vielä jotain saadakin, mutta MM-kisat ja olympialaiset ovat jo aivan erilainen haaste.

Meiltä puuttuvat tulisieluiset valmentajat ja innostajat, joita oli vanhaan hyvään aikaan tarjolla yllin kyllin. Juuri heitä tarvittaisiin ja heitä toki onkin, mutta enimmäkseen muissa urheilulajeissa.

Päälle tulee vielä arktinen Suomen kesä. Ja kun yleisurheilu vaatisi juuri lämpimiä kelejä, jotta lihaksille ja lihashuollolle olisi oivalliset olosuhteet.

No jäähän meille vielä keihäänheitto! Ehkä tämä on realismia: Suomi saattaa menestyä yhdessä yleisurheilulajissa niin hyvin, että olympialainen kultamitali on potentiaalisesti saavutettavissa.

Kun olen kirjoittanut urheiluaiheista aiemmissa blogikirjoituksissa, on niihin sisältynyt aina jokin toiveikas odotus. Tämän kesän saldo jää kyllä vähäiseksi tuota yhtä lajia, keihäänheittoa lukuun ottamatta.

Yleisurheilukärpänen iski minuun heti 1960-alun alussa, ja taidanpa olla oman kiinnostukseni vanki lopun elämääni, kävi miten kävi. En lakkaa ilahtumasta, kun joku, varsinkin nuori yleisurheilija, suorittaa läpimurron kansalliselle tai kansainväliselle huipulle.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Amerikkalainen, joka tiesi, miten tässä käy

Paul Krugman on jälleen lausunut tuomionsa EU:n päätöksenteon järjettömyydestä tuoreessa New York Timesin kolumnissaan ”Europe´s Impossible Dream” (20. 7.2015). Vaikka Krugman ei kehitä mitään erityistä uutta, on mielenkiintoista käydä hänen ajatuksiaan läpi.

Krugman on varoitellut jo ennen kriisin puhkeamista ongelmasta, jonka hän ottaa jälleen esille: ”Alusta asti ei ole ollut lainkaan vaikeaa nähdä, että valuuttaunioni ilman poliittista unionia on hyvin kyseenalainen projekti”. Ja nyt ei ole kysymys todellakaan jälkiviisaudesta.

Valkolehdokki on myös minun suosikkini

Krugman käyttää EU:sta nimeä ”fantasiatalous”. Tällä hän viittaa siihen, että niin monet järjelliset valtiomiehet – ei suinkaan vain Etelä-Euroopan lipeväkieliset muunneltua totuutta puhuvat poliittiset johtajat - olivat tavoitteineen aiheuttamassa katastrofia.

En haluaisi muistuttaa tässä Kaarle Suuresta, Napoleonista tai Hitleristä yhtenäisen Euroopan pakkomielteen airueina, mutta kai nämäkin on mainittava. Nyt vain projekti piti toteuttaa rauhanomaisesti eli ikään kuin vastateesinä valloitussodille. Kukapa tällaista olisi voinut vastustaa! Eivät ainakaan Saksa ja Ranska, jotka olivat surmanneet toisiaan niin myöhään kuin 1870-71, 1914-1918, 1940-1945. Eikö näissä kokemuksissa ollut opittavaa aivan riittävästi? Euroopan keskeisten suurvaltojen keskinäiseltä tuhoisalta kilpailulta haluttiin kaikki kannustimet pois, kun perustettiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisö ja sitä seuranneet taloudelliset ja poliittiset yhteenliittymät.

Krugman vertaa Suomea suorasukaisesti eteläisen Euroopan maihin (ja Tanska ja Hollanti tulevat lähellä), joka ei mielestäni ole reilua. Emme ole lähelläkään Kreikan tietä. Suomi esitetään rapakon takana kummajaisena, jonka sinänsä otolliset menestyksen edellytykset EU ja valuuttaunioni ovat tuhonneet. Suomi – ei Kreikka – on ikään kuin viimeinen naula valuuttaunionin arkkuun, koska Suomi-neitoa on pidetty tasapainoisen hyvinvointivaltion mallioppilaana.

Krugman toteaa säälitellen, että niiden taholta, jotka eivät tunteneet talouden rautaisia lakeja, EU näytti todella lupaavalta projektilta. Syynä varmaankin oli positiivisten odotusten ylimitoitus. Kaupan ja liiketoimien piti sujua yi rajojen kuin tanssi samaan aikaan kun Euroopan yhtenäisyyden symboliarvo nousi arvoon arvaamattomaan. Näissä olosuhteissa tuskin kukaan uskoi kaiken menevän näin perusteellisesti pieleen.

Syyksi ongelmiin Krugman esittää kovapäisyyden: jokainen joka 1990-luvun alkupuolella kyseenalaisti euron haluttavuuden ”suljettiin tehokkaasti keskustelun ulkopuolelle”. Varsinkin amerikkalaisia skeptikkoja väheksyttiin, heidänhän saattoi ajatella ajavan vain dollarin etua itsekkäästi.

Eikä tässä kaikki: sitkeähenkinen austerity-politiikka tuhosi kasvun edellytykset. Historian opetuksista ei otettu opiksi. Kurilinja on aiemminkin tuhonnut nousun edellytykset. Kuviteltiin, että fiskaalinen kuri saa aikaan luottamuksen itseään ruokkivan kehän. Näin ei tapahtunut.

Miten selvitä euroansasta? Krugman veikkaa, että Kreikan euroexit on pian todellisuutta, samoin Kreikan velkojen leikkaus. Niin ennustaa toki moni muukin. On tuotu esille lukusia kertoja, kuinka Saksa vuonna 1953 sai anteeksi noin puolet maailmansotaa edeltäneistä veloistaan. Versailles´n kostorauhan virheet haluttiin välttää. Saksan talouden uudelleen rakentamista haluttiin tukea siirtämällä lainalyhennykset vuoden 1958 jälkeiseen aikaan.

Haasteena on, että Kreikka ei ole Saksa. Olen monesti painottanut näissä blogikirjoituksissa Kreikan taloudenpidon mädäntyneisyyden kulttuurista merkitystä. Perinteet Kreikassa ovat kauhistuttavat. Oliko se niin, että yövartijalle maksettiin kaikkine ”työhönsaapumislisineen” 72 000 euroa vuodessa?

Hyvää ei kerro myöskään se, että Kreikassa oli vielä 1967-1974 sotilasjuntta. Epäkypsä demokratia ei voinut toimia kannustimena tavoitellun hyvinvointiyhteiskunnan oikeaoppiselle ymmärtämiselle.

Kaiken kaikkiaan Krugmanin mielestä Eurooppa maksaa raskasta hintaa eliitin haavemaailman romahtamisesta.

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Ukrainan konfliktin kaksi selitysmallia

Uusimmassa Voima-lehdessä on kaksi toisiaan täydentävää/toistensa kanssa ristiriidassa olevaa artikkelia Ukrainan konfliktista. Kumpainenkin näkökulma ansaitsee tulla esitellyksi. Toinen sisältyy arvioon Richard Sakwan kirjasta ”Frontline Ukraine” ja toinen on käännös Vladimir Pastuhovin jutusta ”Parempi liennyttää kuin kuolla” Novaja Gazeta -lehdessä.

Näistä kahdesta kannanotosta yritän muodostaa yksinkertaistetun, mutta mielestäni pääkohtia hyvin painottavan näkemyksen Ukrainan tilanteesta ja sen heijastusvaikutuksista laajemmin.

Sakwan tekstiin nojautuvan selitysmallin mukaan on kaksi Ukrainaa, jotka poikkeavat historiallisesti toisistaan. Nämä ovat (1) Ukrainan kieleen voimakkaasti samaistuva ja Venäjään hyvin selkeästi rajaa vetävä nationalistinen (Länsi-)Ukraina ja (2) yhteistä maata voimakkaasti korostava ja monikielisyyteen ja monikulttuurisuuteen painottuva (Itä-)Ukraina. Sakwan käsityksen mukaan vuoden 2014 vallankumous toimi nationalismin ehdoilla ja oli voimakkaasti ristiriidassa Itä-Ukrainan tavoitteiden kanssa.

Tämän ajattelun mukaan ”itä” on vahvasti itsenäinen toimija, joka ei ajanut Ukrainasta irtautumista vaan liittovaltiota mahdollisimman suurella autonomialla. Venäjän osuus Itä-Ukrainan pyrkimyksissä olisi tämän ajattelun mukaan ollut hyvin rajallinen: ”Venäjän apu” oli ainakin osin Kremlistä riippumatonta.

Lännen ideologien on lähes mahdoton ymmärtää tätä asetelmaa. Heidän mielestään kysymyksessä on yksinkertaisesti kylmää sotaa simuloiva vastakkainasettelu, jossa on selvät osapuolet. Niinpä idän symboli on imperialisti-Putin ja lännen rakentavaksi tarkoitettu integraatiomalli (EU, Nato).

Sakwan mukaan Putin on voimakkaiden ristipaineiden alla ja joutuu sovittelemaan eri voimaryhmien välillä.

Myös integroitumistarpeen voidaan tässä mallissa katsoa olevan kaksisuuntaista. Ukrainalle olisi välttämätöntä integroitua sekä itään että länteen. Yksi merkittävä syy kriisin eskaloitumiseen oli Sakwan käsityksen mukaan EU:n pyrkimys ”pakottaa” Ukraina valitsemaan puolensa.

Koko ajan on syytä pitää mielessä myös sotilaallinen aspekti (Ukrainan liittäminen lännen vaikutuspiiriin sopimusteitse), joka on osa lännen integraatiopolitiikkaa.

Syyllisyys ratkaistaan tässä mallissa sen mukaan kumpaa puolta syyllisyyden määrittelijä edustaa. Idässä katsotaan, että Ukrainassa on kysymys sisällissodasta (jota suurvaltojen sekaantuminen on pahentanut tai jota ilman koko sotaa ei olisi syttynyt) ja lännessä, että kysymys on Venäjän interventiosta.

Sakwa tarjoaa tavallaan antiteesin lännessä tarjottuihin konfliktin selitysmalleihin.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Toinen selitysmalli (käytän Pastuhovin artikkelia tässä vain taustalähteenä omalle arviolleni) perustuu suurvaltapoliittiseen näkemykseen, jossa Venäjällä on tarve palauttaa vanha Neuvostoliiton aikainen asemansa. Tämä vaihtoehtoinen selitysmalli ei sulje pois edellä esitettyä Ukrainan sisäisen konfliktin mallia. Itse asiassa ulkovaltojen sekaantuminen Ukrainan sisällissotaan on kahta mallia yhdistävä tekijä. Se tuo konfliktiin suurvaltanäkökulman.

Rintamalinja Ukrainan sisällä on siis vain globaalin rajankäynnin yksi osa. Rajankäyntiä käydään Pohjoiselta jäämereltä aina eteläisen pallonpuoliskon avainkohtiin saakka. Ukrainan merkitys Venäjälle on tämän ajattelun mukaan vähäisempi kuin mallissa yksi. Lännen ja idän välisen kylmää sotaa muistuttavan taistelun osapuolia ovat toisaalta Venäjä ja toisaalta USA, EU ja Nato. Venäjä yrittää sitoa lähialueitaan varsinkin etelässä sopimusteitse itseensä ja sillä tavoin kasvattaa vaikutusvaltaansa ylivoimaiselta tuntuvan lännen rinnalla.

Tämä toinen malli on hyvin ideologinen. Osin siksi konfliktia on vaikea lopettaa: molemmilla osapuolilla on voimia, jotka haluavat ideologisen vastakkainasettelun jatkuvan.

Alkuasetelma 1990-luvun alusta lähtien oli mielenkiintoinen. Länsi eteni Neuvostoliiton romahdettua pitkälle kohti Venäjän rajoja Itä-Euroopan valtioiden tahdosta. Länsi oli menestyksennälässään tavallaan tyydytetty, joskin pyrki edelleen vahvistamaan asemiaan. Tässä katsannossa Venäjän pyrkimys saavuttaa uudelleen vanha strateginen mahti näyttäytyy lännen näkökulmasta aggressiiviselta laajentumispolitiikalta.

Ukraina on tämän näkemyksen mukaan paikka, jossa Venäjä haluaa pysäyttää lännen eteneminen. Ukraina ei siis sellaisenaan ole järisyttävän tärkeä Venäjälle, mutta symbolisessa mielessä se edustaa rajaa, jota ei voida ylittää.

Ainakin pinnallisesti nähtynä on vaikeaa ymmärtää, miksi Venäjä valitsi rauhanomaisen jatkumon sijasta aggressiivisen omaa etua puolustavan linjan. Ehkä Venäjä katsoi koko ajan häviävänsä lännelle rauhanomaisessa kilpailussa. Venäjällä olisi voitu korostaa länsiyhteistyön merkitystä ja sen avulla saatavaa taloudellista kasvua. Näin ei tehty.

Ratkaisevaa oli niiden Venäjällä vaikuttavien voimien jatkuva vahvistuminen, jotka näkivät Venäjän viime vuosikymmenien kehityksen alistumisena pysyvästi altavastaajaksi ja luopumisena suurvalta-aseman tavoittelusta. Venäjän historiassa on useita jaksoja, jossa venäläinen ylpeys on ikään kuin tullut loukatuksi ja menetykset haluttiin korvata hyökkäävämmällä politiikalla.

Onko Venäjä (tai Yhdysvallat) vaara maailmanrauhalle? En näe suursodan vaaraa vaan loppumattomalta tuntuvan etujen välisen taistelun, joka saattaa johtaa paikallisiin konflikteihin. Tärkeintä Venäjälle on kuitenkin vaikutusvallan lisääminen. Se haluaa kaikissa oleellisissa asioissa säilyttää suurvaltastatuksen eli kyvyn vaikuttaa maailmanpolitiikassa. Venäjä voi ajatella, että muiden kokema pelkokin on positiivinen merkki Venäjän vallan vahvistumisesta.

Tämän asetelman eräs piirre on Venäjän lähinaapureihinsa kohdistama piittaamaton härnääminen ja häiriötoiminta (lentoliikenne, väitetyt sukellusveneet ym.). Kaikki tämä kuvaa Venäjän halua välittää näkemystä, ettei sitä voida sivuuttaa maailman asioista päätettäessä. En näe tässä valmistautumista suureen välienselvittelyyn, vaan sormen heristelynä muille, ettei Venäjää kannata sivuuttaa missään oleellisessa kysymyksessä.

Suomen kannalta en näe syytä provosoitua, pikemminkin tulisi kiinnittää mahdollisimman suuri huomio yhteistyön edellytysten parantamiseen. Valistunut itsekkyys ei ole tuomittavaa.

Venäjällä ei ole kovin suuria mahdollisuuksia huojuttaa lännen ylivoimaa, jos ulkopuolelle jätetään molemmin puolin tuhoisa sotilaallisen kapasiteetin käyttö. Siksi se käyttää tätä ainoaa oleellista voimaansa uhitteluun ja parempien strategisten asemien hakemiseen. Mutta ennen kaikkea se haluaa muistuttaa jatkuvasti olemassaolostaan. Se haluaa osallistua aktiivisesti päätöksentekoon eikä pelkästään omaksua lännen diktaatteja.

Entä keinot laukaista vallitseva tilanne?

Jos rauhanhankkeissa edetään voitaneen tässä yhteydessä siteerata Pastuhovia ja puhua ”rauhanomaisesta rinnakkainelosta” tai ”liennytyksestä”, molemmat vanhoja käsitteitä. Lopputuloksena ei voi kuitenkaan olla ”lännen rauha”, vaan kompromissi Venäjän ja lännen rauhan välillä.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Kaksi sairauskertomusta

Olen juuri lukenut Jarmo Korhosen kirjan ”Valtataistelu” (Tammi, 2015). Ajallisesti kirja kattaa Suomen poliittisen historian 1970-luvulta vuoteen 1983. Korhonen haluaa heti paksun teoksensa (624 sivua) alussa hätkähdyttää ja lataa ensimmäisille kymmenille sivuille presidentti Kekkosen sairaskertomuksen referoinnin. Heti perään (ja pitkin kirjaa kymmenille sivuille) hän sijoittaa Ahti Karjalaisen ”sairauskertomuksen”, jossa käy läpi Karjalaisen alkoholiongelmaa. Kuinka sairasta politiikka oli, jos kaksi mahtimiestä olivat niin sairaita kuin Korhonen kuvaa? No, tämä on tietysti liioittelua, sillä ihmisten kunto sairastaessaankin vaihtelee. Keskityn ohessa kahden miehen, Kekkosen ja Karjalaisen kohtaloihin sairauksien varjostamina viimeisinä vuosina.

Korhonen ei tarjoa varsinaista uutta, mutta yksityiskohdat tarkentuvat piinallisella tavalla. Käytän tässä kirjaa lähinnä taustalähteenä, johtopäätökset ovat omiani. Itse kirja olisi vaatinut rankan toistojen karsinnan, selkeän lyhentämisen ja kunnollisen yhteenvetoluvun.

Kirjassa ei ole minkäänlaista henkilö- tai lähdeluetteloa. Mistä Korhonen on saanut Kekkosen sairauskertomuksen, vai onko hän saanut? Hän toteaa, että paperit on otettu luvatta pois HYKS:n arkistosta, eikä niitä löydy myöskään Kekkosen henkilökohtaisista arkistomateriaaleista Orimattilan arkistosta: ”Paperit ovat kadonneet”. Korhonen ei kerro ovatko ne olleet hänen hallussaan. Ainakin pääosin hänen tietonsa perustuvat kuitenkin Kekkosen päiväkirjoihin.

Kekkosen muistikatkot toistuivat tuhkatiheään, mikä ainakin minulle oli yllätys, olin kuvitellut niitä satunnaisiksi. Sinänsä inhimillistä, mutta valtionpäämiehen ollessa kyseessä ahdistavaa. Tarkoitus ei ole hekumoida Kekkosen terveyden yksityiskohtaisilla tiedoilla (Korhonen kyllä huolehtii siitä!). Koen sen jotenkin vastenmielisenä. Sitäkin enemmän olen kiinnostunut, miten yleensä valtionpäämiehen kykyä hoitaa tehtäviään analysoidaan, mitataan ja arvioidaan. Kysymys liittyy oleellisesti kansakunnan kohtaloihin.

Presidentti koki muistikatkot juuri niin epämiellyttävinä kuin saattaa kuvitella: ”minä vanhenen”. Muistikatkot sattuivat usein hiihtolenkeillä tai yhdessäolotilanteissa, siis pienessä piirissä, joka ainakin aluksi ei vuotanut tietoja juurikaan ulospäin. Myöhemmin ne sattuivat kiusallisissa julkisissa tilanteissa, joissa kenellekään ei jäänyt epäselväksi, mistä oli kysymys.

Tapahtumat liittyvät oleellisesti 1970-luvun poliittiseen ilmapiiriin. Kekkosen poliittinen voima kasvoi pitkin 1970-lukua saavuttaen ehkä maksiminsa vuosikymmenen puolessa välissä. Hänen heikentymisensä näkyi kasvavassa määrin vuosikymmenen jälkipuoliskolla. Ehkä arveluttavimmalla tavalla Kekkosen terveyskysymykset joutuvat valokeilaan puhuttaessa yhteyksistä Neuvostoliiton suurlähettilääseen Vladimir Stepanoviin. Stepanov pystyi halutessaan käyttämään tietojaan Neuvostoliiton johdon hyväksi ja pelaamaan suomalaisia poliitikkoja toisiaan vastaan itänaapurin eduksi, vaikka hän ulkonaisesti olikin – muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta – näennäisen korrekti. Erityisesti ns. sotaharjoitusepisodin yhteydessä (1979) Kekkonen tuntui Stepanov-riippuvaiselta ja voimattomalta, vaikka hänen fyysinen tai henkinen kuntonsa juuri tuolloin ei ollut poikkeuksellisen heikko.

Neuvostoliiton kyky puuttua Suomen asioihin oli 1970-luvulla laajimmillaan. KGB tunkeutui syvälle suomalaiseen yhteiskuntaan. Sekaantuminen Suomen asioihin oli jatkuvaa ja systemaattista. Perään kuitenkin muistettiin todeta, että ”kysymys oli Suomen omasta asiasta”. Sitten tuli lisäys: ”... mutta Neuvostoliitolla on oikeus reagoida”. Kekkonen ei varsinkaan vuosikymmenen jälkipuoliskolla pystynyt pitämään henkilökohtaisesti rakennettuja suhteita irti riittävästi maiden välisistä suhteista. Olen aina suhtautunut kriittisesti näihin tiiviisiin ja henkilöiden varaan rakennettuihin erityissuhteisiin. Vladimir Stepanov pääsi aivan liian lähelle Kekkosta. Nikolai Patolitshevkin sanoi aikanaan, että ”kavereita voidaan olla, mutta rahat pitää laskea”.

Kekkonen pohti mielessään varsinkin vuoden 1978 vaalien yhteydessä kykenevyyttään hoitaa tehtävää. Mutta tulivatko Suomen johtavat poliitikot ja Neuvostoliitto toimeen ilman Kekkosta?

Neuvostoliitosta tuli tämä hallitsemistapa, että johtajan ura päättyi vasta kuollessa. Neuvostoliiton vanheneva johto joutui riippuvuussuhteeseen Kekkosesta pelättyään, että seuraajat eivät pysty pitämään yllä YYA-suhteita. Vanhassa vara parempi. Vastaavasti Kekkosen valta on osin johdettavissa elintärkeistä Neuvostoliitto-suhteista, mikä aiheutti epätodellisen tunnun länsimaisen demokratian ollessa kuitenkin voimassa.

Suomessa käytiin jatkuvaa presidenttipeliä koko 1970-luvun ajan. Tyypillisesti kampitettiin vastustajaa hallituksen kaatumis- tai pystytysvaiheessa. Ei ollut presidentinvaalien kahden kauden sääntöä, joka olisi ehdottomasti tarvittu jo tuolloin. Vaikka Neuvostoliitto pyrki aktiivisesti vaikuttamaan esimerkiksi Suomen integraatiopolitiikkaan, ei voida puhua syvästä kriisistä. Suhdekehikko oli vain rakentunut/rakennettu niin ahtaaksi, että osapuolet olivat ikään kuin sen vankeja ilman edes lievää irtiottomahdollisuutta.

Pidän edellä esitetyistä syistä johtuvia ongelmia hyvin pitkälle liian kauan jatkuneen Kekkosen presidenttiyden seurauksena. Terveysongelmat olivat sitten vielä asia erikseen.

Korhosen kirjasta voi päätellä miten vahvasti Kekkosen henkilääkärit suojelivat presidenttiä. He eivät näytä ymmärtäneen tai halunneen ymmärtää, että kysymys oli valtakunnan tulevaisuudesta. He kuvittelivat Kekkosen korvaamattomaksi. Poliitikot toimivat myös suojavyöhykkeenä kuitenkin samaan aikaan vuotaen tietoja kavereilleen ja kollegoilleen. Syntyi paljon huhuja. Samassa vyyhdessä olivat median edustajat. He vaikenivat näkemästään suurimmaksi osaksi. Kun sairastelun takia epäonnistumisia kuitenkin sattui esimerkiksi puhetilaisuuksissa levisivät tiedot kuulijoiden kautta laajemmalle.

Ei voi kuitenkaan välttyä ajatukselta, että 1970-luku oli hyvin umpimielinen vuosikymmen siinä mielessä, että yksityiset asiat pidettiin yksityisinä (mikä nyt sitten oli yksityistä) ja julkiset julkisina. Tosin sensaatiolehdistö, joka oli tehnyt läpimurron 1960-luvulla, pääsi pikku hiljaa vauhtiin 1970-luvulla. Jos vertaan esimerkiksi tapahtumia vastaaviin Englannissa, niin Brittein saarilla sensaatiokeskeinen viestintä teki läpimurron 1960-luvun alkupuolella (vrt. kirjoitukseni Profumo-skandaalista). Emme olleet siis paljoa ”jäljessä”.

Erittäin inhottava piirre 1970-luvun politiikassa oli silloin vallinnut kantelutaipumus. Kun Kekkonen halusi pitää kaikki langat käsissään, kävivät johtavat poliitikot taistelua toisiaan vastaan Kekkosen kautta. Kekkonen ei sinänsä tätä toivonut, vaan ahdistui menettelystä, mutta oli itse riippuvainen luomastaan valta-asetelmasta. Väistämättä Kekkonen taipui terveyden heikennyttyä itsekin juonitteluun ja toisten selän takana pahan puhumiseen. Kaiken kaikkiaan poliittinen asetelma oli näiltä osin epäterve. Kekkosen terveyden heikennyttyä saivat viestinviejät yhä suuremman roolin. Oli ilmiselvää, että avuliaat poliitikot ja virkamiesavustajat ottivat suuremman vallan kuin heille asemansa perusteella kuului.

Kekkonen oli itse osa presidenttipeliä ja hän oli itse sitä myös luomassa. En mitenkään voi hyväksyä ajatusta, että Kekkonen oli ensisijaisesti hyväksikäytön kohde. Tässä yhteydessä keskeisimmin nousee esille Kekkosen kruununprinssi Ahti Karjalainen, jonka alkoholinkäyttö oli ajoittain holtitonta. Tästä tuli yleinen juoruilujen aihe. Poliitikot kävivät puhumassa Kekkoselle Karjalaisen törttöilystä. Eikä tämäkään ollut pahinta tuon ajan omituisen sallivan alkoholikulttuurin keskellä, vaan Karjalaisen pyrkimys presidenttiehdokkaaksi ja presidentiksi ”liian aikaisin”. Tämä kävi Kekkosen hermoille ja synnytti paljon suorastaan lapsellista vihapuhetta – molemmin puolin - vanhojen ystävien kesken.

Karjalainen turhautui jatkuviin takaiskuihin, ja vaikka hän olikin Suomen menestyvimpiä poliitikkoja, hän ei kestänyt presidenttipelin paineissa, vaan sortui kerta toisensa jälkeen ryyppyputkiin. Perhe kärsi ja politiikka kärsi. Neuvostoliiton ambivalentti suhtautuminen Karjalaiseen oli silmiinpistävää: välillä häntä tuettiin, välillä häneen suhtauduttiin pidättyvästi ja korostettiin Kekkosen ylivertaisuutta. Neuvostoliitto pelasi omaa peliään joko lähipelinä tai takakentältä aina tilanteen mukaan. Voitaneen sanoa, että Suomen kansa otti johdon käsiinsä ja torjui eri tasoisissa vaaleissa kansakunnan kannalta arveluttavat vaihtoehdot (Virolaisen valinta keskustan presidenttiehdokkaaksi ja tietenkin Koiviston ylivoimainen valinta presidentiksi).

Ahti Karjalainen on Suomen politiikan surullisen hahmon ritari, omituinen yhdistelmä kunnianhimoa, pyrkyryyttä, kiistämätöntä lahjakkuutta ja politiikkaan sopimatonta pehmeyttä. Ehkä ratkaisevaa oli kuitenkin, että hän joutui liian lähelle Urho Kekkosta, Kekkosen oikuttelua, poliittista erityislahjakkuutta, viinapäätä ja kaiken musertavaa kunnianhimoa. Mauno Koivisto totesi varhaisessa vaiheessa, että hän ymmärsi, että Kekkoseen piti pitää etäisyyttä. Luottoystävän ja vihamiehen raja oli sekä jyrkkä että liukuva. Kekkosen läheisyydessä oli tuhon vaara, jos ei ollut kyllä-mies.

Sairaudet ja Kekkosen pitkään jatkunut presidenttiys loivat vallasta luopumisen tuskaa ja samaan aikaan ehdottoman pyrkimyksen pitää kiinni vallasta. Aivan kuin ikuisen terveyden ja voiman symboli hiljaa jäytäen olisi havainnut, ettei hän olekaan korvaamaton.

Kekkosen viimeiset ajat olivat vaikeita. Hän oli yhä useammin henkisesti poissa oleva, eikä pystynyt hoitamaan karsittujakaan tehtäviä. Sama peli jatkui loppuun saakka kilpailevien poliitikkojen käydessä säälimättä kisaansa Kekkosen avulla ja Kekkosesta huolimatta.

Korhosen kirjaa lukiessa tulee mieleen vasta-ajatus: oliko politiikka todella näin suuressa määrin pelkkää juonittelua, juoruilua ja valta- taistelua? Ei tietenkään. Valittu näkökulma on Korhosen ja kuvaa ensisijaisesti hänen omaa suhtautumistaan valtaan ja vallankäyttöön.

Kun tänä päivänä autoritäärisyys nostaa taas päätään jopa vanhoissa läntisissä demokratioissa, kannattaisi kerrata näitä lähihistorian tapahtumia. Kukaan ei ole demokratiassa korvaamaton. Meillä on vain taipumus kuvitella niin. Meillä on nyt kahden kauden presidentit ja parlamentaarinen demokratia on viettänyt juhlia vasta 1980-luvun alusta lähtien. Enää ei hallituksia ole erotettu kesken kaiken valtapelien ja intrigien takia, kuten tapahtui 1970-luvulla.

Kun presidentti Niinistö vastikään sanoi, että hallituksen epäonnistuminen pitää voida ”palkita” hajottamisella kesken kauden, niin onhan se tietenkin niinkin, mutta toisaalta helppoa ei tunnu olevan millään hallituksella. Vaihtamallako (kesken kauden) tuo paranisi? Neljä vuotta pitäisi malttaa.

Presidenttien terveyttä seurataan nykyisin käsittääkseni erityisellä huolella. Demokratiassakin on vain yksi päämies ja tästä yhdestä valistuneen demokratian on syytä pitää huolta, sillä välttämättä ihminen ja yksilö ei siihen pysty.

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Onko meidän otettava vastuuta naapuriemmekin turvallisuudesta?

Helsingin Sanomat on antanut runsaasti palstatilaa brittiläiselle The Economist -lehden toimittajalle Edward Lucasille Suomen ja Euroopan turvallisuusasioissa. Lucas on toiminut urallaan useiden lehtien poliittisena ja turvallisuusasioiden toimittajana ja tältä pohjalta häntä tituleerataan asiantuntijaksi. Toinen epiteetti, ”Venäjä-kriitikko”, on paremmin perusteltu. Hänen mielipiteitään on syytä suodattaa tämän asennekerroksen läpi.

Lucas tuli joitakin viikkoja sitten julkisuuteen maalatessaan kuvaa Venäjän sotaharjoituksista, joissa se Lucasin tulkintojen mukaan simuloi hyökkäystä mm. Ahvenanmaalle ja Gotlantiiin. Tuolloin Pekka Visuri (ja myös tämä blogin kirjoittaja) arvosteli voimakkaasti Lucasin heittoja perustelemattomina. Tällaisilla pelotteluilla on helppo päästä julkisuuteen, kun kansainvälinen tilanne jännittynyt.

Hesari on kääntänyt Lucasin koostaman yhdeksän maan turvallisuustilannetta koskevan raportin, johon käsittääkseni jo aiempi uutisointi samasta asiasta perustui. Nyt julkaistaan oikeastaan uutinen samasta aiheesta uudelleen!

Hesarin raporttikäännös tai referaatti raportista julkaistiin nimellä ”Suomi pää pois pensaasta!” 12.7.2015.

Lucas antaa suomalaisille ”ohjeistusta”, miten kasvaviin turvallisuusriskeihin tulisi reagoida? Hän antaa Suomelle armeliaasti neljä vaihtoehtoa:

1. Kieltäminen:

”Teeskentelette, ettei juuri mikään ole muuttunut. Te suomalaisethan olette tottuneet ylä- ja alamäkiin. Olette kuin ette olisikaan, ja yritätte elellä entiseen tapaan”.

Minä: Tästä ei tietenkään ole kysymys. Suomi on panostamassa voimakkaasti uskottavaan puolustukseen. Vielä voimakkaammin se panostaa rauhantyöhön, mutta ei niin, että naivisti pistää päänsä pensaaseen. Riittävätköhän Lucasin historiatiedot luotettavaan analyysiin Suomen asemasta?

2. Toiveajattelu:

”Kyllä, tilanne on hyvin vaarallinen. Kyllä, Putin käyttäytyy kauhistuttavalla tavalla. Mutta Nato tukee kyllä Baltian maita, ja viime kädessä amerikkalaiset pitävät huolen Euroopan turvallisuudesta. Suomen ei tarvitse osallistua. Tämä ei ole teidän ongelmanne”.

Minä: Lucas yrittää tuottaa huonoa omaatuntoa Suomelle siksi, että se muka jättää kaikki amerikkalaisten varaan, eikä itse pistä tikkua ristiin. Valistunut mielipide sanoo, että Suomi – jos nyt ajatellaan sodan uhan konkretisoituvan - puolustaa omaa aluettaan eikä lähde sitomaan itseään muiden puolustukseen. Lucas elää maailmassa, jossa vastakkainasettelu on itsestään selvyys.

3. Antautuminen:

”Horjuttakoon Vladimir Putin Baltian maita, aiheuttakoon hajaannusta Natossa, mullistakoon Euroopan turvallisuustilanteen ja nöyryyttäköön Amerikkaa. Tämä vaihtoehto tarkoittaa paluuta maailmaan, jossa vallitsee vahvimman oikeus. Jos näin käy, selviätte, mikäli olette varovaisia ja rakennatte hyvinvointia niissä rajoissa, jotka teille asetetaan – samaan tapaan kuin toisen maailmansodan jälkeen. Mukavaa se ei tule olemaan, mutta mikä tahansa on parempaa kuin sota”.

Minä: Lucas pitää tässä vaihtoehdossa itsestään selvyytenä YYA-tyyppisen sopimuksen paluuta. Hänen mukaansa ystävyys merkitsee välinpitämättömyyttä maailman tilanteeseen: kunhan me itse pelastamme nahkamme. Tosiasiassa edes YYA-sopimuksen kriittisimpinä hetkinä Suomi ei lakannut ajamasta maailmanrauhan asiaa. pikemminkin päinvastoin.

4. Suomi ryhtyy tosissaan osaltaan ylläpitämään alueellista turvallisuutta:

”…. saattaa tuntua epämiellyttävältä, mutta nyt, kun meneillään on pahin eurooppalainen turvallisuuskriisi vuosikymmeniin, on aika rikkoa tabuja, ajatella asioita vakavasti ja pitää mieli kirkkaana”.

Minä: Tämä on sen suuntainen osoitteleva viittaus, että on valittava puolensa ja alistuttava suurvaltojen eturistiriitojen välikappaleeksi. Lucas suoralta kädeltä ehdottaa riskinottoa laajan liittoutumisen kautta.

Lucasin peittelemätön johtotähti koko raportissa on houkutella Suomen kaltaisia valtioita kollektiiviseen puolustukseen. Hän siis tieten tahtoen luo rintamia, jossa osapuolten on valittava puolensa. Läntisen rintaman johtotähti on tietenkin Yhdysvallat. En ymmärrä tätä aggressiivista liittoutumisvimmaa.

Tavoitteena on luoda kylmän sodan asetelma. Ensimmäinen kylmä sota perustui jäykkään toisen maailmansodan jälkeiseen rautaesirippuun. Varsinainen hegemoninen taistelu käytiin ns. kehitysmaissa, jossa rintamat eivät olleet vakiintuneita. Nyt Lucas - ensimmäisestä kylmästä sodasta poiketen - yrittää saada rintamat liikkeelle Euroopan ydinalueilla läntisen kollektiivisen turvallisuuden nimissä. Suomi olisi tässä maailmanjärjestyksessä yksi lenkki pohjoisessa ulottuvuudessa (Venäjältä nähtynä sen luoteisrajalla).

Lucas yrittää edellä olevilla neljällä kohdalla pelkistää Suomen kohtaloita. Tosiasiassa hän yksinkertaistaa ja banalisoi asioita äärimmilleen johtuen tietopohjan rajoittuneisuudesta, ylimalkaisesta ajattelusta ja ideologisesta asennoitumisesta.

Lucas viittaa Venäjän mahdolliseen eskaloitumiseen, mutta saman tien vetää takaisin ja toteaa, että ”ajatus voi tuntua kaukaiselta, ja kenties tätä ei koskaan tapahdu”. Silti hän katsoo voivansa veikata sodan hevosen puolesta rauhan hevosta vastaan, ehkäpä kuvitellessaan, että jonain päivänä voi todeta, että mitä minä sanoin!

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Eurooppalaisen populismin jäljillä

Mika Rönkkö pohtii Voima-lehdessä (brittiläisen UKIP-puolueen menestyksen eväitä. Joitakin faktoja pohjalle: UKIP nousi kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi vastikään pidetyissä parlamenttivaaleissa 12,6 prosentin kannatuksella. Vaalijärjestelmän takia se sai lähes neljän miljoonan äänen kannatuksesta huolimatta vain yhden ainoan paikan.

Työväenpuolueen menestyspotentiaali hävisi kuin tuhka tuuleen, vaikka juuri ennen vaaleja mielipidemittaukset olivat sille varsin suosiolliset. Ääniä katosi Skotlannin työväenpuolueelle (SNP), joka poliittisella kartalla asettuu työväenpuolueen vasemmalle puolelle. SNP on kuitenkin ensisijaisesti nationalistinen puolue, jonka kannattajat aiemmin ovat äänestäneet työväenpuoluetta. Nationalismi vei siis työväenpuolueen kannatusta, mutta vielä oleellisempaa on eritellä UKIPin kannatuksen luonnetta. Se nimittäin ajoi verohelpotuksia rikkaille ja julkisen sektorin alasajoa. Näiden pitäisi olla myrkkyä työväenhenkisille. Tästä huolimatta se sai paljon työväenluokan ääniä EU-vastaisuuden ja maahanmuuttokielteisyyden teemoillaan.

Onko siis niin, että vaaliteemojen sekatavarakaupasta valitaan ne teemat, joista ao. puolue pitää eniten ääntä ja muiden aiheiden merkitys on väistyvä.

Vanhan liiton miehenä minulla on vaikeuksia ymmärtää tätä logiikkaa. Voi olla niin, että populistinen puolue propagandassaan osaa korostaa kannatuksensa kannalta juuri oikeita asioita, vaikka monessa muussa asiassa kannattajat vierastaisivat puolueen ohjelmaa.

Onko niin, että perinteisten työväenpuolueiden ei nähdä enää riittävästi ajavan työväen asiaa, joten niiden äänestäminen koetaan turhaksi? Tilalle kannatettaviksi teemoiksi populistiset puolueet tarjoavat esimerkiksi maahanmuuttokriittisyyttä. Maahanmuuttajien arvellaan polkevan palkkoja, vievän työpaikkoja ja käyttävän sosiaaliturvaa väärin.

Entä jos vanhat puolueet nostaisivat profiilia samalla menetelmällä? Työväenpuolueet pitäisivät yllä keskeisiä teemojaan eli tasa-arvoa, solidaarisuutta ja tuloerojen kaventamista ikään kuin sivutuotteina. Pääteema olisi joku kansalaisten keskuudessa suosittu agenda…. Ei taida onnistua, sillä vanhat puolueet tunnetaan juuri siitä, että ne keskittyvät loogisiin, pitkään agendalla olleisiin aiheisiin, eivätkä halua ruveta ”pelleilemään”. Ne eivät halua kosia suosiota vain suosion takia, eikä niiltä tällaista käytöstä juuri odotetakaan. Pelikenttä on auki populisteille.

On kyseenalaista nousisiko vanhojen puolueiden kannatus, jos ne tarjoaisivat enemmän tai vähemmän samaa kuin populisteina pidetyt puolueet.

Vaaleissa niillä poliittisilla tahoilla on potentiaaliset menestymisen mahdollisuudet, jotka pääsevät valitsemaan vaalinalusteemat. Silloin pystytään pakottamaan muut puolueet reagoimaan. Muut joutuvat altavastaajiksi. Tämä on ollut populistien valttikortti Euroopassa.

Joka tapauksessa menestymisen kannalta on tärkeää, että pystytään profiloitumaan muutamiin (harvoihin) äänestäjien enemmistön kannalta tärkeinä pitämiin asioihin. Juuri tämä strategia voisi olla vanhojen puolueiden keino murtautua "uudistuneena" kansalaisten tietoisuuteen. Meillä Suomessa perussuomalaiset ovat ikään kuin maltillisempi versio UKIPistä, mutta samat menestymisen perusteet ja keinot on havaittavissa.

Pinnallinen taktinen ja strateginen ajattelu ei tietenkään riitä, vaan menestykseen pyrkivän puolueen on tarjottava lääkkeensä ”ajassa” eli juuri niissä kysymyksissä, jotka ovat kansalaisten mielestä ajankohtaisia ja jotka kuohuttavat kansalaisia. Kun elämme ankeita aikoja, populisteilla on teemoja, joihin he voivat suunnata kansalaisten huomion. Näitä ovat kaikki sellaiset aiheet, jotka ahdistavat kansalaisia (ulkoa tulevien viemät työpaikat), jotka pelottavat heitä (maahanmuuttajien taloudellinen rasite sosiaaliturvalle), ja jotka kaventavat taloudellista liikkumatilaa (työttömyyden kirot).

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Kreikkalaisen tragedian juurilla

Kreikkaa ovat kaikki tiedotusvälineet pullollaan. En tässä kuitenkaan puutu akuutteihin asioihin, niitä on eritelty mediassa kylliksi. Sen sijaan pohdiskelen Kreikan murhenäytelmää yleisemmältä kannalta. Onko Kreikalla oikeastaan mitään mahdollisuuksia toimia hyväksyttyjen pelisääntöjen puitteissa?

Hesarissa oli hyvä erittely perustavaa laatua olevasta ongelmasta (”Veronkierto pahentaa Kreikan velkakierrettä” 10.7.2015). Itse asiassa on syytä kääntää kaikki kivet, että päästään villakoiran ytimeen. Se tapa, millä Kreikka aikoinaan pääsi rahaliittoon oli läpeensä vilpillinen. Apuna toimi amerikkalainen investointipankki Goldman Sachs, joka valuuttajohdannaisia hyväksikäyttäen sai Kreikan talouden näyttämään valheellisen hyväkuntoiselta. Ensimmäiset merkit skandaalimaisesta talouden hoidosta paljastuivat jo 2000-luvun vaihteessa. Georgios Papandreoun hallitus havaitsi, että budjettivajeet olivat pitkällä aikavälillä aliarvioitu ja toi asian julkisuuteen. Tästä koko revohka käynnistyi.

Suuren luokan huijaus alkoi siis alusta pitäen huijauksella. Miksi menettely hyväksyttiin? Ainoa syy, jonka olen löytänyt on, että EU:n ylivertaisuuteen uskottiin niin paljon, että Kreikkaakin oli varaa katsoa läpi sormien. Kaikkea ei tietenkään tiedetty EU:ssa, mutta itsetarkoituksellisessa laajentumisinnossa faktat ja kritiikki unohtuivat. Sanalla sanoen pääsyvaatimuskriteerien olisi pitänyt olla paljon tiukemmat.

Jo 4.10.2012 blogikirjoituksessa ”Pitäisikö Sokrates herättää henkiin?” (pohtiessani Kreikan kohtaloa) totesin seuraavaa: ”Oma lukunsa on veronkierto. Kukin kreikkalainen kiertää veroja yksilönä. Veronkiertoa ei haluta tunnustaa naapurille eikä kollegoille. Takavuosina veronkierrolla ylpeiltiin, mutta nyt on ääni kellossa muuttunut. On syntynyt epäluulon ilmapiiri, jossa tunnustetaan laajalti, että vilppiä on tehty, mutta ei haluta omia kolttosia muiden tietoon. Kreikan kulttuurissa on ollut tai siihen on tullut piirre, jonka tunnuslauseena voisi olla ”kukin pitäköön huolen itsestään”. Tämä on täydessä ristiriidassa sen kanssa, että kreikkalaiset ovat pyrkineet toteuttamaan hyvinvointiyhteiskuntaa. Tosiasiassa kysymys on ollut länsimaisen verotusjärjestelmän ja yhteiskuntamallin jäljittelemisestä ilman todellista tahtotilaa. Kreikkalaiset ovat huijanneet sekä itseään että muita. Kreikkalainen yhteiskunta ei ole hyvinvointiyhteiskunta, vaan mielestäni lähinnä hyväksikäyttöyhteiskunta.”

Hesarin juttu paljastaa ongelman ytimen: kysymys on kulttuurisesta ajattelutavasta. Samaan johtopäätökseen näytän päätyneen jo lähes kolme vuotta sitten. Kreikka ei ollut millään muotoa kypsä liittymään eurooppalaiseen yhteisöön. Väite perustuu ulkoisesti verovilppiin, mutta tarkemmin analysoitaessa koko verotukseen perustuva järjestelmä on haluttu käsittää väärin.

HS toteaa - viitaten amerikkalaisten tutkijoiden tuloksiin - että ”itsensä työllistävät kreikkalaiset käyttivät rahaa lähes kaksinkertaisesti verrattuna heidän verotettaviin tuloihinsa”. Selitys on yksinkertainen: verot ovat jääneet maksamatta.

Saman huomion tein Sokrates-kirjoituksessani kolme vuotta sitten, jolloin viittasin Michael Lewisin näkemykseen, jonka mukaan ”toisen palveluksessa kreikkalaistenkin on vaikea tehdä vilppiä verotuksessa, koska vero pidätetään palkkaa maksettaessa. Siispä on perustettu suunnaton määrä yrityksiä veronkiertomielessä. Kreikka on Euroopan ykkönen yritysperustannassa. Verohuijauksista ei rangaista, tai jos rangaistaan vie päätöksen aikaansaaminen jopa 7-8 vuotta.”

Eiväthän nämä tietenkään ole uusia asioita, mutta uutisvyöryssä on taipumus unohtaa pahojakin rikkeitä. Jos siis Kreikan kaltainen valtio ei täytä kulttuurisesti EU:n vaatimuksia, niin ovatko velkaongelmat vain em. asian pinnallinen ilmenemismuoto. Itse asiassa kaikki kompromissit vain luovat jatkoaikaa väärille menettelyille.

Tietenkin on mainittava Espanja, Portugali ja Italia, ovatko niiden vastaavat asiat kunnossa? HS:n jutussa on hätkähdyttävä kohta, kun OECD:n tutkimusten mukaan muutaman vuoden takaisessa tilastossa kreikkalaisten verovelkojen määrä oli 90 prosenttia suhteessa yhden vuoden verotuloihin ja Espanjassa vastaava luku oli 10 prosenttia (Suomessa 8 prosenttia). Kyllä Kreikka on ongelmineen erikoistapaus.

Olen urhoollisesti pyrkinyt seuraamaan esim. Pertti Haaparannan ajatusta, että Kreikka on austerity-politiikalla ajettu nykyiseen tilaan (missä on perää), mutta kyllä tuo edellä esittämäni tietoisia laiminlyöntejä kuvaava ”kulttuurinäkemys” on Kreikan kannalta liki fataalinen painolasti.

Em. Sokrates-blogissa asetan haasteen seuraavasti:

”Pitäisikö apua hakea 2400 vuoden takaa ? Huhu kertoo, että Sokrates ei ollut Ateenan demokraattien ystävä. Ei siis täältäkään apua? Sanotaan, että Sokrates oli viisain kaikista, koska hän ymmärsi, miten vähän hän tiesi. Ehkä tämä lause sopisi osviitaksi EU:lle. Mutta Kreikka? Loppujen lopuksi Sokrateelta löytyy vastaus vaikeimman kautta. Sokrates ei kertonut, miten ihmisten pitäisi käyttäytyä, vaan asetti kysymykset siten, että asianomainen joutui itse pohtimaan ongelmaansa. Sokrates pyrki metodillaan siihen, että vastaväittäjä (tavallinen kreikkalainen!) joutuu myöntämään aiempien näkökantojensa virheellisyydet ja sen, että aiempi ajattelu johtaa väistämättä mielettömiin seurauksiin.”

lauantai 11. heinäkuuta 2015

EU-kohtalonyhteys

Tätä kirjoitettaessa ollaan keskellä Kreikka-kriisiä. En kuitenkaan pohdi tässä akuutteja kysymyksiä, vaan palaan koko EU:n olemassaolokysymykseen ja Suomen suhteeseen siihen. EU-kansanäänestys 1994 on ainoa vaali koko henkilöhistoriassani, jossa EN äänestänyt. Miksi? En yksinkertaisesti tiennyt ”oikeaa” vastausta. Kysymys ei ollut tiedon puutteesta ainakaan tiedon määrällä mitaten. Kysymys oli kyvystä ennustaa tulevaisuutta.

Jälkeenpäin voin todeta, että kantani EU:hun on vaihdellut. On kuitenkin joitakin peruspilareita, joiden varaan uskon käsityksen EU:sta voivan perustua.

Yksi tällainen peruspilari on kansakunnan menestys: EU on menestyjien yhteisö. Tässä on selvä ristiriita sen kanssa, mikä oli EU:n alkuperäinen tarkoitus. Tästäkin voi olla monenlaisia mielipiteitä, mutta itse olen käsittänyt niin, että EU oli tarkoitettu nimenomaan EU-maiden elintason tasausprojektiksi. Sitä se monessa mielessä on ollutkin, mutta ei niin pitkälle, että se olisi voinut estää kriisin synnyn. Osittain ihanat tavoitteet ovat kääntyneet vastakohdikseen. Finanssikriisi saattoi toimia katalysaattorina EU:n heikkouksien paljastumisessa, mutta EU itse on jatkanut virheiden tekemistä.

Oliko EU:lla liian kiire laajentua? Vastaus on yksiselitteisesti kyllä. Tässä astuu peliin idealismi Euroopan Yhdysvalloista. Alkuperäinen hiili- ja teräunioni oli hyvin samanlaisten valtioiden yhteenliittymä, samoin EEC (kuten myös Efta). Mutta jatkossa laajentumisen kriteerejä katsottiin sormien läpi pahimpana esimerkkinä Kreikan huijaus. Ei liene suuri oivallus sanoa, että seuranneet ongelmat johtuivat liian monen liian erilaisen valtion yhteenliittymästä. Kun EU:ssa tilaa oli ”vain” menestyjille, jäivät jotkin valtiot kehityksen jalkoihin. EU:sta ei muodostunut hyvinvointiyhteisöä, vaan hyväksikäyttöyhteisö. On selvää, että muutamista valtioista tilaisuus teki varkaan. Ei EU-koneisto halunnut nähdä vilppiä, vaikka sen olisi nimenomaan pitänyt kiinnittää huomiota mm. tukien väärinkäytöksiin. Oli aivan kiire luoda unelma…..

Valtioiden diversiteetti loi kontrolloinnin tarpeen ja sen myötä byrokratian vahvistumisen. Rahaa kierrätettiin ja kierrätetään edelleen Brysselin kautta kohdemaiden eri projekteihin, joka edellyttää valvontaa. Organisaatioilla on taipumus pönkittää oma asemaansa vuosien varrella uusilla säännöillä. Virkavaltaisuus (”kaiken sääntely”) on lisääntynyt tolkuttomasti. Tähän ongelmaan on kyllä jo herättykin.

Valta-aspekti on ilman muuta yksi ratkaisevista näkökulmista. Alun perin hiili- ja teräsunionin piti hallita raaka-ainevaroja niin, että kilpailu ei sytytä sotaa erityisesti Ranskan ja Saksan välillä. Unioni näytti toimivalta ratkaisulta. Taloudellisen vallan käyttö ja kilpailu vallasta on vahvasti nykyisen kriisin taustalla. Hyvin pelkistetysti voidaan sanoa, että kysymys on eri valtioiden vaihtotaseiden välisestä suhteesta. Olisi vältettävä vaihtotaseiden suuria vajeita ja suuria ylijäämiä. Tasauksen pitäisi toimia. Näin ei tapahdu, vaan Saksan valtava ylijäämä muodostaa karkeasti muiden alijäämän. Menestysaspekti nousee juuri vaihtotasemenestyksestä. Onko yleensäkään mahdollista synnyttää eri valtioiden (siis kansallisvaltioiden ) välillä tasapainoista vaihtotaserakennetta? Epäilen tavoitteen onnistumista. Ainoastaan liittovaltio ja sen yhteinen kassa takaisivat pohjan menestykselle, jos sekään.

Nykykriisin taustalla ovat kaikki edellä luetellut asiat. Elintason nostatusprojekti perustui tietenkin kysynnän vakiintumiseen korkealle tasolle. Asuntojen hinnat ovat lähes kaikkien syvien kriisien taustalla. Asuntojen hintakupla tuhosi Etelä-Euroopan valtioiden talouden saksalaisten ja ranskalaisten pankkien rahan syytämisen seurauksena. Varmaankin perimmäinen ajatus oli hyvä eli nostaa ihmisiä asunnonomistajien luokkaan Yhdysvaltojen mallin mukaan ja siten toteuttaa yksi EU:n unelmista. Velkarahaa sai runsaskätisesti Keski-Euroopan suurilta pankeilta. Olihan tavoitteena luoda äveriäs Eurooppa. Valtiot sinänsä olivat alun pitäen vain harvassa tapauksessa kriisin ytimessä. Ne joutuivat liemeen, kun yksityiset (asunto)velat sosialisoitiin valtioiden veloiksi. Jos asiat olisi saatettu viimeiselle rajalle – ilman että valtiot olisivat puuttuneet asioihin - olisivat vastaan tulleet rahoittajapankkien konkurssit. Niitä eivät Ranska ja Saksa sallineet ja nykyisen kriisin struktuuri oli luotu.

Kaikkea edellä olevaa voisi luonnehtia idealismin toteuttamisprojektiksi. Talouden lait eivät vain pysyneet tapahtumaketjussa mukana: liian paljon, liian nopeasti. Ikiaikainen unelma yhteisetä Euroopasta elää syvintä kriisiään juuri nyt.

Professori Markku Kuisma sanoi eräässä radiohaastattelussa sattuvasti, että väkisellä synnytetty integroitumisprosessi on nousevan nationalismin perimmäinen syy. Nationalismi ei sinänsä ole yksiselitteisesti paha, mutta nykykehitys on saanut muotoja, joita ei voi pitää järkevinä. Olisiko sittenkin pitänyt tyytyä ”väyrysmäiseen” itsenäisten valtioiden liittoon, eräänlaisen ETA-tason kehitelmään? Toinen mahdollisuus olisi ollut katsoa kehitystä aste asteelta kymmenien vuosien ajan ja toteuttaa EU:n laajenemisprojektia kansakuntien todellisen valmiusasteen mukaan. Erityisesti luottamuksen voittaminen vaatii ilmeisesti vuosikymmenien siirtymäaikaa.

Entä miten on tulkittava Suomen menestymistä EU:n jäsenenä ja yhteisvaluutassa?

En ole koskaan ymmärtänyt EU:ta edes toissijaisesti sotilaallisena turvallisuusyhteisönä ja olen luultavasti vähemmistössä. Monille turvallisuusaspekti on kuitenkin ollut alusta pitäen tärkeä liittymisperuste.

Suomi on viimeisen 100 vuoden aikana ollut koko ajan erilaisten turvallisuustavoitteiden ristitulessa. Ensimmäisen maailmansodan aikaan Suomi oli Venäjän ja Saksan intressien välissä ja selvisi kuin ihmeen kaupalla itsenäiseksi valtioksi johtuen varmaan lopulta kumpaisenkin suurvallan samanaikaisesta romahduksesta.

Sitten tuli vaihe, jossa Suomi oli Neuvostoliiton ja Saksan mustasukkaisen kontrolloinnin kohteena. Jälleen Suomi onnistui livahtamaan Neuvostoliiton (Stalin: ”Tämä sota ratkaistaan Berliinissä eikä Helsingissä”) ja sortuneen Saksan välistä YYA-sopimuksen rajoittamaan itsenäisyyteen.

Suomi joutui toisen maailmansodan jälkeen tasapainoilemaan Neuvostoliiton turvallisuus- ja kaupallisten intressien ja länteen suuntautuneiden taloudellisten intressien välissä samalla huomioiden YYA-sopimuksen asettamat realiteetit. Selviytymistarinahan se lopulta oli, sillä luoviminen lännen ja idän välissä onnistui.

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Suomi oli uudessa tilanteessa. Voidaan puhua länsisuuntauksen merkittävästä vahvistumisesta, joka näyttäytyi siten, että Suomi hakeutui valuuttaunioniin muista Skandinavian maista poiketen. Miksi Suomi teki erilaisen ratkaisun? Turvallisuusintressin merkittävyyttä ei voi aliarvioida.

On rehellisesti pohdittava oliko turvallisuusaspektin korostaminen liioiteltua. Ne vastaavat tähän kysymykseen kielteisesti, jotka nyt hamuavat Natoon. Me muut vastaamme myöntävästi.

Koska omasta mielestäni turvallisuustekijä on väistyvä peruste EU:hun liittymisessä ei muita perusteita – ei edes taloudellisia - ole ihan helppoa määrittää. Tärkeä motiivi monella on länteen integroituminen henkisesti ja vastaavat idästä irtaantuminen. Osalla perusteena ovat euroon liittyvät aivan käytännölliset syyt. Muut Skandinavian maat tekivät kielteisen euroratkaisunsa taloudellisin perustein ja ovat ainakin tähänastisen kokemuksen perustella tehneet onnistuneen ratkaisun. Olisivatko suomalaiset kannattaneet EU:hun liittymistä pelkästään taloudellisten syiden perusteella?

Oman valuutan arvon muuttaminen kilpailutilanteen käytyä ahtaaksi ei ole eurossa mahdollinen. Suomen talous ei ollut niin vahva kuin sen kuviteltiin olevan. Vuodet 1994-2008 antoivat liian ruusuisen kuvan menestyspotentiaalistamme. Vanhaa valuutan arvon korjausliikettä olisi tarvittu vuoden 2009 jälkeen, jotta em. EU:n ”menestysehto” olisi voinut toteutua.

Suomella on ollut historian eri vaiheissa Saksa- Ruotsi (Skandinavia)- ja Venäjä-kohtalonyhteys. Nykyinen EU-yhteys voidaan nähdä myös Saksa-yhteytenä. Taipumusta on irtautua Venäjä-yhteydestä lännen hyväksi. Geopolitiikka voi toimia vastavirtaan: emme voi irtaantua idän ja lännen akselilta johonkin suuntaan yksipuolisesti. Ja onko siihen mitään syytäkään? Mielestäni muodostunut tilanne on monimutkaisempi kuin yleensä kuvitellaan ja Venäjä-suhteiden tulisi olla jotain muuta kuin muodollisesti korrektit. Monet hakevat yhä suurempaa integroitumista länteen, joka merkitsee vastakkainasettelun kasvua itään.

Eurooppa on ristiriitaisessa tilanteessa. Pelikumppaneina globaalilla tasolla ovat USA, Kiina ja nyt Putinin suurvaltaprojektin myötä myös Venäjä sekä monet nousevat, kehittyvät alueet. Saksaa ehkä lukuun ottamatta Euroopan maat ovat liian pieniä taloudellisia yksiköitä globaalissa ympäristössä ja Saksakin tarvitsee muita Euroopan maita. Jossain muodossa EU:ta tarvitaan. Menestyminen saattaa edellyttää nykyrakenteiden merkittävää purkamista, eräänlaista uutta alkua.

torstai 9. heinäkuuta 2015

Sdp:n kujanjuoksu

Olen muutamissa blogikirjoituksissani kajonnut sdp:n poliittisen aseman ongelmallisuuteen ja käyn tässä yhteenvedonomaisesti omia tekstejäni läpi lukuisin täydentävin huomioin.

Sdp:n menestyksen suuret vuodet 1940-luvulta 2000-luvun alkuun (kannatusluvut eduskuntavaaleissa vuonna 1945 25 prosenttia ja vuonna 2003 24,5 prosenttia) perustuivat työväestön elintason nousuun ja keskiluokkaistumiseen sekä vaihtelevaan, mutta keskimäärin korkeaan taloudelliseen kasvuun. Kun kasvuluvut ovat hiipuneet ja keskiluokalla on vaikeuksia säilyttää elintasonsa, on sdp joutunut vaikeuksiin.

Timo Soini väittää ”Peruspomo”-kirjassaan puolueensa olevan keskustan ja sdp:n välissä ”siinä missä olemme aina olleetkin”. Toisaalta Soini kehuu perussuomalaisten koonneen sellaisen paketin, joka on ”eliitin ja ja median mielestä mahdoton. Että voi samaan aikaan olla oikealla, vasemmalla ja keskellä”. Ovela strategia, mutta onko se kestävällä pohjalla? Soini käyttää samaa taktiikkaa kuin aikanaan Veikko Vennamo nimeten muut valtapuolueet ”vanhoiksi puolueiksi”. Perussuomalaiset ovat tässä katsannossa ”kansanliike”.

Tapahtuvatko muutokset puoluekentässä vasemmisto-oikeistoakselilla niin kuin Soini näyttää asian näkevän vai sittenkin arvoasetelman konservatiivit-liberaalit -perusteella. Veikkaan, että jälkimmäinen asetelma on lähempänä totuutta. Kun keskustassa ja kokoomuksessa on suhteellisen vahvoja liberaaleja voimia, jäi vulgäärikonservatiivinen laita perussuomalaisille avoimeksi. Ehkä vielä luonteenomaisempaa poliittisen menetyksen saavuttamiseksi on etsiä ja löytää poliittisessa kentässä oikea asiayhdistelmä ja hankkia sille kannatus. Suomessa ja vielä voimakkaammin Tanskan parlamenttivaalien tulokseen vaikutti turvallisuushakuisuus (maahanmuuttokielteisyys), erilaiset vihervasemmistovirtaukset ja räikeä populismi. Suomea ja Tanskaa erotti toisaalta suomalaisten keskittyminen niin vahvasti talousanemiakysymyksiin. Yhteinen piirre oli populististen puolueiden menestys kummassakin maassa. Soini on oikeilla jäljillä, kun hän moittii vanhoja puolueita siitä, että nämä eivät käsitä millaisilla kombinaatioilla nykyisin menestytään. Toisaalta, olemmeko siirtyneet täysin periaatteettomaan menestyssabluunaan, jossa takin- ja äkkikäännökset alituisesti vaihtelevat?

USA:n esimerkki osoittaa, että politiikka polarisoituu ja pienituloiset syrjään valtavirrasta joutuneet ihmiset ovat paradoksaalisesti hyvin konservatiivisia. Amerikkalainen joustava palkkaus on heijastunut elintason alenemisena moniin ihmisryhmiin, mutta työllisyys on suomalaittain katsoen korkealla tasolla. On syntynyt paljon heikosti palkattuja palvelualan työpaikkoja. Suomessa jäykemmät palkkarakenteet ovat johtaneet työttömyyden kasvuun, koska ei ole haluttu luopua hyvästä palkkakehityksestä. Nyt ja lähitulevaisuudessa vasemmisto ja liberaali oikeisto taistelevat edistyksellisten, hyvin koulutettujen, mutta toimeentulovaikeuksien kanssa kamppailevien kansalaisryhmien äänistä ja köyhähkö, mutta omin avuin toimeentuleva väestö konservatisoituu ja saattaa muodostua perusuomalaisten kaltaisten puolueiden pysyvämmäksi kannattajakunnaksi. Edellä esitetty tarjoaa haasteen sdp:lle, miten asemoitua poliittisessa kentässä.

Näyttää siltä, että digitalisaatio ja globalisaatio työntää työmarkkinoilta varsinkin keskiluokkaisia/keskituloisia ihmisiä pienipalkkaisiin palveluammattien rutiineihin, joista osa niistäkin voidaan tietoteknistää. Tämä kehitys ei käsittääkseni ole mitenkään kasvuintensiivisyyttä lisäävää. Bkt:n nopealta kasvulta puuttuvat edellytykset. Tämä kehitys ei suosi vanhaa sdp:n menestyskaavaa, joka perustui kasvuun ja jatkuvaan elintason nousuun.

Tilaa on vallannut ”menestyjät-luuserit” -ajattelutapa. Kaupallisilla TV-kanavilla ovat yleistyneet ”heikoin lenkki” -tyyppiset ohjelmat. Jokainen on oman onnensa seppä. Solidaarisuus toista kohtaan toteutuu pienessä piirissä - jos sielläkään - mutta ei ulota vaikutustaan laajempiin samanhenkisiin kansalaisryhmiin.

Työn muuttuva luonne on vahvistamassa edellä kuvattua kehitystä. On vahvistumassa trendi, jossa muodostuu rajapinta, jonka yläpuolelle syntyy paljon arvoa luovaa työtä (mutta ei paljon työllistävää työtä) ja alapuolelle matalan arvon työtä (paljon työllistävää työtä). Samaan aikaan työmarkkinoiden turbulenssi kasvaa: internet sekä luo paljon työpaikkoja että myös tuhoaa paljon työpaikkoja.

Sekavassa tilanteessa ei muodostu entisessä mielessä ”luokkia”, vaan ihmiset kokevat vaeltavansa yhteiskuntarakenteiden viidakossa enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti. Voi olla, että useimmat hyväksyvät tilanteen käytännön sanelemana ainakin niin kauan, kun sosiaaliturva on kunnossa. Haave paremmasta elämästä on kuitenkin edelleen voimissaan, mutta sen realisointi on haaste.

Globalisaation vallatessa alaa on sen vastaliikkeeksi noussut ”suomalaisuusidentiteetti” (Ruben Stiller), jonka perussuomalaiset ovat erityisen hyvin omaksuneet. Sdp:llä on vanhat juuret kansainvälisessä solidaarisuusliikkeessä, jota perinnettä ei hetkessä muuteta, eikä älyllisesti perustellen ole ehkä aihettakaan. Eri asia on sitten, miten joukot seuraavat, kun kotimaassakin eletään ankeita aikoja.

Kansalaisten - ja varsinkin nuorten - historiakäsitys on ohentunut. Niinpä sdp:n loistavien saavutusten jälkimaine ei välttämättä siirry sukupolvelta toiselle, vaan työ kannatuksen voittamiseksi pitää aloittaa pääosin uudelta pohjalta, mikä ei välttämättä ole helppoa.

Teollisuustyöväki on pienentynyt ja se on yksi sdp:n alamäen syistä, mutta on tapahtunut muutakin. Työväen eliitti on jo kauan ollut irti mistään sosialismiin liittyvästä. Sanalla sanoen se on porvarillistunut. ”Työväenpuolue ilman sosialismia”, eli perussuomalaiset, on korjannut hedelmät. Ei sdp:ssäkään korosteta vanhoja ideologioita, mutta leima pysyy tiukassa, varsinkin kun poliittiset vastustajat siitä propagandassaan muistuttavat. Myös vihreät ovat onnistuneet irtaantumaan sosialismin leimasta ja ovat pyrkineet olemaan moderni vihervasemmistolainen vaihtoehto. Suurimmaksi osaksi tässä pyrinnössä on onnistuttu. Vihreät, keski-iässä oleva poliittinen liike, on riittävässä määrin säilyttänyt nuorekkuuden ja tuoreuden tunnun.

Viimeisen gallupin mukaan sdp:n kannatus oli 14,8 prosenttia. Porvarilehdistö toivoisi, että sdp suorittaa irtioton ay-liikkeestä. Mitenkähän on? Gallupeissa 36 prosenttia suomalaista katsoo ay-liikkeen olevan suurin este yhteiskuntasopimukselle. Toisella puolella esteeksi katsotaan hallitus (16 prosenttia) ja työnantajat (22 prosenttia) eli yhteensä 38 prosenttia. Kun keskustan ja kokoomuksen yhteinen kannatus vaaleissa oli noin 39 prosenttia, ei vasemmalla liene aihetta jyrkkiin suunnanvaihdoksiin.

Sdp:n ristiksi on muodostunut sen onnistuminen asettamissaan tavoitteissa. Kun muut ovat nähneet, mikä vetoaa ihmisiin, ovat he tulleet apajille ja versioineet vanhasta sdp-kaavasta oman menestyvän formulan. Kaikki vanhentuva kuona on jäänyt sdp:n harteille ja hyvä ydin on mennyt poliittisen jakoon.

Valtava vaikutus on ollut median muutoksella, se on porvarillistunut. Yksi toisensa jälkeen sdp:n medialipunkantajat ovat hiipuneet. Muistona menneiltä ajoilta ovat jotkin kokeneet toimittajat, jotka ovat pitäneet perinnettä voimassa. Sdp:n ja kokoomuksen aseveliakselia ei helposti synnytetä uudelleen, siksi pahasti suhteet paloivat karrelle edellisen hallituksen aikana. Tähän on vaikuttanut oleellisesti kokoomuksen oikeistolaistuminen ja demarien painoarvon väheneminen. Yhteiskunnallisen edistyksellisyyden koossa pitävä liima on murentunut puolueiden väliltä.

Poliittinen liike on trendiherkkä. Valovoimaiset persoonallisuudet eivät hakeudu hiipuviin puolueisiin. Tämä on sdp:n yksi isoista ongelmista. Kaukana takanapäin on sdp:n 1970-luvun Dream Team, jolloin puolueen vaikutus oli korkeimmillaan sekä virkamies- että poliittisella tasolla.

Suomessa on meneillään johtamismallien välinen kamppailu, vaikka sitä ei ole kukaan julistanut. Muodikas autoritäärisyystrendi näkyy esim. Timo Soinin johtamistavassa. ”Porukkajohtamisen” filosofia, joka edustaa vanhaa liberaalia demokratiaa on haasteiden edessä. Kumpaakaan johtamisfilosofiaa meillä ei ole puhtaana olemassa, mutta vaihtoehtoina ne ovat kuitenkin nähtävissä. Sdp ja kokoomus ovat tässä valinneet puolensa ja välttäneet radikalisoitumista autoritäärisyyteen.

Kaiken yllä leijuu hyvinvointiyhteiskunnan vähittäisen hajoamisen tuntu. Skandinaavisen mallin Suomeen lanseeraaminen on yksi sdp:n saavutuksista. Nyt näyttää siltä, että hyvinvointikonservatismin sattumanvaraisuus korvaa osittain hyvinvointiyhteiskunnan rakenteen systemaattisuuden. Pesuveden mukana laimenee myös sdp:n vaikutus. Auttaisiko asiaa, jos sdp lakkaisi kantamasta velvollisuudentuntoisesti vastuuta hyvinvointivaltion tulevaisuudesta?

Sdp tiesi keinot kiinnittää puolueen menestys kasvavaan keskiluokkaan, mutta keinot ovat keksimättä, miten niitä sovelletaan hiipuvaan keskiluokkaan. Pitäisikö käynnistää voimakas solidaarisuusliike ja yhdistää pienituloisten asema keskiluokan pikkuhiljaa kasvavaan ahdinkoon?

Nykyisin on niin suosittua julistaa, että olemme samassa veneessä. Tämä on falskia, sillä osa roikkuu veneen laidalla ja tavoittelee turvallisempaa paikkaa, samalla kun kukaan ei tahdo antaa tilaa. Puheiden tasolla ”yhteinen etu” vielä toimii, mutta tosiasiassa vastakkainasettelun aika on päällä.

”Kolmas tie” sdp:n väylänä eteenpäin tuntuu vanhahtavalta blairilaisuuden kertaukselta, mutta saattaa tarkemmassa katsannossa tarjota mahdollisuuksia. Kun ideologinen pohja on ohentunut, tarvitaan yhteiskunnallisia älynväläytyksiä eli uusia aloitteita, joilla saavutetaan kansalaisten luottamus. Vasemmiston ongelma kulminoituu liian suureen ”vastustusfilosofian” määrään ja liian vähäiseen uusien aloitteiden tekemiseen, joiden ei saisi tuoda oleellisia kustannusvaikutuksia.

Osa kolmatta tietä voisi olla julkisen sektorin roolin terävöittäminen esimerkiksi niiden ihmisten työllistäjänä, jotka eivät työllisty markkinaehtoisesti. Nyt kunnat koetaan - enimmäkseen aiheetta - rahasyöpöiksi, joilta kilvan syödään toimintaedellytyksiä. Sdp:llä on selvä rooli hyvin pitkälle kuntien kautta toimivien automaattisten vakauttajien ylläpitäjänä. Sdp on vähitellen muuntumassa pelkästään työväen ja julkisen sektorin puolueesta yrittäjyyden kannustajaksi ja edunvalvojaksi. Erityisesti hyvin pienet yritykset ovat sdp:n kohderyhmä. Sosiaaliturvan saattaminen muiden työntekijäryhmien tasolle lienee ykköstavoite.

Globaalissa ympäristössä kansallisvaltio ja edustuksellinen demokratia ovat haasteiden edessä. Suora demokratia ja ylikansallinen päätöstaso ovat vaihtoehtoja, jotka voisivat olla sdp:n kivijalkoja tulevaisuudessa. Mutta EU-trauman yli pitäisi päästä ensin. Onko hyvinvointiyhteiskunta liian antelias? Sdp yhdistetään helposti systeemin keskeisenä pystyttäjänä kalliisiin rakenteisiin. Siilipuolustus ei ole oikea etenemisstrategia. Parasta edunvalvontaa julkisella sektorilla on työn tehostaminen uusin tietoteknisin ratkaisuin – mutta järki säilyttäen. Liian usein uudet ratkaisut ovat rahastuskeino suurille itc-yrityksille, liian usein työntekijät haluavat pitää vanhasta palvelurakenteesta kiinni. Aloitteellisuus ja ideointi ovat yhtä tärkeitä nyt, kun rakenteita ohennetaan, kuin mitä ne olivat järjestelmiä pystytettäessä.

Tasa-arvokysymykset ovat sdp:n vahva valtti, jota se pystyy skarppaamaan, jos vain haluaa. Juuri pidettyjen vaalien tulos ja seurannut hallitusohjelma olivat tasa-arvon etenemisen kannalta pettymys.

Jos edellä esitetty kehitystrendi jatkuu – kuten oletan – muodostuu kansalaisten äänistä taistelu hyvin monimutkaiseksi ja siirtymät poliittisella kartalla suuriksi. Vasemmiston todennäköinen äänestäjä on koulutettu, mutta silti vaatimattomasti palkattu ”uustyöläinen”, jonka toimeentulo on turbulenteista työmarkkinoista johtuen epävarmalla pohjalla.

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Mitä opimme Etyjin pakotesäännösepisodista?

Suomen päätös estää venäläisdiplomaattien pääsy Etyjin yleiskokoukseen osoittautui juuri niin sotkuiseksi kuin saattoi etukäteen kuvitella. Suomi tulkitsi niin, että EU-mailta pitää kysyä niiden kanta Venäjän delegaation päästämiseen Etyj:n kokoukseen ja tämä johti kiusalliseen tilanteeseen.

EU on tilassa, jossa siltä on hyvin vaikea odottaa yksimielisiä päätöksiä. Niinpä Suomen pyyntö saada selkeitä vastauksia, miten venäläisten kanssa toimitaan johti vaihteleviin vastauksiin ja vastausten välttelyyn.

Suomen menettely merkitsi sitä, että kaikkien EU-maiden olisi pitänyt olla samaa mieltä. Tulos oli odotettu, niin erilaisia ovat Europan maat ovat suhtautumisessa Venäjään.

Niinistö viittasi siihen, että Suomi haluttiin jättää yksin päätöksensä kanssa. Eikö olisi pitänyt ”arvata” etukäteen, miten kyselyssä käy ja tulkita asia toisin: ei mitään kyselyjä vaan Suomen itsenäinen päätös Venäjän kutsumisesta, kun se kerran oli – niin kuin on käynyt ilmi – Suomen oman kannan mukainen. Siitäkin olisi tullut sanomista, mutta mistäpä ei tulisi näissä puuhissa. Liika herkkyys arvostelulle on pahasta.

Nyt jää vähän vaikutelma, että Suomi halusi kiusallisessa tilanteessa mennä muiden selän ja sääntöjen taakse. Sääntöjen tulkinta luovasti olisi johtanut parempaan tulokseen.

EU:n pakotepäätökset ovat kieltämättä sekavia. Tarvitaan improvisointia ja se ei ole suomalaisten paras laji. Suomalaiset haluavat selkeitä päätöksiä. Eurooppalainen kulttuuri on kuitenkin toisenlainen, luovitaan ja eletään ajassa. Small talk onkin big talkia eli puheilla on tarkoitusperiä, jotka toimivat valitussa keskusteluympäristössä. Suomalaiset haluavat, että mitä puhutaan, se pitää.

Oli hyvä, että Ilkka Kanerva aamu-TV:ssä 7.7.2015 sanoi, että Venäjän delegaation jäsenet on valittu tehtäviinsä jo kansallisten vaalien yhteydessä eikä delegaatiolla ole ”kertakäyttötarkoitusta”. Tätä viimeksi mainittua HS tarjosi konfliktin syyksi vielä 7.7. 2015 lehdessä: ”Se (Venäjä) valikoi osallistujiksi EU:n matkustuskiellossa olevia kansanedustajiaan ja sitten protestoi äänekkäästi, kun Suomi eväsi heidän maahantulonsa”. HS:n linja on se sama kuin aikaisemmin eli asenteellisesti Venäjän vastainen. Pienenä vihjeenä: kyllä Venäjä-kritiikille löytyy aitojakin syitä, pitää vain erottaa jyvät akanoista.

Riveillä ja rivien välissä suomalaiset myöntävät osaamattomuutensa ja nyt kömmähdykset harmittavat. On tapahtunut ylilyönti, joka ei todennäköisesti palvele ketään.

Presidentti ja Ilkka Kanerva varmaankin tekevät kaikkensa, jotta tämä loppujen lopuksi vaatimattoman kokoinen episodi ei heijastu laajemmin Suomen ja Venäjän kahdenvälisiin suhteisiin.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Veikko Vennamo vs. Timo Soini

Kevyenä kesälukemisena perehdyin Seppo Keräsen kirjaan ”Vallan leppymättömät. Urho Kekkosen ja Veikko Vennamon taistelujen vuodet” (Auditorium, 2015). Mielenkiintoinen aihe. Luin kirjan oikeastaan sen takia, että kirja on tyypillinen viime vuosikymmenien poliittisen historian kertaus. Ja kertauksena ja muistiin palauttamisena se toimikin. Muutoin kirja on hyvin tavanomainen Kekkos-kauden historiateos myös siltä osin, että kritiikki on unohtunut matkan varrelle. Useimmat asiat selvitetään näennäisen neutraalisti, mutta samalla hampaattomasti keskushenkilöä (Kekkosta ) hymistellen.

Kirjan tarina on rakennettu kahden kunnianhimoisen miehen jännitteen varaan. Asetelma on sinänsä houkutteleva. Toteutus vain olisi saanut olla terävämpi.

Tulee jälleen kerran tuo tuttu tunne, että tapahtumista halutaan jättää jälkipolvia varten juuri tietynlainen kuva. Keräsen työura koostuu mediatehtävistä keskustapuoluetta lähellä olevissa lehdissä ja sen kyllä huomaa.

Kirjasta näkee, että kun kirjoittaja on perehtynyt laajasti Suomen poliittisen historiaan toisen maailmansodan jälkeen, hän ei malta irtautua riittävästi taustatapahtumista, vaan poliittisen ympäristön kuvaus saa aivan liian suuren osuuden teoksesta. Näin kirjasta on tullut paksu, liitteineen 480-sivuinen. Asia on nähtävä niin päin, että kirja on laaja kuvaus Kekkosen ajan poliittisesta historiasta, johon on ympätty kahden miehen vastakkainasettelu. Kirjaa olisi voinut selvästi lyhentää ja keskittyä päähenkilöiden tiiviiseen sijoittamiseen aikakauteensa.

Edellä esitetystä kritiikistä johtuen en arvioi kirjaa sellaisenaan, vaan keskityn Veikko Vennamoon ja hänen puolueeseensa SMP:hen. Tarkemmin sanottuna pyrin valottamaan kahden ihmisen, Veikko Vennamon ja Timo Soinin yhtäläisyyksiä ja erilaisuuksia. Kirja on vain fakta- ja taustalähteenä.

Tarinan ytimessä on taistelu vallasta alun perin maalaisliiton sisällä 1950-luvulla, joka päättyi Vennamon selvään tappioon. Näin ei välttämättä olisi tarvinnut käydä, sillä Kekkosen ja Vennamon suhteet olivat alun perin kunnossa. Vennamo perusti sivuraiteelle ajautumisen jälkeen oman pikkupuolueen 1959 (Suomen Pientalonpoikien Puolue), josta myöhemmin kehkeytyi Suomen Maaseudun Puolue (SMP).

Siirryttiin epätasaiseen taisteluun vallasta valtakunnan tasolla.

Seuraavassa keskityn pikahavaintoihin Veikko Vennamon urasta ja yritän pohdiskella sitä poliittista kontekstia, missä Vennamo ja nyky-Vennamo eli Timo Soini ovat toimineet.

Veikko Vennamoa pidin oikeastaan ainutlaatuisena ilmiönä aina siihen saakka, kun hänen opetuslapsensa Timo Soini tekin läpimurron poliittiselle huipulle. Seurasin Vennamon uraa hyvin tarkasti varsinkin hänen tähteytensä aikana 1970-luvun vaihteesta lähtien. SMP:n 18 eduskuntapaikkaa vuoden 1970 vaaleissa ja paikkamäärän uusiminen vuonna 1972 oli aikansa sensaatio. Oli totuttu poliittisen kentän jähmeisiin muutoksiin vuosikymmenien varrella. Vennamon voitoissa näkyi voimakas yhteiskuntarakenteen muutos 1960-luvun lopulta alkaen. Maa- ja metsätyöt eivät tarjonneet elantoa ja suuri kansanvaellus Ruotsiin käynnistyi. Samaan aikaan tapahtunut maassamuutto (maalta kaupunkeihin) tuhosi maalaisliitto-keskustapuolueen kannatusta ja Vennamo tarjosi vastineeksi ”unohdetun kansan puolesta” -lääkettään sekä synnyinsijoilleen jääneille että kaupunkiin muuttaneille.

Vastaavasti perusuomalaisten läpimurto perustuu nähdäkseni EU- ja globaalin tason heijastamiin yhteiskunta- ja henkisten rakenteiden muutoksiin 2000-luvulla. Soinin kansanedustajapaikoiksi muuntunut protesti on ollut puolet suurempi kuin esikuvansa saavutus. Kun Vennamo rokotti pääosin keskustapuoluetta (nimimuutos maalaisliitosta keskustapuolueeksi on kannatusmuutosten taustalla) rohmusi Soini vaalivoittonsa alun perin keskustalta, mutta myöhemmässä vaiheessa erityisesti sosiaalidemokraateilta. Vennamon trauma oli Urho Kekkonen. Kekkonen oli Vennamon kuningasajatusten tiellä olipa kysymys puoluejohtajuudesta tai presidentin tehtävistä.

Vennamo oli kiistämätön poliittinen lahjakkuus, joka sortui ylimitoitettuun kunnianhimoonsa. Hänellä oli pakkomielle päästä kukkulanherraksi. Ja paljon hän tietenkin saavuttikin: käsite ”vennamolaisuus” on jäänyt historiaan.

Vennamo tunsi väkensä maailmansodan jälkeisen asutustoiminnan kautta. Asutusliitto (ASO), oli alusta lähtien Vennamon poliittinen käsikassara: ”Asutusliitto perustetaan ja siitä tulee myöhemmin puolue”(!). Vennamo onnistui tehtävässään ennenkuulumattomalla tavalla. Keränen kertoo hänestä mainittuja mainesanoja: ”Todellinen voimanpesä”, ”arkailematon”, ”terävä äly ja oivalluskyky”, ”talousmies”. Sanalla sanoen Vennamo yhdisti oman uransa edistämisen ja yhteiskunnan edun häikäilemättömästi.

Jo varhain Vennamo määritteli tehtävänsä suomalaisessa yhteiskunnassa. Unohdetun kansan vallankumous oli Vennamon tavoitteissa jo vuonna 1960. Vennamo liikkui ideologisten rajojen yli eikä synny epäilyä, etteikö Timo Soini ole visusti painanut mieleensä Vennamon oppeja. Vennamo oli jo 1970-luvun alussa kehittänyt SMP:lle roolin ”ei-sosialistisena vasemmistopuolueena”, vrt. Soinin ”vasemmistopuolue ilman sosialismia”.

Vennamolla oli mielessään jo vuonna 1960 suuruudenhullulta kuulostava Suomen kansan pelastustehtävä. Hänen pientalonpoikien puolueensa piti toimia väylänä ulos maalaisliiton ja SKDL:n muodostamasta vaihtoehtokehikosta tai pikemminkin umpikujasta: ”Seuraavissa vaaleissa on odotettavissa unohdettujen kansalaisten toimeenpanema suuri puhdistus”, totesi Vennamo itsevarmasti amerikkalaiselle haastattelijalle. Jonkinmoinen kumous tulikin, mutta vasta 10 vuoden kuluttua. Timo Soinin retoriikka – vaikka onkin huomattavasti maltillisempaa – tähdännee myöskin saman tyyppiseen päämäärään, jossa perussuomalaiset tarjoavat ideologittoman vaihtoehdon maltilliselle vasemmistolle ja porvaristolle.

Vennamon ja Kekkosen taistelu kulminoitui presidentin valintaan poikkeuslakimenettelyllä vuonna 1973, joka johti SMP:n hajottamiseen Kekkosen valinnan mahdollistaman poikkeuslain kannatuksen varmistamiseksi. Kekkosella oli vähintäänkin avustajan rooli hajotustyössä. Tietysti päävastuun puolueen hajoamisesta kantaa Vennamo itse, niin räikeän itsevaltaista hänen toimintansa oli. Keräsen kirjan parhaita jaksoja ovat Vennamon käyttämien varsin likaisten keinojen kuvaus. Vennamo sovelsi häikäilemättä niitä samoja menetelmiä laumansa kaitsemiseen, kuin mistä hän poliittisia vastustajiaan syytti.

Sekä Vennamo että Soini ovat suuria populisteja. Molemmilla on ollut sana hallussaan, molemmat ovat taistelleet ”vanhoja puolueita” vastaan, molempien taustalla on suomalaisten perinteinen herraviha…..

Soinismit vertautuvat Vennamon propagandaan. Molemmilla on avustajansa. Soinismi-brändin takana on ollut ainakin Jukka Jusula ja Vennamon takana hänen läheisensä (SMP = Sirkka, minä ja Pekka). Spontaaniudesta ei voida puhua kuin ehkä satunnaisesti. Esimerkiksi Vennamon ”Sorsa-Virolaisen siviilijuntta” kuulostaa ennalta mietityltä.

Soini on näistä kahdesta henkisesti laaja-alaisempi Vennamon uskomattoman yksioikoisen, vallanhimoisen sinnikkyyden rinnalla. Soini on rento painos tosikkomaisesta Vennamosta. Uudempi painos on myös kielenkätössään esikuvaansa värikkäämpi (!) persoona. Nuorempi ”Vennamo” on nykyaikainen kansainvälinen tyyppi junttisuomalaisesta pintaolemuksestaan huolimatta.

Soinilla ei ole ”Kekkosta”, tai jos on, niin EU symbolisessa mielessä täyttää paikan. Kysymys on jälleen vallankäytöstä. EU kreikkoineen on puristanut osaltaan mehuja irti Suomen taloudesta ja Soini on ollut johdonmukaisesti oppositiossa valittuja luototuslinjoja vastaan. Soini näyttää – päinvastoin kuin Vennamo, jonka menestys ei osoittautunut kestäväksi – ainakin lyhyellä aikavälillä voittajalta.

Kumpaakaan ei voi syyttää uurastuksen puutteesta. Vennamo sai odottaa oman puolueensa menestystä toistakymmentä vuotta. Ja Timo Soini sai tehdä jalkatyötä Vennamon juoksupoikana ja perillisenä vuosia ja taas vuosia. Molemmat palkittiin, mutta oliko Veikko Vennamo onnellinen mies kaiken jälkeen?

Tähän yhtäläisyydet loppuvatkin. Vai loppuvatko? Soini taistelee konservatiivisen työväestön sieluista. Osa näistä on juuri niitä ihmisiä tai heidän jälkeläisiään, jotka muuttivat aikoinaan maalta kaupunkiin paremman elämän toivossa, mutta juurettomina antoivat äänensä Vennamolle. Vennamon puolue oli kuitenkin ensisijaisesti tuvan penkin jurnuttajien puolue, kun taas Soinin retoriikka tehoaa laajalti erilaisiin kansalaispiireihin – osin myös sivistyneistöön.

Myös Vennamon kannattajien voidaan katsoa olevan pienituloisia konservatiiveja, jotka eivät halunnet äänestää sosialisteja. Sekä Soini että Vennamo tarjoavat ”uuden” protestin ”vanhaa” poliittista kulttuuria vastaan. Ajatus on hiukan mystinen, sillä käytännössä molemmat ”uudet” kulttuurit tarpeen tullen turvautuvat hyvinkin vanhoihin poliittisiin menetelmiin.

Perussuomalaisten ja SMP:n kansanedustajat poikkeavat toisistaan siinä mielessä, että SMP:n edustajille oli ominaista vanhoillinen kristillinen opetuslapsimainen jäyhyys. Ei voinut mitenkään kuvitella, että he olisivat suorittaneet irtiottoja hyvistä tavoista kuten soinilaiset ovat tehneet. Tai sitten - mihin Vennamo itse paljastuksissaan viittaa – torveiltiin piilossa julkisuudelta.

Tunteeko Soini sisimmässään, että valtaosa hänen ja hänen puolueensa äänistä on lainassa vai tunteeko hän, että on tapahtunut pysyvä poliittinen uusjako, jonka kiinteänä osana ovat perussuomalaiset? Minulla on tunne, että Soinin joskus väistyessä perussuomalaiset jakautuvat toistensa kanssa riiteleviin fraktioihin aivan kuten SMP:kin jakautui. ”Peruspomo”-kirjassaan Soini viittaa Urpo Leppäseen, joka sanoi, että perussuomalaiset ovat fraktioiden puolue (siis jo voimissaan ollessaan).

Sekä SMP että perusuomalaiset ovat yhden miehen puolueilta, sillä varauksella, että Soinilla on käytössään kokemus SMP:n kohtalosta.

Vennamon ja Soinin vertaaminen toisiinsa suoraviivaisesti tekee vääryyttä historialle. Tämän vuosikymmenen olosuhteet poikkeavat seitsemänkymmentäluvun olosuhteista ehkä jopa dramaattisesti. Yhteistä on kannattajien valtavirrasta syrjään joutumisen tunne ja ehkä - Soinin aikakaudella - persulaisten tunne, että he osaavat hoitaa asiat paremmin kuin vanhat puolueet.

Yhteistä on varmaan kannatuksen menetyksen suurin uhka: se on (hallitus)vastuuseen joutuminen. Tosin ensimmäinen painos vennamolaisuutta kaatui edellä esitettyihin sisäsyntyisiin syihin, mutta Pekka Vennamon johdolla tapahtunut uusi tuleminen 1980-luvulla taltutettiin hallituspaikoilla.