Musiikkitoimittaja Pekka Laineen 10-osainen dokumenttisarja ”Urheilu-Suomi” jakautuu blogiarviossani osiin. Tämä kirjoitus sisältää osien viisi ja kuusi arvion.
Urheilu-Suomen viidennessä osassa (5/10) teemana oli moottoriurheilu. Se poikkeaa aiemmista dokumenttisarjan aiheista sikäli, että moottoriurheilijat ovat jossakin vaiheessa joutuneet taistelemaan sen puolesta, että oma laji tunnustetaan urheiluksi. En muista, että tätä taistelua olisi niinkään käyty ralliurheilun yhteydessä silloin, kun suomalaiset 1960-luvulla tunkeutuivat lajin ehdottomalle huipulle, vaan formula ykkösissä, jossa Keke Rosberg joutui tekemään suurtyön lajinsa puolesta.
Rosbergin valinta vuoden urheilijaksi vuonna 1982 oli tehokas tapa poistaa epäilyt lajin urheiluluonteen yltä.
Suomalaisten menestys moottoriurheilussa on niin silmiinpistävää huomioiden pienen väestöpohjan, että ohjelmassa syystäkin yritettiin päästä selville siihen vaikuttaneista seikoista. En tiedä onnistuttiinko siinä. Kaksi asiaa tuotiin esille. Ensinnäkin varsinkin 1960-1990 luvun ammattilaisille jäärata-ajot olivat nuoresta pitäen kaiken a ja o. Toiseksi kartingkisat opettivat aloittelijoita – ja miksei kokeneempiakin - lajin saloihin.
Suomalaisten rallikuskien menestykselle 1960-luvulla ja erityisesti Monte Carlon rallissa annettiin dokumentissa selitys, että tuolloiset Alppien lumiset talvet suosivat suomalaisia juuri jääratakokemuksen takia, ja yleensäkin sen takia, että olemme tottuneet lumeen paremmin kuin keskieurooppalaiset kuljettajat.
Onko jokin seikka psyyken tasolla, joka edesauttaa suomalaisia menestykseen näin runsaslukuisesti? Rauhallisuus? Hermostumattomuus?. Yksintyöskentelyn rutiini?
Viime aikoina rallimenestys on hieman hiipunut eikä ohjelmassa juurikaan pohdittu, mistä moinen johtuu. Viimeisistä maailmanmestareista on kulunut melkoisesti aikaa. Kulta-aikana meillä oli hämmästyttävä määrä loistavia kuskeja: Timo Mäkinen, Rauno Aaltonen, Pauli Toivonen, Simo Lampinen, Markku Alen, Hannu Mikkola, Juha Kankkunen, Timo Salonen, Tommi Mäkinen, Marcus Grönholm, Ari Vatanen, Henri Toivonen….. Mutta sittemmin menestys on hieman heikentynyt ei paljon, mutta riittävästi, jotta maailmanmestaruudet (viimeisin vuodelta 2002/Marcus Grönholm) ovat jääneet haaveiksi.
Ovatko meikäläiset menettäneet jonkin etumatkan, mikä meillä on ollut? Vai onko huippulahjakkuuksien puute hieman ohentanut menestystä?
Mikko Hirvonen, Jari-Matti Latvala ja viimeisimpänä Juho Hänninen ovat olleet hyviä, mutta jotain on puuttunut aivan huipulle pääsemiseksi. Onneksi juuri nyt nuoria lahjakkuuksia on enemmän kuin pitkään aikaan: Kalle Rovanperä, Esapekka Lappi, Teemu Suninen…..
Joka tapauksessa nimi Flying Finn ei ole tippaakaan liioiteltu. Se on ansaittu liikanimi.
Myös formula 1 on ollut hämmentävä menestys suomalaisille ottaen vielä huomioon sen valtavan kansainvälisen merkityksen, mikä lajilla on. Keke Rosberg toimi muurinmurtajana, jolle aluksi naureskeltiin, kun keskeytyksiä ja selityksiä riitti, mutta äärimmäinen periksiantamattomuus vei ”eskimon” (Rosbergin oma luonnehdinta itsestään) huipulle. Lajin PR-miehenä Rosberg oli lyömätön. Sitten seurasivat Mika Häkkinen, Kimi Räikkönen ja Valtteri Bottas unohtamatta Jyrki Järvilehtoa ja Mika Saloa ja puoliksi suomalaista nuorempaa Rosbergia.
Se, että kaksi suomalaista on tälläkin hetkellä aivan huipulla F1:ssä on ihme, joskin molemmilla on valtava työ tehtävänään, jos aikovat talliensa ykköskuskeiksi.
Ohjelmassa edettiin kiirehtien urheilijasta toiseen ryydittäen johdattelua anekdootein. Jokaisessa lajissa on oma erikoisluonteensa, mutta kaikille kuljettajille on ollut ominaista herkeämätön ja intohimoinen työ oman lajin hyväksi. Hyvää oli lähiomaisten haastattelut, jolla luotiin perspektiiviä itse kilpaurheiluun.
Oma lukunsa ovat sitten kulmikkaat persoonallisuudet, kuten Keke Rosberg (Matti Kyllönen: ”Suomi oli liian pieni Kekelle”) ja Kimi Räikkönen, jotka ovat suorastaan käsitteitä sutkautustensa ja suorasanaisuutensa johdosta.
Myös naisnäkökulma oli tärkeä osa ohjelmasarjan tätä osaa: Taru Rinne oli erittäin lahjakas RR-ajaja, joka joutui onnettomuuden takia luopumaan huippukuskin urasta.
Niin, onnettomuudet ovat osa lajia. Henry Toivonen oli upean esiintymiskykyinen ja nopea rallikuski, joka menehtyi kiduttavan pitkään näytetyssä ulosajossa. Ratamoottoripyöräilyn maailmanmestari Jarno Saarinen oli esimerkillinen hahmo koko lajille. Hänen kuolemansa kilpailussa lajin huipulla oli suuri menetys monella eri tasolla. Imatranajojen kunnian päivät osuivat Jarno Saarisen menestyksen kanssa yhteen. Hilkulla oli hengen menetys myös Mika Häkkisellä, vain tunnetuimmat mainitakseni.
Kuitenkin voitaneen sanoa, että turvallisuuden paraneminen on merkittävin asia, mikä moottoriurheilussa on tapahtunut. Henri Toivosen kuolema muutti ralliautojen tehorajoja dramaattisesti. Laji kadotti jotain sellaista, mitä muutamat haastatellut jäivät kaipaamaan, mutta totuus lienee, että tehty muutos oli ainoa järjellinen.
::::::::::::
Urheilu-Suomen kuudes osa on sarjan osista paras. Siinä on dramaattisia käänteitä, käsitelläänhän tappion karvasta kalkkia tunteiden syvien vesien kautta. Urheilussa otetaan menestyksestä kaikki irti, mutta niin otetaan tappioistakin. Yhtä kaikki tuntui kiduttavalta katsoa noita vaiheita uudelleen, kun on ne jo hylännyt mielestään katsottuaan tappion tuskat aikoinaan livenä. Varsinkin Juha Miedon kuuluisa sadasosatappio Thoman Wassbergille Lake Placidin olympiakisojen (1980) 15 kilometrillä jauhetaan miltei puhki. Ehkä asian juurta jaksain tapahtuva käsittely on perusteltavissa, sillä kaikki eivät toki ole ”kokeneet” juuri tuota tappiota livenä.
Kaj Kunnaksen mukaan suomalaiset ”rakastavat tappioita”. Miedon kohdalla tämä konkretisoitui dramaattisesti, sillä tappio koettiin henkilökohtaiseksi vääryydeksi. Kohtalo oikutteli, mutta minkä mahdat. Melkein mikä tahansa kelpaa tappion syyksi, jopa Miedon tuuhea parta. Mieto kuuluu siihen harvalukuiseen joukkoon, joka hävitessään voitti mainepalkinnon ikuisiksi ajoiksi (”voitti paljon häviämällä vähän”). Dokumentissa tapahtuma on kuvattu hyvin vaihtamalla toistuvasti näkökulmaa (urheilija itse, kanssakilpailijat, selostajat, fanit).
Aivan mainio oli keihäänheittäjä Tero Järvenpään henkisen musertumisen kuvaus Pekingin vuoden 2008 olympiakisoissa. Yhtenä ennakkosuosikkina kisoihin lähtenyt Järvenpää epäonnistui (sijoittui neljänneksi!) odotuksiin verrattuna. Itseluottamuksen kariseminen kuvataan hetki hetkeltä, heitto heitolta. Epävarmuus valtasi miehen mielen, yliyritys jäi päällimmäiseksi keinoksi yrittää korjata heittoa. Tunteiden erittelyssä onnistutaan mainiosti Järvenpään hyvän ja arkailemattoman supliikin ansiosta. Kiitos siitä!
Oma lukunsa on jääkiekon maailmanmestaruuskisat Helsingissä vuonna 2003, jossa suomalaiset kärsivät ratkaisuvaiheissa 5-6 tappion Ruotsille johdettuaan aluksi 5-1. Suomi teki ensin helppoja maaleja Ruotsin verkkoon, mutta kuinka ollakaan Ruotsi maksoi potut pottuina tehden ehkä vieläkin helpompia maaleja Suomen verkkoon. Asteittain paha olo lisääntyi: 5-2…5-3…5-4…5-5… 5-6. Ja sitten seurasi hiljaisuus ja tyrmistys. Pelaajien kasvoilta heijastuu epäusko: voiko tämä olla totta!
Eikä tässä kaikki, myös vuoden 1986 Moskovan kisoissa Suomen tappaja Anders Masken Carlssonin viimeisen minuutin maalit kaatoivat mitalihaaveet. Entä sitten vuoden 1991 kotikisat? Ruotsi ponnisti tasapeliin kahden maalin tappioasemasta: historia toistui. Nyt meitä kuritti Mats Sundin viimeisen minuutin kahdelle maalilla. Suomelta menivät mitalipelit sivu suun.
Suomi-Ruotsi ottelut olivat Aku Ankan taistelua Hannu Hanhea vastaan. Siltä se tuntui monesti.
Välähdys Arto Bryggaren tappion hetkestä on riipaiseva: kaikki tehty työ valui hukkaan. Mitä olivat nuo tappiota synnyttävät voimat? Ahdistus, trauma, pelko? Dokumentissa pohditaan suomalaisten ”pitää tehdä” asennetta sen vaihtoehtoon: ”on mahdollisuus tehdä”. Pitäisi siis pystyä kääntämään negatiivisluontoinen odotus positiiviseksi.
Draaman kuvausta parhaimmillaan oli myös Jani Sievisen taival Atlantan olympiakisojen mitalipallille, niin, hopeamitalipallille. Kultahan sen piti olla. Vieläkin Sievinen toteaa, että hopeamitali ei tunnu miltään menetetyn kultamitalin rinnalla.
Sievinen lähti kisoihin neljän vuoden voittoputkessa paraatilajissaan 200 metrin sekauinnissa. Sen piti olla varma voitto. Toisin kävi Unkarin Attila Czene oli toista mieltä ja repi alussa kaulaa Sieviseen. Pahinta oli, kun Sievinen näki syrjäsilmällä ykkösradan Czenen olevan karussa. Kun Sievinen pääsi vauhtiin hän kuroi eroa kiinni sentti sentiltä. Ja sitten kävi niin, että Czene voitti muutamalla sentillä.
Sievisen ympärille rakentui umpinainen muuri. Sievinen haastattelijalle: ”Tehän ne odotukset teitte!”
Tappioiden kauheuksien katsaus päättyi jalkapallon MM-karsintaotteluun Unkaria vastaan vuonna 1997. Dokumentti vuorottelee taitavasti fanin, pelaajien ja selostajien näkökulman välillä rakentaen trillerin loppuhuipennuksen ympärille, joka romahdutti kaiken. ”Miksi meille aina käy näin?”
Ja se ratkaiseva maali lopussa oli se kuuluisa flipperi-maali, jossa pallo pomppi käsittämättömästi maaliin omien ja vieraiden kautta. Suomen kohtalo oli todellakin julma. Kaiken yllä oli lohduton rankkasade, jonka mukana valui kaikki toivo. Suomen unelma jatkokarsinnasta kaatui siihen paikkaan.
Urheilu-Suomen kuudes jakso paljastaa, mikä nostaa sen muiden jaksojen yläpuolelle. Se on iskevä tarina, jossa on jännite, ja jonka kertojilla on kyky tuoda esille draaman kaaren eri osat uskottavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti