HS:ssä julkaistiin 30.8.2023 Heikki Aittokosken hyvä artikkeli
”Pietarissa toistuu Leningradin historia mallia 1938”, jossa kirjoittaja muistuttaa
mieleen - konsulaattien lakkauttamisesta kertovan jutun ohessa – Stalinin toimeenpanemat vainot, kidutukset, pakkotyöleirit,
näytösoikeudenkäynnit ja järjettömät tekaistuihin ilmiantoihin perustuvat
teloitukset. Aittokoski käyttää noiden kauhun aikojen tulkkina aikalaista, Suomen
Moskovan suurlähettilästä Aarno Yrjö-Koskista, joka oli hyvin perillä tapahtumien
kulusta. Miten konsulaattien lakkauttaminen liittyy Stalinin vainoharhaisuuteen? Ehkei mitenkään, Aittokoski vain liittää
toisiinsa kaksi historian samantyyppistä tapahtumaa konfliktiherkässä
maailmassa. Neuvostoliiton ja Suomen heikentyneet suhteet edelsivät
konsulaattien lakkauttamista 30-luvulla aivan kuten tänäkin päivänä.
Aittokoski viisaasti välttää spekuloinnin, mihin nykyinen Ukrainan
sota voi johtaa. Sen sijaan hän kertaa Stalinin vainojen historiaa UM:n diplomaattiraporttien
pohjalta.
Suomen ja Venäjän-suhteet ovat asteittain heikentyneet Suomen
Natoon liittymisen ja Ukrainan tapahtumien johdosta. Viimeisin todiste tästä
oli, kun Venäjä kehotti vastikään
lakkauttamaan em. Suomen Pietarin konsulaatin. Lakkauttaminen tapahtuu
lopullisesti kuluvan vuoden lokakuussa. Onko kysymyksessä historian oikku vai
historian pahaenteinen toistuminen samankaltaisten tapahtumien seurauksena?
Ollaanko matkalla kohti suursotaa? Sekin on mahdollista. Kukaan ei
tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Aittokoskikaan ei vastaa, mutta kertoo
Stalinin irrationaalisista julmuuksista. Konsulaattien sulkeminen voi johtaa
uusiin diplomaattiselkkauksiin, mutta ei sittenkään avaa näkymää lähitulevaisuuteen
niin kuin Aittokosken lukija ehkä jää odottamaan. Konsulaattien sulkeminen on lopulta pieni mutta oireellinen episodi tapahtumien virrassa. Totta kai se
ovat merkki myös naapurimaiden ystävyyden rapautumisesta ja joidenkin käytännön
asioiden hoidon vaikeutumisesta.
Koeponnistan kirjoitukseni samoista lähtökohdista kuin Aittokoski.
Yritän kuitenkin löytää Aittokoskea enemmän yhtymäkohtia 1930-luvun epätoivoisiin
pyrkimyksiin torjua sodan vaara. Mitä kertoo enemmän tai vähemmän salainen diplomatia?
Venäjä oli 1930-luvulla, kuten nytkin julma diktatuuri. Teloitukset
olivat pahimmillaan Venäjällä vuosina 1936-1938. Nytkin pääsee hengestään tai saa pitkän vankeustuomion pienestäkin suurta
johtajaa uhmaavasta lausumasta, vaikkei
toki olla lähelläkään sitä teurastuksen tasoa, mikä toteutui 1930-luvun lopulla.
Suomen tuolloinen suurlähetystö, lähettiläs Yrjö-Koskisen johdolla, oli hyvin perillä
tapahtuneista kammottavuuksista.
Aivan kuten varustelukierre, niin myös diplomaattisten sanktioiden
kierre jatkuu. Ne kytkeytyvät toisiinsa erottamattomalla tavalla.
1930-luvun viimeisen vuoden avainpäivämäärä meillä ja Euroopassa
oli 1.9.1939 (Natsi-Saksa hyökkää Puolan kimppuun ja Neuvostoliitto täydentää hyökkäystä
keskinäisen sopimuksen mukaisesti). Tästä ns. Ribbentrop-sopimuksesta Suomelle
lankesi oma murheellinen osuus, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomen kimppuun
30.11.1939 Saksan puuttumatta asiaan.
:::::::::::::::::::::::
Venäjän toteuttaman Pietarin pääkonsulaatin sulkemisprosessin aikoihin
tapahtui paljon muutakin. Konsulaatin sulkemisella Venäjä varmaankin pyrki painostamaan
naapurivaltioita ja vielä viime hetkellä lisäämään ponnistuksia Neuvostoliiton
vastaisten liittokuntien syntymisen välttämiseksi.
Tähän vaiheeseen liittyy eräs Boris Rybkin alias Boris Jartsev,
diplomaatti, josta suomalaiset eivät ennalta tienneet mitään. Hän oli Neuvostoliiton
Helsingin suurlähetystön hierarkiassa melko
vaatimattomassa asemassa. Nyt yhtäkkiä hän nousi sodan pidäkkeeksi Stalinin
käskystä.
Tapaus Jartseviin liittyy merkittävä kysymys: kykenisikö hän salaisella
diplomatialla rauhan säilyttämiseen ainakin niin pitkäksi aikaa, että Neuvostoliiton
sotilaallinen valmius olisi riittävän korkealla tasolla?
Tästä alkoi tapahtumien vyöry.
Boris Jartsev, Neuvostoliiton
lähetystön toinen lähetystösihteeri, otti huhtikuussa 1938 yhteyttä
ulkoministeri Rudolf Holstiin ja halusi neuvotella kiireellisesti
ulkoministerin kanssa. Neuvottelu järjestyi tuota pikaa ja asiakin kävi
selväksi: Neuvostoliitto oli huolestunut Kolmannen valtakunnan sotaisista
pyrkimyksistä, suoraan sanottuna hyökkäyksestä Neuvostoliiton kimppuun
lähitulevaisuudessa. Suomalaiset tuntuivat olevan tottumattomia tällaiseen ohi
virallisten ulkopoliittisten virkateiden tapahtuvaan yhteydenpitoon ja
suhtautuivat asiaan uteliaasti, mutta epäilevästi.
Jartsev teki selväksi, ettei
Neuvostoliitto jää odottamaan Saksaa Rajajoelle, vaan tunkeutuu Suomen alueelle
oman käden oikeudella puolustaakseen itseään. Leningradin läheisyys aivan Suomen
rajan pinnassa aiheutti tällaisen ”pakon”. Neuvostoliitto ei luottanut siihen,
että Suomi pystyy puolustautumaan Saksaa vastaan. Lisäksi epäiltiin
suomalaisten fasistien tekevän tarvittaessa vallankaappauksen Suomessa.
Seurasi monivaiheinen neuvotteluprosessi,
johon osallistuivat pääministeri A.K. Cajander, ulkoministeri Rudolf Holsti,
valtiovarainministeri Väinö Tanner ja pääministerin sihteeri Arvo Inkilä.
Presidentti oli sairauden takia pois prosessista.
Mitä Neuvostoliitto halusi? Se
halusi ”garantiat”, että Suomen puolustus kestää, ja kun Neuvostoliitto ei
uskonut tähän, se tarjosi apuaan ensisijaisesti Suomen merialueiden
puolustamiseksi. Suomalaiset sekoittivat sen aikaisen kiistakapulan, Ahvenanmaan
linnoittamisen Jartsev-neuvotteluihin, osin taktisista syistä, mutta
Neuvostoliitto käänsi asian toisin päin: jotta Suomi saisi linnoittaa
Ahvenanmaan oli Neuvostotoliiton saatava takuut Suursaaren linnoittamisesta
(vaikka suomalaisin voimin). Tällä toimenpiteellä haluttiin tulppa hyökkäysuhalle
Leningradia vastaan. Houkutukseksi itäinen naapuri lupasi kaupankäynnin
piristämistä (luvattiin ostaa melkeinpä mitä tuotteita vaan) ja siihen aikaan
tavanomaisten rajaloukkausten loppumista.
Suomi suhtautui torjuvasti mm.
Suursaaren linnoittamiseen. Mitään vastaehdotusta suomalaiset eivät kuitenkaan
esittäneet sen enempää Suursaaresta kuin Ahvenanmaasta. Ahvenanmaan kysymys oli
osa Suomen ja Ruotsin pyrkimystä päästä puolustusyhteistyöhön. Asian eteneminen
muodostui monimutkaiseksi ja lopulta toisen maailmansodan puhkeaminen poisti
Ahvenanmaan kysymyksen koko agendalta.
Mitään poliittista sopimusta ei
saatu aikaiseksi. Viimeistään uusi ulkoministeri Eljas Erkko katkaisi
epäviralliset neuvottelut (Jartsev-vaihe) ja ilmoitti, että vain normaali
diplomaattitie kävisi. Asiat eivät edenneet tämän jälkeen.
Mahdollisella Jartsev-sopimuksella oli joka
tapauksessa mahtavia kotimaisia vastustajia, joista mainittakoon tärkeimpänä Suomen
kansa (!). Poliitikot olettivat, että taipumaton kansa ei suostu mihinkään
alueluovutukseen ja vaalien läheisyys (eduskuntavaalit 1.-2. heinäkuuta 1939)
sinetöivät viimeistään luovutusvaihtoehdon mahdottomuuden.
Oleellista oli, että Neuvostoliitto ei soveltanut
samoja (Jartsev-)neuvotteluperiaatteita Puolaan tai Baltian maihin. Mielestäni
tämä on tärkeä periaatteellinen kysymys. Suomen kanssa yritettiin saavuttaa
erillisratkaisu. Jos Neuvostoliitto olisi onnistunut Jartsev-neuvotteluissa,
olisiko Suomi säästynyt Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen
lisäpöytäkirjan seuraamuksilta? Ne, jotka sanovat, että ei olisi, niputtavat
Baltian maat ja Suomen samaan koriin, mikä on ihan luonteva päätelmä. Minulla
on taipumusta ajatella, että Suomi ja Baltia olivat tuolloin eri kategorioissa
ja niin ne olivat 2000-luvullakin. Putinin ja Lavrovin joulukuussa 2021 antamissa
lausunnoissa syntyy kuva Suomen ja Venäjän vilpittömämmistä suhteista kuin mitkä
vallitsivat Venäjän suhteissa Puolaan ja Balttiaan. Uskokoon ken voi!
Itse asiassa Jartsev-sopimus olisi ollut eräänlainen
esi-YYA-sopimus. Neuvostoliitto olisi tavallaan lukenut Suomen omaan
etupiiriinsä kuuluvaksi kuitenkin niin, että välitöntä hyökkäysvaaraa ei olisi
ollut. Olisiko tämä järjestely myös nyt Venäjän strategisella piirustuslaudalla?
Tätä päättelyketjua voitaisiin jatkaa, mutta
valitettavasti siltä putoaa pohja pois vuosien 1938-1939 dramaattisissa
tapahtumissa. Aluksi tosin näytti siltä, että Neuvostoliitto yritti
sopimusjärjestelyillä saada Suomesta kuuliaisen liittolaisen (Jartsev-vaihe),
mutta suurvaltapolitiikka ohjasi tapahtumat toisaalle: sovittelu, painostus ja
pyrkimykset ostaa Suomen kannatus edullisilla kauppasopimuksilla jäivät sivuun,
kun kansainvälinen jännitys lisääntyi ja Saksa operoi Tsekkoslovakiassa.
Neuvostoliitto rupesi vaatimaan Suomelta alueluovutuksia tai pikemminkin
aluevaihtoja myöhään syksyllä 1939 käydyissä neuvotteluissa. Niihin ei
tunnetusti suostuttu.
Silti on syytä muistaa, että Paasikivi ja Mannerheim
olisivat halunneet jatkaa neuvotteluja joistakin alueluovutuskysymyksistä
syksyllä 1939, mutta enemmistö muista päättäjistä ei suostunut tähän.
Juhani Suomen korostama luottamusaspekti Suomen ja
Neuvostoliiton välillä on arvokas asia, mutta se toiminee vain rauhanoloissa.
Kun kansainväliset suhteet kiristyvät astuvat vaikuttavammat voimat peliin ja edellytyksiä
luottamusta synnyttävälle politiikalle ei löydy.
Entä kytkentä tähän päivään?
Kaikenlaiset kytkennät menivät uusiksi, kun Suomi
liittyi Natoon. Vuonna 1939 Suomi taisteli puolueettomuutensa puolesta. Vain
Ruotsin kanssa harjoitettiin yhteistyötä. Venäjälle päin vannottiin puolueettomuuden
ja itsenäisen puolustuksen nimiin.
Suurvallat, erityisesti
Neuvostoliitto vartioivat mustasukkaisesti Suomen suunnalla etujaan.
Talvisodassa Saksa ei auttanut Suomea Neuvostoliiton kanssa solmitun sopimuksen
mukaisesti.
Jatkosodassa Suomi livahti onnistuneesti Saksan ja
Neuvostoliiton muodostamasta kapeasta raosta
siedettävään rauhaan.
Sodan jälkeen Suomi hyväksyi ja omaksui
YYA-sopimuksella rajoitetun puolueettomuuden, joka 1990- ja 2000-luvulla vaihtui
YYA-sopimuksesta irtautumiseen ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen.
Käytännössä Suomii vaihtoi ”harmaan vyöhykkeen” (käsite, jota en itse käytä)
puolueettomuuden läntiseen orientoitumiseen, joka sinetöitiin EU-jäsenyydellä
sekä Natoon liittymisellä.
Suomi ja USA valmistelevat uutta sopimusta (DCA), joka
sallisi USA:n sotilasyksiköiden sijoittamisen
Suomen alueelle sotaharjoituksia pidemmäksi ajaksi, sekä kaluston huollon ja aseiden
varastoinnin. Suomi siis tukeutuu sekä Natoon että todennäköisen DCA-sopimuksen
mukaisesti vielä lisäksi erillisesti Yhdysvaltoihin. Sopimuksen hyväksyminen
vaatinee 2/3 enemmistön eduskunnassa. Tästä ”tuplasta” tuskin oltiin tietoisia Nato-sopimusta
tehtäessä. Venäjä reagoi varmasti DCA:han. Se on kuin läntinen versio YYA-sopimuksesta,
mutta pidemmälle vietynä.
Yhdysvaltain rooli vahvistuu siis entisestään. Sille
vetää vertoja vain pohjoismainen yhteistyö.
Voidaan puhua 180 asteen käännöksestä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.
Käyttäytymisen muutoksen rajuus käy ilmi vaikkapa Matti Kurjensaaren tunnetusta
ajatuksesta: M.K. viittaa
kolmekymmentäluvun ”pelottavaan oppiin Suomesta länsimaisen kulttuurin
etuvartiona” ja jatkaa: ”Etuvartio ei ole itsenäinen, se odottaa aina päävoimia
muualta. Sillanpääasema on aina vaaranalainen. Etuvartio on aina alistettu jollekin
muulle, itseään voimakkaammalle ryhmittymälle. Etuvartiona Suomi on aina oleva
suurempien käskyläinen ja juoksupoika”. Tätä puolueettomuutta voitaisiin sanoa
puhtaaksiviljellyksi versioksi liittoutumattomuudesta!
Nykyisin tilanne
on monimutkaisempi kuin 1930-luvulla, koska Kiina on aktiivinen toimija arktisella
alueella yhdessä USA:n ja Venäjän kanssa. Pohjoismaat kytkeytyvät maailmanpolitiikan
tätä kautta.
:::::::::::::::::::
Pietarin
konsulaatin sulkeminen on yksi osa hallinnollisia päätöksiä, joilla on haluttu haitata
yhteyksiä ja ottaa yleensäkin etäisyyttä Suomeen. Niiden tarkoitus on osoittaa,
että Suomen tekemiin päätöksiin reagoidaan, kuten aiemmin rajakiistoihin
hybridi- ym. vaikuttamisen keinoin. Sama käytäntö jatkuu vuorenvarmasti myös
jatkossa.
Venäjän epäluottamuksen päälähde tänä päivänä on
täsmälleen sama kuin vuosina 1938 ja 1939: Suomen alueen hyväksikäyttö Venäjän
vastaiselle aggressiolle. Suomen puolelta kysymys on jälleen uskottavasta
puolustuksesta. Tilanne on sikäli toisenlainen verrattuna vuoteen 1939, että
Venäjän on vaikeaa löytää tukea etupiiripolitiikalle: länsi ei suostu
tunnustamaan avoimesti etupiirejä. Nykyisen tilanteen hankaluus on siinä, että
Venäjä katsoo Yhdysvaltain ja Naton jo hankkineen etupiirin tunkeutumalla
Venäjän rajoille. Venäjän torjuntavaihe on parhaillaan meneillään. Sen
tavoitteena lienee määrittää oma etupiiri vastatoimena lännelle.
Suuri erilliskysymys on Pietarin kohtalo Suomenlahden
pohjukassa. Juuri Leningradin kysymys oli vuonna 1939 polttopisteessä jännitteiden
ristipaineissa. Venäjän luoman viholliskuvan ansiosta Pietari on nyt kriittisessä
kohdassa kartalla. Siksi Suomenlahti piti pystyä sulkemaan. Toisaalta Pietarin
strateginen merkitys ei ole ehkä
kasvanut sitten 30-luvun päivien. Joka tapauksessa ltämerestä on tullut likipitäen
Naton sisämeri.
Jos Venäjän aggressio jatkuu tai voimistuu, ajattelisin,
että 1930-luvun aluevaihtoja ei tultaisi vaatimaan ensi sijassa, vaan painostus ilmenisi vaatimuksena solmia jonkinlainen
YYA-sopimusta mukaileva sopimus. Sitä ennen Suomi pitäisi kuitenkin repiä irti
Natosta ja se voisi tapahtua vain suursodan kautta, joka ei tietenkään ole
mahdottomuus.
Oli aika, jolloin Suomi, presidentti Sauli Niinistön mukaan, tasapainoili aidalla ilman tarvetta hypätä tai pudota kummallekaan puolelle
aitaa. Käytännössä aidalla olo tarkoitti sitä,
ettei ollut kiirettä tehdä Natoon liittymispäätöstä. Suostumalla aikoinaan
Naton kumppaniksi Suomi oli Yhdysvaltain etupiirin portilla: se jatkoi
istumistaan aidalla – ja siinä oli Niinistön mukaan hyvä olla. Presidentti
viipyi aidalla pitkään, joidenkin mielestä kiusallisen pitkään, mutta lopulta
hän teki päätöksen.
Millainen on
Venäjä tänään ulkosuhteissa? Yksi osa
näkymää on konsulaattien sulkeminen. Tällaiset toimet kuvaavat sisäänpäin
käpertymistä ja irtiottoa (tai hellittämistä) muusta maailmasta. Toinen osa näkymää
on aggressiivinen. Se kuvaa ulospäin vainoharhaista
suhtautumista: muut yrittävät tuhota Venäjän. Kolmas osa näkymää kuvaa
suuruuden (kuvitellun tai todellisen) kaipuuta, jota muiden on vaikea nähdä
Venäjässä.