Musiikkitoimittaja Pekka Laine muistetaan parhaiten musiikkihistorian kavalkadeistaan ”Rock-Suomi”, ”Iskelmä-Suomi” ja ”Klassinen Suomi”. Tv-dokumentit ovat saaneet paljon kiitosta intensiivisestä otteestaan. Laine sai musiikkidokumentteihinsa intiimin tunnun: muusikot avautuivat urastaan, kollegoistaan ja elämästään.
Minulle Laine näyttäytyy Peter von Baghin työn jatkajana. Von Bagh nimenomaan nosti populaarikulttuurin asemaan, jossa klassinen musiikki sai olla vuosikymmeniä melkeinpä koskemattomassa rauhassa. Toki von Bagh tarttui ansiokkaasti Suomen taiteiden tarinassaan ”Sininen laulu” myös klassisen musiikin teemoihin.
Väitänpä, että Laine teki suurpalveluksen klassiselle musiikille popularisoimalla sen historiaa. Sellaisetkin, joille itse musiikki oli jäänyt vieraaksi saattoivat nauttia nykymuusikoiden analyyseista.
Nyt Laine on perehtynyt rohkeasti ei-urheilutoimittajana hänelle ehkäpä uuteen aiheeseen, urheilun historiaan, mutta hän sopii innoituksen välittäjänä tähänkin yhteyteen. On tärkeää, että 10-osainen dokumenttisarja ”Urheilu-Suomi” luo näkymän huippu-urheiluun hiukan etäännytetysti eli ei tukeudu sisäänpäin lämpiävään urheilupiirien lähestymistapaan.
Dokumenttisarjan ensimmäisessä osuudessa mm. Kiira Korpi, Pertti Ukkola, Pertti Karppinen, Arto Bryggare, Jari Isometsä, Tommi Evilä, Kalle Palander, Juha Mieto, Jani Sievinen, Jarkko Nieminen ja Petra Olli sekä valmentaja Pekka Mäki analysoivat uraansa ja tuntemuksiaan esimerkiksi valmennuksestaan monista eri näkökulmista. Avainnäkökohtia ensimmäisessä jaksossa olivat äärirajojen hakeminen, valmentajasuhde, lahjakkuuden ja kovan työn suhde, kivun kesto ja luonne, psyykkaaminen, addiktio urheiluun, loukkaantumiset ja kuntoutuminen vamman jälkeen. Mielenkiintoista oli myös kuulla huipulta luopumisen tuskasta, miten urheilija perustelee lopettamisen itselleen: moni on kohdannut urheiluelämän jälkeisen tyhjyyden….. Siinäpä aiheita kerrakseen.
Päinvastoin kuin musiikkidokumenteissa ensimmäinen jakso keskittyi kuhunkin urheilijaan itseensä (ei niinkään arvioon kollegoista). Urheilu huipulla kai vaatii keskittymistä itseensä, muutoin urheilija ei saa itsestään kaikkea irti. Voiko muuta vaatia?
Minua kiehtoi erityisesti kohdat, joissa haettiin jännitettä ”urheilemisen ajattelun” ja suoraviivaisen ”urheilun tekemisen” välillä, siis miten urheilija kokee psyykeensä ja sietämättömän raatamisen suhteen. Korostui malli, jossa ajatuksen tulee olla mukana tekemisessä, ”mutta ei kuitenkaan voi eikä saa sortua liian erittelevään ajatteluun”.
Mukaan oli valittu sellaisia urheilupersoonia, joilla on totutusti sanottavaa, ja jotka osaavat myös ilmaista tuntemuksiaan. Lopulta kysymys on perimmältään siitä, miten pystyt motivoimaan itsesi loputtomaan harjoitteluun (Jani Tanskanen).
Dokumenttisarja oli jaettu lajikohtaisiin historiikkeihin. Ensimmäiseksi oli valittu jääkiekko. Suomalaisen jääkiekon kehityksen kaari luonnonjäiltä, tekojäiden kautta jäähalleihin kuvattiin riittävällä intensiteetillä. Parasta oli kuitenkin 20 viime vuoden sankareiden kuvaus harjoittelun ja pelien kautta pihapeleistä, pakkasista, lumisateista lopulta huipulle.
Seurajoukkuetaso käsiteltiin suhteellisen tasapuolisesti. Oli Tapparan vahvat vuodet, ja sitten kukin vuorollaan: Jokerit, Kärpät, HIFK ja TPS. Viime mainitun kohdalla tapahtui sitten sivuuttaminen aivan liian kevyellä otteella. TPS oli koivuineen ja lehtisineen suomalaisen jääkiekon nousun symboli 1990-luvulla. Entä mihin jäi Vladimir Jursinovin osuus? Muutamaan sekuntiin! Myös Jokereiden ja TPS:n herkulliset kaksinkamppailut mestaruudesta 1990-luvulla sivuutettiin kokonaan.
Sen sijaan maajoukkueen pitkä taival mitalin tavoittelijasta mitalistiksi ja lopulta kultamitalistiksi sai asianmukaisen tilan ohjelmassa.
Sankarimyytti on keskeinen osa kiekkoa ja sankarimyytin ympärille ohjelma keskittyi. Ehkä huippujääkiekon rakenteellinen puoli juniorimenestyksestä aikuisten mitaleihin olisi voinut tulla käsitellyksi tarkemmin.
Keihäänheitolle uhrattiin oikeutetusti yksi kokonainen sarjan osa. Karskien miesten ja naisten lajissa riittää legendoja lähes joka vuosikymmenelle 1920-luvulta ja Jonni Myyrästä lähtien. Matti Järvisestä (1930-luku) ja Tapio Rautavaarasta (1940-luku) edettiin 1950-luvun lievän suvantovaiheen kautta 1960-luvulle ja Pauli Nevalan ja Jorma Kinnuseen, jolloin heittäjät nousivat median nostattamana arvoon arvaamattomaan.
Hannu Siitonen ja Tiina Lillak toimivat siltana moderniin aikaan eli Kimmo Kinnuseen, Tapio Korjukseen, Seppo Rätyyn, Heli Rantaseen ja Aki Parviaiseen unohtamatta viimeisiä tähtiä Tero Pitkämäkeä ja Antti Ruuskasta.
Keihäänheitto kiinnostaa myös persooniensa takia. Jo 1960-luvulla Nevala ja Kinnunen käyttäytyivät omalla jäyhän epäsovinnaisella tavalla. Seppo Räty edustaa myöhemmistä heittäjistä tätä individualistista käyttäytymiskulttuuria parhaimmillaan/pahimmillaan. Erittelevämpää ja analyyttisempää linjaa edustavat Pitkämäki, Heli Rantanen ja omalla omintakeisella tavallaan Antti Ruuskanen.
Keihäänheittoa kuvataan suomalaisille hyvin luonteenomaiseksi. Harrastaneisuus, perinteet, lajin räjähtävyys…. Siinä joitakin määreitä, unohtamatta lumipallojen heittelyä ja pesäpallon merkitystä. Kuitenkin edellä mainitussa henkilötyypittelyssä ei ole havaittavissa selvää ”keihäänheittäjätyyppiä”. Hyvä huomio dokumentissa oli, että keihäänheitto on maaseudun laji. Valmennuksen roolia ei kannata väheksyä. Valmentajien näkökulmaa valottamaan valittiin Leo Pusa, joka kyvyssään eritellä keihäänheiton lajiominaisuuksia on selkeä auktoriteetti.
Sankarimyytin käsittelyä jatkettiin sarjan neljännessä osassa, jossa keskeisinä teemoina olivat oman tulkintani mukaan ”esiintymiskyky”, ”tähteys”, ”itsekkyys”, ”sankaruudesta putoaminen” ja ”legendoihin liittyvät tarinat”. Näkökulmana olivat yksilölajit muutamaa joukkuepelaajapoikkeusta lukuun ottamatta. Käsittelen tässä em. teemoja urheilijaesimerkein.
Mainio esimerkki modernista tavasta ottaa yleisö on tietenkin Teemu Selänne, joka on selvästi valinnut roolinsa ”kaikkeen” positiivisesti suhtautuvana Teemuna. Muita median kannalta luontevia esiintyjiä ovat Arto Bryggare, Toni Nieminen, Marja-Liisa Kirvesniemi, Kaisa Mäkäräinen ja Janne Ahonen. Suomen urheilu on kuitenkin täynnä esimerkkejä päinvastaista huippu-urheilijoista: Paavo Nurmi, Pertti Karppinen ja Lasse Viren introvertteja, joille esiintyminen ainakaan alun perin ei ole ollut helppoa tai luontaista. Elämänkokemus on toki karsinut turhan ujouden. Nurmi on myös malli imagostaan kiinnipitävästä huippu-urheilijasta: hän pyyhkäisi sivuun itsensä kannalta vähemmän hyödylliset esiintymiset. Luotiin kuva ”suuresta vaikenijasta”, jota hän ei suinkaan ollut.
Tähtenä olemisen hallinta sujuu erinomaisesti esimerkiksi Harri Kirvesnimeltä, Kaisa Mäkäräiseltä, Toni Niemiseltä, Teemu Selänteeltä ja – omalla tavallaan - Matti Nykäseltä. Kaikkiin heihin, kuten moniin muihinkin (Kalle Palander!), liittyy tarina, joka luo jännitettä ja kiinnostusta urheilijan ympärille ja vetoaa faneihin.
Huipulta romahtaminen dopingin seurauksena eriteltiin monin esimerkein. Kuuluisin hahmo tästä näkökulmasta on varmaankin Mika Myllylä, mutta lähelle pääsee dokumentissa ohimennen sivuutettu Martti Vainio. Juuri Vainio romahdutti käsityksen puhtaasta urheilijasankarista. Vastaavia esimerkkejä ovat Harri Kirvesniemi ja Eero Mäntyranta. Voiko dopingin käytön leimaama urheilija vapautua doupatun leimasta? Dopingin taakasta vapautuu antamalla armon itselleen, toteaa Virpi Sarasvuo. Ehkä se on itsekunnioituksen säilyttämisen kannalta paras ratkaisu.
Tämän päivän urheilijat ovat usein tietoisia merkityksestään eivätkä peitä osaamistaan vakan alle. Patrik Laine poikkeaa vanhasta urheilijasankarista kuin yö päivästä: ”teen mieluummin maalin itse kuin syötän”. Ilmeisesti fanit ovat valmiit ottamaan vastaan uudet itsevarmat sankarit.
Edellä olevat esimerkit kertovat, ettei ole olemassa mitään huippu-urheilijan prototyyppiä, on vain persoonallisuuksia, jotka reagoivat julkisuuteen eri tavoin. Paavo Nurmi pystyi säännöstelemään julkisuutta itse määräämillään rajoilla. Tänään se on paljon vaikeampaa.
Sarjan puolessa välissä voi esittää jo jonkinlaisen arvion nähdystä. Urheilua tarkasti seuranneelle uuden tiedon saaminen sarjan välityksellä on jäänyt melko vähiin. Kokonaisuus hahmottui dokumentin kautta kuitenkin paremmin kuin aikanaan - suorien lähetysten välittämänä - itse kisoista. Onneksi, sillä liian usein haastatteluissa urheilijalle esitetään vakiokysymyksiä, joihin saadaan rutiininomaisia vastauksia.
Jatko-osissa yksilölajien lisäksi saavat myös joukkuelajit enemmän huomiota. Harrastajamäärissä jalkapallo (joka ei kuitenkaan ole saavuttanut kansainvälistä menestystä) ja salibandy ovat ylivoimaisia. Koripallo on nousussa. Yleisurheilu sinnittelee korkean arvostuksen, mutta pienenevän suosion kanssa. Myös seuratuimmat hahmot huippu-urheilussa ovat yhä useammin joukkuelajien pelaajia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti