Tämän vuoden tammikuun 22. päivänä kirjoitin blogikirjoituksen voimakkaasti paheksuen silloin esillä olleita jääkiekkoväkivaltatapauksia. Valitettavasti väkivaltaisuudet ovat jatkuneet kaudella 2017-18.
Tammikuussa kirjoitin seuraavasti:
”Minkälaista jääkiekkoa haluamme seurata? Viime aikoina on sattunut väkivaltaisia taklauksia, jotka ovat aiheuttaneet pää- tai muita vammoja taklausten kohteeksi joutuneille pelaajille. Haluaisin tässä kiinnittää huomiota siihen suhtautumiseen, jonka nämä väkivaltanäytökset ovat saaneet aikaiseksi. Käytän tässä tietoisesti käsitettä väkivalta myös niistä (tarkoituksellisista) päälleajotapauksista, joissa ei ole kysymys sääntörikkeestä.”
Ja edelleen:
”Aivan oikein Yle kiinnitti huomiota siihen, minkä pitäisi olla ratkaisevaa tämän päivän jääkiekossa: se on vastustajan kunnioitus. Kunnioituksella tarkoitan tässä esimerkiksi sitä, että ei ehdoin tahdoin telota pelaajaa, jota taklaaja lähestyy ”kuolleesta kulmasta”.
Kuluvana syksynä tapahtuneita ikäviä loukkaantumisia voidaan lähestyä useasta näkökulmasta. Yksi lähestymistapa on, että liigan pelaajien keskimääräinen taitotaso on alentunut vuosien varrella. Parhaat pelaajat viedään muualle. Viime vuosina KHL on tarjonnut työpaikan monille taitaville pelaajille heti NHL-tasoa seuraavana portaana. Ruotsin ja Sveitsin liigat ovat tehokkaita huipppupelaajaimureita. Niiden jälkeen tulevat Kanadan junioriliigat ja jopa farmiseurat. Liigaan jääneiden joukossa on paljon huippuainesta, mutta mukana on myös ”profiilipelaajia”, jotka korvaavat taidon jollain muulla ominaisuudella.
Huippupelaajat hyvin harvoin aiheuttavat edellä kuvatun kaltaisia ongelmia ja hyvä näin, sillä huiput toimivat myös esimerkkinä nuorille. Heidän ei tarvitse profiloitua yksipuolisesti johonkin epätoivottavaan. Liigan vahva ylempi keskitaso olisi pystyttävä säilyttämään laajana. Juuri tämän ryhmän vastustajaa kunnioittava pelityyli on avainasemassa.
Sitten tullaan kysymykseen pelin viihdearvosta. Nouseeko jääkiekon viihdearvo väkivaltaisten taklauksien ansiosta? On ilmeistä, että pieni osa yleisöstä haluaa mitä tahansa aggressiivista kontaktia peliin. Uskoisin kuitenkin, että suuren enemmistön mielestä kova kontaktipeli ei ole sama asia kuin väkivaltainen peli.
Viime aikoina on korostettu pelinopeuden merkitystä huipputason jääkiekon oleellisimpana piirteenä. Pittsburgh Penguins, NHL:n Stanley Cupin voittaja kahdella viime kaudella on perustanut pelinsä juuri pelinopeuteen. Siitä on tullut joukkueen tavaramerkki, jota muut joukkueet ympäri maailmaa pyrkivät kopioimaan. Juuri tämä samainen pelinopeus yhdistettynä pelaajien aiempaa suurempaan kokoon aiheuttaa tilanteita, joihin pelaajien on pystyttävä reagoimaan nopeasti.
Miten isoja pelaajat sitten olivat menneinä vuosikymmeninä? ”Iso-Lasse” Oksanen - 1960-luvun huippupelaaja - oli 182 cm ”iso” ja 82 kiloa painava. Nyt hän olisi keskikoinen pelaaja.
Kuitenkin lopputulos - kun vertailin netin tietoja NHL-pelaajien painoista ja pituuksista viimeisen 45 vuoden aikana - oli, että painon keskiarvo on lisääntynyt vajaat 3 kg ja pituus noin tuuman verran. Varsin maltillisia muutoksia. Aivan viime vuosien muutokset painossa ja pituudessa ovat sitä paitsi olleet aivan mitättömiä. Pikemminkin voisin arvella, että kokohaitari on kasvanut: on tullut paljon entistä pidempiä pelaajia, mutta keskiarvot muuttuvat hitaasti.
Selkeäksi muuttujaksi jää siis kasvanut pelinopeus ja luistelunopeus.
Paljon on puhuttu eri tahojen vastuusta tapahtuneisiin loukkaantumisiin. Selvää on, että koko ”ravintoketjun” seurajohdon, pelaajien ja katsojien tulisi ymmärtää vastuunsa. Nyt on niin, että yksittäinen pelaaja saa kärsiä koko rangaistuksen. Se mitä tapahtuu sikariportaassa ja se mitä tapahtuu vaihtopenkin takana on avain asialliseen pelityyliin siirtymisessä.
Tuomarit tarvitsevat tarkat ohjeet tuomioidensa tueksi. Toivottavasti tuomarikoulutuksessa huomioidaan tuomareiden kyky lukea nopeaa peliä.
Ässien päävalmentaja Jyrki Aho näytti vastuunoton mallia, kun ei lähtenyt puolustamaan päähän kohdistuneeseen taklaukseen syyllistynyttä omaa pelaajaansa, vaan päinvastoin totesi, että taklaus olisi pitänyt jättää tekemättä. Valittavasti muissa tapauksissa valmentaja on puolustanut pelaajaansa, vaikka taklaus on ollut räikeästi väärin.
Kysymys on jääkiekkokulttuurista ja pelaajien toistensa kunnioittamisesta. Tästä on puhuttu paljon, mutta vaateiden muuttaminen käytännön toimintatavoiksi näyttää olevan vaikeaa.
Joustokaukalot ovat ilmeisesti säästäneet useilta vammoilta. Tämän syksyn päähän kohdistuneista taklauksista kuitenkaan yksikään ei ole ollut laitataklaus, vaan ne ovat tapahtuneet avojäällä tai maalin takana.
Aivotärähdys on usein lievä aivovamma. Tajuttomuus voi olla lyhytaikainen tai sitä ei ole lainkaan. Oireet voivat kestää muutamia päiviä tai muutamia viikkoja. Seuranta on välttämätön. NHL:ssä pään vammoihin suhtaudutaan erittäin vakavasti ja pelilupa annetaan vasta, kun ollaan varman päällä toipumisesta. Joissakin sattuneissa tapauksissa törkytaklauksesta on ollut pitkäaikaisia vaikutuksia. Pelaaja ei ole voinut pelata täysivauhtisia pelejä itsepintaisen päänsäryn takia vuosiin, ei ehkä koskaan.
Pahimmillaan seuraukset ovat Tommi Kovasen kirjassaan ”Kuolemanlaakso” kuvaaman kaltaisia. Kovasen tapauksessa väkivaltaisen taklauksen kohteeksi joutuneen pelaajan aivotärähdys ei ollut lievä ja seuraukset olivat julmia. Nuoren ihmisen odotukset esimerkiksi työelämässä saattavat olla 30-40-vuotiaana vasta alussa, mutta samalla lopussa.
Ihmeellisesti syyllistetään - yksipuolisesti - taklattavaa pelaajaa: ”ei pitänyt varaansa” tai ”ei pitänyt päätään ylhäällä”. Vastuu pyritään siirtämään eettisten seikkojen korostamisesta taklauksen kohteeksi joutuneen pelaajan osaamattomuuteen. Joskus syyllistetään se pelaaja, joka antoi viimeisen syötön pelaajalle, jota taklataan rumasti. Näillä selityksillä ei pitkälle pötkitä. Tarvitaan ryhtiliikettä ennen kuin tapahtuu vielä vakavampia onnettomuuksia. Tilanteissa taklaus on tullut usein kuolleesta kulmasta , jolloin sen huomaaminen on erittäin hankalaa. Sattuneissa tapauksissa on taklaaja luistellut useita metrejä vauhtia ottaen, ja osuma on tapahtunut tarkoituksella tai hetken mielijohteesta.
Säännöt ja varusteet ovat seuraavat tarkasteltavat asiat. En ole juurikaan havainnut keskustelua kypärän kehittämisestä paremmin iskuilta suojaavaksi. Myös sääntöjä tulisi tarkentaa, jos todetaan, että nykyiset eivät riitä. Nyt päähän kohdistuvat taklaukset tuomitaan hyvin väljästi arvioiden.
Tänä syksynä tapahtuneissa päähän kohdistuneissa taklauksissa kiinnittyy huomio rangaistusasteikon vaihtelevuuteen (kolmesta kolmeentoista otteluun). Suhtaudun tähän kuitenkin ymmärryksellä, sillä asioiden saaman vakavan käänteen ymmärtäminen vie toki hetken aikaa. Ensinnäkin pelaajia varoitettiin ennen kauden alkua päähän kohdistuvien taklausten aiempaa suuremmista rangaistuksista. Toiseksi rangaistusasteikkoa myös käytännössä kiristettiin. Kolmanneksi on syytä muistaa, että ”voimahyökkääjä” Matti Lambergin kymmenen plus kolmen ottelun pelikiellossa 10 ottelua tuli sattuneesta väkivaltaisuudesta ja kolme ottelua tuli saman pelaajan aiemmista rumista ja nyt toistuneista otteista (Markus Kankaanperä vastaavasti 7 + 5 ottelun rangaistus). Lisärangaistukset on tärkeä rangaistusperuste. Toistaessaan tekonsa asianomainen pelaaja osoittaa edesvastuutonta piittaamattomuutta ja siitä pitää tulla lisärangaistus.
Jääkiekolla on etsikkoaika ryhdistäytyä. Salibandy, lento- ja koripallo ovat vakavia kisaajia nuorten suosiosta. Väkivallassa ei ole kysymys ”yksittäisistä tapauksista”, vaan koko lajin maineesta. Jos jääkiekkonuorten vanhemmat menettävät kiinnostustaan peliin, joka on vaarallisen maineessa, on iso määrä lajeja, jotka ovat valmiit ottamaan paikan suosion kohteena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti