perjantai 27. helmikuuta 2015

Paasikivi, historian logiikka ja Suomen asema, osa 1/2

Kansainvälinen tilanne on nostanut pintaan monia sellaisia mielipiteitä, jotka kuulostavat hätiköidyiltä, ja joiden lausujat ovat lukeneet huonosti historian läksynsä. Yleensäkin olen sitä mieltä, että ulkopolitiikkaa tulee tarkastella pitkäjänteisesti. Akuutteihin tapahtumiin tulee reagoida, mutta mielellään siitä perspektiivistä, jolle ainakin viimeisen 100 vuoden historia luo pohjan.

J.K. Paasikivi oli merkillinen mies. Hänen koleerinen luonteensa synnytti juuri sellaisia harkitsemattomia mielipiteenilmaisuja, joiden varassa ulkopolitiikkaa on vaikea hoitaa. Julkisuuteen äyskäisyt eivät toki päässeet. Onneksi useimmat arvioivat häntä niiden mielipiteiden perusteella, jotka hän esitti tunnekuohuista rauhoituttuaan. Ehkä kuohahtelussa oli mukana myös laskelmointia. Paasikiven historianfilosofian arviointi on mielestäni nykytilanteen analysoinnin kannalta välttämätöntä.

Tosiasiassa oli monta Paasikiveä. On aika pitkä matka Paasikiven etukäteen kirjoittamasta Leningradin valtauksen ”voitonpuheesta” Paasikiven sodanjälkeiseen linjaan. Pahimmillaan häntä voisi sanoa opportunistiksi, joskaan hän ei tässä lajissa pärjää U.K. Kekkoselle, joka keikahti muutaman kerran pääseisonnan kautta jaloilleen.

Rehellisyyden nimissä Suomen selviytyminen 1900-luvusta itsenäisenä kansakuntana edellytti aika ajoin nopeita käännöksiä, sankarillista taistelua ja hyvää onneakin. Lähes sata vuotta länsimaisena liberaalina demokratiana – vain vähän tinkien - on mahtava saavutus ja kestää vertailun melkein mihin tahansa valtioon.

Kirjassa ”Veitsen terällä” ( 2014) Vesa Vares kirjoittaa artikkelissaan ”Paasikivi ja Yhdysvallat” Paasikiven vaikeudesta mieltää Yhdysvaltoja osaksi maailmanpolitiikkaa. Nousukasmainen, kokematon Yhdysvallat saa osakseen paasikivimäisiä paasaavia, vähätteleviä arvioita. Hänen mielestään Yhdysvallat olisi saanut pysyä sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa monroelaisessa eristäytyneisyydessä. Se kuitenkin ”sotkeutui” Euroopan asioihin, jonka seurauksena vanhan mantereen tasapaino horjui. Ihan kaikki palapelin osaset eivät asetu paikalleen tässä Paasikiven arviossa.

Natoa Paasikivi piti tärkeänä vastavoimana Venäjälle sodanjälkeisessä Euroopassa, mutta mitään houkutusta liittoutua Paasikivi ei tietenkään tuntenut. Vaikka Paasikivi pelkäsi venäläisten arvaamattomuutta ja näki monet naapurin toimet ”hirmuisina”, hän kuitenkin kokonaisnäkemyksessään paalutti hyvin Suomen aseman puolueettomana valtiona. Tämän päivän ykkösongelmaksi nostetaan Suomen länteen suuntautumisen (liberaali demokratia, EU:n jäsenyys ym.) ja geopoliittisen asemamme ristiriitaisuus ja eriparisuus. On kova halu kiinnittyä länteen ideologisista ja turvallisuussysistä. Itse en näe kiistatonta länteen kuulumistamme ja toisaalta hyviä Venäjä-suhteita keskenään ristiriidassa olevina asioina. Mikään ei - Venäjä mukaan luettuna – estä meitä olemasta osa länttä.

Meidän ei tarvitse toitottaa olevamme osa länttä sen takia, että jotkut lännessä ideologisista syistä yrittävät luoda Suomen asemesta toisenlaista kuvaa. He tekevät sen joka tapauksessa, jossei muuten niin propagandistisista syistä. Meidän ei tarvitse pyytää keneltäkään anteeksi ajatteluamme. Riittää kun pysymme lujana puolustaessamme läntisiä arvoja.

Emme myöskään tarvitse länteen kuulumisen lisätodisteena liittoutumista Natoon. Tällainen puhe osoittaa lähinnä huonoa itsetuntoa.

::::::::::::::::::::::::::

Historia on jatkumo ja tähän jatkumoon Suomen pitää sijoittaa itsensä. Yleisesti toinen maailmansota nähdään ensimmäisen maailmansodan päätteeksi tehtyjen Saksaan kohdistuneiden äärisanktioiden (sotakorvaukset) välillisenä seurauksena. Natsi-Saksa halusi ”kostaa kostorauhan”. Toki tähän liittyi täysin asiayhteyksistä irronnut Saksan maailmanvalloitushalu.

Kylmä sota on toisen maailmansodan välillinen seuraamus. Tosin vastakkain kylmässä sodassa olivat osapuolet, jotka olivat keskenään liittoutuneita toisessa maailmansodassa. Sopu ei kuitenkaan kestänyt kauaakaan, kun rautaesirippu laskettiin suurin piirtein siihen kohtaan, mihin armeijat lännestä ja idästä olivat edenneet. Merkittäväksi erottavaksi tekijäksi nousi yhteiskuntajärjestelmien vastakkainasettelu. Oliko se ainut syy, ja oliko se edes pääsyy, sen jätän tässä avoimeksi.

Kylmä sota päättyi Neuvostoliiton romahdukseen ja lännessä katsottiin sosialismin romahduksen seurauksena, että ideologinen ja muu vastakakkainasettelu päättyi 1990-luvun vaihteessa. Tässä kohtaa historian jatkumo astuu jälleen peliin: Vladimir Putin on julistanut, että ”kylmä sota ei päättynyt rauhansopimukseen”. Tämän voi käsittää kirjaimellisesti tai symbolisesti: Venäjä katsoo, että länsi ei pysähtynyt lännen ja idän väliselle kuvitellulle rajalle, vaan eteni Venäjän rajoille saakka. Itä-Euroopan maat päästyään irti Neuvostoliitosta suorastaan ryntäsivät Natoon eikä Venäjä heikkoudentilassaan pystynyt sitä estämään, ehkei halunnutkaan. Jälkikäteen se on ruvennut katumaan sortumisen ”helppoutta”. Länsi ei ole maksanut mitään – eikä ainakaan tarpeeksi suurta - hintaa idän romahtamisesta.

On esitetty väite, että tosiasiassa Venäjä ei ole historiansa aikana koskaan ollut näin vähän uhattuna kuin nyt. Väite on täysin spekulatiivinen: aliarvioimme lännessä Naton ja EU:n itään vyörymisen merkityksen Venäjälle. Uhka on Venäjän mielestä potentiaalinen. Läntinen totuus ja idän totuus eroavat toisistaan.

Edellä olevasta voidaan kiistellä loputtomasti. Onko Venäjä oikeasti uhattuna? Voidaan asettaa kysymys, mikä on läntisen järjenkäytön ja logiikan näkökulmasta oikea tulkinta ja mikä on oikea tulkinta itäisen (meidän näkökulmastamme) salamyhkäisyyden ja arvaamattomuuden näkökulmasta. Molemmin puolin puuttuu monta kertaa peräänkuuluttamani halu asettua toisen asemaan.

jatkuu osassa 2…..

torstai 26. helmikuuta 2015

Nato selvitykseni 3.0: Suomen ja liittoutumattomuuden puolesta

Tämä on 700. blogikirjoitukseni.

Eduskuntavaalien lähestyessä Nato-intoilijat ovat aktivoituneet. Ainakin pari kirjaa on julkaistu, joissa on selkeää Nato-propagandaa. Olen koostanut Nato-selvityksestäni järjestyksessä kolmannen päivitetyn version, jonka nyt julkaisen. Selvitykseni eri kohtia voi vapaasti käyttää kunkin omien Nato-pohdintojen välineenä.

1) Skandinaviassa Ruotsi ja Suomi ovat liittoutumattomina maina alueen vakauden symboleja. Nykyinen - ja kymmeniä vuosia jatkunut - rauhanomainen ympäristö Skandinaviassa ei tue riskinottoa liittoutumisen kautta.

2) Sanotaan, että Nato-maan kimppuun ei ole koskaan hyökätty. Ei ole myöskään hyökätty Euroopan sotilaallisesti liittoutumattomien maiden kimppuun (Ruotsi, Itävalta, Sveitsi, Suomi, Irlanti) kertaakaan Naton olemassa olon aikana.

3) On väitetty, että Naton jäsenenä Suomi on ”oikeassa” demokraattisesti johdettujen maiden viiteryhmässä. Päinvastoin Natossa on runsaasti autoritäärisesti johdettuja korruption vaivaamia maita ja näiden maiden lukumäärä tuntuu lisääntyvän (Unkari, Turkki, Bulgaria, Romania, Kreikka….). Liittoutumattomana maana - kohdassa kaksi mainittujen maiden joukossa - Suomi on itselleen soveliaassa seurassa.

4) Nato-sopimuksen viidenteen artiklaan uskotaan naiivisti ja sokeasti. En löisi vetoa, että Marine Le Penin kaltainen poliitikko valtaan päästessään auttaisi Suomea. Monet poliitikot länsi-Euroopassa ihailevat Putinia. Nato-maa Turkki osoittaa mieltään toistuvasti Yhdysvaltoja kohtaan. Solidaarisuus Nato-maiden kesken ei toimi odotetulla tavalla. Viimekädessä sisäpolitiikka monissa maissa ratkaisee avunannon.

5) Viides artikla on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen määrittäessään tuen periaatteita. Viidennen artiklan mukaan kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden. Realismia on 5. artiklan kohta, jossa todetaan avustuskeinona ”poliittiset toimenpiteet”. Useimmat jättäytynevät tämän klausuulin taakse. Natoon projisoidaan täysin ylimitoitettuja toiveita.

6) Suomen saama tuki – jos olisimme Naton jäseniä – voi olla ”kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti” lähinnä henkistä luonteeltaan samaan aikaan, kun liittoutumisen kaikki rasitteet lankeavat osaksemme (altistumme vaaralle, että aluettamme käytetään Naton jäsenenä vihollista vastaan – joka on Naton vihollinen, muttei välttämättä meidän!).

7) Venäjälle Suomen vastainen raja on sen kaikkein rauhallisin raja. Jos Suomi ja Ruotsi muuttaisivat kantaansa liittoutumiskysymyksessä, merkitsisi se Euroopan geopoliittisen aseman muuttumista. Itämerestä tulisi Naton sisämeri.

8) On täysin mahdollista, että Venäjän ja Suomen yhteinen pitkä raja tuo Suomelle Naton jäsenenä ajan mittaan vastuita, joita emme ole alun perin halunneet. Entä ovatko muut maat valmiita puolustamaan Suomen pitkää rajaa?

9) Suomi on Venäjälle erittäin merkittävä yhteistyökumppani kaupankäynnissä. Kaupankäynnin riskit ovat pieniä verrattuna sotilaallisesta liittoutumisesta aiheutuviin riskeihin. Liittoutumattomana maana Suomen asema ei ole - pakotepolitiikasta huolimatta - heikentynyt poliittisesti nykykriisin aikana.

10) Suomi ei ole ollut Venäjän hyökkäyksen kohteena muulloin kuin suurvaltojen pelinappulana (Venäjä itse, Saksa, Ruotsi, Ranska). Liittoutuminen tai liittoutumisen epäily lisää sodan riskiä. Natossa Suomi on mahdollisen suurvaltasodan osapuoli ja sen ensi-iskun potentiaalinen kohde. Oikeastaan ainoa asia, jota Venäjä Suomessa pelkää on, että sen aluetta käytetään hyökkäykseen Venäjää vastaan.

11) Itsenäinen uskottava puolustus, jossa Suomi itse päättää puolustusvoimiensa koosta ja aseistuksesta, nostaa hyökkäyskynnystä mistä tahansa ilmansuunnasta. Suomi on hakeutumassa uskottavaa puolustusta parantavaan aselajiyhteistyöhön Ruotsin kanssa.

12) Suomella on suuri vaara ”luokan kilteimpänä oppilaana” joutua kriisien välikappaleeksi rauhanturvaamiseen käytettyjen joukkojen takia, jos se on Naton jäsen. Sanotaan, että osallistuminen on vapaaehtoista, mutta käytännössä osallistuminen on velvoittavampaa kuin pelkkänä rauhankumppanina. Jäsenyyden mukana tulee sitoumuksia, joita ei osata etukäteen huomioida.

13) Vanhentuneen Neuvostoliitto-kortin vaihtuminen Nato-korttiin ei houkuta: ”puolustusmenoja on nostettava Nato-sopimusten perusteella, ja koska velkaa ei voida ottaa, leikataan hyvinvointipalveluista”. Nato-kannattajissa on paljon sellaisia, joille hyvinvointiyhteiskunta on muutoinkin rasite. Sitä sopii pilkkoa.

14) Ns. asiantuntijoista (mukaan lukien sotilasasiantuntijat) ei ole välttämättä ratkaisemaan liittoutumiskysymyksiä. Asiantuntijoilla on aina työyhteisönsä: sotilailla painaa kauluslaatta (sotilaat tekevät esikunnissa heille kuuluvaa työtä, jossa otetaan koko ajan huomioon sotilaallisten toimien mahdollisuus). Näkökulma on liian kapea-alainen politiikan välineenä.

15) ”Asiantuntijoiden” tai ”tutkijoiden” taustat tulee aina ottaa huomioon (mistä he saavat rahoituksensa ja mitä mahdollisia sitoumuksia heillä on keskenään ristiriidoissa oleviin osapuoliin). Asiantuntijan lausunto on myös mielipide eikä välttämättä enempää.

16) Hiljaa hivuttaminen Nato-jäseneksi on kansanvaltaisten periaatteiden vastaista. Kansalaiset asetetaan tapahtuneiden sopimuspohjaisten päätösten eteen ilman laajaa demokraattista keskustelua tai valmistelua. Päätöksiä ketjutetaan taaksepäin alun perin tehtyihin päätöksiin ilman, että näiden todellisia tarkoitusperiä on alistettu aikanaan avoimesti keskustelun kohteeksi: ”asioista on jo sovittu aiemmissa päätöksissä”.

17) Suomen on syytä ajatella ensisijaisesti omaa etuaan erilaisissa kriisien painostus/pakotetilanteissa. Suomella ei ole tarvetta käyttäytyä Nato-maiden tapaan. Euroopan yhteisön sisällä Suomen tulee painostaa muita maita todelliseen rauhantyöhön kompromisseineen.

18) Viime aikojen kehitys on osoittanut, että kriisien määrä on lisääntynyt. Ne ovat rakenteeltaan yhä monimutkaisempia. Ei voida mennä esim. Yhdysvaltain selän taakse ja ajatella, että siellä on turvallista toimia. On vaara, että liittoutumisen kautta joudutaan sitoutuneeksi konflikteihin, joihin liittoutumattomana maana ei tarvitse ottaa kantaa. Konfliktiin osallistuvat maat voivat katsoa, että olemme Naton kautta sitoutuneet sotaan, vaikka emme siihen itse osallistu konkreettisesti. Pelkkä sanallinen tuki voi altistaa esim. terroritekoihin.

19) Yhdysvaltain ja Naton politiikka ei ole ”suhdanteista” vapaa. Pelkästään vallanvaihdos Yhdysvalloissa voi luoda tilanteen, jossa vaaditaan suurempia sotilaallisia panostuksia, joihin olemme varautuneet (Yhdysvalloissa on esitetty vahvoja syytöksiä ”vapaamatkustajuudesta” Naton sisällä).

20) Yksi hyvin merkittävä seurausvaikutus Suomen kiireiselle etenemiselle Nato-kysymyksessä on kansalaisten jakautuminen kahteen leiriin. Se toimii pidäkkeenä esimerkiksi presidentillä, joka haluaa olla kaikkien suomalaisten presidentti.

Koska Nato-kannattajien taholta on omaksuttu eräänlainen trollaustaktiikka, tulen jatkossakin päivittämään Nato-selvitystäni.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Kansakunnan perustajaisät ja Yhdysvaltain demokratian synty

Gaudeamus on julkaissut mielestäni ensimmäisen (?) suomeksi ilmestyneen kunnollisen läpivalaisun Yhdysvaltain demokratian syntyyn. Ari Helon kirjan nimi on ”Yhdysvaltain demokratian synty” (2014). Sen liitteinä ovat kaikki tärkeät perustamisasiakirjat, joten se sopinee myös tenttikirjaksi. Amerikkalaista demokratiaa on toki käsitelty lukuisissa muissakin teoksissa, kuten esimerkiksi Alexis de Tocquevillen klassikossa ”Demokratia Amerikassa”, joka on myös minulle tuttu.

Nostan esille joitakin erityisesti mieleen jääviä teemoja kirjasta. Kuten tunnettua Yhdysvallat perustettiin presidenttijohtoiseksi demokratiaksi. Valta näkyy tämänkin päivän päätöksissä: Barack Obama ”ilmoitti” vastikään ilmastosopimuksesta Kiinan kanssa, hän ”antoi” viidelle miljoonalle laittomalle siirtolaiselle oleskeluluvan ja nyt viimeisimpänä ”normalisoi” suhteet Kuubaan!

Yhdysvaltain perustuslaki ei luonut maahan parlamentaarista järjestelmää, jossa hallituksen piti nauttia kansanedustulaitoksen luottamusta.

Vaikka Yhdysvallat olikin uskomaton poikkeus demokratioineen kruunupäävaltakuntien joukossa siirtyi sille joitakin tunnusomaisia piirteitä kuningaskunnista: Valkoinen talo oli ja on ikään kuin hallitsijan palatsi ja presidentin kabinetin juonittelut vastasivat Euroopan hovieliitin riitelyä. Kabinetin ministerit olivat ja ovat edelleen presidentin avustajia.

Yhdysvalloissa arvostetaan valtavan korkealle ns. kansakunnan perustajaisät (Founding Fathers). Heitä olivat Benjamin Franklin, George Washington, John Adams, Thomas Jefferson, Alexander Hamilton, James Madison ja John Jay, ainakin nämä. Tämä osoittaa kuinka suurta kunnioitusta tunnetaan kansanvaltaa, demokratian syntyvaiheita ja niitä ihmisiä kohtaan, jotka loivat modernin valtion. On havaittavissa, kuinka tämän päivän poliitikot vetoavat milloin missäkin asiassa perustajaisien kantoihin. Perustajaisät eivät kuitenkaan olleet yhtenäinen joukko, vaan he ottivat yhteen keskenään vähän väliä niin kuin poliitikot myöhemminkin ovat menetelleet.

Olen joskus näissä blogikirjoituksissa kaivannut Suomeen kansakunnan perustajaisien vahvaa perinnettä. Omia suosikkejani tähän henkilögalleriaan ovat K.J. Ståhlberg ja Heikki Ritavuori. Ja puhun nyt tasavaltalaisesta perinnöstä. Olisiko uusi kirja paikallaan nimenomaan tästä näkökulmasta?

Alusta lähtien perustajaisien kiistat koskivat kilpailuasetelmaa liittovaltion ja osavaltioiden välillä. Perustajaisät jakautuivat kahteen leiriin: federalistien johtohahmo oli Alexander Hamilton ja demokraattis-republikaaneja edustivat mm. Thomas Jefferson ja James Madison. Samalla syntyi hyvin syvälle ulottuva juopa ”pienen valtion” ja ”ison valtion” välille. Jefferson on pientä keskusvaltaa (liittovaltiota) ihanteena pitävien ideologinen johtaja. Kiivasluonteinen Alexander Hamilton edusti liittovaltiokeskeistä hallintoa. Kiistat koskivat mm. verotusta, armeijan kokoa, ulkomaankauppaa ja tietenkin liittovaltio-osavaltiosuhdetta ja keskuspankkia.

On hämmentävää, miten tämän päivän poliitikot vetoavat ison/pienen hallinnon perusteella perustajaisiin. Kummallekin osapuolelle löytyy ”isä”. Demokraattis-republikaanit edustivat maaseutua keskitettyä hallintoa vastaan. Federalistit olivat kaupankäyntiä suosivan elinkeinoharjoittamisen linjalla. Keskuspankki kuului luontevasti federalistien ajamiin asioihin. Hamiltonia pidetään ansaitusti Fedin isähahmona. Ristiriidat näkyvät läpi keskuspankkihistorian, sillä pankki perustettiin peräti kolmesti (1792-, 1817- ja 1913-).

Napoleonin sodat (1803-1815) koskettivat myös Yhdysvaltoja, joskin maa julistautui puolueettomaksi. Tästä pyrkimyksestä kasvoi myöhemmin puolueettomuutta täydentävä Monroe-oppi, jolla Yhdysvallat pyrki eroon suurvaltojen kiistoista (isolationismi). Taustalla oli myös Yhdysvaltojen pelko, että Euroopan taantumukselliset suurvallat tavoittelivat paluuta aikaan, jolloin Yhdysvallat olivat siirtomaakohteena. Oppi oli voimassa ensimmäiseen maailmansotaan saakka.

Kun Napoleonin sodat päätyivät ja Euroopassa alkoi taantumuksen kausi (liittouduttiin itsevaltiuden puolesta), totesi Jefferson, että Yhdysvallat jäi demokratian viimeiseksi toivoksi.

Thomas Jeffersonin haave Yhdysvalloista itsenäisten osavaltioiden liitona ja puolustuspoliittisena unionina kaatui orjuuden lakkauttamisen ongelmaan. Jeffersonin hallinnon mallina voidaan ohuesti pitää – tosin kiistanalaisesti - yövartijavaltiota.

Nykyisin poliittisen kahtiajaon rajaviiva kulkee karkeasti demokraattien ja republikaanien välillä. Helo määrittää kirjassaan demokraatit ”yhteiskuntareformistiseksi” puolueeksi, joka pyrkii uudistuksiin liittovaltiotasolla. Vasta Lyndon B. Johnsonin sisäpoliittiset menestykset (War on Poverty, Medicare, Medicaid ym.) 1960-luvulla lukitsivat puolueen nykyiselle kannalle. Puolue on siis federalistien työn jatkaja.

Vastaavasti republikaanit sitoutuivat osavaltioiden ja paikallishallinnon oikeuksia ajavaksi ja ”pientä” liittovaltiota perääväksi puolueeksi. Muutos tapahtui käytännössä oikeastaan vasta Ronald Reaganin aikana 1980-luvulla. Republikaanit jatkavat demokraattis-republikaanisen puolueen perinteitä.

Tässä ei ole tarkoitus syventyä amerikkalaisen kaksipuoluejärjestelmän nykyisiin ongelmiin, mutta se on sanottava, että polarisoitumisilmiö on perustavaa laatua oleva demokratian toteutumisen este ja kaipaisi pikaisesti ratkaisua. Teekutsuliikkeen myötä politiikkaan pesiytynyt fundamentalismi hakee tukea mm. perustajaisiltä, mutta on vaikeaa ymmärtää, että 1700-luvun lopulta löytyisi vastaukset tämän päivän haasteisiin.

Tuskinpa kansakunnan perustajaisät olisivat myöskään osanneet arvata, miten paljon rahaa liikkuu vaalien yhteydessä ja miten vain harvoilla ja valituilla on varaa asettua ehdokkaaksi kongressivaaleissa.

EU:n vaihtoehtona on suuressa kuvassa nähty Yhdysvaltain liittovaltiotyyppinen hallinto. Amerikkalaiset ovat tarjonneet esimerkiksi Euroopan unionin 2010-luvun kriisin ratkaisuksi Hamiltonin mallia, jolla hän perustamisvaiheen sotien jälkeen siirsi osavaltioiden velat liitovaltion maksettavaksi.

Euroopassa itsenäisten ”osavaltioiden” taloudet ovat eriytyneet liikaa ja on muodostunut kriisipesäkkeitä. Itsenäiset kansallisvaltiot eivät luovuta hevillä päätösvaltaansa Euroopan kokoiselle liittovaltiolle. Liekö Euroopan Yhdysvallat utopiaa! Yhdysvaltain järjestelmä ei kokonaisuudessaan sovi malliksi Euroopalle, sillä päätöksenteon sikäläinen läheisyysperiaate pitää päätösvallan painettuna paikallistasolle ja päättäjiä (hallituksia) on eri tasoilla ikään kuin liikaa, jolloin päätöksenteosta saa helposti kaoottisen vaikutelman.

Ari Helon ”Yhdysvaltain demokratian synty” on hyvä ja suositeltava käsikirja Yhdysvaltain demokratian alkuvaiheisiin.

Hyvin laaditussa, tiiviissä kirjassa on pari epätarkkuutta. En ole kuullut ”Englannin julistamasta mannermaasulkemuksesta”, vaan Ranskan julistamasta (josta mm. seurasi Suomen sota, kun Ruotsi ei suostunut liittymään sulkemukseen). Lyndon B. Johnsonin jättimäinen sosiaalipoliittinen ohjelma ei ollut nimeltään ”Uusi yhteiskunta”, vaan ”Suuri yhteiskunta” (The Great Society).

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Totaaliseen informaatiosotaan?

Totaalinen sota -käsitteen lanseeraajaksi sanotaan usein kenraali Erich Ludendorfia (”Der Totale Krieg”). Sillä tarkoitetaan kokonaisen kansakunnan alistamista sodankäynnin tarpeisiin. Sota siis vaikutti sotaa käyvän kansan jokaiseen jäseneen sodan osapuolena.

Kriittisesti määritettynä Napoleonin sodat ja ensimmäinen maailmansota eivät olleet totaalisia sotia. Kyllä siviilit joutuivat sodan jalkoihin, mutta jokaisen kansalaisen rekrytointi sotaan on liioiteltua. Totaalisesta sodasta ei voida myöskään puhua, kun venäläiset hävittivät yksipuolisesti Suomea Isonvihan aikaan. Se oli hävityssotaa, joita historian saatossa on pelottelumielessä käyty lukemattomia kertoja.

Totaalinen sota täydessä merkityksessään yhdistetään usein Joseph Goebbelsiin, joka käytti nimenomaista ilmaisua ”totaalinen sota” julistaessaan sen Saksan kansalle (Huom., siis omalle kansalleen!) talvella 1945.

Ludendorfin mukaan sota ei ollut enää Clausewitzin sanoin ”jatkoa politiikalle”, vaan politiikan piti palvella sotaa. Siviiliväestön tahtoa tuli muokata propagandan keinoin. Kun kuuntelee tämän päivän puheita trolleista, hybridisodasta ja propagandasta tulee mieleen ajatus voisiko informaatiosota olla totaalista. Valtiojohtoinen mielipiteenmuokkaus ulotetaan sekä omiin kansalaisiin että ulkomaisiin tahoihin. Omiin kansalaisiin vaikutetaan niin, että saadaan tuki ulospäin suuntautuvaan poliittiseen tai sotilaalliseen aggressioon. Jokainen rekrytoidaan!

Kuva: Erja Tikka

Totaalisesta informaatiosodasta ei voida puhua vielä tällä kertaa, koska kaikkia kansalaisia ei voida alistaa propagandasodan käymiseen. Ihmisiä voidaan lähinnä taivutella siihen mukaan.

Informaatiosota on salakavalaa siksi, että voi olla vaikeaa erottaa ”normaalia” viestintää propagandasta. Liikutaan suvereenisti samoissa välineissä niin kauan, kun käytössä on sellaisilla vapausasteilla määritetty väline kuin internet. Venäjä on esimerkki, miten valtiojohtoinen propaganda menestyy kansalaisten keskuudessa. Mutta Venäjällä kysymys ei varmaankaan ole pelkästään välineestä, vaan nationalismia ruokkivan maaperän pitää olla muutoinkin otollinen.

Verkkosodan tai verkkoihin kohdistuvan sodan eri ilmenemismuodot (kybersota, hybridisota) ovat myös kylmän sodan kehittyneitä uusia versioita. Niillä pystytään tekemään lähes jokaisesta ihmisestä sodan osapuoli.

Totaalista luonnetta viestintä tavoittelee juuri sen takia, että viestintä internetin kautta on globaalia. Siltä on lähes mahdotonta välttyä missään osassa maailmaa, vaikka pimeitä alueitakin toki on.

Silti viestintää voidaan hämmästyttävää kyllä rajoittaa. Tästä esimerkkinä ovat Kiinan onnistuneet toimet rajoittaa kansalaisten saamaa informaatiota ainakin toistaiseksi. Myös Venäjällä toisinajattelevien nomenklatuuraan kohdistuva vastainformaatio on hyvin rajallista. Liberaalista demokratiasta on vain rippeet jäljellä.

Informaatiosotaa käyvät mm. terroristijärjestöt. Ne tavoittavat viestillään koko maailman ja pystyvät taitavasti manipuloimaan ihmisiä missä osassa maailmaa tahansa. Kysymys ei ole uusista ”tappamisen keinoista”, vaan kyvystä uusien välineiden avulla saavuttaa sopivat propagandan uhrit maailmanlaajuisen levikin avulla. Rekrytoinnille avautuu aivan uudet mahdollisuudet!

Ongelmaksi tällainen informaatiosota koetaan lännessä, jossa on eletty vapaan tai melko vapaan informaation välittämisen ympäristössä. Liberaali demokratia on taannut mielipiteenilmaisun moniäänisyyden. Demokratioissa on vaikea sopeutua uuteen maailmaan, jossa vaikutetaan räikeällä ja salakavalalla indoktrinaatiolla tai manipuloinnilla. Olemmeko naiiveja? Kyllä osittain, koska olemme tottuneet tiedonvälityksen objektiivisuutta tavoittelevaan luonteeseen. Silti myös länsimaissa harjoitetaan propagandistista viestintää. Esimerkiksi Yhdysvalloissa polarisoitunut poliittinen ympäristö on tuottanut hämmästyttävän ilmiön, kun informaatio radion ja TV:n kautta on hyvin tiukasti jakautunutta. Ihmisillä on ikiomat kanavansa, joka heikentää valtavasti kokonaiskuvan saamista. Pahimmillaan muodostuu kaksi yksipuolisen informaatiotarjonnan puolikasta, jotka eivät ole yhteensovitettavissa.

Mielipiteen ilmaisu netin keskustelupalstoilla on räikeää. Meillekin on kehittynyt twitterpropaganda, jossa salamannopeasti mielipide on kaikkien halukkaiden saatavilla. Näissä keskusteluissa on herkästi juupas-eipäs -mielipiteenvaihdon luonne. Tällainen viestintätapa luo edellytykset ”kansalaistrollailulle”.

Aikanaan yritettiin luoda Suomeenkin ”tietotupia”, joihin ihmiset saattoivat kokoontua käyttämään tietoliikenneyhteyksiä. Ne kaatuivat, koska jokaisen oma koti muotoutui tietotuvaksi. Informaatiosodan myötä jokainen koti on muotoutunut informaation lähettämis- ja vastaanottopisteeksi. Vietnamin sota tuotiin television välityksellä joka kotiin, nyt informaatiosota tietokoneen välityksellä saavuttaa joka kodin.

Ei ole kovin paljoa pohdittu sitä, miten tällainen maailmanlaajuinen informaatiosota vaikuttaa ihmisten yhteiskunnalliseen käyttäytymiseen. Vetäytyvätkö ihmiset ”maailmasta”, josta on nähty ilmaisuja esimerkiksi poliittisessa ympäristössä, kun ”sisäänpäinkääntyneet” populistiset puolueet ovat menestyneet? Vai kyynistyvätkö ihmiset havaitessaan, ettei mihinkään voi luottaa. Tämä on kova testi nimenomaan skandinaavisille luottamusyhteiskunnille, joissa luottamus vieraaseen (myös ventovieraaseen viranomaiseen) on perinteisesti ollut suuri.

Toisaalta hyvä yleissivistys on puskuri mielipidemanipulaatiota vastaan ja tämä vastalääke on vahva Skandinavian maissa. Olen optimisti: suurin osa ihmisistä pystyy ”monikanavaisesti” vastaanottamaan informaatiota aivoihinsa ja suodataamaan ainakin pahimmat totuudenvääristelyt. Taistelu on kuitenkin kokoaikaista, sillä propagandatehtaiden strategia muuntuu käyttökokemuksen perusteella hyvinkin oveliksi konsepteiksi.

Vastapropagandan pitää olla kaikilla tasoilla kunnossa. Oikeastaan tarvittaisiin vapaaehtoinen faktojentsekkausyhteisö, jonka tavoitteena pitäisi olla vääristymien oikaisu ja nopea reagointi pahimpiin falskiuksiin.

Informaatiosodasta on kehittynyt uusi sodankäynnin muoto. Se ei ole uusi keksintö millään muotoa, mutta sen laajuus kehittyneiden tietoliikenneyhteyksien ja -sisältöjen takia on tänä päivänä saanut käsittämättömät mittasuhteet.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Pelastaako verkko-opetus koulutuksen vai pahentaako se koulutusinflaatiota?

Kuulun niihin jotka ovat ihmetelleet, miten hitaasti verkko-opetus on levinnyt oppilaitosmaailmassa. Nyt asiaan on puuttunut Ville Saarikoski Laureasta. (HS 16.2.2015: ”Nettiaikakauden korkeakoululle olisi nyt tilaus”). Asiaa voidaan tarkastella verkko-opetuksen käyttöönottovalmiuksien kannalta, kuten Saarikoski tekee, mutta myös aivan toisesta näkövinkkelistä, jonka ottaa esille sosiologian professori Randall Collins pohtiessaan kirjassa ”Onko kapitalismilla tulevaisuutta?” (luku: ”Keskiluokan työn loppu”) problematiikkaa ylikouluttautumisen näkökulmasta.

Saarikoski arvelee, että paikallis- ja aluepoliitikot haluavat suojella omien alueidensa ammattikorkeakouluopetusta niin pitkälle, että samaa kurssia opetetaan viidellä eri paikkakunnalla, vaikka verkossa opetusta voisi jakaa tehokkaammin ja pienemmillä kustannuksilla.

Pelottava vaihtoehto on, että jos emme Suomessa tartu verkko-opetukseen tarmokkaasti, opiskelijamme surfailevat pian (sitä tapahtuu jo nyt) ulkomaisten korkeakoulujen verkkokursseilla. Se Suomen koulutusihmeestä!

Saarikoski ihmettelee suomalaisten yliopistojen heikkoa verkkokurssitarjontaa. Onko siis opetus jäänne hiipuvan teollisuuden ajalta? Entä koulutusvienti näillä eväillä? Hän ihmettelee, etteivät opettajat voi antaa tutkintoon johtavia opintopisteitä oman instituution ulkopuolella, kun lääkäritkin voivat kirjoittaa reseptejä riippumatta siitä, missä ovat töissä.

Kuva: Erja Tikka

Kysymys ei ole maantieteestä eli vierekkäisten oppilaitosten hallintojen yhdistämisestä. Opetusta voi antaa oppilaitos, joka fyysisesti sijaitsee satojen kilometrien päässä. Tämä johtaa mielenkiintoiseen haasteeseen, miten kurssien hallinnointi järjestetään. ”Järjestävä oppilaitos” voi olla myös pilvipalvelu, jolloin fyysistä emo-oppilaitosta ei tarvita lainkaan. Tällainen vaihtoehto yksinomaisena totutuksena on tietenkin mahdoton, koska on valtava paine käytännöllistää opetusta. Tarvitaan fyysinen paikka, missä teoriaoppeja siirretään käytäntöön, ellei sitten integroida opetusta perusteellisesti yritysten kanssa.

Vai käykö tässä niin kuin terveydenhoitoalalla osin on jo käynyt eli toteutus siirtyy isojen kansainvälisten organisaatioiden haltuun ja opetus tapahtuu verkon kautta? Tuskinpa näin tapahtuu jo pelkästään sen takia, että opetus on lainsäätäjän erityisessä suojeluksessa.

Teknisesti verkkokurssien hidas kehittyminen on hämmentävää, onhan Suomella hyvät ITC-osaamisen valmiudet ja perinteet. Olemmeko omien vanhojen tottumustemme orjia? Totta kai on syytä pitää mielessä, että Suomessakin on korkeatasoista verkkokurssitarjontaa, sitä on vain liian vähän.

Oletan, että kaukotavoitteena voisi olla koko oppilaitosjärjestelmän (oppilaitosryhmittäin) opetuksen verkkoon siirtämisestä. Vasta silloin edistysaskel olisi mittava – toki lähiopetuksella täydennettynä. Nyt olen pannut merkille, että opetus on ammattikorkeakoulussa hyvin etäpainotteista eli opiskelijat pannaan tekemään ”kotiläksyjä” verkon avulla ja lähiopetustunneilla lähinnä opastetaan verkkotehtävien tekoon.

::::::::::::::::::::::::::::::

Entä yhteiskunnalliselta kannalta? Miltä opetus näyttää sosiologin näkökulmasta? Randall Collinsin teema on keskiluokan työpaikkojen katoaminen. Hänen mukaansa ”tutkinnot ovat valuuttaa, joka vaihdetaan työpaikkoihin pääsyyn”. Olemme nyt koulutusinflaation kourissa ja tutkintojen suorittamisvimma heikentää tutkintojen arvoa.

Lähinnä Yhdysvalloissa on jouduttu tilanteeseen, jossa korkeasti koulutetut vievät koulutuksen hyödyn. Heidät palkitaan hyvillä työpaikoilla. Sen sijaan keskiluokan työpaikoista kilpailu on kiristynyt ja osin madaltanut palkkatasoa. Monille on aiheutunut pettymys, kun aiemmin hyvään työhön johtanut tutkinto ei enää takaa odotetun tasoista työpaikkaa.

Collins antaa ymmärtää, että kouluttautumismyytti tukee hyvinvointivaltiota työllistäen ainakin opettajia! Koulutuksen laajentaminen on toiminut viime vuosikymmeniin saakka modernin valtion tukipilarina, mutta miten on tästä eteenpäin?

Verkkokurssien kautta – oppilaitosten kilpaillessa – voidaan opetuksesta tehdä edullisempaa sekä Yhdysvalloissa että Suomessa (paine korottaa kurssimaksuja hellittää/paine lisätä yhteiskunnan koulutusmenoja vähenee).

Mutta johtaako tämä koulutusinflaation syvenemiseen? Verkkokurssit ovat mahdollinen ratkaisu opetuksen kasvaviin kustannuksiin, mutta eivät ratkaise koulutusinflaatiota, joka Collinsin mukaan saattaa verkko-opetuksen myötä vain pahentua!

Yhteenvetona Collins toteaa, että koulutusinflaatio voi johtaa koko koulutusjärjestelmän kriisiin. Minään välittömänä lopputuloksena Collinskaan ei tätä toki pidä. Oman sukupolveni ryntäys yliopistoihin 1970-luvun vaihteessa palveli keskiluokan ammattien täyttymistä hyvillä työntekijöillä: keskiluokan valkokaulustyöpaikat lisääntyivät, samoin koulutetun työvoiman tarjonta niihin. Tämä vaihe on nyt jo ohi. Hyväkään tutkinto ei takaa työpaikkaa. Moni joutuu menemään työhön, joka ei vastaa koulutusta.

Verkkokoulutus keventää onnistuneesti toteutettuna kouluttamisesta yhteiskunnalle lankeavia kuluja. Se on positiivinen asia. Mutta haasteena on, että kilpailukykyisiä työpaikkoja, joiden avulla säilytetään nykyinen elintaso on jatkossa ehkä vähemmän. On kaksi mahdollisuutta: joko mennään hyvällä koulutuksella koulutusta vastaamattomiin töihin ja/tai sitten ansiotulot tutkintoa vaativissa työpaikoissa alenevat.

Olisiko verkkokoulutuksen suurin hyöty saatavissa muuntokoulutuksessa, koska nyt näyttää siltä, että valmiudet työpaikan vaihtoon eivät ole riittävät. Verkko-opetus voisi toimia työpaikan vaihdon katalysaattorina omalla tai lähipaikkakunnalla, kun oppilaitosverkko harvenee. Tulevaisuus on moniammatillisten ihmisten!

torstai 19. helmikuuta 2015

Nato, Ukraina ja Suomen itsenäisen ajattelun ulkopolitiikka

Tasavallan presidenttiä on arvosteltu siitä, että hän ajaa suomen poliittista johtoa konsensukseen pyrkimällä yhdenmukaistamaan puolueiden ulkopoliittiset kannat, tarkemmin sanottuna Nato-kannat. Tätä on pidetty – kuinkas muuten – osoituksena suomettumisesta.

Palataanpa ajassa muutama kuukausi taaksepäin.

Presidentin oman puolueen, kokoomuksen neljä konkaripoliitikkoa (Kanerva, Salolainen, Sasi ja Zyskowicz) yritti irtautua oman puolueensa linjasta ehdottamalla, että Natoon liittymisestä ei tarvitsisi järjestää kansanäänestystä. Kokoomuksella on kuitenkin asiasta puoluekokouspäätös. Pääministeri joutui tämän myöntämään ajatteli hän sitten itse mitä tahansa.

Oli hyvä, että puolueiden kannat presidentin hetkeä myöhemmin koolle kutsumassa kokouksessa tarkistettiin ja todettiin, että peruskannat ovat edelleen voimassa: ei olla vallitsevissa olosuhteissa muuttamassa suhdetta liittoutumattomuuteen. En nyt todellakaan näe tässä mitään suomettumiseen vivahtavaa.

Ero presidentin ja irtiottopoliitikkojen välillä on se, että presidentillä on ykkösvastuu Suomen ulkopolitiikasta, josta taas kokoomusnelikko on loitompana. Tärkeintä heidän kannaltaan olikin saada profiilia nostettua omien kannattajien keskuudessa. Lisäkannatusta tällaisilla puheilla tuskin saadaan, vaikka se lienee ollut päämäärä.

Eräiden poliitikkojen viesti on oikeastaan selvä: halutaan tehdä aluksi liittoutumattomuudesta luopumispäätös. Konkreettisesti asia etenee, kun ”sääolot” muuttuvat suotuisiksi ja Suomen uppiniskaisen kansan enemmistö on taivutettu liittoutumisen kannalle. Asian ilmeisesti ajatellaan etenevän portaittain eli ensin kuvitellaan saavutettavan kansanedustajagallupeissa yksinkertainen enemmistö, jonka jälkeen tapahtuu vyöry 2/3 -enemmistön suuntaan.

:::::::::::::::::::::::::

Venäjän vastikään lanseerattu ”uusi” strateginen oppi ei vaikuta Suomen asemaan millään oleellisella tavalla lyhyellä aikavälillä. Tosiasiassa kysymys ei ole uudesta strategiasta, vaan päivityksestä vanhaan.

Lännessä vallitsevana kantana on, että Nato on vain reagoiva osapuoli Ukrainassa. Venäläiset näkevät asian toisin.

Venäjän näkökulmasta Naton eteneminen kohti Venäjän rajoja on ollut pitkäaikainen trendi. Venäjän suhtautuminen muuttui, koska mikään eteneminen ei näyttänyt riittävän Natolle. Ukrainan liike Naton suuntaan ei ole Suomen kannalta yhdentekevä jollain pidemmällä aikavälillä. Pikkuhiljaa suurvaltapanoksia lisätään molemmin puolin, vaikka pitäisi purkaa entisiä. Pikkuhiljaa reagoidaan ”samalla mitalla” puolin ja tosin. Suuret konfliktit tahtovat syttyä ketjureaktioiden seurauksena.

Olisi todella lyhytnäköistä reagoida Suomen puolelta ”länsitrendin” mukaisesti liittoutumattomuudesta luopumisen suuntaan. Silloin Suomi olisi aktiivinen ketjureaktion osa.

Oikeastaan vieläkään ei oteta aidosti huomioon sitä, että Ukraina on historiallisesti tsaarien ajoista (ja jo sitä ennen) lähtien ollut ehdottoman tärkeä Venäjälle strategisesti. Ukrainan irtautuminen liittoutumattomuudesta on samanlainen isku Venäjälle kuin tapahtumat Maidanin aukiolla helmi-maaliskuussa 2014.

:::::::::::::::::

Putin ei halua olla heikompi kuin Pietari Suuri tai Katariina Suuri. Aivan samalla tavalla Aleksanteri II ei halunnut olla se heikko tsaari, joka antaa periksi lännelle. Hänen korvissaan soivat isänsä Nikolai I:n – joidenkin lähteiden mukaan – viimeiseksi viestiksi mainitut (tai huudetut) sanat: ”Pidä kaikki” Krimin sodan loppuvaiheissa. Eikä Aleksanteri II – jos hän ymmärsi, mitä isänsä tarkoitti - pystynyt pitämään ”kaikkea”.

Voimme todeta objektiivisesti , että suvereenilla Ukrainan valtiolla oli oikeus liittoutumattomuudesta luopumiseen. Totta. Voimme todeta, että on Ukrainan asia liittyykö se Natoon vai ei. Totta. Voimme todeta, että Ukrainan kansallista suvereniteettia on loukattu. Totta. Ja Suomessa on aivan oikein reagoitu jyrkän kielteisesti alueloukkauksiin. Mutta käytännössä asia ei ole näin yksinkertainen. Yhdysvallat ei missään tapauksessa sallinut Neuvostoliiton ohjustukikohtien sijoittamista Kuubaan vuonna 1962, vaikka Kuuballa oli oikeus sijoitusluvan antamiseen itsenäisenä kansakuntana. Nyt tiedämme, että Castro oli antanut luvan napin painamiseen omalta osaltaan. Vain USA:n ja Neuvostoliiton järkevimpien voimien voitto esti ydinsotakatastrofin. Kuuban kriisin eräänlainen ”symmetrisen purkamisen malli” (ydinohjusten poistaminen Turkista ja Kuubasta) on esimerkki formulasta, jolla umpikujasta voidaan päästä irti.

Ratkaisu Ukrainassa ei ole juridinen (Ukrainan suvereniteetin loukkaus), vaan poliittinen. Politiikantutkija George Friedman amerikkalaisesta yksityisestä Stratford-tiedustelulaitoksesta (”Vara-CIA”) toteaa inhorealistisesti: ”Yhdysvallat …. oli kiinnostunut muodostamaan Ukrainaan länsimyönteisen hallituksen. Siellä oltiin varmoja siitä, että Venäjä oli vahvistumassa ja pyrittiin siksi estämään Venäjää sementoimasta asemiaan entisen Neuvostoliiton alueella. Länsimyönteisten voimien menestys olisi auttanut Venäjän vaikutusvallan laajenemisen pidättelemisessä. Venäjä kutsuu vuoden alun tapahtumia Yhdysvaltain organisoimaksi vallankaappaukseksi. Kyseessä tosiaan oli historian peittelemättömin vallankaappaus”.

Tietenkin Friedman liioittelee: ei nyt sentään historian peittelemättömin…….

Joka tapauksessa Friedman edustaa klassista kylmän sodan retoriikkaa ja analyysia, jonka pohjalla on päättymätön epäluulo toisen osapuolen aikomuksia kohtaan.

Näyttää siltä, että lännessä on laskettu yhden kortin varaan eli uskotaan Venäjän talouden romahtavan tai ainakin kärsivän niin suuria vahinkoja, että pakotetoimenpiteet ovat perusteltuja ja johtavat Venäjän nöyrtymiseen. Laskelmissa on merkittävä sisäänrakennettu riski: suuret voitot sisältävät aina seuraavan konfliktin siemenen.

:::::::::::::::::::::::::::

Suomen ei tulisi alistua lännen tai idän ”lännettyneeksi” tai ”suomettuneeksi” välikappaleeksi, vaan pyrkiä säilyttämään se liikkumatila, joka saatiin 1990-luvun alun mullistuksissa. Asema ei kuitenkaan säily passiivisella asenteella. Tarvitaan aloitteellista otetta - liittoutumattomuuden pohjalta - suhteiden kehittämiseksi sekä länteen että itään.

Lainaan ohessa omaa blogikirjoitustani ”Suomen ulkopolitiikan loppu?”, jossa pyrin luonnosmaisesti määrittämään Suomen ulkopoliittisen aseman nyt akuutteina olevien asioiden osalta – ei siis kaikilta osin:

”Avainasioina pidän poliittista ja taloudellista liikkumatilaa, konfliktien välttämistä ja omaa uskottavaa puolustusta.

Liikkumatilaa lännen ja idän välissä haetaan vaikuttamalla EU:n sisällä siten, että Venäjää ei ajeta nurkkaan ideologisista tai suurvaltahegemonisista syistä. Toisaalta, jos Venäjän puolelta esitetään katteettomia väitteitä esim. venäläisväestön nurjasta kohtelusta Suomessa, väitteet torjutaan välittömästi kohta kohdalta.

Suhde Venäjään rakennetaan pitkän aikavälin kokemusten perusteella eikä kansainvälisten väliaikaisten häiriöiden anneta vaikuttaa kestävään yhteistyöhön. Globaalissa maailmanjärjestyksessä tapahtuu koko ajan muutoksia, mutta muutokset eivät todennäköisesti ole niin dramaattisia, että ne järkyttäisivät Venäjä-suhteiden perustaa.

Suomi tavoittelee maksimaalista hyötyä talousyhteistyössä sekä länteen että itään. Tavoitteena on sekä kahdenvälisissä suhteissa että laajemmin kaupan rajoitteiden poistaminen tai rajaaminen vain välttämättömään. Suomi ei hae mitään erityiskohtelua kaupankäynnissä Venäjän kanssa, vaan menestys perustuu omaan kykyyn ja taitoon.

Venäjän raja ei ole kohtalon sanelema, pakonomainen geopoliittinen rajaviiva, vaan aktiivisesti molemmin puolin kulttuurisesti ja taloudellisesti hyödynnettävä normaali valtioiden välinen raja.”

Ja lopuksi tärkein:

Järkiperäinen terveen itsenäisen ajattelun huojahtelematon – hyvät suhteet sekä itään että länteen - ulkopolitiikka olkoon Suomen linja!

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Taistelu eläkkeellesiirtymisiästä jatkuu

Suuren tulevan eläkeuudistuksen päätökset (= neuvottelutulos) on pääosin tehty ja lainsäädäntövalmistelu on meneillään. Siispä pulinat pois. Ehkä ei aivan näin. Työelämän tutkija, dosentti Anna-Maija Lehto asetti useaan otteeseen kyseenalaiseksi eläkeuudistuksen tarpeen jo ennen uudistusta. Nyt hän palaa asiaan hiukan viiveellä neuvottelutuloksen valmistuttua. Hänen mukaansa eläkeikä olisi siirtynyt jo vuoden 2005 uudistuksen ja ihmisten ”luonnollisen” eläkkeellesiirtymisen myöhentymisen takia asetettuun tavoitteeseen, joka on 62,4 vuotta (HS 15.2.2015: ”Eläkkeelle siirtymisestä käydään tiedotussotaa”).

Viimeisin tieto eläkkeellesiirtymisen ikärajan myöhentymisestä saatiin pari viikkoa sitten, kun todettiin, että odote oli noussut vuodessa 0,3 vuotta 60,9 vuodesta 61,2 vuoteen. Vauhti on yllättävän vinhaa, sillä tasaisen vauhdin taulukolla keskimääräinen eläkkeellesiirtymisikä olisi peräti 64,2 vuotta vuonna 2025, eikä 62,4 vuotta. Ja tämä kaikki tapahtuisi ilman juuri tehtyä eläkeuudistusta! No, kysymys on tietenkin siitä säilyykö vauhti tällaisena. Itse olen kyllä taipuvainen ajattelemaan, että eläkeikä myöhentyy, jos vain talouden kasvua - ja työn kysyntää - saadaan edes jotenkuten aikaan.

Yllättävä tilanne on senkin johdosta, että ihmiset valittavat kovasti työnsaannin vaikeutta ei ainoastaan yli 60-vuotiaiden osalta vaan jo 50 vuotiaiden osalta. Ehkä kuitenkin kysymys on siitä, että työnsä säilyttävien ote työelämään on kestävällä pohjalla johtuen terveys- ja työolojen paranemisesta. Tilanne on toinen työttömiksi joutuneiden osalta: uudelleen työllistyminen on todella vaikeaa.

Oleellista tässä on, että erittäin vaikutusvaltaiset tahot Suomessa eivät uskoneet pelkästään vuoden 2005 uudistuksen ja eläkkeellesiirtymisiän ”luonnollisen” myöhentymisen pitkittävän työuria riittävästi, vaan tarvittiin tuore ”kestävyysvajeuudistus”, jossa eläkeikä virallisesti myöhentyy 65 ikävuoteen.

Uudistuksen arkkitehtien perustelut jo nyt tapahtuneelle eläkkeellesiirtymisen myöhentymiselle ovat seuraavat: eniten eläköitymisiän siirtymään vaikuttaa työkyvyttömyyseläkkeiden lasku. Saman suuntaisesti eläkkeelle siirtymiseen on vaikuttanut varhennetun vanhuuseläkkeen lakkauttaminen. Toki erityisesti Jaakko Kiander myöntää, että ajattelutapa työurien pidentämisestä on muuttunut myönteisemmäksi. Viisikymmentä viisi vuotta täyttäneiden työllisyysaste on noussut 60 prosenttiin (Lehdon mukaan perät 74 prosenttiin!).

Lehto painottaa osin samoja asioita. Tosiasia on, että ikääntyneiden työllisyysasteet ovat kasvaneet reippaasti. Lehto selittää että tämä johtuu siitä, että terveydentila ja halukkuus jatkaa työssä ovat parantuneet. Lisäksi vuoden 2005 uudistus pysäytti tehokkaasti ennenaikaiselle eläkkeelle siirtymisen.

Eläkkeellesiirtymisiän pidentymisestä käydään taistelua toisaalta niiden välillä, jotka halusivat ja onnistuivat pidentämään eläkkeellesiirtymisikää 63 vuodesta 65 vuoteen ja toisaalta niiden välillä joiden mielestä viimeisin eläkeuudistus oli hätävarjelun liioittelua ja joustava eläkkeellesiirtyminen (ja vuoden 2005 uudistus) olisi riittänyt. Raskasta työtä tekeville on neuvottelutuloksena räätälöity mahdollisuus jäädä eläkkeelle jo 63 vuotiaana (jos työuraa on takana 38 vuotta ja työkyky on alentunut). Tästä uudistuksen osasta käytetään nimeä työuraeläke. Lehto epäilee, ettei raskaan työn kriteerejä hevillä löydetä.

Onko eläkeuudistuskiista nyt vähän jälkijättöistä? Onhan uudistus käytännössä paketissa. Toisaalta tässä kiistassa on ohjaavana tekijänä kova oikeassa olemisen tarve, toisaalta myös vanha kunnon taistelu establishmentin (jolla on virallinen ”totuus”) ja toisinajattelijoiden välillä, jotka katsovat pystyvänsä argumentoimaan oman näkemyksensä. Näyttää siltä, että pahin eläkkeellepakenemisvaihe on ohi ja ihmisten työkyky ja terveys ovat parantuneet tasolle, jolla jaksetaan kauemmin työelämässä. Tämä on hyvä asia. Uskon, että myös eläkkeelle siirtyjien halu tehdä työtä eläkkeen ohessa kasvaa.

Jään mielenkiinnolla seuraamaan, millä vauhdilla eläkkeellesiirtymisikä pitenee seuraavan 10 vuoden aikana.

PS

Ehkä kaikki tuo edellä esitetty eläköitymisen myöhentyminen on riittämätöntä.

Suuri haaste (ja erimielisyys) koskee kansantalouden kestävyysvajetta. Menetetään runsaasti käsipareja ja dynaamisuutta, kun ihmisiä siirtyy paljon enemmän eläkkeelle kuin tulee sisään työmarkkinoille. Tämä johtaisi vähitellen kansakunnan elinvoiman ehtymiseen, huoltosuhteen oleelliseen heikkenemiseen ja BKT:n kasvun pysähtymiseen. Maahanmuuttajat auttavat jonkin verran ja eläkkeellesiirtymisajan myöhentäminen lopun vajeesta. Lisäksi työuria tulisi tarkastella myös niiden alkupäässä ja keskivaiheilla.

tiistai 17. helmikuuta 2015

Ukrainan sota: moralistit ja inhorealistit

Yle TV1:n A-studio talkissa käytiin 12.2.2015 hyvätasoinen keskustelu Ukrainasta tilanteessa, jossa Merkel ja Holland ”viimeisenä” keinona yrittivät estää sodan eskaloitumisen. Keskusteluun osallistuivat Pekka Haavisto, Sinikukka Saari Ulkopoliittisesta instituutista ja Markku Kangaspuro Aleksanteri-instituutista sekä Gennadiy Naumov, Suomen ukrainalaisten yhdistyksen sihteeri.Keskustelu käytiin Sakari Kilpeläisen johdolla.

Keskustelu oli sivistynyttä ja keskustelijat myötäilivät toisiaan. Osallistujat eivät pyrkineet luomaan suurempia vastakkainasetteluja toistensa välille. Lähestymistapani on seuraavassa keskustelua ”viipaloiva”. Yritän esille tulleiden näkemysten valossa löytää eritellyn kuvan suhtautumisesta Ukrainan tilanteeseen.

Edellä esitetystä huolimatta keskustelu paljasti eräitä juonteita Ukrainan ympärillä velloneesta ”näkemysten kamppailusta”. Määrittelisin nämä katsantokannat kahteen pääryhmään, inhorealistisiin ja moralistisiin. Korostan, että eriävät käsitykset keskustelijoiden välillä eivät olleet missään tapauksessa räikeitä.

Moralisteja keskustelijoista edusti Pekka Haavisto, joskaan hän ei tässä suhteessa pääse lähellekään puoluetoveriaan Heidi Hautalaa. Haavisto esiintyi tapansa mukaan tasapainoisesti ja rauhallisesti. Ilmeet, eleet ja puheet paljastivat, että Sinikukka Saari oli selvästi henkisesti lähellä Haavistoa. Inhorealisteja keskustelussa edusti Markku Kangaspuro. Hänenkään osalta en käyttäisi mitään leimakirvestä, koska näkemykset olivat hyvin tasapainoisia.

Erittelen seuraavassa asiakohdittain näiden kahden arviointinäkökulman keskeiset argumentit (en kuitenkaan sido esitystäni suoraan A-studion keskustelijoiden mielipiteisiin, vaan johtopäätökset ovat omiani):

Venäjän laajenemispolitiikka

Moralistit: Venäjän tarkoitus on luoda Novorossija, johon kuuluu huomattavasti laajempia alueita kuin ne, mitkä ovat nyt separatistien ja heitä tukevien venäläisten hallussa. Kysymys on osasta Venäjän imperialistisia pyrkimyksiä. Separatistien ja Venäjän operaatio on Ukrainan ryöstö. Krimin valtausta ei voi moraalisesti hyväksyä nyt eikä koskaan.

Inhorealistit: Venäjän ainoa keskeinen tavoite oli vallata Sevastopol ja Krim, jotka ovat aina olleet tärkeitä alueita Venäjän turvallisuuden näkökulmasta. Venäjä ei voi luopua Krimistä. Itä-Ukrainan sota tuli Krimin ”seurannaisvaikutuksena”, joka on Vladimir Putinin kannalta hankalaa, koska separatistit ovat venäläisiä ja Venäjä on luvannut tukea venäjänkielisiä vähemmistöjä myös emämaan ulkopuolella. Putinin on vaikea irtautua kasvojaan menettämättä Itä-Ukrainasta. Ukrainan alueen haltuunotto on ryöstö, mutta tuleva kompromissi alueen hallinnosta edellyttää myös Venäjän elintärkeinä pitämien etujen huomioimista.

Venäjän imperialismi

Moralistit: Kiina ja Venäjä tavoittelevat moninapaista maailmaan Yhdysvaltojen liian hallitsevan aseman takia. Venäjällä on kuvitelmansa mukaisesti suuri supervallan rooli maailmanpolitiikassa, jota sen talouden koko ei tue.

Inhorealistit: Venäjän tavoitteet rajoittuvat sen oman turvallisuuden takaamiseen. Venäjän tarkoituksena on luoda Ukrainaan federalistinen valtio, jonka itäosilla on autonominen asema. Se haluaa vaikutusvaltansa maailmanpolitiikassa lisääntyvän.

Separatistien asema rauhanneuvotteluissa.

Moralistit: Ukrainan kriisi on ratkaistava valtionpäämiesten välillä. Separatisteille ei voida antaa samanlaista statusta. Separatistit ovat terroristeja ja ryöväreitä.

Inhorealistit: Separatistien on saatava istua neuvottelupöydässä, koska kysymys on heidän omasta asiastaan ja koska rauhanratkaisuja ei saada aikaan ilman heidän panostaan. Separatistit eivät ole Putinin käskyläisiä, vaan heillä on myös itsenäinen rooli. (Separatistit pääsivät neuvottelupöytään Minskissä, kun sopimuksen allekirjoittivat ns. kontaktiryhmä ja separatistit. Tällä Kiovan hallitus vältti tunnustamasta separatisteja virallisesti).

Ukrainan aseistaminen

Moralistit: Jo pelkkä uhka amerikkalaisten aseiden toimituksesta pakotti Vladimir Putinin neuvottelupöytään. Saksa ja USA ovat koordinoineet toimenpiteensä. Ukrainan aseistaminen oli sovittu etukäteen uhkaksi Venäjälle.

Inhorealistit: Saksa ja USA ovat eri mieltä Ukrainan aseistamisesta. Saksa: ei aseita Ukrainaan. Koko Ukraina voi muuttua taistelukentäksi. Sodan eskaloitumisvaara ilmeinen.

EU:n ulkopoliittiset edustajat.

Moralistit: Komissio jätettiin sopimuspöydän ulkopuolelle. Nyt voitiin hyväksyä kriittisessä tilanteessa Saksan ja Ranskan johtajien toimet. Näin ei voi jatkua.

Inhorealistit: Oli oikein, että Ranska ja Saksa käyttivät EU:n mandaattia Ukraina-neuvotteluissa. EU on poliittisesti liian kirjava pystyäkseen päättämään yhteisesti asioista.

Rajavalvonta

Moralistit: Ukraina haluaa päästä itärajansa valvojaksi. Sille tulee sopimuksin taata pitävä valtakunnanraja. Jäätynyt konflikti on moraalisesti ja poliittisesti kestämätöntä (Minskissä sovittua: Ukrainan on tehtävä perustuslakiuudistus ja hajautettava valtiovaltaa vuoden loppuun mennessä yhteistyössä separatistialueiden edustajien kanssa päästäkseen hallitsemaan Venäjän vastaista rajaa).

Inhorealistit: Jäätynyt konflikti on parempi kuin sota ja ihmisten jatkuva tappaminen.

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Martti Ahtisaari ja Amerikan rauha

Ylen Ykkösaamussa 14.2.2015 Martti Ahtisaari vahvisti sen, mikä oli ennestäänkin selvää. Hän on tavattomasti kallellaan läntiseen turvallisuusyhteistyöhön. Hän toteaa painokkaasti, että hänen Nato-myönteinen kantansa ei johdu Venäjän uhasta. Kuitenkin hänen Venäjä-käsityksensä on suoraan sanottuna synkeä.

On aika vaikea yhdyttää hyvin monien suomalaisten Nato-kantaa, joka perustuu Venäjän pelkoon Ahtisaaren vakuutuksiin, että hänen Nato-kannallaan ei ole yhteyttä Venäjään. Moni varmaan käyttää Ahtisaaren nyt muotoilemaa kantaa oman Nato-myönteisen käsityksensä tukena: Nato näyttääkin olevan rauhanorganisaatio!

Mielestäni Ahtisaarella on Naton kohdalla sokea piste. Hän näkee Naton auvoisena rauhanjärjestönä, jolla on vain puolustuksellisia pyrkimyksiä. Kyllä Nato on poliittinen ja sotilaallinen liittoutuma. Se on harjoittanut sotilaallista toimintaa mm. entisen Jugoslavian alueella.

Nato on säilyttänyt itsellään ydinaseilla suoritettavan ensi-iskun mahdollisuuden.

On vaikeaa ymmärtää Ahtisaaren käsitystä Natosta yksipuolisesti rauhanturvaorganisaationa. On se sitäkin, mutta näkemys on erittäin kapea-alainen. Kylmän sodan päättyminen muutti Naton asemaa jossain määrin, mutta nykyinen jännittynyt tilanne on uudelleen korostanut Naton luonnetta sotilaallisena liittoutumana. Tätä muutosta Ahtisaari ei tunnu noteeraavan, vaan hän arvioi Natoa edelleen välikauden (jännityksen laantumisen kauden) näkökulmasta.

Sokea piste ulottuu myös Naton laajenemiseen Venäjän ”iholle”. Kyllä se on fakta jo pelkästään maantieteen näkökulmasta. Yhdysvaltain pyrkimykset sijoittaa ohjustukikohta Tsekkiin (josta se toistaiseksi - onneksi – on luopunut) osoittavat konkreettisesti, että kysymys on valtapoliittisesta asetelmasta. Yhdysvallat haluaa sijoittaa ohjukset yksin ilman Naton kollektiivista päätöstä, vaikka esimerkiksi Angela Merkel on halunnut päätöksestä keskusteltavan Naton piirissä. USA pelkää Naton eripuraisuuden jarruttavan sen operointia Euroopassa.

Tämä on yksi Naton kipupisteistä: USA saattaa sijoittaa aseistustaan Venäjän naapureiden alueelle (Ukraina!), jolloin seuraamukset saattavat kaatua Naton eurooppalaisten jäsenvaltioiden niskoille. Tätä eurooppalaiset liittolaiset eivät halua.

Ahtisaari ihmettelee, mitä pelkäämistä Venäjällä on Natossa. Uhan leimaaminen ”täydeksi roskaksi” osoittaa huonoa arvostelukykyä. Olen monta kertaa näissä blogikirjoituksissa tuonut esille kuinka tärkeää vastakkainasettelussa on toisen asemaan asettuminen. Ahtisaarella ei saavutuksistaan huolimatta ole näköjään edellytyksiä asettua Venäjän asemaan. Nyt ei ole kysymys siitä, etteikö Venäjä olisi ansainnut sen tuomion, minkä se on suurimmalta osalta kansainvälistä yhteisöä saanut, vaan siitä, että asiat eivät välttämättä ole niin kuin ovat, vaan miltä ne näyttävät.

Venäjä ei mielestäni teeskentele, kun se näkee itsensä saarrettuna. Se on tosiasiallinen tunne ja johtuu toisaalta Venäjän heikkouden kaudesta ja toisaalta sen nykyisestä vahvistumisesta. Se on totta, että Venäjän asenteeseen liittyy paljon hysteriaa, panikoitumista ja järjetöntä uhittelua. Mutta emme me sitä saa pois heiltä vain kertomalla, että heihin ei kohdistu uhkaa.

On tapahtunut vastavuoroinen ilmiö: Venäjän heikkouden aikana Nato on edennyt sen tuntumaan ja EU sen vanavedessä. Venäjä taas on jaloilleen päästyään ruvennut reagoimaan tapahtuneeseen länsimaiden luuloteltua, että liberaali demokratia ja länsimaiden tahtoon taipuminen on Venäjällä voittava kanta.

Oma johtopäätökseni on, että tilanne muotoutui vähitellen yhä painostavammaksi Venäjän kannalta ja lopulta Ukrainan tapahtumaketju laukaisi pinnan alla jo pitkään muhineen räjähdysherkän tilanteen.

Lisäksi Venäjä - päästyään 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä taloudellisesti jaloilleen - on alkanut haikailemaan entisen suurvalta aseman (= vaikutusvallan kasvun) perään, joka on fakta. Uusi Venäjän haluama asetelma vaatii pitkähkön sopeutumisajan, jonka aikana jännitys voi kiristyä monta kertaa.

Ahtisaari ei ole varsinainen moralisti kansainvälisissä konflikteissa, mutta ovatko hänen ajatuksensa juuttuneet liiaksi Yhdysvaltain hallitseman yksinapaisen maailmankäsityksen kauteen?

lauantai 14. helmikuuta 2015

Hakeeko Venäjä turvallisuutta rajoilleen vai mahdollisuutta laajentaa imperiumia?/Osa 2/2

Venäjä ei siis resurssien puutteen takia pystynyt kilpailemaan lännen kanssa. Yksi kummallinen vaihe tämän vääjäämättömyyden keskellä oli: vuonna 1953 Lavrenti Berijan nähtiin välittömästi Stalinin kuoleman jälkeen olevan valmis Saksojen yhdistämiseen (mutta olivatko länsimaat siihen valmiit?!). Tämä olisi saattanut johtaa vapaammassa taloudellisessa ilmapiirissä kommunismin lakkaamiseen. Berija oli maineestaan huolimatta pragmaattinen talousmies. Juuri tuolloin Neuvostoliitto lähestyi loistonsa päiviä nousten ainakin osittain (1955-1965) lännen todelliseksi kilpailijaksi. Juuri tuossa saumassa – kuten Derluguian leikittelee – Neuvostoliitolla olisi ollut mahdollisuus nousta ”Kiinaksi ennen Kiinaa”. Mitä jos meillä olisi ollut Vostok-merkkinen kello ranteessamme - lännessä! Berijalle kävi, kuten monille hänen itsensä uhreille: hänet teloitettiin. Hän uhkasi paitsi muun politbyroon henkeä, niin myös sosialismin tulevaisuutta!

Mutta takaisin kronologiaan!

Mitkä olivat syyt Neuvostoliiton pysähtyneisyyteen? Edellä on viitattu siihen, että Neuvostoliito saattoi ammentaa ehtymättömästi talonpoikaisväestöstä työvoimaa teollisuuden palvelukseen. Yhtäkkiä 1960-luvulta alkaen tuo työvoimareservi alkoi ehtyä. Paradoksaalisesti naisten tasa-arvoinen osallistuminen työhön romahdutti syntyvyyden. Toinen syy liittyy työn laatuun. Derluguian puhuu kolmiodraamasta: yritysjohtajat, liberaali älymystö ja työläiset. Kommunistinen puolue perusluonteensa mukaisesti asettui vastakkainasettelussa työläisten puolelle lisäten väestön kulutusmahdollisuuksia, ja tehottomuutta vaivihkaa sietämällä. Näillä toimilla ostettiin työläisten kannatus. Samaan aikaan tapahtunut öljyn maailmanmarkkinahintojen nousu mahdollisti - olosuhteet huomioiden - lokoisat päivät työväestölle ja pelasti neuvostoyhteiskunnan pariksi kymmeneksi vuodeksi.

Pystyyn jämähtäneen Neuvostoliiton romahdusta seurasi yksi Venäjän heikkouden ajoista 1990-luvulta 2000-luvulle. Tätä ajanjaksoa ei tässä käsitellä yksityiskohtaisesti. Riittänee, kun totean Derluguian sanoin, että ”entisen nomenklatuuran joukkomittainen loikkaaminen ja päätä huimaava muuntuminen kapitalisteiksi ja nationalisteiksi kylvi tuhoa valtion ja talouselämän rakenteille”. Tästä kaikesta seurasi, että Venäjällä ei ollut mitään mahdollisuuksia haastaa länttä. Kuitenkin suhteellinen menestys 2000-luvulla (joka kylläkin perustui vain luonnonvaroihin) loi kansallisvarallisuutta, jonka varassa Venäjä saattoi käynnistää uuden Venäjän luomisen.

Juuri tämän uuden Venäjän luonteesta kiistellään. Näkisin kaksi vaihtoehtoa: 1) uuden imperiumin luomisen tahtotila tai 2) turvallisuushakuisen ympäristön tavoittelu. Useimmat länsimaisesti suuntautuneet näkevät Venäjän tavoitteena ensin mainitun. Sitä todistetaan Venäjän aggressiivisuudella sen etelärajoilla.

Itse näen turvallisuushakuisuuden ensisijaisena tavoitteena. Tämä johtopäätös voi syntyä vain siten, että Venäjä aidosti kokee tulleensa uhatuksi Naton ja EU:n (jolla venäläisten mielestä on myös turvallisuusorganisaation luonne) taholta. Kumpikin on ryhtynyt piirittämään Venäjää.

Venäjän uusi rooli pitää sisällään uskonnon merkityksen korostamisen lännen maallistumista vastaan, läntisen rujon kapitalismin vastaisen ajattelun (vaikka se hyväksyykin markkinatalouden), ylpeän oman ”sisäistyneen” ajattelun (hengellisen ja henkisen paremmuuden) ja kulttuurin ylivertaisuuden korostamisen.

Venäjä pyrkii siis oman arvioni mukaan luomaan turvallisuusvyöhykkeen ympärilleen, joka on todella haasteellinen tehtävä, koska länsi on edennyt niin syvälle vanhan Neuvostoliiton hallitsemille alueille. Etupiiriajattelu ei käsitykseni mukaan tarkoita Neuvostoliiton aikuista etupiiriä, vaan varmuutta siitä, että Venäjän ei tarvitse pelätä hyökkäystä lännestä.

Se torjuu jyrkästi lännen eteentyönnetyt tukikohdat, jota pidän ymmärrettävänä näkökohtana. Jos ajatukseni Venäjän turvallisuuslähtöisyydestä pitää paikkansa, on Venäjän politiikan perusprinsiippi puolustuksellinen. Jos taas tavoitteena on - oman katsantokantani vastaisesti - imperiumin uudelleen pystytys aluelaajennuksin, on sen politiikka tulevaisuudessa aggressiivista.

Yhdysvaltain ja Länsi-Europan (ja varsinkin Saksan ) näkemykset sotilaallisen voiman käytöstä eivät ole yhtenevät. Yhdysvalloissa ideologinen painotus poliittisen kentän oikeassa reunassa luo painetta kiihdyttää varustelua. Tämä on vastoin Venäjän turvallisuusvyöhykeoppia ja kärjistää vastakkainasettelua.

Venäjän - Neuvostoliiton historia voidaan nähdä jatkumona ulottuen tsaarien ajoista nykypäivään. Tähän jatkumoon kuuluvat autoritäärinen hallinto, iso byrokratiakoneisto, suuri turvallisuusorganisaatio, valtiokeskeisyys, liberaalin demokratian näkeminen rappeutumisen osoituksena ja läntisen kulutukseen perustuvan elämäntavan asettaminen kyseenalaiseksi.

Venäjän kyvyttömyyttä irtautua raaka-aineriippuvuudesta ei voida sivuuttaa yhteiskunnallisen jäykkyyden selittävän tekijänä. Jostakin syystä siltä puuttuu kyky uusiutua moderniksi valtioksi muutoin kuin valtiojohtoisuuden kautta. Ja se ei yksin riitä kulutustavarateollisuuden ja modernien palvelujen läpimurtoon.

Neuvostoliiton nuori polvi törmäsi vanhojen politbyroon veteraanien muutosvastarintaan 1970- ja 1980-luvulla ja järjestelmä kadotti dynaamisuutensa. Paradoksaalisesti lännessä ajauduttiin uusliberalismin ”markkinat ovat aina oikeassa” -näkemyksen seurauksena syvään taantumaan samaan aikaan, kun valtiokeskeinen järjestelmä pysäytti kehityksen Neuvostoliitossa. Kun uusi sukupolvi Venäjällä vihdoin pääsi esille 1990-luvulla, se omaksui lännestä uusliberalistiset vulgäärikapitalismin periaatteet tuhoten liberaalin demokratian vähäisetkin menestymisen mahdollisuudet.

Valtiojohtoisuus on tuottanut Venäjälle mahdollisuuden menestyä sotilasteknologiassa. Tämä yhdistettynä altavastaajan asemaan lännen rinnalla luo vaikeasti arvioitavia näkymiä tulevaisuuteen. Sitä suuremmalla syyllä vastakkainasettelun purkaminen vaatii valtavasti ponnisteluja, varsinkin kun suuren sodan muisto alkaa haihtua ihmisten mielistä.

Vanha zapadnikkien ja slavofiilien ristiriita näyttäytyy nykytapahtumien taustalla. Venäjällä on juuri nyt meneillään vahva slavofiilisuuntaus. Läntinen suuntautuminen tuotti ilmeisesti pettymyksen ja pettymystä on lisännyt lännen (Nato, EU) menettely Itä-Euroopassa, joka on koettu Venäjällä ärsyttävänä soluttautumisena Venäjän etupihalle. Näen liittokansleri Merkelin politiikassa selviä pyrkimyksiä aidosti purkaa vastakkainasettelua lähinnä saksalaisten omien historiallisten kokemusten takia. Lännen rintamassa Yhdysvallat näkee Venäjän länsirajan kaukaisena ja siksi suhtautuu huolettomammin asetoimituksiin ja mahdolliseen konfliktin laajenemiseen Ukrainassa. Vaikka Yhdysvallat uhkaakin asetoimituksilla on sillä samaan aikaan tarve ”eurooppalaistaa” konfliktiratkaisua painostamalla eurooppalaisia lisäämään puolustusmenojaan.

Juuri nyt näyttää siltä, että Venäjän strategiaa voidaan arvioida kolmen vaihtoehdon perusteella:

1) Neuvostoliiton kaltaisen imperialismin paluu. Ukraina on osa suurempaa suunnitelmaa. Venäjän uutta imperiumia pystytetään vähitellen vuosien kuluessa.

Huomioita: En näe tätä relevanttina vaihtoehtona. Globaali talous ei salli suuria alueellisia muutoksia. Venäjä ei kitkuttelisi Ukrainan rajan tuntumassa, jos sillä olisi laajempia suunnitelmia.

2) Tilanteen jäädyttäminen Venäjän etelärajalla tiettyjen rajoitettujen alueellisten päämäärien jälkeen, jolloin mahdollistuu sekä vetäytyminen jo vaikutuspiiriin otetuilta alueilta että aluevaltausten jatkaminen myöhemmin. Venäjä voi tarttua tilaisuuteen puuttua rajanaapureidensa asioihin, jos se havaitsee tulevansa uhatuksi. Vaihtoehdon toteutumisherkkyys on hyvin pitkälle kiinni suurvaltasuhteista ja suurvaltojen aikomuksista. Jos tavoitteena on puolin ja toisin kauhun tasapainon ylläpito, jännitys saattaa lisääntyä hallitsemattomasti. Toisaalta, jos lännen ja idän välille saadaan tasapainotilanne, Venäjällä ei ole syytä jatkaa aggressiivista politiikkaa.

Huomioita: Venäjä potee suurvaltavajetta. Sillä on tarvetta nostaa profiiliaan. Rauhanomaisiin tuloksiin päästään, jos Venäjän vaikutusvallan kasvulle annetaan tilaa. Yhdysvaltain hegemonia on niin vahva, että sen on vaikea hyväksyä tätä.

3) Turvallisuushakuisen politiikan toteuttaminen. Kysymys on ensisijaisesti puolustuksellisen asenteen omaksumisesta lännen (Nato, EU) levittäytymispyrkimyksiä vastaan. Tavoitteena on torjua laajempi Naton levittäytyminen Venäjän rajojen tuntumaan. Aggressiivisempi politiikka (kohdat 1 ja 2) käy liian kalliiksi Venäjän kansantaloudelle. Venäjällä on aito tarve varmistaa oma turvallisuutensa, mutta ei käynnistää tarkoitushakuisesti konflikteja naapureidensa kanssa. Kova propagandistinen taistelu on kiinteä osa tätä vaihtoehtoa.

Huomioita: Kun sapelinkalistelu ja tarkoitushakuinen propaganda karsitaan, jää Venäjän strategiseksi tavoitteeksi pitää suurin piirtein nykyiset asemansa. Päätavoite on estää länsiliittoutuman laajeneminen. Taistelua käydään ”toisin keinoin” (hybridisodankäynti). Venäjä haluaa, että se tunnustetaan tasavertaiseksi osapuoleksi päätettäessä alueellisten kriisien ratkaisuista ja globaalin talouden kysymyksistä.

perjantai 13. helmikuuta 2015

Hakeeko Venäjä turvallisuutta rajoilleen vai mahdollisuutta laajentaa imperiumia?/Osa 1/2

”Kasakat, nuo aseistetut rajaseudun asukkaat, taivalsivat pysyviksi jäävät varuskunnat vanavedessään pitkin aroa täsmälleen päinvastaisiin suuntiin kuin idän paimentolaiset kansainvaellusten aikaan. Eipä aikaakaan, kun Venäjä huomasi päätyneensä Kiinan rajanapuriksi.” Näin hahmottaa professori Georgi Derluguian Venäjän laajenemisen itään kirjassa ”Onko kapitalismilla tulevaisuutta?” (Gaudeamus/Vastapaino, 2014).

Entä laajeneminen vastakkaiseen suuntaan? Käytän ohessa osittain lähteenä mainitun kirjan (yhteensä viisi kirjoittajaa) Derluguianin kirjoittamaa osiota. Pietari suuri oli Venäjän 1700-luvun etenemisen arkkitehti. Hän yhdessä Katariina Suuren kanssa loi Venäjän imperiumin, jolle Iivana lll Suuri ja Iivana Julma epäonnistumisistaan huolimatta olivat luoneet pohjan.

Nykytilanteen ymmärtämisen kannalta oleellista on Venäjän vaikutusvallan (etupiirin) länteen laajenemisen tutkiminen 1900-luvulla. Tuolloin läntisten siirtomaavaltojen aluevaltaukset jo purkautuivat tai purkautuminen käynnistyi. Vain Japanin (tilapäisesti) ja Venäjän (puoleksi vuosisadaksi) vaikutuspiirit laajenivat viime vuosisadalla. Yksi toisensa jälkeen imperiumien rakentajat epäonnistuivat (Portugali, Intia, Kiina, Espanja, Turkki, Ranska…..). Ja niin kävi lopulta toki Venäjällekin. Imperiumin vahvistamisen tueksi tarvittiin myös teollista etenemistä.

Voidaan puhua kahdesta teollisen etenemisen mallista, a) länsimaisesta perustuslaillisesta yksityisyrittäjyydestä, jossa omistusoikeus oli turvattu ja b) itäisestä pakottamiseen perustuvasta alueellisesta laajentumisesta ja uusien alueiden talonpoikien alistamisesta keskitetyn hallinnon alle. Idässä kapitalismin sijaan rakentui valtiokeskeinen järjestelmä, jossa valtio itse muuttui suurimittaiseksi yrittäjäksi, jossa laeilla ja asetuksilla vaalittiin uusia moderneja teollisuudenaloja.

Pietari Suuri oivalsi, että uudistukset eivät onnistuisi pelkästään venäläisin voimavaroin. Hän haki lännestä apua (suosikkimaa oli Hollanti!). Erityisesti saksalaisia emigrantteja käytettiin elinkeinoelämän vauhdittajina. Pietari Suuri ja Katariina Suuri toteuttivat tätä politiikkaa käytännössä. Jo tsaarinvallan aikana luotiin edellytyksiä teolliselle kehitykselle, annettiin älymystölle uudistamistehtäviä ja nostettiin koulutettujen erikoisosaajien keskiluokkaista ryhmää. Tämän rakenteen bolsevikit kahmaisivat itselleen 1917.

Vanhan rakenteen päälle ja sijalle luotiin bolsevistinen koneisto: tieteellinen ja teollinen rakenne, entistä kiinteämpi valtiovetoisuus, salainen poliisi, puna-armeija, proletariaatti. Romahtamassa olleet tehtaat saatiin pystyyn aseistautuneen puolueen avulla. Mutta samalla luotiin myös kulttuuri-Neuvostoliitto teattereineen, museoineen ym. Bolsevikit pystyivät taitavan kansallisuusstrategian avulla luomaan uskottavan suojan lukuisille eri kansoille. Leniniläinen kansallisuuspolitiikka vakiinnutti neuvostotasavallat. Johtajat palkittiin, kansallinen kulttuuri pääsi kukoistamaan kouluineen, yliopistoineen jne.

Neuvostoinstituutiot pystyivät luomaan väylän monien tavallisten ihmisien etenemiselle, jota tsaarit eivät pystyneet tarjoamaan eriarvoistavassa, jähmeässä vanhassa järjestelmässä. Elämisen mahdollisuudet laajenivat esim. laajan teknisen koulutuksen kautta.

Ihmisiä vapautui maataloudesta modernin yhteiskunnan palveluksen ja samalla luotiin vaivihkaa yhteiskunnallisen nousun siivittämää yhteenkuuluvuutta, jonka avulla uusi sota kestettiin. Talonpojista tehtiin koneenkäyttäjiä. Ihmisille tarjottiin ydinpalveluina vesi ja sähkö. Neuvostoliitosta luotiin jättimäinen tehdas kaiken rakentuessa valtion varaan. Kaiken kattavana ajatuksena oli kaupungistuminen.

Mutta eikö kaikki tapahtunut mitä suurimman julmuuden sanelemana?

Derluguianin mukaan oli harhaluulo, että julmuudet ja bolsevismin saavutukset olisivat olleet ristiriidassa keskenään moraalisista lähtökohdista. Älymystökerros sai johtotehtävän. Synnytettiin valtava byrokraattinen hallinto, jolla oli diktatorinen johto. Länsimaisen näkemyksen mukaan tässä ei ole toimivan järjestelmän edellytyksiä. Derluguian sivuuttaa Stalinin vainot vähällä huomiolla.

Toki Venäjälläkin on runsaasti liberaalin demokratian kannattajia, mutta useimmat eivät näe sen etuja niin kuin me näemme lännessä. Nykypäivän mielipidetiedustelut osoittavat tämän. Tuoreen gallupin mukaan venäläisen yhteiskunnan pahoja poikia ovat Gorbatsov ja Jeltsin (Levadan kysely: molempiin suhtautuu myönteisesti ainoastaan 22 prosenttia kansalaisista) ja ymmärrystä saavat osakseen Stalin ja Bresnev (viimemainittuun suhtautuu myönteisesti 56 prosenttia!).

Neuvostoliiton aikana luotiin koneistettu armeija, massakulutus (ml. urheilu, ja viihde), yhtäläinen koulutus, korkeakulttuuri ja liukuhihnateollisuus.

Maa onnistui sulattamaan yhdeksi valtioksi monikansallisen yhteisön. Lukuisat valtiot silloisissa kehitysmaissa ottivat enemmän tai vähemmän mallia neuvostososialismista. Kuitenkin Neuvostoliitto tarvitsi vihollisen jo ideologisista syistä. Ja siihen rooliin sopi länsi. Kun sosialistinen ideologia poistui välistä, tulivat tilalle muut perusteet, joita seuraavassa raotan.

Neuvostoliitto ei kuitenkaan selvinnyt ilman länttä. Se maksoi ”vihollisille” kehittyneestä tekniikasta raaka-ainevaroillaan. Vihollisuus tai sen uhka ratkaisi painopisteen raskaan teollisuuden suuntaan kulutustavarateollisuuden sijasta.

Neuvostoliiton parhaat piirteet sopivat teolliseen ympäristöön. Se oli jättimäinen konepaja. Kun tietotekniikan kehittyneimmät edistysaskeleet valloittivat länttä, Neuvostoliitto putosi kärryilta . Se pystyi vastaamaan kilpailuun joillakin keihäänkärkialoilla, kuten avaruusteknologiassa ja ydin- ja aseteknologiassa johtuen valtavista panostuksista ja mahdollisesti vakoilun kautta saatujen tietojen avulla, mutta kuluttajatuotteiden osalta se oli tuomittu häviöön.

Valtiokeskeinen tehdasteollisuus ei pystynyt vastaamaan lännen edistymiseen, vaan jäi yhä kauemmas jälkeen saastuttaen ympäristöä. Pysähtyneen talouden mahdollisuudet luoda nousevaa elintasoa katosivat. Kulutustottumukset johtivat valtavaan eroon lännen ja Neuvostoliiton välillä. Muotitietoinen länsi ei ollut vientituotteissa jäykän neuvostojärjestelmän ulottuvilla.

Kehittynyt tietoliikenne mahdollisti monin verroin paremmat mahdollisuudet lännessä keskinäiseen kanssakäymiseen kuin idässä. Lopulta tiedonkulku kuitenkin läpäisi rautaesiripun ja pirstoi neuvostoimperiumin hämmästyttävän nopeasti. Romahduksen on täytynyt olla sisäänrakennettuna jo pitkän aikaa ennen lopullista sortumista.

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Poliittista shakkia

Yle TV1:ssä esitettiin 9.2.2015 mielenkiintoinen dokumentti kahdesta shakkimestarista, Garri Kasparovista ja Anatoli Karpovista. Kiinnostuin itse shakista oppikouluaikoina 1960-luvulla ja seurasin vähän myöhemmin tarkasti Bobby Fischerin ja Boris Spasskin maailmanmestaruusottelua 1970-luvun alussa. Anatoli Karpovin maailmanmestaruusaika 1975-1985 oli jotenkin väritöntä aikaa tai sitten oma harrastukseni hiipui enkä senkään takia jaksanut seurata maailmanmestarin vaiheita. Uusi innostus seurasi, kun Garri Kasparov haastoi vanhan mestarin viidessä otteluturneessa 1984-1990.

Minulle jäi aikanaan kuva, että Karpov – niin loistava kuin hän pelaajana olikin – oli tavallaan vailla mahdollisuuksia Kasparovia vastaan. Nyt molempien uran koosteen dokumentista nähneenä ottelut olivat äärimmäisen tasaisia. Yhteenveto: 144 keskinäistä kamppailua: 104 tasapeliä ja voitot jakautuivat 21-19 Kasparoville.

Dokumentti kertoi venäläisen entisen koulukiusatun Anatoli Karpovin matkasta shakkimaailman huipulle, joka tavallaan oli kompensaatiota kaltoinkohtelusta lapsena. Garri Kasparov on taas tulinen azerbaidzanilainen, joka äitinsä kannustamana murtautui shakkimaailman huipulle. Molemmat olivat ”shakkieläimiä”, joille menestys tässä urheilulajissa oli kaikki kaikessa. Taustakansalaisuudet näyttelivät merkittävää osaa shakkitaistelussa.

Ensimmäinen ottelusarja päättyi skandaalinkäryisesti Karpovin johtaessa 5-3 (kuudes voitto olisi silloisten sääntöjen mukaan ratkaissut voiton). Neuvostoliiton nomenklatuura olisi halunnut Karpovin voittavan. Ottelu eteni aluksi Karpovin määräämään tahtiin ja hän otti peräti 4-0 johdon. Kasparovin taktiikka perustui tämän murska-alun jälkeen pyrkimykseen rimpuilla tasapeleillä eteenpäin, koska tuossa välienselvittelyssä ei ollut ottelujen maksimimääräsääntöä. Karpovin fysiikka alkoi pettää ja Kasparov kavensi ottelun mainittuihin lukemiin 5-3. Tässä vaiheessa Neuvostoliiton poliittinen johto puuttui peliin ja määräsi ottelu keskeytettäväksi. Päällimmäiseksi tulkinnaksi jää, että järjestelmä ei halunnut uupuneen Karpovin hävitä, joskin dokumentissa syyttelyt päätösten manipuloinnista olivatkin molemminpuolisia. Vuoden 1984 maratonottelun jälkeen peleille määrättiin maksimiottelumäärä (paras 24 pelistä).

Vuonna 1985 käyty uusintaottelu aloitettiin alusta, joten Karpov oli edelleen maailmanmestari. Kasparov voitti tiukan ottelun ja sama tahti jatkui vuosina 1986 (voitto Kasparoville 5-4) ja 1987. Viime mainittuna vuonna Karpov johti 12 -11 ennen viimeistä ottelua, mutta hävisi sen ja Kasparov säilytti tasapelillä maailmanmestaruuden.

Ottelusarjojen kanssa rinnan käytiin poliittista taistelua. Gorbatsovin kaudella 1980-luvun puolesta välistä Kasparov omaksui rohkeasti järjestelmää vastustavan oppositiomiehen roolin ja Karpov taas pysyi uskollisena vallitsevalle johdolle. Tämä johti ideologiseen vastakkainasetteluun paitsi Neuvostoliitossa, niin myös sen rajojen ulkopuolella. Lännessä asetuttiin yleisesti Kasparovin puolelle ja esimerkiksi Margaret Thatcher osoitti avoimesti suosiotaan Kasparoville.

Neuvostoliiton lopun lähestymistä symboloi sen taloudellisen aseman heikkeneminen. Perestroikka ja glasnost eivät sitä pelastaneet. Tässä tilanteessa Neuvostoliitossa kiinnitettiin huomiota niihin vahvuuksiin, joita maalla vielä oli. Yksi näistä oli urheilu ja shakkiurheilu erityisesti. Siinä Neuvostoliitto pystyi osoittamaan edelleen vahvuutensa. Siksi peli omittiin yhdeksi järjestelmän puolustuspilariksi. Eleetön Karpov oli shakin ja Neuvostoliiton ihanteellinen edustaja.

Karpovin ja Kasparovin luonne-erot korostivat vastakkainasettelua. Kasparov oli eloisa, tunteikas ja temperamenttinen, kun taas Karpov oli hillitty, viileä ja tunteensa kätkevä pelaaja. Kasparov otti mielellään riskejä, kun taas Karpov pelasi varman päälle. Kuitenkin ottelusarjojen edetessä roolit muuttuivat, sillä keskellä ottelusarjaa (kolmas peli maailmanmestaruudesta) Karpov muutti pelityylinsä aggressiiviseksi, joka sai Kasparovin hetkeksi ymmälle.

Otteluissa korostuu tietenkin molempien peliäly, mutta maallikkona uskaltaisin väittää, että ottelut ehkä kuitenkin ratkaistiin fyysisellä tasolla. Tässä Kasparovilla oli 12 vuotta nuorempana etulyöntiasema. Luonteenlaadultaan sitkeänä ja kovemmin harjoittelevana (jopa 12 tuntia päivässä) hän saavutti pienen, mutta tarvittavan edun.

Poliittiset urat ovat mielenkiintoiset. Kasparovista tuli yksi oppositioliikkeen symboleista, joka meni kadulle osoittamaan mieltään, kun taas Karpov menestyi kotimaan politiikassa. Hänestä tuli kansanedustaja joka uppoutui uuteen työhönsä niin perusteellisesti, että viimeisimpään otteluunsa Kasparovin kanssa New Yorkissa hän valmistauti vasta paikan päällä.

Kasparov koki itsensä muutoksen symboliksi, kun taas Karpov koki edustavansa muuttumatonta vakautta. Tämä asetelma on vain vahvistunut myöhempinä vuosina, kun Kasparov on joutunut poistumaan maasta ja Karpov on Putinin tukijoukoissa.

Oleellista on tuoda esille molempien miesten taustajoukot. Taistelu taustalla oli vähintään yhtä kovaa kuin pelaajien välillä. Likaisia keinojakaan ei vältetty. Vakoojasyytökset ja henkiset painostuspyrkimykset olivat syytelistan kärjessä. Taustatahot ulottuivat poliittisen järjestelmän huipulle saakka (Heydar Alijev). Merkillisin osa tätä tukirakennetta oli Kasparovin äiti, joka näyttää olleen kaikki kaikessa pojalle. Eräs taustajoukkojen jäsen sanoo suoraan, että Kasparov ei oli päässyt maailmanmestariksi ilman äärimmäisen kunnianhimoista äitiään.

Dokumentissa aivan oikein eritellään molempien strategisten tukijoukkojen pyrkimyksiä. Myös pelaajat tempautuivat mukaan likaiseen peliin. Ennen neljättä ottelusarjaa 1987, Kasparov kirjoitti kirjan, jossa hän mustamaalasi Karpovia. Itse dokumentissa - nyt jälkeenpäin - hän tuntui katuvan kirjoituksiaan vedoten siihen, että oli kirjoitushetkellä niin nuori.

Viimeisessä ottelussa New Yorkissa 1990 Kasparov oli lehdistön suosikki. Kasparov edusti uutta Venäjää. kun taas Karpov pysyi uskollisena Neuvostoliitolle. Ottelu päättyi Kasparovin hyväksi 12,5 -11,5 heijastellen symbolisella tasolla poliittisia ja ideologisia voimasuhteita.

En oikein jaksa, uskoa että Karpov oli mikään puolueapparaatin tunteeton juoksupoika. Hän oli pikemminkin johtajiaan kunnioittava, tunnollinen rivisotilas. Kun Kasparov tuomittiin viideksi päiväksi vankilaan osallistumisesta mielenosoitukseen, yritti Karpov päästä tapaamaan häntä. Se estettiin, mutta Karpov lähetti shakkilehden tervehdyksenä Kasparoville osoittaen, että hän piti tuomiota vääränä. Kommentoidessaan tätä episodia dokumentissa Kasparov heltyy itsekritiikkiin todeten, että hänelläkin on ollut tarve muuttaa käsityksiään kovasta kilpakumppanistaan. Aika sotia , aika sopia? Ihan tähän en usko. Kumpikaan ei halua teeskennellä muuta mitä on: taistelu oli aikanaan veristä puolin ja toisin.

PS

Molempien pelaajaura jatkui huipputasolla vielä pitkään keskinäisten ottelujen päättymisen jälkeen, mutta keskinäiset ottelut ovat jääneet historiaan.

tiistai 10. helmikuuta 2015

Rikkaat ovat rikastuneet, mutta ovatko köyhätkin maailmanlaajuisesti vaurastuneet?

Saska Saarikoski on esitellyt kolumnissaan Helsingin Sanomissa (”Katkeruus syntyy kamelin kyttyröiden välissä”, 6.2.2015) Maailmanpankin ekonomistin Branko Milanovicin vuonna 2012 julkaisemia tuloksia tuloeroista maailmanlaajuisesti. Milanovicin tutkimuksen nimi on ”Global Income Inequality by the Numbers: in History and Now”.

Saarikoski toteaa Milanovicin päätyneen tulokseen, jossa rikkaiden (1 prosentti) tulot ovat odotusten mukaan nousseet vuosien 1988 ja 2008 välillä paljon eli 60 prosentilla. Köyhimpienkin tulotaso - 1/3 pienituloisimmasta päästä (vähennettynä kaikkein köyhimmällä 5 prosentilla) - on parantunut 40 -70 prosentilla. Köyhimmän 5 prosentin tulotaso taas on pysynyt koko tutkimusvälin ennallaan, mikä on vakavin huolenaihe. Prosentti on pieni, mutta siihen sisältyvä väestö suuri: 300 miljoonaa.

Kuva: Erja Tikka

Pientuloisten (1/3) globaalia vaurastumislukua voidaan pitää hienoisena yllätyksenä vakiintuneeseen käsitykseen verrattuna. Sen mukaanhan köyhyys on kasvanut koko ajan. Suhtaudun tuloksiin varauksella ensinnäkin sen takia, että monista kehittyvistä maista on saatu tuloksia vasta aivan viime vuosilta, eikä kaikkein köyhimmistä ollenkaan (esim. Sudan/Etelä-Sudan, Somalia). Afrikassa Milanovicin tutkimuksen kattavuus väestöstä oli vuonna 2008 vaatimattomat 75 prosenttia ja vuonna 1988 vain 48 prosenttia. Milanovic itsekin tuo esille varaukset tuloksiin suhtautumisessa ja toteaa, että jos kaikkein köyhimmät olisi saatu mukaan olisivat tuloerot kehittyvien ja kehittyneiden maiden välillä olleet suuremmat.

Milanovic tarkastellee tuloeroja – ei suinkaan kansakunnittain – vaan koko maailman väestön pohjalta ilman rajoja. Tästä seuraa se, että ”kehittyneissä ” kehittyvissä maissa (Kiina, Intia) on menty varmaan eteenpäin aimo harppauksin, mutta epäilen, että suuressa osassa köyhiä maita on edetty paljon verkkaisemmin. Itse asiassa Milanovic mainitseekin tulonjakotaistelussa hävinneet. Näitä ovat hyvin monet valtiot Afrikassa (Kenia, Nigeria), jotkut latinalaisen Amerikan valtiot ja jotkut entisistä kommunistisista maista. Milanovic nimeää globalisaation todellisiksi voittajiksi huippurikkaat (1 prosentti) ja kehittyvien maiden alemman ”keskiluokan”. Joka tapauksessa Milanovicin tulokset osoittavat, että tuloerot ovat jonkin verran pienentyneet vaikka korjauskertoimet tuloksissa otettaisiin huomioon.

Suurimmat häviäjät (alimman 5 prosentin lisäksi) ovat ihmisiä, jotka globaalissa tulonjaossa sijoittuvat tulovälille 75 – 90 prosenttia tulonjaon yläpäässä. Kutsuttakoon heitä vaikkapa maailmanlaajuiseksi ylemmäksi keskiluokaksi.

Vielä on syytä muistaa, että vaikka kehittyvien maiden keskiluokan tulot ovat nousseet, ovat satojen miljoonien ihmisten tulot edelleen absoluuttisesti erittäin alhaiset. Credit Suissen tuoreen uutisoinnin mukaan yli miljardi ihmistä elää alle eurolla päivässä ja joka yhdeksäs ei saa riittävästi ruokaa. Prosenteilla voi kikkailla, mutta niitä ei voi syödä.

Toisessa päässä rikkaimpaan yhteen prosenttiin kuuluu maailmanlaajuisesti 60 miljoonaa ihmistä, Yhdysvalloissa 3 miljoonaa ihmistä.

Globaalin tason pienituloiset, keskituloiset ja suurituloiset on syytä pitää tiukasti erossa länsimaiden sisäisestä tuloerokeskustelusta. Niinpä erikseen on todettava korkean elintason maissa käyty keskustelu superrikkaiden ja keskituloisten tulojen välillä. Samaan aikaan, kun rikkain 1 prosentti on voimakkaasti rikastunut on keskituloisten palkat pysyneet reaalisesti ennallaan viimeisten parinkymmenen vuoden ajan tai jopa laskeneet. Tämän ryhmän Saarikoski nimeää modernin katkeruuden lähteeksi.

Yhdysvalloissa myös köyhät ovat pysyneet köyhinä. Länsimaiden sisäisiä tulo- ja varallisuuserojahan on tutkinut ansiokkaasti Thomas Piketty.

Saarikoski antaa ymmärtää, että länsimaissa tunnetaan - väärin perustein - asenteellista huolta marxilaistyyppisestä ”jatkuvasta kurjistumisesta”. En kuitenkaan näkisi syytä Saarikosken riemunkiljahduksiin sen perustella mitä edellä on esitetty: kyllä maailmanlaajuinen absoluuttinen köyhyys on edelleen valtavissa mitoissa.

Saarikoski käyttääkin kehitysmaiden väestön keskimääräisen (!) suhteellisen aseman hienoista paranemista (vuosien 2002 ja 2008 välisenä aikana globaali Gini-kerroin on alentunut 1,4 pisteellä) eräänlaisena lyömäaseena lännen hyvinvoivia, myötätuntoisia kansalaisia vastaan, jotka ovat osoittaneet solidaarisuutta maailman köyhimpiä kohtaan (ja pitäneet yllä käsitystä köyhien köyhtymisestä) . Enpä nyt usko, että vahingoniloon on aihetta.

Milanovic - ja Saarikoski häntä myötäillen - julistaa työläisten solidaarisuuden kuolleeksi ja samalla hän kuoppaa Marxin. Maailma on muuttunut Marxin päivistä: ei ole yhtenäisiä luokkia, vaan maailma on pirstoutunut hyvin erilaisiin tulo-, varallisuus- ja ym. luokkiin.

Ihan niin suuri profeetta Marx ei ollut, että hänen fundamentaalisten aatostensa voisi olettaa pitävän paikkansa sellaisenaan 2000-luvulla. Marxin merkitys tälle päivälle avautuu lähinnä hänen kapitalismikritiikkinsä kautta.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Liittoutumisesta ja liittoutumattomuudesta

Aamulehden mukaan pääministeri Aleksander Stubb on todennut, että demokraattisessa ja avoimessa Suomessa pitää voida käydä Nato-keskustelua ilman minkäänlaista pelottelua. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hän niin toteaa. Tietenkin pitää käydä avointa keskustelua. Hän toteaa, että on vastuutonta olla keskustelematta turvallisuuspolitiikasta tilanteessa, jossa sekä Naton että Venäjän joukot ovat lisänneet toimintaansa Suomen lähialueilla. Lähestymistapa on näennäisesti ”tasapuolinen”.

Puheet kuitenkin paljastavat, mistä suunnasta tuuli puhaltaa: seuraavalla vaalikaudella ei hänen mielestään Nato-jäsenyyden hakemista voi sulkea pois. Tosiasiassa hän on vielä paljon suorasukaisempi Naton suhteen: Nato-jäsenyyttä pitää hakea heti, kun koittaa ”paremmat säät”. Ja sääennusteet on tehty ilmeisesti neljäksi vuodeksi, koska nyt henki on, että Stubbin mielestä jäsenyyttä haetaan seuraavalla vaalikaudella.

On vaikeaa löytää tältä pohjalta enemmistöhallituksen varmistavaa kumppania, sillä oletan, että keskusta ja SDP eivät lähde tähän ajatteluun mukaan. Minua askarruttaa myös epäily, että kokoomuksen kenttäväki ei ole läheskään yhteneväinen liittoutumiskysymyksessä.

Viime vuoden lokakuun lopulla Stubb ilmoitti, että hän ei usko, että Suomen ja Ruotsin hallitukset ryhtyisivät tekemään yhteistä Nato-selvitystä. Nyt hän ilmoittaa, että Suomi ja Ruotsi voisivat tehdä selvityksen yhdessä! Kyllä kaksi kokoomuspuoluetta voivat sen laatia, mutta Ruotsin hallitukseltakin pitäisi kysyä.

Entä millainen hässäkkä syntyy, jos Suomessa ryhdytään valmistelemaan Nato-selvitystä? En ymmärrä, miten selvitään ilman suurta riitaa. Tai sitten asia muotoillaan hajuttomaksi ja mauttomaksi paketiksi.

Stubbin kanta muistuttaa Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministerin John Foster Dullesin moralistista kantaa, jossa puolueettomuus (liittoutumattomuus) on siveetöntä. Dullesin mukaan jokaisen valtion oli valittava puolensa kaksinapaisessa maailmassa. Stubb propagoi sen puolesta, että Suomi ei kuulu oikeasti länteen, jos se ei myös sotilaallisesti sitoudu länteen. Kumman heikko on omanarvontunto. Suomessa on ollut liberaali läntinen demokratia voimassa pidempään kuin useimmissa läntisen maailman maissa. Sen juuret ulottuvat 1900-luvun alkuun ja osin kauemmaksikin.

Stubb näkee oikeasti pelottelun lähteenä Naton vastustajat. Tosiasiassa netissä on paljon juuri päinvastaista pelottelua: jos emme liity Natoon, seuraa kauheuksia. Samoilla linjoilla on Ulkopoliittisen instituutin jotkut kellokkaat. Luodaan jatkuvia uhkakuvia, jos uppiniskainen kansa (tai sen enemmistö) ei painostuksen alla taivu Naton kannalle.

Keskustelu on ”vapaata”, kun puhutaan vapaasti Natoon liittymisestä, mutta muuttuu epävapaaksi, kun joku ilmoittaa vastustavansa liittoutumista. Liittoutumisen vastaisuus käännetään uhkailuksi hyvää liittoutumista vastaan. Aivan yleisesti leimataan liittoutumisen vastustajat suomettuneiksi. Halutaan ikään kuin luoda häpeän tila: oletteko te vieläkin suomettuneita!

Stubb haluaa sanoa, että on vastuutonta olla keskustelematta Natoon liittymisestä. Tästä ei ole kaukana ajatus, että liittoumattomuuden kannattajat ovat vastuuttomia. Olen itse pyrkinyt toistuvasti tuoman esille käsitykseni, että kumartelu itään tai länteen ei palvele päämääriämme. Olen synkeästi toistellut suomettuneisuuden syntejä menneinä vuosikymmeninä. Lännettyminen on vain versio suomettumisesta. Miksi aina haemme tukea jostakin suuresta? Onko se pienen kansan paradoksi?

Olen torjunut Nato-liittoutumisen 18 kohdan ohjelmalla (”Suomen, liittoutumattomuuden ja yhteistyön puolesta”, 7.12.2014). En nähdäkseni uhkaa ketään enkä mitään. Esitän vain argumenttini.

Ulkoministeri Tuomioja on pyrkinyt olemaan korostamatta omaa (Nato-liittoutumista vastustavaa) kantaansa ehkäpä hallituksen yhtenäisyyttä vaaliakseen. Stubbin toistuva halu nostaa Natoa esille on kuitenkin herättänyt vihdoin Tuomiojan nostamaan profiiliaan ja toteamaan, että Natoon liittyminen ”turvallisuuden vahvistamisen asemesta vähentäisi vakautta ja toisi lisää sotilaallisia jännitteitä myös meidän rajoillemme”.

Ukrainan tilanteeseen liittyvä panikointi ja hysteria ovat omiaan levittämään levottomuutta kansalaisissa. Väitän, että tässä on mukana tarkoitushakuisuutta. En missään tapauksessa yritä vähätellä konfliktin vakavuutta , mutta en myöskään lähde niiden kelkkaan, jotka jatkuvasti paisuttelevat uhkia. Se on edesvastuutonta!

Trolleja on puolin ja tosin. Jostakin syystä meillä ovat esillä vain valehtelevat ja harhauttavat Pietarin trollit. Tarvitaan vakaata jäänkylmää harkintaa, että pystytään erottamaan eri puolilta tuleva propaganda tosiasiatiedoista. Suomalaisilla on kyllä paremmat valmiudet erottaa asenteisiin vaikuttava muunneltu totuus tai valehtelu kuin useimmilla muilla maailman kansalaisilla.

Yhä selvemmin näyttää siltä, että Venäjä haluaa laajaa turvallisuuspoliittista vakautta rajoilleen, vaikka kuinka vakuuttelisimme, että länsi ei uhkaa sitä. Mielestäni se haluaa Euroopan "vakauttajaksi" (tietysti omista lähtökohdistaan) koko länsirajallaan jollakin laajemmalla suunnitelmalla. Tähän viittaa myös esim. eläkkeellä oleva suurlähettiläs Hannu Mäntyvaara Kanava-lehden (1/2015) artikkelissa ”Ukraina – mitä länsi tavoittelee?”.

Myös jotkut Suomessa, kuten Aleksanteri-instituutin Hanna Smith ovat nähdäkseni tajunneet, että Venäjä haluaa uskottavaksi toimijaksi kansainvälissä kriiseissä (Syyria, Iran, Ukraina jne.). Se ei halua jäädä USA:n varjoon toisen luokan suurvallaksi.

Jostakin syystä Ukrainan konfliktia eri puolilta pohtivat toisinajattelijat leimataan helposti Putinin kätyreiksi tai sitten ”liberaaleiksi kummajaisiksi”, joilla ei ole ”oikean” ideologian tajua! Olen myös omalta osaltani pyrkinyt torjumaan ideologiset lähestymistavat ja paljastamaan joitakin inhorealistisia näkökohtia konfliktin ytimestä. Tällaisia puheenvuoroja tarvitaan, koska muutoin aatteellinen vastakkainasettelu saa ylivallan.

lauantai 7. helmikuuta 2015

Maatuska symboloi suomettuneisuutta

Yleisessä kielenkäytössä suomettumisena pidetään sitä, että Suomessa jouduttiin ottamaan huomioon lehdistössä ja esim. hallitusta muodostettaessa Neuvostoliiton mielipide. Määritelmä on niin yleisellä tasolla, että se sopii mainiosti propagandavälineeksi. Niinpä melkein mikä tahansa yhteistyö Neuvostoliiton tai Venäjän kanssa voidaan nimetä suomettuneeksi. Tämä on ärsyttävää, mutta sille ei kai mahda mitään.

Suomettuminen koetaan siis niin, että iso valtio painostaa pientä valtiota omaan tahtoonsa. Historiassa on ollut kuitenkin tällaisia painostusasetelmia eri valtioiden kesken tuhkatiheään ilman, että niistä on erityisesti käytetty jotain leimakirvesnimitystä.

Tapana on, että suomettumiskäsitettä käytetään - edellä kuvailluissa puitteissa - varsin keveästi. Siitä on tullut paitsi politiikan myös viihteen väline. Väittäisin että 80-90 prosenttia ”suomettumisesta” on tämän kaltaista haukkumistarkoituksessa levitettyä tietoa tai viihdekäyttöä.

Paavo Väyrynen määritteli taannoin Pressiklubissa suomettumisen seuraavasti: ”Jos oman maan etujen vastaisesti toimitaan toisten valtioiden tahtomalla tavalla, niin se on suomettumista”. Tässä on jo järeämpi argumentointi, koska siihen liittyy vahingon tuottaminen omalle kansakunnalle. Tietenkin tämäkin voi olla ja usein onkin tulkintakysymys. Määritelmä on kuitenkin mielestäni relevantti.

Fennovoima-päätöksen yhteydessä uutisoitiin:

”Vihreiden puheenjohtaja, ympäristöministeri Ville Niinistö arvioi Financial Times -talouslehden haastattelussa, että Fennovoimalle esitetty ydinvoimalupa on merkki Suomen ulkopolitiikan suomettumisesta”. Mistä tässä on kysymys? Mielestäni tämä menee propagandasarjaan. Siinä poliitikko, jonka mielestä on tehty vastenmielinen päätös leimaa turhautuneena päätöksen propagandistisista syistä suomettuneeksi. Itse asiassa poliitikko leimaa tällä propagandallaan itsensä suomettuneeksi, käyttäähän hän tässä Venäjä-korttia toisia suomalaisia vastaan.

Itse rajaan suomettumisen varsin teräväreunaisesti oman maan kansalaisen pyrkimykseksi käyttää vierasta valtiota oman maan kansalaisia vastaan. Ainakin se on kaikkein viheliäisintä suomettuneisuutta. Näin tehdään usein sisäpoliittisista syistä. Tämä suomettuneisuuden peruskäyttö tuli tutuksi varsinkin Kekkosen aikaan.

Usein Kekkonen vapautetaan suomettumissyytöksistä perustellen tätä sillä, että Kekkonen halusi Neuvostoliitto-suhteiden avulla tosiasiassa lännettymistä. Sen sijaan halutaan leimata Kekkosen hännystelijät suomettuneiksi, koska he halusivat olla paavillisempia kuin paavi itse. Näin ”maan isä” halutaan irrottaa kompromettoivasta suomettumisilmiöstä, vaikka siihen ei ole mitään syytä.

Kekkosen oma suomettuminen oli esimerkkinä muille. Neuvostoliiton kanta otettiin huomioon yöpakkasten jälkeen hallituksia muodostettaessa 1960-luvulta 1980-luvun vaihteeseen saakka. Ensin sosiaalidemokraatit olivat hallituspaitsiossa 1958-1966 ja sitten kokoomus 1960-luvun puolesta välistä pitkälle 1980-luvulle riippumatta vaalimenestyksistä. Erikseen on sitten vielä useiden poliitikkojen urakehityksen pysäyttäminen tai jarruttelu nimikkeen ”neuvostovastainen” avulla.

En ole onnistunut löytämään vanhaa Kari Suomalaisen pilapiirrosta (vuodelta 1979?), joka on ehkä kaikkien aikojen paras analyysi suomettumisesta. Siinä kuvataan Johannes Virolaista ja Kekkosta ensin yöpakkasten (1958) aikaan ja sitten ns. juhannuspommin (1979) aikaan. Yöpakkasissa Virolainen meni hallitukseen, jossa oli väitetysti mukana neuvostovastaisia voimia (ja johon ei Kekkosen mukaan olisi saanut mennä mukaan, vaikka se perustui eduskunnan enemmistöön). Hallitus kaatui nopeasti Neuvostoliiton painostukseen. Tätä Kari kuvaa piirroksensa vasemmalla puolella siten, että Kekkonen seisoo ryhdikkäänä Tamminiemen portilla, jossa hän vastaanottaa Virolaisen, joka seisoo päällään!

Juhannuspommissa oli kysymys kokoomuspuolueesta, jota Johannes Virolaisen Suomen kuvalehdessä antaman haastattelun perustella ei päästetty hallitukseen ”yleisistä syistä” (vaihtoehto oli ”sisäisistä” syistä eli sisäpoliittisista syistä). Kaikki tiesivät, mitä yleiset syyt olivat. Kekkonen oli juuri palannut Länsi-Saksasta, jossa hän mm. propagoi suomettumiskäsitteen olemassa oloa vastaan. Palattuaan maahan hän viiveellä reagoi Virolaisen haastatteluun, meni televisioon ja haukkui Virolaisen pystyyn, koska tämä oli aiheuttanut Suomen maineelle ”vahinkoa, jonka laajuutta ja merkitystä on tässä vaiheessa vielä vaikea arvioida”.

Juhannuspommia Kari kuvaa piirroksensa oikealla puolella siten, että siinä Virolainen - vuodesta 1958 oppia otettuaan (!) - kävelee tolpillaan kohti Tamminiemen porttia, jossa Kekkonen ottaa hänet vastaan - ja seisoo päällään. Nerokasta!

Vielä on syytä ottaa esille tämän päivän sovellus suomettumisesta. Kysymys on tietenkin lännettymisestä. Aika ajoin lännettymisessä ilmenevä matelu esim. Yhdysvaltojen ja länsiliittoutuneiden edessä ylittää suomettuneisuuden ”parhaat” saavutukset.

Suomen joillekin johtaville poliitikoille näyttää olevan ominaista, että Suomi-neidon ei anneta seisoa ryhdikkäänä, vaan sen annetaan koko ajan kallistua johonkin suuntaan – yleensä itään tai länteen.

Länsisuhteista ollaan valmiit maksamaan melkein mikä hinta tahansa: on valtava kiire rientää Natoon. Sitä osoittaa esimerkiksi se, että kilvan riennetään vakuuttamaan, että ”ei nyt” (lue: Natoon mennään heti kun aurinko pilkistää pilvien takaa). Natoon hivuttaudutaan periaatteella, että ei kai vain kukaan huomaa faktista ja johdonmukaista lipumista kumppanuuksien ja harjoitusten kautta sotilasliittoon.

Lännestä käsin enemmän tai vähemmän hienovarisesti painostetaan Suomea tekemään oikeita ratkaisuja ja Suomessa eräät sotilaat, poliitikot ja virkamiehet tuskin pystyvät kätkemään riemunkiljahduksia, jotka johtuvat asioiden etenemisestä oikeaan suuntaan.

Pietarin trollit yrittävät vastenmielisesti valheellisella propagandallaan vaikuttaa suomalaisten mielipiteisiin samaan aikaan, kun kotimaiset ”trollit” käännyttävät netin mielipidepalstoilla kotijoukkoja kohti Natoa.

Suomettumiskeskustelu on kuin maatuska. Sen sisältä paljastuu uusia kerroksia. Maatuskan sisäkkäisiä nukkeja kuvataan ”jatkumona”. Sitä se on myös suomettuneisuuden symbolina. Se uusiutuu jatkuvasti eri muodoissaan.