Tätä levyä ei saa soittaa

Jake Nyman on kunnostautunut, ei kevyen musiikin popularisoijana, vaan pikemminkin sen puolitieteellistäjänä. Sanon tämä positiivisessa mielessä, sillä oma suhtautumiseni populaarimusiikkiin on juuri puolitieteellinen, historialähtöinen ja tilastokeskeinen. Populaarimusiikki monien muiden käsittelemänä on juuri sellaista, miksi se ohuimmillaan kuvitellaan eli niin höyhenen kevyttä, että sitä on katsottu voitavan käsitellä puolihuolimattomasti. Nyman on toista maata. Hänen kirjatuotantonsa on kulttuurihistoriallinen teko. Jake Nymania voitaisiin pitää Pekka Gronowin työn jatkajana.

Olen lukenut useimmat Nymanin kirjat ja tämä uusikin tuli hankittua heti, kun se ilmestyi. Tällä kertaa aiheena ovat joidenkin tahojen sopimattomiksi kokemat (populaari)musiikin yksittäiset kappaleet erityisesti radiosoitossa. Kirjan nimi ”Kielletyt levyt” (Gummerus, 2017) on tosin paljon muutakin, kun sensuurin kuvaus. Joskus Nyman tulkitsee aihetta niin levein vedoin, että pitää oikein kääntää kansilehti esiin ja muistuttaa mieleen, mikä oli kirjan nimi.

Nymanin tekstin sisällönrunsaus (kirjoittaja tosin sanoo aineiston olleen valtavasti isompi, kuin mitä tuli lopulta kirjaan) juontanee hänen valtavasta tietomäärästään ja intohimostaan kertoa anekdootteja ja niitähän musiikkimaailmassa piisaa. Kirjaa on elävöitetty suorilla lainauksialla sen aikaisten toimijoiden kirjeenvaihdosta, ja hyvä niin: dokumentaatio toimii.

”Kielletyissä levyissä” kierretään maailmaa ja käydään esimerkinomaisesti kaikissa maanosissa. Yksittäisistä maista viivytään kauimmin – myös historian näkökulmasta - Englannissa, Saksassa ja varsinkin Yhdysvalloissa. Nyman käy varsinkin läntisen maailman rock- ym. musiikin historiaa ja sensurointia läpi kymmenin esimerkein. Vavahduttavin kirjan luvuista on Chileä koskeva. Musiikki voi olla vallankumouksen väline niin kuin tiedämme. Chilessä musiikin kieltäminen vallankumouksen yhteydessä merkitsi Victor Jaran käsien murskaamista ja lopulta tappamista.

Esimerkiksi Nymanin teoksen lähestymistavan laajuudesta voidaan ottaa vaikkapa Beatlesien levyjen vimmainen tuhoaminen kesken Beatlesien konserttikiertueiden 1960-luvun puolivälissä, kun John Lennon ”erehtyi” sanomaan, että Beatlesit ovat suositumpia kuin Jeesus. ”Levyjen kieltäminen” tarkoitti tässä sitä, että Beatlesien ihailijat (tai sellaisiksi väitetyt) polttivat roviolla tai särkivät yhtyeen tuotantoa. Tosin aikakirjat kertovat, että monet kaikkein suosituimmista konserteista Beatlesien kolmannella USA:n kiertueella järjestettiin juuri raamattuvyöhykkeellä, jossa vihan piti olla suurinta. Itse asiassa tämä vaihe Beatlesien uralla viime kädessä vain puolusti yhtyeen itsenäistä ajattelua, vaikka episodin vaikutuksia yhtyeen maineelle aikanaan pelättiinkin Erityisesti kristilliset tahot – ja vielä erityisemmin lahkolaiset - ovat olleet hanakoita tuomitsemaan rockmusiikin. Nuorison rappiosta on syytetty erityisesti rock and rollia, joka yllätti 1950-luvun puolessa välissä tavalliset amerikkalaiset koti, uskonto ja isänmaa -ihmiset perusteellisesti. Kirkonmiehistä nousivat eturintamaan johtajat, jotka ohjailivat seurakuntaa inhoamaan moraalittomia nuorison ihanteita.

Toinen ryhmä ovat äärisovinnaiset ihmiset, jotka pahoittavat mielensä herkästi rockin kielikuvista. Rockin sensuuri syntyy hyvin mielenkiintoisesti moraalisäännöistä. Ultrasuositussa Ed Sullivanin showssa joutuivat Sullivanin hampaisiin muun muassa The Doors -yhtye, joka lauloi kappaleessa Light My Fire ”Girl we couldn´t get much higher. Tämä ei sopinut Sullivanille. Laulettua tekstiä piti korjata niin, että sana ”higher” piti korvata sanalla ”better”. Pojat eivät noudattaneet kehotusta. Seuraus: porttikielto ohjelmaan. Rolling Stonesien taas piti laulaa ”Let´s Spend the Night Together” siten, että sanat kuuluisivat ”Let´s Spend Some Time Together”. Ja Jagger suostui – tosin esityksen aikana silmiä muljautellen, joka näkyy hyvin youtube-videolta.

Muistan itsekin esimerkiksi Beatlesien ”Pepper”-albumiin sisältyvän kappaleen ”Lucy in the Sky with Diamonds” myötä syntyneen kohun. Siitähän muodostui kirjainyhdistelmä LSD! Esimerkkejä voitaisiin jatkaa loputtomiin ja niitä itse asiassa Nyman työstääkin. Hyvin suosittu tapa tuhota levyjä näyttää olevan niiden heittäminen tulen roihuun. Kun se savukaasujen takia kiellettiin käytettiin asfalttijyrää. Samasta syystä – siirryttäessä 2000-luvulle – immateriaalimuodossa kuultavia kappaleita on vaikeaa tuhota. Ehkä keinona voisivat olla Nymanin mainitsemat tietokonevirukset ja kyberhyökkäykset.

Kirjan kiinnostavimpana antina monet kokevat varmaan kotimaisen Yleisradion hampaisiin syystä tai toisesta joutuneet kevyen musiikin äänilevyt. Nyman on säästänyt asian käsittelyn lukuun kahdeksan, kirjansa loppupuolelle. Kirjoittaja korostaa, että kysymyksessä on useimmiten olleet ”esitysrajoitukset”, harvemmin suoranaiset kiellot. Kaupan hyllyltä levyt ovat toki löytyneet. Herkullisimpia esimerkkejä esitysrajoituksista ovat Irwin Goodmanin levyt. Syntyi tavallaan itseään ruokkiva kierre, kun Yleisradio esti levyn esittämisen ja tekijäparivaljakko Irwin Goodman - Vexi Salmi käytti ”kieltolistaa” markkinointikeinona.

Monet Irwinin esitysrajoituskappaleet ovat mainioita ajankuvauksia tai minihistoriikkeja ihmisistä. Tällaisia olivat Yleisradion hampaisiin joutuneet ”Autolla Kanarian saarille” ja ”Ei tippa tapa”. Viime mainittu on melkeinpä omaelämäkerrallinen – ja alle kolmessa minuutissa kerrottuna. Soittorajoituksen perusteena oli alkoholin käytön puolustaminen. Lähes yhtä kuuluisa kuin soittokielto oli ”Tipan” omin luvin tapahtunut esityskiellon purkaminen: ”Esityskielto päättynyt 1970”, kirjotti ”PG” eli Pekka Gronow levykanteen.

Soittokielloilla on pitkät perinteet. Sota-aikoina kappaleet, jotka usein huumorin varjolla pilkkasivat Stalinia ja Molotovia, paketoitiin rauhan aikana erilleen muista äänilevyarkiston levyistä otsakkeella ”Käytöstä poistettuja levyjä”.

”Kielletyt levyt” on kiehtova aihe. Niinpä monien kappaleiden ympärille liittyy taruakin ihmeellisempiä tarinoita. Yksi kuuluisimmista on Reino Helismaan ”Suutarin tyttären pihalla”, jonka väitetty soittokielto olisi johtunut sen kuvitelluista viittauksista Alli Paasikiveen. Väite on todistamaton.

Vastaava anekdootti liittyy ”Lännen lokarin veljeen”, jonka Hella Wuolijoki muka tosissaan rikkoi eräässä yleisötilaisuudessa. Viisikymmentäluvulla kehitettiin peräti A-B-C -luokitus levyn soittokelpoisuuden ohjeistamiseksi. ”C” tarkoitti ”ei suositella soitettavaksi”. Aika aikaansa kutakin: kuusikymmentäluvun puolessa välissä merkinnät katosivat. Useimmiten soittorajoitteessa tuhon aikaan oli kysymys enemmänkin musiikin laadusta kuin sanoituksen epäsopivuudesta. Mielenkiintoista tässä on musiikkimaun vahtimisen kulttuuri, joka oli 1950-luvulla voimissaan. Niinpä Yleisradion kasvatustehtävään ei kuulunut kevyen musiikin suosiminen.

Jonkinasteinen muutos tuli vasta 1963 perustetun Sävelradion myötä. Omakohtaisena kokemuksenani voin sanoa, että varsinaista pop-musiikkia kuultiin senkin jälkeen vain harvakseltaan. Tällä pop-musiikkiin vieroksuvasti suhtautuvalla ”sensuurilla” oli paljon laajempi merkitys kuin yksittäisten levyjen kieltämisellä. Vasta vuonna 1980 käynnistyneellä Ylen Rockradiolla vastattiin kysyntään. Läheskään kaikki eivät pitäneet rockradion tulosta….. Yksi tapa osoittaa antipatiaa tietyn tyyppistä musiikkia kohtaan on paheksuminen. Sitä harjoitetaan, kun ei pystytä kieltämään kokonaan musiikinlajia. ”Omat koirat purivat”, toteaa Nyman, kun terhakkaat Ylen toimittajat Maija Dahlgren, Anneli Tempakka ja Ulla-Maija Aaltonen iskivät vihan vallassa kiinni rockradiossa esitettyjen kappaleiden sanoituksiin.

Kieltovimman jälkeen Ylen arkistoihin on hankittu aikoinaan sopimattomiksi katsottuja levyjä jälkikäteen. Näin on tehty äänilevyarkiston eheyden vuoksi. Syntyi myös päätös hankkia kaikkia Suomessa julkaistuja levyjä kaksi kappaletta levystöön.

Mielenkiintoinen vaihe Yleisradion historiassa on ns. Reporadion aika. Sopivuussäännökset palasivat uudelleen uudessa kaavussa. Tällä kertaa kappaleiden sopivuutta arvioitiin värikoodilla levyn kanteen. Jälleen kysymys oli jonkinlaisesta hyvän maun vartioinnista, jonka tehtävän Yle otti itselleen. Tämän ajattelun ”uhreina” olivat Irwin Goodmanin ohella mm. M.A. Numminen, Juha ”Watt” Vainio, Simo Salminen ja Martti Innanen. Vasemmistolainen laululiike oli heräämässä, joskin tuo aika lienee ollut herkkää sekä oikean että vasemman laidan näkökulmasta.

Mistä laulajien ja muusikoiden ja ”hyvän maun” vartijoiden yhteentörmäys johtui ja miksi se tapahtui nimenomaan 1960-luvun jälkipuoliskolla? Epäilen, että kysymys oli vanhan osin 1950-luvulta periytyneen kontrolliajattelun ja kuusikymmentälukulaisen liberaalin arvomaailman yhteentörmäyksestä. Sallivuuden rajoja testattiin.

Serge Gainsbourgin ja Jane Birkinin ajan henkeä kuvaava ”häkellyttävän eroottinen” ”Je t´aime…. moi non plus” (1969) sai kunnian olla viimeinen Ylessä kielletty levy. Kappale oli iso menestys maailmalla ja Suomessa (myyntitilastomme kakkonen) eikä soittokielto ainakaan vähentänyt sukseeta. Ulkomaisia levyjä ei juuri Ylessä kielletty, mutta tämä kappale oli poikkeus. Se oli pannassa myös Englannissa ja Ranskassa. Sille naureskeltiin häveliäästi sen ilmestymisen aikoihin, mutta minusta se on nyt kuultuna ennen kaikkea hyvin tehtyä eroottista musiikkia.

Virallisesti sensuuri päättyi 26.9.1972 Pekka Gronowin aloitteesta ja Eino S. Revon päätöksellä. Mutta jo tätä ennen hiljaisesti luovuttiin sensuurimentaliteetista. Nyman pitää aiheellisesti Revon päätöstä päätöstä yllättävän radikaalina tarkasteltuna ajankohdan muuta sensuurimyönteistä ajattelua vasten. Toki em. päivämäärän jälkeenkin on ollut sattumuksia, mutta palaute on tullut yleensä Ylen ulkopuolelta koskien jotain yksittäistä kappaletta.

:::::::::::::::::::::

Esitysrajoitukset ovat aina heijastuma aikakauden moraalisäännöistä tai kulttuurisista ja ideologisista ajatuksista. Olen näkevinäni Ylen sensuuritoiminnassa kasvatustehtävän lisäksi epäuskon suomalaisen yleissivistyksen tasoa kohtaan. Sitä piti viisikymmentäluvulla ja osin 1960-luvulla kohentaa Ylen toimituksen sisäisillä siveellisyyteen ohjaavilla käskykirjeillä.

Kirjan lopussa on mainiona liitteenä Ylen ym. arkistoista poimittuja aiheeseen liittyviä ”todisteita” (kirjeitä) sensuroinnista. Ehkä mielenkiintoisin on kuitenkin BBC:n laatima kiellettyjen levyjen lista Persianlahden sodan ajalta. Lienee siis aivan yleismaailmallista, että levyjen soittoa rajoitetaan. BBC:n listalla olivat mm. Jose Felicianon versio "Light My Firesta" ja John Lennonin ”Give Peace A Chance”!

Nymanin kertojan intohimo saa hänet joskus rönsyilemään otsakkeen määrittämästä aiheesta, mutta annetaan hänen kertoa, sen hän osaa.